Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus

 Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus

#2 Harbinder Kaur tutkii

Tammi, 2023

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 11 h 44 min

Kotiavun Natalka oli löytänyt Peggy Smithin, 90, kuolleena huoneistostaan Seaview Courtissa. Kaksi päivää myöhemmin, löydettyään Peggyn käyntikortin, hän oli mennyt poliisin puheille. . 

Peggyn poika Nigel oli pyytänyt Natalkaa pakkaamaan kaikki äitinsä tavarat, sillä hän halusi myydä asunnon mahdollisimman pian. Natalka oli aloittanut kirjoista, joita oli paljon. Ne olivat kaikki dekkareita, ja Natalka huomasi, että moni oli joko omistettu rouva Smithille tai hänet oli mainittu kiitoksissa. Natalka oli löytänyt myös käyntikortin, jonka mukaan Peggy oli murhakonsultti. Mitä se tarkoittikaan, Natalkassa oli herännyt epäilys, että vanha rouva itse oli nyt murhattu

Benedict oli pappisseminaarin jälkeen päätynyt munkiksi luostariin. Kun hän oli lähtenyt sieltä pois, monet olivat luulleet hänen uskonsa hylänneen hänet, mutta Benedict oli edelleen uskossa vahva. Hän vain oli huomannut kaipaavansa myös kuolevaista rakkautta; hän halusi naimisiin ja perheen.

Hän oli yllättynyt, etteivät asiat olleetkaan niin yksinkertaisia. Hän oli perustanut rantapromenadille kahvilan ja sai siitä toimeentulon, mutta vielä kaksi vuotta myöhemmin hän ei ollut käynyt edes treffeillä. Ainoa nuorempi nainen kenet hän tunsi, oli Natalka.

Kun Natalkan poliisiasemalla käynnin jälkeen Peggyn asuntoon murtauduttiin aseella uhaten juuri kun Natalka ja Benedict olivat siellä käymässä, Harbinder Kaur sai jutun tutkittavakseen. Varas oli vienyt yhden tietyn kirjan ja poistunut saman tien.

Natalka oli opiskellut kotimaassaan matematiikkaa, ja teki nyt kotiavun työnsä ohella bisnestä bitcoineilla. Hänellä oli oma rahasto ja sen tilillä jo puoli miljoonaa dollaria. Hänellä oli kuitenkin oli viime aikoina ollut ikävä tunne, että häntä seurattiin, ja pelkäsi että nuo seuraajat olivat hänen maanmiehiään, ukrainalaisia jotka tahtoivat hänen rahansa.

Peggyllä oli kirjahyllyssään pitkä rivi tunnetun kirjailijan, Dex Challonerin jännäreitä. Mieheltä oli juuri ilmestymässä uusi dekkari nimeltään Pilvenpiirtäjämurha. Peggyllä oli ollut yöpöydällään sen ennakkokappale, jota hän oli ilmeisesti ollut lukemassa. Kirjan välistä oli löytynyt uhkaavan tuntuinen viesti: Et pääse meitä pakoon. Kun Dex Challoner sitten murhataan, Harbinder Kaur alkaa tutkia tapauksia, joilla näyttäisi olevan selvä yhteys. 

En pitänyt sarjan ensimmäisestä osasta ollenkaan niin paljon, kuin rakastamastani Ruth Gallowaysta. Tästä toisesta kirjasta pidin vielä vähemmän kuin ensimmäisestä. Se johtuu osittain juonesta, osittain varmasti siitä, etten oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Natalkaa muuten kutsuttiin ainakin kerran aivan kirjan loppupuolella Natashaksi.

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

Tammi, 2023

Lukija: Anniina Piiparinen

Kesto: 10 h 38 min

Aina Varjoranta oli perinyt vuosi sitten menehtyneeltä äidiltään koiran, spanielin ja puudelin sekoituksen (kenties nykypäivänä niin muodikkaan cockapoo-designin?), nimeltään Mr Spunk. Aina otti iäkkään koiraherran mukaansa ohjatessaan äitinsä aidosti retron kleinbussin pois Helsingistä, kohti uusia elämän haasteita. 

Elämä antaa ja kantaa, kun sen antaa kantaa, oli äidillä ollut tapana sanoa. Syöpä oli kuitenkin vienyt äidistä voiton, ja Aina ikävöi häntä edelleen kovasti.

Aina oli ammatiltaan psykologi, mutta oli jättäytynyt pois työstään äidin sairastuttua, eikä pystynyt jatkamaan työssään, ei ainakaan vielä. Niinpä kesätyöpaikka kirjastonhoitajana maaseudun rauhassa, Kielokoskella lähellä Jyväskylää, oli juuri se mitä hän kaipasikin. 

Ainan yhteistyö pomonsa, Kielokosken kyläyhdistyksen puheenjohtajan Peppilotta Tarkiaisen kanssa alkoi väärällä jalalla, eikä sitä auttanut alennustila, johon kirjasto oli päästetty. 

Peppilotta johdatteli Ainan keittiötiloista talon suurimpaan saliin. Sinne pääsi myös suoraan kirjaston toisesta ovesta. Aina pysähtyi järkytyksestä ovenpieleen. Ei ollut mitään oikeaa kirjastoa. Hyllyt oli raahattu seinien viereen limittäin ja lomittain niin tiiviisti, ettei niiden ääreen päässyt kukaan, ei ainakaan katsomaan kirjoja.

– Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?

– Minähän kerroin, että täällä on tehty hieman uudelleenjärjestelyjä niiden ilmoituksessa näkemiesi kuvien ottohetken jälkeen.

– Kuinka entinen kirjastonhoitaja on sallinut tämän tapahtua?

Epätoivo alkoi hiipiä Ainan ääneen. Peppilotta kohotti kulmiaan, hän ei selvästi pitänyt sanasta sallia. Salliminen oli tässä kylässä varattu hänelle. Muiden tehtävänä oli sopeutua.

Kirjaston oli pitänyt tehdä tilaa muille toiminnoille, ja Peppilotta teki selväksi, että Ainan virka oli vain muodollinen. Ainan ihmetellessä, että Kielokoskelle ylipäätään oli palkattu uusi kirjastonhoitaja, kävi ilmi, että aikaa sitten ruukinjohtajan kanssa solmittu vuokrasopimus edellytti kirjastonhoitajaa, vaikkei moista Peppilotan mielestä alkuunkaan tarvittu. Kylä ei tarvinnut kirjastoa vaan tilan zumballe ynnä muille jumpille.

Ainassa oli kuitenkin äidiltä perittyä sitkeyttä. Niinpä hän raivasi tiloja ja parin innokkaan asiakkaan myötä, jotka molemmat olivat eskari-ikäisiä lapsia, hän tutustui näiden vanhempiin. 

Maijan äiti Katja oli paluumuuttaja, jonka kaltaista uskoa valavaa ystävää Aina olikin kaivannut taisteluun Peppilottaa vastaan. Paavon isä Mauno taas oli kesäteatteriporukan mukana Kielokoskelle töihin tullut lavastaja. Paavon äiti oli kuuluisa näyttelijä, joka töidensä takia oli pitkiäkin aikoja poissa kotoa. 

Mauno oli alussa selvästikin flirttaillut Ainalle, mutta sen jälkeen kun Paavo täräytti Ainalle, että vanhemmat riitelivät usein, mies oli ollut kummallisen pahalla tuulella. 

Maunolla ja näytelmän ohjaajalla Joonas Vallalla oli kireät välit ja jatkuva sanasota päällä. Ainalle Joonas flirttaili hyvinkin avoimesti, eikä jäänyt epäselväksi että Joonas halusi Ainasta kaiken. 

Ainalla oli siis vientiä, mutta vielä pitäisi päättää, kuka miehistä on se oikea. Siinä ohessa Aina teki hieman salapoliisin hommia, ja sai selville yhtä sun toista omasta menneisyydestään. Ainan äiti kun ei ollut koskaan aivan suoraan kertonut tyttärelleen tämän isän henkilöllisyyttä. Yllättävä yhteys löytyi myös oikuttelevaan Peppilottaan. 

Unohdettujen unelmien kirjasto tarjosi erityyppisen chick litin kuin perinteiset kirjalliset maalaiskomediat, eli vaikka maalla oltiinkin, ei kuitenkaan Jylhäsalmi-tunnelmissa. Erilaista oli myös se, että Ainalla oli salaisuuksia tutkittavanaan ja kirjasto käytännössä uudelleen avattavaksi, joten oli muutakin kuin rakkautta. Rakkauselämässä puolestaan oli se hyvin perinteinen kuvio, eli kaksi kilpakosijaa, joista lukija tietää heti kumpi on se oikea, mutta sankaritar meinaa haksahtaa väärään. Arvosanaksi antaisin jonkin verran keskinkertaista paremman, noin 3,5 tähteä. 

Hazel Gaynor & Heather Webb: Three Words for Goodbye

Hazel Gaynor & Heather Webb: Three Words for Goodbye

Harper Collins, 2021

Lukijat: Anne Marie Gideon, Susanne Toren, Megan Tusing

Kesto: 9 h 42 min

New York, tammikuu 1937

Neljäkymmentä vuotta aiemmin, esikuvansa, reportteri Nellie Blyn innoittamana, nuori Eleanor oli tehnyt matkan Eurooppaan sisarensa Margaretin kanssa. Jos neiti Bly oli pystynyt siihen yksin, ja alle kirjailija Jules Vernen asettamassa haamurajassa eli 80 päivässä, hän ei olisi yhtään huonompi. Vielä silloin Eleanor ei ollut tiennyt, että heistä tulisi rakkaat ystävät, mutta sittemmin Nellie oli sanonut hänelle sanat joista oli tullut hänen mottonsa: Oli lähdettävä ja jätettävä rakkaansa, että voi palata, ja rakastaa heitä vielä enemmän.

I didn’t know her then of course, but oh how I admired her bravery and sense of adventure. She was a breath of fresh air, so carefree and alive as she waved to the crowds from the deck of the steamship Augusta Victoria in her now-famous checkered coat. How I longed to share that feeling of anticipation, of departure and setting sail into the unknown. Along with thousands of others who looked for the latest update on her progress in the newspapers over the following weeks, I studied every detail of her race around the world. Somehow, I knew our paths would, one day, intersect, but I didn’t know then just how much Miss Bly’s life-changing trip would change my life, too. 

I return to the desk and run my hands over the embossed date on the front of my new appointment book. 

1937. 

It’s hard to believe nearly fifty years have passed since I watched Nellie’s triumphant return at a New Jersey train station. I’d guessed her exact arrival time—seventy-two days, six hours, eleven minutes, and fourteen seconds—and won the New York World’s coveted competition prize of two tickets to Europe. 

There was never a question about whom I would travel with. I would go with Margaret, my sister, two young women in search of life’s answers. If Miss Bly could travel alone, so could we. Our steamship tickets to France were arranged for that spring. I can still remember those elegant paper tickets, how they, and the luggage labels that decorated our trunks, held a sense of so much possibility. The same luggage is gathering dust in the attic now. All that possibility abandoned with it.

Nyt Eleanor tiesi elävänsä viimeisiä hetkiään, ja pyysi siksi tyttärentyttäriään, Clara ja Madeleine Sommersia, täyttämään mummin viimeisen toiveen. Toisistaan jo teini-iässä vieraantuneiden, kovin erilaisten siskosten, tulisi matkustaa kolmeen eurooppalaiseen kaupunkiin toimittamaan henkilökohtaisesti perille Eleanorin kirjoittamat kirjeet. 

Clara on menossa kesällä vihille sulhasensa, miljonääri Charles Hancockin kanssa. Vaikka kaikki asiaankuuluva jännittää häntä, hän ei kuitenkaan haluaisi antaa tulevan anoppinsa päättää kaikista yksityiskohdista sillä välin kun hän itse olisi kaukana Euroopassa.

Aloitteleva reportteri Madeleine suhtautui pyyntöön innokkaammin, hän näkee matkan tilaisuutena kirjoittaa natsipuolueen noususta Saksassa ja Itävallassa, ja Mussolinin vallasta Italiassa. Jo kolmen vuoden ajan hän oli laihoin tuloksin yrittänyt saada artikkeleitaan julkaistuiksi, mutta nyt hänellä olisi melkoinen etulyöntiasema. Kun Clara vetoaa kuin viimeisenä valttikorttina, ettei Charles ikinä päästäisi morsiantaan moiselle matkalle, Violet on jo puhunut tämän kanssa, ja mies uskoo matkan olevan kaikille hyväksi.

“Anyway,” she continued eventually. “As I reach the end of my life, there are some things I need to say to three people who are very important to me. A curtain call, if you will. A chance to make my peace. I’d like you both to deliver some letters for me. One in France. One in Italy. And another, the most important of all, in Austria.” 

“Couldn’t you mail the letters?” Clara asked. “It seems like an awfully long way to go to deliver them in person. And they would get there much faster.” 

I blew out a breath of frustration. Clara had a rare ability to drain all the joy out of a situation. “Why all the mystery?” I added, ignoring my sister. “Who are these letters to?” 

Violet smiled. “So many questions, girls! First, let me tell you about the planned itinerary. You’ll sail from New York to France on the Queen Mary, visit Paris and its wonderful sights and, of course, the art galleries. From Paris, you’ll take the Orient Express to beautiful Venice, with all its bridges and canals. From Venice, you’ll travel to Vienna to deliver my final letter and then . . .” She paused, dramatically. 

“And then?” I asked, unable to hide a smile. 

“And then, you’ll fly home on a zeppelin. The Hindenburg. The finest airship ever built! It’s not quite circumnavigating the world like dear Nellie did, but you’ll travel far enough, and for long enough, to figure out a few things along the way.”

Queen Maryllä valtamerta ylittäessään siskokset tutustuivat nuoreen mieheen nimeltään Daniel Miller, joka myös oli matkalla Pariisiin. Ihme kyllä, he asuivat vielä samassa hotellissakin. Clare ja Madeleine pitivät miestä aluksi tungettelevana, kun tämä järjesteli asioita heidän puolestaan, esimerkiksi silloin kun sisarusten piti toimittaa perille ensimmäinen kirje: isoäidin viimeinen tervehdys rakkaalle miehelleen Frankille, jonka odotti pian kohtaavansa tuonpuoleisessa vuosien ikävän jälkeen. Isoisä oli kaatunut Ranskassa ensimmäisen maailmansodan aikana, ja hänen viimeinen leposijansa oli amerikkalaissotilaiden hautausmaalla, yhdellä niistä lukuisista suurista nurmikentistä, joita sota oli jättänyt jälkeensä. Daniel oli jotenkin epäilyttävä; hän oli kertonut lähteneensä Pariisiin tapaamaan serkkuaan, mutta käytti tästä välillä pronominia "he" ja välillä "she". Käynti isoisän haudalla veti kuitenkin naiset vakaviksi ja Danielin epämääräiset puheet unohtuivat, kun uuden suursodan mahdollisuus ja mihin se voisi johtaa, tuntui yhtäkkiä konkreettisemmalta kuin kertaakaan ennen. Matkan oli silti jatkuttava, mutta onneksi heidän ei tarvitsisi matkustaa Saksaan ennen kuin lähtisivät turvallisesti kotiin upealla Hindenburg zeppeliinillä. Ennen kolmen päivän lentoa kotiin luvassa oli jännittäviä seikkailuja kuten Violetin järjestämä lento kuumailmapallolla, jota Madeleine odotti innolla, Clara kauhulla. Yllättävät tapahtumat matkan varrella saavat siskokset näkemään toisensa uusin silmin. 

Kirja osoittautui kevyemmäksi ja romanttisemmaksi kuin olin odottanut. Kun tämä selvisi, aloin vain suhtautua siihen päivitetyin odotuksin, sillä kirjan kuuntelu itsessään oli nautittavaa ja teksti sekä dialogi vetävää. Varsinaisesti sokerinen se ei kuitenkaan (onneksi) ollut; toinen päähenkilöistä oli kipakka kuin 1930-luvulle tuotu Kaari Utrion sankaritar. 

Oleellisinta tarinassa oli kahden eri sukupolven siskosten välit, yhdet jotka oli menetetty ja toiset, joiden piti oppia menneestä, ettei samoja virheitä kannata toistaa. Tällaisen tarinan taustaksi oli sitten valittu toiseen maailmansotaan joutumassa oleva Eurooppa. Hindenburg oli hyvin poimittu lisä kirjaan, ja ennen kuin siskokset lähtivät tuolle kohtalokkaaksi osoittautuvalle lennolle zeppeliinillä luin tuosta ilmailun jättiläisestä lisää. En ollut tullut ajatelleeksi, että zeppeliinissä oli hytit ja hyttipalvelijat, ruokasali ja lounge, sekä promenadi jolla saattoi käyskennellä ja katsella uloskin. Kun luin lisää onnettomuudesta, aloin todella ihmetellä sitä, että suurempi osa matkustajista ja henkilökunnasta jäi henkiin.

Toive jonka aina asetan historialliselle romaanille, eli että se saa minut etsimään lisätietoja jostain asiasta tai tapahtumasta joka kirjassa tulee vastaan, toteutui siis tälläkin kertaa. 

Luin lisää myös Nellie Blysta, hänen maailmanympärimatkastaan ja hänen muusta reportterintyöstään, kuten kirjautumisesta mielisairaalaan voidakseen todistaa miten järkyttävissä oloissa naisia 1800-luvun lopussa pidettiin. Siitä kokeilusta neiti Bly kirjoitti myös kirjan ja se on itse asiassa suomennettu muutama vuosi sitten nimellä Kymmenen päivää mielisairaalassa, vinkkinä mikäli aihe kiinnostaa. Vaikka Nellielle luvattiin, että hän pääsee laitoksesta ulos kymmenen päivän kuluttua, pidän häntä todella rohkeana. Entä jos laitoksen johto olisi saanut selville miksi hän on siellä ja hänet olisikin teljetty sinne loppuiäkseen...

KLASSIKKOHAASTE - Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

 

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, äänikirja Otava 2019

Lukukirja: Otava, 1996

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 16 h 4 min

Heitä Bexarin sisaruksia oli kolme. Vanhin poika Daniel eli Dani/Danny, keskimmäinen tytär Marina eli Marsu sekä kuopus Rikhard eli Riku, joka oli syntynyt aivan 1960-luvun alussa. Heidän isänsä oli toiminut aluksi asianajajana, sittemmin hänestä tuli yrittäjä. Benita-äiti oli kaunis, hän oli ollut Miss Tampere, ja esikoisen synnyttyä tietenkin kotiäiti.

Ensimmäisessä osassa kertojana on Riku, joka kertoo itsestään ja perheestään kansakoulun ja sittemmin oppikoulun ajoilta.

Kansakoulussa, jonne hän meni 1960-luvun lopulla, Riku sai ensimmäiset parhaat kaverinsa, Sammyn ja Robbin. 

Heistä tulee erottamaton kolmikko, Troikka. Koko Munkinseutu on heidän reviirinsä etelässä sijaitsevasta Kuusisaaresta pohjoisen Niemenmäkeen asti. He rupeavat käymään jääkiekko-otteluissa ilman isiään, tapaavat Sammyn kotona Huopalahdentien toisella puolella ja menevät viiskasilla Töölön jäähallille.

Itse he eivät urheile. He kulkevat kaduilla ja takapihoilla, tutkivat merenrantaa, metsiä ja puistoja. Ostoskeskusta ja Munkkivuoren baaria he sen sijaan välttävät, sillä siellä istuvat Dani ja Benno, siellä valtaa pitää isoveljien jengi. Kolmikon mielestä on mukavampi jakaa limonaadi jossain Munkkiniemen kahvilassa.

He vetelehtivät, niin kuin aikuiset sanoisivat.

Entä sitten? Tylsää heillä ei ole koskaan. Reviirin sisällä voi aina tehdä uusia löytöjä, se on täynnä seikkailuja. Ja täynnä vaaroja.

Joulukuussa 1971 tapahtui jotain, joka teki ison muutoksen Bexarien perheeseen. Sinä yhtenä talvisena iltana Jacke Pettersson, joka oli juuri saanut ajokortin, vei isänsä takin taskusta tämän auton avaimet ja sanoi lähtevänsä ulos, ihan vain ostarille parin kaverin kanssa. Ei tosin ensimmäistä kertaa kähvelletyt auton avaimet taskussaan.

Kaupungin yö on aavemainen, autio ja merkillinen, heidän toveruutensa on kovasuista mutta lämmintä. Sinä yönä kukaan ei pane merkille seikkaa, josta kaikki neljä ovat jo saaneet aavistuksen viime kuukausina baarissa poltellessaan ja pelatessaan pajatsoa loputtomasti: he ovat ajautumassa erilleen. Jacke ja Kimpo ovat edelleen raggareita ja työläismodseja nahkatakkeineen, buutseineen ja karskeine töksäytyksineen. Sekä Benno Ceder että Dani Bexar ovat sen sijaan alkaneet pukeutua pehmeisiin, väriltään maanläheisiin paitoihin joissa on psykedeelisiä kuvioita. He ovat antaneet hiustensa kasvaa niin pitkiksi että ne kehystävät heidän melko hienopiirteisiä kasvojaan melkein tyttömäisesti. Ei: sinä yönä he unohtavat kaikki sellaiset erot, sinä yönä he ovat Kehä- ja Moottoriteiden Ritareita, se yö on heidän ja kermanvalkoisen Saabin.

Go ask Alice when she’s ten feet tall: on tammikuu 1971, perjantain ja lauantain välinen yö, taivas on pilvessä ja Helsinkiä peittää sametinmusta pimeys, kun Jacke Pettersson vetää käsijarrusta ja kermanvalkoinen Saab lennähtää kumit ulvoen Huopalahdentieltä moottoritielle.

Sitten Jacke päästää irti käsijarrusta. Hän tekee sen juuri oikealla hetkellä (hän on niin sanotusti lainannut autoa iltana jos toisenakin sinä talvena ja hänestä on kehittynyt melko taitava): takaosa heittelehtii vielä muutaman sekunnin, mutta sitten raskas auto matkustajineen alkaa taas kulkea suoraan. Heti kun Jacke tuntee tienpinnan pitävän uudelleen, hän nojautuu hiukan taaksepäin, kiljuu ”Jiiiih-uuuu!” ja painaa samalla kaasun pohjaan.

Niin: on taas yksi niistä öistä, Kehäteiden Ritarit ovat koolla ja kokoonpano on entinen: Jacke, Kimpo, Benno ja

Dani. Sekä Benno Cederin että Dani Bexarin viimeiseksi muistikuvaksi jää että he istuvat takapenkillä, Bennolla on Philips-merkkinen ruskea nauhuri sylissään ja hän kelaa parhaillaan nauhaa takaisin, sillä he ovat juuri soittaneet Jefferson Airplanea ja haluavat kumpikin kuulla uudestaan White Rabbitin. Jälkeenpäin molemmat miettivät hyvinkin usein Sattumaa ja Kohtaloa ja sen sellaista, sillä eriskummallisinta on että syynä on juuri White Rabbit, talvipukuinen jänis. He ovat hetki sitten ohittaneet Tuomarilan hevostallin, tulleet kukkulan harjalle ja Bembölen risteyksen valot näkyvät jo; aivan pian alkaa alamäki, pitkä ja suora tie avautuu heidän edessään ja kilometrien pituinen katulamppujen rivi jatkuu kaukaisuuteen kuin kylmänpaljasta valoa hohtava helminauha; avaruuden valo, autiuden valo ympäröi yön pimeydessä pojat, jotka marin, keskarin ja musan ansiosta tuntevat itsensä kaksi ja puoli metriä pitkiksi; ”far out”, Benno Ceder mumisee, ”hitto ku mä oon pilvessä”, Dani sanoo ja sormeilee laiskasti rewind-nappia, sillä hän on sinä iltana polttanut enemmän kuin tavallisesti. Juuri silloin se tapahtuu: jänis yrittää juosta tien yli ja ilmestyy heidän eteensä vain kahdenkymmenen metrin päässä. Jacke Pettersson ei tosiaankaan ole kovassa pöllyssä, 0.6 promillea kirjoittaa patologi lausuntoonsa joitakin tunteja myöhemmin; Jacke reagoi vaistomaisesti, yrittää väistää ja painaa samalla jarrua kaikin voimin. Auto lähtee luisuun, mutta se ei valitettavasti auta jänistä; etuvasemmalta kuuluu vaimea tömähdys, mutta silloin pyörät ovat jo irronneet tienpinnasta ja Saab kulkeutuu oikealle kohti ojaa, missä se kierähtää ympäri ensin yhden ja sitten toisen kerran, mikä ehkä on syynä siihen että sekä Benno että Dani pelastuvat. Sillä Benno sinkoutuu ikkunasta ulos auton pyöriessä ympäri. Samalla vauhti hiljenee, minkä ansiosta isku ei ole niin kova kuin se voisi olla, kun sisälle jääneet kolme muuta matkustajaa paiskautuvat kallionseinämään. Sitten tulee joka tapauksessa hiljaista, aivan kuolemanhiljaista, on vain murskaksi mennyt kermanvalkoinen Saab, höyry joka yhä nousee autonromusta ja Benno Cederin vaikerrus, sillä hän makaa lumessa ja on tajuissaan koko ajan. Dani Bexar on sen sijaan tajuton, kun hänet hitsataan irti romusta. 

 

Dani oli heistä nuorin, vasta kuudentoista. Lukion ensimmäinen luokka meni häneltä pilalle, kun lopputalvi piti maata sairaalassa. Hän oli kuitenkin hengissä, kaikki eivät selvinneet. Ennalleen hän ei enää toipunut; oli hän varmaan aiemminkin ollut milloin kiivas ja pisteliäs, milloin äärimmäisen pitkästynyt, mutta sen talven jälkeen riidat Henrikin kanssa olivat suoraa huutoa ja raivoamista, silloin harvoin kun Dani kotona enää näyttäytyi. Niinä kiivaimman huutamisen hetkinä Marsu lähti usein lenkille heidän koiransa kanssa, ja äiti pakeni itkien yläkerran makuuhuoneeseen. Vain Riku todisti hirveät riidat ja sen vihoviimeisen kerran, kun isä luhistui, kun isä vaikersi että rakastaa poikaansa eikä haluaisi riidellä. Sen kerran jälkeen Dani teki virallisen muuttoilmoituksen senhetkisen tyttöystävänsä luo. 

Tyttöjä oli jo pitkään tullut ja mennyt sellaisella vauhdilla, että juuri kun he olivat oppineet muistamaan tytön etunimen, se vaihtui taas. Dani katoili pitkiksi ajoiksi, saattoi lähettää satunnaisen kortin jollekin heistä. Tukholmaan hän asettui joksikin aikaa, sai siellä tyttärenkin, jonka äidin kanssa suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Toisessa osassa kertojaksi vaihtui Marina. Kirjassa oli taipumusta hypähdellä sinne tänne, seurata jonkun sivuhenkilön elämän tapahtumia pidemmälle yhdellä kertaa, ja tässä osassa oman lisähaasteensa seuraamiseen toi se, miten Marina puhui itsestään minä-muodossa ja puhutteli Rikua koko ajan sinä-muodossa. 

Robbi ja Sammy olivat aloittaneet Hankenilla, mutta Riku oli kieltäytynyt jatkamaan opiskeluja missään, eikä mennyt sotaväkeenkään. Sen sijaan hän oli Henrikin suhteilla päässyt töihin Stockan levyosastolle. Hän oli työpaikastaan ylpeä, ja "unohti" aina mainita miten oli paikan saanut, sama koski asuntoa Karhupuiston vieressä, sillä vuokra-asuntoja oli hyvin vaikea saada.

Sinä syksynä vanhemmat olivat eronneet ja Marina oli mennyt Vaasaan opiskelemaan kasvatustiedettä. Hän kävi toisinaan viikonloppuisin Helsingissä. Dannyn olinpaikasta ei taaskaan ollut varmaa tietoa.

Vasta kun olin tullut levyosastolle tajusin ettei kaikki ollut kohdallaan.

Oli lounasaika. Jouluruuhka oli pahimmillaan ja osasto oli tupaten täynnä ihmisiä. Ilmassa leijui samanlainen märän villan ja kostean nahan haju kuin kaupungin raitiovaunuissa talvisaikaan. Musiikki pauhasi täydellä voimalla.

You may say I’m a dreamer but I’m not the only one

Kummallisinta oli ettei kukaan ostanut mitään, kukaan ei tutkinut levyhyllyjä tai ylipäätään liikkunut minnekään.

Nurkassa seisoi eräs mies ja nojasi päätään seinään. Hänen pitkät tuhkanvaaleat hiuksensa olivat takkuiset ja hänellä oli yllään aataminaikuinen vaaleanruskea afgaaniturkki. ”Danny?” mieleeni tuli. Mutta sitten mies suoristautui ja minä huomasin että hänen kasvonsa olivat jo uurteiset eikä hän muutenkaan ollut yhtään Dannyn näköinen.

Toisessa nurkassa seisoi tyylikäs nainen. Hän oli pukeutunut leveähelmaiseen mustaan turkkiin. Talvisaappaat ja kaulaa kiertävät korut näyttivät kalliilta. Nainen itki äänettömästi.

And some day you will join us and the world will be as one

Huomasin sinut tiskin takana. Sinä seisoit sen levysoittimen vieressä joka oli yhteydessä kaiuttimeen ja olit juuri vaihtamassa levyä. Kätesi vapisi kun siirsit neulaa vähän edemmäksi ja painoit sen alas.

Menin luoksesi odottaen halausta tai jotain vastaavaa. Mutta sinä vain seisoit paikallasi. ”Hei Marina”, sinä sanoit vaimealla äänellä, vaikka siihen aikaan kutsuit minua aina Marsuksi.

”Mitä ihmettä on tapahtunut?” minä kysyin.

”Minä ammuin hänet siksi että rakastin häntä niin paljon”,

sinä mutisit.

”Mitä? Kenet sä ammuit? Mitä sä oikein höpiset!” minä sanoin kärsimättömästi.

”Et sä tiedä? Yks kaveri on ampunu John Lennonin. New Yorkissa. Keskellä katua.”

Jähmetyin paikalleni niin kuin kaikki muutkin ja kun olin kuunnellut vielä muutaman laulun, minua alkoi itkettää. Ei siksi että olisin ollut erityisen ihastunut Beatleseihin, vaan siksi että… niin, enpä oikeastaan tiedä. Ehkä siksi että John Lennon oli ollut John Lennon, epätavallinen ja arvaamaton ihminen, vapaa sielu. Ja ajattelin Dannya, kenties siksi että vain hetkeä aikaisemmin olin kuvitellut näkeväni hänet. Mieleeni tuli että John Lennon oli ollut osa Dannyn nuoruutta. Mietin missä Danny oli, mietin mahtoiko hänkin itkeä juuri sillä hetkellä.

Sinusta ei ollut keskustelijaksi. Lounastakaan et halunnut. Mutisit samoja sanoja uudestaan ja uudestaan, kääntelit ja vääntelit niitä loputtomiin ikään kuin niihin olisi sisältynyt jokin syvällinen totuus, joka oli sinulta salattu mutta josta halusit epätoivoisesti päästä selville:

”…siksi että rakastin häntä niin paljon… Miten sellasta voi sanoo? Miten sellasta voi ajatella?”

Siinä vielä seistessäni Miss Tropical Fruit saapui tervehtimään poikaystäväänsä. Hän oli juuri tulossa filmauksesta.

”Se on yks TV-mainos. Patricia. Ei niitä halpoja lohenvärisii juttui vaan niitä kalliita, niitä joissa on pitsii. Pikkusen niistä kyllä näkyy läpi mut ei kokonaan kumminkaan. Se mainos pyörii myös leffoissa."

Hänellä oli yllään suuriruutuinen vihreänkirjava asu, housut olivat pussimaista pellemallia ja jakku oli rohkeasti leikattu. Hän nojautui teitä erottavan matalan pleksiaidan yli ja väläytti sinulle häikäisevän hymynsä. Mutta sinä, joka yleensä panit merkille hänen pienimmänkin eleensä, et reagoinut mitenkään. Sanoit vain vaisusti ”Hei Sanna”. Sanna katsoi sinua ja minua, sitten hän kääntyi tarkastelemaan muuta osastoa.

”Mikä teitä kaikkia vaivaa tänään”, hän sanoi ja hänen äänessään häivähti kärsimättömyys.

”Etsä oo kuullu”, sinä sanoit. ”John Lennon on kuollut.” ”Joo”, Sanna sanoi. ”Mä kuulin sen radiosta. Eikse ollu jo

vanha käpy?”

Ihan ensiksi pitää sanoa, että se tehoste mikä jäi äänikirjassa huomaamatta, mutta tuli tutuksi e-kirjan sivuilta, oli kappaleiden vaihdot lauseiden keskellä. Erikoiset kappaleiden vaihtumiset eivät siis ole minun virheitäni. 

Henkilöitä on kirjassa paljon ja kerronta kattaa yli kolmekymmentä vuotta, eikä se tosiaan ole aina kovin lineaarista. On perhe ja lapsuuden kaverit, vaihtuvat tyttö- ja poikaystävät, työkaverit, puolisot ja näiden perheenjäseniä, tulee syrjähyppyjä, eroja ja uusia seurustelukumppaneita, vanhempien uusia puolisoita, omia ja sisarusten lapsia jne. Niinpä Leijat vaati etenkin näin äänikirjaa kuunnellessa täyttä keskittymistä. Muutaman kerran sainkin kelata taaksepäin huomattuani ajatusten harhailleen. 

Toisaalta oli pakko oppia kuuntelemaan sitä tiettyä meneillään olevaa hetkeä ja olemaan miettimättä mihin kaikkeen se kytkeytyy (ja tämä on minulle haaste), koska oli ihan mahdotonta muistaa kaikkea tapahtunutta, vaikka kuuntelin kirjan kokonaan noin kolmessa päivässä. Näkisin ettei Leijat sovi kovin pätkittäiseen kuunteluun, vaan sille kannattaa valita hetki, jolloin sille on antaa hyvin aikaa, ja juurikin mahdollisuus keskittyä. Muuten voi olla hankalaa enää palata siihen ja kirjasta tulee pitkä projekti. Minun oli tarkoitus aloittaa kirjastosta hakemani lukukirja tämän rinnalla, mutta huomasin, ettei minun vain tullut aloitettua sitä. Molemmat kirjat olisivat kärsineet. 

Pidin Leijoissa siitä tietystä suomenruotsalaisuudesta, joka yhdistää esimerkiksi Leijoja ja Monika Fagerholmin kirjoja, kuten hiljattain kuuntelemaani Ihanat naiset rannalla. Juonellisesti minulle olisi riittänyt vähemmän henkilöitä joita seurataan, samoin lyhyempi ajanjakso johon keskitytään.

Osallistun kirjalla bloggareiden klassikkohaasteeseen, joka elää ja on voimissaan yhtenä pitkäikäisimmistä edelleen jatkuvista lukuhaasteista. 

Haastetta emännöi tällä kertaa Oksan hyllyltä blogin Marika. Tässä linkki haastekoontiin. 

Haastelogosta vastasi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Michelle Gable: The Bookseller's Secret

Michelle Gable: The Bookseller's Secret

Harlequin, 2021

Lukija: Eleanor Cadill

Kesto: 10 h 28 min

Nancy Mitford ja hänen viisi sisartaan olivat varhainen Kardashian -tyyppinen sosieteetti-ilmiö 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Yläluokkaiset sisarukset olivat hyvin erilaisia: yksi fanitti Hitleriä, toinen Leniniä. Heillä oli itse asiassa velikin, joka taisi jäädä aika tavalla sisartensa varjoon, kerrankin näin päin. 

Kirjassa Katie Cabot on nykyhetken Amerikassa asuva kirjailija, joka on julkaissut kolme historiallista romaania. Uusi ei ota millään syntyäkseen, ja häntä ärsyttää miten kaikki kyselevät aina samaa asiaa; koska uusi romaani ilmestyy, mikä sen juoni on? Toinen mitä tivataan on mitä tapahtui poikaystävällesi, eikä Katie halua puhua sen enempää erostaankaan. Saadakseen muuta ajateltavaa hän tarttuu ystävän tarjoukseen matkustaa hetkeksi Lontooseen. 

As Katie flips open her suitcase, Jojo plonks onto the bed. She tucks one broomstick leg under her butt and scrunches her wild mane of hair. 

“All right,” she says. “Spill it. What’s happening with the writing? When we spoke a couple of weeks ago, you seemed super into the manuscript you were working on.” 

“I was into it,” Katie says. “And my editor liked it well enough, but she insists no one wants to read a book that takes place in an Old West whorehouse.” 

“I’d read it, and I don’t even like historical fiction. What does your agent think?” Sighing, Katie extracts a handful of lingerie from her suitcase. 

“Bianca would never tell me what to write,” she says. “But she sees two options. Either we keep pushing this rock up a hill...or we play ball.” 

“And by ‘play ball,’ I assume she means Paris?” 

“Or something like it.” Katie turns toward the dresser, which is adorned with pictures of her and Jojo. There must be a vault of framed photographs that Jojo trades in and out, depending on the guest. 

“Just write the damned sequel,” Jojo says. “And be done with it.” 

Katie drops her lingerie into a drawer and spins around. “First of all, I have no desire to write a sequel. Second, I have no faith I even could. Nothing’s working for me. Either the setting isn’t right, or the story, or some other thing. Maybe I should just accept that I’m a shit writer and go back to what I do best.” 

“Give me a friggin’ break,” Jojo says. “You’re not a shit writer. You’re acting like a shithead writer, but your writing isn’t shit.”

Lontoossa Katie käy Heywood Hill -nimisessä kirjakaupassa jossa Nancy Mitford oli töissä sotavuosina. Mitford on Katien mielestä harmittavan aliarvostettu kirjailija. Kirjakaupassa hän tutustuu sen omistajaan Felixiin, joka antaa hänen käydä läpi Mitfordin muistiinpanoja noilta vuosilta. Katie huomaa omistajan myös salaavan jotain. 

Toinen mies johon Katie tutustuu, on hämmentävän komea rehtori Simon Bailey, joka etsii Mitfordin salaista muistelmakäsikirjoitusta. Katie on tehnyt aikoinaan väitöskirjansakin Nancy Mitfordin kirjoista, joten hän tarjoutuu auttamaan miestä etsinnöissä. 

Simonin isoäiti oli tuntenut Nancyn sotavuosina; isoäiti oli ollut hyvin nuori ja raskaana, ja oli siksi yksi niistä monista, joita Nancy oli auttanut Lontoon pommitusten aikaan tarjoamalla tälle majoituksen vanhempiensa talosta.

Käsikirjoitusta ei välttämättä ole olemassakaan, mutta ehkä sen etsiminen ja parhaassa tapauksessa löytäminen auttaisi Katieta saamaan innoituksen seuraavaan omaan kirjaansa. Ehkä hän jopa kirjoittaisi fiktiota Nancystä. 

Mutta se käsikirjoitus. Olisiko Nancyllä asiakkaiden, pommitusten ja kirjakaupassa pistäytyvien kirjailijaystäviensä (kuten Evelyn Waughn) kanssa seurustelun (tai kinastelun) välissä ollut aikaa kirjoittaa ylös vielä muistelmiaankin? Ja olihan hän kokenut niin paljon ikävää ja edellisestä julkaistusta romaanistakin oli jo useampi vuosi?

Toisessa tarinalinjassa palataan sodanaikaiseen Lontooseen, jossa Nancy ottaa vastaan työpaikan Heywood Hillistä silkasta rahapulasta. Hän on kokenut useamman keskenmenon ennen sotaa ja nyt hänen miehensä Peter on taistelemassa Abessiniassa. Ei Nancyllä miestään varsinaisesti ikävä ole, mutta koska ei ole kuullut tästä yli vuoteen, Nancy lupautuu illalliselle ranskalaiseversti Palewskin kanssa, koska tämä lupaa hänelle tietoja Peteristä. Kenraali pitää Nancyn tarinoita eriskummallisesta perheestään viihdyttävinä ja tapaamisesta alkaa suhde, joka vie Nancyn lopulta Pariisiin.

The Colonel found Nancy’s stories comical, outrageous, unlike anything he’d ever known, his delight beginning first and foremost with the six Mitford girls, and their secret society. Nancy also had a brother, but he hardly counted at all.

“C’est pas vrai!” the Colonel would cry, with each new tale. “That cannot be true!”

“It all happened,” Nancy told him. “Every word. What do you expect with a Nazi, a Communist, and several Fascists, in one family tree?”

“C’est incroyable!”

But the Hon Society was the past, and this gilded Parisian hotel room was now, likewise Nancy’s beloved Colonel, presently reaching into the bucket of champagne. How had she gotten to this place? It was the impossible dream.

“Promise we can stay here forever,” Nancy said.

“Here or somewhere like it,” he answered with a grin.

Sanotaan, että nämä kertomukset kenraalille, joka on siis yhtä todellinen henkilö kuin Mitforditkin, antoivat myös alkusysäyksen Nancy Mitfordin tunnetuimmalle romaanille The Pursuit of Love. Se on ensimmäinen osa trilogiaa, joka kertoo kovin tutun oloisesta yläluokkaisesta perheestä.

Varsinainen syy siihen miksi lähdin kuuntelemaan Bookseller's Secretiä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti Nancy Mitford vaan sota-ajan lontoolainen kirjakauppa. En ole lukenut Mitfordin kirjoja eikä minulla ollut kaksista käsitystä siskoksista ennen kuin kuuntelin Madeline Martinin kirjan The Last Bookshop in London. Siinä laitettiin myyntiin eräs Nancy Mitfordin kirja, ja koska uteliaisuuteni heräsi, googletin lisää kirjasta ja sen kirjoittajasta. 

Martinin kirjassa sota-aika on tiivis osa kirjan juonta, lähestulkoon kuin yksi päähenkilöistä. Gablen kirjassa sodan vaikutukset arkeen ohitetaan aika pitkälti satunnaisina sivulauseina. Opin Martinin kirjasta paljon siitä millaista elämä sota-aikaan Lontoossa oli, joten olin vähän pettynyt siihen, että Gablen kirja keskittyi niin täysin henkilöihin ja heidän suhteisiinsa, että se olisi oikeastaan voinut tapahtua missä ja milloin vain. Eli jos mietit näiden kahden välillä, kysy itseltäsi haluatko lukea Lontoosta sota-aikaan, vai Nancy Mitfordista Lontoossa.

Kirja oli hyvin dialogivetoinen mikä teki tapahtumista vähän haastavampaa seurata, eli olisin mielelläni kuunnellut enemmän myös kuvailevaa tekstiä. 

Arvoin jonkin aikaa lataanko luureihin The Bookseller's Secretin vai toisen Nancy Mitfordin kirjakauppavuosista ammentavan romaanin, joka on Eliza Knightin The Mayfair Bookshop. 

Ehkä kuuntelen sen vielä myöhemmin, sillä olen kyllä utelias sen suhteen miten samanlaiseksi tai erilaiseksi Nancy siinä on kuvattu. Äänikirja vs. lukukirja saattaa toki antaa aika erilaisenkin mielikuvan henkilöistä englanniksi kuunnellessa, sillä lukijoiden eläytyminen tekstiin ja aivan erityisesti repliikkeihin on täysin eri luokkaa kuin Suomessa. Tässä kirjassa Nancy kujersi koko ajan kuin kepeä laululintu ja se viimeistään sai unohtamaan että meneillään olisi muka kurja sota-aika. Minulla kesti myös jonkin aikaa päästä sisään Nancyn hahmoon ja yllättäen pidin aika pitkään enemmän nykyhetken osuudesta mikä on minulle todella harvinaista. Ajan mittaan tilanne "korjaantui" ja loppua kohden taivuin nostamaan kolme tähteä neljään. Löysin kirjasta uuden mottonikin:

A road can go nowhere and still be worth the trip.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. Parina sille toimii edellämainittu Madeline Martinin The Last Bookshop in London. Linkki juttuun nimeä klikkaamalla.

Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

 Monica Fagerholm: ihanat naiset rannalla

Äänikirja: Otava, 2021

Alkuteos: Underbara kvinnor vid vatten, 1994

Suomennos: Arja Tuomari, Otava 1994

Lukija: Anssi Niemi

Kesto: 12 h 18 min

Thomaksen äiti oli ollut huvipuiston vedenneito, jota hänen isänsä Kajus oli käynyt ilta toisensa jälkeen pudottamassa pallonheitolla hyllyltä alas, aina vihlovan kirkaisun kera. Thomaksesta sellainen oli siistiä, vaikka hän saattoikin kysyä eikö Isabellan tullut vilu?

Heillä oli kotina kaksi huonetta uudessa kerrostalossa. Thomaksella oli oma huone, Kajus ja Isabella nukkuivat levitettävällä sohvalla. Kesällä he kuitenkin asuivat Suomenlahdella, valkoisessa huvilassa Kesäparatiisissa. Isabella oli Kaunein Äiti niin kaupungissa, kuin meren rannalla.

Vuonna 1962, kun Thomas on seitsemän vanha, Kesäparatiisiin muuttaa Enkelin perhe. He vain kutsuvat perhettä enkeleiksi, koska heillä on valkoinen Chevrolet Chevelle, ja vaikka heillä oli ihan tavallinen ruotsalainen sukunimi ovat he asuneet Amerikassa, joten aivan tuikitavallisia he eivät ole. Perheessä on vanhemmat, isä Gabriel joka oli ollut Amerikassa jonkinlaisissa sähkötöissä, ja perheen äiti Rosa sekä kaksi tytärtä. 

"Tulevaisuus on sähköinen", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen. "Sähköisesti elää paremmin", Gabriel Enkeli hymyää. "Teidän täytyy tulla joskus katsomaan millaista meillä on, meidän pikku kesämökissä. Ja ensi kesänä vedetään sähköt tuonne ylös, ja koko Kesäparatiisiin", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen, ja levittää kätensä Jazz-Caiuksen ja Isabella Vedenneidon edessä. Nämä ovat lähdössä metsäkävelylle mukanaan poikansa Thomas, seitsemän vuotta, joka siihen mennessä on kunnostautunut erityisesti kehittämällä seitsemän eri allergiaa, uusia löydetään jatkuvasti. 

Muutaman viikon kuluttua Thomas työntää jalkansa lahokantoon, jossa on ampiaispesä. Mutta sinä kesänä he eivät vielä tule käyneeksi kukkulan talossa, vain pikkuisen kurkistaneeksi sisään, ohimennen. Sinne ylös ei oikein tohdi mennä noin vain, ilman asiaa. Tuntuu kuin olisi häiriöksi. Sillä tavoin kuin on häiriöksi jollekin, joka on uppoutunut ihanaan elämään. Silloin ei halua häiritä pelkästään hienotunteisuudesta, vaan myös siksi, että saattaisi pahastua nähdessään, kuinka paljon joillekin on suotu ihanaa elämää, kun taas itse yrittää pärjätä miten parhaiten taitaa, jollakin syrjäisellä sivukadulla minne aurinko ei paista yhtä kirkkaasti, ja missä hauskuus ei ole yhtä yksiselitteisen hauskaa. Kuten esimerkiksi silloin, kun vietetään juhannusta Johanssonien kanssa, ja grillataan yhteistä makkaraa, sillä Maj Johansson sanoo, että Johanssonit ovat köyhä perhe jolla on monta suuta ruokittavanaan, ja joka ei voi kuvitellakaan rilluttelevansa humussa ja sumussa niin kuin eräät. 

Enkelien perhettä tullaan hakemaan juhliin kauemmas, oikeaan saaristoon lähelle avomerta, missä Isabella ei ole koskaan edes käynyt. He lähtevät usein myös ajelulle autollaan, joka on vielä sinä kesänä Kesäparatiisin ainoa, elokuviin tai ihan muuten vain, koska ovat rauhattomia, ja Isabella toivoo että voisi sanoa samoin. 

Monta viikkoa myöhemmin, tuon ensimmäisen kesän lopulla, aivan viimeisinä päivinä mitkä he siellä viettävät ennen paluuta kaupunkiin, Rosa Enkeli hakeutuu Isabella Vedenneidon seuraan ja kertoo, kuinka mielissään on siitä, että Kesäparatiisissa on edes yksi sivistynyt perhe, sillä muuten hänen olisi vaikea kuvitella viihtyvänsä siellä. 

Seuraavana kesänä, 1963, Isabella, jota myös Bellaksi kutsutaan, puolestaan ystävystyy toden teolla Enkelien perheen Rosa-äidin kanssa. Rosa tulee hakemaan Bellaa rannalle, ja Thomas seuraa perässä, sillä ei saa silmiään irti näistä kauniista naisista. 

Ja Thomas ottaa kuvan rantanaisista eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1963. Hän käyttää Rosan kameraa, täysautomaattista Instamaticia joka säätää etäisyyden ja valon voimakkuuden, niin ettei kuvaajan tarvitse muuta kuin painaa punaista nappia tirkistysaukon yläpuolella.

Bella ja Rosa makaavat rantaviltillä rantakalliolla, vähän korkeammalla kuin missä Thomas seisoo. Bella ja Rosa lepäävät kyynärpäiden varassa yläruumis koholla, heidän olkapäänsä koskettavat kevyesti toisiaan. Toisella on keltainen, ja toisella valkoinen uimapuku, mutta värit eivät näy kuvassa, sillä filmi on mustavalkoinen. Molemmat ovat panneet aurinkolasit päähän.

Bellan ja Rosan takana, raossa joka jää heidän taaksepäin kallistuneiden yläruumiittensa väliin, kimaltaa ulapan sini auringon paisteessa. Ulapalla hiihtää vesisuksilla Tupsu Lindberg, Lindbergien kiiltävän mahonkipikaveneen perässä. 

Seuraavana kesänä tyttäristä nuorempi, Renee, on jo Thomaksen uusi paras ystävä, mutta vain kesäystävä. Kun Renee täyttää marraskuussa kaupunkikodissaan seitsemän, Thomasia ei kutsuta juhliin.

Ihmissuhteiden kirjo ei jää tähän, sillä Isabella Vedenneito on kovasti paitsi Rosan, myös Gabriel Enkelin mieleen. Kun Enkelien Chevrolet Chevelle eräänä päivänä on hieman hassua kyllä parkkeerattuna niitylle, ja vielä hassummin lähtee yhtäkkiä valumaan veteen, liejuisena ylös kiipeää paitsi kuskin paikalta Gabriel Enkeli, myös toiselta puolelta Isabella Vedenneito, ja Thomas todistaa tätä kaikkea.

En ole koskaan katsonut kirjasta tehtyä elokuvaa, joten en tuntenut tarinaa mainoskuvia enempää ennestään. Nyt katsoisin elokuvankin mielelläni. 

Kirjassa kuvataan kesiä ja huvilaelämää, parisuhteita ja ihmissuhteita ylipäätään, ja siinä on jännästi läsnä se tietynlainen suomenruotsalaisuus, tai ainakin se miten itse suomenruotsalaisuuden (ehkä hyvinkin kliseisenä) näen. Miksei kirja voisi olla Kjell Westönkin kirjoittama. Kuuntelin tämän vähän aikaisemmin ja juuri parhaillaan kuuntelen Kjell Westön kirjaa Leijat Helsingin yllä, ja näissä on kyllä paljon yhdenkaltaisuutta, enkä tarkoita vain sitä, että tässä on näkökulmana nuoren pojan kehityskertomus, samoin kuin Westön kirjan ensimmäisessä osassa. 

Fagerholmilta olen lukenut aiemmin hänen tuoreimman kirjansa, Kuka tappoi bambin (2019), ja tässä jo tässä kirjassa oli käytetty tyylikeinona samanlaista keskeisten lauseiden toistoa kuin oli bambissa. Pidin molempia tarinoita hyvin kiinnostavina, jollain tapaa vanhanaikaisen tyylikkäinä (se on varmaan osa tuota suomenruotsalaisuutta) ja ajankuva käy erittäin hyvin ilmi myös kuunnellessa Ihania naisia rannalla. Minä joka rakastan mielikuvaani 1960-luvusta, haluaisin elää jokaisen jäljellä olevan kesäni juuri Kesäparatiisissa, olkoonkin että sinne kertyy pilviä. Äitini, itse 1960-luvun nuori, sanoi aina että romantisoin sitä aivan liikaa, mikä on todennäköisesti totta, mutta ai että miten nautin kesästä tuossa alkuvuosien idyllissä! 

Kirjan loppuosa oli aivan erilainen, mutta tietyllä tapaa tarpeen tuomaan näkökulmaa. 

Elokuvakin on saatavilla ainakin ruutu+ -palvelusta, haluaisin sen todellakin tämän jälkeen katsoa, kuten myös tuon Leijat Helsingin yllä, kun en ole sitäkään nähnyt. Myönnän että katson vähemmän elokuvia kuin moni muu, sen huomaa taas tästäkin kun on kaksi suuren suosion saanutta elokuvaa kyseessä, eikä ole kyse siitä ettenkö katsoisi kotimaisia elokuvia, päinvastoin.

Elly Griffiths: Yöhaukat

 Elly Griffiths: Yöhaukat

#13 Ruth Galloway

Tammi, 2023

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 11 min

Forensiseen arkeologiaan erikoistunut tohtori Ruth Galloway on juuri palannut North Norfolkin yliopistoon ja aloittanut uudessa virassa arkeologian laitoksen johtajana, aiemman esimiehensä Philin jäätyä varhaiseläkkeelle. Ruthin virka Cambridgen yliopistossa oli varmaankin ollut vaikutusvaltaisempi, mutta Ruthille North Norfolk on erityinen, kuten Norfolk ylipäätään. Samalla ylennys tarkoitti uutta työntekijää Ruthin virkaan, ja vaikka oli itse Davidin haastatellut, Ruth alkoi epäillä oliko sittenkään valinnut oikein. 

Muuton myötä Ruthin kymmenvuotias tytär Kate näkee useammin isäänsä rikoskomisario Harry Nelsonia, ja sekä Kate että Flint-kissa ovatkin innoissaan paluusta omaan kotitaloon marskinaalle. Paluun myötä myös Ruthin suhde amerikkalaiseen Frankiin on lopullisesti ohi, mikä saa Ruthin taas miettimään, voisiko hänestä ja Nelsonista koskaan tulla mitään. Hän ei halua rikkoa Nelsonin perhettä, etenkään nyt kun tällä ja Michelle-vaimolla on iltatähti, kolmivuotias George.

Metallinpaljastinten avulla vanhoja esineitä etsivä, Yöhaukoiksi itseään kutsuva ryhmä, oli löytänyt rantaan ajautuneen nuoren miehen ruumiin.

Nelson kutsui myös Ruthin rikospaikalle, koska uhrin läheisyydestä löytyi pronssikautisia esineitä sekä vanha luuranko, jonka Nelson epäilee ajoituksellisesti kiinnostavan enemmän Ruthia kuin poliiseja.  

Ruth ei suuremmin Yöhaukkojen toimintaa arvosta, mutta Cathbad, Ruthin druidiystävä ja apulaiskomisario Judy Johnsonin kumppani, käy toisinaan heidän retkillään mukana, sillä Cathbadin mielestä he ovat "sielultaan aitoja etsijöitä". Nelson ei ole tästä yllättynyt; onhan Cathbad jollain tavalla mukana jokaisessa seudun "hörhökerhossa" kuten Nelson asian ilmaisee, mutta johtolangat ovat aina tervetulleita.

He eivät ole arkeologeja”, Ruth sanoo. ”He ovat harrastelijoita, jotka etsivät aarteita ja koluavat kaikki paikat. Heillä ei ole mitään käsitystä kaivamisesta tai kontekstin tulkinnasta. He vain syöksyvät paikalle ja kaivavat ylös kaiken, mikä kiiltää.”

”No huh”, David sanoo. ”Onpa elitismi voimissaan Norfolkissa.”

”Mitä oikein vihjailet?” Ruth sanoo.

”Ei arkeologia ole tutkinnon suorittaneiden yksinoikeus”, David sanoo. ”Metallinetsijät ovat yhteisön täysivaltaisia jäseniä, ja löydöt kuuluvat kansalle.”

”Luvan saaneet metallinetsijät toki”, Ruth sanoo. ”Mutta Nelson nimitti näitä ’yöhaukoiksi’.” Hän huomaa korottavansa ääntään ja vetää henkeä. Hän ei halua Nelsonin kuullen riidellä kollegan kanssa. Tai tarkemmin sanottuna alaisen kanssa.

”Siksi he itseään nimittivät”, Nelson sanoo. ”Niin ikävää kuin minusta onkin keskeyttää akateeminen keskustelunne, olin siis sanomassa, että vainajan löysivät metallinetsijät, jotka olivat etsimässä tuota.” Hän osoittaa maakumpua.

Poliisi epäilee nuorukaista ensin laittomaksi maahanmuuttajaksi, mutta mies paljastuu pesunkestäväksi britiksi. 

Samaan aikaan Nelson saa työn alle toisenkin murhatapauksen. Yöhaukat olivat kuulleet laukauksia läheiseltä Black Dog -nimiseltä maatilalta, ja sieltä löytyi kahden vanhuksen ruumiit. Vaikutti siltä, että mies oli ampunut ensin vaimonsa, sitten itsensä. 

Tapaus koskettaa Yöhaukkoja erityisellä tavalla, sillä yksi aarteenetsijöistä on pariskunnan poika. Black Dog nimenä taas liittyy vanhaan taruun pelottavasta jättiläiskoirasta.

Black Shuck on täälläpäin tunnettu”, sanoo Judy, joka on Hentyn lailla kotoisin Norfolkista. ”Se on musta jättiläiskoira, joka ilmestyy ihmisille juuri ennen heidän kuolemaansa.”

”Juuri niin”, Tom sanoo leppoisasti ja tarjoaa keksejä purkista. ”Sen silmissä palaa helvetintuli, ja jos sen näkee, kuolee vuoden sisällä.”

”Eikö sillä ole vain yksi silmä niin kuin kykloopilla?” Judy sanoo.

”Joskus”, Tom sanoo. ”Se voi ilmestyä kaikkialla Norfolkissa – ja Suffolkissa myös. Sen kynnenjäljet ovat nähtävissä Bungayn kirkon ovessa.”

”Kuulemani mukaan ne jätti koiran muodon ottanut paholainen, eikä suinkaan Shuck”, Judy sanoo.

”Kiesus sentään”, Nelson sanoo. ”Tämä paikkakunta on varsinainen hourula. Älkää nyt vain sanoko, että uskotte tähän Black Shackiin.”

”Black Shuckiin”, Judy sanoo. ”Myrskyöinä sen voi kuulla ulvovan. Tai voi kuulla kettingin kalinan, kun se seuraa perässä.”

”Olet ollut Cathbadin kanssa liian kauan”, Nelson sanoo, mutta muistaa tahtomattaankin, miten Bruno vikisi hänen lähtiessään kotoa aamuyöllä, ja miten vikinä tuntui seuraavan mukana hänen ajaessaan öisillä kaduilla. Seutu on vihdoin saamassa hänestä otteen. Ehkä olisi sittenkin syytä muuttaa takaisin Blackpooliin.

Ruth saa vihjeen perusteella syyn uuteen kaivaukseen maatilan pihalla. Konkreettisemmin tapauksiin liittyvät lääketieteelliset tutkimukset, joihin viitteitä löytyy maatalon lukitusta huoneesta.

Ruth on minulle kuin kirjallinen ystävä. Pidetäänhän nykyään muutenkin ystäviin yhteyttä sosiaalisen median kautta, joten minä piipahdan kirjaystäväni Ruthin elämässä aina alun toistakymmentä tuntia kahdesti vuodessa. On kiva kuulla mitä Ruthille, Katelle, Cathbadille, jopa kränkylle Nelsonille kuuluu. Alussa tapasimme kyllä tiiviimmin, koska tutustuin Ruthiin myöhemmin kuin moni muu. Kun Ruth joskus katoaa, eikä uusia kirjoja enää ilmesty, minun jää häntä ikävä, enkä edes häpeä myöntää tätä. Yöhaukat oli minulle täyden viiden tähden osa sarjassa.

Naistenviikko - Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters, 2019

Lukija: Heidi Kyrö

Kesto: 13 h 57 min

Rouva Shergill, äiti, vaimo ja leski, makasi sairaalassa odottaen kuolemaa, jonka tiesi olevan lähellä. Naapuripedin nainen saneli jäähyväiskirjeen aikuisille lapsilleen, mistä Siita sai idean tehdä samoin. Hänen kirjeestään vain tuli täysin erilainen. 

Siita itse oli käynyt Intiassa viimeksi liki kolmekymmentä vuotta sitten. Jäähyväiskirjeessään hän tahtoi tyttäriensä tekevän eräänlaisen pyhiinvaellusmatkan Intiaan ja sirottelevan matkan päättävän vuoristovaelluksen lopuksi hänen tuhkansa järveen, josta lähtevä joki kuljettaisi ne Gangesiin. 

Rajni oli Shergillin sisaruksista vanhin, naimisissa ja 18-vuotiaan pojan äiti. Kuullessaan että tuleva miniä oli kaksi kertaa Anilia vanhempi ja vain seitsemän vuotta häntä itseään nuorempi, Rajni toivoi että poika olisi tosiaan löytänyt tyttöystävän. Ihan kuin siinä ei olisi liikaa, hänestä on tulossa myös isoäiti.

Rajni ei ollut taintuvaista sorttia. Kun Anil oli kertonut hänelle tyttöystävästä, hänen mielessään käväisi pyörtymisen esittäminen, mutta hän tiesi, että ojentaisi kuitenkin viime hetkellä käsi­vartensa pehmentääkseen pudotusta. Kukaan ei ottanut vakavasti naista, joka lavasti omat romahduksensa. Teeskennelty tajunnanmenetys, hah-hah.

Niinpä hän tuijotti Anilia yksinkertaisten matemaattisten yhtälöiden täyttäessä hänen mielensä:

36 – 18 = 18

Tyttöystävä oli 18 vuotta Anilia vanhempi.

36 ÷ 18 = 2

Tyttöystävä oli täsmälleen kaksi kertaa Anilin ikäinen.

43 – 36 = 7

Tyttöystävä oli vain seitsemän vuotta Rajnia itseään nuorempi.

Tämä viimeinen tosiseikka sai hänen päänsä pyörälle. Musertava puoliksi syödyn kalan lemu ei auttanut asiaa. Hän oli paistanut uunissa kolme lohenpalaa, koska omegakolmosten myötävaikutuksella ihmisten oli mahdollista sinnitellä satavuotiaiksi. Ymmärsikö tämä Anilin tyttöystävä omegakolmosten ravitsemuksellisia etuja? Todennäköisesti ei.

Äiti, älä jaksa”, Anil sanoi. Rajni kykeni vain pudistamaan päätään. Ei, ei, ei. Tämän piti olla aivan erityinen ilta: heidän viimeinen yhteinen illallisensa, ennen kuin hän lähtisi Intiaan. Mikäli Anil oli valinnut juuri tämän hetken kertoakseen heille tyttöystävästään, tytön olisi pitänyt olla… no, tyttö. Joku, joka kutsuisi Rajnia rouva Chadhaksi ja jonka vanhemmat suhtautuisivat Aniliin ennalta arvattavan epäluuloisesti, kunnes poika voittaisi heidät puolelleen hyvällä käytöksellään ja puhtailla kynnenalusillaan.

Jezmeen, joka oli tyttäristä keskimmäinen, oli aina halunnut näyttelijäksi, mutta oli päätynyt juontajaksi DisasterTube -nimiseen täyteohjelmaan ja saanut siitäkin nyt potkut. Syynä oli viraaliksi levinnyt video, jossa hän tappoi pienen eläimen. Lisäksi hänet sekoitettiin jatkuvasti intialaistaustaiseen tähteen, Polly Mishraan, joka oli suositun tv-sarjan pääroolissa, toisin sanoen huomattavasti Jezmeeniä menestyksekkäämpi. 

Rajni osoitti matkasuunnitelmaa ja painoi sormensa otsakkeelle Kultainen temppeli, Amritsar. ”Tämän matkan tarkoitus on suorittaa pyhiinvaellus äidin puolesta, joten me noudatamme tätä matkasuunnitelmaa”, hän yritti uudestaan.

”Tajuan sen, mutta minusta me voisimme ihan hyvin joustaa, jos emme esimerkiksi halua viettää liikaa aikaa yhdessä paikassa tai jos päätämme, että haluamme viettää ylimääräisen päivän jossain muualla.”

”Ei tämä ole sellainen matka”, Rajni intti.

Jezmeen nappasi aurinkolasit päälaeltaan ja asetteli ne nenänvarrelleen. Hän kääntyi niin, että Rajni näki vain hänen sivukuvansa – nuo kulmikkaat poskipäät, pieni luomi aivan huulen ylänurkassa. Rajni oli viimeksi tuijottanut siskoaan näin keskittyneesti äidin hautajaisissa, kun ruhje Jezmeenin poskella oli vasta alkanut parantua. Nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään.

”Meillä kolmella on ohjelmassa paljon yhteistä laatuaikaa”, Rajni lisäsi. Kuullessaan äänensä keinotekoisen hilpeyden hän oli tyytyväinen siitä, ettei nähnyt Jezmeenin reaktiota kunnolla. Heidän kaikkien täytyisi istua puhumaan siitä, mitä äidin viimeisten tuntien aikana oli tapahtunut – käydä tyyni ja parantava keskustelu, nyt kun kaikki olivat ehtineet saada hiukan etäisyyttä asiaan. Kabir oli varoittanut Rajnia, että oli naiivia kuvitella sovinnontekoa niin helpoksi, mutta Rajni itse uskoi, että kyse oli tunnelmasta. Amritsarin kultaista temppeliä ympäröivän, lempeästi aaltoilevan altaan reunalla oli huomattavasti helpompi käydä rakentava, avosydäminen keskustelu kuin Pret a Mangerin kahvilassa Lontoossa - ja kuinka usein kolme sisarusta ylipäätään olivat samassa paikassa, nyt kun Shirina oli muuttanut Australiaan.

Nuorimmainen Shirina oli alati kohtelias kompromissien etsijä, joka oli tavannut aviopuolisonsa netissä. Kyseessä oli järjestetty avioliitto ja hän oli päässyt naimisiin rikkaaseen sukuun Australiaan. 

Ja tuo sormus! Rajni tuijotti sitä kuin olisi nähnyt sen nyt ensimmäistä kertaa. Oliko Shirinan timantti entistäkin valtavampi? Valkokultainen vihkisormus säihkyi sekin, mutta timanttinen kihlasormus näytti esineeltä, jollaisia näytettiin uutisissa onnistuneen arkeologisen kaivauksen jälkeen. Mauton, hän oli ajatellut ­välittömästi nähtyään sen ensimmäisen kerran, vaikka tiesikin tarkalleen, kuinka monen karaatin arvoinen se oli. Shirina ei ollut tietenkään sanonut sormuksesta halaistua sanaa; Rajni oli itse hakenut netistä ”valtavaa timanttisormusta” ja kahlannut kuvat läpi, kunnes löysi vastaavanlaisen, ja tarkistanut sitten hinnan. Jos piti paikkansa, että mies tuhlasi kihlasormukseen kolmen kuukauden palkan, Sehaj tienasi totisesti oikein mukavasti – mutta senhän he toisaalta jo tiesivätkin. Australian suurimman kiinteistöalan perheyrityksen perijä ei pihtailisi ostaessaan kihlatulleen koruja.

”Jokos univelat on maksettu?” Jezmeen kysyi.

”Sinnepäin ollaan menossa”, Shirina sanoi. Kun hän istuutui pöydän ääreen, Rajni pani merkille hänen tummat silmänalusensa. ”Kiva hotelli, Raj”, Shirina sanoi ja katseli ympärilleen. ”Täällä on aika hiljaista.”

”Mukavaa, että joku arvostaa vaivannäköäni”, Rajni sanoi ja mulkaisi Jezmeeniä.

”Nätti mekko”, Jezmeen sanoi, mutta Rajni huomasi, että hänkin tarkkaili Shirinaa. Kirkkaanvärinen kaftaani ei onnistunut peittämään aavistuksen lysyssä olevia hartioita.

Raha ei kuitenkaan aina tuo onnea ja Shirinakin on tehtävä suuria päätöksiä. Shirinan appivanhemmat vaativat häneltä suuria uhrauksia, ja hänen tulisikin hoitaa "eräs pikku asia pois päiväjärjestyksestä" Intiassa ollessaan. Kun sisarille selviää mistä on kyse, he asettuvat tiiviiksi kilveksi pitämään Shirinan puolia.

Matka tuo mukanaan lukuisia kommelluksia, mutta myös lähentää sisaruksia.

Näin pitkään kirjaan mahtuu paljon kaikenlaista ja kulttuuri aukenee varmasti sellaisellekin, joka ei ole koskaan käynyt Intiassa ja nähnyt esimerkiksi sitä väenpaljoutta. 

Itsekin olen käynyt vain Goassa, joka on verrattain rauhallinen ja väestöltään pieni osavaltio. Koko osavaltiossa on vajaa 1,5 miljoonaa asukasta ja sen pääkaupungissa Panajissa vain ~40 000. Jos tätä lähtee suhteuttamaan, Intiassa on kolme yli 10 miljoonan asukkaan kaupunkia, Mumbai, Delhi ja Kalkutta, joista Mumbaissa on yli 18 miljoonaa asukasta. Osavaltioista suurin on Uttar Pradesh, jossa väkeä on melkein 200 miljoonaa. 

Juonellisesti oli erinomainen valinta lähettää siskokset kiertämään Intiaa ja käymään lukuisilla kuuluisilla kohteilla. 

Vaikeita asioita on monesti helpompaa käsitellä huumorin keinoin, ja niin tekee kirjailija tälläkin kertaa. Yhtenä esimerkkinä Jezmeen päätyi India Gatelle juuri alkamassa olevan mielenosoituksen liepeille ja häntä luultiin taas Polly Mishraksi. Jezmeen ei oikaissut henkilöllisyyttään ja tuli temmatuksi mukaan mielenosoituksen keulahahmoksi. Senhän arvaa mitä sellaisesta seuraa.

Jezmeen oli jo aiemmin protestoinut sitä, että hänen täytyi teettää heti matkan alussa itselleen vähemmän paljastavia vaatteita huomatessaan miesten jatkuvan tuijotuksen ja ollakseen "syyllistymättä miesten kiihotukseen". Intiassa on edelleen voimassa monet käyttäytymissäännöt, joita me pidämme vanhanaikaisina. 

Mielenosoituksen järjesti ryhmä nuoria aktiivisia naisia, tällä kertaa siksi, että nuori tyttö oli raiskattu basaarin sovituskopissa. Kirjassa Jezmeen muistaa Delhissä bussissa tapahtuneen joukkoraiskauksen joka nousi kansainvälisiin otsikoihin, muistan tuon itsekin. Raiskattu nainen kuoli saamiinsa vammoihin ja kuudesta miehestä neljä sai hirttotuomion, mutta vaikuttiko se kulttuuriin, ei tokikaan, valitettavasti. Kun erästä näistä miehistä haastateltiin vankilassa, hän sanoi muun muassa, että naisen olisi pitänyt suostua raiskaukseen (se ikään kuin kuuluu asiaan) niin hän olisi selvinnyt siitä elossa. Ikään kuin nainen olisi ollut itse syyllinen kuolemaansa koska pani vastaan?

Kirjassa mielenosoitus levisi koskemaan kaikkia naisten oikeuksia Intiassa: maaseudulla edelleen tapahtuvia kunniamurhia, tyttösikiöiden abortointia, naisten pahoinpitelyjä. Mielestäni näitä asioita on hyvä tuoda julki.

MIKÄ OLI HÄNEN RIKOKSENSA?” Anjulin ääni räjähti ilman halki. ”HÄN MENI JANPATHIN TORILLE VAATEOSTOKSILLE.”

Jezmeen silmäili väkijoukkoa – muut naiset olivat innoissaan. He nyökkäilivät, kun Anjuli siteerasi tilastoja seksuaalista ­häirintää koskevista syytöksistä ja joukkoraiskauksista. Hän siirtyi ajassa taaksepäin kronologisessa järjestyksessä, aloittaen nykyhetkestä ja päätyen vuoden 2012 bussijoukkoraiskaukseen, josta mielenosoitukset olivat saaneet alkunsa. 

”NÄMÄ OVAT VAIN RIKOKSIA, JOTKA ON NOSTETTU JULKISUUTEEN”, Anjuli huusi. ”NÄMÄ OVAT VAIN ILMOITETTUJA TAPAUKSIA. KUKA TIETÄÄ, MITÄ MUUTA ON TAPAHTUNUT, KUKA TIETÄÄ, MILLOIN SE PÄÄTTYY?”

Naiset alkoivat messuta: ”Milloin se päättyy?” Sneha yllytti heitä iskemällä toistuvasti nyrkillään ilmaa. ”Milloin se päättyy?” Jezmeen huomasi itsekin hokevansa. Hänen huutonsa sekoittuivat muiden naisten huutoihin, kunnes hän ei enää kuullut itseään, vain tämän väkevän, kollektiivisen äänen. Hän katsoi joukon ohitse odottaen näkevänsä ihmisiä, jotka tarkkailisivat heitä, liittyisivät joukkoon, mutta hänen pettymyksekseen Intia jatkoi elämäänsä heidän ympärillään. Liikenne mateli eteenpäin, kauppiaat vokottelivat asiakkaita ja turistit kiertelivät mielenosoituksen laitamilla, jotkut kuvia ottaen, toiset pysytellen turvallisen matkan päässä.

Heidi Kyrö oli minulle uusi tuttavuus lukijana, ja hänen pirtsakka tyylinsä sopi tällaiseen chicklit tyyppiseen kirjaan hyvin. Toisaalta hän piti välillä todella outoja taukoja lauseiden välissä, sellaisia joita normaalisti pidetään kun luku vaihtuu, mutta kyse ei ollut siitä, vaan esimerkiksi toinen henkilö saattoi tauon jälkeen jatkaa meneillään ollutta keskustelua. Tämä oli todella kummallista ja pakko myöntää että ärsyttävääkin. Siitä huolimatta vetävästi kirjoitettu romaani vei mennessään.

Kirjailijalta on juuri ilmestynyt uusi romaani joka on Singaporeen sijoittuva murhamysteeri. Toivottavasti sekin suomennetaan. 

Koska kirjassa pääosassa ovat naiset; äidit, tyttäret, sisaret, vaimot ja miniät, liitän kirjan osaksi Naistenviikon juttujani. Haastetta emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.