Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi, 2019
7 h 18 min
Lukija: Anni Kajos

Nainen, jonka nimeä ei missään vaiheessa mainita, on julkaissut esikoisromaanin. Tuntuu kivalta ajatella, että joku saattaa lukea sitä parhaillaan, on ostanut sen tai lainannut kirjastosta, joku istuu ehkä juuri nyt kahvilassa ja uppoutuu hänen kirjoittamiinsa sanoihin. Kirjan tulevat kritiikit ovat tärkeitä, ne vaikuttavat myös myyntiin.

Mietin sitä aamua, jolloin kirjastani tulisi arvio maamme huomattavimpaan sanomalehteen. Aurinko paistaisi, minä menisin ostamaan lehden kioskilta, joisin kahvia ja selaisin lehden siihen kohtaan, jossa arvio olisi. Jostain syystä olen varma, että arvio olisi hyvä. Kirjani on hyvä, joten arvionkin olisi oltava hyvä. Vaikka toisaalta, mistä minä voisin tietää?

Ei se ole. Siinä on ivallinen otsikko ja sen sanotaan olevan oman navan kaivelua. Naisesta tuntuu, ettei toimittaja ole ehkä edes lukenut kirjaa kunnolla, miksi muuten hän ei tavoita niitä keskeisiä asioita joista nainen on kirjoittanut? Ymmärtääkö hän asemansa, vallan tuhota naisen tulevaisuus kirjailijana? Sama toimittaja kirjoittaa myöhemmin kirjallisuuden tilanteesta yleensä, ja miettii miten kirjailijat kirjoittavat aivan liikaa itsestään, hän kaipaisi suuria ja historiallisia aiheita.

Kirjan vastaanotto on kaiken kaikkiaan nuivanpuoleinen. Lukeeko sitä edes oikeasti kukaan? Nainen miettii pitäisikö hänen vain lakata tapaamasta ihmisiä. Hän tuntee olevansa hukassa, eikä todellakaan halua vastailla ihmisten kysymyksiin siitä paljonko kirja on myynyt tai mitä hän aikoo tehdä seuraavaksi. Miksi kaikkia kiinnostaa vain myyntiluvut, eikä kirja itsessään? Muistivihkoonkaan ei kerry juuri mitään, vaikka nyt tarvittaisiin jonkinlainen punainen lanka, mistä kirjoittaa seuraavaksi.

Eräs kirjallisuusihminen ihmettelee hänelle miksi taiteilijat suuttuvat kritiikeistä. Tämä aikoo itsekin kirjoittaa kirjan, kun muilta töiltään ehtii. Hän uskoo pystyvänsä paljon parempaan kuin "kaikki se soopa joka hänen käsiensä läpi on virrannut". Nainen haluaisi ehdottaa, että tavataanpa uudestaan sitten, kun kirjasi on julkaistu ja se on saanut muutaman murskaavan arvostelun, miten järkevästi ja aikuismaisesti sitten itse suhtaudut kritiikkiin. Että työniloa vaan! Mutta eihän sellaista voi sanoa.

Ei kirja pelkkää kirjallisuuspohdintaa kuitenkaan ole. Nainen tiedostaa esimerkiksi että niin monet hänen ikäisensä naiset ovat äitejä ja tuntee itsensä jollain tapaa epäonnistujaksi. Omilla pikkusiskoillakin on jo lapsia, kaksikin lasta. Ei hän katkera ole, eikä haluaisi olla raskaana, pikemminkin kuulua siihen samaan "salaseuraan" jossa äitiyden kokeneet ovat. Ehkä olisikin helpompaa olla mies ja aviomies, isä, herrakerholainen, kirjoittaa sotaromaaneja, olla Kirjailija jonka kuoleman jälkeen koti museoitaisiin.

Kirjassa on mukana myös esikoisromaanista tuttuja ystäviä. "Kuuluisa ystävä" haluaa sulautua jonnekin missä häntä ei tunneta ja muuttaa ulkomaille. Naisella on häntä ikävä ja sunnuntaisin hän ostaa leivonnaisia ja juo kahvia muistellen ystäväänsä jonka kanssa mieluiten joisi kahvia yhdessä ja miettii mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kesällä muutkin ystävät ja siskot lähtevät kaupungista ja kadut ovat autioita. 

Sitten julkaistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja. 

Osa Turusen kirjasta lienee fiktiota, mutta onhan tässä selkeästi paljon omakohtaisia kokemuksia. Nimetön nainen on Turunen itse, esikoiskirja Turusen Rakkaudenhirviö jonka olen lukenut ja joka tuon esikoispalkinnon voitti. 

Turunen paljastaa avoimesti miten paljon jännittää oman romaanin julkaisu ja näyttää esikoiskirjailijan haavoittuvuuden. Hän todella lyö itsensä likoon, siitä pointseja. Mutta kun vertaan Sivuhenkilöä ja Rakkaudenhirviötä, pidin esikoisesta huomattavasti enemmän, se oli hauskempi ja monipuolisempi, eikä minua millään tapaa haitannut että se oli kasvukertomus. Tässä Sivuhenkilössä jokin sen sijaan tökki. Ehkä se, ettei kirjailija vaan voi ohjata miten me lukijat hänen teoksensa koemme, mitä siitä pidämme, miten tulkitsemme. Kaikki nuo kun muotoutuvat lukijan omassa päässä. Ehkä se, että hän niin kovin varmana odotti, että tokihan hänen kirjansa saa hyviä arvioita. Kenties olisi ollut helpompaa kestää kritiikki, jos olisi valmiiksi ajatellut, että kirja varmasti jakaa mielipiteitä, kuten kirjat ja taide yleensäkin. Ehkä se, että luen rivien välistä hieman liikaa katkeruutta omaan makuuni. Sivuhenkilön päähenkilön elämä tuon vuoden aikana tuntui aika ahdistavalta, ei käy kateeksi. Toivon tälle pääsivuhenkilölle (sivupäähenkilölle?) kaikkea hyvää tulevaan elämään. (Ja kuulostan varmasti ärsyttävältä vanhalta tädiltä.)