Sivut

lauantai 1. elokuuta 2020

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (Ruth Galloway 3)


Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (Ruth Galloway 3)
Tammi, 2019
Suomennos: Anna Kangasmaa
Alkuteos: The House at Sea's End, 2011
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 9 min

Truth lies under fourth step of sea light.

Irkku-Ted, Steve, Trace ja Craig olivat tutkimassa rantojen eroosiota yliopiston projektiin, kun löysivät luita kiviröykkiöstä Broughton Sea's Endissä. Kun Trace soitti löydöstä juuri äitiyslomalta töihin palanneelle Ruthille, tämä tuntui lähinnä helpottuneelta. 

Kirjoissa oli puhuttu äidinrakkaudesta, euforiasta, ilosta ja jatkuvasta imettämisestä. Ruth oli liian uupunut tunteakseen euforiaa, eikä hän osannut sanoa tunsiko hän sillä hetkellä rakkautta. Hänelle tuli vain sellainen olo, että hän tunsi vauvansa. Tämä ei ollut vieras, vaan hänen tyttärensä. Ja tuo tunne oli kantanut hänet imettämisen tuskien yli, hommalla ei ollut mitään tekemistä kirjojen idyllisten kuvausten kanssa, halki yksinäisyyden, joka oli langennut hänen päälleen heti vanhempien lähdettyä, läpi unettomien öiden ja niitä seuraavien zombiepäivien. Hän tunsi vauvansa, he olivat samassa veneessä.

Ruth oli nimennyt tyttärensä Kate Scarletiksi, ei tosin Catherine-tädin mukaan kuten äiti oli ilahtunut, tai Hekate-jumalan mukaan kuten hänen ystävänsä, druidi Cathbad ja arkeologi Max olivat päätelleet, olihan Ruth juuri Katea odottaessaan auttanut poliisia ratkomaan rikosta johon liittyi monia antiikin jumalia kuten Janus ja Hekate.

Luita löytyi Broughton Sea's Endin kivivyörymästä enemmänkin, kuuden ruumiin verran. Ne olivat käytännössä katsoen Jack Hastingsin vanhan, hulppean talon takapihalla. Hän oli meppi, joka tunnettiin siitä miten kiukkuinen hän oli kunnanvaltuustolle siitä, etteivät he tehneet riittävästi hänen talonsa turvaamiseksi eroosion riivaukselta, vaan suosittelivat talon purkamista.

"Ruumiinrakenne viittaa terveisiin aikuisiin miehiin." Ruth vaikenee hetkeksi. "Heidät on sidottu toisiinsa selät vastakkain. Yhdellä näyttää olevan rintanikamassa luodin reikä, toista on ilmeisesti ammuttu takaraivoon."
"Luonnollinen kuolema siis", sanoo Clough taustalta. Trace nauraa, mutta Nelson mulkaisee ylikonstaapeliaan raivoisasti. 
"Murhassa ei ole mitään huvittavaa, oli se sitten tehty kaksikymmentä, seitsemänkymmentä tai kaksituhatta vuotta sitten."


Ruumiit paljastuvat sodanaikaisiksi, todennäköisesti saksalaisiksi sotilaiksi. Sotahistorioitsija Dieter Eckhart, joka tutki huhua saksalaisten yrityksestä hyökätä Norfolkin ja Kentin rannoille syksyllä 1940, tuli tapaamaan Ruthia. "Miksi kukaan haluaisi kiistää invaasion, jos sellainen oikeasti tehtiin?" "Siksi", Eckhardt sanoo, "että kyseessä on brittien sotarikos." 

Kun Archie Whitcliffe, joka oli sodan aikaan vain 16-vuotiaana liittynyt paikallisiin kodinturvajoukkoihin (joihin myös muun muassa Jack Hastingsin isä arkeologi Graigin isoisä ja pari muuta nuorempaa miestä, Hugh ja Danny, olivat kuuluneet), kuolee sattumalta hoitokodissa heti kun Harry ja Judy ovat käyneet häntä jututtamassa luulöydöksistä, herää epäilys halusiko joku varmistaa, ettei Archie kerro poliisille liikaa sodanaikaisista tapahtumista. Harrylle asian tutkimisen tekee hieman hankalaksi se, että herra Whitcliffen pojanpoika on hänen pomonsa. 

"Rouva Hastings", Nelson sanoo Irenelle joka katsoo kuvaa edelleen ja silittelee sen reunoja hellästi, "muistatteko puhuttiinko 1940 saksalaisten hyökkäyksestä?"
"Kyllä," Irene sanoo peittäessään teekannun huolellisesti virkatulla pannumyssyllä. "Olimme ihan varmoja että he tulevat. Buster oli varma, hän määräsi ryhmän partioimaan öisin. Heillä oli venekin, Sidin varmaan. Kuuttomina öinä he tutkivat veneellä poukamia. Buster oli varma, että hyökkäys tehtäisiin kuuttomana yönä."

Aloin nyt kuunnella tätä sarjaa sen ykkösosasta ja hupsis, heinäkuussa kuuntelemistani seitsemästä äänikirjasta peräti kolme on Ruth Gallowayn tutkimuksia. Siitä voinee jo päätellä miten koukuttunut olen tähän sarjaan! Griffithsin tyyli osuu minuun juuri täydellisesti, kirjat ovat jänniä mutteivät mitenkään verisiä. Arkeologiateema on persoonallinen ja Ruth tyyppinä kiinnostava. Harry ei ole mikään kullanmuru, mutta toisaalta vähän rouheampi poliisimies on parempi kuin mikään kiiltokuvapoika. Griffiths sai idean kirjoittaa Ruthin luiden tutkijaksi, kun hänen oma miehensä vaihtoi ammattia ryhtyen arkeologiksi. 

Pidän myös siitä jatkuvuudesta, että kirjoissa viitataan aiempien osien tapahtumiin, nytkin puhuttiin sekä ensimmäisen osan paalukehästä että toisen osan roomalaiskaivauksista. Yleensähän tällaista ei sarjoissa tehdä. Myös henkilöiden yksityiselämää on kiinnostava seurata tällaisessa pitkässä sarjassa. Nyt esimerkiksi Nelsonin rikostiimistä Judy Johnson oli saanut ylennyksen ja menossa naimisiin ja Dave Clough oli alkanut seurustella arkeologi Tracen kanssa. 

Osallistun kirjalla myös Jokken kirjanurkan haasteeseen 75 vuotta toisesta maailmansodasta, sillä Englannin ja Saksan väliset sotatoimet on kirjassa vahvasti mukana. Pelko saksalaisten rantautumisesta kyseiselle rannikolle oli silloin todellinen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti