Sivut

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Paula Hawkins: Nainen junassa


Paula Hawkins: Nainen junassa
Otava, 2015
Suomennos: Oona Timonen
Lukija: Leena Pöysti
Kesto: 11 h 36 min


Juna lipuu ohi vanhojen, viktoriaanisten talojen. Rachel katselee niitä tunnin kestävillä työmatkoillaan Lontooseen kahdesti päivässä, seurailee vieraiden ihmisten elämää kuin ohikiitävää elokuvaa. Tuntuu ihanalta painaa selkä vasten samettista penkkiä, raiteiden rytmi rauhoittaa häntä, hän nauttii työmatkoistaan. Hänellä on radan varressa lempitalo, numero viisitoista. Juna pysähtyy usein sen kohdalla teknisestä syystä, muutamaksi sekunniksi, jopa useamaksi minuutiksi ja hän istuu aina tietyssä vaunussa nähdäkseen talon hyvin. Niin hyvin, että hän tietää jopa talon kylpyhuoneen ikkunakarmien maalin lohkeilleen, makuuhuoneen verhojen kuosin, neljän kattotiilen puuttuvan. 

Hän on nimennyt talon nuoret asukkaat, Jason ja Jess. Tumma, komea ja raamikas mies, Jess todellinen vaalea kaunotar. Ellei hän näe heitä talonsa terassilla, hän kuvittelee mielessään mitä he voisivat olla tekemässä. Hän ajattelee heidän olevan täydellinen pari, Jasonin olevan lääkäri, sellainen joka on parin tunnin päästä hyväntekeväisyysjärjestön hälytyksestä Heathrowlla matkalla sinne missä tsunami tai maanjäristys vaatii pelastamaan ihmishenkiä. Jess on varmaankin muoti - tai mainosalalla, tai musiikkibisneksessä. Selvästikin taiteellinen, luova persoona joka maalaa tauluja. 

He ovat kaikkea sitä mitä Rachel haluaisi olla, mitä Rachel joskus on ollut. Sillä juna lipuu myös hänen entisen kotitalonsa ohi, sen missä hänen ex-miehensä Tom asuu nykyisen vaimonsa Annan kanssa. Miten Racheliin olikaan sattunut nähdä uusi vaimo ison pyöreän vatsansa kanssa, Rachel yrittää olla katsomatta taloa, mutta ei voi itselleen mitään. Hän myös tissuttelee aivan liikaa, sitäkään hän ei pysty kontrolloimaan. Perjantaisin junassa juominen kotimatkalla on ihan ok, maanantaisin nolompaa. Tomille soittelu humalassa on myös noloa. 

"Rachel, Anna täällä" 
Lopetin puhelun. En saanut henkeä enkä pystynyt saamaan ajatuksiani laukkaamasta tai ihoani kutisemasta, joten nousin pystyyn, kävelin Titchfield Streetin kulmakioskiin ja ostin neljä gin tonic tölkkiä ja palasin sitten turvalliseen sopukkaani puistossa. 
Avasin ensimmäisen tölkin ja join sen niin nopeasti kuin pystyin. Sitten avasin seuraavan. Käännyin selin polkuun päin jotten näkisi lenkkeilijöitä, enkä äitejä lastenvaunuineen, enkä turisteja. Jos minä en kerran nähnyt heitä, voin hyvin teeskennellä, etteivät hekään nähneet minua. 
Soitin uudelleen vastaajaan. 
"Rachel, Anna täällä."
Pitkä tauko.
"Haluaisin jutella kanssasi niistä puhelinsoitoista."
Toinen pitkä tauko. Hän puhui minulle ja teki samanaikaisesti jotain muuta, se oli sitä kuuluisaa multitaskingia jonka avulla kiireiset kotirouvat ja äidit selvisivät päivittäisistä askareistaan. Hän siivoili hiukan siinä sivussa, täytti tiskikonetta tai jotain vastaavaa. 
"Kuule tiedän ettei sinulla ole helppoa", hän sanoo ikään kuin hänellä ei olisi mitään tekemisistä minun kärsimykseni kanssa, "mutta et voi soitella meille öisin." Hänen äänensävynsä on kireä, ärtynyt.
"Sekin on tarpeeksi ikävää, että herätät meidät soitoillasi, mutta herätät myös Evien, ja se ei kerta kaikkiaan käy. Yritämme pahaillaan saada hänet nukkumaan kokonaisia öitä."
Yritämme saada häntä nukkumaan kokonaisia öitä. Me. Meidät. Meidän pikku perheemme. Meidän pikku ongelmamne ja rutiinimme. Vitun ämmä. Mokoma käki, joka muni munansa minun pesääni. 

Rachelin Jessiksi nimeämä nainen on todellisuudessa Megan joka pääsee myös kirjassa ääneen, sillä minäkertojia on kolme, kolmantena lopulta myös Tomin vaimo Anna. Rachelin nykyhetki on kesässä 2013, mutta Megan aloittaa vuotta aiempaa.

Istuessaan aamukahvilla terassillaan Megan harvoin katselee junia, vaikka osaa ulkoa niiden aikataulut, vaikkei voi olla kuulematta niiden jarrujen kirskuntaa. Hänellä oli ollut pieni galleria Whitneyssä, mutta nyt hän oli työtön, turhaantunut ja tuuliajolla vaikkakin pää täynnä ideoita, ja kärsi myös unettomuudesta ja paniikkikohtauksista ja kävi siksi terapeutilla. Hän oli jo välillä tarjoutunut hoitamaan muutaman talon päässä asuvan Annan vauvaakin, ei niinkään palkan takia vaan uteliaisuutensa herättyä tämän perhettä kohtaan. Megan oli kuullut heidän pihaltaan naisen kirkumista, et saa viedä vauvaani? 

Juna seisoo yhä opastimen kohdalla. Näen Jessin. Hän seisoo pihallaan ja talosta kävelee mies hänen taakseen. Miehellä on kädessään jotain, luultavasti kahvikuppi, ja kun katson häntä tarkemmin, tajuan ettei hän ole Jason. Mies on pidempi, hoikempi, tummempi. Hän on perhetuttu, Jessin veli, tai Jasonin veli. Hän on Australian serkku joka on tullut käymään muutamaksi viikoksi. Hän on Jasonin paras kaveri, joka oli bestmaninä heidän häissään. Jess kävelee hänen luokseen, kietoo kätensä hänen vyötärölleen ja suutelee häntä, pitkään ja syvään. Juna lähtee liikkeelle. En voi uskoa tätä.  

Kun Rachel.näkee Meganin katoamisilmoituksen paikallilehdessä, palaset alkavat loksahdella kohdilleen, mutta samalla kysymyksiä herää roppakaupalla lisää.

Megan on yhä kateissa ja minä olen valehdellut poliisille, toistuvasti. Olin aivan paniikissa kun pääsin kämpille eilen illalla. Yritin vakuutella itselleni, että poliisit olivat tulleet kyselemään törmäyksestäni taksin kanssa, mutta ei siinä olisi ollut mitään järkeä. Olin puhunut poliisin kanssa jo paikan päällä. Onnettomuus oli täysin omaa syytäni, siinä ei ollut mitään epäselvää. Tämän täytyi liittyä lauantai-iltaan. Minä olen varmaan tehnyt jotain. Olen varmaan tehnyt jotain kamalaa ja sulkenut sen pois mielestäni. 

Nainen junassa oli psykologista jännitystä juuri minun makuuni. Vaikka kertojia on useampi, pääasiassa kaksi, ja he kertovat eri ajanjaksoista, eri vuodesta, äänikirjaakin oli helppo seurata, sillä kertojan nimi ja päivämäärä kerrottiin selvästi aina kertojan vaihtuessa. Tarina myös eteni koko ajan ja oli erittäin koukuttava. Uusia yksityiskohtia paljastui jatkuvasti ja avasi asioita joihin kaipasinkin vastauksia, kuten miksi Tom ja Rachel olivat eronneet ja miksi Rachel oli alkanut juoda niin paljon. 


Rachelin alkoholinkäyttö on kirjassa melko isossa roolissa, se vaikuttaa hänen ihmissuhteisiinsa, muistiinsa, työpaikkaansa, avioliittonsa hajoamiseen, masennukseen, jopa hänen vakuuttavuuteensa poliisien silmissä. Kuitenkin olen sen verran alkoholisteja tuntenut, että he eivät Paulan tavoin ole tunteneet syyllisyyttä tekemisistään, alkoholistihan kääntää aina asiat itselleen oikein päin. 

Kirjaa on verrattu tunnelmaltaan Hitchcockin Takaikkunaan ja mitä siitä muistan, vertaus on hyvinkin osuva. Kyllä kiitos, kuuntelen mielelläni lisää Hawkinsin trillereitä ja pidin myös lukijasta.


10 kommenttia:

  1. Minustakin tämä oli tosi hyvä ja koukuttava trilleri. Pitäisi tosiaan lukea Hawkinsilta muutakin. Tämänkin voisi lukea uudestaan, koska olen jo onnellisesti unohtanut kaikki yksityiskohdat, ja uteliaisuus heräsi kun luin postaustasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se Tummiin vesiin tulee varmasti myös kuunneltua jossain välissä. Uudelleenlukemiseen en ole vielä lähtenyt edes lempikirjojen kohdalla, kun ei muutenkaan ehdi lukea kaikkea minkä haluaa :)

      Poista
  2. Minä en jotenkin päässyt tämän kirjan imuun. Ehkä se alkoholin huuruinen tunnelma latisti minun mielikuviani. Hawkinsilta on julkaistu toinenkin kirja suomeksi, Tummiin vesiin. Sekin oli ihan hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oliko se Tummiin vesiin sinun mielestäsi parempi? Kyllähän tuo Rachel oli melkoinen tissuttelija, koko ajan pienessä sievässä. Ei mikään ihme, ettei häntä pidetty kovinkaan luotettavana todistajana.

      Poista
    2. En muista tarkalleen. Aivan erilainen kirjaha se toinen oli. Kannattaa kyllä tutustua.
      Minä luen parhaat kirjat useamman kerran...

      Poista
    3. Pitääpä tutustua siihenkin, nyt on vaan niin huisisti jonoa niin ääni- kuin lukukirjoissa :)

      Poista
  3. Luin tämän tuoreeltaan. Omintakeisesti oli melko simppeli perusjuoni kieputeltu. Ja pidin siitä, että henkilöt olivat niin tavallisia / tavallisen epämiellyttäviä. Kannattaa lukea myös Tummiin vesiin, joka on varsin koukuttava monine kertojineen - eivät hekään tosin kovin kivoja ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se Tummiin vesiin pitää jonoon liittää.

      Tässä oikeasti näkikin juuri tuon, että aika simppelistä lähtökohdasta saa pyöriteltyä vaikka ja mitä. Hyvä pointti!

      Poista
  4. Minä en tälle lämmennyt. Oli ihan ok-kirja, mutta eipä sen kummempaa. Muistelisin hieman tylsistyneenikin kirjaa lukiessani. Hermoilleni kävi Rachelin sotkeutuminen joka asiaan :D Ei siis syntynyt haluja lukea muuta Hawkinsilta.

    VastaaPoista
  5. Minulta tämä on vielä lukematta, mutta kiinnostaa kyllä. Muistan, että tästä kohistiin tosi paljon silloin kun kirja julkaistiin, mutta on päässyt unohtumaan koko dekkari sen jälkeen.. nyt tämän varmaan saa jonottamatta kirjastosta, kun suurin hype on mennyt. :D

    VastaaPoista