Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Anna-Liisa Haavikko: Kaari  

Siltala, 2021

Lukija: Erja Manto

Kesto: 19h 10min

Kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkö Untamo Utrion vuonna 1942 syntyneen tyttären nimi oli aluksi Torkahdus, lyhentyen sitten Torkuksi. Untamo oli naimisissa, muttei lapsen äidin Meri Vitikaisen kanssa. Ero kuitenkin järjestyi, ja heti kun mahdollista, Untamo vei vihille esikoisensa äidin, innoissaan siitä että oli vihdoin saamassa jälkikasvua. Perhe kasvoi tulevina vuosina kahdella pojalla ja muutti Helsingistä Espooseen, Tapiolan "puutarhakaupunkiin".

Parikymppinen Kaari oli aikonut tutkijaksi, mutta päätynyt kirjoittamaan historiallisen jatkokertomuksen Eeva-lehteen, johon Meri-äiti kirjoitti muotijuttuja. Sen myötä hän totesi faktan: hän osaa kirjoittaa. Vastavalmistunut maisteri asui Vekarajärven varuskunta-alueella, jossa kaikki oli kaukana, niin ystävät kuin huvitukset ja etenkin mikään lehtorinvirka. Hänellä oli isältä saatu matkakirjoituskone, idea ja paljon aikaa. 26-vuotiaana, kun isä oli jäänyt Tammesta eläkkeelle, Kaari vei käsikirjoituksensa isänsä seuraajalle.

Kaari ei odotellut luovuuden kipinää, vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava. 

Kaarin esikuvina olivat Catherine-sarja, sekä ranskalaisen Sergeanne Golonin kirjoittama, aurinkokuninkaan aikaan sijoittuva supersuosittu Angelika-sarja. Utrion esikoiskirjaa mainostettiinkin kotimaisena uutuutena joka päihittää jopa Angelikat. Utrion tyyli oli kuitenkin alusta saakka päinvastainen, siinä missä Angelika metsästi miehiä, Utrion sankarittaret olivat sanavalmiita nuoria naisia, aikansa edelläkävijöitä joiden valloittamiseksi miehet joutuivat töihin. 

Aleksis Kiven päivänä 1968 (jolloin tämä bloggaaja oli vuoden ikäinen) ilmestynyt Kartanonherra ja kaunis Kirstin oli kustantamossa Kaarin harmiksi vaihtanut nimeä, eikä nainen sen kannessa näyttänyt 1500-luvun neidolta, vaan 1960-luvun luomukselta vahvoine meikkeineen ja kampauksineen. Todellisuudessa kirjailijan nimikin oli Kaari Virkajärvi, sillä hän oli avioitunut poikaystävänsä Jaakon kanssa muutamaa vuotta aiemmin, mutta kustantamo piti Utriota myyvempänä, siltäkin varalta, että hänen kirjansa käännettäisiin joskus kansainvälisille markkinoille. 

Kaari Utrio ensimmäisen romaaninsa kansiliepeessä 1968. Kuva: Tammi

Toimittajat huomasivat pian painosten kuningattaren. "Kirja on tarkoitettu viihteeksi. Tehokeinot on tarkkaan laskettu", kertoi esikoiskirjailija haastattelijalle. Kaari sanoi tietoisesti pyrkineensä luomaan mestariteoksen ja kirjoittavansa tienatakseen. Rahasta puhuminen oli kulttuuripiireissä rahvaanomaista. Hän pyrki rehellisyyteen, ei ärsyttämiseen tai provosointiin, mutta tuli luoneeksi itselleen kehykset, joihin hänet sijoitettiin kritiikeissä. Hänen pragmaattiseen suhtautumiseensa vaikutti paljon se, että hän oli kasvanut kustannusmaailmassa ja tunsi sen lainalaisuudet.

Utrion kirjat myivät ja niistä kirjoitettiin. Toimittajat eivät aina osanneet erottaa kirjailijan persoonaa tämän tekstistä ja häntä paheksuttiin luokkayhteiskunnan pönkittämisestä, joten heti ensimmäisten romaaniensa kohdalla hän joutui myös puolustamaan tekstiään. Paneeleissa ja haastatteluissa hän omaksui opettajan ja valistajan roolin. Miksi naisiin ja lapsiin kohdistuneesta väkivallasta olisi pitänyt vaieta? Kun tasa-arvo ei keskiajan moraalikäsitykseen kuulunut, ei Utrio voinut lähteä tuon ajan yhteiskuntaa muuttamaankaan. "Ensimmäisessä kirjassani pyrin tuomaan esiin, että seksi on hauskaa, kunnes huomasin, että raiskaukset vetävät paremmin."

Sanomalehtien kolumnistit ruotivat piikikkäästi Utrion puheita, mutta aikakauslehtien jutuissa kuvastui toimittajien ihailu. Sanavalmis kirjailija oli helposti lähestyttävä keskustelukumppani, jolla oli tietoa ja toimittajien janoamia moderneja mielipiteitä. Utrio puhui naisen asemasta ja veti linjoja menneisyydestä. Kaari Utrio tarvitsi naistenlehtiä ja naistenlehdet Utrion kaltaista kansanvalistajaa, joka osasi ottaa kantaa asioihin ja paketoi ajatuksensa sulavasti historian kehikkoon. 

Ero Jaakosta astui voimaan 1973 ja uusi liitto Kai Linnilän kanssa solmittiin seuraavana vuonna ja se kesti Linnilän elämän loppuun saakka. Pariskunta muutti heti tuoreeltaan Somerniemelle ja yritti aluksi elää omavaraisuudella. Saatiin lapsia, mutta Kaari kirjoitti edelleen tiuhaan tahtiin. 20 vuodessa syntyi 22 teosta. 1982 syntyi myös Amanita, perheyritys kirjankustannusalalla. Kaari jatkoi silti yhteistyötä Tammen kanssa, aina vuoteen 2011 jolloin Oppinut neiti julkaistiin Amanitassa. 

Kirjailijan työn suurimpia iloja oli, kun tarina alkoi viedä. Silloin Kaari itki ja nauroi kuljettaessaan sankareitaan. Maailma oli kaukana, ja hän rakasti ja vihasi henkilöitään. Ilman noita nautinnon hetkiä hän ei voinut elää. "Minulle se tarkoittaa, että olen ahdistunut ja eksyksissä, jos minulla ei ole kirjaa työn alla, vieläpä romaania, sillä tietokirjat eivät anna samanlaista tyydytystä", Kaari kuvasi suhdettaan kirjoittamiseen.

Kun äänikirjasovellus ehdotti Utrion elämäkertaa kuunneltavakseni, tiesin heti, että tämä on nappivalinta minulle, joka hyvin harvakseltaan tartun elämäkertoihin. Sitten näin sattumalta "mainoksen" kirjabloggareiden ryhmässä; meillä on lukutempaus Utrion 80-vuotissyntymäpäivän johdosta. Niin mukana!

Onhan Kaari Utrio minulle se kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut määrällisesti ylivoimaisesti eniten. Olen kasvanut hänen kirjojensa mukana. Varhaisteininä luin äidin kirjahyllystä niin Ursula Pohjolan-Pirhosen, Hilja Valtosen, Anni Polvan kuin Kaari Utrionkin romaaneja, joista eniten minua miellyttivät Utrion tyyli ja sanavalmiit sankarittaret. Lainasin myös kaikki Catherinet ja Angelikat, täysin tietämättä, miten ne olivat vaikuttaneet Utrioon. Pitkälti juuri Utrion romaanien myötä minussa heräsi kiinnostus historiallisiin romaaneihin ja varmasti niillä oli oma vaikutuksensa siihen, että kiinnostuin historiasta ylipäätään. Ihastuin niissä paitsi kirjojen viihdyttävyyteen, myös siihen, miten ne lisäsivät yleistietämystä historian eri aikakausilta. Olen lukenut historiallista viihdettä lähes neljäkymmentä vuotta ja koen sen edelleen samoin kuin kouluvuosinani, kunhan kirjasta näkee, että se pohjaa perusteelliseen taustatyöhön. 

1980-luvun loppupuoliskolla, 20 ikävuoteni molemmin puolin, luin myös mielenkiinnolla Utrion ensimmäiset tietokirjat, joista Venus ja Eevan tyttäret jäivät erityisesti mieleeni. Romaaneista etenkin Vendela ('89) ja Haukka, minun rakkaani ('90) pakahduttivat nuorta, romanttista sydäntäni. Olin pettynyt, kun Tuulihaukka ('95) jäi lajissaan viimeiseksi, eikä uutta romaania tuntunut ilmestyvän. Kun Utrio palasi 2000-luvun alussa kirjakauppoihin 1800-luvun epookeilla, olin aluksi hieman pettynyt, mutta luin niistäkin jokaisen ja sankarittaret olivat edelleen mieleeni. Vain 2017 ilmestynyt, viimeisin Utrion romaani, Hupsu rakkaus, oli jäänyt minulta lukematta. Otinkin sen kuunteluun pian tämän elämäkerran jälkeen, ja antauduin jälleen täydestä sydämestäni laadukkaalle historialliselle viihteelle.

Onnea Kaari Utrio - ja suuri kiitos kirjoistasi!