Sivut

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Minna Canthin päivä sekä haastekirjani: Hanna


Minna Canth: Hanna
Otava, 2019
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 6 h 10 min


Hanna oli kauppiasperheen tytär, kuudentoista ja onnellinen hyvästä perheestään ja rakastavista vanhemmistaan. Hanna toivoi, että hänestä tulisi yhtä hyvä ja lempeä ihminen kuin Selma-äidistä, vaikka se tuskin voisikaan olla mahdollista. Isä Oskar tosin tuli välillä humalassa kotiin ja haukkui silloin äidin, mutta nyrkkiä sentään löi vain pöytään. 

Kesän koitettua ja lupa-ajan koulusta alettua Hanna lähti ystävineen maalle, raittiista ilmasta nauttimaan ja "friskaantumaan". Yllättäin ja kutsumatta saivat he kolme nuorta miesvierasta, jotka matkallaan muutamaksi päiväksi majoittuivat. Koska esiliinaa ei heitä kaitsemassa ollut, tytöt vannottivat, etteivät pojat kenellekään saa kertoa, että olivat siellä käyneet. 

Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta... voi herra kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi kun pojat ehtivät luokse, tervehtivät ja mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut, kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. 

Kesän jälkeen he aloittivat viimeisen kouluvuoden. Enää puolet heidän luokastaan, yksitoista tyttöä, oli jäljellä. Kuka mistäkin syystä oli koulun jättänyt kesken. He jäljellä olevat olivat innokkaita oppimaan, pyysivät opettajaa heille filosofiaakin opettamaan uskonnon ohessa, vaikkei sellainen opetusohjelmaan kuulunutkaan. 

Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava tiedonhalu. Nyt viimeisenä vuotena ae oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihkeäksi, ehkä juuri siitä syystä ettei jäljellä ollut kuin lyhyt aika sen tyydyttämiseksi. 
Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. Koulun maine oli heillä omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata, hiljaa vaan puhua. 
Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului hirveä melu, pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. 

Hanna kuuli kautta rantain kesällä tavatun Voldemarin olevan häneen ihastunut ja poika tulikin häntä tapaamaan. Vierailun jälkeen Hanna oli häpeissään siitä, että pianon päällä oli ollut pölyä, millaisen kuvan vieras nyt olikaan hänestä ja hänen kodistaan saanut? Mutta poika vaihtoi Hannan toiseen ja tuo toinen oli vielä hänen ystävänsä. Itkunsa itkettyään Hanna olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä ja ryhtyä opettajattareksi, mutta isä nauroi hänen suunnitelmalleen, sellaiset kalvakat vanhatpiiat häntä suorastaan iljettivät. Hanna näki ympärillään pienet oppilaat ja hienon koulukartanon, epätoivoisena haki jopa lehdessä ollutta kotiopettajattaren paikkaa, muttei saanut edes vastausta kirjeeseensä. Vanhemmat halusivat hänen seuroissa ja juhlissa käyvän ja äiti antoi ajankuluksi ompelutöitä, mutta Hanna huomasi ettei ollut käsityöihminenkään. Olisi edes luostari jonne karata! Koskeenkin tahtoi hypätä, mutta itsemurhan tehneet eivät päässet taivaaseen.

Hanna kohtaa riennoissa uuden rakkauden, papiksi tahtovan köyhänpuoleisen Kalle Salmelan ja he menevät salakihloihin, vaikka Kalle ei nimenä ollenkaan Hannaa miellytä, ehkä hän siihen tottuisi. Heidän rakkautensa on pitkän talven läpi kirjeenvaihdon varassa ja ennen pitkää Hanna pettyy taas, kun Salmelasta ei moneen viikkoon kuulu mitään. Siinä vaiheessa isäkin jo toteaa, että mikäs Hannan on ollessa jos vanhaksipiiaksi jää, kun voi siinä kotona olla.

Valitsin äänikirjavaihtoehdoista kuunneltavaksi Hannan, koska sen luki Krista Putkonen-Örn, joka lukikin kirjan erinomaisesti.

Voi Hannaa! Canth kuvaa kirjassa hyvin tuon ajan nuoren naisen suppeat elämän vaihtoehdot. Lapsuudenkodissa määrää isä, ja jos naimisiin onnistuu pääsemään, puoliso. Kallekin suunnitteli jo pitkälle millaisen vaimon Hannasta haluaa. Hanna itse on otollista maaperää miesten tahtoon muokattavaksi, hän on ujo ja syrjään vetäytyvä, siinä missä hänen ystävistään ensimmäisessä lainauksessa mainittu Olga muistuttaa enemmän Kaari Utrion romaanien päähenkilöitä, uudistusmielisiä ja räväköitä sankarittaria. Nykypäivänä ajattelisimme Hannan potevan vähintään keskivaikeaa masennusta ja terveyskeskuslääkäri kirjoittaisi hänelle mielialalääkityksen. 

Kirjassa oli lukuisia vanhaksi jääneitä sanoja joista valtaosa oli ennestään tuttuja historiallisista romaaneista ja länsirannikolla asuneena mummun ja taatan käyttäminä, ne ruotsin kielestä väännetyt hantuukit ym. Jokusia uusiakin tuli vastaan, kuten tiskapytty ja stiilinen, mutta helppohan nuo on nykylukijankin päätellä.

Osallistun kirjalla Minna Canth -haasteisiin joita somessa on tänä vuonna kaksin kappalein. 

Yöpöydän kirjat -blogi vetää Canth -lukuhaastetta jo seitsemättä kertaa ja itse olen mukana nyt toistamiseen. Toivottavasti tästä muodostuu hieno perinne!


Tänä vuonna myös Amman kirjablogi on tarttunut aiheeseen lähinnä Minna Canthin kotitalon, Kanttilan kautta. Minna syntyi Tampereella 19.3.1844 mutta oli pikkutyttö perheen muuttaessa Kuopioon, jossa Minna eli elämänsä kuollen vain 53-vuotiaana. Lisää Kanttilasta ja sen nykykunnosta sekä pelastamispyrkimyksistä voit lukea Amman postauksesta täältä.

Minna Canthin päivä on myös tasa-arvon päivä. Se tuntuu liiankin tarpeelliselta mainita nyt, kun asioitamme kuulemma ajaa "huulipunahallitus" jota on tytötelty urakalla. Jopa eilen julkaistu Naton raportti puuttuu tähän, kertoen heihin suuntautuvasta "valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistetaan heidän arvonsa, päätöksentekokykynsä ja johtajuusominaisuutensa."

Blogissani olen julkaissut aiemmin kaksi juttua Canthin kirjoista, tässä linkit niihin:



10 kommenttia:

  1. Olen jo jonkin aikaa halunnut lukea tämän. Hanna vaikuttaa kuvauksen perusteella jotenkin symppikseltä, ja mietin olisikohan oma elämäni mennyt 1800-luvulla saman kaavan mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieheni joskus herätteli ajatusleikkiä, että millaista oma elämä olisi voinut olla 1800-luvulla. Kun totesin, että me ollaan molemmat työläissuvuista lähtöisin, niin että eipä se olisi kaksista ollut elää aamusta iltaan työnteolle, loppui se ajatusleikki aika nopeaan. Ilonpilaaja minä 😉

      Poista
  2. Luin tämän viime vuonna. Kuvailin kirjaa postauksessani 1800-luvun young adultiksi ja vertasin sitä Jane Austeniin. Todella uskottavaa aikalaiskuvausta ja yhteiskunnallista kritiikkiä. On ilo ollut lukea Canthin teoksia ja vetää lukuhaastetta. Kiva, kun osallistuit siihen toistamiseen. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kun tulee tässä kuin vaivihkaa luettua Canthin teoksia! Ehkä ensi vuonna taas enemmän kuin yksi :)

      Poista
  3. Luin Hannan taannoin klassikkohaasteeseen, ja kyllä-kyllä: Minna Canth se vaan niin elää! Hän löytään teoksissaan juuri ne oleelliset, pysyvät asiat. Ne joita tänään kutsumme eri nimillä, siellä ne kuitenkin ovat.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ovat ja se on.jotenkin todella jännittävää, kun sitä oikein alkaa ajatella. Yllättävän paljon on yhteistä menneiden Hannojen kanssa.

      Poista
  4. Minäkin osallistun Yöpöydän kirjat -blogin haasteeseen ja eilen juuri aloitin Hannan kuuntelemisen. Kuuntelin sitä ennen Köyhää kansaa, mutta siirryin sitten Hannaan kun tuo Köyhää kansaa oli niin lyhyt. Olen kyllä lukenut Hannan joskus vuosia sitten, mutta kiva siihen on uudelleen palata. On se Minna ollut aikamoinen taitaja, niin taidokkaasti tässäkin kirjassa hän kuvaa naisen asemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Canth on ihan lempikirjailijoitani tuolta ajalta voin minäkin jo sanoa :)

      Poista
  5. Postauksesta ja kommenteista tuli sellainen ajatus mieleen, että miettiköhän Minna Canth joskus, luetaanko hänen Hannaansa tai muita teoksiaan vielä 2020-luvulla, tai toivoiko hän sellaista, tai uskoiko, että ne ovat täysin vanhentuneita tässä maailmanajassa, emmekä osaisi enää elätyä niiden maailmaan. Ajattomiksihan Canthin teokset ovat osoittautuneet, muttei varmaan kukaan tiedä omana aikanaan, voiko niin käydä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä ei Hanna osannut kovinkaan todenmukaiseksi 2000-lukua ajatella. Ei siitä niin montaa vuosikymmentä ole, kun 2020 kuviteltiin olevan avaruusmatkailua ja autot lentää eikä kulje pyörillä ja mitä kaikkea, mikä nyt tuntuu siltä, että jopa kehityksen kuviteltiin menevän ihan hirvittävin harppauksin. Mennyttä ajatellessa taas itseäni usein ihmetyttää se, miten samanlaista monella tapaa jo Hannan aikaan on ollut, kun unohdetaan teollinen kehitys.

      Poista