Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

 

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

Bazar, 2022

Lukija: Sari Haapamäki

Kesto: 11h 54min

Tuomaksen kanssa nuori Emilia oli kulkenut pitkin kaupunkia, humaltunut elämästä ja juopunut nuoruudesta. Tuli viikkoja, kuukausia, kesiä, vuosia, loputtomia mahdollisuuksia. Tuomas oli rauhallinen, läpikotaisin tuttu, tilintarkastaja ammatiltaan ja hän rakasti Emiliaa. Mutta kymmenen haaleaa vuotta myöhemmin Emilia ei enää rakastanut Tuomasta. 

Mä en saa enää henkeä, Emilia oli sanonut silloin jo monta kertaa, monta kertaa huutanut, että heidän oli erottava. Mutta lempein silmin Tuomas katsoi Emiliaa, monta kertaa antoi anteeksi ennen kuin ymmärsi. Monta kertaa Emilia antoi olla, uuden viikon, vielä toisenkin viikon, vaikka kevätyössä soi mustarastas ja poppeleiden alla sydän tempoi Jeren sydäntä vasten uuteen.

Ja nyt hänellä oli Jere. Puuseppä, joka oli perinyt kauniin, mutta remonttia vaativan kodin Alppilassa mummoltaan, joka oli tiennyt että juuri Jere laittaisi sen uuteen uskoon katosta lattiaan. Emilia ei pitänyt remontin kaaoksesta, mutta hän tiesi, että tässä uudessa elämässä hänen pitäisi heittäytyä, kurkottaa. Sillä Jereä hän rakasti. 

Jere kietoi kätensä Emilian ympärille. Suudelma oli sinetti, korkeat huoneet kuin holvikaaret, kesäkuinen aurinko heidän tahtonsa todistaja. Valonsäteet kasvoillaan he lupasivat palan tulevaisuutta toisilleen. Lattialankuissa, askelissa, menneissä ja tulevissa, vaaleanvihreässä tapetissa valonsäteet, tulevaisuuteen kurkottavat.

Viran kärkkyminen Helsingissä oli kestänyt seitsemän vuotta ja lehtoraatin järjestyminen oli ollutkin kuin lottovoitto. Tästä kesästä tulisi ihana, Emilian elämän kesä, ja sen jälkeen alkaisi syksy ja epäsäännöllisten verbien kuulustelu. 

Toisessa aikatasossa 1970-luvun alussa Emilian äidin sisar Auri kipuilee toteutumattomissa haaveissaan. Valkolakki jää saavuttamatta, yliopisto-opinnot sitä myötä haaveeksi, ja pieni tyttö jonka uintiretkeä hänen piti vahtia hukkui. Aurin piti jäädä kotitilalle ja hänen nuori mielensä järkkyi. Ainoana tukena tuntui olevan Lauri Viita, mies jonka runoja Auri luki.

Kaikki lähtevät. Ne muuttavat kaupunkiin ja hankkivat uuden elämän. Ostavat maksitakit ja kiiltonahkakengät, joissa on kanttinen kärki, sellainen katkaistu. Tuula ostaa viininpunaiset, samanlaiset, joista olen sille puhunut ja näyttänyt Anttilan kuvastosta. Niillä kengillä Tuula kävelee kahvilaan, juo kahvia ihan itsekseen, valitsee vitriinistä leivoksen, jonka päällä on sitruunankeltainen kiille ja välissä valkoista vaahtoa. Illalla se menee elokuviin. Se tapaa jonkun ja ne juovat viiniä Tuulan kotona, Tuula on laittanut itselleen kristalliset viinilasit. 

Kaikki, jotka lähtevät, juovat viiniä ja polttavat tupakkia, naiset hankkivat imukkeet. Ne istuvat ja puhuvat elämästä pitkälle yöhön jonkun kotona tai puistoissa, joissa kasvaa kummallisia puita, hevoskastanjoita ja lehm6ksia, eikä kukaan kysele mitään. Kukaan ei sano, että se on syntiä. Naiset leikkauttavat hiuksiinsa pixien tai pitkän otsatukan, eikä niiden tarvitse kuunnella päivittelyä, miksi leikkasit. Kukaan ei sano, että ei olisi kannattanut ja että pitkät hiukset ovat kauniimmat. Ne lakkaavat kyntensä vaaleanpunaisiksi, eikä niille pyöritellä silmiä, kohta komenneta perunapeltoa kuopimaan. Saavat lukea rauhassa mallilehtiä, joissa kerrotaan, miten eletään vielä kauempana, Tukholmassa ja Pariisissa.

Ne ovat vapaita.

Ne lähtevät. Elävät elämää, joka kuuluisi minulle. Joka on minun.

Minna oli Emilian paras ystävä, niin ikään opettaja, samassa koulussa. Minna oli sairastanut rintasyövän ja ryhtynyt kokemusasiantuntijaksi, valistamaan kanssasisaria syövän vaaroista ja kehonsa jatkuvan tarkkailun tarpeesta sekä testaamisesta. Kunnallinen hoito ei Minnan mielestä riittänyt alkuunkaan, vain yksityiseltä sai, kalliilla rahalla tietenkin, ostettua lukuisat testit ja otatettua koepalat joihin lääkärit eivät nähneet syytä kirjoittaa lähetettä. Mutta Minna tiesi paremmin.

Kirja on niin kauniisti kirjoitettu kuin olla vain voi, lainaukset sille hyvin tyypillisiä. Mutta siinä on synkempikin puoli, josta alla lisää varoituksen jälkeen.

VAROITUS. JOS SUUNNITTELET LUKEVASI KIRJAN, ETKÄ HALUA TIETÄÄ MISTÄ KIRJASSA TODELLA ON KYSE, ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE. OMASTA MIELESTÄNI KYSEESSÄ EI EDES OLE JUONIPALJASTUS, MUTTA KUSTANTAMO ON PÄÄTTÄNYT PITÄÄ NS. TAKAKANSITEKSTIN HATTARANKEVYENÄ. 

Ennen luulosairaina pidettiin vanhoja mummeleita, jotka selasivat lääkärikirjaa ja löysivät itseltään tauteja toisen perään. Nykypäivään siirrettynä meillä on tässä kolmekymppinen Emilia, joka viettää ihan liikaa aikaa netin keskustelupalstoilla ja kuvittelee sairastavansa kaikkea mahdollista. Jos sille tielle lähtee, löytääkin itsestään helposti liudan sairauksia, sen verran ylimalkaisia oirekuvaukset usein ovat. 

Meri välkkyi ja läikytti valoaan. Tähän asti hän oli pärjäillyt, rimpuillut sairaudesta toiseen, tähän asti selvinnyt. Tähän hän jäisi, odottamaan, että työt alkaisivat ja säästötilille kertyisi muutama kymppi kuussa, joitakin satoja vuodessa. Hän jäisi odottamaan, että pääsisi työterveyden tai terveyskeskuksen kautta kuvauksiin, olisiko silloin jo myöhäistä. Hän kuolisi köyhyyteen, hän kuolisi, koska oli köyhä.

Tähän Emilia jäisi, välitilaan odottamaan sairautta tai kuolemaa, oliko sillä merkitystä. Kesä lipui ohi, katosi. Kaikki Emilian kesät lipuisivat ohi ja katoaisivat. Syksyt, talvet ja keväät, ohi. Emilia katoaisi. 

Olen ihmetellyt miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota tästä neuroottisuudesta mitään. Olin jo ehtinyt kuunnella kirjaa nopeutettuna lähes pari tuntia ja todella kiinnostua Emilian ja Jeren tuoreen suhteen kehittymisestä, asunnon remontoinnista ja muista heidän arkensa pikku asioista, kun jatkuva sairausspekulointi alkoi ahdistaa ja mietin heitänkö kesken. Silloin ymmärsin myös, miksi käyttämässäni äänikirjapalvelussa kirjaa oli kommentoitu niin, että montakohan lääkärikäyntiä ja tutkimusta lukijat varaavat kirjaa kuunnellessaan. Onneksi tuttu bloggari oli juuri kuunnellut kirjan joten kyselin häneltä suoranaisia juonipaljastuksia, joista ei tässä sen enempää. Kuuntelin kirjaa ennenpitkää niin, että kun Emilia taas eksyi keskustelupalstalle, kelasin 30 sekuntia kerrallaan eteenpäin, vieläkö Emilia lukee yksityiskohtaisia sairauskuvauskommentteja ja skippasin suurimman osan niistä, pysyen kuitenkin hyvin kartalla siitä missä milloinkin mentiin ja mikä tärkeimpänä, miten Emilia itse voi. Vielä helpommin silmäilemällä tämä olisi toki onnistunut fyysisessä kirjassa. En todellakaan ymmärrä, miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota mitään näin oleellisesta osasta päähenkilön elämässä. Ennen kaikkea ihmettelen, miksei kerrottu etukäteen, että kirja on täynnä hyvinkin mustia ajatuksia, sillä ainakin itse olisin halunnut tietää ennen kirjan valintaa, jos se kulkee näin syvissä vesissä.