Sivut

sunnuntai 29. elokuuta 2021

Polly Samson: Haaveilijoiden saari


 Polly Samson: Haaveilijoiden saari
Docendo, 2021
Alkuteos: A Theatre for Dreamers, 2020 
Suomennos: Laura Jänisniemi
Lukija: Vuokko Hovatta
Kesto: 12 h 40 min


Iso nuotio terassilla sitruunapuiden keskellä, kannukaupalla retsinaa, vähän hasista, tanssia, maalin tahrimia shortseja, ruskettuneita raajoja, paljaita jalkoja.
Olimme sota-ajan lapsia, useimmat vielä nuorempia kuin Leonard ja hänkin oli oikeastaan vasta poikanen. Me ahmimme vapautta jonka puolesta aiemmat sukupolvet olivat taistelleet ja olimme roimasti nälkäisempiä kuin he, kaidat sodan murskaamat varjot. 
Huumeet ja ehkäisykö tuon muutoksen saivat tuntumaan mahdolliselta? Oliko vallankumous tietoinen? Vai olimmeko vain lapsia, jotka kaipasivat vetelehtimistä ja seksiä ja tietoisuuden laajentumista, lievittääksemme geeneihimme piintynyttä ahdistusta, joka räjäytti nuorissa aivoissamme oman henkilökohtaisen Hiroshimansa.
Hah! Isäni mielestä olin vain saatanan biitnikki.

Vuonna 1960 Erica oli vain seitsemäntoista ja eli ensirakkauttaan neljä vuotta vanhemman Jimmy Jonesin kanssa. Erica oli juuri menettänyt pitkään sairastelleen äitinsä ja haki takertuen lohtua Jimmyn sylistä. Tuhannen punnan perintö mahdollisti reppujen pakkaamisen ja postissa yllättäen saapunut kirja määräsi suunnan. Charmian Clift oli ollut muutaman vuoden ajan Erican äidin paras ystävä, kun he molemmat olivat asuneet Lontoossa. Nyt Charmian kuitenkin oleskeli Hydran saarella kolmen tunnin lauttamatkan päässä Ateenasta ja Erica haaveili auringosta ja lämmöstä. 
Jimmy jätti oikeustieteen opintonsa kesken ja aina vain äreämmäksi käyvä Bobby-veli lähti kolmantena mukaan automatkalle halki Euroopan, vaikka isä raivostui kuullessaan lastensa suunnitelmasta.

Saarella he elävät alkeellisissa oloissa, heidän vuokraamassaan talossa ei ole sähköä eikä siis jääkaappiakaan. Kreikkalaismies tuo joka toinen aamu muulillaan ison jääkimpaleen, jonka Erica aamuvirkkuna raahaa kotiin. Kun vettäkin pitää säännöstellä, Erica oppii pian miten koko keittiön saa pestyä kulhollisella vettä, kun suunnittelee järjestyksen tarkoin. Hänestä tulee työmyyrä, kuten niin monesta muustakin saarella elävästä naisesta.

"Oi, harmi että hän on kirjailija", Marianne sanoo ja naurahtaa 
"Miten niin?" Alan selittää, että Jimmy tekee muutakin. Että hän maalaa, että hän kuuluu niihin ärsyttäviin ihmisiin jotka ovat hyviä kaikessa, mutta Marianne jatkaa, "Axel sanoo, että se kuuluu toimenkuvaan. Nainen päätyy aina kirjaan. Katso vaikka miten Charmianin puuhat esitellään siinä, mitä George nyt on kirjoittanut. Ja Axelin uusin romaani kertoo minusta. Hän itse asiassa päätyi melkein murhaamaan minut mustasukkaisen raivon vallassa. Voitko kuvitella miltä tuntuu, kun joutuu lukemaan sellaista? 
Marianne kertoo tämän kaiken vailla raivon häivääkään. Sen sijaan hänen kasvoilleen on laskeutunut pehmeä hehku. "Ja teksti on niin suorasukaista, että Aftenposten kieltäytyi arvostelemasta kirjaa. Joten on helppo arvata millaisia asioita Axel on kirjoittanut, mutta ei se romaanin suosiota estänyt. Se on nyt käännetty vaikka kuinka monelle kielelle ja siitä tehdään elokuvaa. Se minua näyttelevä teinityttö on ensimmäinen norjalainen, joka näyttää rintansa valkokankaalla ja Axel arvelee että se aiheuttaa skandaalin, kun se tulee teattereihin."

Erica palaa halusta kuulla kaiken mahdollisen äidistään, kaiken mitä Charmian vain tietää tästä kertoa, mutta alati kimpussa hyörivä hyttynen ärsyttää välillä tätäkin ja Erica hapuilee itsensä ja tarkoituksena kanssa.

"Sinä ja suunnilleen kaikki muut tällä saarella , te lennätte." Nyökkään maalaustelineisiin, maalirasioihin ja sivellinpurkkeihin päin. "Minä en enää edes kirjoita juuri mitään. En yhtään tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, tai tuleeko minusta koskaan mitään, ja joskus vain toivon että äiti olisi vielä elossa." 

Charmianilla on kaksi lasta ja mies, George, joka sairastaa tuberkuloosia. Heidän ympärilleen on kertynyt erimaalaisten taiteilijoiden yhteisö, enimmäkseen kirjailijoita ja runoilijoita. Georgen on vaikea saada uutta kirjaa puserrettua, mutta hänen on pakko, he ovat saaneet kustantajalta ennakkoa ja se kaikki on jo käytetty sairaalahoitoihin jotka pelastivat miehen hengen. 

Saarelle on muuttanut useita pariskuntia sekä sinkkuja. Yksi pareista olivat norjalaiset kirjailijat Axel Jensen ja hänen vaimonsa Marianne Ihlen. Sillä välin kun Marianne oli Norjassa saamassa heidän vauvaansa ja ajoi sieltä yksin vauvan kanssa pitkän matkan Kreikkaan, Axel ihastui amerikkalaiseen tyttöön, Patriciaan, ja ryhtyi suhteeseen tämän kanssa. Ei sillä etteikö heidän suhteessaan olisi kalahdellut aiemminkin, mutta aina he palasivat yhteen. Kunnes Leonard.

Saarella oli monenlaisia jännitteitä ennestäänkin, eikä elämä ollut pelkästään juomien siemailua auringonpaisteessa. Naisten osa on olla miestensä muusia ja rakastajattaria, äitejä ja yhteisön arjen pyörittäjiä.

"Pari vuotta sitten Axel palasi Norjasta, kun häntä oli juhlittu oikein perusteellisesti jonkin kirjan takia ja lähetti Mariannen pois Hydralta julkaisujuhlissa tapaamansa lumoavan bruneten tieltä. Kukaan meistä ei saanut häntä järkiinsä, ei edes George. Minä yritin saada hänet tajuamaan, että hän oli tähti pelkästään sen ansiosta, että Marianne oli tehnyt hänestä tähden. Luonut täydellisen universumin sen helkkarin kirjan kirjoittamiseen, eikä hän ollut kertaakaan joutunut murehtimaan ruuasta, tai vedestä, tai polttoöljystä tai edes hiilipapereista tai kirjoituskoneen nauhoista."

Mutta sitten Mariannen elämään tuli Cohen ja muutti koko lailla suoraan tämän taloon josta Axel oli lähtenyt ison riidan päätteeksi. 

Ennen kirjan aloittamista mielikuvani Leonard Cohenista olivat käheänmatala ääni ja hitaat, hyvin samankaltaiset laulut jotka eivät ole erityisemmin omaan makuuni. Siihen aikaan kun Cohen on levyttänyt esimerkiksi First We Take Manhattanin, 1986, minä kuuntelin ihan erityyppistä musiikkia (kuten Madonnaa), enkä ylipäätään ole balladi-ihmisiä, vieläkään.

Näillä spekseillä päätin ottaa Haaveilijoiden saaren kuunteluun lähinnä kolmesta syystä. Tapahtumapaikkana oli Kreikan saari, ajankohtana minulle aina kiinnostava 1960-luku, sekä luvassa oli hippimeininkiä ja sen ajan repaleisia ihmissuhteita. Näitä kaikkia kertyi 12 tunnin edestä.

Kun olin kuunnellut kirjaa hetken, aloin kaivata lisätietoa Cohenista sekä Ihlenistä ja keskeytinkin kirjan lukeakseni molempien elämästä, erityisesti Hydran saarella mutta myös sen jälkeen. Ellet tunne näiden kahden elämää sen enempää kuin minäkään tunsin ennestään, suosittelen tekemään ainakin hieman taustatyötä, sillä mielestäni silloin saa kirjastakin enemmän irti. Tosin minulla on taipumusta tehdä samoin aina kun luen todellisiin henkilöihin perustuvaa kirjaa, siinä missä moni muu voi ottaa vain kertomuksen kertomuksena.

Cohenin ja Mariannen rakkaustarina oli kirjassa yllättävän pienessä roolissa. Mitään imelää ei siis ole luvassa. Nautin 1960-luvun kreikkalaissaaren elämänmenon tarkkailusta, mutta ehkä vähän väsähdin matkan varrella ja tähdet putosivat siksi neljästä kolmeen. 



10 kommenttia:

  1. Minäkään en ole perehtynyt Coheniin, mutta tätä voisin harkita. Taiteilijayhteisöjen kuvaukset ovat usein kiinnostavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta syystä minäkin tästä kiinnostuin, yhdistettynä huimaan matkakuumeeseen ja kuusikymmenlukuun. Hyvin täytti ne odotukset. Olisin voinut elää Hydralla, mutta nykyajan mukavuuksin.

      Poista
  2. Kreikka ympäristönä houkuttaisi minuakin ja mielelläni luen kuvauksia menneisä ajoista. Vaikuttaa kiinnostavalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ahmin mielelläni kaikkea 1900-luvulta, 60-luku on suuria suosikkejani. Kreikasta niinä aikoina ei itselläni ole ollut minkäänlaista käsitystä, joten tämä oli monin tavoin kiinnostava.

      Poista
  3. Olisipa kyllä mielenkiintoinen miljöö! Kreikassa en ole koskaan käynyt, vaikka haluaisin kyllä. Ja 1960-luku kiehtoo, ristiriitoineen kaikkineen. Leonard Cohen on jollain tasolla tuttu, jaksaisinpa paneutua tarkemmin kaikkeen mielenkiintoiseen tässä maailmassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun vaan olisi tuplamäärä tunteja vuorokaudessa niin helpottaisi ehtimisen puolesta!
      Kreikassa en ole käynyt pitkiin aikoihin, Santorini on itselleni tärkeä saari, mutta Ateenassa olen käynyt kahdesti, ihana kaupunki ja niin täynnä historiaa.

      Poista
  4. Kreikkalainen elämänmeno kiehtoo, kaukokaipuuseen tätä voisi harkita. Cohen ei sen sijaan ole niin tuttu, että erityisesti houkuttelisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tähän voi tarttua vaikkei Cohen henkilönä tai artistina kiinnostaisi. Kun kertoja ei suoraan liity häneen tai Marianneen, vaan liikkuu samassa yhteisössä monien muiden kanssa, pääosassa on taiteilijaelämä ylipäätään.

      Poista
  5. Näin taannoin dokumentin Marianne Ihlenistä, ja tämä teos avasi samojen ihmisten elämää vähän toisesta näkökulmasta. Hyvä, kun megatähti Leonard Cohen (jota itsekin fanitan) jäi tässä sivuhenkilöksi. Tykkäsin tästä kirjasta paljonkin, mutta en ole tainnut ehtiä kirjoittaa tästä arviota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, onkohan Cohen / Ihlen yleisesti ottaen jonkinlaisessa nosteessa tällä hetkellä 🤔
      Yritän sinnitellä että kirjoittaisin kaikesta edes jotain, koska sitten jos luen jotain samalta kirjailijalta käyn aina etsimässä blogista mitä olen kirjoittanut siitä aiemmasta kirjasta, niin sitten harmittaa jos mitään ei löydykään vaikka tiedän varmaksi, että olen lukenut...

      Poista