Johanna Sinisalo: Vieraat

Johanna Sinisalo: Vieraat
Karisto, 2020
448 sivua

Lainasin kirjan Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Essin Messistä löytyy vegaaniherkkuja, tuulihattuja ja kakkuja laidasta laitaan, sillä leipominen on Essin intohimo. Master Chef -kilpailun taannoinen neljäs sija on saanut aikaan sen mitä Essi toivoikin, herättänyt ihmisten mielenkiinnon ja saanut kassakoneen laulanaan hoosiannaa. Siiriin Essi oli tutustunut pian kisasta putoamisensa jälkeen, kun oli mennyt Siirin pieneen kirjanpitotoimistoon kyselemään neuvoja oman yrityksen perustamisesta. Nykyään Siiri hoiti muutamia asiakkaitaan kotoa käsin ja pyöritti samalla heidän nelihenkisen perheensä arkea. 

Heillä oli ollut ajatus saada lapset suunnilleen yhtä aikaa, mutta luonto oli sanellut toisin. Essi oli tullut raskaaksi helposti ja hänen tyttärensä Sissi oli nyt kuuden ikäinen. Siirin poika Luukas oli kaksivuotias, eikä Siiri halunnut laittaa tätä päivähoitoon, sillä poika ei puhunut vielä mitään sanoja tai edes äänteitä. Lapsilla oli sama isä, Ville, joka oli Essin ja Siirin tukena sen mitä oli sovittukin. Saattoi kuulostaa kätevältä, että kielellisesti kehitysviivästyneen lapsen isä oli ammatiltaan neuropsykologi, mutta Ville oli vähintäänkin moraalisesti jäävi hoitamaan poikaansa. Diagnoosia he kaikki kaipaisivat. Kun saisi nimen sille mikä Luukasta vaivaa, voisi suunnitella, etsiä sopivaa terapiaa ja erityisopetusta. Ilman diagnoosia oli vain surkea, neuvoton olo ja Essillä välillä syyllinen olo siitäkin, että oma lapsi oli niin normaali, virheetön.

Sissin hermonpäissä surisee, mutta ne on eri hermot kuin äidillä tai Siirillä, ne jotka menee kun ne suuttuu.

Hrrrrr. Shrhrhs. Rhhhhh.
Se on pikusti häiritsevää, mutta samalla jotenkin rauhottavaa. Ei se mua kamalasti haittaa. Vähän ku olis sähkönen sisäkissa joka kehrää ilman ääntä. Hiirenhiljanen kissa, hassusti sanottu. Jos se olis vain vieressä nukkumassa eikä katsois siihen päin, niin mistään ei tietäis että se on siinä, paitsi että tuntee ihon alla kun se kehrää. Se on kai sen tapa sanoa "mä olen tässä". Mä haluaisin kissan tai oikeestaan ehkä koiran, mut äiti sanoo että ehkä joskus kun mä olen isompi.

Kun päiväkodista soitettiin, että Sissi on viiltänyt itseään saksilla, Sissikään ei ole enää niin virheetön. Samalla tytöstä löytyy vanhempikin viiltojälki ja kaikki tytön kanssa tekemisissä olevat ovat yhtäkkiä epäilyksenalaisia.

Lastensuojeluilmoitus! Koko perhe tullaan tutkimaan läpikotaisin, meistä tullaan etsimään tiheällä kammalla epäilyttäviä merkkejä, ja silloin sosiaali-ihmiset kiinnittävät väistämättä huomiota myös Luukkaaseen. Miltä näyttävät heidän silmissään sateenkaariparin kasvattamat lapset, itseään viiltelevä kuusivuotias ja hänen mykkä pikkuveljensä? Syvälle piintyneet ennakkoluulot siitä, onko normista poikkeavasta parista kasvattajaksi, voivat pulpahtaa ulos milloin tahansa, pahimmalla mahdollisella hetkellä. 
Ainoa asia, minkä tiedän varmasti, on että minä en ole tehnyt noita haavoja Sissin reiteen.
...
Luoja. Suojeleeko Sissi äitiään?

Onko Sissi kateellinen pikkuveljestään? Miksi Luukaksen vaippapeppuun on ilmestynyt niin oudon näköistä ihottumaa? Pikemminkin jonkinlainen raapaisujälki. Mutta kuka sellaista tekisi, kuka Luukasta haluaisi vahingoittaa. 

Sissi ainakin haluaa vain auttaa pikkuveljeään. Ehkä tämänkin hermonpäät surisevat, ehkä tälläkin on masuasukki niin kuin Sissillä on Floora. Ehkä saman perheen lasten masuasukit osaavat jutella keskenään. Ei Floora ole mikään mielikuvitusystävä, kuten äiti, Siiri ja Villeisi luulevat. Ehkä Luukaksen masuasukki voisi opettaa Luukaksen puhumaan.

Innostuin todella Vieraiden juonesta, mutta on pakko myöntää, että sen jälkeen kun luin kirjan voittaneen kauhuromaanikilpailun, alkuinnostus muuttui epäröinniksi. Luin varovasti alkua, jatkoin, ihan normaaliltahan tämä vaikuttaa? Olin jo puolivälissä, kun vielä ajattelin, että noooh, jos loppupuolella tähän iskee jotkut poltergeistit tai mitä sellaisissa kauhuromaanissa pitääkään olla, niin ainakin alkupuoli oli ollut hyvä.

Ei tullut poltergeisteja. Ei tullut mitään mitä olin kauhulla odottanut. Tuli ahmimalla luettava erinomaisen hyvin kirjoitettu kirja, jonka pääteemaksi minulle nousi ihmisten väliset suhteet. Minusta oli kiinnostavaa lukea tätä siltä kantilta, miten toisen ihmisen tekojen takana olevat motiivit on aina arvailua, vaikka kyseessä olisi kaksi aikuista, saati tässä kun aikuiset yrittävät ymmärtää syitä kuusivuotiaan teoille. Varsinkin lapsen pään sisälle on vielä vaikeampaa nähdä ja vielä vaikeampi päätellä, puhuuko toinen totta, jos kerrottu kuulostaa todelta eikä lapsi höpöttele mitään avaruuskeijumenninkäisjuttuja. Aivan upea romaani!