Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere

 

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere

#1 Se on moro

Otava, 2023

Lukija: Anna-Riikka Rajala

Kesto: 7 h 22 min

Tulenpunaisen tukkansa, pisamansa ja kurvinsa Roosa oli perinyt äidiltään, lauhkeamman luonteensa ja rakkauden koiriin isältään. Koiraa Roosa ei ollut vielä voinut hankkia, sillä hän oli muuttanut Tampereelta Helsinkiin pari vuotta sitten, ja asui nyt vilkkaalla kaupunkialueella avomiehensä Janin luona, eikä Jani ollut vielä suostunut koiran hankintaan. Olivathan Roosan mukanaan tuomat muumimukitkin mieheltä jo riittävän suuri myönnytys. 

Roosan vanhemmat kävivät harvakseltaan Helsingissä, mutta silloin kun kävivät, ei mennyt montaakaan minuuttia, ennen kuin Roosan äiti ehti jo todeta, miten paljon parempi olisi, kun Roosa vain muuttaisi takaisin Tampereelle.

Vähän epäonnisesti juuri muuttoni aikoihin oli A-studiossa käsitelty Kurvin pahentunutta huume­tilannetta. Kun äiti oli hoksannut, että taustakuvassa näkyi pätkä samaa taloa, johon hän oli juuri edellisviikolla raijannut rakkaan esikoisensa muuttokuormaa, ei haloolle meinannut tulla loppua. Hän ei käsittänyt, että jos kerran ihminen tekee freelancerina töitä kotoaan käsin, miksi hän vapaa­ehtoisesti valitsisi kotipaikakseen juuri tämän seudun. ”Kaikista Suamen paikoista!” Kysymys ei ehkä ollut täysin perusteeton, mutta tähän asti olin aina onnistunut vakuuttelemaan sijainnin olevan liki täydellinen elämäntilanteeni huomioon ottaen. "Jaa käytäkkössääsi huumeita nykyää", oli äiti virkkonut lakonisesti. "Vain kun kyllästyn äitini", olin vastannut herttaisesti hymyillen.

Roosalla oli aina sama perustelu Helsingissä asumisen välttämättömyydelle: Janin työ. Tällä hetkellä Janilla oli työn alla kampanja­suunnittelu uudelle hipsterifillarimerkille, Roosa taas oli onnistunut löytämään töitä vain freelancerina, vaikka käänsikin asian mieluummin korostamaan vapauden mielekkyyttä. Jostain kumman syystä hänen asiakaskuntansa oli muokkautunut kovin miehiseksi ja autoihin painottuneeksi -  katsastusasemista raskaan kaluston kuljetusfirmoihin -, eikä todellakaan siksi, että hän olisi ollut kiinnostunut autoista. Paitsi silloin, kun niiden kotisivustojen muokkaamisesta sai rahaa. Janin mielestä se kaikki oli vain huvittavaa, mutta hyvähän miehen oli naureskella, kun oli itse saanut himoitun vakipaikan copywriterina yhdestä kaupungin hypetetyimmästä mainostoimistosta. 

Jani oli pitkä ja solakka, hänellä oli lähes valkoiset hiukset ja jäänsiniset silmät. Hän oli Roosaa huomattavasti merkkitietoisempi ja huolitellumpi, ja viimeisen puolen vuoden aikana hän oli alkanut viihtyä todella paljon salilla. Roosa itse nautti paljon enemmän pitkistä kävelylenkeistä - olisipa kiva jos seurana olisi koira!

Roosa oli tyyppiä joka väisteli riitelyä ja väittelyä viimeiseen asti, joten hän vain nieli miehen jatkuvat menot; ellei tämä ollut töissä tai salilla, niin mieluummin maistelemassa pienpanimo-oluita kuin viettämässä Roosan kanssa kaksin iltaa kotona. Janin työpari Julius tuntui olevan Janin idoli, sillä pojilla vaikutti olevan meneillään melkoinen bromance. Janin piti käydä kaikissa firman menoissa lautailusta kartingiin, ja Juliuksen perässä Jani oli hankkinut sähköpotkulaudankin, vaikka Roosa kammosi niitä vempeleitä. 

ADS­&WORKSin tilat olivat viimeisen päälle tyylikkäät: isoista ikkunoista oli näkymät suoraan Rautatien­torille, oli hyvällä maulla hankittuja, kalliita design-huonekaluja, biljardipöytää ja aamiaishuonetta. Mindfulness-tunteja ja gurujen luentoja henkisestä kasvusta. Palvelumuotoilun työpajoja ja scrum-henkisiä design-sprinttejä. ADS&WORKSilla oli myös hieman pienempi sivukonttori Tampereella – luonnollisesti Helsingin väen mielestä se juntimpi. Sen valomainos oli ilmaantunut vuosi taka­perin Tammerkosken varrelle, koristamaan Finlaysonin punatiilisen tehdasrakennuksen seinää.

Janin uudet kollegat olivat sanavalmiita, tyylikkäitä ja menestyvän oloisia. Sen olin saanut kokea päästessäni tutustumaan Mikonkadun toimistoon Janin ensimmäisen työviikon jälkeen. Olin ollut ylpeä, kun Jani oli edennyt haluamaansa toimistoon, ja Jani oli esitellyt tiloja innoissaan. Kaikki olivat olleet kohteliaan ystävällisiä minulle, mutta seisoessani keskellä supertyylikästä avotilaa hiutuneessa kesämekossani tunsin oloni varsinaiseksi maalaisserkuksi. Jos en aivan suoraan Popedan jälkeläiseksi, niin ainakin jollain perustavalla tavalla juntimmaksi kuin muut. Jani oli ollut niin tohkeissaan hienon toimiston esittelystä, ettei hän ollut huomannut fiilistäni, enkä halunnut alemmuuden­tunnettani alleviivatakaan, se olisi ollut noloa. Jani oli esitellyt minut kaikille koodarina, mikä oli erikoista, koska en varsinaisesti ollut koodari, mutta en ollut sanonut mitään. Kuulosti se minunkin korvaani vetävämmältä kuin markkinoinnin sekatyöläinen. Sen koommin en ollut Janin työpaikalla käynyt.

Roosan vihdoin avattua suunsa ja sanottuaan haluavansa koiranpennun, hän tajusi Janin sanoneen yhtä aikaa haluavansa jotain aivan muuta. Eron. Tai ainakin miettinisaikaa, sillä suhteessa ei enää ollut kipinää. Ja Roosa oli kuulemma kiva, mutta. Roosa ei tarvinnut sellaista aikaa, jos jotain, hän halusi Janin aikaa. 

Niinpä Roosa tarvitsi vain pienen, lopullisen töytäisyn, ja oli matkalla kohti Tamperetta. Paras ystävä Veera otti hänet kämppiksekseen ja kauppaan kuului myös Veeran hoitokoira Bile, joka innosti Roosankin lähtemään lenkeille. Pian hän sai työkeikankin, mutta suhderintamalla oli hiljaista. Veera oli alkanut tapailla Elisa -nimistä tyttöä ja oli innokas järjestämään deittejä Roosallekin. Juhannuksen koittaessa vaihtoehtoja oli jo monia. 

Seuraavana Tampere oli selkeä valinta luureihini tänä kesänä. Kirjaa on kehuttu, se vaikutti hauskalta, siinä oli tuttua Tampereen murretta ja tuttuja paikkoja, mikä on aina kiva bonari kirjassa. Lukija oli hyvä valinta chick litiin, muttei hän kyllä tamperelainen voi olla, sen verran kankeasti murrerepliikit hänen suuhunsa istuivat. 

Mutta itse kirja, tämähän oli loistava oman genrensä edustaja! Roosahan nyt antoi itsestään nuoremman vaikutelman kuin kolmekymppinen, mutta ehkä juuri sitä myötä mukaan mahtui hauskoja tapahtumia ja kaikenlaisia kommelluksia. 

Jos minä saisin toivoa, niin seuraava osa käsittelisi enemmän Veeraa ja Elisaa.