Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

 Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

WSOY, 2021

Alkuteos: Bomullsängeln, 2021

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 14 h 42 min

Hildan synnyttyä isoon Sorolan sukuun Pohjanmaalla vuonna 1905, hänen äitinsä Tyyne sairastui tuijotustautiin josta ei enää koskaan parantunut. Hildaa hoiti ja opetti pääasiassa Sanna-täti, joka oli talossa syytingillä. Isä oli lähtenyt Amerikkaan jo ennen Hildan syntymää. Kaikista näistä syistä Hilda ei saanut edes lähteä kouluun, jota muut kylän lapset kävivät puolivuosittain. 

Se yksi asia, johon Sorolan suvun taloissa Maalahdessa suhtauduttiin kaikkein nuivimmin, oli Vaasan ylpeys, pumpulitehdas. Sinne ei kenenkään pitäisi päätyä töihin, mutta sinne Hildan elämänpolku vie muutaman mutkan kautta, kun hän joutuu kotoaan lähtemään aviottoman lapsen takia ja maataloustyöt ovat niin rankkoja. Rikkolan talossa piikoessa Hildan työparina oli Helli, joka siitä Vaasaan muutosta haaveili ja sai ajatuksen istutettua Hildankin päähän. Yhdessä he lähtivät kaupunkiin, yhdessä asuivat tehtaan hellahuoneessa ja tekivät pitkiä päiviä tehtaalla. 

Hilda haaveili säästävänsä rahaa niin, että saisi ostettua ompelukoneen ja voisi vaihtaa tehdastyön kotiompelijan työhön, mutta aina tuli muuta. Ajan mittaan Hilda tapasi tulevan miehensä Arvon ja siinä missä Helli oli tietoinen työläisten oikeuksista ja aktiivinen niiden penäämisessä, oli Hilda sopuisa ja vähään tyytyväinen: kunhan Arvolla ja lapsilla oli asiat kunnossa, se riitti hänelle. 

Jonni oli päiväunilla, ja Greta sylissään Hilda viimeinkin ehti selailla Hellin ruotsalaisia lehtiä. Katsohan Greta, Ruotsissa on kaikkea. Prinssejä ja prinsessoja ja trikootehtaita. Katso, millaisia hienoja kuuliaislahjoja prinsessa Sibylla saa, ottomaanin ja pukeutumispöydän ja postimerkkirasian. Hilda suukotti Gretaa, antoi tytön auttaa sivujen kääntelemisessä. Katso Greta, he saavat avioliittoneuvojakin, prinsessa Sibyllan ei pidä mennä kotiin miehensä luo, jos hän on uuvuksissa ja liikarasittunut, silloin on parempi mennä hotelliin, eikä hänen pidä hermostua, jos mies katselee muita naisia. Älä missään tapauksessa noudata sellaista ohjetta, kullanmuru. Sellainen mies pitää heittää ulos. Greta plarasi innokkaasti. Katso millaisia klänninkejä, laskettu olkalinja ja vyötärö, volankeja. Tiedätkö mitä Greta, jonakin päivänä ompelen sinulle mekon, jossa on maailman muhkeimmat volangit. Hilda antoi Gretan taas kääntää sivua. Oi Greta, katso, ruotsalaisessa ruisnäkkileivässä on vehnäjauhoja. Silvo, Hilda luki, kuule Greta, sitten kun meillä joskus on hopeita, mekin ostamme Silvo-puhdistusainetta. Sitä saadaan kuitenkin varmaan vähän odottaa. Lehden lopussa oli Kodin hygienia -palsta. Oli ilmestynyt monia kirjoja jälkeenjääneistä lapsista, ja sanottiin että lasten oli yleensäkin melkein mahdotonta totella sekuntia kauempaa sellaisia käskyjä kuin istu paikallasi ja ole hiljaa. Tiedätkö mitä Greta, Hilda sanoi, sen jopa minun tuijotustautinen äitini olisi osannut näille oppineille kertoa. Ja arvaa mitä, oma pikku kullannuppu. Hilda suukotti Gretaa nyt ympäriinsä. Ellei minulla olisi sinua, isää ja Jonnia, purjehtisin heti Merenkurkun yli, matkustaisin junalla Upsalaan ja menisin Gunilla-kouluun. Opettelisin mittojen ottamista ja kaavojen leikkaamista ja sen jälkeen avaisin hienoimman naistenvaateputiikin, mitä Vaasassa on koskaan nähty.

Hilda jäi tutkimaan ruokareseptejä. Uunissa paistettu lampaanrintakääryle. Ruijanpallaspihvit perunoiden ja kermakastikkeen kera. Voi, sinun isäsi... Arvo rakastaisi uunissa paistettua persiljatäytteistä lihamureketta porkkanamuhennoksen kera. Ja Hilda itse rakastaisi Aga-hellaa, jossa saattoi pitää tulta vuorokauden ympäri ja jota ei tarvinnut valvoa. Jaa jaa, Hilda sanoi, jonain päivänä Greta, jonain päivänä.

Kirjan lopussa Hilda on viisikymppinen ja nauttii elostaan, nyt kun heille on suotu tehtaalta jo monta vapaapäivää peräkkäin niin, että tehtaan ystäväporukka, Puuvillan kulkurit, alkaa käydä ensin lähiseudun nähtävyyksillä, sitten suuremmissa kaupungeissa kuten Turussa ja Tampereella, ja jopa yöpyä matkoillaan.

Hilda tuijotti junan ikkunasta ulos. Kiskojen kolke toi mieleen Kalevalan säkeet. Koskaan ennen ei ollut isänmaa näyttäytynyt hänelle tällaisena, Luojan käsistä syntyneenä. Taivaankaari, säteilevä aurinko,  harjujen ikivanhat halliparrat, meren rannat, karut metsät, uljaat kuuset, sataoksaiset haavat, synkät mäet, joenvarsien ohrapellot, kankaat ja kauravainiot, hirsimökit, aitat ja kauneimmista kauneimmat kukkakedot. Hilda näki rusottavan taivaan, hän näki suuria peippoparvia, sadat tiklit ja tuhannet leivot kokoontuivat lyömään leikkiä metsään, ne livertelivät Väinämöisen laulujen kaikuessa Arvon kanteleella. 

Wau. Näin mittavaa Suomen historian kertausta en ollutkaan aikoihin saanut romaania lukiessa ja kyllä tuli uuttakin asiaa, erityisesti Suomen teollistumiseen liittyen. Voisi melkeinpä sanoa, että Pumpulienkelissä Suomen, etenkin työläisnaisten historia, on toisessa pääroolissa Hildan rinnalla. Sisältöä on niin paljon, ja kirjan kerrontatyylistä tuli mieleeni aiemmin tänä vuonna kuuntelemani Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna. 

Krista Kosonen oli erinomainen valinta lukijaksi ja jatkan varmasti sarjan parissa juurikin äänikirjoina. Kirja ei tuntunut ollenkaan tuntimääränsä mittaiselta, päinvastoin olisin voinut jatkaa kuuntelua edelleen, sillä olin niin koukuttunut Hildan elämäntarinaan. Toinen osa, Lontoon tyttö, on jo ilmestynyt ja siinä on Gretan vuoro kokeilla siipiään. 

Pidin siitä, että näkökulmia tehtaan tapahtumiin oli kaksi vastakkaista, toisena tehtaan omistajien. Kun työläiset tekivät pitkää päivää, eivät omistajatkaan vain "siemailleet juomia paratiisisaarella", heilläkin oli haasteensa. Puuvillan saatavuus oli aina tuonnin varassa, laivat jäivät milloin minnekin, jopa upposivat, tuli Amerikan sisällissota, tuli lama, oli kilpailua, piti ottaa aina vain lisää lainaa voidakseen pitää tehtaan toiminnassa. Stressi oli heillä henkistä, siinä missä pumpulienkeleiden työ oli fyysisesti haastavaa.

Neliosaiseksi kasvavan sarjan innoituksensa on Alakosken oma suku, Hildan esikuva oli hänen isoäitinsä. Omaan makuuni Hilda oli liiankin sävyisä ja kohtaloonsa alistuva, mutta kun rooli perustuu todelliseen henkilöön, ei sitä parane liian paljon muuttaakaan. Greta tullee selvästikin olemaan sellainen päähenkilö joka ottaa enemmän ohjat omiin käsiinsä. 

Julia Kelly: The Last Garden in England

Julia Kelly: The Last Garden in England

Simon & Schuster, 2021

Lukijat: Shiromi Arserio, Marisa Calin, Danielle Cohen, Katherine Littrell, Siobhan Waring

Kesto: 10h 48min

2021.

Emma oli ottanut vastaan työn kuuluisan Highbury Housen puutarhan kunnostajana. Se oli merkittävä, lähes vuoden kestävä toimeksianto hänen yritykselleen Turning Back Thyme, mutta sen lisäksi hänen esikuvansa Venetia Smithin vuonna 1907 suunnittelema. Työtä tulisi olemaan paljon, sillä puutarha oli ollut hylättynä viimeiset 35 vuotta ja oli laaja alue, lukuisten puutarhojen kokonaisuus. Aivan erityisesti hänen huomionsa kiinnitti heti ensi käynnillä talvipuutarha, jonka portti oli lukossa, eikä nykyinen omistaja Sydney Wilcox, edellisen omistajan pojantytär, ollut löytänyt siihen avainta. Talvipuutarha oli ollut lukittuna jo hänen lapsuudessaan, kun he kävivät isoisän luona kahdesti vuodessa: jouluna ja tämän syntymäpäivänä. 

Emma sai vinkin, että naapuritilalla, Highbury House Farmilla asuvalla Henry Jonesilla, voisi olla tallessa hänen isoäitinsä Bethin piirtämiä luonnoksia puutarhasta. Emma innostui, sillä niistä olisi todella paljon apua puutarhan saattamisessa mahdollisimman lähelle alkuperäistä. 

"It looks like Nan took a shot of drawing some landscenes - this plane might be from the airfield not too far away. But mostly it's drawings from the garden", he said, flipping through a full-page sketch of what had to be the great lawn, planted with neat rows of vegetables. 

"Part of the garden had been requisitioned for agricultural land, I've seen pictures of it", she said running her fingers just under the first row of graphite-sketched plantings. 

1907

Venetia oli vielä varsin tuntematon nimi, mutta herra Melcourt oli palkannut hänet aiempien toimeksiantajien suositusten perusteella. Melcourt oli ostanut talon kolme vuotta aiemmin ja kunnostettuaan sen sisäpuolelta, halusi nyt elegantin puutarha-alueen jonka tuli näyttää siltä, kuin talo olisi kuulunut samalle suvulle jo kauan. 

Kun Venetia kuuli, että Melcourtin lanko Matthew Goddard oli botanisti ja Melcourtit halusivat hänen jalostamiaan ruusuja puutarhaansa, Venetia oli kaikkea muuta kuin innoissaan moisesta riesasta. Vaan ei aikaakaan kun vaihdetaan ensisuudelma ja aletaan tavata muiden katseilta piilossa.

He sighed. "Venetia, I don't want to keep on stealing moments like this."

All at once, a wave of exhaustion hit me, and my every nerve felt oversensitive. He'd written those words in every hedgerow letter, but he'd never said them before. 

"No good will come of people finding out," I countered. No matter how he might try to share the responsibility, there was only one reputation on line - mine. I had overstepped the boundaries of proprietary the moment I walked in the gardens at night, with a man to whom I was not affianced. And I'd thoroughly and indisputably fallen when we'd stripped each other of our clothes and made love. 

"I wouldn't let anything happen to you," he promised, forehead against mine, arms around my waist. 

"I know you will try." That was all he could do. If his sister and her husband found out, I would be turned out of Highbury House.

1944

Beth Pedley tuli Penwortheille Warwickshireen "land girliksi", eli maatilalle töihin kun miehet olivat rintamalla. Heillä oli ennestään jo yksi land girl, Ruth Harper-Green, josta herra Penworthin näkemys ei ollut kaksinen, niinpä he olivat pyytäneet vielä toista. Bethiä ihmetytti että tyttö jolla oli kaksiosainen nimi, oli edes päätynyt maatilalle, yleensä hänen kaltaisensa työskentelivät sihteereinä tai vähintäänkin puhelinvaihteessa. 

Ruth vihasi aamuherätyksiä eikä muutenkaan viihtynyt maatilan töissä, päinvastoin kuin Beth, vaikka hänen ensimmäinen tehtävänsä olikin levittää lietettä pellolle. Beth oli myös taitava piirtäjä, ja pyysi luvan saada luonnostella läheisen kartanon, Highbury Housen puutarhassa. Talvipuutarha veti häntä aivan erityisesti puoleensa.

Beth had drawn and rubbed out a sketch of what she thought was monkshood - although she couldn't be sure without seeing its'purple flowers in bloom - twice, when she heard children's voices. She lifted her head in time to see a flash of blue and black race by the winter garden's gate accompanied by a shrill "It's open! It's open!"

Highbury House jonne Penworthit toimittivat tuotteitaan, oli otettu armeijan käyttöön toipilassairaalaksi. Stella Adderton oli siellä keittäjänä, ei sairaalan vaan kartanossa edelleen asuvan perheen palveluksessa, vaikka inhosi ruuanlaittoa ja havitteli muualle töihin ja kävi siksi konekirjoituskurssia. Armeijan palvelukseen häntä ei oltu huolittu astman takia. Yllättävä vieras sotki Stellan suunnitelmat, kun sisar Joan aneli häntä ottamaan poikansa Bobbyn luokseen asumaan, nyt kun pommitukset Bristolissa olivat taas alkaneet. Pojan tähden, ja vain siksi, Stella ei voinut kieltäytyä. 

"What a lovely big kitchen you have here", said Joan looking around and nodding a hello to Mrs George and the other cooks, who'd slunk back in. 

"It isn't mine. Why aren't you in Bristol?" She looked down at Joan's hand that clutched a small battered brown case. "And why do you have luggage?"

Immediately Joan looked contrite. 

"You're going to be angry with me."

Highbury Housen isäntä, tohtori Murray Simonds, oli ilmoittautunut palvelukseen heti sodan alettua. Vain muutama viikko miehen kaatumisesta Murrayn sisar Cynthia oli ilmoittanut Highbury Housessa avattavasta sairaalasta, jonka johdossa hän itse tulisi toimimaan. Leskeksi jäänyt Diana teki parhaansa elääkseen kuin sotaa ei olisikaan: viihtyi puutarhassa, kutsui vieraita ja pukeutui illalliselle vaikka joutui ottamaan vieraansa vastaan pienessä huoneistossaan, kun salikin oli täytetty sairaalasängyillä. Hän sai neuvoteltua osan isosta puutarhasta säilytettävän, kun keksi vedota sen tarpeellisuuteen toipumassa olevien potilaiden virkistyskäyttöön, kun koko alue uhattiin ottaa kasvimaaksi. Avioliitosta Murrayn kanssa oli syntynyt perillinen, Robin, joka sai kaivatun ystävän Stellan sisarenpojasta. 

Kuten voi huomata, heti alussa on selvää, että Beth jää seudulle ja hänestä tulee Henryn isoäiti, mutta kaikki muu menneeseen liittyvä jääkin hiljalleen auki kerittäväksi. 

Tässä kirjassa huomioni kiinnitti ihan ensimmäisenä kaunis ja ihanan romanttinen kansikuva. Haluaisin päästä kameran kanssa tutkimaan tuota ansaria!

Olin hiljattain kuunnellut erinomaisen, kolmeen aikatasoon kirjoitetun romaanin, joten sama ratkaisu tässä kiinnosti myös. Se toimi kyllä sinänsä, mutta kirja osoittautui ensisijaisesti romanttiseksi ja olisin kaivannut siihen lisäksi jännittävämpää sisältöä, kuten yllätys käänteitä ja kohahduttavia sukusalaisuuksia. Olihan siinä yksi sellainen twisti, mutta sen olin arvannut heti alussa.

Joonatan Tola: Punainen planeetta

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Otava, 2021

Lukija: Ilkka Villi

Kesto: 11 h 4 min

Joonatan Tola oli juuri palannut puolisonsa sekä vuoden ja kolmen vuoden ikäisten lastensa kanssa lomamatkalta kotiin Pohjois-Karjalaan, kun hän sai soiton sedältään. Isoäiti teki kuolemaa ja Joonatanin pitäisi tulla heti Helsinkiin. Ajoitus oli vähän kehno, sillä hänen pitäisi aloittaa opettajansijaisuutensa paikallisessa alakoulussa, mutta hän ei ollut kovinkaan usein nähnyt isoäitiään ja halusi esittää tälle kysymyksiä. Tuolloin elettiin vuotta 2014.

Isoäiti ei kuitenkaan häntä tunnistanut eikä ollut halukas puhumaan menneistä, toisin sanoen pojastaan Mikosta, Tolan isästä, joka oli kuollut vuonna 1989 Joonatanin ollessa kuusivuotias. Kolmivuotisen psykoterapian jälkeen Joonatan oli kuitenkin valmis kirjoittamaan sukunsa tarinan kirjaksi, tai kirjoiksi, sillä luvassa on trilogia. Ensimmäinen osa keskittyy isään, toinen osa äitiin, näin on jo kerrottu, ja kolmas osa toivottavasti kirjailijan omaan kasvuun vanhempien kuoleman jälkeen.

Sitten itse kirjaan, joka lähti liikkeelle paljon kauempaa kuin Mikko J. Tolasta.

En tiedä mistä isäni alunperin keksi ryhtyä taidemaalariksi ja nälkätaiteilijaksi ja miksi hän uhkasi haastaa koko sukunsa oikeuteen, eikä isästä paljon enempää voikaan sanoa, ellei ensin puhu isoäidistäni jota isä kutsui Hurtaksi. Isoäidistäni taas ei voi sanoa mitään puhumatta ensin isoisästäni.

 

Isoisä oli 51-vuotiaana menehtynyt neurokirurgi, työnarkomaani joka lähes asui työpaikallaan ja joka sairasti aikuisena polion ja joutui rautakeuhkoon, tiedättehän ne lähes huoneen kokoiset laitteet jotka rapakon takana polion aikaan kehitettiin hengittämään potilaan puolesta. Olkoonkin että hän oli neliraajahalvaantunut, hän oli myös sinnikäs ja ylilääkärin todettua ettet sinä tuosta enää tokene, hän aloitti omatoimisen fysioterapian. Kohta liikkuikin pari sormea ja hän opetteli myös istumaan uudestaan. Kuolemaantuomittu mies suunnitteli oman pyörätuolinsa, joka kannatteli isoa hengityskonetta ja kolmea happipulloa, ja eli siinä vielä 18 vuotta.

Aina pullojen tyhjennyttyä hänen oli kuitenkin palattava Auroran sairaalaan imemään happea. Suomessa oli juuri aloitettu tv-lähetykset, ja isoisä tuijotti sairaalassa televisiota. Hänestä tuli pian Suomen ensimmäinen tv-arvostelija, minkä lisäksi hän käänsi kirjallisuutta viidestä eri kielestä ja suomensi tekstejä lääketeollisuudelle, piti lehdessä Suomen ensimmäistä lääkäripalstaa, tarkisti väitöskirjoja, istui erinäisten yhdistysten hallituksissa jne jne... Mitä tämä sitkeä sissi ei kirurgin uransa päätyttyä tehnyt? Hän myös tienasi hyvin, elätti vaimonsa ja kolme poikaansa ja rakennutti heille suuren, hulppean huvilan. 

Niin, ne kolme poikaa. Nuorimmasta, eli Mikosta, ei tullut isän suunnitelmien mukaisesti hammaslääkäriä, vaan jo teini-ikäisenä, kuultuaan päässään natsijohtajan ääniä, Hesperian mielisairaalan ja psykiatri A. Horsman vakioasiakas, diagnoosina skitsofrenia. 

Perheen miehet halusivat uskoa, ettei kyseessä ollut skitsofrenian perinnöllinen versio, vaan Mikko oli sairastunut äidin kohdussa. Mikon psykiatrilla A. Horsmalla oli asiasta eri näkemys. 

"Olen kuin miljooniksi paloiksi särkynyt maljakko, ja vain ihoni enää pitää minua kasassa", isäni valotti kokemustaan.

Psykiatri lohdutti: skitsofreeniseksi tulkittu käytös oli lähinnä omituinen strategia, jonka potilas oli kehittänyt elääkseen perheessä jossa ei voinut elää. Se oli vastareaktio mielipuoliselle perhekulttuurille, joka pyöri kuolemansairaan miehen happipullojen ympärillä ja jota leimasi elättäjän poissaolo ja synnyttäjän egoismi. Ei ollut pidetty tarpeeksi sylissä, oli painostettu hymyilemään perhevalokuvissa, oli pakotettu pinnistelemään älykkyystesteissä. Se mitä ei saanut tehdä, oli olla oma itsensä. Lyhyesti: vanhemmat olivat epäonnistuneet täydellisesti kaikessa. 

Pian isoäitini jo sai postikortin. Se tuli Hesperian mielisairaalasta ja siinä luki:

Äiti, tiesitkö että P. Mussenin mukaan rikollisten vanhemmat (verrattuna samalla yhteiskunnallisella ja älyllisellä tasolla oleviin ei-rikollisten vanhempiin), ovat yleensä lapsiaan kohtaan kylmempiä, välinpitämättömämpiä ja vihamielisemmin suhtautuvia. Ystäväni A. Horsman mukaan edellä esitetty pätee myös psyykkisesti sairastuviin nuoriin. 

T. Poikasi Mikko (ei syntyessään mielisairas!)

Näillä eväillä koko perhe lähetettiin ryhmäterapiaan.

Nuori Mikko yritti itsemurhaa lukuisia kertoja, omien sanojensa mukaan teki niissä varmasti Suomen ennätyksen. Putki katkesi vasta kun hän kohtasi tulevan vaimonsa ja neljän lapsensa äidin, Omenankukan, kuten hän naista heliitteli. Ihmettelijöitä riitti, mitä nuori nainen näki niin huonosti voivassa nuorukaisessa?

Kai hän kaipasi elämäänsä vähän jännitystä - ja vauvaa. Ja tässä isäni oli oikea kultasuoni. Koko maailma ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä:,  hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus. Kaiken kukkuraksi isä osasi imitoida Uuno Turhapuroa ja apinoida vaimonsa exän hassua puhetyyliä. Se oli jo liikaa. Äiti oli kuolla nauruun. Ja voittipa äiti koulussa ensimmäisen sijan raittiustietokilpailussa. Sekin ennusti menestystä taiteilijan omaishoitajana. 

Perhe muutti pitkin poikin Savoa ja lapsia syntyi neljä, milloin asuttiin huonokuntoisissa omakotitaloissa (aina vaihdettiin halvempaan että jäi välirahaa joka käytettiin heti), milloin vanhalla koululla, kunnes päädyttiin kerrostaloon Joensuun maineikkaaseen Rantakylään. Isä oli välillä "vain juovuksissa", mutta loppua kohden pikku-ukot alkoivat taas riivata. 

Perheen toimeentulon tilanne vaihteli noina vuosina suuresti, oli aikoja jolloin Mikko teki rahaa tauluillaan, mutta usein antoi niitä maksuksi milloin mistäkin palveluksista. Kun rahaa oli, se myös poltti näpeissä ja oli käytettävä äkkiä pois, mies osteli kaikkea turhaa ja suureellista kuten miekkoja ja haarniskoja ulkomailta, mutta myös hyödyllistä kuten kodin tekniikkaa ja lapsille leluja. Toisena hetkenä ruuaksi oli tarjolla vain riisiä ja vedellä ohennettua ketsuppia. Pienen omaisuuden hän käytti myös jatkuviin taksimatkoihin. Mikolla oli toisaalta asenne, että kunnon taiteilijan on oltavakin nälkätaiteilija, raha on porvarillista pahaa. Se taas ei estänyt häntä kirjoittamasta jatkuvia kerjuukirjeitä suvulleen, eritoten sähkeitä äidilleen, jota vuoroin haukkui maanrakoon, vuoroin ylisti ja pyrki manipuloimaan. Mikon mielestä äidin olisi kuulunut elättää poikansa perhe. 

Mikko J. Tolan ollessa 35-vuotias, natsijohtaja vei ilmeisesti voiton. Mies teki itsemurhayrityksen, sen yhden ja ainoan jossa voi onnistua. Perheen äiti oli tuolloin jo pyörätuolissa MS-taudin johdosta. Hän eli vielä muutaman vuoden miehensä jälkeen. Täysorvoiksi jäätyään lapset sijoitettiin perhekotiin.  

Edellä mainittuja sähkeitä ja muuta kirjallista materiaalia Joonatan Tola sai haltuunsa useamman laatikollisen, kun ryhtyi kirjoittamaan kirjaa isästään. Prosessi on ollut pitkä.

Kuka voisi kieltää, etteikö Punainen planeetta ole koskettava. Miksei se saa minulta enempää kuin kolme tähteä, on sen toisteisuus. Jokusenkin isän kännisekoilukohtauksista olisi voinut jättää pois, ja sanoma olisi silti mennyt perille, ei niitä kuitenkaan enää hetken päästä erottanut toisistaan. Olisin kaivannut myös tilaa hengähtää välillä, sillä olihan tämä aika maanista tekstiä. Kirjan saaminen kansien väliin on vaatinut pojalta varmasti paljon ymmärrystä ja anteeksiantoa. 

Jos luen seuraavan (en ehkä malta olla lukemattakaan), äidistä kertovan osan, niin kaikista eniten odotan siltä vastausta siihen, miksei tämä pelastanut lapsilaumaansa nälältä ja kaiken kaikkiaan epäsuotuisalta kasvuympäristöltä. Kyllä, rakkaus ja huolen kantaminen Mikosta, mutta näen silti niin, että lapset, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan, ovat se ensisijainen huolehdittava. Tiedän, miten kliseistä on sanoa, että pitäisi tajuta ajoissa lähteä, mutta eiköhän se tässä Tolan lasten tapauksessa olisi ollut ainoa vastuullisen aikuisen teko. Molemmin puolin olisi ollut myös laajalti sukua puuttumassa asioihin. Lehtihaastattelussa Joonatanin setä Olli Tola on kertonut, että lasten päätyessä perhekotiin oli suvun kesken pohdittu, että jonkun pitäisi adoptoida lapset, mutta kun suhteet Mikkoon olivat olleet niin kauan poikki, ei enää osattu toimia. 

Täsmäkuuntelin Tolan kirjan Helmet-haasteen kohtaan Palkittu esikoisteos. Punainen planeetta sai Kalevi Jäntin palkinnon viime vuonna. Kirjan kannessa konttaa Joonatan.

Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: The Lost Summers of Newport

Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: The Lost Summers of Newport

 Harper Audio, 2022

Lukijat: Saskia Maarleveld, Brittany Pressley, Lisa Flanagan

Kesto: 13 h 9 min

2019

Andie Figuero on unelmatyössään Mansion Makeover realityn juontajana. Sarjassa restauroidaan toinen toistaan upeampia amerikkalaisia kartanoita ja Andie oli erityisen innoissaan heidän uusimmasta kohteestaan Newportissa, Rhode Islandilla. 1884 rakennettu, italialaista renessanssia edustava Sprague Hall ei hävinnyt loistossa Vanderbiltien taloille, mutta sisälle päästyään hän huomasi tyhjiä laikkuja seinillä niissä kohdin, missä lukuisat taulut, lampetit ja seinävaatteet olivat joskus sijainneet. 

Restauroitavia huoneita oli kolme, keittiö, tanssiaissali ja Maybellen makuuhuone. Koko talo olisi kipeästi kaivannut remonttia, kolme huonetta olisi pieni pintaraapaisu. Andie ihmetteli miksei suvun matriarkka vain myynyt taloa, eihän hän ollut edes syntynyt siellä, ja mitä Andie oli saanut tietoonsa, edes hänen avioliittonsa ei ollut onnellinen. 

Tuo matriarkka, perheen isoäiti Lucia "Lucky" Sprague, oli sanellut tiukat ehdot kuvausryhmän saapumiselle.

In case Marc hasn't drilled this into you already, there are three stipulations for allowing the filming here. The first is, that no one attempts to speak with our grandmother, Lucia Sprague. Her rooms are in the third floor and very private. She prefers to keep them that way. No one is to go up there. The second is that absolutely no filming is to be allowed in or around the boathouse.

"But..." I wanted him to slow down, to tell me why. I'd never been the sort of person to blindly follow directions. I always wanted to have a reason. 

"Those are the rules. Break them, and the deal is off." He opened the driver's door and slid in. 

"What's the third rule?" 

"No one from the family is to be in any camera shot, including me. I live here, and I don't want to be disturbed." He shut the door before I could suggest he better invest in a pair of earplugs because shooting started at 8 A.M. The engine rumbled as he put the car into gear, then he sped away, churning up dirt and what little loose gravel was left on the drive. 

Valitettavasti tuotannon ensimmäinen kausi oli jokseenkin flopannut ja toiselle kaudelle haluttiinkin lähinnä katsojia kiinnostavia juoruja kartanoiden suvun jäsenistä, entisöinti joutaisi jäädä taka-alalle. Jos Andie mieli pitää työpaikkansa, hänen olisi ennemmin tai myöhemmin rikottava kaikki kolme sääntöä. 

1899

Ellenillä oli paljon pelissä kun hän saapui Sprague Halliin. Hän oli hakenut musiikinopettajan paikkaa ja yllätyksekseen saanut sen helposti, vaikka oli perusteelliseen haastatteluun valmistautuen opetellut ulkoa liudan valheita. Missä olisi palvellut aikaisemmin, tai millaisesta perheestä oli itse lähtöisin. Mitään mikä oli totta, hän ei voisi kertoa. 

Ellenin oli määrä opettaa Sprague Hallin perijätär Maybelle laulamaan niin, että vain parin viikon päästä vierailulle saapuva italialainen prinssi ihastuisi tähän ikihyviksi ja naisi 17-vuotiaan neidon kauas pois, Italiaan. Tämä oli ensisijaisesti hänen epämiellyttävän veljensä tahto, tuli Ellen pian huomaamaan.  

1958

Lucia "Lucky" Sprague, tyttönimeltään di Conti, kasvoi Italiassa, mutta kun Mussolini nousi siellä valtaan, hänen perheensä pakeni isoäiti Maybellen taloon Newportissa. Lucky on naimisissa juopon Stuyvesant Spraguen kanssa, mutta itsepä oli miehen valinnut. Lucky kuului Newportin eliittiin ja sitä myötä tämän kesän kohokohdan suunnittelutoimikuntaan: Tiffany Ball, tanssiaiset joilla kerättiin rahaa Newportin kartanoiden entisöintiin. Silti hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, eivätkä komitean jäsenet hänen todellisia ystäviään olleet. Lukuisat kohdatessa vaihdetut poskisuudelmat olivat vain pinnallista teatteria.

Aijaijai! Olipa jälleen onnistunut, kiehtova ja jännittäviä salaisuuksia kihisevä viiden tähden lukuromaani tutulta kolmikolta. On myös niin harvinaista herkkua löytää 1900-luvulle sijoittuva historiallinen romaani, jossa ei ole mukana kummankaan maailmansodan vaiheita, joten iso kiitos tästä!

Mikä sitten tässä kolmen aikatason ratkaisussa on hienoa, niin monesti silloin kun liikutaan kahdessa aikatasossa, on menneen aikatason päähenkilö jo menehtynyt. Tässä taas kuljetaan hienosti ja kulloistakin aikaa elävöittävästi limittäin, kun esimerkiksi Lucky on omissa osuuksissaan 1950-luvulla nuori äiti ja Andien osuuksissa perheen isoäiti. Myös muita henkilöitä on mukana kahdessa eri aikatasossa ja lukija pääsee näkemään miten esimerkiksi lapsi on kokenut tietyn asian silloin kun se tapahtui ja mitä ajattelee siitä nyt vuosikymmeniä myöhemmin. 

Ainoa miinus tulee turhaan venytetystä lopusta, mutta ei se viittä tähteä neljään pudota.

Kolmikko Williams, Willig ja White on kirjoittanut yhdessä lukuisia tiiliskiviromaaneja ja niiden lisäksi kaikilta on ilmestynyt yksin kirjoitettujakin. Äänikirjapalveluissa parhaiten on saatavilla Williamsin kirjoja, kun taas Willigiltä vain pari vaikka hän on kolmikon tuotteliain. Alla linkit muihin heiltä toistaiseksi lukemiini kirjoihin:

Beatriz Williams: The Golden Hour

Williams, Willig, White: The Glass Ocean

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

 

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

Fjällbacka #4

Äänikirja: Otava, 2021 (painettu kirja 2006)

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 15h 20min

Hanna Kruse aloitti työt Tanumsheden poliisiasemalla. Heti ensimmäisenä päivänään hän sai Patrikin kanssa tutkittavakseen tapauksen, jossa auto oli syöksynyt alas jyrkänteeltä ja törmännyt puuhun. Kuljettaja, nainen joka oli ilmeisesti ollut vahvassa humalassa, oli kuollut iskettyään päänsä rattiin. Merkillistä kyllä, naisen avopuoliso kertoi, ettei ollut nähnyt hänen käyttävän ollenkaan alkoholia koko sen neljän vuoden aikana, kun he olivat tunteneet. 

"Teipinjälkiä suupielessä? Kieltämättä, se on hyvin tärkeä tieto. Mutta etkö pysty sanomaan mitään muuta?" Hän huokaisi saatuaan kieltävän vastauksen ja hieroi turhautuneena kulmakarvojaan vapaan kätensä peukalolla ja etusormella. 

"Selvä, ei auta kuin tyytyä siihen." Patrik ei olisi halunnut lopettaa puhelua. Hän oli toivonut paljon enemmän. Hän otti esiin onnettomuuspaikalta otetut valokuvat ja alkoi tutkia niitä etsien jotain, ihan mitä tahansa, mikä voisi kesyttää hänen uppiniskaisen muistinsa. Kaikkein ärsyttävintä oli, ettei hän ollut sataprosenttisen varma, oliko mitään muistettavaa edes olemassa. Ehkä hän vain kuvitteli. Ehkä kysymyksessä oli jokin outo deja-vu -ilmiö, joka liittyi tv-ohjelmaan tai elokuvaan tai johonkin mistä hän oli vain kuullut puhuttavan, ja se käski nyt hänen aivojaan etsimään sellaista mitä ei ollut olemassakaan. Mutta juuri kun hän oli aikeissa paiskata paperit pitkin lattiaa, hänen aivoissaan välähti. Hän kumartui katsomaan tarkemmin kädessään olevaa kuvaa, ja pieni voitonriemun kipinä syttyi hänen sisällään. Kenties hän ei ollutkaan ihan hakoteillä. Kenties muistin pimeissä perukoissa oli koko ajan piileskellyt jotakin konkreettista. 

Hän loikkasi ovelle yhdellä harppauksella. Oli aika lähteä tonkimaan arkistoja.

Erica ja Patrik valmistelivat helluntaihäitä. Anna tarhaikäisine lapsineen asui heillä, joten yhdessä Erican ja Patrikin kahdeksankuisen Majan kanssa heillä asui kolme pientä lasta ja kolme aikuista. Anna alkoi onneksi löytää tarmonsa ja päästä elämän syrjään kiinni vietettyään ensimmäiset ex-miehensä kuoleman jälkeiset kuukaudet kuin horroksessa. Annaa tosiaan tarvittiin, sillä hääjärjestelyt olivat aivan vaiheessa.

"Entä morsiuspuku? Ajattelitko mennä naimisiin verkkareissa? Ja käyttääkö Patrik häissä ylioppilaspukua? Sitä täytyy siinä tapauksessa varmaan leventää vähän, ja takin napit pitää kiinnittää kuminauhoilla." Anna nauroi sydämellisesti.

"Hah hah, tosi hauskaa", sanoi Erica voimasta kuitenkaan pidättää hymyään, kun hän katsoi siskoaan. Anna oli kuin uusi ihminen. Hän puhui, hän nauroi, hän söi hyvällä ruokahalulla, ja kyllä, hän jaksoi kiusata isosiskoaan. "Nuo asiat ovat kyllä tiedossa, mutta missä välissä ehdin hoitaa kaiken?"

Tanumshede oli nousemassa valtakunnan tietoisuuteen, sillä siellä alettiin kuvata tv-realitya ja siltä odotettiin runsaasti hyvää PRää. Kaikki asukkaat eivät tosin olleet sitä mieltä, että nuorten juomisen ja seksin kuvaaminen oli hyvää julkisuutta. 

"Mä kyllä uskon että meillä on täällä tosi kivaa", Barbie sanoi pomppien omalla sängyllään.

"Sanoinko mä muka, ettei tästä tule kivaa?" Uffe sanoi ja nauroi perään. "Mä sanoin vaan, että helvetti mikä rupukylä. Mutta me tuodaan tänne vähän vauhtia, vai mitä? Tsiigatkaa mitkä varastot." Hän nousi istumaan ja osoitti notkuvia baarihyllyjä. "Mitä sanotte? Pannaanko bileet pystyyn?"

"Joo!" Jonnaa lukuunottamatta kaikki hurrasivat. Kukaan ei edes vilkaissut ympärillä surisevia kameroita. He olivat niin rutinoituneita, etteivät sortuneet moisiin aloittelijoiden virheisiin. 

Kuolemantapauksia ilmaantui lisää. Yksi tv-realityn nuoristakin menehtyi. Kun Patrik oivalsi tietyn kaavan murhiin, niitä löytyi lisää muualta Ruotsista. Kaikkia yhdisti runsas alkoholi veressä ja jokaisen viereltä oli löytynyt sivu tietystä lasten kuvakirjasta. Koko poliisiaseman väki teki töitä lähes yötä päivää ja vielä häitäkin pitäisi valmistella. Pystyvätkö he selvittämään näin laajan murhien ketjun, vai pitääkö heidän nostaa kätensä pystyyn ja luovuttaa tutkinta keskusrikospoliisille?

Poliisipäällikkö Bertil Mellberg, joka ei ollut erityisen arvostettu alaistensa silmissä, oli elellyt poikamiehenä pitkään, mutta tultuaan vedetyksi puoliväkisin mukaan latotansseihin, kohtasi hän siellä Rosemarien, joka vei häneltä kerrasta jalat alta. Uskomatonta kyllä, myös nainen ihastui häneen ja he alkoivat viettää paljon aikaa yhdessä. Pian he suunnittelivat jo tulevaisuutta, yhteisiä juhlapyhiä, matkoja, jopa loma-asunnon ostoa Espanjasta. Nainen oli lähestulkoon liian täydellinen ollakseen totta, mutta siinä hän oli, ilmestyen Mellbergin ovelle aina juuri kuten sovittu, eikä Mellberg voinut uskoa tuuriaan, löytää vielä tällainen rakkaus vanhemmalla iällä. 

Minulla olikin ollut jo ikävä takaisin Fjällbackaan, sillä kuuntelin edellisen osan aivan alkuvuodesta. Yksityiselämät kiepsahtivat taas mukavasti eteenpäin, pääpari saatiin naimisiin, mutta muilla olikin enemmän draamaa. Seuraavaa osaa ajatellen heitettiin täky, kun aivan lopussa Erica löysi äidiltään jääneistä tavaroista pienen paidan johon oli kiedottu risti. Luulenpa että sitä aletaan tutkia tarkemmin.

 

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Petra Rautiainen: Meren muisti

Lukija: Laura Malmivaara

Otava, 2022

Kesto: 5h 8min

Avaan kansion.

Tietysti minä avaan sen.

Saatan haistaa meren tuoksun.

Tunnen kuinka pakokauhu iskee.

Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohti.

Ja kun alan lukea sanoja, se tuntuu kotiinpaluulta. Se minua on pelottanut eniten.

Se tuntuu siltä, että minä hukun.

Aapa oli syntynyt Norjan Ruijassa, mutta päätynyt Floridaan kansainvälisen öljy-yhtiön palvelukseen. Hän ei ollut käynyt kotiseudullaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta matkustaa nyt Ruijaan työasioissa. Öljy-yhtiö suunnittelee dokumenttia, jossa käsitellään Norjan öljyhistoriaa ja Aapan pitäisi suostutella paikallisia haastateltavaksi siihen. Eletään 1980-lukua, ja ilmaston hälyttävästä tilasta on jo tietoa, mutta kaikkien öljy-yhtiöiden yhteinen linja on, ettei ilmaston lämpenemiseen liittyviä tietoja tule tuoda julkiseen keskusteluun. Öljy-yhtiöille ilmaston lämpeneminen on vain hyväksi.

Katselen sormiani harmaan valon läpi. Kynsien pinnalla kiiltää merestä siroava säde.

Jäämeri.

Kaikkien aikojen pyhin, tutkimattomin ja vaativin alue. Aarreaitta. Vielä toistaiseksi Jäämeren tutkiminen on liian kallista ja vaivalloista. Mutta viitteitä ja tuloksia Barentsinmeren kaasu- ja öljysuonista on jo runsain mitoin. Tällä hetkellä niiden louhiminen on vielä mahdotonta, mutta merten ja ilmaston lämpenemisen myötä tilanne on toinen jo lähitulevaisuudessa.

Kentälle häntä vastaan tulee Edda, joka ei ole varsinaisesti sukua, mutta on hänen äitinsä kasvattisisar. Aapan äiti on kuollut onnettomuudessa kauan sitten, se on asia mistä ei puhuta. Aapan äidin äiti on vielä elossa, mutta huonossa kunnossa sairaalassa. Aapa ehtii tavata ämminsä vielä kerran. 

Ämmi tunnistaa minut heti.

"Oletko saanut lapsia?" hän kysyy ensimmäiseksi.

"En."

"Miksi sitten olet niin lihava? Sinulle ei käy lihominen. Joillekin se käy, sellaisille joilla traani menee oikeisiin paikkoihin, mutta sinulla se menee vatsaan. Mutta osaat sinä sentään peittää sen", hän sanoo ja tarkastelee mekkoani. Lasken kädet syliini ja tunnustelen pehmeää ja laadukasta kangasta.

Aapan varhaislapsuus oli kulunut joko Ämmin kanssa kalassa tai äidin ja Eddan kanssa valastusaluksella, seuraten miten riuskat naiset harppuunoivat ison ruhon kannelle paloiteltavaksi. Valastus ja valastusalus olivat sanoja joita en itse osaisi käyttää, joten tein haun sanalla valastusalus. Se sai vain kuusi osumaa. 

Välillä nimetön henkilö kirjoittaa tutkimusaluksella matkapäiväkirjaa. Edes ajankohtaa ei kerrota. He keräävät kaloja ja planktoneita, mutta myös muovia ja muuta roskaa pohjoisella Jäämerellä. 

Alun perusteella luulin, että kirjoittaisin kirjasta "vain" jotain sellaista kuin "Meren muisti toi hienosti esiin sen, miten jo vuosikymmenien ajan on nähty muovijätteen määrän kasvu meressä ja esimerkiksi valaiden sisuksissa ja tiedetty, että asiaan pitäisi puuttua. Silti luonnonsuojelu on edelleen lapsenkengissä."

Sen sijaan, tai vähintään sen lisäksi, on sanottava, että Meren muisti on niitä kirjoja jonka luettavaksi valitsemisesta olen todella, todella, todella mielissäni. Kirjaa valitessa ajattelin lähinnä, että on vaihteeksi kiinnostavaa kuunnella tarinaa niin kaukaa pohjoisesta. Tiesin aika hyvin missä Ruija sijaitsee, mutten odottanut kirjalta niin paljoa uutta tietoa, olemassa olevan passiivisen tiedon mieleeni nousemista ja miten syvältä kirja pääsi koskettamaan.

Jonkin matkaa kuunneltuani mainittiin kveenit. Veikkasin, että se voisi olla jonkinlainen uskonlahko, sellainen vanhoista perinteistä kiinni pitävä kuin amishit, mutta halusin kuitenkin varmistaa googlettamalla. Sain todeta olevani täysin väärässä.

Miksi ihmeessä ns takakansitekstissä ei edes mainita kveenejä, saati kerrota, että he ovat Suomesta 1800-luvun lopulla Norjaan muuttaneiden jälkeläisiä? Moni voisi tarttua kirjaan tämän houkuttamana ja oppia lisää, sillä en usko hetkeäkään, että olin se vihoviimeinen suomalainen, joka ei tiennyt mitä kveenit ovat. Kunhan mieheni tulee töistä, testaan hänet. (Hänkin mietti ensin uskonlahkoa, sanoi sitten että sehän oli kveekarit, joten kveenit ovat ehkä lintuja?)

Matkustelevana ihmisenä iinnostus lähteä Ruijan pikkukyliin heräsi kirjan myötä. Pykeija on ollut haaveissani jo pitkään, mutta mies tahtoo aina ajaa etelään, ei pohjoiseen, koska siellä on niin kylmä. 

Olen käynyt lapsena Hammerfestissä asti, en tiedä miksemme jatkaneet Nordkappiin, kuten kaikki muut silloin Pohjois-Norjaan autolla lähteneet. En voi väittää muistavani niitä paikkoja joissa kävimme, muistot pohjaavat pitkälti siihen, mitä matkalla otetuista kuvista näen. Sen sijaan muistan oranssin kupoliteltan, ruskeat vakosamettiset Retu-tossuni, miten trangialla lämmitettiin purkkiruokaa. 

Ihania muistoja aivan erilaisesta paikasta, Golfvirran toisesta päästä ja kymmenen vuoden takaa, tuli sen sijaan mieleeni kun Aapa kertoi asuvansa Key Westissä, ja kun kirjan alussa puhuttiin Keysin saarijonosta ja sen vierellä kulkeneesta junaradasta jonka sortuneet pätkät törröttävät vedestä. Me kävimme uimassa Bahia Hondassa kahden vesistön yhtymäkohdassa, se oli mieleenpainuva kokemus

Meren runtelema junarata jäi ruostumaan paikoilleen, ja nyt sen luuranko kohoaa koralliriuttojen yllä. Rantoja nuolee haavoille vuoltu meri.

Täältä Ruijaan on kymmeniä tuhansia kilometrejä. Silti nämä merivirrat saavuttavat Jäämeren lautat ja tulevat sieltä uudestaan takaisin. On aamuja, jolloin minä saatan jopa haistaa jään. Tuntea sen kuivan, viileän ilman, ennen kuin Floridan lämpö tiivistyy taas kosteaksi höyryksi. 

Upea kirja, suosittelen!

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagansin naiset

 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagansin naiset

Flanagans #2

Bazar, 2021

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 10 h 46 min

Lontoo, 1980-luku.

Linda Lansing oli myynyt hotelli Flanagansin ja hotellia pyörittivät nyt yhdessä edellisestä osasta tutut Emma ja Elinor. Flanagans oli edelleen suosittu ja piti ystävykset kiireisinä. 

Emmalla ja hänen aviomiehellään Alexanderilla oli tytär Frankie, joka vihasi äitiään ja oli etääntynyt myös isästään. Vanhempien avioliitto oli käytännössä ajautunut karille.

Tähän saakka vuosi 1983 oli ollut kauhea. Kaikilla muilla oli joku, vain Emma oli yksin. Mutta mitä muutakaan saattoi odottaa, jos hän ei voinut rakastaa omaa miestään ja jos hänellä oli naurettavia fantasioita miehestä, joka kuului toiselle?

Kun hän edellisenä päivänä oli katsonut Tuulen Viemää -elokuvan, hän oli tunnistanut Scarlett O'Harassa itsensä. On aivan oikein, ettei kukaan rakasta minua, hän ajatteli nyt ja pujotti jalkaan korkokengät, joita hän käytti seurustellessaan vieraiden kanssa salongissa. Aivan oikein minulle.

Frankie oli villi tyttö, hänen mielestään hyvissä juhlissa oli kokaiinia. Hän tiesi, että äiti haluaisi nähdä hänet aikanaan Flanagansin johdossa, mutta Frankie ei voinut juuri tylsempää kohtaloa kuvitella. Hän ei ylipäätään jaksanut enää katsella vanhempiaan, pakkasi kamansa ja ilmoitti muuttavansa kaverinsa Carolin luokse. 

Äiti taatusti kuolisi jos tietäisi, että Frankie ja Carol sekstasivat. Jos Tom olisi paikalla, he voisivat kaikki kolme yhdessä omistautua kokaiinille ja rakkaudelle. Joka tapauksessa tästä tulisi ikimuistoinen uudenvuodenaatto.

Frankie käytti huumeita kohtuudella, hän ei todellakaan halunnut tulla riippuvaiseksi. Silloin tällöin käytettynä kokaiini oli huikeaa. Se sai tuntemaan itsensä ylivoimaiseksi. Seksi oli törkeän kuumaa, ja elämä muuttui jollakin tapaa kristallinkirkkaaksi. Ei Frankie ollut rakastunut Caroliin eikä Tomiin, mutta seksi oli mahtavaa, ja jotta hänen ei tarvitsisi olla huolissaan, hän oli jo vuosia syönyt e-pillereitä. Äiti oli ollut kahdeksantoista tullessaan paksuksi. Luultavasti hän ajatteli Frankien pilanneen hänen elämänsä. Frankie oli melkein kahdenkymmenenkahden, eikä aikonut hankkia lapsia ikinä. Miksi pitäisi toistaa vanhempiensa virheet?

Elinor ja Sebastian asuivat tyttärensä Billien kanssa Belgraviassa. Billie täyttäisi kohta 22. Samanikäisenä äidistä oli jo tullut Flanagansin ensimmäinen mustaihoinen johtaja. Billie haki kovasti äitinsä hyväksyntää, mutta Elinorilla ei ollut koskaan aidosti aikaa hänelle. Ei hänellä ollut aikaa Sebastianillekaan, ja tällä olikin jatkuvasti suhteita muiden naisten kanssa. 

Billie myönsi ettei ollut saanut vielä mitään aikaan, mutta päätti että kohta alkava uusi vuosi olisi hänen. Siksi hän haki yliopistoon Ruotsiin, ja muutti innokkaana Uppsalaan. 

Mitä tapahtuisi jos Billie muuttaisi Ruotsiin? Joiko isä siksi, ettei hän ollut onnellinen äidin kanssa?

Toisinaan Billie mietti, että oli varmasti raskasta olla naimisissa sellaisen kanssa, jolla oli yhtä kovat tavoitteet kuin äidillä ja joka halusi aina tulla paremmaksi ja osaavammaksi. 

Billie oli saanut lapsesta asti kuulla äidin kysyvän "oletko nyt oikeasti tyytyväinen?", kun Billie aikoi palauttaa tekemänsä koulutyön. Aivan kuin tyytyväisyyteen ei olisi aihetta. Aivan kuin aina olisi parantamisen varaa.

Äidin mukaan Billie ei ymmärtänyt, miten vaikeaa oli ollut olla mustaihoinen nainen viisikymmentäluvun Lontoossa, mutta äiti oli väärässä. Billie sai tuntea sen seuraukset joka päivä.

Täytyy sanoa että pidin ensimmäisestä osasta paljon enemmän. Tuntuu kuin sen twistit ja aikakauden loistava esiin tuominen esimerkiksi Linda Lansingin pukeutumisella olisi tässä kirjassa korvattu riisuuntumisella, sen verran monia ja pitkäkestoisia rakastelukohtauksia tässä oli ja muutenkin meno oli kuin Dallas tv-sarjasta. Myös hotelli oli pienemmässä roolissa ja siinä missä ensimmäisessä osassa oli kahden kerroksen väkeä, työntekijät eivät olleet enää läsnä. 

Sen sijaan kirjassa oli hyvin vahvasti läsnä se kaikki, mistä en 80-luvussa sen eläneenä teininä ja nuorena aikuisena ollenkaan pitänyt. Saa nähdä tuleeko trilogian viimeinen osa luettua, olisihan se toisaalta vähän hölmöä jättää, kun kirjat ovat jokseenkin lyhyitäkin. 

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

 

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Tammi, 2022

Suomennos: Tuulia Tipa

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 14h 37min

Tekemättömän katuminen on ohi. Nyt voin katua vain tehtyä.

Paperipalatsi Perämetsässä, Cape Codissa, ei ole kirjaimellisesti palatsi vaan kaikkea muuta. Päätalon lisäksi siellä on neljä yhden makuuhuoneen mökkiä, lautavuorattuja töllejä ilman mukavuuksia, eivät edes talviasuttavia.

Edellisiltana Ellen suku oli kerääntynyt paikalle viettämään hänen isosisarensa Annen kuoleman vuosipäivää. 

Kun Elle heräsi uuteen aamuun, kaikki oli kuin ennenkin, eikä kuitenkaan. Edellisiltana Elle oli heittänyt pikkuhousunsa ruokakomeron leipälaatikon taakse ja nainut Jonasin kanssa. Kyllä, he ovat tahoillaan naimisissa. Kyllä, Elle rakastaa miestään Peteriä, joka on hyvä isä heidän lapsilleen Jackille, Maddylle ja Finnille.. Mutta hän rakastaa myös Jonasia, vai rakastaako? Joka tapauksessa hänellä on vuorokausi aikaa päättää, kumman miehistä hän valitsee.

Jättäisi vain hänet. Sitäkö minä haluan? Gina ja Jonas ovat vanhimmat ystävämme. Olemme viettäneet aikuiselämämme miltei kaikki kesät yhdessä: kuorineet ostereita ja juoneet ne elävänä kuorestaan; katsoneet täysikuun nousua meren ylle ja kuunnelleet Ginan valitusta kuusta, joka pahentaa hänen kuukautiskipujaan; rukoilleet että paikalliset kalastajat kävisivät kirjohyljekannan kimppuun; paistaneet kiitospäivän kalkkunan ylikypsäksi; väitelleet Woody Allenista. Jumalauta, Gina on tyttäreni Maddyn kummitätikin. Entä jos Jonas todellakin jättäisi vaimonsa? Voisinko pettää Ginan niin? Ja kuitenkin olen jo pettänyt. Nain hänen miestään viime yönä. Pelkkä muistikuva saa minut haluamaan sitä uudelleen. Ajatuksen elohopeinen hohde kulkee vaihdellen lävitseni. 

Paperipalatsi liikkuu noin kahdessa aikatasossa. Cape Codissa yhden vuorokauden ajan, toisaalla vuosikymmenten. Liikkeelle lähdetään silloin vuodesta 1966, jolloin Elle syntyy perheen nuoremmaksi tyttäreksi, mutta välillä käväistään vielä kauempana.

Paperipalatsi on saanut aika lailla näkyvyyttä kirjasomessa kuluneen vuoden aikana. Siinä oli jo valmiiksi bestsellerin leima, mikä houkuttaa toisia lukijoita ja karkottaa toisia. Itse olen suht neutraali tällaisen hypetyksen suhteen, toisin sanoen laitoin sen pinkkaan "kuuntelen varmaan jossain sopivassa fiiliksessä, muttei välitöntä kiirettä". 

Lukuisissa somepäivityksissä kirjaa on verrattu edellisvuoden suurmenestykseen Suon villi laulu. En osaa sanoa miksi. Cape Codissakin vietetään prosentuaalisesti niin vähän aikaa ja silloin kun siellä ollaan, luontokuvausta on mukana niin satunnainen lause pari silloin tällöin, ettei se määrittele Paperipalatsia. Minulle tästä tulee ensisijaisesti jäämään mieleen aivan muuta ja siitä seuraavaksi.

Alussa pidin kirjaa hyväntuulisena ja vähän riettaana, mutta sitten alkoi hymyni hyytyä. Blogiarvioissa kirjaa on kutsuttu lukuromaaniksi, joten yllätyin sen rankasta sisällöstä. Lucinda Riley tai Kate Morton, joita voisi varmaankin kutsua suomennettujen lukuromaanien kuningattariksi, eivät kirjoittaisi teoksiinsa vuosikausia kestävää, raiskaukseen asti etenevää seksuaalista ahdistelua. Että sellainen "viihdyttävä lukuromaani". Tuo seksuaalinen ahdistelu sai kirjassa enemmän tilaa kuin Cape Codin luonto ja oli kuvattu niin poikkeuksellisen ahdistavaksi, että arvoin muutamaan kertaan pystynkö enää jatkamaan kuuntelua. Vuosikymmenten mittaan olen todennut, että pystyn periaatteessa lukemaan aiheesta kuin aiheesta, mutta jos tapahtumat alkavat ahdistaa, niin sitten ahdistaa.

Muilta osin tarina veikin hyvin mennessään ja sinnittelin läpi noiden yllämainittujen kohtien. Kun paha sai palkkansa, hykertelin, vaikkei sekään ollut ollenkaan yksinkertaista. Nautin kyllä kirjailijan taidosta kieputtaa juonta. Kritisoisin yllämainitun lisäksi sitä, että takaumissa vietettiin niin pitkiä aikoja kerrallaan, että kun nykyhetkeen palattiin, olin jo unohtanut, että jokin nykyhetki oli kirjassa mukana. 

Moni lukija näyttää olleen lopun oikeutuksesta eri mieltä, minusta kirja ei olisi voinut päättyä muunlaiseen ratkaisuun. 

Neljä tähteä. 

Sujata Massey: Bombayn prinssi

Sujata Massey: Bombayn prinssi

Perveen Mistry tutkii #3

Gummerus, 2021

Lukija: Erja Manto

Kesto: 13h 20min

Bombay, 1921.

Walesin prinssi Edward oli tulossa Bombayhin aloittaakseen sieltä neljän kuukauden mittaisen Intian kiertueensa. Tiedossa oli levottomuuksia. Mahatma Gandhi oli rauhallisen mielenosoituksen kannattajs kehottaen sulkemaan kaupat ja ylipäätään boikotoimaan prinssin vierailua. Antoihan tällaisen vierailun toteutuminen ymmärtää, Intian pyrkiessä itsenäistymään, että brittihallinto tulisi kestämään vielä kymmeniä vuosia.

Tähän liittyen Perveen Mistry, joka oli osakkaana isänsä lakiasiaintoimistossa Intian ainoana naispuolisena asianajajana, sai erikoisen asiakkaan. Yliopisto-opiskelijoiden kuului seisoa hurraamassa prinssin kulkueelle, mutta moni heistä kuului opiskelijaliittoon, joka kannatti Intian itsenäistymistä. Freny Cuttingmaster, joka tuli tapaamaan Perveeniä, oli vasta 18-vuotias ja huolissaan siitä, voidaanko häntä rankaista koulusta poisjäämisestä, peräti erottaa yliopistosta. Hän oli kuitenkin hyvin kiitollinen vanhemmilleen siitä, että nämä hyväksyivät hänen halunsa opiskella ja suostuivat kustantamaan naisihmisen opinnot.

Myös Perveen kutsuttiin tapaamaan prinssiä, eikä hänkään suhtautunut kutsuun myönteisesti. 

Mieli myllärtäen Perveen kävi läpi muutamia kirjeitä ja viestejä joita Mustafa oli hänelle jättänyt. Alice oli jo ehtinyt soittaa aamulla. Lisäksi oli viesti parsien naistenyhdistyksestä, häntä pyydettiin vastaamaan kutsuun Walesin prinssin tapaamiseen joka pidettäisiin kuvernöörin residenssissä maanantaina iltapäivällä. Hänet oli luultavasti valittu edustamaan nykyaikaista naispuolista parsilakimiestä. Ihmiset kyllä kertoivat mielellään tuntevansa naispuolisen parsilakimiehen, he eivät vain halunneet palkata häntä. Hän mietti mitä muut vastaanoton naisvieraat edustaisivat, kenties arvoisaa parsirehtoria tai ihailtavaa parsihyväntekijää. Paikalla olisi takuulla monta täydellistä parsivaimoa. 

Perveen teki kutsusta paperiliidokin ja lennätti sen roskakoriin samaan aikaan kun Mustafa tuli huoneeseen kahvitarjotinta kantaen. 

Colin Sandringham oli Intian siviilihallinnon virkamies, jonka asemapaikka oli Satapurin ruhtinaskunnassa. Perveenin lakiapua oli tarvittu Satapurissa vain kuukautta aiemmin, jolloin hän oli tutustunut myös Coliniin. Mies oli britiksi siitä erikoinen, että hän viihtyi asuen yksin vuorilla, joten Perveen yllättyi törmätessään häneen Bombayssa. Colin oli kutsuttu prinssin seurueeseen, koska he tunsivat toisensa Oxfordin vuosiltaan. 

Colin halusi tavata Perveeniä, joka käyttäytyi miehen seurassa etäisesti ja tarkasti uskontonsa käyttäytymissäännöistä kiinni pitäen, toisaalta siksi ettei isän lakiasiaintoimistolle aiheutuisi haittaa juorujen takia, riippuihan Perveenin maine ohuen langan varassa, toisaalta siksi, ettei halunnut paljastaa miehen yllättävästä tapaamisesta seuranneita hämmentäviä tunteita. Mies edusti kuitenkin brittihallintoa, toisekseen Perveenhän oli edelleen naimisissa, eikä tulisi milloinkaan saamaan eroa parsien silmissä.

"Olet edelleen aamuvirkku",

Perveen käänsi päätään tunnistettuaan Colin Sandringhamin aavistuksen käheän äänen. Hän oli varmaankin ollut jalkeilla koko yön, Perveen ajatteli nähdessään Colinin smokissa ja satiinisessa silinterihatussa. 

...

"Saanko liittyä seuraan?"

Perveen tajusi miten sopimattomalta heidän kelustelunsa saattaisi vaikuttaa. He eivät kuitenkaan olleet sisällä hotellissa ja hän halusi kovasti kuulla miten kuvernöörin residenssissä oli mennyt. Epäröiden hän sanoi: "Mitä jos istuisit tuolle penkille joka on oikealla puolellani, niin pystymme juttelemaan?"

"Olemme siis kuin vakoojia, jotka vaihtavat raportteja." Colin istahti Perveenin ehdottamalle penkille ja asetteli oikean jalkansa varovasti parempaan asentoon. 

Kulkuepäivänä Freny löytyi kuolleena yliopiston kampuksen puutarhasta. Kaikki yliopistolle tulleet olivat kadun varressa katsomassa kulkuetta, joten tapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä. Oli mahdollista että tyttö oli kurkottanut käytävän kaiteella liian kauas, ehkä nähdäkseen vilauksen prinssistä, pudonnut kivetylle polulle ja loukannut silloin myös kasvonsa, sillä niiden toinen puoli oli murskana. Perveen ei pitänyt tätä kovinkaan todennäköisenä, ja kun myöhemmin löytyy koneella kirjoitettu  itsemurhaviesti, Perveen uskoo että murhaa yritetään lavastaa itsemurhaksi. Koska Perveenin paras ystävä Alice Hobson-Jones opettaa Frenyn opinahjossa matematiikkaa, pääsee Perveen tutkimaan lähemmin tapauksen johtolankoja.

Että minä tykkään niin kaikesta tässä sarjassa! Perveenistä ja muista hahmoista, tuon ajan Intiasta, historiasta ja Intian eri (uskonnollisista) kulttuureista joista opin paljon lisää. Innoituksensa Perveeniin Massey on saanut todellisesta henkilöstä, Cornelia Sorabjista. Kun googlasin lisätietoa hänestä, huomasin samalla, että naisasianajajat tulevat saamaan täydet oikeudet toimia vuonna 1923, eli Perveen pääsee pian puhumaan oikeussalissakin! 

Myös rikostapaukset ovat olleet kiinnostavia ja sopivasti erilaisia, kun esimerkiksi Satapurin jalokivessä asiakkaat olivatkin muslimeja, joilla on taas osittain erilaiset käyttäytymissäännöt kuin parseilla. Ennen ensimmäistä Perveenistä kertovaa dekkaria en tiennyt parseista muuta kuin nimen, joten sarja on opettanut paljon. Tosin näistä kolmesta tämän osan rikoksen ratkaisu venyi ja venyi niin, että sitä olisi voinut tiivistää tai sitten keksiä lisää twistejä. 

Se pitää vielä mainita, että Erja Manto on aivan täydellinen valinta lukemaan sarjaa.  En varmaan osaisi tarttua enää lukukirjaan kuunneltuani nämä kolme osaa.

Nextoryn käyttäjänä tulikin yhtäkkinen kiire kuunnella Gummeruksen kirjoja, kun niihin ilmestyi tuollainen uhkaava lätkä: kuunteluaikaa oli jäljellä kaksi viikkoa. Eikä siinä vielä kaikki, haku Gummeruksen kirjoilla ei toimi ollenkaan, joten kuuntelemaan pystyy vain niitä, jotka ovat ennestään merkittyinä suosikeiksi. Todella kismittävä tilanne, johon yritin googlata selitystä sitä löytämättä, mutta jollain tapaa heillä on nyt sukset ristissä. Jos tämä jatkuu, niin en tiedä miksi maksaisin täyden hinnan Nextorylle supistetusta valikoimasta, kuuntelen kuitenkin Gummeruksen kirjoja samassa suhteessa kuin muiden isojen, Otavan, WSOY:n ja Tammen kustantamoiden. 

Sarjan kannet ovat suomalaisiksi ihan kivoja, mutta kyllähän tämä alla oleva paremmin tunnelmaan vie... 

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen 2022 piti lukea eri paikkoihin sijoittuvia kirjoja. Tässä oma tilanne 21.11.22 ja jos joku kaipaa vinkkejä.

Lue kirja jossa ollaan:

1. kulkuvälineessä

Beth O'Leary: Törmäyskurssi 2/22

2. kylmissä oloissa

Emily Kerr: Meet Me Under the Northern Lights 1/22

3. perhejuhlissa

Sarah Morgan: Snowed in for Christmas 10/22

4. metsässä

Rosa Liksom: Väylä 3/22

5. tunturissa tai vuorilla

Michelle Frances: The Boyfriend 2/22

6. konsertissa

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa 1/22

7. isovanhempien luona

Maija Kajanto: Korvapuustikesä 11/22

8. tropiikissa

Sarah McCoy: Mustique Island 11/22

9. rikospaikalla

Maria Adolfsson Syöksyvirtaus 10/22

10. ravintolassa tai baarissa

Lucy Diamond: Uusien alkujen talo 7/22

11. puistossa tai puutarhassa

Emmi-Liia Sjöholm: Virtahevot

12. teollisuusympäristössä

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti 2/22

13. saarella

Maisku Myllymäki: Holly 1/22

14. mökillä tai huvilalla

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu 1/22

15. turistikohteessa

Päivi Alasalmi: Ei jälkeäkään 1/22

16. kartanossa tai linnassa

S. J. Bennett: Windsorin solmu 3/22

17. rannalla tai rannikolla

Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita 3/22

18. kisoissa tai treeneissä

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi 10/22

19. vankilassa

Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta 9/22

20. maaseudulla

Heleena Lönnroth: Talo pellon laidalla 3/22

21. eteläisellä pallonpuoliskolla 

Katriina Ranne: Maa kuin veri 1/22

22. avaruudessa

23. työpaikalla

Elina Kilkku: Jumalainen jälkinäytös 2/22

24. kaukana kotoa

Merja Mäki: Ennen lintuja 3/22

25. kotona

Henrik Ibsen: Nukkekoti 1/22

26. leirillä

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä 8/22

27. mielikuvitusmaailmassa

Jessica Anya Blau: Mary Jane 7/22

28. aavikolla tai autiomaassa

29. oikeussalissa

Sujata Massey: Bombayn prinssi 11/22 

30. kaupungissa

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti 3/22