Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

 

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

Karisto, 2022

Lukija: Martti Ranin

Kesto: 7 h 54 min

Gustavilla oli selkeä suunnitelma perittyään isänsä ja muutettuaan omaisuuden käteiseksi. Hän lähti kauas Hämeenlinnaan, osti tontin ja aikoi rakentaa sille tehtaan. Sitten oli tehtävä hyvä naimakauppa ja naitava näyttävä vaimo hyvästä suvusta. Hän oli tutustunut taidemaalari Johan Lagerstedtiin ja viihtyi tämän perheen parissa. 

"Olet siis sitä mieltä, että minun pitää valita suhteellisen varakas nainen, riippumatta siitä rakastanko häntä yhtään", Gustav kysyi Johanilta. 

"Aivan. Rahat voi tallettaa pankkiin eivätkä ne katoa, mutta rakkautta et voi tallettaa. Sitä voi olla alussa paljon, mutta et voi tallettaa sitä mihinkään. Kun se katoaa, se katoaa", Johan sanoi ja hymyili leveästi. 

"Mitä te sanotte, herra..."

"Minä sanon, että tämä pimputus tekee minut hulluksi. Birgitta, aiotko tehdä meidät yhtä kuuroiksi kuin äitisi on? Hän takoo cembaloa kuin seppä alastonta. Birgitta!"

Soitto taukosi ja kaksoset lopettivat laulunsa. He vilkaisivat toisiaan, kaivoivat essujensa taskuista piparit ja alkoivat nakertaa niitä kuin hiiret.

Ei aikaakaan, kun hääkutsut postitettiin. Gustav nai rahaa ja sai kontolleen paitsi erikoisen vaimon, myös tämän eksentriset sukulaiset ja kovaa vauhtia ränsistyvän perintökartanon. 

Suvun tarinaa kertoo Gustavin pojanpoika Gabriel, joka on ollut läheinen isoisänsä kanssa ja kuullut tältä yhtä ja toista menneiltä ajoilta. Nimittäin kaikkea aivan päätöntä ja usein hullunhauskaa. Toisaalta paikkakunnalla eli juoru, että patruunalla oli tietty tapansa kurittaa tupakkaenkeleitään... 

Olipahan melkoinen omituisten otusten kerho! Yllätyksiä tupsahteli jokaisen nurkan takaa ja onkin suoranaista vähättelyä sanoa, että viihdyin kirjan parissa. Tosin, olin nimestä alunperin ajatellut, että kirjalla olisi todellinen esikuva. Googlettamalla en Bogdanoff-nimistä tupakkatehtailijaa kuitenkaan löytänyt.

Tämä kirja on yksi hyvä osoitus siitä, miten hienoa on, kun vanhempiakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi. Kun katselin syysuutuuksia, sama trendi näyttää jatkuvan, sen verran monta tuttua, vanhempaa kirjaa äänikirjasovelluksen tulossa olevista bongasin. En olisi tullut Bogdanoffiin tarttuneeksi enää kirjaston hyllyltä, mutta näin se tuli kuunneltua ja hyvä niin. Minulle tuli kerrontatyylistä paljolti mieleen John Irvingin Kaikki isäni hotellit. 

Ehkä sinäkin löydät vielä tämän kirjan?

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

 

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Tammi, 2021

Lukija: Lotta-Sofia Saahko 

Kesto: 11h 23min

Kirjan prologissa Lotta-Sofia sanoo, ettei oikeastaan toivoisi perheensä tai kenenkään hänet tuntevan lukevan hänen tarinaansa. Että hän kertoo nyt asioita, joita ei ole koskaan aiemmin puhunut ääneen. Siitä tuli tunne, että hän on kirjoittanut sydämensä näille sivuille ja miten hienoa onkaan, että hän tarjoaa kaiken tämän kuunneltavaksi juuri minulle. 

Minulla oli tietty syy, miksi Saahkon kirja kiinnosti minua, sen lisäksi että halusin kuulla millaista oli suomalaisperheen elämä Kiinassa ja miksei Saksassakin. 

Ikävuosinani 11-19 yksinhuoltajaäitini muutti meidän kotimme paikkakunnalta toiselle, eri puolilla Suomea 1-2 vuoden välein. Kun toiset samanikäiset loivat elämänikäisiä ystävyyssuhteita, minut revittiin jatkuvasti irti siitä, minne olin juuri varovasti alkanut juurtua. En koskaan kysynyt äidiltä miksi hän sen teki, ja nyt on myöhäistä, sillä äitini kuoli kevättalvella. Toki tiedän miksi äiti aina muutti; hän oli ammatiltaan myymälänhoitaja, joka etsi aina uuden työpaikan jostain osuuskaupan myymälästä, jolla meni huonosti. Hän nosti sen liikevaihdon kuin henkilökohtaisena haasteenaan ja kun haaste oli voitettu, hän tarvitsi taas uuden. Hän oli tietenkin taitava työssään, mutta toisaalta, oliko hänellä sen tähden oikeus muovata tyttärensä nuoruusvuodet niin repaleisiksi? Tuo lapsuuden ja nuoruuden yhdistävä vuosikymmen elämässäni vaikuttaa vieläkin, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todella paljon siihen millainen aikuinen minusta kasvoi.  

Lotta-Sofia oli kaksivuotias ja hänen veljensä Santtu puolivuotias, kun heidän perheensä muutti Saksaan. He olivat siellä identiteetiltään suomalainen, Saksassa asuva perhe. Lotta tunsi Suomea vain mummon ja papan luona vietettyjen lomien verran, mutta Suomi oli hänelle kotimaa, jotain oikeaa ja ihanaa mikä saksalaisilta puuttui. Kun koulu alkoi ja hän sai ystäviä ja uusia harrastuksia, Saksa alkoi tuntua eri tavalla kodilta.

Useamman Saksan vuoden jälkeen perhe muutti Kiinaan, jonne Lotta-Sofia ei missään vaiheessa kotiutunut. Hän tahtoi pitää tiiviin yhteyden Saksan ystäviinsä, hän suunnitteli myös palaavansa sinne opiskelemaan heti kun voisi muuttaa omilleen. Hän olisi halunnut ystävien kaipaavan häntä yhtä paljon kuin hän kaipasi heitä ja suuttui, kun he elivät elämänsä eteenpäin, kun ystäväpiiriin tuli uusia tyttöjä hänen tilalleen ja kun ystävät muuttivat muille paikkakunnille opiskelemaan. 

"Älä nyt ole niin surullinen. Muista, mitä kaikkia kerhoja uusi koulusi tarjoaa. Pääset kuoroon ja teatteriryhmään", isi taputteli polveani. Äiti ja isi odottivat Kiinan elämää innolla: siellä olisi ravintoloita ja nähtävyyksiä, halpoja vaatetoreja ja uima-allaskin uudella asuinalueellamme. Minä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta kaikkea, minkä olin menettänyt. Sydämessäni oli Saksan kokoinen kolo. Oli kuin joku läheinen olisi kuollut, mutta sen sijaan, että olisin saanut haudata hänet, surra ja hyvästellä, äiti ja isi juhlistivatkin elämää ilman häntä. Olin menettänyt tärkeimmän osan elämästäni, enkä saanut edes pitää hautajaisia.

Kasvava Lotta halusi epätoivoisesti olla lapsi. Turvallisuudenkaipuussaan hän ei lopulta halunnut muuttaa kotoa edes täysi-ikäistyessään, eikä olisi perheen muutettua välillä Suomeen lähtenyt opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ellei äiti olisi häntä lähestulkoon pakottanut. Sen sijaan Lotta oli saanut taaperoikäisen itkupotkuraivarit ymmärrettyään, ettei perheen uudessa Suomen kodissa ollut enää huonetta varattuna hänelle. 

"Kyllä me ajattelimme, että sinä jo olisit yliopistossa. Ei tätä tällaiseksi suunniteltu", äiti sanoi kerran, kun nurisin puuttuvaa kaappitilaa.

"Ei meistä kumpikaan asunut enää 18-vuotiaana vapaaehtoisesti kotona", isi lisäsi. "Minua ei olisi mikään pystynyt pidättelemään kotona". Huuleni vapisivat, silmäni täyttyivät kyynelistä. "Miksi te ette halua minua?" minä purskahdin itkuun ja ryntäsin minun -tai siis Liinan- huoneeseen ja piilouduin peiton alle. Nyyhkytin nallen korvaan ja haukoin henkeä, niin hysteerinen olin. Vähän ajan päästä kuulin, kuinka huoneen ovi kävi ja tunsin jonkun istuvan sänkyni reunalle. 

"Ei ole kyse siitä, ettemmekö haluaisi sinua", äiti sanoi ja silitti päätäni. En reagoinut hänen kosketukseensa vaan jatkoin nyyhkyttämistä. "Me emme vain ymmärrä, että mieluummin asut kotona kuin muutat omillesi ja aloitat oman elämäsi. 

"En halua omaa elämää", mumisin tyynyyni. "En tule toimeen ilman teitä."

"Tietenkin tulet toimeen. Olet fiksu tyttö. Sinä jos kuka pärjäät missä vain."

"Enkä pärjää. Minä tarvitsen teitä. En kykene olemaan ilman teitä."

Ihan kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, isän työ vei vanhemmat seuraavaksi Puolaan. Lapsista mukaan lähtisi vain Saksassa syntynyt Liina. Lotta joutui muuttamaan opiskelupaikkakunnalleen ja tunsi itsensä siellä täysin ulkopuoliseksi. Lotta huomasi myös puolustelevansa Kiinaa ja kiinalaisia, vaikkei ollut koskaan halunnut asua siellä, vaan Saksassa tai Suomessa. Itse muistan tehneeni samaa aina kun vaihdoimme paikkakuntaa. Kävi myös niin, että kun siirryimme murrealueelta toiselle, oma puheeni kulki aina yhden muuton verran jäljessä. Kiinnitin siihen huomiota kun muutimme Lappiin ollessani lukiossa. Olimme sitä ennen asuneet 1,5 vuotta Mikkelissä ja saman verran Joroisissa, mutta savon murteen sanat ilmestyivät omaan puheeseeni vasta kun lakkasin kuulemasta sitä ympärilläni. 

Lappiin muutettuani ymmärsin ensimmäistä kertaa myös olemassa olevan ja yhteen hitsautuneen koululuokan jännittävän sitä, millainen uusi, heille tulevaksi ilmoitettu oppilas on. Löysin nopeasti parhaan ystävän ja häneltä kuulin jonkin ajan päästä, että he olivat olleet varmoja, että tuollainen etelästä tuleva on ylpeä "jengiläinen" ja olevinaan heitä parempi. Vasta silloin käsitin myös sen, että siinä missä itselleni Mikkeli oli ollut kaukana "etelästä", oli se Kittilästä katsoen yhtä etelässä kuin Uusimaakin, ainakin jos sieltä odotettiin tulevan niskojaan nakkelevan tytön. 

Kirjan siirtyessä nykyhetkeen siinä kerrottiin myös Lotasta ja papasta. Olin nähnyt nimen "Lotta ja pappa" mainittavan jossain (mutten parivaljakon kuvaa), joten olin automaattisesti olettanut Lotan olevan alakouluikäinen, ellei vielä päiväkodissa. Wikipedia sitten paljasti, että onkin kyse tästä samaisesta kirjailija-Lotasta. Pitää muistaa joskus kuunnella yksi jakso niin tietää paremmin mistä on kyse.

Kirja täytti hyvin odotukseni kuulla Suomen ja Saksan sekä Kiinan välisistä kulttuurieroista. En olisi esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että meidän jouluherkkumme, kuten lanttulaatikko, olisi saksalaislapsille eläinten eikä ihmisten ruokaa. Lotan perheeseensä takertuminen tuli yllätyksenä, mutta sitä on lopussa avattu tyypilliseksi piirteeksi third culture kidseillä. Suomennettu termi näille kolmannen kulttuurin lapsille on matkalaukkulapset, kuvastaen sitä, että he ovat tottuneet tai ainakin saaneet kokea monia muuttoja, kodin pakkaamista ja uudessa kohteessa purkamista. Saahko kertoo lopuksi kirjasta nimeltään Third Culture Kids, ja mitä se on hänelle opettanut omasta itsestään ja siitä, miten omien vanhempien kulttuurin ulkopuolella kasvaminen on hänen persoonaansa vaikuttanut. 

Saahko luki kirjan läpi innosta iloisesti, jopa lapsellisesti hihkuen, eikä pienoiseen ärrävikaankaan useimmiten kiinnittänyt huomiota, kun siihen tottui. Plussaa kauniista lauluista, etenkin niistä alkupuolen saksankielisistä. 

P.s. Luulin lähes loppuun saakka kansikuvan takia, että Saahkosta tuli lopulta keittiöalan ammattilainen. En pääse millään eroon ajatuksesta että hänellä on tarjoilijan työvaate yllään. 

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

 

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Norjankielinen alkuteos: Voksne mennesker, 2019

Gummerus, 2022

Lukija: Pirjo Heikkilä

Kesto: 2h 40min

Lääkärin mukaan nykyään oli "jättejättepopulärt" pakastaa munasolujaan. Niinpä Ida, joka oli nelikymppinen arkkitehti isossa firmassa, siirsi rahaa säästötililtään avatakseen munasolutilin göteborgilaiselle klinikalle. Ehkä hänellä olisi parin kolmen vuoden kuluttua poikaystävä, jonka kanssa tulla hedelmöityshoitoihin, mies joka halaisi häntä toimenpiteen jälkeen ja iloitsisi siitä, että heistä tulisi vanhempia. 

Kertoessani jostain uudesta tyypistä, jota vähän niin kuin tapailen, sekä ystäväni että Marthe huokaavat, että taas varattu mies ja sanovat, ettei minun pitäisi tapailla naimisissa, tai avoliitossa, tai suhteessa olevia miehiä, ettei se ole oikein perhettä kohtaan. Esitän katuvaista, huh, joo, tiedän, mutta uhma nostaa päätään, kun ajattelen, että minun pitäisi ottaa huomioon avovaimot, joita en tunne, lapset joita en ole koskaan nähnyt, että minun pitäisi vastuullisena ihmisenä pidättäytyä, kun saan viestejä keskellä yötä. Pitäisikö minun jättää vastaamatta viesteihin, joissa minua sanotaan seksikkääksi tai ihanaksi tai hauskaksi ja kysytään mitä teen juuri nyt ja voisivatko he tulla käymään, onko minun asiani muistuttaa heitä siitä, että he ovat varattuja, onko minun asiani sanoa topakasti mutta flirttaillen, että kuulepa, eiköhän tämä mene nyt liian pitkälle, ajattelisit vaimoasi ja lapsiasi, kun haluaisin heidän viis veisaavan vaimoista ja lapsista. Pitäisikö mennä yksin nukkumaan ylväine periaatteineni, halata itseäni sängyssä ja ajatella suurenmoista itsekunnioitustani, en saa hyvyyden ja kunnollisuuden vastineeksi yhtään mitään. Ei se niin mene, että jos vain annan olla, jos vain pidän polkuni puhtoisena enkä vastaa viesteihin, niin hupskeikkaa, jostain ilmestyy paljon parempi mies, tismalleen oikeanlainen, semmoinen joka ei seurustele ja joka arvostaa sinun kaltaistasi upeaa naista, kuten ystäväni sanovat, se tapahtuu, kun vähiten osaan odottaa, aina silloin kun kaikkein vähiten osaan odottaa, kuin palkintoruusuke, jonka saan siedettyä yksinoloa niin pitkään, kultamitali pitkästä uskollisesta palvelusta. 

Marthe on Idan pikkusisko ja nyt he olivat kokoontuneet perheen huvilalle Etelä-Norjaan juhlimaan äidin 65-vuotispäivää. Äiti oli ollut yhdessä Steininsä kanssa nyt viisi vuotta. Kristofferilla on poika aiemmasta liitostaan, Olea, joka nytkin on mukana, mutta he ovat yrittäneet yhteistä lasta jo useamman vuoden.

Juuri kun Idan piti kertoa munasolutilistään, Marthella oli isompi uutinen. Heillä oli vihdoin tärpännyt. Ida on vähän kateellinen siskolleen jo Kristofferista; miksi tällä on niin täydellinen poikaystävä kun hän ei löydä ketään, mutta että vielä vauvakin tulossa, ja vielä sinä viikonloppuna kun heidän piti juhlia äitiä, kun Ida itse oli iloinen ja onnellinen päätöksestään avata munasolutili, eikä olisi malttanut odottaa että saa jakaa uutisen läheisilleen. Tämän piti olla viikonloppu, jolloin mikään ei voisi olla paremmin.

Olen tottunut lohduttamaan häntä, halaamaan ja silittämään selkää ja sanomaan, että ei mitään hätää, houkuttelemaan hänet joskus baariin ja tarjoamaan viiniä, jotta hän saisi muuta ajateltavaa, nautitaan nyt siitä, että voit juoda viiniä, Marthe, ja sekä Kristoffer että äiti kehuvat, miten hyvä olen kohentamaan Marthen mielialaa, hyvä huolehtiminen hänestä. Mutta että tämä. 

- Siinähän voi vieläkin käydä hullusti, sanon. 

Ja että ne ovat menneet ja maalanneet mökin, kysymättä hänen mielipidettään! Hän ajatteli heidän mökkiään aina keltaisena, nyt se oli tylsästi tavallinen valkoinen, kuten kaikkien muidenkin huvilat. 

Kirja kuvasi osuvasti ja oivaltavasti, mustan huumorin keinoin sen lähipiirinsä ainokaisen sinkkunaisen tuntoja, yksinäisyyttä ja pelkoa siitä että kaikki vain menee ohi hänen kohdaltaan. Tunnistan joitain samoja ajatuksia itsestäni, kun löysin sen pysyvän suhteeni vasta 35-vuotiaana, vaikken vauvakuumetta potenutkaan, enkä harrastanut varattuja miehiä. Idasta on melkein mahdoton pitää, toivottavasti en itse ollut yhtä ärsyttävä samassa elämänvaiheessa. 

Hassusti vain en parin päivän päästä muistanut kirjasta juuri mitään ja tähän juttuun sainkin lukea kirjaa uudestaan palautellakseni sitä mieleeni. Pirjo Heikkilä oli hyvä valinta lukijaksi.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubara: Bechi

Otava, 2021

208 sivua

Shoshana Ayin. (nimen perässä piste, koska se on lyhenne), kasvoi vanhempiensa eron jälkeen kibbutsissa, Israelissa. Hän oli syntynyt jemeninjuutalaiseen sukuun, kahden pojan jälkeen, jotka olivat kuolleet pieninä. 

Hän halusi kibbutsista pois, pakoon sitä millaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut. Hänen Suuri Suunnitelmansa oli päästä Pariisiin, sillä sen yhden kerran kun äiti oli vienyt hänet elokuviin oli se ollut tarinoita Pariisista, pääosassa Catherine Deneuve. Mutta mies joka hänet pelasti kibbutsilta ei ollutkaan ranskalainen, vaan suomalainen Hannu. 

Alle kolmessa kuukaudessa Shoshanasta oli tullut rouva Meriluoto, joka lähetti vanhemmilleen tylyn yksinkertaisen kirjeen, jossa kertoi avioituneensa ulkomaalaisen miehen kanssa, eikä koskaan palaisi. 

Suomi ei vastannut Shoshanan mielikuvaa Pariisista, eikä pidemmän päälle Hannukaan toteuttanut hänen unelmiaan. Tyttären syntymä olikin ainoa asia elämässä mitä Shoshana ei koskaan katunut. 

Tuo tytär on Bechi, joka Shoshanan muistellessa tapahtumia omasta lapsuudestaan aina Bechin lapsuusvuosiin saakka, kuvaa nykyhetkeä, yhtä päivää jolloin hän tapaa äidin kahvilassa kertoakseen tälle suuren uutisensa. Äidin ja tyttären välit ovat monimutkaiset, kuten ne usein tahtovat olla. Shoshana kysyy alkaako gradu olla vihdoinkin valmis, Bechi kertoo odottavansa lasta. Shoshanasta tulee isoäiti, sukupolvien ketjuun on tulossa uusi lenkki.

Jokin tässä kirjassa kiehtoi. Ehkä sen erilaisuus romaaneista yleisesti ottaen. En tiennyt mitä odottaa, mutten olisi osannut odottaa Bechiä, se on varmaa.

Tiedän että on erittäin kliseistä sanoa lyhyestä kirjasta, että sen sisältö on sivumääräänsä suurempi. Mutta kun sen ollessa erityisen totta, rohkenen sanoakin niin.  Kun sain kirjan luettua, oli vaikea uskoa että olin lukenut vain karvan yli kaksisataa sivua. Toisaalta, eihän tässä ollut mitään ylimääräistä, ei mitään diipadaapaa millä olisi halutessaan voinut kasvattaa sen sivumäärän kolmeensataan.

Bechi on myös kirja, johon olen somemaailmassa törmännyt niin moneen kertaan, etten enää tiennyt aioinko lukea sen. Kaikkihan olivat tehneet sen jo puolestani ja mikä fiilis minulla sen arvioista oli: kaikki ovat myös pitäneet siitä. Se taas saa minussa helposti aikaan tunteen, että tässäpä on kirja josta on pakko pitää ja nauttia, ellet, olet tyhmä tai et vähintäänkään ymmärtänyt lukemaasi. 

Nappasin kirjan täysin mielijohteesta kirjaston vippihyllystä ja kun muuta lukukirjaa ei ollut kesken, silmäilin sitä jo autossa. En sentään kuskinpenkillä. Aloin lukea sitä kotona heti kun mahdollista. En kuitenkaan ahminut sitä. Ehkä se vaati aina pikkasen sulattelua, makustelua, ennen seuraavaa lukukertaa. Ehkä sekin sai kirjan tuntumaan pidemmältä. Kaikista edellä kuvaamistani ennakkoluuloista huolimatta minä pidin lukemastani. Onhan minulla siihen oma, itsenäinen lupani. 

Paula Havaste: Morsiusmalja

 Paula Havaste: Morsiusmalja

Saarenmaa #3

Gummerus, 2020

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 11h 36min

Anna-tädin mukana linja-autosta laskeutunut Aive ei ollut ollenkaan sellainen, kuin Vilja olisi odottanut pääkaupungista saapuvan nuoren naisen olevan. Vilja huomasi tytön pienoisen vatsakummun ja hipaisi vaistomaisesti omaa vatsaansa, jonka piiloissa kasvoi suloinen salaisuus. Aiven lapsi ei ollut suunniteltu, vaan raiskauksen myötä alkunsa saanut, eikä Anna-täti tiennyt parempaa paikkaa Aiven lastaan odottaa, kuin Viljan luona. 

Anna-täti oli edellisellä vierailullaan istuttanut Viljan mieleen haaveen filmiryhmästä, joka voisi seuraavana kesänä tulla kuvaamaan Saarenmaalle ja majoittua Viljan ja Villemin majataloon, johon rakennettaisiin siksi lisähuoneita, mikä taas takaisi suuremmat tuotot jatkossakin.

Vilja sai puurtaa majatalon vieraiden ja lastensa eteen aamusta iltaan, onneksi nyt Aive apunaan, sillä Villem ei talon töihin osallistunut. Aive oli jäänyt poikansa synnyttyä töihin majataloon ja Viljankin tytär syntyi. Villem oli kovin etäinen, mutta Vilja jaksoi aamusta iltaan sen tiedon voimalla, että ilman Villemin kirjailijanuraa ja miehen siitä saamaa pronssitähti-palkintoa majatalo ei olisi toteutunut ja Vilja itse edelleen tekisi vielä rankempia työpäiviä kalasovhoosissa. Taiteilijatovereiden, eli majataloon Tallinnasta saapuvien vieraiden taholta Vilja sai enimmäkseen osakseen kiitosta, mutta aina vieraat eivät osanneet arvostaa hänen ja Aiven yksityisyyttä, etenkin Villemin ollessa puhujamatkoillaan. Filmiryhmän saapuminen toikin iloista vaihtelua, kun mukana oli kerrankin myös naisia. 

Aive oli kuukausien kuluessa alkanut luottaa paitsi Viljaan, myös Antseen ja Arvoon ja ystävystyä erityisesti Antsen kanssa. Tuo salassa elävä miespari kiinnitti koko ajan enemmän huomiota kalasovhoosissa jossa he kävivät töissä, ja tulivat vähän väliä kotiin verissä päin. Kun Aivekin ymmärsi, että ainoa keino millä hän saisi karistettua naisennälkäiset miehet kimpustaan olisi avioituminen, syntyi idea, joka voitaisiin kenties filmiryhmän läsnäollessa toteuttaa.

Kannen kuva ei mielestäni sovi kirjaan ollenkaan. Työn parissa, edes keittiössä, kuvattu neuvostonainen kuvaisi sen kokonaissisältöä paremmin. Itse kirja täytti odotukset ensimmäisten osien tavoin, joskin olin ymmärtänyt juonikuvauksesta, että filmiryhmä olisi siinä pidemmän aikaa läsnä. Päätösosa pääsee varmaankin viimeistään ensi vuonna kuunteluun.

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

 Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Amanita, 2017

Äänikirja: Tammi, 2021

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 12h 42min

Tukkukauppias Werneriä pidettiin hyvinkin Helsingin rikkaimpana miehenä. Kun hänen tyttärensä Nora oli lähettänyt pikkuserkulleen Hedda Beckelle kirjeen, jossa kertoi tarvitsevansa tätä seuralaisekseen mitä pikimmiten, Hedda oli sanoutunut irti monivuotisesta työpaikastaan Valkealan pappilan lasten kotiopettajattarena. Juuri kun Hedda oli tullut siihen tulokseen, että Nora-serkulla oli enemmän ihmisiä ympärillään kuin kukaan tarvitsi, tukkukauppias menehtyi ja selvisi, että perijätär Nora Werner omisti hädin tuskin vaatteet yllään ja yhtäkkiä he kaikki, niin Hedda, Nora kuin tukkukauppiaan tuore vaimokin, olivat kodittomia. 

Harry Lindmarck oli topografikoulun käynyt Venäjän keisarillisen armeijan kapteeni ja Kaukasian sodan veteraani, nykyisin tilanomistaja itäisessä Suomessa. Kun hän tuli peräämään saataviaan tukkukauppiaalta, vastassa olikin surutalo ja itkuisin silmin mitä suloisin olento jonka Harry oli konsaan nähnyt, juuri täysorvoksi jäänyt mamselli Nora Werner. Onneksi Harrylla oli ratkaisu naisten onnettomaan tilanteeseen: Kymenmaan Angereen pitäjässä sijaitseva Kyyhkymäki, Noran äidin kotitalo, samoin Heddan isän. Siellä olisi Noran lähin miespuolinen sukulainen, vanha majuri Furubom jolle oli juuri langennut vastuu naisten tulevaisuudesta. 

- Luulin, että tämä on oikea kartano, Nora Werner sanoi nyrpeästi.

- Kyyhkymäki on rälssisäteri, Augusta-neiti piipitti sohvalta.

Nora kohautti harteitaan. Sitten hän nyyhkäisi melkein äänettömästi ja pyyhkäisi silmiään. - Grand-pere, hän kuiskasi, - minulla ei ole ketään.

Harry melkein huusi, että olihan hän, hän suojelisi Noraa koko elämänsä. Mutta vanha majuri kumartui jo Noran puoleen ja taputti jo hänen kättään. - Noh, noh, lapsi. Ei hätää. Olihan Noralla varakas pappa. Kaikki järjestyy.

Harry oivalsi, etteivät vanhaa majuria pehmittäneet Noran kyyneleet vaan ajatus komeasta perinnöstä, josta hän itse pääsisi holhotin myötä hyötymään. Se kuvitelma oli kumottava oitis.

Totuus Noran varattomuudesta ei majuria miellyttänyt, mutta minkäs mahdoit. Harry sen sijaan oli mielissään, sillä hänellä oli omat suunnitelmansa nuoren mamsellin suhteen. Kapteeni oli mennyt hullaantumaan porvaristyttöön. 

Vanha majuri irvisti kuin myrkyn niellyt. Kollegineuvos Langenhielm hymyili niin että heltat tärisivät. 

- Tästä seuraa vielä kaikenlaista hauskaa. Seuraelämää, Furubom. Tanssiaisia. Huviretkiä. Saat ottaa esille parhaat päivällisastiasi. 

Vanha majuri jähmettyi. 

- Tanssiaiset? Kyyhkymäessä?

- Tyttö on holhottisi. Sinun pitää etsiä hänelle aviomies. Mistä luulet sellaisen löytäväsi? Ei killinkiäkään myötäjäisiä. 

Harrylle myötäjäisten puute oli sivuseikka, olkoonkin että hänen oma tulevaisuutensa oli auki. Mies tiesi, että hänen lapsuuden ystävänsä, reviisori Höökenbergin rouva halusi hänen naivan heidän tyttärensä. Harryhän ei ollut aatelinen, mutta varakas tilanomistaja, joten säätyeroa voisi katsoa läpi sormien nuoremman tyttären kohdalla, mutta Harry ei toivonut tuota liittoa. Hän voisi naida mamselli Wernerin ja jatkaa tilanhoitoa. Hän oli kiinnostunut kehittämään sen sahalaitosta, mutta elämä talossa Papan ja Harryn isotädin kanssa oli kolkkoa ja yksinäistä. Nora-rouva toisi taloon kaivattua eloa ja tekisi toivottavasti hänestä pian perheellisen miehen.  Keisarin palvelukseenkin hän voisi aina palata, mutta Kaukasian helvetti ei ollut häntä varten. Miestä alkoi tosin arveluttaa, oliko Nora sittenkään oikeanlainen nainen hänelle?

Angeredin pitäjän kirkkoherra Tobias Molin oli suunnitelmissaan varannut leski Hedda Beggen itselleen välittömästi naisen saavuttua Angerediin. Oli vain ajan kysymys milloin Molinista tulisi rovasti ja Hedda-rouvasta sitä myöten ruustinna, pitäjän arvostetuin nainen. Kukaan naisihminen ei voisi kieltäytyä Molinin suomasta kunniasta.

- Tuleeko uudesta talosta kaksikerroksinen?

- Siitä tulee sellainen kuin poikani toivoo.

Mamselli hymyili melkein myrkyllisesti. 

- Ainakin komeampi kuin Kyyhkymäestä.

Vanha majuri Furubom rähähti nauruun.

- Mikä vika Kyyhkymäessä?

- Se on vanha röttelö.

Furubom ällistyi suloisilta huulilta kimpoavaa totuutta.

- Kas, tyttö huolehtii perinnöstään. 

- Miksi ei huolehtisi, eversti Lindmarck tarkkaili tiiviisti mamsellin ilmeitä. 

- Mutta hän ei peri kartanoa yksin, Furubom sanoi ilkeästi. - Pesässä on muitakin jakajia minun jälkeeni. 

Tobias Molin näki, kuinka kaunottaren kasvot sulivat ällistykseen. 

Tapahtumat sijoittuivat pääosin kuvitteelliseen Angeredin pitäjään Kymenlaaksossa, Elimäen kupeessa. Utrio on kertonut käyttävänsä tätä metodia epookkiromaaneissaan; piirtäneensä uusia pitäjiä aitoon karttaan sitä siltä kohden pullistaen.

Hupsu rakkaus oli erittäin kirjoittajansa tyylinen, viihdyttävä romaani, joka samalla oli aikakaudelleen uskollinen. Ihailen Utrion työtä historian tapahtumien elävöittäjänä. 

Onnea vielä 80-vuotiaalle Kaarille ja iso kiitos kirjoistasi!

Jaana Taponen: Väärä varustus

 

Jaana Taponen: Väärä varustus

Karisto, 2021

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 5h

Saari oli loivakallioinen ja sen hatara laituri keinahteli, kun Ilpo kiinnitti kookkaan avoveneen köysiä. Susanna katseli miestä mielellään. Ilpo ui ja kalasti ja veneen ostaminen omaksi antaisi miehelle vapautta tehdä niitä missä halusi, siinä missä vene oli Susannalle vain väline siirtyä paikasta toiseen. Hänen isänsä oli antanut omalle veneelleen enemmän rakkautta kuin Susannalle tai edes tämän äidille. 

Susannalla oli suuret odotukset edessä olevalle kahdeksan päivän lomalle. Hän oli odottanut saaristoa, mutta mitään muuta saarta ei ollut näkyvissäkään. Hän oli käynyt manikyyrissä, pedikyyrissä ja erinäisissä hoidoissa, nähnyt itsensä valkoisella hiekkarannalla rakkaansa vierellä. Hän oli varma, että tämän loman jälkeen he muuttaisivat yhteen ja eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Ensimmäinen mutka tuli vastaan, kun Ilpo huomasi paitsi tuorekylmälaukun, myös tärkeiden vieheiden ja virveleiden unohtuneen autoon. 

Hän vilkaisi pelästyneenä laiturille nostettuja matkatavaroita: vaatereppuja, kuivaruokakasseja, vesikanistereita ja muovikassillista olutta, mutta ne näyttivät säilyneen kuivina. 

- Jää vaan tänne, mies huusi ja heilautti kättään. - Mä tulen muutaman tunnin kuluttua takaisin. Ota aurinkoa, laita kamoja paikoilleen ja nauti. Mä vähän revittelen ja katselen mihin tää jolla pystyy. 

Aikaa kului, eikä Ilpoa näkynyt. Kun Susanna lähti tutkimaan saarta, mikään ei tuntunut täsmäävän. Ei heidän vuokraamaansa ylellistä hirsistä kalastusmajaa, vaan hylätty, pölyinen pieni tupa, pienenpieni sauna ja huussi. Ei takkaa, ei paljua, ei romanttista kuistia eikä terassia. 

Susanna oli aito kaupunkilainen, mutta pakon edessä hän selviytyisi, kunnes Ilpo tulee hänet hakemaan - tuleehan?

Kansi on mielestäni aika surkea, eikä järin houkutteleva; klikkaan näkkärit tuohon ja huulipunan tähän tyyppinen ratkaisu. Mitä löytyi kansien välistä oli ihan ok viihdekirja, mutta olisin odottanut mehukkaasta alkuasetelmasta jännittävämpää juonen kehittelyä. 

Sarah Morgan: Perhe-elämää aloittelijoille

 

Sarah Morgan: Perhe-elämää aloittelijoille 

(Family For Beginners)

Harper Collins Nordic, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 12h 48min

Flora tapasi Jackin ensimmäisen kerran kylmänä ja tuulisena päivänä kukkakaupassa jossa Flora oli töissä, siinä samassa jossa jo hänen äitinsä oli työskennellyt. Flora oli tottunut siihen, että suhteiden eteen joutui tekemään töitä, käymään pikakurssin miehen harrastuksista, mutta Jackin kanssa oli erilaista. Mies oli myös ensimmäinen, joka oli kiinnostunut Floran työstä ja Florasta ihmisenä, mistä Flora nautti. Jack oli tekninen johtaja keinoälyyn erikoistuneessa yrityksessä, muttei miehellä onneksi ollut tapana jaaritella työstään Floralle, heillä riitti puhuttavaa muutenkin. Vain Jackin vuosi sitten kuollut, täydelliseltä vaikuttanut Becca-vaimo oli kielletty puheenaihe. 

Jack katseli häntä, ja hän olisi voinut vannoa hetken ajan, että tämä näki hänet. Näki hänet oikeasti. Ei ruusunpunaista mekkoa tai hyasintinsinisiä trikoota, eikä kurittomasti taipuvia hiuksia, jotka eivät suostuneet asettumaan aloilleen, mikä oli kovasti harmittanut hänen tätiään, vaan näki hänen sisällään olevat aukot. Puuttuvat palaset.  

Jackillä oli kaksi lasta, pieni Molly ja 17-vuotias Izzy. Floraa heidän tapaamisensa vähän jännitti, mutta siinä missä Molly oli välitön, Izzy oli järkyttynyt, että isä ylipäätään toi heidän kotiinsa naisen. Vieraan naisen, kenet tahansa, koska tämä ei ollut äiti. Se sai hänet pelkäämään, että juttu oli vakava, ettei Flora vain katoaisi.

Hän kuvitteli miten kävelisi jonain aamuna unenpöpperöisenä kylpyhuoneeseen ja törmäisi Floraan. Tai vielä pahempaa, että Molly törmäisi Floraan. 

Joka kesä Jack, Becca ja lapset olivat viettäneet kesälomaa Englannin Järviseudulla. Jack halusi jatkaa perinnettä, ja Izzyn kauhuksi kutsui Floran mukaan. Florallekin tulevalla matkalla oli iso merkitys jatkon kannalta; häntä arvostelisivat paitsi Izzy, myös Beccan parhaat ystävät. 

Kirja oli todellinen feelgood, tarina siitä miten orvoksi jäänyt ja ankaran tädin kasvattama Flora oppii ihan ensimmäiseksi luottamaan itseensä ja kykyynsä rakastaa ja huolehtia muista, ja miten vuosi sitten äidin menettänyt Izzy pystyy jakamaan vastuun pikkusisarensa hoivaamisesta. Tarina etenee vuoronperään näiden kahden näkökulmasta mikä oli toimiva ratkaisu. Loppupuoliskolla myös Claire, se Beccan paras ystävä Järviseudulla, pääsee ääneen. Kaiken kaikkiaan kirja keskittyy enemmän erilaisiin perheisiin, kuin Floran ja Jackin väliseen rakkauteen. Family for beginners, ei Love for beginners. Sanna Majuri oli hyvä valinta lukijaksi, mikään heleänhentoinen ääni tähän ei olisi sopinutkaan.

Klassikkohaaste #15 - Kukkia Rouva Harrisille

Paul Gallico: Kukkia Rouva Harrisille

Gummerus, 1960

159 sivua

Rouva Harris siivosi. Kuutena päivänä viikossa, kymmenen tuntia päivässä, 52 viikkoa vuodessa. Hän otti asiakkaita vain parhaista Estonin ja Belgrave Squaren hienostokortteleista ja tienasi näin kolme shillinkiä tunnissa. 

Yksi hänen asiakkaistaan oli lady Dant, jonka mies oli teollisuusparoni ja jonka kuvan sai usein nähdä The Tatlerin kaltaisten julkaisujen seurapiiripalstoilla. Juuri Lady Dantin huoneistossa hän oli nähnyt kaksi jumalaisen kaunista iltapukua, joita rouva oli ylpeänä esitellyt Diorin muotitalon luomuksiksi. 450 puntaa, lady Dant oli vastannut hänen kysyessään moisten aarteiden hintaa. Dior, Chanel ynnä muu pariisilaismuoti oli hänelle kyllä tuttu käsite, sillä hän selasi mielellään asiakkailta saamiaan vanhoja muotilehtiä. Mutta kuvat olivat vain kuvia, eivätkä olleet tehneet häneen samanlaista vaikutusta.

Oli nimittäin vallan toinen asia selailla Voguen tai Ellen sivuja ja katsella valokuvia, joissa nuo ihanuudet näyttivät persoonattomilta ja yhtä etäisiltä kuin kuu ja tähdet. Toista oli nähdä ne todellisina edessään, katsella niiden nerokasta leikkausta, koskettaa, haistaa, rakastaa niitä ja kokea yhtäkkiä niiden herättämän kaipauksen polttava tuli. 

Sillä hetkellä rouva Harris päätti, että hänen komerossaan tulisi roikkumaan Diorin puku, täydellinen naisellisen mieliteon ilmentymä kaikessa kauneudessaan. 

Hän ei ollut tyhmä. Kyllä hän ymmärsi, ettei voisi koskaan näyttäytyä missään tuo puku päällään. Hänhän oli siivooja, ei hienostoväkeä. Samalla rahalla voisi ostaa jalokivikorun tai timantin, mutta hän halusi omistaa Diorin, tietää että se roikkui hänen komerossaan ja kun hän illalla tulisi töistä kotiin hän voisi ottaa puvun komerosta, katsella ja koskettaa sitä. 

Tämän suunnitelmansa hän uskoi ainoastaan parhaalle ystävälleen rouva Butterfieldille, joka myös oli siivooja. Heillä oli joka viikkoinen traditionsa täyttää yhdessä veikkauskupongit. Rouva Butterfield piti hänen tavoitettaan hassuna, mutta iloitsi kun rouva Harris voitti seuraavalla kierroksella. Vaikka summa oli suurin heidän koskaan voittamansa, se oli silti vain vähän yli sata puntaa, eikä riittänyt Diorin pukuun. 

Rouva Harris ryhtyi säästämään. Vain pakolliset menot, niukempaa ruokaa, ei enää bussilla töihin. Kun rouva Butterfield tuli hakemaan häntä "levareihin" (elokuviin) hän kieltäytyi jyrkästi, jopa silloin kun valkokankaalla olisi ollut Marilyn Monroe. Vain se häntä harmitti, ettei hän voinut enää ostaa leikkokukkiakaan, sillä ennen kuin hän oli nähnyt nuo Diorin puvut, kukat kotona olivat olleet hänen elämänsä ylelliset väripilkut. 

Voi rouva Harris! Oli ilo lukea näin lämminhenkinen iätön ja ajaton romaani naisesta joka päättää olla oman elämänsä sankari! Ihailen rouva Harrisin päämäärätietoisuutta, sitä miten hän lähtee tavoittelemaan unelmaansa joka olisi lannistanut monen muun. Mrs Harris on uusi kirjallinen idolini.

Sain vinkin tarttua tähän eräästä kansainvälisestä ryhmästä, jonka lukuhaasteessa luetaan kuukausittain klassikko tietystä teemasta ja siellä Kukkia Rouva Harrisille oli listattu kohtaan, jossa kirjasta on tekeillä elokuva. 

Näin lukiessa mielessäni miten elokuvassa rouva Harris kulkee ympäri Pariisin katuja ja ihastelee kukkatorin runsautta ja Diorin väki hyörii ja pyörii hänen ympärillään kun pukua sovitetaan. Traileria en vielä silloin ollut nähnytkään. Todella, todella palavasti haluan nähdä tuon uuden elokuvasovituksen, joka julkaistiin USA:ssa pari viikkoa sitten. Pakkohan sen on meilläkin elokuvateattereihin tulla, ellei tämän julkaisuhetkellä ole jo. Trailerin perusteella filmi on hyvin uskollinen kirjan tapahtumille. 

Osallistun kirjalla myös perinteikkääseen, jo viidenteentoista kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, nyt jo kymmenettä kertaa. Linkit aiemmin haasteeseen lukemiini kirjoihin löydät täältä.

Haasteen emännöi tällä kertaa Ankin kirjablogi.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Anna-Liisa Haavikko: Kaari  

Siltala, 2021

Lukija: Erja Manto

Kesto: 19h 10min

Kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkö Untamo Utrion vuonna 1942 syntyneen tyttären nimi oli aluksi Torkahdus, lyhentyen sitten Torkuksi. Untamo oli naimisissa, muttei lapsen äidin Meri Vitikaisen kanssa. Ero kuitenkin järjestyi, ja heti kun mahdollista, Untamo vei vihille esikoisensa äidin, innoissaan siitä että oli vihdoin saamassa jälkikasvua. Perhe kasvoi tulevina vuosina kahdella pojalla ja muutti Helsingistä Espooseen, Tapiolan "puutarhakaupunkiin".

Parikymppinen Kaari oli aikonut tutkijaksi, mutta päätynyt kirjoittamaan historiallisen jatkokertomuksen Eeva-lehteen, johon Meri-äiti kirjoitti muotijuttuja. Sen myötä hän totesi faktan: hän osaa kirjoittaa. Vastavalmistunut maisteri asui Vekarajärven varuskunta-alueella, jossa kaikki oli kaukana, niin ystävät kuin huvitukset ja etenkin mikään lehtorinvirka. Hänellä oli isältä saatu matkakirjoituskone, idea ja paljon aikaa. 26-vuotiaana, kun isä oli jäänyt Tammesta eläkkeelle, Kaari vei käsikirjoituksensa isänsä seuraajalle.

Kaari ei odotellut luovuuden kipinää, vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava. 

Kaarin esikuvina olivat Catherine-sarja, sekä ranskalaisen Sergeanne Golonin kirjoittama, aurinkokuninkaan aikaan sijoittuva supersuosittu Angelika-sarja. Utrion esikoiskirjaa mainostettiinkin kotimaisena uutuutena joka päihittää jopa Angelikat. Utrion tyyli oli kuitenkin alusta saakka päinvastainen, siinä missä Angelika metsästi miehiä, Utrion sankarittaret olivat sanavalmiita nuoria naisia, aikansa edelläkävijöitä joiden valloittamiseksi miehet joutuivat töihin. 

Aleksis Kiven päivänä 1968 (jolloin tämä bloggaaja oli vuoden ikäinen) ilmestynyt Kartanonherra ja kaunis Kirstin oli kustantamossa Kaarin harmiksi vaihtanut nimeä, eikä nainen sen kannessa näyttänyt 1500-luvun neidolta, vaan 1960-luvun luomukselta vahvoine meikkeineen ja kampauksineen. Todellisuudessa kirjailijan nimikin oli Kaari Virkajärvi, sillä hän oli avioitunut poikaystävänsä Jaakon kanssa muutamaa vuotta aiemmin, mutta kustantamo piti Utriota myyvempänä, siltäkin varalta, että hänen kirjansa käännettäisiin joskus kansainvälisille markkinoille. 

Kaari Utrio ensimmäisen romaaninsa kansiliepeessä 1968. Kuva: Tammi

Toimittajat huomasivat pian painosten kuningattaren. "Kirja on tarkoitettu viihteeksi. Tehokeinot on tarkkaan laskettu", kertoi esikoiskirjailija haastattelijalle. Kaari sanoi tietoisesti pyrkineensä luomaan mestariteoksen ja kirjoittavansa tienatakseen. Rahasta puhuminen oli kulttuuripiireissä rahvaanomaista. Hän pyrki rehellisyyteen, ei ärsyttämiseen tai provosointiin, mutta tuli luoneeksi itselleen kehykset, joihin hänet sijoitettiin kritiikeissä. Hänen pragmaattiseen suhtautumiseensa vaikutti paljon se, että hän oli kasvanut kustannusmaailmassa ja tunsi sen lainalaisuudet.

Utrion kirjat myivät ja niistä kirjoitettiin. Toimittajat eivät aina osanneet erottaa kirjailijan persoonaa tämän tekstistä ja häntä paheksuttiin luokkayhteiskunnan pönkittämisestä, joten heti ensimmäisten romaaniensa kohdalla hän joutui myös puolustamaan tekstiään. Paneeleissa ja haastatteluissa hän omaksui opettajan ja valistajan roolin. Miksi naisiin ja lapsiin kohdistuneesta väkivallasta olisi pitänyt vaieta? Kun tasa-arvo ei keskiajan moraalikäsitykseen kuulunut, ei Utrio voinut lähteä tuon ajan yhteiskuntaa muuttamaankaan. "Ensimmäisessä kirjassani pyrin tuomaan esiin, että seksi on hauskaa, kunnes huomasin, että raiskaukset vetävät paremmin."

Sanomalehtien kolumnistit ruotivat piikikkäästi Utrion puheita, mutta aikakauslehtien jutuissa kuvastui toimittajien ihailu. Sanavalmis kirjailija oli helposti lähestyttävä keskustelukumppani, jolla oli tietoa ja toimittajien janoamia moderneja mielipiteitä. Utrio puhui naisen asemasta ja veti linjoja menneisyydestä. Kaari Utrio tarvitsi naistenlehtiä ja naistenlehdet Utrion kaltaista kansanvalistajaa, joka osasi ottaa kantaa asioihin ja paketoi ajatuksensa sulavasti historian kehikkoon. 

Ero Jaakosta astui voimaan 1973 ja uusi liitto Kai Linnilän kanssa solmittiin seuraavana vuonna ja se kesti Linnilän elämän loppuun saakka. Pariskunta muutti heti tuoreeltaan Somerniemelle ja yritti aluksi elää omavaraisuudella. Saatiin lapsia, mutta Kaari kirjoitti edelleen tiuhaan tahtiin. 20 vuodessa syntyi 22 teosta. 1982 syntyi myös Amanita, perheyritys kirjankustannusalalla. Kaari jatkoi silti yhteistyötä Tammen kanssa, aina vuoteen 2011 jolloin Oppinut neiti julkaistiin Amanitassa. 

Kirjailijan työn suurimpia iloja oli, kun tarina alkoi viedä. Silloin Kaari itki ja nauroi kuljettaessaan sankareitaan. Maailma oli kaukana, ja hän rakasti ja vihasi henkilöitään. Ilman noita nautinnon hetkiä hän ei voinut elää. "Minulle se tarkoittaa, että olen ahdistunut ja eksyksissä, jos minulla ei ole kirjaa työn alla, vieläpä romaania, sillä tietokirjat eivät anna samanlaista tyydytystä", Kaari kuvasi suhdettaan kirjoittamiseen.

Kun äänikirjasovellus ehdotti Utrion elämäkertaa kuunneltavakseni, tiesin heti, että tämä on nappivalinta minulle, joka hyvin harvakseltaan tartun elämäkertoihin. Sitten näin sattumalta "mainoksen" kirjabloggareiden ryhmässä; meillä on lukutempaus Utrion 80-vuotissyntymäpäivän johdosta. Niin mukana!

Onhan Kaari Utrio minulle se kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut määrällisesti ylivoimaisesti eniten. Olen kasvanut hänen kirjojensa mukana. Varhaisteininä luin äidin kirjahyllystä niin Ursula Pohjolan-Pirhosen, Hilja Valtosen, Anni Polvan kuin Kaari Utrionkin romaaneja, joista eniten minua miellyttivät Utrion tyyli ja sanavalmiit sankarittaret. Lainasin myös kaikki Catherinet ja Angelikat, täysin tietämättä, miten ne olivat vaikuttaneet Utrioon. Pitkälti juuri Utrion romaanien myötä minussa heräsi kiinnostus historiallisiin romaaneihin ja varmasti niillä oli oma vaikutuksensa siihen, että kiinnostuin historiasta ylipäätään. Ihastuin niissä paitsi kirjojen viihdyttävyyteen, myös siihen, miten ne lisäsivät yleistietämystä historian eri aikakausilta. Olen lukenut historiallista viihdettä lähes neljäkymmentä vuotta ja koen sen edelleen samoin kuin kouluvuosinani, kunhan kirjasta näkee, että se pohjaa perusteelliseen taustatyöhön. 

1980-luvun loppupuoliskolla, 20 ikävuoteni molemmin puolin, luin myös mielenkiinnolla Utrion ensimmäiset tietokirjat, joista Venus ja Eevan tyttäret jäivät erityisesti mieleeni. Romaaneista etenkin Vendela ('89) ja Haukka, minun rakkaani ('90) pakahduttivat nuorta, romanttista sydäntäni. Olin pettynyt, kun Tuulihaukka ('95) jäi lajissaan viimeiseksi, eikä uutta romaania tuntunut ilmestyvän. Kun Utrio palasi 2000-luvun alussa kirjakauppoihin 1800-luvun epookeilla, olin aluksi hieman pettynyt, mutta luin niistäkin jokaisen ja sankarittaret olivat edelleen mieleeni. Vain 2017 ilmestynyt, viimeisin Utrion romaani, Hupsu rakkaus, oli jäänyt minulta lukematta. Otinkin sen kuunteluun pian tämän elämäkerran jälkeen, ja antauduin jälleen täydestä sydämestäni laadukkaalle historialliselle viihteelle.

Onnea Kaari Utrio - ja suuri kiitos kirjoistasi!