Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441 sivua

Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin?