Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

WSOY, 2022

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 11 h 16 min

Kun työpaikalla tehtiin värianalyysit, Agneta ei saanut itselleen oikein mitään tulosta. Mutta hän onkin läpinäkyvä ja siinä on ihmistyyppi, jota ei testitulosten vaihtoehdoissa löydy.

Agnetan mies Magnus oli tehnyt heille täydellisen ruokaremontin. Ei enää punaista lihaa, ei kahvia, sokeria, rasvoja. Niinpä Agnetan aamiainen koostui enää kupillisesta teetä ja yön yli muhineesta raakapuurosta. Viisikymmentä täytettyään Magnus oli alkanut pyöräillä töihin trikoissa ja viettää viikonloput lintubongariasussaan tai märkäpuvussa. Mies haaveili Kanaalin yli uimisesta, tosin ilman märkäpukua, vain silloin saisi nimensä virallisiin kirjoihin. 

Agneta kyllä tiedosti sen, että hänen elämänsä oli pitkälti Magnuksen laatimaa ja tulevaisuuden toiveet Magnuksen henkilökohtaisia haaveita, vaikka mies jostain käsittämättömästä syystä piti niitä heidän yhteisinä suunnitelminaan. Lapsetkin asuivat jo omillaan, ainakin tavallaan, sillä he tuntuivat tarvitsevan Agnetaa silloin, ja vain silloin, kun tarvitsivat rahaa. 

Heti kun Magnus pyörineen on hävinnyt näkyvistä kadulle, minä menen kellariin. Avaan ison pakastimen ja nostan kaikki sienet pois tieltä. Niiden alla on minun kätketty aarteeni: paahtoleipä. Leipä ei ole edes juurileipää, vaan silkkaa valkoista, epäterveellistä gluteenijauhoa. 

Aprikoosimarmeladipurkki on pakastimen takana. Magnus oli kauhean tarkka siitä, että meidän piti hankkiutua eroon kaikesta, mikä voisi saattaa meidät kiusaukseen. Niin heitettiin roskiin joka ainoa marmeladipurkki, voi, Nutella, sokeri, niin no, kaikki mikä maistuu hyvältä. Onnistuin pelastamaan kalman kidasta punaviinipullon, jossa on kierrekorkki. Piilotin sen sängyn alle. Meillä kotona alkaa olla samanlaista kuin Yhdysvalloissa kieltolain aikaan: yritys jalostaa moraalia johtaa täydelliseen kaaokseen. Koko maailmankaikkeus räjähtää lahjuksien, salakuljetetun viinan ja murhien sekamelskaksi. Siinä tulevaisuuteni täällä Hasselvägen 84:ssä. 

Pieni kapinointi Magnusta vastaan oli siis jo nostanut päätään ennen lopullista sysäystä. Kun Agneta näki käännöskoneella tehdyn, onnahtelevaa ruotsia olevan lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin au pairia Ranskaan, hän otti yhteyttä ja sai paikan. Agneta kaipasi vapautta mutta samalla sitä tunnetta, että joku aidosti tarvitsee häntä. Vain pari kuukautta, vain jouluun saakka, sitten hän palaisi Ruotsiin kuuliaisen ja kaikista arjen askareista huolehtivan vaimon ja tilisiirtoäidin rooliin. 

Ranskassa häntä odotti yllätys.

- Annjetá!

Huusiko joku melkein minun nimeäni? Käännyn ympäri.

Vaaleanpunaisin ikkunaluukuin koristellusta pikku talosta astuu ulos pikkuinen nainen, varmasti enintään 150-senttinen, ja vetää kauniisti kirjaillun neuletakin hennoille harteilleen. Nainen hymyilee ystävällisesti ja pälpättää täyttä vauhtia. En ymmärrä sanaakaan; minähän ehdin hädin tuskin avata sen kieltenopiskelusovelluksen. Sitten hän kopistelee luokseni ja tarttuu käsiini - toden totta, hän tarttuu käsiini - ja jatkaa höpöttämistä. Onpa hänellä sileät ja viileät kädet. Lyhyissä harmaissa hiuksissa on lähes violetti vivahdus ja ne on kammattu virheettömille laineille. Silmälasien takaa sädehtivät hunajanruskeat silmät, jotka katsovat minuun ikään kuin ymmärtäisin mistä hän puhuu.

- I don't speak French. No parle français. Nada, niente french. Sorry. Pardon. But I... Je m'appelle Agneta, oui.

- Excellent! Et moi Bonnibelle. Bonnibelle!

Pieni nainen hidastaa puhevauhtiaan ja osoittaa itseään. Toistan perässä.

- Bonnibelle?

- Oui, bienvenue!

Häntä vastassa oleva Bonnibelle ei ole ruuhkavuosiaan elävä äiti, vaan rempseä 80-vuotias, eikä au pairia tarvitseva Einar ole pikkupoika, vaan hänen ystävänsä, yhtä iäkäs mies. Kun Einar oli muistisairauden myötä yhtäkkiä alkanut puhua nuoruutensa äidinkieltä, oli syntynyt idea ruotsalaisesta au pairista. Olipa ihanaa, että "Annjetá" oli tullut Provenceen! 

Luulin alunperin kirjaa huomattavasti kevyemmäksi kuin mitä se olikaan. Kyllä, luvassa on jonkinlainen chick litin ja feelgoodin sekoitus, mutta myös ihana tarina itsensä löytämisestä ja rohkeudesta tarttua hetkeen ja tilaisuuteen, vaikka se tarkoittaisi turvallisten rutiinien karistamista. Teksti on hauskaa ja oivaltavaa, tästä voisi hyvin saada tsemppikirjan elämänmuutokseen.

Henkilöhahmot Ranskassa ovat kiinnostavia, toinen toistaan erikoisempia ja ihanampia, vain Agnetan mies on itsekeskeinen paskiainen, mutta ainahan yksi sellainen on löydyttävä tai ei saada mitään dramaa aikaan.

Vuokko Hovatalla oli juuri sopivan lempeä mutta riittävän määrätietoinen ääni Agnetalle, ainakin kevyesti nopeutettuna. Harvoin kyllä kuuntelenkaan vain 1x nopeudella. 

Åsa Hallengård: Antiikkikurssi eksyneille sydämille

 

Åsa Hallengård: Antiikkikurssi eksyneille sydämille

Saga Egmont, 2022

Suomennos: Katariina Kallio

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 9 h 59 min

Antiikkikurssin alkuperäinen vetäjä oli estynyt ja Kristinan pojan Karlin mielestä äiti olisi loistava tuuraaja, entisenä opettajana kokenut puhuja ja tiesi antiikiistakin. Karlin olisi silti pitänyt edes kysyä häneltä, ennen kuin ilmoitti huutokauppakamarille asian järjestyneen. 

Kurssi kokoontuisi kymmenen kertaa, aloittaen renesanssista ja päätyen 1960-lukuun. Maria ajatteli, että siellä voisi tutustua uusiin ihmisiin, vaikka toisaalta hänen miehensä Martin oli myös osallistumassa ja parhaimmillaan kurssi voisi taas lähentää heitä, ehkä sen myötä löytyisi jotain juteltavaa. Heidän avioliittonsa oli niin väljähtänyt, ettei se voisi jatkua ellei jokin muuttuisi. Kunhan lapset vielä vähän kasvaisivat ja hän saisi oman taloutensa kuntoon, hänen pitäisi päättää jatkaako elämäänsä yksin vai... 

Klara oli eskarilaisen Ester-tyttärensä yksinhuoltaja, joka opiskeli opettajaksi ja jolla oli jatkuvasti rahat loppu. Siihen mennessä kun tyttö kasvaisi isommaksi ja alkaisi vaatia enemmän, hänellä olisi toivottavasti kunnon työpaikka kaupungissa. Ehkä hän voisi palata yhteen tämän isänkin kanssa, Klara tiesi että se olisi hänestä itsestään kiinni, hän oli ollut liian jyrkkä ja vaativa. Muutama musta silmä silloin tällöin ei varsinaisesti ollut miehen vika, tällä oli ollut vaikea lapsuus ja häntä piti ymmärtää. 

Vuokranantajan mukaan kaikki sinä vuonna taloon tulleet uudet vuokralaiset olivat mukana kilpailussa, jonka pääpalkintona oli paikka Skoonen huutokauppakamarin järjestämällä antiikkikurssilla. Voisikohan voiton myydä? Niillä rahoilla voisi ehkä ostaa Blockista sohvan, kenties jopa telkkarin. 

Kirjeen lopussa oli maininta siitä, että voitto oli henkilökohtainen. Sydän putosi rinnassa kuin kivi. Hän vajosi eteisen lattialle ja hautasi pään käsiinsä. Päänsärky, jonka hän luuli jo vaimenneen, alkoi taas jyskyttää takaraivossa. Aina pelkkiä vaikeuksia - milloin tulisi myötätuulen vuoro? 

Per-Olofin tyttäret eivät tuntuneet ymmärtävän, että hän suri edelleen vaimonsa Eivorin menetystä eikä halunnut ylimääräisiä, kodin ulkopuolisia harrastuksia. Tyttäret yrittivät saada hänet jopa myymään maatilan, mutta mitä hän sitten tekisi, ilman Charlie-koiraa ja tämän kanssa metsässä käymistä. Ainoa konsti karistaa tyttäret kimpustaan oli mennä sille pahuksen antiikkikurssille, josta nämä jankuttivat.

Kurssilla kävi viitisentoista osallistujaa, mutta syntyi ystävyyssuhteita heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Peter, joka oli kokki ammatiltaan, auttoi tarvittaessa Klaraa Esterin vahtimisessa ja lainasi tälle autoaan. Ester ihastui Per-Olofin springerspanieliin ja oli haltioissaan kun mies lupasi että Ester saa pitää koiraa kuin ikiomanaan kurssien ajan. Per-Olofin ja Kristinan lapsenlapset pelasivat jalkapalloa samassa joukkueessa, mikä taas yhdisti heitä. 

Tiedän, että on tylyä sanoa näin, mutta minua tässä kirjassa ei napannut oikein mikään, sinnillä kuuntelin loppuun. Tähtiä annoin kaksi. 

Minua kiinnosti antiikkikurssi teemana ja se oli pitkälti syy, miksi valitsin juuri tämän feelgoodin, joten olin todella pettynyt siihen että antiikkiin viitattiin vain muutaman lauseen verran.

Äänikirjassa ärsytti lukujen valtava määrä, yli sataviisikymmentä, ja aina sanottiin luvun järjestysnumero ja kenen näkökulmasta se luku kerrottiin ja luvussa saattoi olla vain muutama lause, minkä jälkeen taas esim "Sadaskolmaskymmenesyhdeksäs luku, Per-Olof" Tähän meni aikaa hukkaan todella paljon kun tauot näiden välillä olivat niin pitkiä, ja vaikka kuuntelinkin 1,3x, toisto alkoi ärsyttää. Painettua kirjaa lukiessa nämä voisi vain harpata yli, joten siinä mielessä formaatti vaikuttaa.

Henkilöhahmoista oikeastaan kukaan ei kiinnostanut sen enempiä, eikä rakkauskuvioissa tullut juurikaan yllätyksiä. Olisin kaivannut kirjaan myös enemmän huumoria. Joitakin huolimattomuusvirheitä mahtui myös joukkoon, esimerkiksi Martin vaihtui yhtäkkiä Markukseksi. Jos sarjaa suomennetaan lisää, niin luulenpa että jätän väliin.

Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta

 

Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta

Otava, 2022

Lukija: Fiona 'Elone

Kesto: 3 h 57 min

Herätyskello, uusi aamu. Vajaa kaksivuotias lapsi heräilee pinnasängyssä vaatien välitöntä huomiota. Pikainen vilkaisu sähköposteihin, vaikka Ona olikin tehnyt töitä puolille öin.

Rahapulassa hän oli ottanut vastaan keikkaduunia "maailman ankeimman verkkosarjatuotannon" käsikirjoittajana. Tuottaja lähetti jatkuvasti hänen ideansa runsaalla punakynällä takaisin. Ei sillä että hän olisi koskaan katsonut yhtään jaksoa kyseisestä tuotannosta, tai muistaisi edes sen nimeä. 

Kahden minuutin suihku, nopea lähtö. Lopputuloksena se vakio, viisitoista minuuttia myöhässä.

Lapsen pesu ja kuivaus, aamupala ja vaatteet päälle, kengät jalkaan, kypärä päähän ja scootti alle. Kaikki sujuu ilman itkuja. Tämä on aivan varmasti henkilökohtainen ennätyksemme, tuumaan. Lapsi on jo ovella valmiina lähtemään, kun muistan, että jotain irtainomaisuutta on minullakin tapana kanniskella mukana päivisin.

Ihan hetki, äiti unohti tavarat, minä neuvottelen.

KENGÄT! hän huutaa vaativasti.

Pieni hetki, äiti ottaa vielä tietokoneen.

KENGÄT! 

Ja laturin...

KENGÄT! 

Ja puhelimen...

KENGÄT! 

Ja puhelimen laturin...

KENGÄT!

JOOJOOÄITITULEEKYLLÄJALAITTAAKENGÄT!

Lapsi purskahtaa itkuun. 

Ei älä itke! KIITOS, kun toit nää, äiti laittaa ne jalkaan, heti kun saa tavarat käsistä. EI! Et sä mahdu nyt syliin! Älä itke kulta, no tule vaan, noin noin. Anteeksi, että äiti huusi. No niin, äitin pitää nousta ja laittaa tavarat laukkuun, pidä lujaa kiinni, ettet tipu, joo nyt laitetaan KENGÄT, hienosti.

Hiki valuu selkääni pitkin persvakoon ennen kuin pääsemme ulko-ovesta rappuun, ja paita kastuu sellaista vauhtia, että voisi kuvitella minun juosseen maratonin. 

Mieheltä oli tullut viesti tuntemattomasta numerosta. Tämä oli varmaankin päässyt jo vankilasta, koska halusi tavata. 

Danieliin hän oli tutustunut swaippaamalla oikealle, kuten nyt miehiin yleensäkin. Tämän kuvat saivat hänet haluamaan nähdä miehen alasti.

Yleensä kengistä näki enemmän kuin ihmiset uskoivatkaan. Liian puhtaanvalkoiset Converset ja saattoi olla varma että niiden omistaja asui vanhempiensa maksamassa kämpässä ja ihan tosissaan ajatteli, ettei koskaan voisi ottaa rahaa vastaan yhteiskunnalta.

Maihinnousukengät olivat aina riski. Vaarallista aluetta johon saattoi olla haudattuna syvä kiinnostus musiikkiin, viikinkihistoriaan tai väkivaltaisiin ääriliikkeisiin. Välillä kaikkiin näistä. Kahdesta ensimmäisestä olin itsekin jokseenkin kiinnostunut, mutta viimeisen pelko yleensä johdatteli kohti muita tossuja. Goretex-kenkiä käyttävät taasen olivat kokemukseni mukaan useimmiten metsässä tai matkalla sinne, enkä minä ollut koskaan pitänyt vaeltamisesta. 

Riisumasi mustat matalavartiset skeittitennarit olivat lupaavammat kuin kyseenalaiset yläosasi. Tarkastelin kenkiäsi. Ne olivat siistit, vähän liiankin siistit. Niiden huomattavan vähäiset kulumat osoittivat, ettei niitä ollut käytetty ainakaan skeittaamiseen, enkä minä vieläkään tiennyt, mitä ne sinusta kertoivat.

Hyvän osan ensimmäisestä yöstään he katsoivat Danielin lempielokuvia, mies selitti miksi ne olivat tehneet häneen vaikutuksen ja hän setvi miehen pitkää, vaaleaa, takkuista tukkaa joka oli ollut kiinni kuminauhalla. Hän oli heikkona pitkiin hiuksiin. He kuuntelivat Onan lempimusiikkia, ja hän jatkoi setvimistään.  

Kun Ona sai tietää olevansa raskaana, Daniel lupasi lopettaa aineiden käyttämisen. Aina aina uudestaan.

Nykyhetki tapahtuu muutaman päivän jaksossa. Takaumat vievät 2000-luvun loppuun jolloin Ona asui vielä vanhempiensa luona (jotka ovat "kantasuomalainen" äiti ja muualta Suomeen muuttanut tummaihoinen isä) ja jaksoon vuodesta 2016, jolloin Daniel tuli hänen elämäänsä.

Kirjailija Otavan esittelyn mukaan: "Fiona ‘Elōne (she/her) (s. 1995) on medianomiksi valmistunut tuottaja, kirjoittaja ja lähiömutsi. Työssään ja vapaa-ajalla ‘Elōne voimaantuu sanoista ja yhteisöstä, uudelleenluo yhteyttä esivanhempiensa alkuperäistietoon ja noituu heteronormatiivista patriarkaattia." Hän on myös Ruskeat Tytöt Median toiminnanjohtaja.

En (tietenkään) ole kirjan kohderyhmää, olenhan valkoinen, yli viisikymppinen nainen. En sentään valkoinen, yli viisikymppinen mies, mutta se onkin ainoa millä pääsisin suunnatusta lukijakunnasta vielä etäämmälle. En myöskään ole äiti, omasta vapaasta tahdostani. (Olen kuitenkin ollut useamman vuoden töissä päiväkodissa, juurikin siinä "alimmassa kastissa" joka on ulkoilun alusta loppuun ensin pukemassa ja sitten riisumassa kuriksia väsyneiltä ja välillä yhtä malttamattomilta ihmisentaimilta jotka eivät kestä enää odottaa kenkiensä kanssa. Kirjaa ajatellen tämä on täysin merkityksetöntä, kunhan avaudun.)

Mitä sitten uskallan sanoa, siinäpä se. Olisi varmasti viisasta olla sanomatta yhtään tämän enempää, väärin se kuitenkin menee. Mutta minulla on paha tapa kirjoittaa tänne lähes jokaisesta lukemastani kirjasta.

Ona sai lapsensa hyvin nuorena. Ymmärrän ettei kukaan halua avautua isoista elämänsä päätöksistä niin vieraalle ihmiselle kuin Parhaan Kaverinsa työkaverille, mutta Ona suuttuu kunnolla, kun tämä työkaveri kysyy oliko vaikeaa päättää pitää lapsi ja kertoo samalla ettei itse tietäisi mitä valitsisi jos olisi nyt raskaana. Työkaveri kehuu myös miten hienoa on, että Ona on jaksanut niin nuorena pienen vauvan kanssa, eikä Ona pidä tästäkään kommentista, vaan luokittelee työkaverin sellaiseksi joka tarkoittaa hyvää, mutta saa aikaan enemmän pahaa. Touche. Juuri noin minäkin voisin sanoa. Ja minäkin tarkoittaisin sillä hyvää! Sen olen jo oppinut jostain aiemmasta vastaavasta kirjasta, että ketään, joka ei näytä "kantasuomalaiselta", ei saa kehua siitä miten hyvin hän on oppinut suomea. Auts. Paree olla kehumatta yhtään mistään, paitsi valkoisia keski-ikäisiä naisia, meitä kehutaan niin harvoin että kaikki kehut ovat tervetulleita. (Eikö muka? Tule ja kokeile!)

Niin, se kirja. Se oli ihan kiinnostava kuvaus, kaunokirjallisesti ei mikään ihmeellinen (verrattuna vaikkapa Koko Hubaran Bechiin), vaan hyvinkin monelta osin juuri sellaisen arjen kuvausta, mitä voisi nykypäivän nuoren yksinhuoltajaäidin nimenomaan pääkaupunkiseudulla elävän. Pikkukylässä Savon perukoilla yhtymäkohtia löytynee jo vähemmän, eikä yksin siksi, että kymmenkunta metromatkaa jää sen sivuilta pois. Molemmissa voi varmasti päätyä yksiin huumeidenkäyttäjän kanssa ja saada tälle lapsen. Onan etnisen taustan unohdin suurimmaksi osaksi kirjaa, minulle hän oli kuin kuka tahansa nuori äiti joka oli rakastunut väärään poikaan. 'Elone lukee kirjan itse ja suoriutuu siitä hienosti. 

Emily Kerr: Meet Me Under the Northern Lights

 

Emily Kerr: Meet Me Under the Northern Lights

One More Chapter, 2021

Lukija: Catrin Walker-Booth

Kesto: 8 h 31 min

Pitkäksi venyneen kostean illan jälkeen radioaseman aamujuontaja Lucy Fairweatherin pomo vihjaili, että Lucyn paikalle olisi tulijoita. Radiokanavien juontajat vaihtuivat kuuntelijalukujen mukaan, mutta Lucy sai keskimäärin hyvää palautetta ja oli noussutkin kanavan halutuimman hostin paikalle.

Valitettavasti Lucyn ja kanavan miespuolisen juontajan Jonnon viaton poskisuukko oli kuvattu ja muokattu huomattavasti vihjailevammaksi ja siitä muokatusta videosta oli hetkessä tullut viraalihitti jonka myötä Lucy alkoi saada vihapostia. Lucya ei varsinaisesti sanottu irti, mutta poissa silmistä, poissa mielestä oli johdon näkemys tapahtuneesta johon Lucy koki itse olevansa syytön. Lucy ei käsittänyt alkuunkaan miksi Jonno pyyteli tapahtunutta julkisesti anteeksi tyttöystävältään, sen sijaan että olisi vain korjannut asian, eihän mitään ollut tapahtunut. Mitä oikein oli meneillään?

Lucyn työkaverin Skyen suomalaisen miehen Henrin veli, Tommi, oli juuri avannut resortin Suomen Lapissa ja tarvitsi varmasti apua, joten Skye ehdotti Lucylle vetäytymistä toviksi kauas napapiirille. 

"It's so energizing! And of course, this time of the year, it's all gorgeous and snowy and dark most of the time, so you can really reconnect with yourself."

Dark, cold and in the middle of nowhere, it sounded like someone had gathered everything I hated most and put it all together in a place to create my idea of absolute hell. It was no way I would voluntarily subject myself to freezing my butt off in the Arctic Circle. There had to be a better idea closer to civilization.

Mutta toisaalta, postiluukusta pudotetut lehtileikeuhkailukirjeet ja muu vihaposti olivat jo saaneet hänet keskelle yhdenlaista helvettiä, joten ehkä matka Suomeen ei olisikaan niin paha ajatus. Majoitustaan vastaan Lucy voisi autella resortin vieraiden kanssa ja saisi täytettyä päivänsä muilla ajatuksilla. Suunnitelmissa ei tosin ollut viehättyä niin kovin tästä komeasta mutta ylimielisestä Tommista... 

Mietin, kun aloin tätä jouluaattona 2021 kuuntelemaan, että pitäisikö minun jättää tämä ensi vuodeksi, mutten malttanut. Niin paljon uutta kuunneltavaa kertyy vuoden mittaan ja monia uusia joulukirjojakin, etten kuitenkaan sitä äänikirjasovelluksen suosikkilistaltani enää löytäisi. Onkohan siinä muuten jokin katto, paljonko suosikkeja saa olla? Minulla on varmasti satakunta. 

Jutun julkaiseminen kuitenkin siirtyi ja kun joulun aikakin oli jo selvästi ohitse, se todellakin unohtui. Nyt kun vuosi on taas kiertänyt lähes uuden lenkuran, tämä sopiikin ensimmäiseksi joulun alusajan postaukseksi. Tarkalleen ottaen kirja ei edes tapahdu jouluna / huipennu jouluun, vaan sen voi ottaa ylipäätään talvikirjana.  

Tessa Hadley: Free Love

 

Tessa Hadley: Free Love

HarperAudio, 2022

Lukija: Abigail Thaw

Kesto: 9 h 2 min

Phyllis Fischer oli nelikymppinen, melko tyypillinen 1960-luvun perheenäiti suurkaupungissa. Hänen tehtävänsä oli huolehtia heidän kodistaan, kun aviomies Robert oli töissä ulkoministeriössä. He olivat asettuneet Lontooseen asuttuaan vuosia Kairossa ja lomailivat kesäisin mieluiten Ranskassa. Heillä oli kaksi lasta, 15-vuotias Colette ja 9-vuotias Hugh. He elivät tyypillistä, vaurasta lähiöelämää ja Phyllis piti omaa elämäänsä idyllisenä. Hän oli huolehtiva vaimo ja seikkailunhaluinen kokki ja äiti, joka kaatui aidonoloisesti maahan kun Hugh "ampui" häntä kohti sheriffileikeissään. Hän ei kaivannut mitään, mitä hänellä ei olisi ollut.

Kesällä 1967 yksi aivan tavallinen, heidän isännöimänsä illallinen muutti kaiken. Nicky oli heidän tuttaviensa poika, joka oli juuri muuttanut Lontooseen ja kaipasi äitinsä mielestä uusia ystäviä isossa kaupungissa. Phyllis ei uskonut että heillä olisi mitään yhteistä sellaisen nuoren miehen kanssa, mutta ajatteli tarjota tuolle viimeksi alakouluikäisenä näkemälleen nuorukaiselle tämän yhden velvollisuusillallisen. Nickyn odotukset olivat samankaltaiset, mutta kohteliaisuudesta kaikkia osapuolia kohtaan hän tuli käymään Fischereillä. Kun Nicky ja Phyllis päätyivät etsimään kadonnutta esinettä pimeästä puutarhasta, spontaani suudelma sai Nickyn pyytämään hämillään anteeksi, mutta Phyllisin ajattelemaan, että kuin hienostuneella ranskattarella, hänellä tulisi vielä olemaan tuo nuori mies rakastajanaan.

It wasn't Nicky's words she played over and over to herself, it was rather the wordless minutes of their one long kiss, until she wore out the freshness of her own recollection of it. Then she was frantic, silently and visibly, rigidly frantic in her need to renew the freshness, kiss him again. 

Kun Phyllis sitten tekee tikusta asiaa ja menee tapaamaan Nickyä, nuorukainen ei tiedä mitä Phyllis hänestä haluaa. Nainen oli hyvissä naimisissa ja voisi olla hänen äitinsä. Tämän elämä lautasliinoineen ja kynttelikköineen oli aivan eri maailmasta kuin hänen omansa, mutta toisaalta, hän olisi otettu jos noin viehättävä ja kokenut nainen haluaisi rakastella hänen kanssaan. 

Phyllis alkoi käydä kaupungissa kerran viikossa. Rogerille hän sanoi kaipaavansa vaihtelua, käyvänsä museoissa tai ostoksilla. Välillä hän tapasi aamupäivisin sisariaan että hänellä oli jotain todellista kerrottavaa retkistään, mutta iltapäivät hän vietti Nickyn vuoteessa.

"Quite possibly you've been contented with your bargain, but whatever any individual couple imagine they've chosen, falling in love and all that, there's an element of dilution in it, the system's bigger than any individual."

Phyllis was frowning and smiling, prodding his bare shoulder with her fingertip.

This was just how she imagined young men might think. "Don't you believe falling in love is real then?"

Nicky said sternly that romantic love was a western invention. Sugarcoating on a contractual arrangement. 

Kun hän palasi kotiin näiltä retkiltään, Roger ja lapset olivat jo tulleet kotiin töistä ja koulusta, mutta hänen poissa ollessaan kukaan ei laittanut tikkua ristiin. Kun Phyllis sanoi nälkäänsä narisevalle Hugh'lle että he olisivat voineet tehdä leipiä, tai yhtä hyvin heidän isänsä olisi voinut laittaa illallisen alulle, Hugh katsoi äitiään järkyttyneenä. Isähän on mies, eivätkä miehet laita ruokaa! Kun Phyllis huomautti maailman parhaimpiin kokkeihin lukeutuvan myös miehiä, Hugh sanoi näiden olevan nynnyjä, eikä hän itse ainakaan koskaan opettelisi ruuanlaittoa. 

Phyllis ei varsinaisesti halunnut puhua Rogerista Nickyn kanssa, mutta välillä miesten eroavaisuuksilta ei voinut sulkea korviaan, vaikka Phyllis pyrkikin sulkemaan silmänsä niiltä kamalilta uutispätkiltä, joita kuraisissa ojissa asetta päänsä päällä kantavista sotilaista kaukana Vietnamissa näytettiin. Oli selvää, että nämä kahta eri sukupolvea edustavat miehet erosivat toisistaan myös maailmankatsomukseltaan.

"Nothing that seems normal and reasonable really is. Men in suits like your husband sit around calmly in meetings, deciding whether it's necessary to drop bombs on villages and children, which is an obscenity much worse than pictured." 

Phyllis stood in her nylon slip and her voice was shaky. "But... you have to be realistic. There have always been wars and people who make trouble, you couldn't just let them all take over."

"People who make trouble, Jesus woman! Has it seriously not occurred to you that it's us who make most of the trouble and do most of the taking over?

Free Love ei ole nimestään huolimatta rakkausromaani, eikä sisällöltään "sex and drugs and rock-'n'-roll". Se on sekä äidin että tyttären kasvutarina, onneksi vailla turhaa moralisointia. Se on myös monikerroksinen, teemoiksi nousivat yksilötasolla esimerkiksi äidin ja vaimon vastuu ja sen vastakohtana tuohon aikaan enemmän noussut ajattelu ihmisen yksilönvapaudesta vaikka olisitkin äiti ja vaimo. Myös luokkaeroja ja sukupolvien välisiä eroja käsiteltiin. Vietnamin sota oli vähemmän esillä kuin se todennäköisesti olisi ollut vastaavassa rapakon taakse sijoittuvassa romaanissa. Kirjoitustyylistä ja tunnelmasta tuli suomennetuista mieleeni esimerkiksi Celeste Ng. 

Johanna Elomaa: Kenelle naakat laulavat

Johanna Elomaa: Kenelle naakat laulavat

Otava, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9 h 35 min

Miriam tunsi syyllisyyttä, kun töissä lehden toimituksessa piti taas jäädä ylitöihin. Viisissäkymmenissä oleva toimituspäällikkö Reeta ei tunnu pitävän hänestä. Kahdessa vuodessa he eivät ole lähentyneet ollenkaan, toisaalta Reeta ei tunnu ystävystyneen kenenkään muunkaan alaisensa kanssa vaan johtaa toimitusta rautarouvamaisin elkein. Kun Miriam vastoin pomonsa mielipidettä valitsee provosoivan, lehden miellyttävästä tyylistä poikkeavan kansikuvan, Miriam on se joka kantaa vastuun palauteryöpystä. 

Miriam oli muuttanut taiteilijamiehensä kuvankauniiseen taloon Porvoon vanhassakaupungissa puolitoista vuotta aiemmin, vain muutama kuukausi sen jälkeen kun he olivat tavanneet. Espoossa kasvaneelle Miriamille vanha Porvoo oli kuin boheemi satumaailma. 

Menin salamarakkaudesta sekaisin ja olin haltioissani kadusta, jonka varrella puutalot olivat vaaleansinisiä ja violetteja ja vastamaalattuja. Osa taloista oli hullunkurisesti kallellaan ja osa matalia ja kapoisia kuin nukkekoteja. 

Kotinsa työhuoneen ikkunasta Miriam kuitenkin näkee naapuritalossa tapahtuvan jotain, mihin hänen pitäisi vastuullisena aikuisena puuttua, mutta vaikka hän tuntee häpeää, hän ei saa soitetukai naapurin ovikelloa. Ei vaikka perheen tytär on vasta viidentoista ja viiltelee itseään.

Naapurin ovi avautuu ja Jenna laahustaa pyjamahousuissa ja t-paidassa ulos. Tyttö on avojaloin, eikä tunnu piittaavan pihamaan sorasta. Hän kävelee postilaatikolle, vilkaisee ympärilleen ja oman talonsa ikkunoihin. Kirjekuori on tuttu, tuntuu kummalliselta että se on hetkeä aiemmin ollut omassa kädessäni ja nyt sitä pitelee vieras tyttö kuin aarretta. Tyttö sujauttaa kirjeen housujensa vyötärönauhan alle ja juoksee takaisin sisälle. En näe mitä sen jälkeen tapahtuu.

Om Shanti Shanti Shanti. Riia oli reppureissannut Aasiassa ja opiskellut joogan filosofiaa ashramissa, korkealla Nepalin vuoristossa. Suomeen hän oli palannut joogaopettajana. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli päätynyt Porvooseen ja saanut työpaikan joogastudiolta. Hänellä oli hyvä mies, Riku, jonka kanssa Riia toivoi perheenlisäystä. Aikaa ei ollut loputtomiin, olihan hän jo neljänkymmenen. Rikulla oli ennestään teini-ikäinen poika ja tämän kanssa teini-ikäisen haasteet, ja Riku tahtoo jatkuvasti lykätä ajankohtaa, jolloin vauvaa voisi alkaa yrittää. Riia päätyy tekemään omia päätöksiään, mutta miten pitkään asioita voi Rikulta pimittää? 

Olipahan melkoinen twisti loppupuolella, en yhtään nähnyt mitä on tulossa!.Tunnelma oli kohdillaan heti alusta, kelpo ihmissuhdedraamaa ja ystävyyttä, työpaikka-asioita, vähän kaikkea siis ja lukija niin nappivalinta, tämä oli kuin minulle tehty.

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

 

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

Karisto, 2022

Lukija: Martti Ranin

Kesto: 7 h 54 min

Gustavilla oli selkeä suunnitelma perittyään isänsä ja muutettuaan omaisuuden käteiseksi. Hän lähti kauas Hämeenlinnaan, osti tontin ja aikoi rakentaa sille tehtaan. Sitten oli tehtävä hyvä naimakauppa ja naitava näyttävä vaimo hyvästä suvusta. Hän oli tutustunut taidemaalari Johan Lagerstedtiin ja viihtyi tämän perheen parissa. 

"Olet siis sitä mieltä, että minun pitää valita suhteellisen varakas nainen, riippumatta siitä rakastanko häntä yhtään", Gustav kysyi Johanilta. 

"Aivan. Rahat voi tallettaa pankkiin eivätkä ne katoa, mutta rakkautta et voi tallettaa. Sitä voi olla alussa paljon, mutta et voi tallettaa sitä mihinkään. Kun se katoaa, se katoaa", Johan sanoi ja hymyili leveästi. 

"Mitä te sanotte, herra..."

"Minä sanon, että tämä pimputus tekee minut hulluksi. Birgitta, aiotko tehdä meidät yhtä kuuroiksi kuin äitisi on? Hän takoo cembaloa kuin seppä alastonta. Birgitta!"

Soitto taukosi ja kaksoset lopettivat laulunsa. He vilkaisivat toisiaan, kaivoivat essujensa taskuista piparit ja alkoivat nakertaa niitä kuin hiiret.

Ei aikaakaan, kun hääkutsut postitettiin. Gustav nai rahaa ja sai kontolleen paitsi erikoisen vaimon, myös tämän eksentriset sukulaiset ja kovaa vauhtia ränsistyvän perintökartanon. 

Suvun tarinaa kertoo Gustavin pojanpoika Gabriel, joka on ollut läheinen isoisänsä kanssa ja kuullut tältä yhtä ja toista menneiltä ajoilta. Nimittäin kaikkea aivan päätöntä ja usein hullunhauskaa. Toisaalta paikkakunnalla eli juoru, että patruunalla oli tietty tapansa kurittaa tupakkaenkeleitään... 

Olipahan melkoinen omituisten otusten kerho! Yllätyksiä tupsahteli jokaisen nurkan takaa ja onkin suoranaista vähättelyä sanoa, että viihdyin kirjan parissa. Tosin, olin nimestä alunperin ajatellut, että kirjalla olisi todellinen esikuva. Googlettamalla en Bogdanoff-nimistä tupakkatehtailijaa kuitenkaan löytänyt.

Tämä kirja on yksi hyvä osoitus siitä, miten hienoa on, kun vanhempiakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi. Kun katselin syysuutuuksia, sama trendi näyttää jatkuvan, sen verran monta tuttua, vanhempaa kirjaa äänikirjasovelluksen tulossa olevista bongasin. En olisi tullut Bogdanoffiin tarttuneeksi enää kirjaston hyllyltä, mutta näin se tuli kuunneltua ja hyvä niin. Minulle tuli kerrontatyylistä paljolti mieleen John Irvingin Kaikki isäni hotellit. 

Ehkä sinäkin löydät vielä tämän kirjan?

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

 

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Tammi, 2021

Lukija: Lotta-Sofia Saahko 

Kesto: 11h 23min

Kirjan prologissa Lotta-Sofia sanoo, ettei oikeastaan toivoisi perheensä tai kenenkään hänet tuntevan lukevan hänen tarinaansa. Että hän kertoo nyt asioita, joita ei ole koskaan aiemmin puhunut ääneen. Siitä tuli tunne, että hän on kirjoittanut sydämensä näille sivuille ja miten hienoa onkaan, että hän tarjoaa kaiken tämän kuunneltavaksi juuri minulle. 

Minulla oli tietty syy, miksi Saahkon kirja kiinnosti minua, sen lisäksi että halusin kuulla millaista oli suomalaisperheen elämä Kiinassa ja miksei Saksassakin. 

Ikävuosinani 11-19 yksinhuoltajaäitini muutti meidän kotimme paikkakunnalta toiselle, eri puolilla Suomea 1-2 vuoden välein. Kun toiset samanikäiset loivat elämänikäisiä ystävyyssuhteita, minut revittiin jatkuvasti irti siitä, minne olin juuri varovasti alkanut juurtua. En koskaan kysynyt äidiltä miksi hän sen teki, ja nyt on myöhäistä, sillä äitini kuoli kevättalvella. Toki tiedän miksi äiti aina muutti; hän oli ammatiltaan myymälänhoitaja, joka etsi aina uuden työpaikan jostain osuuskaupan myymälästä, jolla meni huonosti. Hän nosti sen liikevaihdon kuin henkilökohtaisena haasteenaan ja kun haaste oli voitettu, hän tarvitsi taas uuden. Hän oli tietenkin taitava työssään, mutta toisaalta, oliko hänellä sen tähden oikeus muovata tyttärensä nuoruusvuodet niin repaleisiksi? Tuo lapsuuden ja nuoruuden yhdistävä vuosikymmen elämässäni vaikuttaa vieläkin, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todella paljon siihen millainen aikuinen minusta kasvoi.  

Lotta-Sofia oli kaksivuotias ja hänen veljensä Santtu puolivuotias, kun heidän perheensä muutti Saksaan. He olivat siellä identiteetiltään suomalainen, Saksassa asuva perhe. Lotta tunsi Suomea vain mummon ja papan luona vietettyjen lomien verran, mutta Suomi oli hänelle kotimaa, jotain oikeaa ja ihanaa mikä saksalaisilta puuttui. Kun koulu alkoi ja hän sai ystäviä ja uusia harrastuksia, Saksa alkoi tuntua eri tavalla kodilta.

Useamman Saksan vuoden jälkeen perhe muutti Kiinaan, jonne Lotta-Sofia ei missään vaiheessa kotiutunut. Hän tahtoi pitää tiiviin yhteyden Saksan ystäviinsä, hän suunnitteli myös palaavansa sinne opiskelemaan heti kun voisi muuttaa omilleen. Hän olisi halunnut ystävien kaipaavan häntä yhtä paljon kuin hän kaipasi heitä ja suuttui, kun he elivät elämänsä eteenpäin, kun ystäväpiiriin tuli uusia tyttöjä hänen tilalleen ja kun ystävät muuttivat muille paikkakunnille opiskelemaan. 

"Älä nyt ole niin surullinen. Muista, mitä kaikkia kerhoja uusi koulusi tarjoaa. Pääset kuoroon ja teatteriryhmään", isi taputteli polveani. Äiti ja isi odottivat Kiinan elämää innolla: siellä olisi ravintoloita ja nähtävyyksiä, halpoja vaatetoreja ja uima-allaskin uudella asuinalueellamme. Minä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta kaikkea, minkä olin menettänyt. Sydämessäni oli Saksan kokoinen kolo. Oli kuin joku läheinen olisi kuollut, mutta sen sijaan, että olisin saanut haudata hänet, surra ja hyvästellä, äiti ja isi juhlistivatkin elämää ilman häntä. Olin menettänyt tärkeimmän osan elämästäni, enkä saanut edes pitää hautajaisia.

Kasvava Lotta halusi epätoivoisesti olla lapsi. Turvallisuudenkaipuussaan hän ei lopulta halunnut muuttaa kotoa edes täysi-ikäistyessään, eikä olisi perheen muutettua välillä Suomeen lähtenyt opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ellei äiti olisi häntä lähestulkoon pakottanut. Sen sijaan Lotta oli saanut taaperoikäisen itkupotkuraivarit ymmärrettyään, ettei perheen uudessa Suomen kodissa ollut enää huonetta varattuna hänelle. 

"Kyllä me ajattelimme, että sinä jo olisit yliopistossa. Ei tätä tällaiseksi suunniteltu", äiti sanoi kerran, kun nurisin puuttuvaa kaappitilaa.

"Ei meistä kumpikaan asunut enää 18-vuotiaana vapaaehtoisesti kotona", isi lisäsi. "Minua ei olisi mikään pystynyt pidättelemään kotona". Huuleni vapisivat, silmäni täyttyivät kyynelistä. "Miksi te ette halua minua?" minä purskahdin itkuun ja ryntäsin minun -tai siis Liinan- huoneeseen ja piilouduin peiton alle. Nyyhkytin nallen korvaan ja haukoin henkeä, niin hysteerinen olin. Vähän ajan päästä kuulin, kuinka huoneen ovi kävi ja tunsin jonkun istuvan sänkyni reunalle. 

"Ei ole kyse siitä, ettemmekö haluaisi sinua", äiti sanoi ja silitti päätäni. En reagoinut hänen kosketukseensa vaan jatkoin nyyhkyttämistä. "Me emme vain ymmärrä, että mieluummin asut kotona kuin muutat omillesi ja aloitat oman elämäsi. 

"En halua omaa elämää", mumisin tyynyyni. "En tule toimeen ilman teitä."

"Tietenkin tulet toimeen. Olet fiksu tyttö. Sinä jos kuka pärjäät missä vain."

"Enkä pärjää. Minä tarvitsen teitä. En kykene olemaan ilman teitä."

Ihan kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, isän työ vei vanhemmat seuraavaksi Puolaan. Lapsista mukaan lähtisi vain Saksassa syntynyt Liina. Lotta joutui muuttamaan opiskelupaikkakunnalleen ja tunsi itsensä siellä täysin ulkopuoliseksi. Lotta huomasi myös puolustelevansa Kiinaa ja kiinalaisia, vaikkei ollut koskaan halunnut asua siellä, vaan Saksassa tai Suomessa. Itse muistan tehneeni samaa aina kun vaihdoimme paikkakuntaa. Kävi myös niin, että kun siirryimme murrealueelta toiselle, oma puheeni kulki aina yhden muuton verran jäljessä. Kiinnitin siihen huomiota kun muutimme Lappiin ollessani lukiossa. Olimme sitä ennen asuneet 1,5 vuotta Mikkelissä ja saman verran Joroisissa, mutta savon murteen sanat ilmestyivät omaan puheeseeni vasta kun lakkasin kuulemasta sitä ympärilläni. 

Lappiin muutettuani ymmärsin ensimmäistä kertaa myös olemassa olevan ja yhteen hitsautuneen koululuokan jännittävän sitä, millainen uusi, heille tulevaksi ilmoitettu oppilas on. Löysin nopeasti parhaan ystävän ja häneltä kuulin jonkin ajan päästä, että he olivat olleet varmoja, että tuollainen etelästä tuleva on ylpeä "jengiläinen" ja olevinaan heitä parempi. Vasta silloin käsitin myös sen, että siinä missä itselleni Mikkeli oli ollut kaukana "etelästä", oli se Kittilästä katsoen yhtä etelässä kuin Uusimaakin, ainakin jos sieltä odotettiin tulevan niskojaan nakkelevan tytön. 

Kirjan siirtyessä nykyhetkeen siinä kerrottiin myös Lotasta ja papasta. Olin nähnyt nimen "Lotta ja pappa" mainittavan jossain (mutten parivaljakon kuvaa), joten olin automaattisesti olettanut Lotan olevan alakouluikäinen, ellei vielä päiväkodissa. Wikipedia sitten paljasti, että onkin kyse tästä samaisesta kirjailija-Lotasta. Pitää muistaa joskus kuunnella yksi jakso niin tietää paremmin mistä on kyse.

Kirja täytti hyvin odotukseni kuulla Suomen ja Saksan sekä Kiinan välisistä kulttuurieroista. En olisi esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että meidän jouluherkkumme, kuten lanttulaatikko, olisi saksalaislapsille eläinten eikä ihmisten ruokaa. Lotan perheeseensä takertuminen tuli yllätyksenä, mutta sitä on lopussa avattu tyypilliseksi piirteeksi third culture kidseillä. Suomennettu termi näille kolmannen kulttuurin lapsille on matkalaukkulapset, kuvastaen sitä, että he ovat tottuneet tai ainakin saaneet kokea monia muuttoja, kodin pakkaamista ja uudessa kohteessa purkamista. Saahko kertoo lopuksi kirjasta nimeltään Third Culture Kids, ja mitä se on hänelle opettanut omasta itsestään ja siitä, miten omien vanhempien kulttuurin ulkopuolella kasvaminen on hänen persoonaansa vaikuttanut. 

Saahko luki kirjan läpi innosta iloisesti, jopa lapsellisesti hihkuen, eikä pienoiseen ärrävikaankaan useimmiten kiinnittänyt huomiota, kun siihen tottui. Plussaa kauniista lauluista, etenkin niistä alkupuolen saksankielisistä. 

P.s. Luulin lähes loppuun saakka kansikuvan takia, että Saahkosta tuli lopulta keittiöalan ammattilainen. En pääse millään eroon ajatuksesta että hänellä on tarjoilijan työvaate yllään. 

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

 

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Norjankielinen alkuteos: Voksne mennesker, 2019

Gummerus, 2022

Lukija: Pirjo Heikkilä

Kesto: 2h 40min

Lääkärin mukaan nykyään oli "jättejättepopulärt" pakastaa munasolujaan. Niinpä Ida, joka oli nelikymppinen arkkitehti isossa firmassa, siirsi rahaa säästötililtään avatakseen munasolutilin göteborgilaiselle klinikalle. Ehkä hänellä olisi parin kolmen vuoden kuluttua poikaystävä, jonka kanssa tulla hedelmöityshoitoihin, mies joka halaisi häntä toimenpiteen jälkeen ja iloitsisi siitä, että heistä tulisi vanhempia. 

Kertoessani jostain uudesta tyypistä, jota vähän niin kuin tapailen, sekä ystäväni että Marthe huokaavat, että taas varattu mies ja sanovat, ettei minun pitäisi tapailla naimisissa, tai avoliitossa, tai suhteessa olevia miehiä, ettei se ole oikein perhettä kohtaan. Esitän katuvaista, huh, joo, tiedän, mutta uhma nostaa päätään, kun ajattelen, että minun pitäisi ottaa huomioon avovaimot, joita en tunne, lapset joita en ole koskaan nähnyt, että minun pitäisi vastuullisena ihmisenä pidättäytyä, kun saan viestejä keskellä yötä. Pitäisikö minun jättää vastaamatta viesteihin, joissa minua sanotaan seksikkääksi tai ihanaksi tai hauskaksi ja kysytään mitä teen juuri nyt ja voisivatko he tulla käymään, onko minun asiani muistuttaa heitä siitä, että he ovat varattuja, onko minun asiani sanoa topakasti mutta flirttaillen, että kuulepa, eiköhän tämä mene nyt liian pitkälle, ajattelisit vaimoasi ja lapsiasi, kun haluaisin heidän viis veisaavan vaimoista ja lapsista. Pitäisikö mennä yksin nukkumaan ylväine periaatteineni, halata itseäni sängyssä ja ajatella suurenmoista itsekunnioitustani, en saa hyvyyden ja kunnollisuuden vastineeksi yhtään mitään. Ei se niin mene, että jos vain annan olla, jos vain pidän polkuni puhtoisena enkä vastaa viesteihin, niin hupskeikkaa, jostain ilmestyy paljon parempi mies, tismalleen oikeanlainen, semmoinen joka ei seurustele ja joka arvostaa sinun kaltaistasi upeaa naista, kuten ystäväni sanovat, se tapahtuu, kun vähiten osaan odottaa, aina silloin kun kaikkein vähiten osaan odottaa, kuin palkintoruusuke, jonka saan siedettyä yksinoloa niin pitkään, kultamitali pitkästä uskollisesta palvelusta. 

Marthe on Idan pikkusisko ja nyt he olivat kokoontuneet perheen huvilalle Etelä-Norjaan juhlimaan äidin 65-vuotispäivää. Äiti oli ollut yhdessä Steininsä kanssa nyt viisi vuotta. Kristofferilla on poika aiemmasta liitostaan, Olea, joka nytkin on mukana, mutta he ovat yrittäneet yhteistä lasta jo useamman vuoden.

Juuri kun Idan piti kertoa munasolutilistään, Marthella oli isompi uutinen. Heillä oli vihdoin tärpännyt. Ida on vähän kateellinen siskolleen jo Kristofferista; miksi tällä on niin täydellinen poikaystävä kun hän ei löydä ketään, mutta että vielä vauvakin tulossa, ja vielä sinä viikonloppuna kun heidän piti juhlia äitiä, kun Ida itse oli iloinen ja onnellinen päätöksestään avata munasolutili, eikä olisi malttanut odottaa että saa jakaa uutisen läheisilleen. Tämän piti olla viikonloppu, jolloin mikään ei voisi olla paremmin.

Olen tottunut lohduttamaan häntä, halaamaan ja silittämään selkää ja sanomaan, että ei mitään hätää, houkuttelemaan hänet joskus baariin ja tarjoamaan viiniä, jotta hän saisi muuta ajateltavaa, nautitaan nyt siitä, että voit juoda viiniä, Marthe, ja sekä Kristoffer että äiti kehuvat, miten hyvä olen kohentamaan Marthen mielialaa, hyvä huolehtiminen hänestä. Mutta että tämä. 

- Siinähän voi vieläkin käydä hullusti, sanon. 

Ja että ne ovat menneet ja maalanneet mökin, kysymättä hänen mielipidettään! Hän ajatteli heidän mökkiään aina keltaisena, nyt se oli tylsästi tavallinen valkoinen, kuten kaikkien muidenkin huvilat. 

Kirja kuvasi osuvasti ja oivaltavasti, mustan huumorin keinoin sen lähipiirinsä ainokaisen sinkkunaisen tuntoja, yksinäisyyttä ja pelkoa siitä että kaikki vain menee ohi hänen kohdaltaan. Tunnistan joitain samoja ajatuksia itsestäni, kun löysin sen pysyvän suhteeni vasta 35-vuotiaana, vaikken vauvakuumetta potenutkaan, enkä harrastanut varattuja miehiä. Idasta on melkein mahdoton pitää, toivottavasti en itse ollut yhtä ärsyttävä samassa elämänvaiheessa. 

Hassusti vain en parin päivän päästä muistanut kirjasta juuri mitään ja tähän juttuun sainkin lukea kirjaa uudestaan palautellakseni sitä mieleeni. Pirjo Heikkilä oli hyvä valinta lukijaksi.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubara: Bechi

Otava, 2021

208 sivua

Shoshana Ayin. (nimen perässä piste, koska se on lyhenne), kasvoi vanhempiensa eron jälkeen kibbutsissa, Israelissa. Hän oli syntynyt jemeninjuutalaiseen sukuun, kahden pojan jälkeen, jotka olivat kuolleet pieninä. 

Hän halusi kibbutsista pois, pakoon sitä millaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut. Hänen Suuri Suunnitelmansa oli päästä Pariisiin, sillä sen yhden kerran kun äiti oli vienyt hänet elokuviin oli se ollut tarinoita Pariisista, pääosassa Catherine Deneuve. Mutta mies joka hänet pelasti kibbutsilta ei ollutkaan ranskalainen, vaan suomalainen Hannu. 

Alle kolmessa kuukaudessa Shoshanasta oli tullut rouva Meriluoto, joka lähetti vanhemmilleen tylyn yksinkertaisen kirjeen, jossa kertoi avioituneensa ulkomaalaisen miehen kanssa, eikä koskaan palaisi. 

Suomi ei vastannut Shoshanan mielikuvaa Pariisista, eikä pidemmän päälle Hannukaan toteuttanut hänen unelmiaan. Tyttären syntymä olikin ainoa asia elämässä mitä Shoshana ei koskaan katunut. 

Tuo tytär on Bechi, joka Shoshanan muistellessa tapahtumia omasta lapsuudestaan aina Bechin lapsuusvuosiin saakka, kuvaa nykyhetkeä, yhtä päivää jolloin hän tapaa äidin kahvilassa kertoakseen tälle suuren uutisensa. Äidin ja tyttären välit ovat monimutkaiset, kuten ne usein tahtovat olla. Shoshana kysyy alkaako gradu olla vihdoinkin valmis, Bechi kertoo odottavansa lasta. Shoshanasta tulee isoäiti, sukupolvien ketjuun on tulossa uusi lenkki.

Jokin tässä kirjassa kiehtoi. Ehkä sen erilaisuus romaaneista yleisesti ottaen. En tiennyt mitä odottaa, mutten olisi osannut odottaa Bechiä, se on varmaa.

Tiedän että on erittäin kliseistä sanoa lyhyestä kirjasta, että sen sisältö on sivumääräänsä suurempi. Mutta kun sen ollessa erityisen totta, rohkenen sanoakin niin.  Kun sain kirjan luettua, oli vaikea uskoa että olin lukenut vain karvan yli kaksisataa sivua. Toisaalta, eihän tässä ollut mitään ylimääräistä, ei mitään diipadaapaa millä olisi halutessaan voinut kasvattaa sen sivumäärän kolmeensataan.

Bechi on myös kirja, johon olen somemaailmassa törmännyt niin moneen kertaan, etten enää tiennyt aioinko lukea sen. Kaikkihan olivat tehneet sen jo puolestani ja mikä fiilis minulla sen arvioista oli: kaikki ovat myös pitäneet siitä. Se taas saa minussa helposti aikaan tunteen, että tässäpä on kirja josta on pakko pitää ja nauttia, ellet, olet tyhmä tai et vähintäänkään ymmärtänyt lukemaasi. 

Nappasin kirjan täysin mielijohteesta kirjaston vippihyllystä ja kun muuta lukukirjaa ei ollut kesken, silmäilin sitä jo autossa. En sentään kuskinpenkillä. Aloin lukea sitä kotona heti kun mahdollista. En kuitenkaan ahminut sitä. Ehkä se vaati aina pikkasen sulattelua, makustelua, ennen seuraavaa lukukertaa. Ehkä sekin sai kirjan tuntumaan pidemmältä. Kaikista edellä kuvaamistani ennakkoluuloista huolimatta minä pidin lukemastani. Onhan minulla siihen oma, itsenäinen lupani.