2 x chick-lit: Ihan pähkinöinä sekä Aaltoja ja asiattomuuksia

Nyt kun kirjastot ovat taas auenneet palautuksille ja varauksille -ihanaa, eikö!- pitää saada kirjatkin asap kiertoon. Tässä pari kevyttä kevätlukemista, jotka olen lainannut PIKI-kirjastoista.

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Karisto, 2018

235 sivua

Napsautin aktiivirannekkeen paikalleen ja lähdin crossfittiin ennen työpäivän alkua. Aamutreenissä veri alkaa kiertää ja aivot hapettuvat, niin että tehokkuus on loppupäivän ihan nextillä levelillä. Oikein tunsin kuinka synapsit räsähtelivät ja cortex lähti kreaamaan idiksenituja, lihakset olivat lämpimät ja kroppa toimi. Olin taas valmis päivän haasteisiin - tai sanotaan suoraan: taisteluihin. 

48-vuotias Mirjami kuuluu Viestintätoimisto Armon "senioriporukkaan", heitä on kolme noin viisikymppistä ja kolme nuorta työntekijää. Firman omistajat ovat kolmevitoset toimitusjohtaja ja talousjohtaja, joita Mirjami kutsuu milloin milläkin nimiyhdistelmällä, kuten Galju & Geeli, Taika-Jim & Lothar, Vety & Atomi. 

Heti aluksi Mirjami, kuten ne kaksi muutakin vanhempaa työntekijää, saavat kenkää työpaikastaan firman siirtyessä kiinalaisomistukseen. Bye bye työläppäri, liekinpunainen ja sähäkkä työsuhdebemari sekä työsuhdeasunto Töölössä. Mirjamin miesystävä, nuori, aloitteleva videotaiteilija Stefan järkyttyy näistä muutoksista. Ei Mirjami mielestään ole Stefania ylläpitänyt, mutta toki hän paremmin tienaavana on vastannut pitkälti heidän kuluistaan ja hänen mielestään oli vain ihanaa lahjoa komeaa nuorta viikonloppumiestään, joka ylläri ylläri, sanoi tilanteen muuttuessa myöskin bye bye.

Suurin muutos Mirjamin elämässä oli kuitenkin vielä edessä. Pohjanmaalle jäänyt Irmeli-sisko oli yllättäen menehtynyt ja Mirjamista tuli täysin odottamatta pyörätuolissa olevan äitinsä hoitaja ja Irmelin ysiluokkalaisen tyttären Usvan huoltaja. 

Mulla on vuosi peruskoulua jäljellä. Se ei ole paljon. Nyt täti kuuntele. Mä en halua sijaisperheeseen enkä nuorisokotiin. Mä haluan asua kotona mumman kanssa ja käydä kirkonkylän koulua. Jos sä rupeat mun huoltajaksi, niin mä lupaan hoitaa mumman ja itteni. Ei sun tartte täällä asua. Kunhan pistät nimes papereihin ja käyt joskus näyttäytymässä. Yksinkertaisesti mun ei ole mahdollista muuttaa kotoa. Mulla on siihen oikein hyvä syy. Mä näytän sen sulle."

Syitä on yhdeksän. Musta-Rudolf, Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu sekä Eeva ja Barbara. Usvan eläinkatras: kukko, kuusi kanaa ja kaksi vuohta. Mukana kuvioissa ovat myös Köyhäluoman vastaanottokeskuksen väki, erityisesti Irmelin kihlattu Salim, sekä kunnan eläinlääkäri Jarkko Mäki jonka apua tarvitaan Barbara-vuohen tiineyden edetessä. 

Täytyy myöntää, että luettuani aiemmin Anneli Kannon historialliset romaanit Lahtarit ja loistavan Pyövelin, olin vähän pettynyt, että seuraava teos olikin "vain chick-litiä". En edes rynnännyt varaamaan sitä kirjastosta niin äkkipäätään kuin olisin varannut edellisren kaltaisen romaanin. Mutta kyllä Kanto kirjoittaa osaa. Ihan pähkinöinä on välillä melkoista sanailoittelua ja juonenkäänteitäkin oli riittämiin. Ehkä se saa jatkoakin, ja jos niin käy luen kyllä. 

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia

Tammi, 2019

257 sivua

Jännä, ettei ole näin selkeällä tilauksella kukaan tullut ovikelloa soittamaan. Olenhan kuitenkin melkoinen pakkaus: itseeni kyllästynyt, kevyesti kitkeröitynyt, tunteissani ailahteleva, kipakka ja kova puhumaan. 
Fyysisesti olen kiinnostavalla ja omaleimaisella tavalla roikkuvan ja turvonneen välimaastossa, ollut bikinikunnossa kerran kesällä -96. Kahden aikuisen lapsen perään haikaileva, eroahdistuksesta kärsivään koiraan sidottu, työssään alisuorittava keski-ikäinen nainen, joka on maksanut kaksionsa asuntolainan samana vuonna kun pääsee eläkkeelle.
Anyone? Ota tai jätä.

Aikoinaan Rimman elämään olivat tulleet aviomies Aapo ja lapset Lauri ja Fanni, siinä järjestyksessä. Elämällä oli tarkoitus, he olivat perhe, he rakensivat talon jossa eläisivät Aapon kanssa vielä vanhoinakin. Sitten Rimma lähestyi keski-ikää ja huomasi loitontuneensa Aaposta ja lasten irtaantuneen hänestä ja aloittaneen oman aikuiselämänsä. Aapo ei olisi halunnut erota, mutta Rimma ei enää halunnut jatkaa. Silti Aapo oli heistä se, joka löysi ensimmäisenä uuden onnen. Rimmalla oli onneksi Rumba, kuusikiloinen sylissäviihtyvä koiransa. Yksi pysyvä mies elämässään. 

Kyllä Rimmalla oli edelleen tulevaisuudensuunnitelmia, visioita siitä mitä hän haluaa tehdä ennen kuin on vanha, tai edes viidenkymmenen. Hänhän oli vasta neljänkymmenyhdeksän. Hän selasi halpalentosivuja ja näki mielessään reppureissaavansa seuraavat pari vuotta ja koti-Suomeen palattuaan antavansa haastattelun, jonka otsikko olisi "Reppureissaajallekin ikä on vain numero". Jutun kuvassa olen ruskettuneena ja hoikkana, kuivan jäntevänä kuukausien kävelystä, hiukset auringon polttamina, silmät kirkkaina, häikäisevän sinisinä. Mutta vaihtoehtoja on liikaa, matkaseuraa sen sijaan ei ollenkaan ja kuka koirastakin huolehtisi. Tai kun hän bongasi tutun ratsastuskoulun Takaisin satulaan -kurssin aikuisille ja näki jo mielessään itsensä laukkaamassa sänkipellolla hiukset hulmuten, tuuli korvissa suhisten, tunsin jo allani hevosen kesyttömän voiman ja miten elämä virtasi villinä suonissani. Arki se vain oli, joka iski taas päin näköä eikä virrannut villinä suonissa.

Mistä on keski-ikäiset naiset tehty, mistä on aikuiset ihmiset ylipäätään tehty? Uuden aloittamisen vaikeudesta, vitun paskoista vaihtoehdoista ja jatkuvasta epävarmuudesta, niistä on meidät kaikki tehty.

Takakannessa lukee Viiskyt voi olla uusi kolkyt, mutta perseestä se silti on. Lähdin lukemaan kirjaa melko moninaisin fiiliksin. Olen viisikymppinen, olen siis kohderyhmää, kerrankin. Useimmissa lukemissani kirjoissa päähenkilöt ovat minua nuorempia, noh, useimmissa kirjoissa ovat, luin tai en. Toisaalta, olen kohta kaksikymmentä vuotta kestäneessä parisuhteessa, en siis ole kohderyhmää. Mietin, onkohan paljon eroa siinä, seikkaileeko Tinderissä kolmekymppinen vai viisikymppinen päähenkilö, teksti on joka tapauksessa ilmeisen raflaavaa. Ja olihan siinä eronsa, hyvä niin. Silti pidin eniten niistä pidemmistä teksteistä joissa ei kommentoitu tinderdeittejä, suonikohjuja tai keski-ikäisen naisen näkymättömyyttä. 

Jos elämä olisi elokuva, tekisin oivalluksen luonnon äärellä, jossain korkealla, missä horisontti on esteetön ja kuvastaisi pitkää matkaa kohti täytäntöönpanoa. Eksistentiaalinen yksinäisyyteni kuvattaisiin yläpuolelta, pienenä rikkaana ihminen, mitättömänä maailmassa. Musiikki johdattaisi mielen ja katseen kohti pientä yksityiskohtaa, huojuvaa heinää, arkaa metsäkaurista tai perhosta kämmenselällä. Valo taittaisi kasvoilleni rauhan. Elämä olisi tässä ja nyt, hengityksessä, ilmassa, sydämen sykkeessä ja auringossa. Olisin yhtä ympäröivän maailman kanssa, tietäisin paikkani. 
Niin. Klisee.
Ja kuitenkin se on myös totta. 

P.s. On minullakin puhelimessa tallessa numeroita nimellä Älä vastaa + järjestysnumero. Ne eivät vain ole tindermatchejä, ne ovat puhelinmyyjiä ;)