Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

 

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Gummerus 2014, 200 sivua

Saksankielinen alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen

Suomennos: Ilona Nykyri

 

 



Kevään uutuusluetteloissa olin kirjan ohittanut, mutta Leena Lumen arvostelun luettuani kiinnostus heräsi. Sitten VJKK alkoi näkyä siellä täällä kera positiivisten arvioiden, kuten Karoliinan Kirjavassa Kammarissa, joten otin sen luettavakseni itsekin. Olitte kirjoittaneet hienoja arvioita, sillä kirja oli loppujen lopuksi hyvinkin erilainen kuin mitä odotin, ette siis olleet paljastaneet liikaa. 

 

Kirjan alkaessa Maria on 16-vuotias tyttö vuoden 1990 Itä-Saksassa, joka kohta lakkaa olemasta. Saksojen yhdistyminen on jo tosiasia ja tulee tapahtumaan virallisesti syksyllä. Sitä ennen Maria elää kuuman ja vahvasti seksuaalisen kesän johon mahtuu paljon muutakin kuin tytön 17-vuotissyntymäpäivä.

 

Maria ei ole varsinaisesti muuttanut yhteen poikaystävänsä Johanneksen kanssa, mutta on jo jonkin aikaa asunut pojan vanhempien maatilalla tilan töissä autellen. Maria kertoo paljon tilan asukkaista ja heidän arjestaan, miten oppii tekemään ruokaa ja olemaan hyödyksi. Johannes käy viimeistä luokkaa koulussa, mutta Maria on alkanut lintsailla ja lopulta kevätlukukausi menee aivan hunningolle joten tyttö joutaakin autella. Koulukirjojen sijaan Maria lukee Karamazovin veljeksiä ja miettii kirjan tapahtumia niin usein, että toivoin jo että olisin itsekin lukenut tuon tiiliskiven. Johannes on Marian ensimmäinen poikaystävä ja tyttö uskoo rakastavansa tätä, ei ole kuitenkaan aivan varma.

 

Eräänä päivänä toisessa kylässä asuvan äidin luota kotimatkalla oleva Maria oikaisee naapuritilan omistavan nelikymppisen Hennerin maissipellon läpi ja siitä käynnistyy tapahtumaketju jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Henner vie ja tyttö vikisee, traagiseen loppuun saakka.

 

Sanat palaavat vasta myöhemmin, vasta kun ruumiit ovat puhuneet. Kerron Hennerille, että olen nyt seitsemäntoista, nainen, mutta hän vain hymyilee sille. Päivä ei ole vielä edes puolessa. Makaamme liikkumatta, hän on kietonut oikean kätensä ympärilleni, jalkamme koskettavat toisiaan. Minua pelottaa että hän on pilannut minut lopullisesti. Mitäpä tällaisen jälkeen voisi enää olla odotettavissa? En ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Minä sykin ja vapisen ja työnnyn lähemmäksi häntä. On kuin hän olisi ehättänyt jotenkin edelleni.

 

Yhdistyvä Saksa antaa mielenkiintoisen kehyksen kiihkeälle teinitytön ja vanhemman miehen rakkaustarinalle. Olisin toivonut että vanhasta DDR:stä olisi kerrottu enemmänkin. Kirja on lyhyt, vain 200 sivua, joten sitä olisi hyvin voinut laajentaa.



Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

 

 Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
Otava 2014, 410 sivua
Alkuteos: Aftermath 2013
Suomennos: Ilkka Rekiaro

 



Brittiläinen eversti Lewis Morgan lähetetään vuosi toisen maailmansodan päätyttyä pahoin pommitettuun Hampuriin organisoimaan sen jälleenrakentamista ja saksalaisten uudelleenasuttamista. Saksa on jaettuna neljään miehitettyyn osaan joita kontrolloivat britit, amerikkalaiset, ranskalaiset ja neuvostoliittolaiset. Kuten historian tapahtumista tiedämme, neuvostoliittolaisten hallinnoimasta alueesta muodostuu kommunistinen Itä-Saksa, lopuista alueista Länsi-Saksa, mutta tämä on vielä edessä. Mielenkiintoni kirjaa kohtaan herätti aivan erityisesti aikakausi johon se sijoittuu; sota-ajasta on kirjoitettu paljon, mutta tästä aiheesta en ole ennen romaania nähnyt.

Everstin vaimo ja Edmund-poika tulevat Hampuriin, hienoon taloon Elbe-joen rantamille, oltuaan pitkään erossa perheen päästä. Perheen toinen poika on kuollut saksalaiskoneen pommista eikä Rachaelin ole helppoa hyväksyä sitä, että Lewis on toiminut poikkeuksellisesti ja antanut saksalaisperheen jäädä asumaan talon ylimmän kerroksen pieneen huoneistoon. Yleensä talot pakkolunastettiin ja asukkaat passitettiin leireille. Mikä parasta, kirjailija on saanut inspiraationsa tällaiseen juonikuvioon tosielämästä, sillä hänen oma isoisänsä on ainakin näiltä osin eversti Morganin esikuva.

"Ei kukaan tätä halunnut, mutta meidän on yritettävä parhaamme näissä oloissa..."
"Yritettävä parhaamme. Aina vain yritettävä parhaamme! Tuntuu, että sinä välität enemmän meidän vihollisistamme."
"Rach, älä nyt. He eivät enää ole vihollisia. Heidät on lyöty. Koko maa on rakennettava uuteen uskoon."
Rachael taputti rintalastaansa ja piti tauon vetääkseen henkeä itkun lomassa.
"Pystytkö sinä rakentamaan tämän uuteen uskoon?" Rachael kysyi toivoen samanaikaisesti, että Lewis tarttuisi haasteeseen ja että tämä menisi pois ja jättäisi hänet yksin rypemään omassa rikkinäisyydessään.

Kirjassa on paljon jännitteitä, niitä on eri kansallisuuksia edustavien miehittäjien välillä, saksalaisten ja miehittäjien välillä, Morganeiden perheenjäsenten sekä saksalaisperheen välillä. Oman jännitteensä tuo myös saksalaisten kurjat olot. Saksalaisilla on pulaa aivan kaikesta, ruuasta vaatteisiin ja tarvikkeisiin ja musta pörssi sekä varastaminen ovat arkipäivää. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten sekaisin ja miten vaikeaa elämä on ollut aivan tavallisille saksalaisille joilla ei ole ollut mitään erityisiä natsikytkentöjä ja miten pitkien prosessien myötä he ovat joutuneet sitä todistamaan saadakseen jälleen oikeuden työhön ja sitä myötä elämään jota pystyvät hallitsemaan. Orvot lapset lyöttäytyvät yhteen eräänlaisiin jengeihin selviytyäkseen. He kerjäävät sotilailta savukkeita, sillä savukkeet ovat valuuttaa jolla voi ostaa kaikkea mahdollista.

"Herra Attlee. Danke. Kuningas Yrjö. Danke. Engelsmannivartija. Danke. Tupakkia. Tupakkia Ozille. Tupakilla saa leipää. Engelsmannit ovat kristittyjä. Tupakinantajia."
Sotilas veti askin rintataskustaan ja naputti suurin elkein esiin muutaman savukkeen.
"Siinä on, penikka", hän sanoi tarjoten Ozille ei yhtä eikä kahta vaan kolmea savuketta. Näin vartija oli mielestään kantanut kortensa suhdetoiminnan kekoon. Hän suoristautui miltei odottaen aplodeita, mutta kun hän katsoi ympärilleen, hän huomasi, että paikalla ei ollut ketään todistamassa hänen anteliaisuuttaan.
"Suksi kuuseen, räkänokka!"
Vastineeksi sekopäisestä englantilaisen kulttuurin ylistyksestään Ozi sai kolme savuketta ja kolme uutta sanaa jo ennestään kiroilupainotteiseen englannin repertuaariinsa.

Runsas henkilögalleria ja se, että kertomusta viedään eteenpäin usein vaihtuvien henkilöiden näkökulmasta voisi tehdä kirjasta sekavan tai henkilöhahmoista vaikeasti lähestyttäviä, mutta ainakaan minulle ei tullut tämän suhteen vaikeuksia. Ajankuvaus vaikuttaa hyvin todenmukaiselta ja kirjailijalla on ollut mahdollisuus saada tietoa todellisista tapahtumista isältään ja sedältään, mikä kirjan lopussa kerrotaankin. Kirja on tyyliltään hyvin kirjoitettua, sujuvaa proosaa. Kirjassa syntyvä rakkaussuhde sen sijaan oli epäuskottava, sen synty kävi aivan liian nopeasti ja sukkelasti oltuaan vielä edellisellä hengenvedolla aivan mahdoton ajatus. Toinen seikka jota en aivan täysin "ostanut"; Eversti Morgan oli aikamoinen idealisti ollakseen korkea-arvoinen kapiainen ja vielä tuollaisena ajankohtana.

Varatessani kirjan kirjastosta alkuvuodesta, kirjaan piti vielä tulla alla oleva kansi joka olisi ollut enemmän minun makuuni. Hieno on kyllä sittemmin valituksi tullutkin.

Löysin kirjasta yhden lyhyen arvostelun, Linnunmaitoa ja vähän hunajaakin blogista. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013, 284 sivua

Siinä se nyt oli, puoli vuotta kirjastosta kiltisti jonotettuna. Taivaslaulu, joka paikassa ylistetty, suuret ennakko-odotukset synnyttänyt kirja. Hauskalla tavalla tuntui hyvältä pitää sitä vihdoin käsissä, vihdoin avata kirjan kansi ja alkaa lukemaan. Entä jos en pidäkään, kehtaako sitä edes kertoa. Turha pelko. Jo kolmannella sivulla tiedän, että mitä vastaan tuleekaan, tulen rakastamaan tätä kirjaa. Tämän kirjan kieli on yhtä taivaslaulua. 

Aiheena kiinnostava, ei vain kurkistuksena lestadiolaisuuteen vaan osana tätä yhteiskuntaa jossa elämme. Olen joskus miettinyt mikä se jokin on, joka saa ihmiset ja varsinkin naiset pysymään vanhoillislestadiolaisena, jos heidän elämänsä tosiaan on niin vaativaa ja yksitotista kuin kirjassa kuvataan. Elämään synnytyskoneena jatkuvan väsymyksen, kiireen ja sosiaalisen paineen alla ilman mahdollisuuksia oman vartalonsa hallintaan, pitkiin opintoihin tai kahden raskauden välisiä pätkätöitä kummemman uran luomiseen. Ja kohdunpoisto on Suomen kielen kaunein sana.

Vilja ja Aleksi tapaavat nuorina opiskelijoina, Aleksi on varma ettei saa Viljaa, tyttö on hänelle liian hyvä. Kun Vilja suostuu seurusteluun, Aleksi on onnensa kukkuloilla. Pian mennään naimisiin, Viljan opiskelut jäävät kesken, haaveissa siintää onnellinen lestadiolainen perhe, sellainen jossa syödään aamupuuroa ison pöydän ympärillä ja lapsille annetaan enemmän rakkautta ja hoivaa kuin he itse ovat saaneet. He päättävät tehdä kaiken oikein ja hyvin ja oikein hyvin.

Viljan silmänalukset tummenivat joka vuosi. Hän etsi komerosta kukallisen äitiysmekon uskollisesti aina uudestaan, mutta ilo pilkahti katseessa yhä harvemmin. Opiskeluaikoina Vilja nauroi paljon ja keskusteli yöhön asti. Lasten synnyttyä hän hiljeni, ilojen lisäksi myös surut muuttuivat vaiteliaiksi, vaikka toisinaan he yhä saivat lahjaksi illan, jolloin sanat hellivät kuin hierovat kädet, perin pohjin kiireettöminä. Aleksilla oli syyllinen olo. He olivat vielä onnen puolella, mutta kuinka kauan? Jos hän olisi tiennyt, millaiseen vuoristorataan Vilja joutuisi, he olisivat menneet naimisiin vasta monta vuotta myöhemmin. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi varmasti jaksanut odottaa.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus kaiken taustalla olevasta kauniista rakkaudesta. Viljan ja Aleksin kaiken kestävästä rakkaudesta, niin toisiinsa kuin lapsiinsa. Loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, mutta kaikkien osapuolien kannalta suorastaan pakollinen.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Otava 2007, 399 sivua

Alkuteos: A Thousand Splendid Suns 2007

Suomennos: Kristiina Savikurki

1950-luvun lopun Afganistanissa Mariamin isällä Jalililla on kolme vaimoa ja yhdeksän lasta. Mariamin äiti oli hänen taloudenhoitajansa, kunnes tuli Jalilille raskaaksi ja taloudesta ulos heitetyksi. Hän halusi vältellä ihmisten paheksuvia katseita ja niin Jalilin pojat rakensivat naiselle ja tämän tyttärelle syrjäisen kolban, yksinkertaisen oljilla tilkityn tiilimajan jonne pojat kerran kuussa kärräsivät ruokaa.

Torstait ovat pienen Mariamin onnen päiviä, sillä silloin hänen kovasti rakastamansa isä tulee häntä katsomaan hymyineen, lahjoineen ja hellittelyineen. Mariam tunsi olevansa kaiken sen kauneuden ja yltäkylläisyyden arvoinen, jota elämällä oli tarjota. Ja siitä hyvästä Mariam rakasti Jalilia. Koko lapsuutensa Mariam elää keskellä ristiriitaa, jossa isä edustaa kaikkea hyvää ja kaunista ja äiti muistuttaa jatkuvasti siitä että tyttö on äpärä eikä naisen osa ole kehuttava muutenkaan. "Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam."

Vuonna 1974 Mariam on täyttämässä viisitoista. Hän pyytää isäänsä viemään hänet elokuviin yhdessä kaikkien siskojensa ja veljiensä kanssa. Käynnistyy tapahtumien ketju jonka seurauksena Mariam päätyy isänsä taloon, muttei aivan kuvitelmiensa mukaisesti. Vain muutamaa päivää myöhemmin Mariam on naitettu Rashidille, yli 30 vuotta vanhemmalle leskimiehelle joka vie hänet yli 600 kilometrin päähän Kabuliin.

Mariamin ollessa 19, samalla kadulla asuvaan perheeseen syntyy Laila. Jo tytön ollessa pieni, tämän isä terottaa miten tärkeää tytärtenkin on saada koulutus ja uskoo että Lailasta, terävästä tytöstä jollaisia Afganistan sodan päätyttyä tulee tarvitsemaan, voi tulla aivan mitä vain. Sota onkin varjostanut Lailan koko elämää ja siinä missä ystävät ja naapurit lähtevät sotaa pakoon, hänen äitinsä kieltäytyy jääräpäisesti jättämästä Kabulia. Orvoksi jäävästä Lailasta tulee vain 14-vuotiaana Rashidin toinen vaimo. Ikään kuin tässä ei olisi riittämiin elämänmuutosta, ottaa Taliban vallan pari vuotta myöhemmin ja sen jälkeen kulkukoirakin on onnekkaampi kuin afganistanilainen nainen. Tosin yhdessä miehessä, Rashidissa, olisi jo riittämiin helvettiä molemmille naisille.

Kirjassa kuvataan Afganistanin väkivaltaista lähihistoriaa lukuisten sotien ja talibanihallinnon keskellä, muttei kuitenkaan mässäillä sodan väkivallalla. Miriam ja Laila saavat ensin kokea Rashidin hyvän puolen, mutta vain hetkeä myöhemmin miehen väkivaltaisuuden, joka onkin heille henkilökohtaisella tasolla rankempaa kestettävää kuin sota jonka keskellä elävät. En voi väittää että pystyisin samaistumaan heihin, on vaikea kuvitella kumpaakaan, sodan keskellä elämistä tai rajua fyysistä ja henkistä väkivaltaa, mutta elin hyvin vahvasti tarinan mukana. Pystyn myös suhteellisesti ymmärtämään, että kumpikin naisista kokee burqan lopulta suojaavana.

"Omaksi hämmästyksekseen hän huomasi myös burqan rauhoittavan. Se toimi kuin yksisuuntainen ikkuna. Sen sisällä hänestä tuli tarkkailija, jota vaate suojasi muiden arvioivilta katseilta. Enää hänen ei tarvinnut pelätä, että muut arvaisivat kertavilkaisulla hänen menneisyytensä häpeälliset salaisuudet." 

Jäin pohtimaan miten maailma on voinut olla (ja valitettavasti vieläkin osittain on) sellainen ettei naisella ole arvoa, ei ainakaan muutoin kuin omien poikiensa kautta. Tekisi mieli voida antaa Rashidille kunnon litsari: häpeä! Mieleeni tuli lukuisat tarinat joita kuulin 1980-luvulla tädiltäni jonka hyvä ystävä oli naimissa marokkolaisen Suomessa asuvan miehen kanssa. Marokossa käydessään tämä nainen sai perheenpään ruokaa jakaessa esim. parempia osia kalasta, koska hän oli tehnyt heille lapsenlapsiksi ainoastaan poikia. Kirjan lopussa sentään Lailan tulevaisuus näyttää valoisammalta ja Kabulin uudelleen rakentaminenkin pääsee alkuun. Isä voisi olla ylpeä Lailastaan! Mariamin lopullista kohtaloa kuvaavia sivuja minun taas oli hyvin vaikea lukea ja myönnän että kun näin mitä oli tulossa, minun olisi tehnyt mieli jättää ne lukematta.

Muita arvioita kirjasta löydät esim seuraavista blogeista: Maailman ääreen (jossa pidettiin siitä ettei islamia esitetty suhteettoman pahana uskontona), Sivujen viemää (jossa teoksen kantavana voimana nähtiin rakkaus ja sen puute) sekä Morren maailma (jossa Morrea häiritsi henkilöiden räikeä mustavalkoisuus). 

Jane Austen: Ylpeys ja Ennakkoluulo

 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Teos 2013, 505 sivua

Alkuteos: Pride and Prejudice, 1813

Uusi suomennos: Kersti Juva

 

 

Ylpeys eli herra Darcy ja Ennakkoluulo, tuttavallisemmin neiti Elizabeth Bennet, Lizzy. En aio referoida tämän mestariteoksen juonta, se on tehty jo niin moneen kertaan. En muutenkaan muista enää puoliakaan siitä, mitä halusin tästä kirjoittaa lukemisen edetessä. Ehkä minun pitäisi antaa periksi ja alkaa tekemään muistiinpanoja kesken lukemisen. Vanhuus ei tule yksin.

 

Niinpä tyydyn vain kehumaan, miten elämyksellisenä Ylpeys ja Ennakkoluulo taas tajuntaani iski. Aivan alussa lukemistani häiritsi hieman se, että näin mielessäni sen tietyn BBC-filmatisoinnin kohtaukset, mutta melko pian onnistuin, jos en sentään vallan poistamaan niitä mielestäni, niin ainakin lukemaan kirjaa sopusoinnussa niiden kanssa, niin että lukemisesta tuli vielä visuaalisempaa kuin yleensä.

 

Nautin Austenin kielestä ja kiitän suomentajaa hänen työstään. Nautin tarinasta juonenkäänteineen, nautin kaikista keskenään niin kovin erilaisista henkilöhahmoista, jopa herra Collinsista, vaikka tosielämässä käskisinkin hänen painua tiehensä! Nautin siitä, että vielä kaksisataa vuotta sen jälkeen, kun kaimani on tämän kirjoittanut, tunnen kirjan niin omakseni, tarinan niin rakkaaksi.

 

Nauti sinäkin.

Perusteellisempia arvioita uudesta painoksesta esim. täällä: Booking it some more sekä Sinisen linnan kirjasto.

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista

 

 

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista

Gummerus 2013, 279 sivua

Ranskankielinen alkuteos: Trois femmes puissantes, 2009

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

 

 

 

Kun kirjailijan juuret ovat Senegalissa, kirja tapahtuu osittain Afrikassa ja sen kannet ovat vahvasti afrikkalaistyyliset, sitä odottaa saavansa rehevän afrikkalaisen lukunautinnon. Ei saanut.

 

Kolme vahvaa naista on kolmesta irrallisesta novellista koostuva kirja. Takakannessa sitä kuvataan väkeväksi romaaniksi kolmesta naisesta jotka sanoavat nöyryytykselle ei. Vaikka en ensimmäistä novellia lukiessani erityisesti nauttinut siitä, voin takakannen suljettuani todeta että se lopulta vastasikin eniten sitä mitä odotin. Sen päähenkilö Norah on tullut Pariisista Senegaliin isänsä kutsumana tietämättä oikeastaan miksi. Ennen pitkää selviää, että isä tarvitsee asianajajatyttärensä apua, mutta paljon selviää myös isästä itsestään. Isän ja tyttären suhde kun on jo kauan ollut vaikea, eikä Norah ole pitkään aikaan tavannut isäänsä.

 

Kuinka ikävää ja turhaa, että ihmisellä on isä, jonka kanssa on täysin eri aaltopituudella ja jonka kiintymys on aina ollut epätodennäköistä, Norah ajatteli taas, mutta tyynesti, ilman voimattomuuden, kiukun ja lannistumisen sekaista tunnetta, joka häntä oli raastanut, kun hän olosuhteiden pakosta oli törmännyt siihen, että tämä tunnekylmä mies, joka oli asunut Ranskassa vain muutaman vuoden, ja hän, joka oli elänyt siellä koko ikänsä ja jonka sydän oli kiihkeä ja haavoittuvainen, olivat koulutuksensa, näkemyksiensä ja maailmankuvansa vuoksi auttamattoman kaukana toisistaan.

 

Ei, en lyönyt yhtään pistettä vahingossa pilkuksi. Ndiaye käyttää monia pitkiä lauseita tekstissään. Itse pilkoin niitä enempiä miettimättä pienemmiksi lukiessani ja sujuihan se niinkin.

 

Keskimmäinen novelli on pisin, eikä päähenkilönä edes ole nainen, kuten voisi lähtökohtaisesti olettaa. Koko tarina tapahtuu yhtenä Rudy Descasin työpäivänä, alkaen siitä kun hän aamulla ennen töihin lähtöä riitelee vaimonsa kanssa ja loppupäivän katuu tätä syvästi. Että tulikin riidan tuoksinassa toivotettua että vaimo palaisi sinne mistä on tullutkin, Senegaliin, kun loppupäivän saa pelätä että vaimo tekeekin juuri niin. Rudyn vaimo Fanta ei juurikaan pääse ääneen tässä tarinassa, mutta hänen vahvuutensa löytyy kyllä.

 

Sen sijaan kolmannen tarinan päähenkilön vahvuutta en löydä, koska en edes ole varma jäikö hän viimeisillä riveillä elävien kirjoihin, itse näkisin että ei. Khady päätyy väärennetyillä papereilla yrittämään pääsyä Afrikasta Eurooppaan, epäinhimillisissä olosuhteissa, fyysisesti loukkaantuneena ja henkisesti loukattuna. Tarina on järkyttävä enkä halua avata sitä tässä sen enempää, koska en halua edes muistella sitä yksityiskohtaisemmin. Valitettavan moni pois Afrikasta hinnalla millä hyvänsä pyrkinyt on taatusti kokenut Khadyn kohtalon ihan oikeastikin.

 

En tiedä kenelle kirjaa suosittelisin. Muihin arvioihin voitte tutustua esim. seuraavissa blogeissa: Kirjapolkuni, Kirjanurkkaus sekä Kirjakirppu.



Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

 

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Basam Books 2014, 239 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Things Fall Apart, 1958

Suomennos: Heikki Salojärvi

 

 

 

Viime vuonna 82-vuotiaana kuollut Chinua Achebe oli nigerialainen kirjailija joka opiskeli sekä työskenteli kielten ja kirjallisuuden professorina Yhdysvalloissa. Hän on muun muassa perustanut Nigeriaan igbo-kielisen kirjallisuuslehden ja hänen laaja tuotantonsa, yli 20 teosta, käsittelee afrikkalaista politiikkaa ja siirtomaavallan vaikutuksia. Achebe sai vuonna 2007 Man Booker International -palkinnon ja eräs raadin jäsenistä, etelä-afrikkalainen nobelisti Nadine Gordimer oli kutsunut Achebea afrikkalaisen kirjallisuuden isäksi.

 

Juuri suomeksi ilmestynyt Kaikki hajoaa on Acheben tunnetuin teos. Miksi sen kääntämiseen sitten meni lähes 60 vuotta? Romaania on myyty kansainvälisesti noin 8 miljoonaa kappaletta ja esimerkiksi Time Magazine valitsi sen vuonna 2005 sadan parhaan englanniksi kirjoitetun kirjan listalle.

 

Kaikki hajoaa sijoittuu 1800-luvun lopun Nigeriaan jossa valkoista miestä ei vielä tunneta. Päähenkilö Okonkwo haluaa klaaninsa johtomieheksi. Siinä missä hänen isänsä oli laiska ja tuhlaavainen mies joka ei jättänyt pojalleen perinnöksi edes siemenjamsseja kuollessaan, Okonkwo on puurtanut selkä hiessä asemansa ja perheensä eteen. Hän pääsi maineen makuun painiottelussa jossa päihitti voittamattomana pidetyn mestaripainijan joka ei ollut hävinnyt yhtään ottelua seitsemään vuoteen. Vaikka klaanissa arvostetaan ikää, Okonkwo kiipesi vauhdilla tikkaita ylöspäin jo nuorena. Hän oli varakas viljelijä, hänellä oli kolme vaimoa ja hän oli ottanut vastaan jo kaksi heimon arvonimeä. Hän oli arvostettu mies heimossaan, mutta omaa perhettään hän piti kurissa kovalla otteella. Okonkwon mielestä hänen tärkeä esikoispoikansa on laiska ja isä pelkää että tästä tulee isoisänsä kaltainen.

 

Okonkwo hallitsi ruokakuntaansa kovalla kädellä. Hänen vaimonsa, varsinkin nuorin, saivat olla alituisessa pelossa hänen äkkipikaisuutensa takia, ja niin saivat lapsetkin. Ehkei Okonkwo syvällä sydämessään ollut julma. Koko hänen elämäänsä hallitsi kuitenkin pelko, epäonnistumisen ja heikkouden pelko. Se oli syvempi ja henkilökohtaisempi kuin ilkeiden ja oikukkaiden jumalien ja taikuuden pelko, metsän ja luonnonvoimien pelko, joka oli pahantahtoista ja raateli ja repi ihmistä.

 

Kirja seuraa paitsi Okonkwon myös kylän ja naapurikylien ihmisten elämää. Umuofian klaani koostuu yhdeksästä kylästä. Lukijalle tulevat tutuiksi monet riitit kosinnasta oikeudenkäynteihin ja hautajaisiin ja oraakkeliltakin haetaan neuvoja. Pääsemme lukemaan miten ankaraa maanviljely on ja miten suppea on heidän ruokavalionsa. Aina kun Okonkwon majaan tulee vieras, pureskellaan piristäviä kolapähkinöitä, toisinaan nautitaan myös palmuviiniä. Näitä tuodaan myös lahjoiksi. Naiset ovat aina jossain taka-alalla, hoitamassa lapsia, tekemässä ruokaa. Joka päivä kaikki Okonkwon kolme vaimoa tekevät hänelle samat ruuat. Naisia kutsutaan heidän poikansa mukaan, esimerkiksi Nwoyen äiti.

 

Käännekohta tapahtuu, kun Okonkwo tulee vahingossa tappaneeksi heimoon kuuluvan pojan. Moraalisäännöt sanovat, että hänen on lähdettävä heimosta pois seitsemän vuoden ajaksi. Niin Okonkwo lähtee pakoon äitinsä synnyinklaaniin jossa joutuu aloittamaan kaiken alusta jamssin istutusta myöten. Hän saa ottaa mukaansa vain henkilökohtaiset tavaransa, hänen perhekuntansa majat poltetaan ja hänen karjansa tapetaan synnin sovittamiseksi. Paossa ollessaan Okonkwo tulee tuntemaan myös valkoisen miehen lähetyssaarnaajan muodossa. Kulttuuriset ja uskonnolliset yhteenotot ovat kovia. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että muutamakin tappo olisi vältetty, kun ei olisi väkisin ja voimakeinoin päätetty käännyttää ikänsä maanalaisessa asuvien esi-isien henkiin uskoneita miehiä. Kun lähestyssaarnaajille osoitetaan maata Pahuuden metsästä, valkoisen miehen siellä hengissä selviäminen johtuu vain siitä että heidän taikansa on vielä vahvempi.

 

"Mikä se teidän jumalanne oikein on, maan jumala vai taivaan jumala, Amadiora vai salama vai mikä?"

Tulkki välitti kysymyksen valkoiselle miehelle joka vastasi heti: "Kaikki nuo mainitut jumalat eivät ole jumalia lainkaan. Ne ovat petollisia jumalia, jotka käskevät teidän tappaa kumppaneitanne ja surmata viattomia lapsia. On vain yksi todellinen Jumala ja hän on maan ja taivaan, teidän ja minun ja meidän kaikkien valtias."

"Jos me hylkäämme jumalamme ja seuraamme teidän jumalaanne", toinen mies kysyi, "kuka suojelee meitä laiminlyötyjen jumalien ja esi-isien vihalta?"

"Teidän jumalanne eivät ole eläviä eivätkä voi vahingoittaa teitä", valkoinen mies vastasi. "Ne ovat pelkkää puuta ja kiveä."

Kun tämä tulkattiin Mbantan miehille, he purskahtivat pilkalliseen nauruun. Noiden täytyy olla hulluja, he ajattelivat mielessään.

 

Kun seitsemän pitkää vuotta on kulunut, ei paluu omaan heimoon suju kuten Okonkwo suunnitteli. Valkoinen mies oikeusjärjestelmineen ja uskontoineen on muuttanut liian paljon. Vaikka uudet lait ovat meidän länsimaisen moraalikäsityksemme näkökulmasta oikeita, kuten naisen aseman hienoinen koheneminen (eletään kuitenkin vasta 1800-luvun loppua) ja se, ettei kaksosvauvoja pidä enää hylätä metsään kuolemaan, olisi muutoksen pitänyt saada tapahtua lempeämmin, keskustelevammin ja perustelevammin. Okonkwo kokee maailmansa hajoavan, ja kirjan loppu on järkyttävä.

 

Kirjoitustyylistä tuli minulle mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Nura Farahin Aavikon tyttäret. Jälleen koin tunteen kuin kuuntelisin satua menneistä maailmoista, mutta istun paikallani lumoutuneena lukemastani. Tarinan sisällä on tarinoita, lauluja ja äitien ja lasten toisilleen iltanuotiolla kertomia satuja. Acheben kerronta on näennäisen yksinkertaista, mutta asiat ovat isoja ja tärkeitä eikä kirjaa ole yhtään pahitteeksi lukea vielä 2010-luvulla.

 

Kirja on luettu myös Erjan lukupäiväkirjassa.





Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

 

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Schildts & Söderströms 2013, 391 sivua

Alkuteos: The hand that first held mine, 2010

Suomennos: Maija Kauhanen

 

 

 

 

1950-luvun Englannissa pikkukylässä rantakallion laella asuva sisarusparven vanhin, Alexandra Sinclair, ei aio tyytyä elämäänsä. Hän on palaamassa Lontooseen, jossa on jo kerran asunut ennen kuin tuli erotetuksi yliopistosta. Sattuman kauppaa Alexandra tutustuu lehtimieheen Innes Kentiin, kun tämä auto hyytyy juuri heidän talonsa kohdalle. Innes kutsuu tyttöä Lexieksi ja Lexienä hän Lontooseen päädyttyään etsii miehen käsiinsä. Innesillä on vaimo ja tytär eikä juuri mitään yhteistä heidän kanssaan. Ei aikaakaan, kun Innes ja Lexie ovat suhteessa, joka tulee vaikuttamaan Lexien koko elämään.

 

Nykyhetkessä suomalainen, Lontoossa jo pitkään asunut Elina on juuri saanut vauvan miehensä Tedin kanssa. Vauva-arki on alkanut takkuisesti, Elina oli ollut hengenvaarassa synnytyksen aikana eikä muista itse tapahtumasta mitään. Aina Elina ei edes muista, että vauva on jo syntynyt. Vauvan myötä Ted alkaa nähdä mielikuvina välähdyksiä omasta lapsuudestaan, josta käy pikkuhiljaa ilmi outoja yksityiskohtia. Kuten arvata saattaa, näiden pariskuntien tarinat tulevat kohtaamaan, tavalla joka ainakin itselleni pysyi yllätyksenä pitkään.

 

Kun Elinan ja Tedin tarina alkoi "runsaan vauvaisena" pelästyin jo etten ehkä jaksa kiinnostua Elinasta, ihan sillä etten itse ole äiti. Yllättävän hyvin löysin kuitenkin tieni myös Elinan ajatuksiin, Ted sen sijaan jäi vieraammaksi. Lexien tarinaa luin ahmien ja hän oli ilman muuta kiinnostavin henkilöhahmo.

 

Kirjailija kirjoittaa pääasiassa kolmannessa persoonassa ihan normaaliin tapaan, mutta jotkut kohdat hauskan "ulkopuolisesti" kuten Tässä on Lexie, joka seisoo jalkakäytävällä Marble Archin liepeillä. Kirjailija kirjoittaa myös Elinan ja Tedin 4-kuisen vauvan suulla kun neljä kuukautta vanhat neuronit hänen aivoissaan yrittävät tulkita vanhempien kovaäänistä riitaa:

Epäilys häivähtää hänen kasvoillaan ja hän keskeyttää imemisen, ja nyt hän koettaa sätkytellä nostamalla jalkojaan ilmaan, koettaa nähdä äitinsä, koittaa varoittaa äitiään omasta huolestaan. Mutta hän ei vielä aivan osaa, ei ole vielä aivan tarpeeksi vanha. Hän päästää turhautuneen voihkaisun - pienen, hädin tuskin kuultavan - ja yrittää kierähtää kyljelleen. Turha toivo. Hän pyristelee ja kiemurtelee kuin kala koukussa. Sitten hänen tilanteensa koko kauheus valkenee hänelle. Hänen peukalonsa putoaa hänen huuliltaan, hänen kasvonsa rutistuvat sisäänpäin ja hän alkaa kirkua.

Salamannopeasti Elina on paikalla, nostaa hänet viltiltä ja kiiruhtaa sisälle.

 

Yhden päähenkilön suomalaisuus tuli minulle yllätyksenä, sille piti etsiä vahvistusta kirjan sivuilta heti kun näin nimen Elina, ei kai Elina-nimisiä ole kuin Suomessa? Elina oli kotoisin Nauvosta jossa lomailimme mieheni kanssa viime kesänä ja Elinan kuvaillessa Nauvon sataman kojuja mieleen läikähti heti lämpöisiä muistoja. Ihana paikka!

 

Kovin laajaa lukijakuntaa ensimmäinen suomennettu O'Farrellin kirja ei ole vielä blogeissa saanut, sillä löysin arvion vain Maijalta joka innostui kyllä Lexien tarinasta muttei kokonaisuutena viehättynyt kirjasta laillani. Toivoisin silti että O'Farrellin kirjoja suomennettaisiin enemmänkin, lupaan lukea toisenkin ;) 



Elif Shafak: Kirottu Istanbul

 

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Gummerus 2012, 498 sivua

Alkuteos: The bastard of Istanbul, 2007

Suomennos: Maria Erämaja

 

 

 

Vuonna 2005 Orhan Pamuk sai syytteen lausunnoistaan koskien turkkilaisten vuonna 1915 toimeenpanemaa armenialaisten kansanmurhaa. Samaan etnisen puhdistuksen aiheeseen romaanissaan tarttui Elif Shafak ja sai niin ikään syytteen. Kumpaakaan tuomiota ei pantu täytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi. Pamuk tosin sai pienen sakon turkkilaisuuden halventamisesta -ja seuraavana vuonna kirjallisuuden Nobelin palkinnon.

 

Syyte Shafakille tuli näköjään kevyesti, sillä kevyesti aihetta Kirotussa Istanbulissa sivutaan. Kantaa ei oteta enempää suuntaan kuin toiseen, ilmeisesti riittää, että moisen puhdistuksen väittää tapahtuneen sijoittamalla siihen fiktiivisen suvun tapahtumia. Kirjan pääosassa on istanbulilainen Asya Kasanci, joka asuu lukuisten tätiensä ympäröimänä. Äitiäänkin isätön Asya kutsuu tädikseen, myöhemmin selviää miksi. Miehiä suvussa ei juurikaan ole, heidän yllään on suvun kirous jonka mukaan he eivät elä 40 vuotta vanhemmiksi. Toiseen pääosaan nousee juuriltaan puoliksi armenialainen amerikkalaistyttö Armanoush, jonka myötä tarinaan saadaan tuo armenialainen puoli. Ristiriitaa kuvaan saadaan siitä että Armanoushin isäpuoli on turkkilainen, Asyan eno, kirotun suvun ainoa elossa oleva miespuolinen sukulainen. Perheiden tarinat kietoutuvat yhteen kun Armanoush hankkii salaa lentolipun Istanbuliin ja lähtee tutkimusmatkalle menneisyyteensä.

 

Asyan perhe koostuu hyvin erilaisista ja monin tavoin erikoislaatuisista naisista, joihin oli hauska tutustua. Ennen sitä tulevat paremmin tutuiksi molempien tyttöjen äidit, joiden nuoruudesta tarina lähtee liikkeelle. Asyan äidin Zelihan kuvailema Istanbul on kaupunkia juuri sellaisena kuin minä sen muistan kahden viikon lomaltani 80-luvun lopulla! Kaikki taksin ikkunat olivat auki, ja ulos raikui paikallisen rokkikanavan soittama Madonnan Like A Virgin -kappale täysin palkein. Suomessa oli siirrytty jo eteenpäin, Istanbulissa Madonnaa todellakin luukutettiin jatkuvalla syötöllä ja kaikki kimpussamme olleet miehet olettivat suomalaistyttöjen haluavan kuulla vain ja ainoastaan Madonnaa, se tuli kahden viikon aikana selväksi.

 

Omakohtaisen kokemuksen myötä odotukseni Istanbuliin sijoittuvalta kirjalta olivat melkoiset. Ilman Café Kunderaa kirja saisikin minulta vähintään yhden tähden enemmän. Mieluummin kuin kotonaan tätien ahdistamana Asya viihtyy tässä kuppilassa, jonka seiniä koristavat lukuisat kuvat teistä. Isoista valtateistä, leveistä bulevardeista, pienistä kinttupoluista. Joka päivä kahvilassa kohtaa sama ryypiskelevä porukka, Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja sekä heidän ystävänsä ja Asya itse. Minä inhosin Café Kunderaa ensimetreiltä lähtien.

 

(Asya menee kahvilaan syntymäpäivänään ja kertoo mikä erityinen päivä tänään on.)

Ja se siitä. Kukaan ei yrittänyt halata häntä tai tukahduttaa häntä suudelmiin eikä kukaan ajatellut kakun tilaamista. Sen sijaan runoilija lausui hänelle kammottavan runon, pilapiirtäjä kumosi kolme olutpulloa hänen kunniakseen, ja pilapiirtäjän vaimo piirsi hänen pilakuvansa lautasliinaan -pahantuulisen nuoren naisen, jolla oli sähäkästi sojottavat hiukset, valtavat tissit ja terävä nenä läpitunkevan ovelien silmien alla. Toiset ostivat hänelle uuden kahvin eivätkä lopulta sallineet hänen maksaa osuuttaan laskusta. Niin yksinkertaista se oli. Ei sillä, etteivät he olisi ottaneet Asyan syntymäpäivää vakavasti. Päinvastoin, he olivat ottaneet sen niin vakavasti, että pian he pohtivat ääneen käsityksiä ajasta ja kuolevaisuudesta vain jatkaakseen niistä kysymyksiin, milloin he itse kuolisivat ja oliko kuoleman jälkeistä elämää. "Kyllä kuoleman jälkeen on elämää, ja se on kauheampaa kuin täällä", oli joukon yleinen mielipide. "Eli on nautittava jäljellä olevasta ajasta."

 

En pitänyt myöskään Asyasta, hänen jatkuvasta pahantuulisuudestaan ja purevuudestaan. Asyaa eivät omat juuret tai historian tapahtumat kiinnosta, mutta eikö 19-vuotias ole hieman liian vanha potemaan teiniangstia... Huomattavasti enemmän nautin kohdista joissa kerrottiin Asyan kodista, tädeistä ja turkkilaisista sekä armenialaisista ruuista jotka saivat veden kielelleni, Armanoushista ja hänen perheestään, sekä kirjan loppupuolesta jossa Armanoushin äiti ja isäpuoli tulevat Istanbuliin ja kaikki salaisuudet kansanmurhan tapahtumia myöten avataan lukijalle.

 

Lisää näkökulmia kirjaan tarjoilevat mm. Annelin lukuvinkit, Leena Lumi sekä Amma.





Vanhan kirjan arvostuspäivä - Terttu Autere: Kinkkauskivet

 

 

Kirjablogeissa vietetään Vanhan kirjan päivää 9.4.2014.

 

Kirjallisuus, klassikoita lukuun ottamatta, nähdään monesti tuotteina joissa on näkymätön "parasta ennen"-päiväys. Uutuudet keräävät lukijoita ja alennusmyyntikoreistakin poimitaan vielä luettavaa, mutta kirjojen niistäkin poistuttua ne haipuvat unholaan. Vanhan kirjan päivänä haluamme muistuttaa, että vuonna 2014 voi edelleen lukea edellisen vuosikymmenen, jopa edellisen / edellisten vuosisatojen kirjallisuutta.

 

 

 

 

Terttu Autere: Kinkkauskivet

Karisto 2009, 207 sivua

 

 

Kinkkauskivet oli ilmestyessään 5 vuotta sitten toinen Terttu Autereen kirjoittama romaani. Tämän jälkeen hän on kirjoittanut kaksi jatko-osaa ensimmäiseen romaaniinsa Kirjepostia, ja tänä keväänä ilmestyy jo neljäs osa. Kinkkauskivet on itsenäinen romaani, erilainen Autereen tuotannossa. Kinkkauskivissä kertoja on lapsi joka kirjan myötä kasvaa nuoreksi neidoksi 50-luvun Suomessa.

 

Ennen kuin Tellervo syntyy, perhe lähtee evakkoon Viipurista. Tie vie mutkan kautta Lahteen, josta tulee perheen uusi kotipaikka. Ensin piipahdus kerrostalossa, joka on melko erilainen kuin kerrostalot nykyään, lämmityksen hoitaa halkoja ahnaasti nielevä keskuslämmitysuuni ja kotona ruoka laitetaan puuhellalla, pihalla on puuliiteri ja kasvimaa. Vesi tulee sentään hanasta ja jokaisella asunnolla on oma vesiklosetti. Perheen isä on rautatieläisiä ja pian perhe muuttaa taloon aseman viereen. Pihassa on kasvimaa, kurpitsapenkki ja marjapensaita, ulkohuussi ja pihakaivo. Tellervon isä jakaa vaunuja asemalla ja Tellervon parhaan ystävän Tuikan isä vaihtaa vaihteita. Tellervolla on sekä isosisko että pikkusisko ja muutenkin perheet asuvat isossa yhteisössä, he kuuluvat rautatieläisiin. Lauantaisin on miehillä ja naisilla omat saunavuoronsa joissa kaikki käyvät, nuoret ja vanhat. Kovin vanhoja ihmisiä aseman alueen taloissa ei tosin asu, eläkkeelle jäätyään perheet muuttavat pois.

 

Ruumis pestään kerran viikossa. Lauantaina saunassa. Naistenvuoro alkaa kello kaksi iltapäivällä.

Ensimmäisinä tulevat Kuuranteen täti ja Juustilan täti. Melkein samaan aikaan tulevat ne nuoret naiset, joilla on kiire illan rientoihin, tanssimaan Osakkeelle tai Teivaalan lavalle jos on kesä. Iho on saatava kuivaksi, hiukset kiharretuiksi, nylonit jalkoihin ja sukansaumat suoriksi.

Sitten tulevat äidit, vauvat ja pikkulapset. Pestyt vauvat kääritään pyyhkeisiin ja viltteihin. Talvella ulko-ovesta työntyy paksua pakkashöyryä, kun kääröt kuin halot ojennetaan ulkona odottaville isille.

Me tulemme milloin mitenkin, miten äiti lauantaikiireiltään ehtii, tai sitten tulemme omin nokkinemme, pyyhe kainalossa, puhtaat alusvaatteet pyyhkeen sisällä, vadissa harja ja saippua. Ja uusi ihme, shampoo. Regattaa, ruskeassa lasipullossa, jonka kyljessä on kuva villisti aalloilla kiitävästä purjeveneestä. Hyvästi saippuainen takkutukka, tervetuloa kiiltävät, tuoksuvat hiukset.

 

Elämä on sodan jälkeen niukkaa, muttei kuitenkaan niin ankeaa etteikö tytöissä viriäisi toivo hyvästä tulevaisuudesta. Tellervon vanhemmat harrastavat laulamista, ottavat tunteja ja laulavat kuorossa. Tellervo olisi halunnut balettiin mutta eikö sitten uskaltanut sanoa vanhemmilleen, vai miksi on päätynyt lausuntatunneille. Tellervoa pelottaa nousta yksin lavalle koulun juhlissa punoittaen ja jännittäen. Tellervo ystävineen ja siskoineen kokee paljon uutta. Tytöt saavat koulussa maistaa appelsiineja, he keräävät filmitähtien kuvia ja säästävät rahaa päästäkseen elokuviin. Koska isä järjestelee myös sirkuslaisten junat, saavat tytöt vapaaliput sirkukseen. Isän saamien junavapaalippujen myötä tytöt pääsevät myös sukuloimaan ympäri Suomea. Porkkalan läpi meneminen pelottaa, junassa on hämärää kun ikkunaluukut peitetään ohituksen ajaksi ja junanvaunuissa kulkee neuvostoliittolaisia sotilaita. Koulua varten prässätään kasveja ja paperinukeille piirretään vaatteita. Kirjastossa käynti on ikimuistoista, Tellervo haaveilee täyttävänsä viisitoista, silloin hänkin pääsee lainaamaan aikuisten osastolta. Kun isosisko pääsee aikuisten osastolle, tytöt lukevat yhdessä Kamelianaisen, salaa äidiltä.

 

Pidin kovasti kirjan tunnelmasta, se piirtyi sivuille huolettoman nuoren tytön ikuisena suvena jolloin aina paistoi aurinko. Kirjan kansi, vanhan ajan paperinukkevaatetuksineen tuo muistoja mieleen, lehdissä oli vielä paperinukkeja kun olin ihan pieni; muistan että minulla oli Baccaran laulajat paperinukkeina. Kirjan tytöt ovat niin onnellisia että lukija tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Onnellinen lapsuus on mitä hienoin pohja elämälle. Aloin miettiä omaani, muistella asioita ja tapahtumia.

 

Maailma keksii koko ajan uutta ja ihmeellistä. Nylonsukkia, muovisia papiljotteja. Valcremeä finneihin, Suavea hiuksiin ja niin kuin yhdeksän filmitähteä kymmenestä mekin käytämme Lux-saippuaa. Äidin huulipunaa voi salaa kokeilla ja veikistellä peilin edessä. Katsoa itseään edestä ja takaa. Kuvitella olevansa Armi Kuusela, Universumin kaunein.

 

On ihanaa olla tyttö.

 

Löysin Kinkkauskivistä yhden blogiarvion. Mari A on lukenut kirjan kesällä 2011.

 

Kamelianaista en ole itse vieläkään lukenut.