Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Gummerus, 2022

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 11 h 58 min

1929, Rio de Janeiro

Alina oli matkannut monta viikkoa laivassa Fanni-tädin ja tämän miehen Johanin kanssa päätyäkseen uuteen maailmaan. Hän oli vasta kahdeksanvuotias, äiditön tyttö ja odotti kovasti paluuta Suomen kotiin. Ensimmäisellä koulutunnilla opeteltiin portugalia, ja Alinasta tuntui ettei hän koskaan oppisi kieltä.

Penedo oli suomalaisten siirtokunta, onnela, ja he olivat sen ensimmäisten asukkaiden joukossa. Säännöt olivat tiukat: ei lihaa, ei kahvia, ei alkoholia ei kemiallisia aineita, ei mitään muita lääkkeitä kuin yrttejä. Väki oli jakaantunut kahtia, ikään kuin tiukasti sääntöjä noudattava hoviväki ja harhailijat, jotka muistivat vielä liian hyvin koti-Suomessa naukkaillut pullot ja nahkiaiset. Oli tärkeää valita puolensa, vaikka Fanni ei olisi halunnut. He päätyivät liittymään hoviväkeen, ja saivat sen tähden hyvän rinnetontin jolle rakentaa oma talonsa.

Fanni oli kieltänyt Alinaa menemästä yksin joenrantaan, sillä virta saattoi viedä vaikka hevosen mukanaan. Mutta Alina ei voinut mitään sille, että pakanoiksi kutsutut, pyykkiä joelle pesemään tulevat naiset kiehtoivat häntä. Naisten mukana kulki pieni tyttö, jolla oli lyhyet sykeröiset hiukset kuin karhunvadelmat. Rohkea tyttö hakeutui Alinan seuraan ja he ystävystyivät hetkessä. 

Aina kun Alina ei käynyt kotikoulua, hän meni jokirantaan tapaamaan Desiretä. Sana sanalta, äänne äänteeltä, kirjain kirjaimelta Desire opetti Alinalle portugalia. O-kirjain avasi sanojen lopussa suljetun kehänsä U:ksi. U:ksi muuttui myös L. R siirtyi kielen kärjestä rahisemaan kitalakeen, hurina muistutti isän kuorsausta. S soi välillä kapeana kuin hienoilla neideillä, joissakin sanoissa se suhisi leveästi kuin tuuli kaislikossa. Osa äänteistä puhkesi nenän kautta. Aluksi Alinan oli vaikea juoksuttaa äänteitä nenän kautta ulos, ja ensimmäisillä kerroilla sieraimista hyppäsi nasaalin sijaan vain kuivettuneita kikkareita. 

Sitkeän harjoittelun jälkeen Alina tavoitti nenäkielen ja äänteet löysivät oikeat reittinsä. Desiren maailma alkoi avautua hänelle. Kahvintuoksuinen maa, maankuoren kulta, jokisuistojen matelijat, sademetsän korkeimmassa latvassa pesivä grevista, kilejä sieppaava harpyija valkosulat vatsanpeittona. Kuumeinen tanssin poljento, joka teki köyhästä kuninkaan, vaivaisesta terveen. Sormien lomassa kiirehtivät rukousnauhat, puisiin helmiin kuvioidut neitsyet, pyhimyksistä pyhimmät. 

Fanni ei katsonut tyttöjen ystävyyttä hyvällä, ja siirtokunnassa puhuttiin, että Alinan kautta leviää pakanauskonto. Samat pahat kielet puhuivat, ettei tyttö edes ole Fannin ja Johanin, vaan ostettu lapsi. Ostettu vai otettu, kumpi oli pahempi Alina mietti ja oli edelleen pahoillaan siitä, että isä oli antanut hänet Fannin mukaan. Annettu on arvoton, ostettu sentään hintansa väärtti, mutta ei kai isä hänestä kuitenkaan ollut maksua ottanut? Desiren kanssa leikkiessään hän kuitenkin unohti kaiken muun, unohti kotimaan, isän, ostopuheet, tirskuvat ja koppavat johtajan tyttäret jotka eivät halunneet ystävystyä hänen, lahkolaisen lapsen kanssa.

Elämä siirtokunnassa kävi monella tapaa haasteellisemmaksi. Johtaja kiristi sääntöjä, mitään eläinperäisiä tuotteita ei olisi saanut enää käyttää, mutta Fanni leipoi silti salaa pullaa. Todelliset koettelemukset olivat edessä, kun sato meni heinäsirkkojen suuhun ja se oli vasta alkua.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Toisessa Alina on varttuneempi ja lähtenyt siirtokunnasta Rio de Janeiroon. Pidin paljonkin ensimmäisestä osasta, mutta Rioon siirtyminen muutti tarinaa kovasti enkä pitänyt sen käänteissä oikeastaan mistään, sisältö oli kovin surullista. Toisaalta molempien osien elämä onnetonta eri tavoin, mutta alussa oli sentään lapsuuden viattomuus ja Alinan ystävyys paikalliseen tyttöön. Siinä mielessä hyvä ratkaisu, että Alina oli alussa lapsi eikä aikuinen, niin aikuisia rankemmin koskevat tapahtumat suodattuivat lapsen kautta.

Kirjan esikuvana on kirjailijan puolison isovanhemmat, jotka matkasivat ensimmäisten joukossa brasilialaiseen siirtokuntaan. Lopussa on lueteltu myös lukuisia kirjalähteitä.

Kuuntelin viime vuonna vastaavanlaiseen argentiinalaiseen siirtokuntaan sijoittuvan kirjan Maa kuin veri, ja näitä tuli luonnollisesti verrattua. Olin ollut siinä käsityksessä, että Nukkuvan jättiläisen laakso on ellei nyt viihteellisempi niin ainakin enemmän seikkailullinen kirja, mutta käsitys muuttui kyllä kovasti. Molemmat kertovat näistä onneloista karua kuvaa, joka on ilmeisen realistista. 

Sijoitan kirjan ainakin toistaiseksi HelMet-haasteen kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. 

Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

#1 Emma Sköld

WSOY, 2021

Alkuteos: Vila I frid, 2012

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 20 min

Yasuragi on ylellinen japanilaistyylinen kylpylä Tukholman Brommassa. Sen tilat ovat harkiten sisustettuja, nimikin tarkoittaa sisäistä rauhaa ja tasapainoa. Olikin vaikea uskoa, että japanilainen arkkitehti oli suunnitellut rakennuksen 1970-luvulla kurssikeskukseksi, tietämättä ollenkaan että siitä tulisi hintava kylpylähotelli. 

Varhain sunnuntaiaamuna kylpylässä oli vielä hiljaista. Silti japanilainen kylpyläemäntä Aiko aavisti jotain pahaa nähdessään naisen makaavan altaassa aivan liian pitkään. 

Koomassa löytynyt nainen on suosittu näyttelijä Susanne Tamm, ja median saadessa vihiä tämän henkilöllisyydestä kiinnostus tuntuu loputtomalta, ja puhelin jatkaa soimistaan. Yasuragi Hasseluddenin hotellinjohtaja Peter Bergin piti vain pikaisesti piipahtaa työpaikallaan esittelemässä huoneita tapahtumajärjestäjä Josefin Erikssonille. 

Työ saattaa kuulostaa hauskalta, mutta hankalat toimeksiantajat ovat uuvuttaa Josefinin, joka on kolmen pienen lapsen äiti. Onneksi hän saa tukea ymmärtäväiseltä mieheltään. 

"Olet oikeassa, minun täytyy päästä elämässäni eteenpäin", Josefin mumisee. 

"Aivan, onhan sinulla omiakin asioita selviteltävänä. Miltä sinusta tuntuu, kun ajattelet siskoasi?" Andreas kysyy, ja Josefin miettii, milloin mies oikein ryhtyi hänen psykoterapeutikseen. Andreaksen huolenpito on liikuttavaa, mutta juuri nyt hän ei jaksa sitä. 

Andreas kömpii lähemmäs ja suukottaa Josefinin otsaa. 

"Minun vinkkini on, että älä tuhlaa liikaa energiaa Emmaan, jonain päivänä hän kyllä vielä ymmärtää. Ja mitä tapahtuukin, onhan sinulla meidät, oma pikku perheesi."

 

Nils Wedén, Yasuragin toimitusjohtaja, on käytännössä menettänyt perheensä hotellin takia, sillä mitä on raha verrattuna rakkauteen ja yhteiseen aikaan. Susanne Tammin tapaus on vakavin juttu sitten kylpylästä löytyneen legionellabakteerin, johon oli lähes menehtynytkin eräs nainen. Negatiivista julkisuutta ei olisi kaivattu nyt kun Yasuragissa on muutenkin poikkeuksellisen hiljaista, mikä on outoa, sillä helmikuun pitäisi olla vilkkainta sesonkiaikaa. Eräs suuri yritys oli juuri perunut konferenssinsa, eikä varmaan mene kauan kun joku toimittaja keksii yhdistellä asioita, ja se tietää lisää peruutuksia. Kaikki tämä väsyttää niin, että Wedén päättää jäädä yöksi hotelliin ja ottaa vapaana olevan sviitin tekaistulla nimellä itselleen. 

Eläkeläiset Ingrid ja Bengt ovat tulleet lomalle kylpylään josta Ingrid oli haaveillut jo pitkään. He asuvat yli neljänsadan kilometrin päässä Tukholmasta, joten he eivät käy pääkaupungissa useinkaan. Ingrid toivoo, että tämä olisi juuri oikea ympäristö kertoa Bengtille tärkeä asia, joka on ollut hänen mielessään jo viikkoja.

Kylpyläemäntä lopettaa esittelynsä perinteiseen tapaan kumauttamalla tiibetiläistä äänimaljaa pienellä pulikalla.

Maljan soinnin haipuessa Ingrid nousee vaivalloisesti ylös ja sopii Bengtin kanssa, että he tapaavat puolen tunnin kuluttua suurella uima-altaalla. 

Kylpyläemäntä seisoo vielä hymyillen paikoillaan, eikä Ingrid voi olla kysymättä häneltä erästä asiaa.

"Mitä nämä kylpytakkien japanilaiset merkit tarkoittavat?"

 "Fuku tarkoittaa hyvää onnea, kotobuki aitoa iloa ja pitkää ikää", nainen selittää krumeluureja ja osoittelee Ingridin yukatan kohtia. 

"Kuulostaa ihanalta", Ingrid sanoo, ottaa rottinkikorin kainaloonsa ja lähtee. 

"Tervetuloa kiireettömyyteen", luki jossakin, eikä hän voi kuvitella parempaa palkkaa eläkeläiselle. Tämä on ehkä sittenkin juuri oikea ympäristö kertoa Bengtille pahanlaatuisesta kasvaimesta. Ingrid menee hiljaiseen pesuhuoneeseen miettien milloin sitten kertoisi. Ehkä huomenna aamupalalla.

Hotellivieraat yrittivät toisinaan jäädä kylpemään vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi, ja koska Bengt ja Ingrid eivät luovuttaneet huonettaan tietyn aikataulun puitteissa, ajateltiin respassa aluksi, että huoneen 327 vanha pariskuntakin koetti onneaan. Kun vanhukset kuitenkin löydettiin huoneestaan makaamassa kuolleina käsi kädessä ja niin tyynen, lähes onnellisen näköisinä, uskottiin ensin itsemurhaan.

Kun tapahtumia alettiin tutkia murhana ja murhanyrityksenä, Josefinin sisar, rikospoliisi Emma Sköld ryhtyi töihin. Eivätkä murhat siihen lopu...

Emmalla on epäonnea henkilökohtaisessa elämässään. Hän on yrittänyt saada jo pitkään vauvaa elämänkumppaninsa Hugon kanssa, ja häntä väsyttää ja ärsyttää ihmisten jatkuva vihjailu siitä, että hän on vain itsekäs kun ei hanki lapsia. 

Lepää rauhassa on oikein hyvin rakennettu dekkari jossa oli paljon tapahtumia. Suosittelen tätä kuunneltavaksi myös miehelleni, joka ei pidä pitkistä kuvailevista jaksoista, jotka eivät vie tutkintaa mitenkään eteenpäin. Loppuosa oli kuin psykologisesta trilleristä. Veriteoilla ei mässäilty, joten jatkan ehdottomasti sarjan parissa. Sarjan kääntäminen oli hassusti aloitettu kolmannesta osasta ja julkaistu useampi kirja ennen tätä ensimmäistä osaa. Onneksi tartuin tähänkin jälkijunassa, niin saan edetä kirjoitusjärjestyksessä. 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

Tammi, 2021

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 8 h 36 min

Kerttu, 1956.

Naisia valittiin harvoin, mutta kuvataiteiden professori Moilasen suosituskirjeiden myötä Kerttu oli saanut ateljeeapurahan Pariisiin. Nyt kun siihen on mahdollisuus, mikään ei ole taiteelle omistautumista tärkeämpää. Ehkä hän jäisi vallan asumaan tuohon houkuttelevaan suurkaupunkiin?

"Kuulostaa täydelliseltä antautumiselta", Toivo sanoo. "Mahtuuko tuollaiseen elämään mitään muuta?"

"Mitä muuta siihen pitäisi mahtua?" Kerttu kysyy.

"No, vaikkapa... oma perhe. Lapset. Luulisi, että jokainen nainen kuitenkin toivoo äitiyttä..."

Kerttu nauraa. "Miksi niin pitäisi luulla? Ei äitiys ole kaikkia varten. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mun tauluni ovat mun lapsiani. Kun valitsee taiteen, valitsee itseltään pois normaalielämän. Ei taidetta voi tehdä sivutoimisesti muun ohella. Sille on annettava kaikkensa, kaikki aika, jokainen unelma, koko sielu ja sydän! Ja tehtävä töitä, väsymättä."

"Entä sitten... rakkaus?" Toivo kysyy. 

"Mitä siitä?"

"Pitääkö sekin uhrata?"

Kerttu katsoo Toivoa. Hän kallistaa pään vähän kallelleen ja hymyilee hitaasti. Tietää keimailevansa ja huomaa pitävänsä siitä. Hän tuntee itsensä vähän erilaiseksi kuin yleensä: kiehtovammaksi, maailmannaisemmaksi. 

"Miksi pitäisi?" hän kysyy. "Eikö rakkautta muka voi olla ilman aviomiestä ja perhettä?"

Tapahtui se, mitä lukijana pelkäsin, Kertun tie Pariisiin tyssäsi aamupahoinvointiin ja aristaviin rintoihin. Kieltäessään mahdollisimman pitkään sen minkä ymmärsi todeksi, oli viimeinen vaihtoehto ottaa yhteyttä Toivoon, jota ei ollut suostunut tapaamaan tuon yhden illan huuman jälkeen. Hänhän ei halunnut mitään, mitä jäisi Suomesta ikävöimään.  

Olivia, nykyaika. 

Olivia on nuori näyttelijä, joka on juuri saanut esikoisensa, vauvan jolle hän höpöttelee ja kertoo sukunsa naisten tarinaa: taiteilija-isoäidistä Kertusta sekä omasta äidistään Tuijasta, joka vietti vaihtoehtoista elämäntapaa (tai täyttä huuhaata puhujasta riippuen) asuen kolmen muun naisen kanssa. Vauvan isä kutsuu heitä akateemisiksi noidiksi ja naiset puolestaan ovat sekä hieman häkeltyneitä että tunkeilevan uteliaita siitä, että heidän lähipiiriinsä on ilmestynyt miespuolinen olio. Vain yksi naisista on ollut pari vuotta naimisissa, ennen kuin muutti oman tyttärensä kanssa heidän yhteisöönsä.

Kuuntelin kirjan joulukuussa 2022, ja näin olin siitä silloin kirjoittanut:

Näin 2022 lopulla olemme saaneet niin paljon hienoa, kuluvana vuonna julkaistua luettavaa, että edellisvuoden kirjat ovat jo pitkälti painuneet unholaan. Niinpä olikin kiva, että äänikirjapalvelu ehdotti Cantellin viimeisintä luureihini, ja avasin sen fiilistellen mikäs tämä kirja nyt olikaan, tykkäsin kyllä hänen esikoisestaan. 

Minä rakastuin heti, sekä Kerttuun että Toivoon. Ei tässä pyörää uudestaan keksitty, mutta sillä ajelu oli harvinaisen miellyttävää. Kirjasta hehkui rakkaus ja välittäminen, eikä ollenkaan sokerisella tavalla vaan kauniisti ja lämpimästi kirjoitettuna, eikä niinkään se perinteinen miehen ja naisen välinen, vaan sukupolvien. Käänteitä juonellisesti riitti, niin että annoin anteeksi jopa sen "ensimmäisen kerran sängyssä ja taikasauva heilahtaa - pim olet raskaana!", joka yksinään on niin kulunut. Kaikki kolme aikakautta olivat elämäntyyleineen todella hyvin kirjoitettuja ja niihin oli nivottu kulloisenkin ajan tapahtumia niin meiltä kuin maailmalta. 

Meri Nenonen oli ihana lukija, täydet pisteet myös hänelle. Ja nimessä oleva lumi, silläkin oli oma merkityksensä tässä upeassa lukuromaanissa. 

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella

WSOY, 2021

Alkuteos: Bokhandeln på Riverside Drive, 2018

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 14 h 53 min

Jos Charlotte olisi voinut valita, hän ei olisi lähtenyt Lontooseen. Mutta kun asianajaja oli soittanut ja kertonut tädin jättämästä perinnöstä, Charlottan oli lähdettävä paikan päälle, siitäkin huolimatta että puhelu oli kuulostanut huonolta aprillipilalta. Asianajaja oli vieläpä todennut, että heidän oli täytynyt olla tädin kanssa erityisen läheisiä, sillä täti oli jättänyt hänelle kokonaisen viktoriaanisen rakennuksen, jossa oli yläkerrassa kaksi asuntoa ja alakerrassa kirjakauppa, mutta eihän se pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Täti ei ollut hänen tietääkseen käynyt Ruotsissa, eivätkä he olleet koskaan edes tavanneet. 

Perille päästyään Charlotte sai käyttöönsä huoneistoista sen, jossa Sara-täti oli asunut. Toisessa oli vuokralla William, joka on kirjailija. Kirjakaupan kaksi työntekijää, Sam ja Martinique, pitivät kauppaa auki, vaikka surivat kovin työnantajansa äkillistä poismenoa. 

"Mitä tätini oikein kertoi minusta?"

Martinique puri huultaan ja sormeili trendikästä kaulakoruaan joka oli tehty isoista puuhelmistä.

"Vähän kaikenlaista. Että sinä asut Ruotsissa ja johdat menestyksekästä yritystä. Että sinä pelkäät lentämistä, tietysti, ja että siksi et ole koskaan käynyt täällä." Hän kääntyi kohti Samia, joka oli Martiniquen tavoin istumaan alas. 

"Kertoiko Sara jotain muuta?"

Sam raapi korvantaustaansa.

"Joo, että sinä tykkäät sanapeleistä. Ja amerikkalaisista tv-sarjoista."

Sara maistoi pataa ja yskähti vaivihkaa käsivarteensa, ruoka poltti kurkkua. Aina kun joku heistä mainitsi Saran nimen, heidän ilmeensä muuttui. Heidän silmänsä kiilsivät, eikä Charlottella ollut sydäntä paljastaa, että kaikki mitä täti oli hänestä tiennyt, oli ollut peräisin hänen Facebook-päivityksistään. 

Charlotte löysi kirjeen joka tädin oli ilmeisesti pitänyt postittaa sisarelleen, mutta sen hän tajusi vasta kun oli ehtinyt avata kuoren. Miksi Sara oli osoittanut kuoren niin hämäävästi Neiti Rudbergille, eikö hän tiennyt äidin menneen jo kauan sitten naimisiin? Ja mitä hän oikein pyytelee niin kovin anteeksi kirjeessään? Kirjeestä ja seinille kehystetyistä valokuvista päätellen sisarukset olivat olleet hyvin läheisiä ennen Saran syntymää. Mikä olisi voinut tulla heidän väliinsä ja erottaa heidät vuosikymmeniksi? 

Toisessa aikatasossa, kesällä 1982, nuoret ja seikkailunhaluiset siskokset saapuvat Lontooseen, mutta elämä ei ole niin helppoa kuin he olivat uneksineet. Ainoa majoitus jonka he löytävät, ja johon heillä on Lontoon keskustassa varaa, on surkea soppi kommuunissa.

Kristina ei viihdy täällä lainkaan. Mikään ei ole sujunut niin kuin hän kuvitteli. Hänellä ja Saralla ei ole omaa asuntoa, ei kivaa pientä keittiötä ja liinaa ruokapöydällä, ei kukallisia posliiniastioita. Heidän oli tarkoitus aloittaa alusta, luoda oma elämä, mutta sen sijaan he asuvat kommuunissa, jossa kukaan ei koskaan tunnu nukkuvan. 

Kun Sara on poissa, Kristina harvoin uskaltautuu ulos huoneesta muiden seuraan. Hänestä ei ole kiva että he ovat aina aineissa tai että hänen täytyy tyhjentää lavuaari neuloista joka ikinen kerta, kun haluaa mennä pesulle.

Heidän haaveilemiaan unelmatöitä ei myöskään ole löytynyt. Sara on töissä törkyisessä pubissa. Kristina voi pahoin aina, kun käy siellä tapaamassa siskoaan. Pubin sisäilma on savusta raskas. Ikkunalla on kuolleita kärpäsiä, seinät ovat värjääntyneet ruoankärystä ja koko paikka haisee tunkkaiselta ja pinttyneeltä.

Kun Sara alkaa seurustella Belfastista tulleen pojan kanssa, Kristina pelkää että tämä vie hänen sisarensa pois Lontoosta ja hänen on palattava yksin takaisin Ruotsiin. Mutta Daniel on töissä tehtaassa ja hänellä on oma asunto kirjakaupan yläpuolella, niin iso että siskokset voivat muuttaa sinne yhdessä ja jakaa toisen huoneista. Kaikki muuttuu vielä paremmaksi, Sara vakuuttaa.

Charlotte ei ole itse lukenut kovinkaan monia kirjoja, joten ajatus päivittäisestä työstä kirjakaupan asiakaspalvelusta tuntui haastavalta. Aluksi häntä pelottivat erityisesti asiakkaat jotka pyytävät lukusuosituksia ja hän tarvitseekin paljon apua kaupan kahdelta työntekijältä, Samilta ja Martiniquelta. Toisaalta hän alkaa innostua lukemisesta myös itse ja lukee useampia Martiniquen hänelle suosittelemista kirjoista. Hän huomaa myös, ettei ole ollenkaan niin hidas lukija kuin oli kuvitellut. Samalla hän alkaa viihtyä kirjakaupassa aina vain paremmin ja suunniteltu muutaman päivän pyrähdys Lontoossa venyi viikoiksi. 

Kirjakauppa oli viittä vaille konkurssikypsä, mutta Charlottella oli oma kauneusalan yrityksensä Ruotsissa, joten tilikirjojen läpikäyminen ja markkinoinnin suunnittelu oli hänelle tuttua. Tullessaan hän oli ajatellut voivansa juuri ja juuri olla pois Ruotsista tuon muutaman päivän jonka veisi järjestellä kirjakauppa myyntikuntoon, mutta nyt hän alkoi tosissaan miettiä tarvitaanko häntä välttämättä Ruotsissa, vai voisiko hän jatkaa elämäänsä Lontoossa. Yläkerran vuokralainenkin saattaa vaikuttaa päätökseen.

Kansainvälisissä painoksissa on erilaisia kansikuvia, laitan tähän alle oman suosikkini. Hain vaihtoehtoisia kuvia heti alussa, joten tällaiseksi kirjakaupan ulkoapäin kuvittelin kirjaa kuunnellessani ja kuva siivittikin aivan erilaiseen tunnelmaan. 

Plussaa annan kahdesta aikatasosta, joka on feelgoodissa epätavallista. Siskosten välit vieneen tapahtuman aukikeriminen toi myös mukavasti jännitystä. Ilman näitä kahta olisin antanut kirjalle kolme tähteä, mutta edellämainitut tienasivat neljännen. 

Eeva Kiviniemi: Keikka

Eeva Kiviniemi: Keikka

#3 Kati Berg tutkii

Saga Egmont, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 7 h 54 min

Kati ja hänen aviopuolisonsa Pertti ovat palanneet yhteen ja Nalle on jäänyt menneen kesän ihastukseksi. Välit juuri poliisiksi valmistuneeseen tyttäreen Millaan ovat edelleen ongelmalliset, joten Kati on yllättynyt, kun Milla itkusta täristen purkaa hänelle sydäntään ilmoituksesta, jonka poliisi oli saanut valvontaeläinlääkäriltä Turun naapurikunnassa olevasta maatilasta. 

Kati silittää itkevää ja tärisevää tytärtään ja miettii, mitä sanoisi. Hän itse oli omistanut koko elämänsä eläinten oikeuksien puolustamiselle, mutta Millaa asia ei ollut tähän asti tuntunut kiinnostavan. 

"Milla, teillä ei ollut vaihtoehtoja. Nyt ne lampaat eivät ainakaan enää kärsi. Sinä teet tärkeää ja arvokasta työtä, vaikka se tällä kertaa tarkoittikin niille lampaille kuolemaa. Olet rohkea, kun pystyt kohtaamaan tuollaisen tilanteen. Itse en ehkä pystyisi. Seuraavalla kerralla saatat ehkä pelastaa jonkun eläimen hengen", Kati lohduttaa.

"Tiedätkö, mistä sitä maajussia epäillään? Millainen rangaistus tuollaisesta tulee?" Pertti kysyy.

"Omistajaa epäillään törkeästä elöinsuojelurikoksesta. Mutta jos sillä on niitä mielenterveysongelmia, niin ei siitä käytännössä seuraa paljon mitään. Toivon totisesti, että se saa ainakin eläintenpitokiellon", Milla nyyhkyttää. 

Milla katsoo äitiään tuskaisin silmin.

"Miksi kukaan tekee eläimille tuollaista? Ei ne lampaat olleet tehneet kenelläkään mitään pahaa", hän hokee.

"Useimmat ihmiset eivät osaa ajatella, että eläimet ovat tuntevia ja ajattelevia olentoja, ihan niin kuin mekin. Niillä voi olla vähän erilaiset ajatukset ja tavat viestiä keskenään, mutta tutkimusten mukaan lähes kaikki lajit tuntevat kipua ja tuskaa, iloa ja riemua, jopa kaipausta ja onnea", Kati kertoo.

Milla näyttää kuuntelevan. Kati näkee hänestä, että pahin on vielä kertomatta. 

"Äiti, tiedätsä, sillä hetkellä mä vihasin sitä lampaiden omistajaa. Näin ei saisi sanoa, mutta mun teki oikeesti mieli ottaa virka-ase ja ampua se tyyppi siihen keittiön pöydän ääreen. Siinä se vaan kittas kaljaa ja surkutteli itseään, kun me oltiin jouduttu tappaan hänen eläimensä. Fyi fan", Milla sähähtää.

Katin ja Pertin perheeseen liittyy uusi jäsen, pieni remmirähisevä rescuekoira joka saa nimekseen Stella. Koiran kanssa metsässä kulkiessaan Kati huomaa, että tutun puron ympäristö on muuttunut kummalliseksi, kuin siellä olisi ollut metsäpalon alku, mutta puiden rungot eivät ole hiiltyneitä. Puron vesikin haisee pahalta ja Kati ottaa siitä näytteen, jotta Pertti voi antaa sen tutkittavaksi ystävälleen yliopistolla. Näyttää siltä, että Kati on törmännyt ympäristörikokseen. 

Rikoksen uhriksi joutuu myös edellisosasta tuttu valokuvaaja Venla, joka on ottanut vastaan lehtikuvaajan kesäpestin valtakunnan ykkösmediasta. Toimituksessa on juhannuksen vietosta erikoisempi juttuidea; hänen pitäisi lähteä liftaamaan Helsingin lähisaariin matkaaviin veneisiin ja tehdä haastattelukierros. Toimittajat ovat jo juhannuksen vietossa, joten hänen pitäisi selviytyä keikasta yksin, mikä sai hänet aluksi epäröimään. 

Kun hänet toivotettiin tervetulleeksi upeaan kymmenmetriseen purjevenekaunottareen hänestä alkoi kuitenkin tuntua, että kuvareportaasista voisi tulla hyvä. Päivän kääntyessä iltaan hän oli kokenut yhteisöllisyyttä, hänelle oli tarjottu ruokaa, skumppaa ja mansikoita ja ennen kaikkea hän oli saanut kuvia joihin on vilpittömän tyytyväinen. Ennen kuvauspäivää koettu jännitys oli tipotiessään ja hän lähestyi uusia veneitä jo huolettoman ennakkoluulottomasti. Lopuksi hän kysyi kyytiä takaisin mantereelle asiallisen näköiseltä keski-ikäiseltä mieheltä esitellen itsensä meriliftauksesta juttua tekeväksi ykköslehden toimittajaksi. 

Hän ottaa pari nopeaa tunnustelukuvaa veneestä. Kantta reunustaa matala kaide ja kajuutan ympäri pääsee liikkumaan helposti. Kuvia saisi monesta eri kulmasta. Kannella on tilaa myös oleskeluun. 

"Tää on ihanan retro. Jos mulla joskus olisi vene, se voisi olla tällainen", Venla sanoo miehelle. 

"Tämä onkin kiva paatti, helpompi kuin purjevene, joka mulla oli aikaisemmin. Ennen kuin hankit veneen sun pitää käydä saaristolaivurikurssi ja oppia navigoimaan", mies neuvoo.

Kun he lähtevät laiturista, Venla heiluttaa kättään onnellisten saarelle, joka jää kellumaan auringonlaskuun. Hän ottaa kuvan, jossa Suomen lippu hulmuaa tyrskyävää merta vasten. Hän katsoo saarta niin kauan kuin se näkyy. Venlalta kestää hetken tajuta, että vene ei olekaan matkalla Helsinkiin. Se suuntaa avomerelle. 

Keikassa oli vielä edellisiä osia enemmän eläin- ja luonnonsuojelunäkökulmaa. Puhdasrotuisten koirien kasvattajana ja perusteellisten terveystutkimusten kannattajana en oikein pitänyt rescuekoiratoiminnan julkituomisesta, mutta muuten oli mukana paljon hyvääkin. 

Ehkä silti kirjan tyyli oli kauttaaltaan turhankin luennoiva ja saarnaava. Kuunnellessa tuli sellainen tunne, että kirjailija oli päättänyt etukäteen tietyt asiat, kuten tehotuotanto, ihmisten vääristynyt luontosuhde, sademetsien hakkuut, jätteiden luvaton hävittäminen, myrkkymaalit, ympäristörikosten tutkimatta jättäminen, poliisien resurssipula ymv jotka haluaa kirjaan mukaan ja pyrki sitten sijoittelemaan niitä tietoiskunomaisesti sopiviin kohtiin. Pidempänä esimerkkinä tuo ensimmäinen lainaus heti kirjan alusta. Samassa kohtauksessa Milla liittyy mm Animaliaan, joten kirjailija esittää valmiina pakettina ongelman ja sen ratkaisuvaihtoehtoja, eli jos lampaiden kohtalo kosketti, toimi kuten Milla ja ryhdy tukemaan näitä järjestöjä ja yhdistyksiä. 

Olen itsekin ollut tiiviisti mukana eläinsuojeluyhdistyksen toiminnassa joten todellakin arvostan vapaaehtoistyön saamaa julkisuutta, mutta silti noin selkeä alleviivaus tuntuu romaanissa ehkä hieman ylimitoitetulta ja saattaa kääntyä itseään vastaan. 

Tästä kritiikistä huolimatta dekkari oli kiinnostava ja lopussa jopa jännittävä. Kaksi erillistä juonta yhdistettiin kätevästi, kovin uskottavia dekkarit eivät kai useinkaan ole... Oletettavasti sarja saa jatkoa, mutta nyt olen tuon paasaamisen osalta kiikun kaakun vieläkö jatkan sen parissa...

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

 

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

WSOY, 2022

Lukija: Kati Tammensola

Kesto: 9h 37min

Kristiina "Krisse" Kivimaa oli jo pidempään vihannut työtään elintarvikekonsernin sisällön tuottajana, käytännössä reseptiikan luojana. Viimeinen pisara tuli vastaan lipstikan muodossa. Ettäkö sitä pitäisi lisätä pullataikinan ohjeeseen ihan siksi vain, että se oli trendituote, sopi se maultaan pullaan vai ei?

Krisse sanoi itsensä irti ja otti suunnan kohti Jyväskylää. Vaikka leskeksi jäänyt Helmi-mummo oli myynyt talonsa ja muuttanut Pyhävirran kirkonkylälle rivariin, oli mummola edelleen Krissen lohtupaikka. 

Krisse oli käynyt myös lukionsa Pyhävirralla. Mummo taas on koko ikänsä pitänyt kahvilaa, jonka ovet olivat nyt tilapäisesti säpissä, sillä mummo oli liukastunut ja sääriluu kipsattu, eikä tuuraajaa ollut löytynyt. Jostain syystä Krisselle ei oltu kerrottu totuutta siitä, miten pitkä toipuminen mummolla oli edessä. Ainakaan Krissen äiti ei halua tyttärensä hautautuvan Pyhävirran perukoille vaan tekevän suurempaa uraa pääkaupungissa. 

- Miten ihmeessä sinä olet pärjännyt, hän kysyi suoraan. - Ja miksi et soittanut? Olisin tullut jouluksi.

Mummo katseli vähän kiusaantuneena käsiään.

- Isäsi antoi ymmärtää, että sinua ei pitäisi häiritä. Oli kuulemma saanut Tuulalta noottia, että Krissellä alkaa lopultakin elämä voittaa, mutta nyt ei saisi sekoittaa palikoita. Krisse puri huultaan. Miksi ihmeessä äiti meni tähän sekaantumaan? 

Elämä voittaa tarkoitti Perttua. 

Krisse ei ehtinyt pitkään kirkonkylällä asua, kun alkoi törmätä tuttuihin ihmisiin, kuten Jonneen, jonka kanssa hän oli seurustellut lukiossa. Juttu oli sillä erää kuivunut kokoon, kun Krisse oli lähtenyt jatkamaan opintojaan, mutta miten kovasti vanha suola voi janottaakaan? Toisaalta Pyhävirran kolmikymppinen kunnanjohtaja Tommi Rapala, joka tekee kaikkensa uusien yrittäjien eteen, on varsin kiinnostava mies... 

- Kiitos kukista! Iso cappuccino makusiirapilla ja ripauksella kanelia, vai kuinka?

- No, jos nyt välttämättä vaadit, Tommi sanoi.

Saadessaan kupin käteensä hän nuuhkaisi kahvia ja katsoi sitten höyryn yli hymyillen Krisseen.

- Pienen hetken voi kuvitella olevansa Helsingissä.

- Toivottavasti ei sentään. Muuten minun täytyy kolminkertaistaa tuon kupillisen hinta, Krisse naurahti.

- Tämä on se ainoa asia jota Helsingistä enää kaipaa, Tommi sanoi ja poimi korista lautasliinan sisään lämpimän korvapuustin. - Nyt ei sitten tarvitse enää tämänkään takia lähteä bussireissulle isoon kaupunkiin. 

- Ei tarvitse, ei, mummo vakuutti lyöden summan kassakoneeseen. 

Krisse kätki hymynsä muistaessaan sen yhdenkin keskustelun, jossa mummo oli halunnut myydä koko kahvikoneen pois, koska "täkäläisille kelpaa se suodatinkahvi ihan mainiosti." Krisse oli pitänyt päänsä. Erikoiskahveja menisi kyllä kaupaksi, hän oli varma siitä. 

- Tsemppiä avajaispäivään, lounaalla nähdään, Tommi sanoi ja heilautti kättään ovella ja meni. Krisse huomasi askelen nousevan kevyemmin kun hän suuntasi keittiöön varmistamaan uuniperunoiden kypsyyttä. 

Minun oli pitänyt ottaa Korvapuustikesä kuunteluun jo pitkään, mutta aina jokin toinen kirja oli kiilannut sen ohi. Vaan sitten tulikin kiire, kun näin Kajannon kirjoittaneen Krisselle näin pian jatkoa ja kun kyseessä oli joulukirja, oli selvää, että joko jatko-osa Taatelitalvi jää ensi joululle tai sitten sille pitää tehdä tilaa mitä pikimmiten. 

Pitkään Korvapuustikesä tuntui yhtä kliseiseltä kuin ne lukuisat muutkin "lähdin kaupungista maalle ja perustin kahvilan / majoituspaikan josta tuli välitön menestys ja rakkauskin odottaa nurkan takana". Edelleen sarja Villa Venlasta pitää tässä kategoriassa pintansa suosikkinani, mutta oli Korvapuustikesässäkin hetkensä. 

P.s. Oli kiva, kun kirjan nimellä oli merkitys, joka kirjassa myös selitettiin. 

P.s 2 Kuuntelin Korvapuustikesän marraskuussa, ja niinhän siinä kävi, että Taatelitalvi jäi kuuntelematta. 

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset

 Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset

Tammi, 2022

Lukija: Elina Varjomäki

Kesto: 6 h 42 min

Koulun kesäloma on alkanut kun Lennin perhe muuttaa uudelle paikkakunnalle, pieneen tehdaskaupunkiin. Syksyllä hän menisi neljännelle luokalle. Pikkusisko Elli on vielä tarhaikäinen. 

Äiti on iloinen, sillä he saivat uuden kodin niin edullisesti, että edellisen kodin asuntovelka on kuitattu ja äiti voi pitää pitkän kesäloman ennen kuin menee kaupungille töihin. 

Naapurin pikkutyttö kysyy Lenniltä heti ensimmäiseksi: - Tiiättekö te mitä teijän kotona on tapahtunu?

Seuraavana päivänä vanhemmilla on tärkeää asiaa Lennille. Poika kuulisi kuitenkin, joten mieluummin heiltä. Tässä talossa asui aiemmin perhe, vanhemmat ja kolme lasta, ja he ovat kaikki kuolleet. 

Perheensä ja sitten itsensä surmanneen Jukan paras ystävä Pasi majailee viereisessä autiotalossa. Kesän mittaan sinne pesiytyy myös Valo ison sekarotuisen koiransa kanssa, vaikka Pasi koittaakin häätää penskaa pois. Tahtoi tai ei, Pasin kontolla ovat pian koiran hoito ja huumekoukussa olevan Valon mukanaan tuomat ongelmat, varastettu tavara ja pojan perässä olevat velkojat. 

Valo on niin sanotusta hyvästä perheestä, vanhemmista äiti on opettaja ja isä lääkäri. Nina-äiti yrittää kaikkensa pitääkseen pojan kuivilla ja saakin tämän välillä luokseen, kunnes poika lähtee taas.  Onko hyvillä lähtökohdilla enää nykypäivänä samanlaista merkitystä, kun nuorten elämässä on uudenlaiset haasteet?

Kirjan aiheet ovat sieltä rankemmasta päästä, kuten huumeongelmat ja perhesurma. Jälkimmäisestä en ole koskaan lukenut fiktiota tai edes tiedä sellaista kirjoitetun. Valinta aiheeksi on ihailtavan rohkea, sillä on ehdottoman hyvä ja tärkeää että niin vaikean ja vaietun aiheen voi nostaa esiin. 

Eivätkä vaikeat aiheet siihen jää, nykypäivän meno saa muutenkin tilaa. Heti alussa karvani nosti pystyyn kohta, jossa perhe oli juuri ajanut uuden kotitalon pihaan. Isä antaa Lennille kaksikymppisen ja kehottaa hakemaan kaikille jäätelöt. Lenni kysyy missä täällä on kauppa, ja isä vain lähettää pojan matkoihinsa sanoen "Katso puhelimesta". Huh huh. Mihinkäs lapsi uudella paikkakunnalla enää vanhempansa apua tarvitsee, onhan hänellä kännykkä!

Johanna Schreiber: Rivien välissä

Johanna Schreiber: Rivien välissä

Kustantamo S&S, 2023

Kesto: Usva Kärnä

Kesto: 8 h 59 min

Emily on töissä Schatzin kirjakustantamossa pr-strategina. Sisarukset Bea(trice) ja Jack ottavat ohjat nyt kokonaan käsiinsä, sillä heidän isänsä ja kustantamon perustaja Otto Schatz on menehtynyt.

Työ markkinoinnissa tarkoitti loputtomia illallisia kirjallisuusalan ihmisten kanssa silloinkin, kun Emily olisi mieluummin lekotellut kotisohvalla katsoen jotakin realitysarjaa.

Monien kirjailijoiden kanssa oli rasittavaa olla tekemisissä, mutta siitä huolimatta hän rakasti työtään. Hänen lähimmät työtoverinsa Klara ja Daniel olivat myös hänen parhaat ystävänsä. Toisaalta se oli säälittävää, toisaalta parasta mitä hän saattoi kuvitella.

Emily oli myös pienen Theo-pojan äiti, mutta vain vuoroviikoin. Ero Peteristä oli ollut ainoa vaihtoehto miehen jäätyä kiinni pettämisestä työkaverinsa kanssa. Peter oli huomattavasti suurituloisempana lunastanut hänet ulos heidän isosta, viehättävästä asunnostaan, ja Emily oli vuokrannut pienen kodin itselleen ja Theolle. Poika ei oikein viihtynyt äidin uudessa paikassa.

"Sinä sanoit että me muutetaan omaan pikku linnaan. Tämä ei ole mikään linna. Tämä on tavallinen asunto."

"Ajattelin että... voimme saada sen tuntumaan linnalta. Sinun ja minun linnalta."

Yksinäinen kyynel vierähtää Theon poskelle.

"Haluan isin luo. Mikset sinä voi asua siellä minun ja isin kanssa? En halua kahta kotia."

Niin, ymmärrän Theo: Oli aika jolloin olin isin mielestä hauska, viehättävä ja kaunis. Mutta sitten minusta tuli ikävä ja masentunut kun emme onnistuneet tekemään sinulle sisarusta, ja sitten isi alkoi lähetellä pornahtavia viestejä henkilöstöhallinnon Saralle. Sitä Emily ei tietenkään sano ääneen. 

Emilyn on vaikea sanoa "ei" uusille työtehtäville, vaikka ne venyttävät hänen iltojaan. Hän kyllä tietää, mihin pomon "voisitko vain vähän vilkaista tätä" johtaa. Vaikka Emilyn terveydentilakin huolettaa, on tunne valituksi ja luotetuksi tulemisesta Emilylle tärkeää.

"Tottakai. Meilaa se minulle niin luen sen ja viilaan sitä hieman."

"Ajattelin että voisimme tehdä päinvastoin. Entä jos sinä kirjoittaisit jotain lyhyesti, hieman kustantamon historiasta, isän intohimosta viihdekirjallisuuteen, kaikesta siitä. Ja vaikka Bea ja minä suremme isäämme, pidämme huolen hänen rakentamastaan ja viemme kustantamon tulevaisuuteen."

"Haluat siis että minä kirjoitan puheesi?"

Jack levittää käsivartensa. "Olen umpisurkea sellaisessa", hän nauraa nolona. "Kyllähän sinä minut tunnet, perinteinen mies jonka on vaikea ilmaista tunteita. Ja tässä puheessa täytyy olla hieman tunnetta. Sen takia tarvitsen sinua."

Kustantamon juhlissa Emily tapaa karismaattisen sarjakuvapiirtäjä Hermanin ja ihastus on molemminpuolista. Mutta miten pitkälle se kantaa? Myös kustantamon sisällä on odotettavissa muutoksia, kun sisarukset tekevät jatkosuunnitelmia omilla tahoillaan. 

Rivien välissä aloittaa uuden kustantamo Schatziin sijoittuvan sarjan, joten jatkoa on luvassa. Kirja oli ihan näppärää chick litiä kun pääsin sen imuun. Jostain syystä minulla oli alussa haasteita omaksua henkilöt, etenkin keitä kaikki ne kustantamon työntekijät oikein olivat ja keiden toimenkuvat minun pitäisi äänikirjaa kuunnellessa muistaa. 

Loppuun tunnustus: minulla kesti puoli kirjaa hahmottaa tuosta kuvasta mitä pariskunnan päiden edessä on. Siihen asti luulin että heillä on jotkut naamiot, ehkä kaksi possua.

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

 

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Ruth Galloway #12

Tammi, 2022

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 34 min

Ruth muutti kaksi vuotta sitten Cambridgeen, jossa opettaa forensista arkeologiaa ja asuu yhdessä amerikkalaisen miehensä Frankin, kissansa Flintin ja jo yhdeksänvuotiaan tyttärensä Katen kanssa. Kate on kotiutunut hyvin ja on luokkansa maku- ja tyylikuningatar mitä Ruth suuresti ihmettelee, mutta kenties hänen isänsä Harry Nelsonin itsevarmuus poliisin työssään on jalostunut Katelle tyylikkäämpään muotoon. 

Ruth itse on juuri saanut valmiiksi kolmannen arkeologiaa käsittelevän kirjansa, jota oli viimeistelemässä läheisessä taiteilijaretriitissä Frankin huolehtiessa Katesta. Ruthin ei ollut helppoa ystävystyä uusien ihmisten kanssa, mutta retriittiä pitävään Crissy Martiniin hänen oli ollut yllättävän helppoa tutustua.

Komisario Nelson on mielissään siitä, että hänen tiiminsä ansiosta on juuri tuomittu mies kahden naisen murhasta. Ivor March oli kuristanut naiset ja haudannut heidät tyttöystävänsä Chantal Simmondsin takapihalle. Toisaalta Nelson on varma siitä, että mies on syyllinen ainakin kahden muunkin naisen, Nicola Ferrisin ja Jenny McGuiren katoamiseen, mutta toistaiseksi heillä on kasassa vain aihetodisteita. Cambridgessä Ruth kuulee saman epäilyn entiseltä pomoltaan Phil Trentiltä North Norfolkin yliopistossa. .

"Tiesit varmaan, että olin mukana Ivor Marchin tapauksessa?" 

"Olen lukenut siitä", Ruth sanoo. Häntä nolottaa, miten kateellinen hän oli ollut, kun Philistä puhuttiin "vainajien jäännöksiä tutkineena forensisen arkeologian asiantuntijana". 

"Varsin ikävä tapaus", Phil sanoo tärkeän näköisenä. Mutta teknisesti aika suoraviivainen. Hauta oli selvästi kaivettu lapiolla. Hautaus oli tietysti tuoreehko, mutta ruumiita oli säilytetty jossain muualla sitä ennen. Toinen oli säilynyt hyvin, mutta toisessa ei ollut enää lihaa jäljellä."

Säästä minut yksityiskohdilta, Ruth ajattelee. Hän ilmaisisi asiat ihan samalla tavalla itsekin, mutta kuvaus kuulostaa jotenkin erityisen kylmältä punasankaisiin silmälaseihin ja teinikenkiin sonnustautuneen Philin suusta.  

"Jouduin todistamaan oikeudessa", Phil sanoo. Melkoinen koettelemus. Oletko sinä koskaan joutunut?"

"Muutaman kerran", Ruth sanoo. Nelsonin mukaan juryt suhtautuvat asiantuntijalausuntoihin epäluuloisesti, mutta Ruthista hänen todistukseensa on aina suhtauduttu kunnioittavasti, vaikka yleisö onkin näyttänyt pudonneen kärryiltä.

"Juttu on niin, että..." Phil sanoo.

Jaaha, nyt päästään asiaan, Ruth ajattelee. "Nelson on sitä mieltä, että March tappoi kaksi muutakin naista, mutta heidän ruumiitaan ei ole koskaan löydetty. Ja lauantaina sain tämän." Phil ojentaa postikortin.

Ruth kääntää sen katsoakseen, mitä siihen on kirjoitettu. "Sinäkö muka arkeologi", viestissä lukee. "Ruth Galloway on kymmenen kertaa parempi. Hän löytää Nicolan ja Jennyn." Allekirjoitusta ei ole. 

Ruth kääntää kortin ja tutkii mustavalkoista kuvaa, jossa näyttää olevan laivan masto tai ehkä tuulimylly.

Cleyn suo, maalannut Ivor March.

Tutkinta saa uuden käänteen, kun selviää että Ruthin uusi ystävä on ollut paitsi naimisissa Ivor Marchin kanssa, myös hyvä ystävä Marchin nykyisen tyttöystävän Chantalin kanssa. Molemmat ovat sitä mieltä, että March istuu vankilassa syyttömänä ja myös kampanjoivat sen eteen. 

"Ivor on syytön", Chantal sanoo. "Ja kuka sen tietäisi paremmin kuin ne kaksi ihmistä, jotka ovat rakastaneet häntä eniten?"

"Ihan tosissaan, Chantal," Nelson sanoo. "Täytyyhän sinun tietää että hän on syyllinen. Ivor March tappoi ne naiset ja hautasi heidät sinun takapihallesi." Vaikka ikkuna onkin toisella puolella, kaikki kääntyvät vaistomaisesti katsomaan takapihan suuntaan. "Hän tappoi myös Nicolan ja Jennyn, ja minä aion todistaa sen"

"Niinpä niin", Chantal sanoo. "Sälytetään kaikki selvittämättömät murhat vankilassa viruvan miehen niskaan. Niinhän poliisi aina tekee."

...

Nelson päättää vaihtaa lähestymistapaa. "Miksi olet jättänyt pihan tuohon jamaan?", hän kysyy. "Olisi kuvitellut, että olisit halunnut laittaa sen kuntoon, kylvää nurmikkoa ja istuttaa jotain."

"Jätin sen noin, jotta muistaisin", Chantal sanoo. "Jotta muistaisin, miten sinä ja kamusi Phil Trent kaivoitte sen piloille. Ja sitten lavastitte Ivorin syylliseksi."

"Et siis pidä Phil Trentistä?"

"En pidä kenestäkään, joka on osallistunut tähän ajojahtiin", Chantal sanoo. Hän kääntyy puhumaan Nelsonille. "Enkä sen puoleen Ruth Gallowaystakaan. Vaikka tiedän, että sinä pidät."

"Miten niin?"

Chantal hymyilee ensimmäistä kertaa. "Voi komisario Nelsonin viattomuutta! Kaikki tietävät, että Ruth Galloway on sinun lapsesi äiti." 

Nelson on puhunut harvojen ihmisten kanssa suoraan siitä, että Kate on hänen tyttärensä. Kaksi vuotta aiemmin, kun he olivat kertoneet hänen ja Michellen aikuisille tyttärille Lauralle ja Rebeccalle, etenkin Laura oli suuttunut isälleen verisesti ja anteeksianto oli vienyt aikaa. Katesta hänkin on kuitenkin aina pitänyt, ja myös kaksivuotias George, Nelsonin ja Michellen iltatähti, pitää Katesta kovasti. 

Ruthin päätös muuttaa Cambridgeen ei ollut ollenkaan Nelsonin mieleen, etenkään kun se tarkoitti muuttoa yhteen Frankin kanssa. Hän ei myöskään näe Katea enää niin usein, mikä harmittaa häntä erityisesti, sillä Nelson pitää Katea yhtenä tyttäristään, samalla viivalla muiden kanssa.

Kun Ruth on johtamassa uutta murhiin liittyvää kaivausta johon March itse antaa vinkin, myös Cathbad aistii, ettei March ole murhannut naisia. Vaikka Nelson tiimeineen pitää todisteita Marchia vastaan aukottomina, ja druidin tuntemuksia yleisesti hölynpölynä, jäävät Cathbadin sanat Nelsonin takaraivoon kummittelemaan. 

Tässä osassa tapahtumat lähtivätkin liikkeelle aivan eri kulmasta kuin yleensä, kun kirjan alussa ei ollut perinteistä rikosta, vaan sellaisesta jo vangittu olikin mahdollisesti syyttömänä vankilassa.

Griffiths osoittaa jälleen kerran, ettei tarvitse mässäillä murhien verisyydellä, kun osaa rakentaa tapahtumien tunnelman, ihmissuhdesopan ja mysteerit näin taidokkaasti yhteen. 

Heti kirjan alussa minulle tuli vahvana tunne, että Ruth ei ole yhtä varma kuin Frank siitä, että heidän suhteensa on vakaalla pohjalla. Ja kun ottaa huomioon senkin, miten paljon Ruth ikävöi suolamarskille vielä kahden Cambridgen vuoden jälkeen, veikkaan ettei muutto ole lopullinen. Edes Flint -kissa ei viihdy kaupungissa. Suolamarskilla vapaana vaeltelu ja jyrsijöiden jahtaaminen oli vaihtunut luksus kiipeilypuuhun jonka Ruth oli syyllisyyttä potien sille ostanut, mutta jolla Flint ei ole kertaakaan leikkinyt. Nyt vaan silmät auki Ruth ja takaisin omaan kotiin, jos Frank ei seuraa mukana, hänen ei ollut tarkoituskaan olla oikea mies sinulle! Eiköhän kaikki lukijat tiedä kenen kanssa Ruthin pitäisi elää, vaikka sekin on vähintäänkin mutkikasta.

Seuraava osa Yöhaukat ilmestyy maaliskuussa, ja silloin Ruth päätyy maaseudulle tutkimaan hirviökoiran mysteeriä. Siinä on taas kulunut pari vuotta, ja Kate on jo yhdentoista. Minusta Kate oli jotenkin niin suloinen pienenä, hänestä tehdään nyt kovaa vauhtia varhaisteiniä kun harpitaan kaksi vuotta kerrallaan. Ruthkin on silloin jo yli viidenkymmenen. Griffiths on kirjoittanut tähän mennessä 15 osaa, mutta epäilen että loppu alkaa häämöttää... Siinäkö kohtaa, kun Ruth jää yliopistosta eläkkeelle ja Kate muuttaa opiskelemaan muualle?

Osien 12 ja 13 väliin Griffiths on kirjoittanut pienen tarinan, joka on tarkoitus lukea niiden välissä. En tiedä tuleeko se suomeksi tarjolle jossain muodossa, mutta mikäli englanninkielisen tekstin lukeminen sujuu, tässä linkki tuohon pikku novelliin.

Madeline Martin: The Last Bookshop in London

 

Madeline Martin: The Last Bookshop in London

Harlequin Audio, 2021

Lukija: Saskia Maarleveld

Kesto: 8 h 13 min

"Out there you save lives.

In here you save souls."

Grace Bennett oli aina haaveillut asuvansa Lontoossa, mutta saapuessaan sinne elokuussa 1939, unelma ei toteutunut aivan sellaisena kuin hän oli kuvitellut. Maan odotettiin olevan aivan sotaan liittymisen kynnyksellä, minkä lisäksi Gracella ei ollut edessään juurikaan vaihtoehtoja. Setä jonka talossa Grace oli viettänyt onnellisen lapsuuden oli tehnyt selväksi, että Gracen äidin kuoltua tyttären oli syytä lentää omille siivilleen. Kaiken lisäksi mies oli tylysti kieltäytynyt kirjoittamasta hänelle suosituskirjettä, vaikka Grace oli uurastanut setänsä liikkeessä pitkiä työpäiviä elättääkseen sekä äidin että itsensä.

Grace ei olisi ehkä uskaltautunut Lontooseen saakka, ellei hänen paras ystävänsä, rempseä ja puhelias Viv olisi lähtenyt mukaan. Viv oli itse naputellut kirjoituskoneella oman suosituskirjeensä ja tarjoutunut tekemään samanlaisen Gracellekin, mutta tämä oli kieltäytynyt. Kun Grace kuuli ettei haaveena ollutta myymäläapulaisen paikkaa tavaratalosta voisi saada ilman suosituskirjettä, hän todella toivoi että olisi osannut ollut vähemmän rehellinen. Onneksi heillä oli katto päänsä päällä, sillä äidin ystävä rouva Weatherford oli majoittanut heidät. 

Viv sai vaivatta myyjättären paikan Harrodsilta, jonka lemmikkiosastolla rouva Weatherfordin poika Colin oli töissä, olihan hänellä huoliteltu ulkoasu, sanavalmius ja vaadittu suosituskirje.

Onneksi rouva Weatherford tunsi lontoolaisia liikkeenharjoittajia ja järjesti Gracelle työpaikan kirjakaupasta, Primrose Hill Booksista. Grace oli aluksi pettynyt, ei hän ollut mikään lukutoukka, eihän hänelle ollut edes jäänyt aikaa kirjojen lukemiseen, joten miten hän osaisi suositella luettavaa asiakkaille? Kauppias itse ei ollut asiasta yhtään innostuneempi, eikä katsonut tarvitsevansa apua, joten aluksi Grace siivosi paikkoja.

Footsteps shuffled toward her as a portly man with white hair and bushy brows squeezed from a narrow aisle with an open book framed between his hands. He lifted his head from the pages and regarded her for a long moment without speaking. 

“Mr. Evans?” Grace stepped carefully around a knee-high stack of books.

His eyebrows crawled up over his glasses. “Who are you?” 

Grace wanted nothing more than to navigate her way through the forest of shelves, back to the store’s exit. But she’d arrived with purpose and put an edge of steel in her spine as her mother had always encouraged. 

“Good afternoon, Mr. Evans. I’m Grace Bennett. Mrs. Weatherford sent me here to speak with you about a position for a shop assistant.” His blue eyes narrowed behind his spectacles. 

“I told that meddlesome woman I didn’t need help.” 

“I beg your pardon?” Grace asked, taken aback. He looked down at his book and turned away. 

“There’s nothing for you here, Miss Bennett.” Grace instinctively took a step toward the door. 

“I...I see,” she stammered. “Thank you for your time.” 

He didn’t acknowledge her as he scooted between the bookshelves once more in a clear sign of dismissal. She stared after him in shock. If he wouldn’t hire her, would there be more options without a letter of recommendation? She knew no one outside of Mrs. Weatherford, Colin and Viv. She was in a foreign city, away from a home where she no longer felt welcome. What else was she going to do?

Grace oli kuitenkin sinnikäs, sai paikan, ja koska hänellä oli paloa muuhunkin kuin pölyjen pyyhkimiseen, hän sai lopulta toteuttaa ideoitaan myynnin parantamiseksi.

Gracelle oli aluksi sovittu kuuden kuukauden työjakso, jonka jälkeen hän saisi suosituskirjeen ja voisi päästä Vivin tavoin Harrodsille.

Määräajan lähestyessä Grace kuitenkin toivoi voivansa jäädä kirjakauppaan. George Anderson -niminen asiakas, komea nuorimies, oli saanut Gracen innostumaan lukemisesta ja lainannut hänelle oman, hiirenkorville kuluneen kopionsa Monte Criston kreivistä. George joutui pian rintamalle ja nuoret kävivät epäsäännöllistä kirjeenvaihtoa.

Samoihin aikoihin saksalaisten pommikoneet alkoivat kylvää tuhoa niin, ettei kukaan enää jättänyt sireenejä huomioimatta. Junat kuljettivat Lontoosta evakuoituja lapsia maaseudun turvaan.

She couldn't take in anything more than the endless stream of children with their small gas masks hanging from strings at their sides, their information pinned on their jackets and their bags of belongings. Such small bags for what might be a long absence. For who knew when the children would return? 

Some were eager, their faces bright in anticipation for an adventure. Others were tearstained as they clung to their mothers. As for the women accompanying them, each one was pale, their expressions steeled against the agony of their task. 

No mother should suffer a choice such as theirs: to send their child to live with a stranger in the country or allow them to stay in the city where it was dangerous. Despite the pain of separation, there must truly be considerable risk if they were going to the effort to remove so many children.

Certainly it was far better than keeping them here, where they were under the constant threat of being bombed.

Though Grace was not a mother, she hoped to become one someday. So it was that every stricken visage drove into her heart the sacrifice these women were making to ensure their children remained safe. 

As Grace walked on in her stunned state, she came upon the mass of them congregated at the entrance to Farringdon Station where another stream of children came from the opposite direction. Hundreds, if not thousands. Many mothers would have empty arms this night.

Kaupungin lukuisat metroasemat tarjosivat turvapaikan tuhansille, ja Gracen työpäivän katkaisseiden ilmahyökkäysten aikana hekin hakeutuivat läheiselle metroasemalle, joka pakkautui ääriään myöten täyteen. 

Kerran tällaisessa tilanteessa Grace alkaa lukea kesken olevaa kirjaansa, Middlemarchia, ja lähellä istuvat ihmiset pyytävät häntä lukemaan kirjaa ääneen. Tästä syntyy eräänlainen lukupiiri, kun kuulijat haluavat tietää miten kirja päättyy. Ellei tiettyyn aikaan mennessä anneta ilmahälytystä, he saivat herra Evansin luvalla kokoontua kirjakauppaan. Myyntikin nousi, kunhan vain kirjoja kauppaan saapui.

Eipä liene yllätys että tästäkin kirjasta opin taas kaikenlaista. Googletin lisätietoa esimerkiksi Anderson sheltereistä, Andy-lempinimellä kutsutuista, oman talon pihaan osittain maan alle kaivetuista pommisuojista. Niiden päälle kuului lisätä maata ja jotain peittävää kuten nurmikkoa, tai hyötykasveja, joille oli sodan aikaisen ruokapulan myötä enemmän käyttöä kuin kukkasille. Näitä suojia toimitettiin ennen sodan ulottumista Englantiin 1,5 miljoonaa ja sodan alettua yli 2 miljoonaa lisää, alueille joiden katsottiin olevan erityisessä vaarassa joutua Luftwaffen iskujen kohteiksi. Jos perhe alitti tietyn tulotason, suoja toimitettiin ilmaiseksi. Niiden katsotaan pienentäneen oleellisesti kuolonuhreja Lontoon omakotitaloalueilla. 

Pidin kirjasta neljän tähden edestä, oikeastaan ainoa negatiivinen puoli minun makuuni oli liiallinen amerikkalaistyylinen "olin niin huolissani teistä", "teille olisi voinut sattua jotain", "en tahdo että..., se on aivan liian vaarallista", "mitä jos sinulle tapahtuu jotain" -puhe, joka pudottaa kokonaisuutta yhden tähden verran. Vähemmälläkin lukija ymmärtää, että sodan aikana, kotikaupunkia pommitettaessa elämä ylipäätään on vaarallista, joka pommituksessa tuhoutuu lukuisia rakennuksia, osumia tulee jopa niihin joissa on ihmisiä suojassa, ja ihmisiä menehtyy. 

Jos tuntee sodan kulkua Lontoossa ennestään, tietää että pitkän rauhallisen sodankäynnin vaiheen jälkeen alkoi (syksyllä 1940) pitkä jakso, jolloin kaupunkia pommitettiin päivä ja yö toisensa jälkeen, ja etenkin jos oli pilvetön yötaivas saattoi olla varma että koneet tulevat. Tällä pyrittiin paitsi vaurioittamaan teollisuutta ja kaupungin infraa, myös luomaan lontoolaisissa epäluottamusta omien valtiomiesten kykyyn suojella kansalaisiaan. Pommitukset päättyivät vuoden vaihteessa, kun Hitler alkoi keskittää voimia hyökätäkseen Neuvostoliittoon. 

Madeline Martinilta on ilmestynyt tämän jälkeen myös toinen toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja jossa amerikkalaiset kirjastotyöntekijät vakoilevat Lissabonissa ja ranskatar tekee töitä vastarintaliikkeen kirjapainossa Ranskassa. Valitsin alun perin tämän kirjan kuunneltavaksi Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjan kannessa on kirjoja tai kirjat mainitaan takakansitekstissä. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan näillä näkymin kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön, sillä olen parhaillaan kuuntelemassa toista kirjaa, jossa ollaan töissä kirjakaupassa Lontoon pommitusten aikaan.