Aino Räsänen: Soita minulle, Helena

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena 

Karisto 2014 (ensimmäinen julkaisu 1945 & 1950)

256 sivua (yhteensä 446 sivua)

Kirjaston uutuushyllyyn oli nostettu esille viime vuonna julkaistu yhteisnide Aino Räsäsen kirjoittaman suositun Helena-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta Soita minulle, Helena sekä ...ja Helena soittaa. Nappasin niteen mukaani, sillä olen tänä kesänä yhtenä osana kesälukemistoani viehättynyt vanhoista viihdeklassikoista. Soita minulle, Helena on Räsäsen esikoisromaani, julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1949 ja toinen osa viisi vuotta myöhemmin. Helenan tarinan ääni onkin kuin suoraan vanhasta Suomi-elokuvasta.

21-vuotias Helena on saanut opettajan paikan maalaispitäjästä, Junkkerin kylästä. Vain vuoden hän opettajana toimii, sillä Rannanpihan nuori isäntä kihlaa Helenan jo muutaman aukeaman jälkeen ja ajan mukaisesti Helena luopuu työstään heti vihille mentyään. Tuore anoppi ei valitettavasti ole miniäänsä yhtä mieltynyt ja Helena tuntee tukehtuvansa uudessa kodissaan, varsinkin kun anoppi paheksuu Helenalle niin rakasta viulunsoittoa.

- Koeta kärsiä äitiä, hän on laisensa, eikä siitä enää muutu.
- Houkka minä olin, houkka kun...
- Kun mitä?
- Ei mitään.
- Kun tulit meille, niinkö?
Erkin ääni oli nyt vakava, eikä Helena vastustellut, kun hän veti hänet viereensä ja kumartui puoleen.
- Kadutko sinä?
Äänessä soi syvä alakuloisuus. Helena painautui Erkkiin.
- Helena pieni, minähän rakastan sinua, älä välitä muusta.
- Anna anteeksi, Erkki, olen niin tuhma, niin tuhma.

Erkki ei kuitenkaan ole ollenkaan ainoa kylän nuorista joka Helenasta viehättyy ja tytöllä riittäisikin vientiä pitkin aikaa. Helena ei väitä Erkin olevan maailmaamullistava rakkautensa mutta vakuuttelee silti itselleen Erkin olevan Se Oikea. Myöhemmin Helena kuitenkin löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen pitää päättää kuunnellako sydämensä ääntä vai uhrata onnensa.

- Tarkoitan, ettei sinulla ole syytä... tai... hm, - Helena naurahti katkerasti, - onhan sinulla syytä ajatella minusta pahasti, on koko maailmalla syy tuomita. Murjota vain, sillä olinhan nyt unohtanut Erkin, mutta ei se ollut Yrjön tähden, kaikkea vielä, vaan erään toisen... Tuomitse vain.
Viimeiset sanat tulivat nyyhkien. Helena juoksi pois. Jari seisoi kauan kuin kivettyneenä. Valoa ei ilmestynyt Helenan huoneen ikkunaan. Jari tiesi: siellä poloinen on heittäytynyt vuoteelleen ja itkee ja luulee hänen tuomitsevan. Hänen teki mielensä mennä Helenan luokse, mutta sitä hän ei voinut tehdä.

Hassua sinänsä, niinkin iso tapahtuma kuin Helenan omat häät ohitetaan kirjassa täysin ja niistä mainitaan vain jälkikäteen. Kun kirjassa on muutenkin niin vähän tapahtumia, olisin toivonut Räsäsen kirjoittavan itse hääjuhlasta. Tapahtumissa käydäänkin lähinnä läpi maaseudun elämää eri vuodenaikojen vaihteluiden mukaan; kesällä tehdään heinää, talvella käydään hiihtämässä. Juonelliset tapahtumat ovat yhtä merkittävää kuolemantapausta lukuunottamatta taka-alalla ja toissijaisia, sillä kaikkein eniten kirjassa käydään läpi rakkautta. Oikeaa rakkautta, oikeaksi päätettyä rakkautta, kiellettyä rakkautta, uhrautuvaa rakkautta ja vihdoin sitä aitoakin rakkautta (ja itkua, Helena on kovin herkkä, varsinkin herkkä itkeskelemään). Niin paljon rakkautta, ei siirappista vaan uhrautuvaa, alakuloistankin, että olen yliannostuksen vallassa enkä voisi kuvitellakaan jatkavani suoraan tuohon yhteisniteen jälkimmäiseen osaan. Itse asiassa en tällä hetkellä usko palaavani siihen ollenkaan. Tilanne voi toki muuttua, mikäli Helenan tarinan jatko jää mieleen kummittelemaan. Ajankohdaltaan toinen olisi kiinnostava, sillä se sijoittuu sodan aikaan.