Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana

Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana

Otava, 2020

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 8 h 12 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Sellaiset bestikset kuin Essi olivat harvassa. Kun Amanda ja Essi olivat Helsingin yössä, klubilla juhlimassa Amandan synttäreitä, yhtä vaille 30, mies joka kuvasi bändiä ja yleisöä otti kuvia heistäkin. Paremmin he tutustuivat taksijonossa.

Onni. Minua hymyilytti kuvaajan nimi. Mikä painolasti ihmiselle. Mitä sitten jos Onnin mieli tummuu, jos elämään hiipii suru ja haikeus. Onni. Onni. Maistelin sitä suussani ja se tuntui pehmeältä kuin jokin suuhun sulava hedelmä, kypsän persikan pinta. 

Kävi ilmi, että Onnilla oli neljä lasta. Amandalla lastenhankinta ei ollut käynyt mielessäkään, hän ei tuntenut oloaan luontevaksi lasten seurassa ja lapsiperheessä kyläiltyään hän tunsi helpotusta palatessaan omaan yksiöönsä. Suhde Onnin kanssa kehittyi hitaasti ja tunnustellen ja Amanda toivoi voivansa pysytellä taka-alalla, ikään kuin perheen reunamilla ja paistatella sieltä käsin Onnin rakkaudessa. 

Pekka, Kanerva, Eelis ja Lili vaihtoivat kotia aina sunnuntaisin. Onni ja lasten arkkitehtiäiti Eeva olivat eronneet jo viisi vuotta aiemmin. Kahdenkeskisellä viikolla Onni ja Amanda elivät kuin ketkä tahansa rakastavaiset, mutta lasten viikolla Onnin talossa vallitsi valtaisa sekasotku, vaatemyttyjä ja tavaroita pitkin lattiaa, meteliä, riitojen setvimistä, kiireisiä aamuja, Onni kaahaamassa pikkubussillaan pitkin raitiotiekiskoja että lapset ehtisivät ajoissa kouluun. 

Välillä käydään takaumissa. Amanda oli vain neljäntoista kun joutui hyvästelemään pitkään sairastaneen äitinsä. Tytöstä tuli hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Päätin jo silloin, etten halua lapsia. Minun koodistooni oli kirjoitettu, että äidit olivat epäluotettavia ja katoavaisia. 

Kun Eeva sai vastustamattoman työtarjouksen ulkomailta, kuuden hengen perheestä tuli jokaviikkoista arkea. Sitten Onnin mielenterveys alkoi horjua ja Amandalle selvisi, ettei se ollut ensimmäinen kerta. Mies oli jättänyt kertomatta taustoistaan asioita joista hänen olisi pitänyt olla avoin ja sen tähden Amanda löysi itsensä vailla vaihtoehtoja tilanteesta, jossa vielä vuotta aiemmin olisi ollut täydessä paniikissa. 

Kirja oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Luulin sitä juonikuvauksen ja kansikuvan perusteella melko viihteelliseksi, mitä se ei todellakaan ollut. Viimeistään ensimmäisessä takaumassa 1990-luvun puoliväliin, kun Amanda kirjoitti niin kauniisti kuolemaa lähestyvästä äidistään, olin myyty. 

Amandalla oli myös omat kokemuksensa äitipuoliehdokkaista, joten kirjassa oli niiltäkin osin mielenkiintoista vertailua Amandan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Kun Onnin mielenterveys alkoi horjua, kirjaan tuli ihan uudenlainen, paljon surullisempi sävy, joka ei kuitenkaan kääntynyt epätoivoksi.