Sivut

torstai 17. marraskuuta 2016

Maria Rusko: Äidit




Maria Rusko: Äidit
Myllylahti 2016
247 sivua


32-vuotiaalla Ellalla on ura, mies, koti, talous kunnossa. Mikon siskoilla on lapsia jo kaksi tai kolme, ainokainen Ella haluaisi myös jo oman perheen. Yhdessä Mikon kanssa on oltu jo seitsemän vuotta, ei siis enää mitään syytä lykätä lasten hankkimista kun jo alussa on kuitenkin puhuttu selväksi, että perheenlisäys on jossain vaiheessa tervetullutta. Kun Ella ottaa asian puheeksi Mikon suvun kanssa vietetyn lapsipitoisen joulun jälkeen, käy ilmi, ettei Mikon biologinen kello vielä tikitä. Töissä on luvassa organisaatiouudistuksia ja Mikko haluaa edetä urallaan, siihen eivät vähiin jäävät yöunet ja vauvaperheen stressi sovi.

Mikon äänettömyys sai minut tajuamaan, että myös oma ääneni oli kadonnut. Ehkä jo kauan sitten. Halusin järkeillä ja huutaa, pakottaa Mikon ymmärtämään, mutta suustani ei tullut enää sanoja. 
Emme me kumpikaan halunneet, että suhteemme loppuisi. En minä halunnut jättää tätä miestä. En minä halunnut jäädä yksin ja alkaa taas alusta. 
Mutta minä halusin tulla äidiksi. Minä olin aina halunnut sitä ja odottanut miestä jakamaan sen kaiken. Eikä se ollut Mikko. 
Nousin hiljaa pöydästä ja menin makuuhuoneeseen keräämään itselleni vaatteita. Jättämään turhat odotukset taakseni. 

Erohan siitä seuraa, heti kirjan aluksi. Ella tuskailee; vaikka löytäisikin uuden rakkauden, miten kauan meneekään että tutustuu tämän sukuun ja ystäviin, montako vuotta siihen, että ollaan perheen perustamisessa. Eräällä tuttavalla on onneksi asunto vapautumassa ja niin Ella muuttaa yhteisestä kodista Kallioon. Pian käy tuuri ja samassa rapussa tulee myyntiin isompi asunto jonka Ella ostaa ja ystävystyy samalla asuntoa myyvän pariskunnan kanssa. Muuttopuuhissa Ella tutustuu yläkerrassa asuvaan Timoon. Ellan elämään palaa myös pitkään ulkomailla asunut nuoruudenystävä Anna. Eikä mene kauan, kun sinkku-Anna kertoo olevansa raskaana. 

Jonain päivinä, kun Anna oli ulkona, minä laitoin tyynyn puseroni alle. Millaista se mahtoi olla? Kävellä kuin ankka selkä takakenossa. Tuntea kuinka vauvamaha venytti ihoon punaisia merkkejä. 
Miltähän se tuntuisi, kun saisin nostaa sen syliini? Katsoisin sitä silmiin ja silittäisin sen nukkaista poskea.
Olin odottanut tätä niin kauan. 

Minä pidin ja en pitänyt tästä esikoisromaanista. Pidin sen helposta ja nopeasta luettavuudesta ja mukavan rupattelevasta tyylistä. Samalla se oli kevyempi kirja kuin odotin. Mistä sitten en pitänyt, oli sen paikoittainen saarnaava ote. Takakannessa kerrotaan, kuinka kirja syntyi kirjailijan omista ja muiden äitiyteen kohdistuvista ylettömistä vaatimuksista. 
Näitä vaatimuksia korostetaan monissa kohdin, esimerkiksi siinä, miten Anna kokee muiden äitien ja neuvolahenkilökunnan painostavan alatiesynnytykseen tai Ellalle asunnon myynyt Irmeli tuskailee ympäristön paineita. On hyvä, että naisen elämän epäkohtia tuodaan esille, mutta olisin ymmärtänyt hienovaraisemmatkin vihjaukset.

-Tämä äitiys on vaan välillä aika paskamainen rasti. Minusta tuntuu, että minulta odotetaan äitinä ihan järjettömiä asioita ja valittaa ei saa. Totuuden voi kertoa vain toisille äideille saunan hämärässä ja silloinkin pitää olla tarkkana, mitä sanoo.
- Mitä sinä tarkoitat? 
- Välillä minä vihaan tuota maailman ihaninta lasta. Minä vihaan kotona aivottomana olemista,  pepun pesemistä, Muumilauluja, ruuan laittamista, pyykin pesemistä. Mutta kaikista eniten vihaan sitä, että minun odotetaan naisena haluavan sitä ja saavan palkintoni katsomalla suloista lastani pohjattomiin tarvitseviin silmiin. Se tarvitsee minua ja minun odotetaan jättävän kaikki muu iloiten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti