Venla Hiidensalo: Suruttomat

 Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava, 2021

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 37 min

Kun Helmi oli pieni, hän ihaili isänsä väripurkkeja ja halusi piirtää. Kun isä otti lyijykynänsä takaisin ja sanoi tytön vain pilaavan silmänsä, hän nappasi hellasta hiilen ja jatkoi sillä. 

Minulla oli hiiltä kynsien alla ja se ei lähtenyt pois hinkkaamallakaan. Opettajatar napautti karttakepillä sormiani niin, että vesi nousi silmiin ja sanoi, ettei piirtäminen sopinut naiselle. Oli ylipäätään väärin yrittää kuvata Jumalan luomaa maailmaa. 

Nainen oli tehty miehen kylkiluusta, se olisi tyttöjen syytä pitää mielessä. Riitti että tytöt osasivat lukea Katekismusta ja kirjoittaa numeroita ja ostoslistoja talouskirjaan. Oppinut nainen oli luonnonvastainen ja jumalaton, kuin omenaa viekkaasti ojentanut Eeva. 

Vuonna 1908 asenteet ja ilmapiiri olivat sen verran muuttuneet, että naisia hyväksyttiin jo Ateneumiin. Helmi tietää Venny Soldan-Brofeldtin töitä ja tietää tämän opiskelleen aina Pariisissa asti. Vaikka isä vastustaa hänen Ateneumiin lähtöään, Helmi on moderni nainen joka uskaltaa muuttaa yksin Sortavalasta Helsinkiin. 

Hän kiinnittää erityisesti yhden, pitkät hiuksensa poninhännälle kietoneen pojan huomion. Mustassa, pitkässä viitasssaan tämä näyttää niin erilaiselta kuin muut, että jää huomaamatta että hän on naisopiskelijoitakin päätä lyhyempi. 

Kuulen myöhemmin muilta tytöiltä, että käytävillä vetelehtivät pojat kutsuvat itseään Suruttomiksi. Opettajat ovat kieltäneet heitä häiritsemästä opetusta, mutta Suruttomat istuvat silti joka aamu paikallaan viheltämässä ja huutelemassa naisopiskelijoille. 

Heidän takiaan tytöt ja pojat on jouduttu sijoittamaan eri luokkiin.

Tyko Sallinen, tuo poninhäntäpäinen nuorukainen, oli potkittu pois Ateneumista epäsovinnaisen maalaustyylinsä takia. Hän oli lähtenyt kotoa 14-vuotiaana, asunut Tukholmassa ja Kööpenhaminassa elättäen itsensä räätälin kisällinä. Hän oli kasvanut lestadiolaisperheessä, jonka isä oli räätäli ja ankara saarnamies. Tyko piti Ateneumin opetusta vanhanaikaisena, sellaisena jossa jankataan vain perspektiiviä ja anatomiaa. Hän halveksi Gallen-Kallelaa freskoineen siinä missä muitakin "paskahousuporvareita".

Brondiinin kahvilarakennuksen katutasossa oli konditoria jossa leijui kahvin ja korvapuustien huumaava tuoksu. Sen yläkertaan naiset pääsevät vain herraseurassa, eikä näiden naisten maine ole kunniallinen. Täällä kokoontuivat Suruttomat, jotka puhuivat yhtä kiivaasti Suomen itsenäistymishaaveista kuin siitä, miten suomalainen taide on vanhentunutta ja uusiutumisen tarpeessa. Siihen maailmaan Tyko ottaa Helmin mukaansa ja Helmi uskoo, että on kohdannut vertaisensa ja miehen, joka kohtelee häntä vertaisenaan. 

Miesopiskelijat vertailivat aikaansaannoksiaan päivän päätteeksi, mutta naisopiskelijoilla sellainen ei ollut tapana. Brondassakaan miehet eivät olleet kiinnostuneita Helmin töistä, mutta se ei Helmiä varsinaisesti häirinnyt. Hänellä oli omat tavoitteensa, kuten stipendi Pariisiin. 

Kun Tyko sitten sai stipendin Pariisiin, hän tahtoi mukaansa Helmin, jota hän jo usein kutsuu Mirriksi vaikkei Helmi siitä pidäkään. Helmi epäröi, sillä kaksin matkaan lähteminen veisi loputkin hänen maineestaan ja heistä kuiskitaan jo nyt Ateneumin käytävillä. Niinpä Tyko kosii ja he menevät vihille, Helmi mustassa mekossaan joita naiset vielä tuolloin avioituessaan käyttivät. Helmin ja Tykon yhteisen tarinan alku oli kaunis ja ylevä, yhdessä heistä tulisi jotain suurta, uutta ja erilaista.

Mutta jo Pariisissa kaikki alkoi mennä väärin. Tykon viettäessä pitkät päivät ja illat uusien ystäviensä kanssa Helmin kesä meni harakoille. Unelma opiskelusta Pariisissa haihtui yksinäisiin iltoihin ja salaa hän maalasi omakuvia peilin kautta. Tykon mustasukkaisuus kävi ilmi hänen löytäessään luonnokset, kuka Helmiä on hänen poissa ollessaan maalannut? 

Syksyn myötä he palasivat rutiköyhinä Helsinkiin, päätyen Tykon vanhempien palvelijainhuoneeseen kun omaan kotiin ei ollut varaa. Ei toiveitakaan, että Helmi olisi jatkanut opiskelua Ateneumissa. Ostaakseen edes leipää ja perunoita hän pihisti kolikoita Tykon taskuista tämän nukkuessa humalaansa. Helmin elämästä oli tullut juuri sitä, millaista kohtaloa hän oli paennut Sortavalasta, samanlaista kuin tuhansien muiden helsinkiläisvaimojen.

He jättivät Helsingin ja lähtivät Helmin vanhempien luo ja kun Helmi huomasi odottavansa lasta, Tyko oli kiukkuinen kuin ampiainen. Helmi oli luvannut huolehtia, ettei lapsia ilmestyisi ristiksi ja hän syytti Helmiä heidän elämänsä pilaamisesta. Välillä Tyko katoili, välillä yritettiin elää perhe-elämää, mutta mies valitti jatkuvasti että häneltä vaaditaan liikaa, niin henkisesti kuin taloudellisesti. Taiteilijasielu oli suurissa vaikeuksissa.

Minä en saatana voi keskittyä työhöni kun tuo imeväinen huutaa kaiket yöt! Tämä on sinun syytäsi, kuuletko? Minulla ei ole varaa elättää teitä. Ilman teitä asuisin jo Pariisissa, siellä minua sentään ymmärretään. Lähden kohta Amerikkaan, elätän itseni mieluummin pilapiirtäjänä kuin siedän näitä moukkia.

En tiennyt yhtään mistä kirjan alussa oli kyse. Eva, pikkutyttö, joka asui Kööpenhaminassa 1900-luvun alussa perheen ainoana lapsena, tapasi silloin ensimmäistä kertaa äidin veljen, Tyko Sallisen ja tämän tyttären Tajun. Siispä googletin heti alussa lisätietoja Sallisten yksityiselämästä. Kööpenhaminassa uuden nimen saanut Eva ja Taju luulivat aikuisuuteen saakka olevansa serkuksia, kunnes heille selvisi, että Eva oli itse asiassa Tykon ja Helmin ensimmäinen tytär Tiara, "Tirsu", jonka isä vei kasvatiksi lapsettomalle sisarelleen. Tyko saattoi hyvinkin ajatella juuri niin käytännöllisesti kuin Hiidensalo kirjoitti; kun Helmi odotti jo toista lasta heidän olisi helpompaa selvitä vain yhden kanssa ja sisarhan oli lasta toivonut jo pitkään. Tykon omaperäinen maalaustyyli ei saavuttanut suosiota, eikä Tykolla ollut kummoisia tuloja taiteestaan. Rahaa oli vähän, sisaren perheessä lapselta ei puuttuisi mitään. Mutta lapsen riistäminen äidiltään ilman tämän suostumusta oli tuolloisenkin moraalikäsityksen vastaista.

Taideyhdistyksen kevätnäyttely avautuu Ateneumissa. Esillä on Tykon Paasonvuoren mökillä maalaamia isoja töitä. 

Olen seissyt Tykon olkapään takana kun hän on maalannut ne, olen istunut hänen mallinaan ja jakanut saman syksyn kuoleman hehkun. 

Kuulen korvissani Tirsun jokeltelun kun katson niitä ja minun on paettava käytävään etten itkisi. Mirri jää tuijottamaan perääni tyhjin silmin.

Ihmiset katsovat tauluja välinpitämättömimä, puhuvat keskenään suun eteen nostettujen kämmenien takana, pudistavat päätään. 

Niitä nimitetään Tykon Uhmaksi ja Pilkaksi ja ihmisen ja luonnon irvikuviksi. 

Lestadiolaiset, joiden parissa Tyko kasvoi, kutsuivat uskonsa jättäneitä, helvettiin joutuvia suruttomiksi, siitä Tyko Sallisen porukan itselleen antama nimitys. Brondassa hovia pitäneellä, samoin ajattelevien nuorten taiteilijoiden porukalla, oli monia nimityksiä. Kirjassa moneen otteeseen esiintynyt, Helmiäkin auttanut Jali, oli Tykon hyvä ystävä, taidemaalari Jalmari Ruokokoski. Ellei edellämainttujen elämäntarinat ole tuttuja, suosittelen tutustumaan ainakin Wikipedian verran ennen kirjan lukemista.

Kirjasta jäi hassua kyllä positiivinen fiilis. Että voikin kirjoittaa näin kauniisti noin ikävistä tapahtumista.