Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta

Kesäinen ja mitä herttaisin rakkausromaani Kaikki alkoi salaisuudesta on neljäs kirjajuttuni naistenviikolla. Ylihuomenna, jolloin muun muassa Kirsti viettää nimipäiväänsä, on luvassa vielä erään Kirstin kirjoittama kirja.

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta
Bazar, 2020
430 sivua
Suomennos: Pirjo Ruti
Alkuteos: It Started with a Secret, 2020


Jill Mansell on kuusikymppinen brittikirjailija, joka on 90-luvun alusta tähän päivään julkaissut yli kaksikymmentä suuren suosion saanutta romaania. Niiden käännösoikeuksia on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan ja nyt vihdoin saatiin ensimmäinen myös suomeksi. Lisää on luvassa, sillä Bazar on ilmoittanut uuden käännöksen julkaisusta kesälle 2021.

Kiitokset kustantajalle ennakkokappaleesta.

Kit ja Lainey olivat olleet töissä Loiren laaksossa, vanhassa linnassa jossa eläkkeelle jäänyt brittipariskunta oli haaveillut järjestävänsä ainutlaatuisia häitä ja majoituspalveluita. Luvassa oli ollut muun muassa näyttävä yllätyskosinta ja sitä seuraavat ökyhäät, mutta kaikki alkoi mennä pieleen kun Wyattin morsian sanoikin kiitos, mutta ei kiitos. Tähän muutama muukin peruutus ja yllättävä rahareikä linnan rakenteissa, ja edessä oli valitettava konkurssi. Laineyn poikaystäväkin otti hatkat ja siirtyi eteenpäin, eikä kolmikymppisillä ystävyksillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata Lontooseen. Lainey löysi kyllä unelmiensa työpaikkailmoituksen, siinä oli vain pieni mutta... Lainey näki sielunsa silmin ilmoituksessa mainitun talon merenrannalla ja ilmoituksen laatineen naisen. Hän otti puhelimen Kitiltä ja jatkoi: "En kestä. Ilmoituksessa haetaan pariskuntaa."
Kit virnisti. "Jos polvistut ja pyydät oikein kauniisti, saatan suostua menemään kanssasi naimisiin."

Osaisivatko he esittää pariskuntaa? Olisi ehkä helpompi vaikuttaa rakastavaisilta, jos toinen ei olisi homo ja toinen hetero, mutta aina kannattaa yrittää, he tuumasivat ja Cornwalliin päästyään ihastuivat välittömästi pieneen merenrantakaupunkiin St Carysiin, auringossa valkoisena hohtavaan taloon ja sen persoonallisiin asukkaisiin. Talon omisti Sir Richard, joka oli tehnyt mittavan uran Hollywoodissa ja vietti eläkepäiviään lähinnä giniä naukkaillen ja häntä stalkkaavia faneja pakoillen. Ihailijapostia saapui edelleen päivittäin mutta Richard kippasi kirjeet niitä aukomatta roskiin. Hänen poikansa Tony oli kuollut muutama vuosi sitten, mutta tämän leski Majella ja heidän kolme lastaan, 17-vuotiaat kaksostytöt sekä 11-vuotias poika, asuivat taloa hänen kanssaan. Majellan poikapuoli Seth, Tonyn aiemmasta suhteesta, kuului myös talon asukkaisiin ja Majella oli töissä tämän matkailuyrityksessä. Seth olisi halunnut palkata taloa hoitamaan ja heidän arkensa kaaosta selättämään vanhemman ja pidempään yhdessä olleen pariskunnan, mutta kaikki muut ihastuivat Laineyyn ja Kitiin ja niinpä Seth joutui taipumaan. 

Sethillä oli tosin henkilökohtaisempikin syy miksei olisi halunnut Laineya asumaan saman katon alle, sillä hän oli välittömästi tuntenut vetoa tätä varattua tyttöä kohtaan. Hänellä itsellään oli orastava suhde Dawniin, hiljattain paikkakunnalle muuttaneeseen asianajajaan, jonka oli tavannut vasta pari viikkoa aiemmin. Dawn oli aina tyylikäs ja huoliteltu, Lainey vaikutti maanläheisemmältä ja Seth tiesi jo nyt, että valitsisi Laineyn. Harmi vain tämän poikaystäväkin asui saman katon alla, joten Laineystä tuli pysytellä etäällä. Hänellä saattoi olla naistenmiehen maine, mutta hän oli aina noudattanut - ja noudattaisi - sitä periaatetta, että ei tarkoituksellisesti rikkoisi kenenkään parisuhdetta. 

Muitakin ihastuksia syntyy. Vaikka Lainey oli vannonut pysyvänsä toistaiseksi kaukana miehistä, hän iski silmänsä Sethiin ennen kuin edes tiesi tämän kuuluvan tuleviin työnantajiinsa. Kit alkoi vilkuilla paikallisen baarin komeaa tarjoilijaa ja Majella kävi Laineyn innostamana pitkästä aikaa treffeillä. "Sinä otit minut tänne, koska halusit Maija Poppasen helpottamaan elämääsi." Lainey heilautti hilpeästi käsiään veitsi yhdessä ja peruna toisessa kädessään. "Minä otan asian hoitaakseni. En ehkä voi taata, että tapaat jonkun ihanan miehen, mutta me voimme ihan varmasti edesauttaa asiaa." Ranskalaislinnan epäonnisesta kosinnasta yli päässeet Wyatt ja Penny kohtasivat myös uusia ihmisiä ja lapsilla nyt oli muuten vain huolensa ja murheensa, samoin Sethin yrityksellä. Sir Richardin elämään vaikutti eräs turkoosi kirjekuori. 

Viihdekirjallisuudessa on muutama juonikuvio, josta en välttämättä oikein syty, ja tällainen a tykkää b:stä ja b a:sta, mutta kumpikaan ei neljäänsataan sivuun voi tehdä aloitetta, on yksi niistä. Pallottelusta seuraa roppakaupalla kiusallisia tilanteita, haikailua ja sähkön tuntua ilmassa, mutta myös etäistä käyttäytymistä, kyräilyä ja salailua. Oh come on! Pitääkö minun puuttua asiaan ja tönäistä teidät toistenne syliin?! Mutta toisaalta taas, onhan tämä mitä suloisin ja kesäisin rakkausromaani, jossa on aivan kirjaimellisesti loistava kansi. Plussaa myös siitä, että muutkin henkilöt kuin pääpari Seth ja Lainey olivat äänessä eivätkä pelkästään statistien rooleissa. Niinpä kansien välissä oli monta erilaista rakkaustarinaa ja monta onnellista loppua. Pelkästään onnellisia loppuja. Suosittelenkin kirjaa rakkaustarinoiden ja SuomiLOVEn faneille.

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo

Osallistun jutulla kirjablogistien naistenviikkotapahtumaan. Huomenna esittelyssä kesäinen rakkausromaani ja Kirstin nimipäivänä on tulossa vielä juttua erään Kirstin kirjoittamasta kirjasta.

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo

Taika Tarinat, 2020

280 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Antti piti taukoa psykoterapian opinnoistaan Suomessa ja oli pestautunut puhelinmyyntihommiin Skotlantiin. Vuosi lipevän nilkin roolissa ja hän oli saanut tarpeekseen kiukkuisista asiakkaista. Suhde skottityttöönkin oli aika päättää, joten Antti otti vastaan ensimmäisen pestin mitä vuokratyöfirman tyttö tarjosi, ja mikä parasta, Skotlannin sateet sai vaihdettua Cornwallin aurinkoon ja surffirantoihin.

Trenna Manor oli juuri sellainen graniittilinna, joka teki vaikutuksen sen pihaan ensimmäistä kertaa saapuvaan. Sen joka nurkassa seisoi pieni, pykäläreunainen torni, muratti kipusi sen seiniä tuuheana mattona ja korkeat, moniruutuiset ikkunat peilailivat iltaruskoa ja korkeana kaartuvaa taivasta. Kaukana kartanon vasemmalla puolella, lammaslaidunten takana, päilyi punakultainen meren ulappa. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta tämä oli kuin elokuvan lavaste. Ei ihme, että kartano oli täynnä bed & breakfast -vieraita. 

Kartanoa pyörittivät lady Elisabeth ja sir Anthony, palvelusväkenään omat kolmekymppiset lapsensa, kaksoset Helen ja Henry. Siis köyhtynyt aatelissuku, joka yritti saada kartanonsa tuottamaan. He teeskentelivät entistä loistoa ja kitkuttelivat kulissien takana miten kuten eteenpäin, niin kuin monet muutkin aateliset Britanniassa. Kartanossa vallitsi outo tunnelma, lady oli selvästi kireä, kaksoset parilla sanalla kysymyksiin vastaavia ja hermostuneen oloisia. Ystävyys Helenin kanssa alkoi silti puoliväkisinkin, ei ollut ketään muutakaan kenen kanssa töiden lomassa jutella, sillä Henry oli vielä siskoaankin hiljaisempi. Helen odotti selvästikin lasta, mutta sen Antti ymmärsi olevan erityisen kielletty puheenaihe.

Kaikilla kartanoilla on omat kummitustarinansa, Trennassa se oli koirapäinen lapsi jota oli pidetty lukkojen takana vinttikerroksessa. Lapsen haamu näyttäytyi aina jos oli odotettavissa jonkun perheenjäsenen kuolema.

Sir Anthony oli pitkällä työmatkalla, eikä Antti tavannut miestä pariin ensimmäiseen viikkoon. Ja sitten kun tapasi, löysi tämän kuolleena, verilammikossa kirjaston lattialla haulikkoa hyväilemässä. Haulikolla ei kyllä kukaan ammu itseään takaraivoon oli selvää, ja kun kirjaston seinältä oli kadonnut arvokas taulu, alettiin tapausta tutkia ryöstömurhana. Asioiden todellinen laita selvisi Antille pian, kartanossa tehtiin omistajajärjestelyjä ja Antti jäi yhdessä kaksosten kanssa hotellin johtoon. "Kuunnelkaa tarkkaan. Meidän pitää nyt puhaltaa yhteen hiileen, niin että tämä päättyy onnellisesti. Teidän täytyy tehdä täsmälleen, niin kuin minä sanon, ja kaikki menee hyvin." 

Yhtäkkiä harpattiin ajassa kaksi vuotta eteenpäin ja sitten vasta alkoikin tapahtua...

Kaarina Griffiths on kirjoittanut mainion dekkarin jota luin ahmimalla. Se oli hyvin "syöttävää" luettavaa ~ tiedäthän sen tunteen kun jotain herkkua on ihan pakko ottaa vielä pala jos toinenkin. Juonta punottiin eteenpäin vauhdilla ja käänteitä riitti. Juonena tällainen kudelma jossa pieni porukka, vieläpä Trennan kaltaisessa linnassa, varjelee yhteistä salaisuutta oli koukuttava, kun mietit mistä päästä tuo salaisuus alkaa vuotaa, onko joku muita heikompi lenkki, tuleeko uusi murha ja niin edelleen.  

Jos jotain kritiikkiä antaisin, niin kirjoitusvirheitä oli jokusia, samoin kerran Sir Anthony oli vaihtunut Arthuriksi, mutta annoin nämä hetkessä anteeksi. Kansi on minusta synkkä, ei pelottava mutta ruma, ei lukemaan houkutteleva. Mieluummin olisin nähnyt kannessa Trennan kartanon synkässä valaistuksessa tai vaikkapa yksityiskohdan labyrintista. Minusta olisi ihanaa suunnitella kirjan kansia! Ehkä rupean sellaiseen ammattiin seuraavassa elämässäni.

Vilkuilin jo vähän Griffithsin esikoisdekkaria Punainen piru ja musta enkeli, jonka lukee äänikirjana Erja Manto. Saatanpa hyvin ottaa sen kuunteluun, sen verran hyvä tämä Trennan sokkelo oli.

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Saaran nimipäivänä osallistun naistenviikon kirjahaasteeseen Saara Cantellin esikoisromaanilla Kesken jääneet hetket.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle. 

Kaksi vuotta aiemmin Virva oli muuttanut pois Suomesta. Hän oli tarvinnut uudet maisemat, uudet työtehtävät, uudet tulevat muistot, sillä vanhoihin muistoihinsa hän ei enää halunnut palata. Mutta sitten kaikki oli muuttunut kuin silmänräpäyksestä, kun viesti Salla-siskon joutumisesta vakavaan auto-onnettomuuteen oli tavoittanut Virvan Pariisista. Hän oli palannut heti Suomeen, ottanut taksin suoraan sairaalaan. Sallalta jää kaksi alaikäistä lasta, ex-miehellä on jo uusi perhe ja Virva ottaa lapset hoitaakseen. 

Lapsi selaa valokuvia, näyttää niitä Virvalle, kyselee keitä kuvissa on. Virvan mieleen ne tuovat monia muistoja jotka vievät takaumiin. Niissä käydään lapsuuden kesissä, joita Virva ja Salla viettävät äidin puoleisen suvun saaressa, ja opiskeluajoissa, kun Virvan parhaat ystävät olivat Jonde ja Kati. Käydään ajassa, jolloin saaressa kesiä viettivät aikuiset sisarukset, kun Salla on jo äiti ja vielä naimisissa Maken kanssa, ja ajassa kun Maken sivusuhde oli jo tullut ilmi. 

"Välillä musta tuntuu, että me ollaan tavallaan jo lähtökohtaisesti tuomittuja epäonnistumaan", Salla sanoo. "Miten mä olisin ikinä voinut onnistua avioliitossani, miten me kumpikaan ikinä voidaan onnistua missään miessuhteessa, kun miettii millanen malli me ollaan saatu!"

Muistoissa palataan aikaan, jolloin Virva on kolmekymppinen toimittaja, joka on palkattu isoon projektiin, Suomen historiaa käsittelevän kirjasarjan toteuttamiseen. Tekijöitä on monilta eri osaamisaloilta, mutta projektia johtaa dosentti, yliopiston historian lehtori Kristian Eriksson, neljä vuotta Virvaa vanhempi. Puoleensavetävä mies, kaksi lasta, vaimo Lastensairaalan syöpäosaston erikoislääkäri. 

Kuten niin moni heitä ennen ja heidän jälkeensä, Virva ja Kristiankin oikeuttavat tekonsa sillä, etteivät satuta ketään ulkopuolista. Niin kauan kuin kukaan ei tiedä, kukaan ei kärsi. Jos heidän suhteensa vaikuttaa maailmassa johonkin, niin ainoastaan tasapainoon rakkauden ja rakkaudettomuuden välillä. Juuri nyt, jokaisen suudelman, jokaisen katseen, jokaisen yhdessä jaetun anekdootin ja kosketuksen kautta he lisäävät maailmankaikkeuteen rakkautta ja onnea. Ja sehän ei voi olla paha asia! Eihän? 

Kirjan herkän hempeästä kannesta tulevat mieleen paitsi lapsen selailemat valokuvat, myös pastellisävyiset macaronit joita äiti halusi Sallan hautajaisissa tarjottavan eikä Virva raaskinut sanoa, että ne olivat hänen herkkuaan, ei Sallan. Tyttöjen lapsina saaressa viettämien kesäpäivien lämpö ja ilo välittyivät myös suvensuloisina lukijan mieleen. Näin tiettyjä kohtauksia mielessäni elokuvana.

Nykyäänhän aikatasoilla hyppely on romaaneissa yleistä ja ihan ok, mutta tällä kertaa sellaisia selkeitä aikatasoja ei ollut kahta kolmea, vaan valokuvat veivät pitkin poikin ja sinne tänne Virvan elämässä. Alussa minulla oli toisinaan vaikeuksia hahmottaa missä mennään ja mihin tämä kohtaus liittyy, mutta sitten kun tarina alkoi paremmin vetää mukanaan, tätä ongelmaa ei enää ollut. 

Riikka Ala-Harja: En Saab

Tänään käynnistyy kesän 2020 naistenviikko, jota perinteiseen tapaan vietetään myös kirjablogeissa. Tapahtuman emäntänä toimii tälläkin kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Oma blogini pyrkii tänä vuonna, ensimmäistä kertaa, julkaisemaan kirjajutun jokaisena naistenviikon päivänä. 

Ensimmäinen nimipäiväsankari on Riikka ja täsmäkuuntelin haasteeseen Riikka Ala-Harjan uusimman, nimeltään En Saab. Kirjan päähenkilö on nimeltään Olga, joten sen olisi voinut sijoittaa myös Olgan nimipäivään 23.7, mutta blogissa on näillä näkymin sinne varattu toinen Olga, kirjan päähenkilö hänkin.

Riikka Ala-Harja: En Saab
Otava, 2019
Lukija: Meri Nenonen
Kesto: 4 h 15 min
BookBeatin ilmainen kokeilujakso

Ei se mitään mua kato, se kelaa kai turvavyön systeemejä. Mä katon sitä, mä jaagaan sen katsetta. Se istuu mun lähellä, mut ei se kato mua. En mä enää voi kysyä sen nimeä ilman että siitä kehittyy joku keissi. 

Ja kun ei kehtaa kysyä nimeä, Olga nimeää naisen Muikkeliksi. Olga on ajanut reilun kolmen tunnin matkan Lohjalta Siikaisiin, koska sieltä löytyi uusi turvavyön lukkopesä hänen 28 vuotta vanhaan Saabiinsa ja seuraavana päivänä auto on saatava katsastuksesta läpi. 

Olga on ollut aika rikki sen jälkeen kun tyttöystävä, Pupunhammas, petti ja lähti. Uus pano, uus haju. Pupunhampaan iho halus kertoa mulle jotain mitä Pupunhammas ite ei halunnu, et bunnybaby loikki ympäriinsä ja paneskeli, mut aineenvaihdunta ja iho halus ilmottaa mulle kilpailijasta ihan niinku joku yksinnaimispoliisi. Ja nyt hänen Saabiaan korjaa lähes 180-senttinen nainen sinisessä haalarissaan. Ihan hirveen hurmaava ja staili. Alasti sinisen haalarinsa alla, Olga ajattelee. 

Sillä on karseen komee tukka ja upeet, karheet, huonosti rasvatut kädet. Mä voisin nuolla ne pehmeiks, en ehdota. EN ehdota. 
Sormusta sillä ei oo, sen mä katoin heti. Toisaalta voi sillä silti olla joku. Mun piireissä on aika tosi paljon semmosia jotka on käyny panee reilusti yli nelikymppisiä jotka on ollu viimeset kakskyt vuotta heteronaimisissa ja joilla on lapsia, ja sit herää sellaiset lopunajan toiveet, että pitäis ehkä hiukka naisrakastaa ennen ku elämä loppuu ja sit ne naisrakastaa pari kuukautta ku onhan se kiva ku joku näprää niiden klitorista jota niiden mies ei oo just koskenu. Ja sit ne lesboo kesän tai seikkailee niinku ne ite saattaa sanoa ja sit ne uuvahtaa ku duuni alkaa ja jumpat.


Olga pelaa ringetteä ja on töissä apteekissa ilman farmaseutin tutkintoa. Hän on syntynyt Neuvostoliitossa, muuttanut Ukrainasta Suomeen viisivuotiaana. Mä en oikeestaan tiedä millaista Neuvostoliitossa oli, tai millaista meillä oli, mähän olin viis ku me muutettiin. Mut kyllähän mä jotain muistan, esimerkiks miten kolhoosin päiväkodissa joutu aina syömään lautasen tyhjäks, miten mutsi opetti mua lätkiin korttia ja miten oli hauska uida joessa kun faija piti kainaloista. Ydinvoimalaonnettomuudesta ei puhuttu oikein koskaan. Suomen jutut mä muistan paremmin, sen miten mua haukuttiin koulussa iivanaks ja miten paljon mä jouduin oleen yksin kotona kun mutsi ja faija oli aina töissä. Vanhemmat ovat jo kuolleet, molemmat viisikymppisinä syöpään ja perinnöksi Olga sai vain Saabin. Ja nyt Saabin ratissa istuu Muikkeli.

"Laita vaan tuuletus ihan niin isolle kun haluat, mut älä pliis aja näin kovaa", mä sanon. Nopeusmittarin viisari liikkuu, vauhti nousee, mittari näyttää jo sataakolmeekymppii, tää tyyppi, se ajaa taas päin vittua! Äkkiä me ollaan ihan kiinni Audi A6:n tummansinisessä perseessä. "Mä yritän vähän niinku siedättää sua." Allergikkoja siedätetään, en mä tarvii tällasta.
"Mut tällä lailla vanha karsta irtoo", ja yhtäkkiä se vetää taas tosi jyrkkäkulmasesti vastaantulevien puolelle vaikka edessä on pieni mäki ja sulkuviiva. Enää mä en saa sanottua mitään. Me ajetaan Audin rinnalla, Muikkeli painaa kaasua. 
"Vanha pitää myllätä pois", se sanoo ja vilkasee mua. 

Roadtripistä kohti Lohjaa tulee hurja, kun intohimo Muikkelia kohtaan vaihtuu välillä pakokauhuksi päätyä rekan alle. Loppuosa olikin aika yllättävä, kirjan loppu vähän outo. 

Kirjassa on hyvin vähän dialogia, enimmäkseen se on Olgan omaa päänsisäistä tajunnanvirtaa, miten esimerkiksi Muikkelin saisi lähtemään mukaan Siikaisista Lohjalle. Olgan ajatukset käyvät täydellä höökillä koko ajan, mutta kun ajatuksiaan pitäisi sanoa ääneen, siihen se tyssää. Niin kuin monilla käy, kun ihastuu toiseen ihmiseen eikä tiedä mitä hän ajattelee sinusta. Haastatteluissa Ala-Harja on kertonut kirjan idean takana olevan omalta isältä peritty Saab 900.

Kirja on kauttaaltaan puhekielinen ja toimi äänikirjana todella hyvin, sillä Meri Nenonen ei pelkästään lukenut kirjaa vaan pikemminkin esitti sen. Lukukokemus olisi paperikirjana ollut väistämättä aivan erilainen, joten nyt on vaikea arvioida miten paljon lukija nosti kirjalle antamiani tähtiä, selvää on vain, että äänikirja toimi edukseen. 

Huomenna on muun muassa Saaran nimipäivä ja sen kunniaksi blogissa ilmestyy heti aamusta juttu Saara Cantellin esikoisromaanista Kesken jääneet hetket.

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

Bazar, 2020 (paperikirja 2018)

Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 14 h 57 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Eneby Ruotsin Smoolannissa oli pieni kyläyhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa ja jossa pääkaupunkilaisia katsottiin nenänvartta pitkin. Elettiin kesää 1957. Tukholmalainen Hannah Lönn kirosi, että joutuisi viettämään tuossa jumalan hylkäämässä loukossa peräti kaksi pitkää viikkoa luvattuaan auttaa Lilly-tätiään tämän muljautettua nilkkansa. Hannah oli haaveillut työstä muodin parissa; Rooma, New York, Riviera, Hollywood. Mutta tässä sitä oltiin, keski-ikäisenä ompelijattarena, maailmalle kantavat urahaaveet kuihtumassa ja kurjuuden huipuksi matkalla kesäloman viettoon Enebyhyn.

Perheitä ja kyläläisiä esitellään alussa monia. On esimerkiksi seppä Igor ja tämän vaimo Anna sekä Kanttoriksi kutsuttu kulkuri. Igorin veli Sören oli asunut Igorin ja Annan luona jo vuosia. Hannahin tullessa Enebyhyn oli illalla luvassa ompeluseurat, jolloin miehet olivat puolestaan kokoontumassa viinaan menevälle Igorille ottamaan kuppia. Igor hankki pontikkaa povari-Idalta, jonka tuotantolaitosta Asta Grankvist katsoi pahalla silmällä.

Asta Grankvist oli vanhapiika, joka erittäin mielellään ja pyytämättä jakoi neuvojaan kaikille. Hän oli vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle sairaanhoitajan työstään olettaen olevansa korvaamaton, mutta työkaverit eivät olleet soitelleet perään. He halusivat varmaankin puhdasta huomaavaisuuttaan antaa hänen huilailla rauhassa pitkän työuransa jälkeen. 


Gunnel Molin oli vaaleaverikkö, kylän oma gracekelly, kahden lapsen äiti jonka mies Gunnar näyttäytyi harvakseltaan Enebyssä.

Hannah hymyili mahdollisimman ystävällisesti ja kääntyi kohti Gunnel Molinia. 
- Anteeksi, minulle jäi hieman epäselväksi, käyttekö te töissä vai oletteko kotirouva? 
Vaaleaverikkö hymyili viileästi, minkä Hannah tulkitsi vastaukseksi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. 
- Millä alalla miehenne on?
Hannah olisi voinut yhtä hyvin röyhtäistä suureen ääneen. Vielä äsken rupatelleet, räpättäneet ja räkättäneet naiset vaikenivat ja tuijottivat Hannahia kauhuissaan.Gunnel Molinin ilmekään ei värähtänyt, vaan hän istui kuin suolapatsas kahvikuppi sylissään katse kattoon kiinnittyneenä. 
Taas Hannah oli möhlännyt. 

Mattsonien perheeseen kuuluivat Arne, tämän vaimo Kerstin ja heidän poikansa Jonni. Pelkkä mammanpoika äitinsä helmoissa, oli Arnen näkemys jälkeläisestään. Jonnin oli määrä muuttaa omaan torppaansa ja mennä naimisiin 22-vuotiaan Beatrice Karlssonin, maatilallisten Gustavin ja Svean tyttären kanssa, kun oli tämän jotenkin saanut suostumaan kosintaansa. 

Sitten hänellä välähti, pimu oli tietysti pieniin päin. Jonni ansaitsi siis ainakin rahtusen kunnioitusta, jos hän kerran kykeni tekemisiin naisten kanssa. Arne oli jo ehtinyt murehtia, että pojassa oli jotakin vikaa, sillä ainoa nainen jota kohtaan Jonni oli osoittanut kiinnostusta, tai paremmin sanottuna palvontaa, oli Kerstin. Hänen mielessään oli käynyt jopa kauhistuttava ajatus, että poika oli homofiili.

Svea Karlsson oli jo arvannut miten tyttären oli käynyt, kun aamukahvi oli saanut tämän pahoinvoivaksi. Gustav oli hemmotellut tytön pilalle ja Svea oli ollut jo luovuttaa hänen suhteensa, kuka tämän ikinä veisi vihille.

Äidin mielestä Beatrice oli onnistunut vain yhdessä asiassa, nimittäin kihlauksessa. Svea oli mennyt täysin pois tolaltaan uutisen kuultuaan, syleillyt Beatricea, hakenut pullon ja tarjonnut isälle snapsin keskellä kirkasta päivää. Koko juttu oli karannut nopeasti käsistä. 

Jonniin taas oli ihastunut Söderlundien kauppiasperheen kotiapulainen Ulla. Tällä oli salaisuus jonka tiesi vain, yllätys yllätys, Asta Grankvist.

Kristina Lind piti kylän konditoriaa äitinsä kuoltua. Hannah tunsi naistyypin. Ulkonäkö kieli itsensä kieltämisestä ja laiminlyömisestä muiden tähden. Kristinan tapauksessa kuolleiden tähden. Se oli surullista. Konditoriaan Hannahia vetivät vaniljasydämet, ne olivat miltei hävyttömän suuria ja komeita ja päällä oli reilusti tomusokeria. Kristina leipoi kaiken itse, mutta kahvilassa häntä autteli joskus kauppiasperheen tytär, Laila Söderlund, joka oli kova lörpöttelemään, muttei kuitenkaan pärjännyt siinä äidilleen Gretalle.

Hannah pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan pitkää selontekoa salamyhkäisen kotiapulaisen herättämistä epäluuloista ja pyysi kovaan ääneen Lucky Strike -askin. 
Kauppaan laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut piparkakun putoavan lattialle. Kuusi silmäparia tuijotti Hannahia ja hän ehti nähdä niin järkytystä, yllätystä kuin inhoa. Sitten Greta ryhdistäytyi. 
- Kokonainen askiko? Myymme savukkeita myös yksittäin.
Hannah vakuutti, että halusi kokonaisen askin. - Itse asiassa, laitetaan kaksi.

Hannah oli vastahakoinen, kun Lilly-täti tarjosi Hannahin ompelutaitoja yhdelle jos toisellekin kyläläiselle. Hannah ja Lilly-täti olivat kuitenkin menossa ottamaan mittoja Asta Grankvististä uutta pukua varten, kun löysivät hänet hengettömänä keittiön lattialta, räätälinsakset rintakehästä törröttäen.


Greta Söderlund oli ainoa joka ei selvinnyt roolistaan murhenäytelmässä. Eihän tätä voi edes käsittää -tyylisen päänpudistelun lomassa hän näytti hävyttömän tyytyväiseltä, luultavasti siksi, että kaupasta oli tullut luonnostaan paikka, jonne kokoonnuttiin tuulettamaan hirmuteon kirvoittamia tunteita. Yhtäkkiä koko kylän väelle oli tullut huutava tarve lähteä ostamaan edullista pikkusälää, kuten hakaneuloja tai kanelia.
Hannah ei jäänyt pekkaa pahemmaksi. Ostettuaan turhanpäiten ruokasoodaa hän oli jäänyt kauppaan kuuntelemaan huhupuheita. Hän oli nimittäin päättänyt saada Asta Grankvistin murhaajan kiinni. Mieluiten ennen kuin se roisto ehtisi nitistää hänetkin.

Siinäpä oli melkoinen kavalkadi henkilöitä! Ärsyttävästä jokapaikantietäjästä kehkeytyi julman kuolemansa jälkeen kerrassaan hieno ihminen, jota kyläläiset kilvan kehuivat miellyttäväksi naisihmiseksi. Murhaaja ei siis millään voinut olla kukaan omalta kylältä, ei tokikaan. Tapausta ryhtyivät tutkimaan rikosetsivä Holm ja apulaisetsivä Rask, mutta Hannah ei malttanut olla penkomatta asioita itsekin. Halukkaita pääsemään eroon joka asiaan puuttuvasta vanhastapiiasta tuntuikin olevan jonoksi asti. Asetelma oli siis enemmänkin perinteisen britti- kuin skandidekkarin kaltainen ja loi tälle lempeälle jännärille kiinnostavat, ajankuvalleen uskolliset ja hyvin toimivat raamit. Kirjalle on luvassa jatkoa, Hannah tulee siis tutkimaan rikoksia jatkossakin ja uskon palaavani hänen seikkailuihinsa.

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Minerva, 2019

Alkuteos: Havets børn, 2018

Suomennos: Katarina Luoma

Lukija: Kati Tamminen

Kesto: 14 h 40 min
Kuuntelin Nextoryn sovelluksessa.

Hän saa auton taas hallintaansa, istuu tovin paikoillaan ja katsoo ulos. Tuulilasi on pirstaleina. Siihen hän ei ollut varautunut, hän oli olettanut, että Leonora katoaisi auton alle, eikä sinkoutuisi sen yli. Naisen veri on värjännyt pirstaloituneeseen tuulilasiin pyöreän kuvion, punaisen hänähäkinverkon. 

He olivat tavanneet yli kaksikymmentä vuotta sitten Aarhusin musiikkikonservatoriossa, kun Christianin uusi firma oli saanut toimeksiannon konservatorion remontoinnista ja Leonora toimi projektissa opiskelijoiden edustajana. He olivat menneet naimisiin ja saaneet yhden lapsen, Johanin, joka oli sairastunut leukemiaan ja Leonora oli omistanut koko elämänsä tämän paranemisen eteen. Nyt poika oli aikuistumassa, tervehtymässä ja muuttamassa piakkoin pois kotoa.

Tasaisen ja idyllisen perhe-elämän arjen särki öinen tekstiviesti. Puoli kolmelta yöllä se piippasi Christianin puhelimeen ja Leonoralle tuli yhtäkkiä ikävän turvaton olo. Pyyntö saada nähdä keneltä viestit olivat johti kiivaaseen riitaan jonka päätteeksi Christian heitti puhelimensa seinään mieluummin kuin antoi vaimonsa lukea nuo viestit.

Christianin salaisuus on nuorempi nainen, Zenia, työpaikkaromanssi kuten Leonorakin oli aikoinaan ollut. Halu. Niin Zenia on sen selittänyt. Halu elää. Zenia rakastaa tuntea hänen halunsa ja tahtonsa, Leon kanssa oli toisin. He alkoivat miltei pelätä toistensa kehoja kun Johan sairastui. Omatunto soimasi välillä miestä, sillä Christian rakasti edelleen vaimoaan, mutta tutulla ja turvallisella tavalla. Eikä näin voisi jatkua loputtomiin, Zeniakin haluaa hänen tekevän valinnan heidän välillään.

Miten Christian voi tehdä tämän vaimolleen, poikansa äidille? Leonora oli jättänyt lupaavan viulistinuransa heidän poikansa takia, valvonut lukuisat yöt tämän kanssa, matkustanut Seattleen asti saamaan tälle hoitoa mitä Tanskasta ei saanut. Hoidot olivat tulleet kalliiksi, Leonora oli myynyt arvokkaan viulunsa mutta se ei ollut riittänyt, myös Christianin firman rahoja oli tarvittu. Kaikki on valhetta, siltä hänestä tuntuu tällä hetkellä. Christian, sekin että he selviytyivät kaikesta yhdessä, tukivat toisiaan. Rakkaus, kaikki, valetta. Mutta Leonora ei ollut nainen joka antaisi heittää perheidyllin roskikseen noin vain, hän aikoi pitää puolensa Zeniaa vastaan. Zenia on valinnut väärän vastustajan. Leonora ei ole mikään pikku kotirouva, käytetty nainen. Leonora on taistelija. Ja hän on päättänyt voittaa.

Uskottu nainen on niitä kirjoja, jossa alkumetreillä kerrotaan mitä tapahtuu ja sen jälkeen käydään läpi miten tilanne on päässyt niin pahasti eskaloitumaan. Muttei se niin yksinkertaista ollut, sillä lisää twistejä oli luvassa! Kirja oli taitavasti punottu yhdistelmä psykologista trilleriä ja avioliittodraamaa ja jännite kesti taukoamatta loppuun saakka, sillä käänteitä tuli vähän väliä. Ensimmäisen kerran annan dekkarille täydet viisi tähteä. 

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Wsoy, 2020

358 sivua

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Vuonna 1942 ei syntynyt paljoa lapsia kun miehet olivat rintamalla, mutta Essi ja Assi tulivat maailmaan, syntyivät Annin pikkusiskoiksi. Odottavat äidit saivat kyllä ylimääräisiä korttiannoksia, mutta aliravitun äidin kaksoset syntyivät pieninä ja heikkoina, eikä heidän alkuun kuviteltu pysyvän pitkääm hengissäkään. Muutenkin oli ollut järkytys kun terveyssisaren olettamat jälkeiset osoittautuivatkin toiseksi vauvaksi eikä isä siitäkään huolimatta saanut toivomaansa poikaa. Isosisko Anni oli syntynyt juuri ennen Mainilan laukauksia ja lapsiluku jäi näihin kolmeen.

Assi tunsi heti pienestä pitäen olevansa ylimääräinen, "sattunut syntymään". Esikoinen oli äidin tyttö, kiltti pikku apulainen joka juorusi äidille kaikki Assin tekemiset, ja 20 minuuttia nuoremmalla Essillä oli kuopuksen asema. Assi kaipasi äidin hyväksyntää, mutta läheisemmäksi hänelle tuli Purhosen täti, heitä usein äidin töissä ollessa hoitanut Karjalan evakko joka liekutti tyttöjä sylissään ja oli aidosti lapsirakas. Kun Assi yritti lähestyä äitiä, tällä oli tapana tokaista että mees nyt siitä kiehnäämästä. Assi itkikin pitkät itkut kun perhe muutti pikkukylästä kauppalaan Loimaalle ja Purhosen täti tuli enää kerran käymään. 

"Aina saa hävetä" on lausahdus joka toistuu usein. Mitä jos joku talossa saa tietää, että iso tyttö nukkuu häkkisängyssä? Kaikki nauravat hänelle. Aina saa hävetä. Tai silloin kun tarhassa leikkitäti käskee vaihtamaan värikynän oikeaan käteen ja piirustuksesta tulee kamala, tai Essi juoruaa Assin poranneen kun pojat kiusasivat koulussa.

Kiusaa takas, äiti naurahtaa. Ei Essi tommonen porukolli ole, äiti sanoo myöhemmin isälle, Assi kuulee sen ja taas on hävettävä, hän on hankala lapsi, tekee kaiken väärin, ja kädetkin on väärinpäin, hän on kokonaan väärä, ykspäinen porukolli. Hän ei ymmärrä, miten voisi muuttua ihan tavalliseksi. Että äiti olisi tyytyväinen ja tykkäisi.

Kaksoset ovat kolmetoistavuotiaita,  kun äiti kertoo vakavan uutisen. Hän joutuu sairaalaan leikkaukseen, koska hänellä on "kasvi vatsassa". Isä vie tytöt sairaalaan vieraisille, pyhävaatteissa ja puhtaissa kengissä. Assi ei muista, että kotona he olisivat koskaan olleet yhtä lähekkäin ja yhtä kilttejä toisilleen kuin siinä sairaalasängyn vieressä. Isä pitää äidin kättä kädessään, silittää sitä, onko sellaista nähty koskaan kotona? Ei ole. 

Vihdoin päästään rakentamaan omaa taloa, mutta se viekin sitten kaikki rahat. Äiti on tyytyväinen kun Anni menee kauppaopistoon, kaksosten lukionkäynti on taas turha menoerä. Koulu menee mitenkuten, ehdotkin tulee algebrasta. Ylioppilastutkintoon Assi kuitenkin pänttää, saa jopa äidinkielestä laudaturin. Poikaystävä Jarmo hakee Turun yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, joten sinne Assikin hakee ja molemmat saavat opiskelupaikan. On mahtavaa,  kun ei enää ole laiska, vastahankainen, nyrpeä ja opettajan kysymyksiä pelkäävä koululainen, joka tuijottaa tunnilla ikkunasta ulos, eikä uskalla viitata, vaikka tietäisikin oikean vastauksen. Ja äkkiä onkin aikuinen ihminen, jolle puhutaan kuin täyspäiselle aikuiselle ja jonka pitää itsenäisesti hoitaa opintonsa, olla läsnä luennoilla ja lukea tenrreihin niin, että pääsee niistä läpi. Jarmon kanssa Assi muuttaa Helsinkiin, vastahakoisesti tosin. Siellä hän tapaa Runoilijan, jonka kanssa liitto kestää pidempään kuin Jarmon, ja liitosta syntyy myös tytär. Runoilija rakastuu kuitenkin toiseen naiseen ja muuttaa Ruotsiin. Runoilija kirjoittaa Assille: "Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme enää ole toistemme tiellä." 

Assin "pelastaa" Miska, jonka kanssa muutetaan kohta Itä-Suomeen, kun mies saa sieltä nimismiehen viran. Assi on tehnyt uraa vapaana toimittajana ja muutonkin jälkeen kirjoittaa kolumneja. Vähitellen häntä pyydetään kirjoittamaan muutamaan muuhunkin lehteen, ja lopulta tulee se päivä, jona hän pystyy maksamaan osuuskauppaan koko kuukauden ruokalaskun omilla tuloillaan. 

Kirjan ehdottomasti parasta antia oli sen luoma ajankuva, kuten Variksen romaaneissa yleensäkin. Muutamaan otteeseen ajankuvaa elävöitettiin "lehtileikkeillä" sen hetkiseltä vuosikymmeneltä.

Kansanhuollon joululahjat 
Näin paljon enemmän nautintoja verrattuna tähänastisiin määriin on kansanhuolto lehtemme painoon mennessä luvannut henkeä kohti joulukuussa.
Kolme askia pillitupakkaa
puoli pakettia Sirkku-palasokeria
paketti kahviketta
15 karamellia
paketti jauhoja
purkki sakariinia
SK 1942

Jotenkin hienoa näin omakohtaisessa romaanissa on nähdä se, ettei Varis ole katkera menneille, vaikka on joutunut kokemaan niin paljon, niin lapsuudenperheensä kuin esimerkiksi Runoilijan taholta. Liitto oli myrskyisä, mutta välit säilyivät ja Runoilija kävi myöhemmin heillä monet kerrat kylässäkin. Lapsuusajoista voitaisiin nykypäivänä todeta, että kylmäkiskoisen äidin tarjoama kiintymyssuhde oli turvaton. Kaksosethan usein tukeutuvat toisiinsa ja olisi luullut noissa oloissa juuri niin käyvän, mutta Assi ja Essi tuntuivat jäävän kummallisen vieraiksi toisilleen ja Anni heille molemmille. 

Variksen teokset ovat mieleeni, mistä kertoo sekin, että tämä on jo neljäs lukemani. Lukulistalle pitää ehdottomasti lisätä vuonna 1994 ilmestynyt Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka kertoo Variksen ja Runoilijan, eli Pentti Saarikosken liitosta. Myös '99 ilmestynyt Maan päällä paikka yksi on olisi kiinnostava, sillä sekin kertoo Variksen lapsuusvuosista. 

Aiemmin lukemani ja bloggaamani Variksen kirjat ovat:

Että tuntisin eläväni (novellikokoelma)
Naisen paras ystävä 
Huvila

Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)

Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)

Otava, 2018

Lukija: Tuija Kosonen

Kesto: 7 h 14 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Ellen on lähtenyt puutarhamatkalle Andalusiaan, matkalle jolla on osanottajia ympäri Eurooppaa. Ryhmää on vetänyt kuusikymppinen Carlos, joka on flirttaillut Ellenille koko viikon ja ollut tarjoamassa käsivarttaan, vaikka tie olisi ollut viivasuora. Kiertomatka on nyt päättymässä upeaan valkoiseen hotelliin ja sen puutarhaan, joka on kuin värien ilotulitus ja jonka pihalla huutelevat riikinkukot.

Hotellissa vietetään illalla hääjuhlaa ja valmistelut ovat täydessä käynnissä. Hääparin näkeminen tietää onnea, Ellen ajattelee, ja on yllättynyt kun hotellissa on myös suomalaisia vieraita, mutta se johtuu siitä, että hääparin sulhanen Mikael on turkulainen ja morsian Carmen on andalusialainen. Carmen taas pitää hyvänä enteenä sitä, että Ellen on kotoisin Turusta kuten sulhokin, ja kutsuu siksi Ellenin hääjuhlaan, Ellen puolestaan Carloksen avecikseen.

Carmenin perheelle nuorten rakkaus on tärkeintä, vaikka onkin surullista päästää tytär kauas Suomeen saakka. Mikaelin äiti Sirkka taas ei ole mielissään oikein mistään, hääpaikan kuumuudesta tai poikansa valinnoista ylipäätään.

Huuto herättää Ellenin keskiyöstä, kesken sikeimmän unen. Kirkuna halkoo pimeyden, sydän pyrkii rinnasta ulos. Ellen kompuroi ylös vuoteesta, vetää lakanaa ympärilleen, näkee parvekkeen avoimen oven, kuulee meren kohinan, mutta ei siltikään hetkeen tiedä missä on. Ei hetkeen käsitä, kuka karvainen ja hyvin alaston mies hänen sängyssään makaa. 

Riikinkukot ne vain huutavat, Carlos lohduttaa. Ellenin tulee miestä vielä ikävä.
Mutta aamulla kun Ellen herää ja on lähtemässä aamu-uinnille, hotellin edessä on ambulanssi ja tiedetään kertoa jonkun kuolleen sydänkohtaukseen. Carmen itkee lohduttomasti, hänen perheensä ja iso sukunsa lohduttavat häntä kun ambulanssi vie Mikaelin äidin mukanaan. Elleniä ei Turussa odota mikään kiireellinen, joten hän päättää jäädä vielä Andaluciaan auttamaan äkillisen menetyksen kokenutta suomalaisperhettä. Miten huono alku uudelle avioliitolle. Carmenia pelottaa miten anopin kuolema tulee vaikuttamaan heihin ja miten hän tulee pärjäämään yli Suomen pimeän talven, kun tuoreen aviomiehen suku tuntuu syyttävän häntä anopin kuolemasta.

Takaumissa siirrytään välillä menneille vuosikymmenille, maatilalle Mynämäellä, kun Mikaelin äiti on siellä miniänä. Mikaelin piti aloittaa häiden jälkeen uudessa työpaikassa Turussa, mutta kaikki muuttui, kun isä tarvitsi nyt poikaansa auttamaan samaisen maatilan töissä ja nuorenparin uusi vuokra-asunto Turun keskustassa piti sekin unohtaa. Mynämäellä Carmen palelee ihan konkreettisesti, eivätkä miniän ja appiukon välit ole sen lämpimämmät.

Myös ensimmäisestä osasta tutut Samuel ja tämän tyttöystävä Sindi sekä Silja (Innan kaverin Pilken äiti) ovat mukana. Nuoret ovat nyt 19-vuotiaita ja seurustelleet kohta vuoden, muuttaneet yhteen, tehneet graffiteja, matkustelleet. Samuel suorittaa siviilipalvelustaan ravintolassa ja Sindi on töissä kahvilassa, jossa häntä stalkkaa ei-toivottu, iljettäviä kuiskutteleva ihailija. Silja puolestaan on etsinyt seuraa Tinderistä ja turhautunut tarjontaan, kunnes tapaa Pekan ja rakastuu. Pekka voittaa nopeasti puolelleen myös Pilken.

Voiko tämä olla tottakaan, Silja ajattelee kun Pekka laskee tarjottimen pöydälle heidän väliinsä.Teetä juova mies, samassa kaupungissa asuva vapaa töissä käyvä mies. Mies joka saisi kenet tahansa, joka voisi olla kiinnostunut kenestä tahansa, mutta on kiinnostunut minusta.

Ellenin käy Carmenia sääliksi, kun naisesta tuntuu, että häntä yritetään savustaa pois maatilalta. Mikaelin täti Irmakin puuttuu joka asiaan ja yrittää ajaa hänet kumoon pimeällä kylätiellä. Ehkä yhteinen tekeminen auttaisi naista kotiutumaan, Ellen ajattelee ja istuttaa Carmenin kanssa sipulikukkia.

Ellen ja Carmen tekevät vielä viimeistä ryhmää, tiivistä tulppaanirykelmää, josta riittäisi Carmenille iloa huhtikuusta kesäkuulle saakka. Carmen asettelee sipuleita Ellenin ohjeiden mukaan kaivamaansa kuoppaan ja hänen silmänsä osuu johonkin valkeaan mustan mullan seassa. 
Hän kaivaa innoissaan, nostaa pieniä valkeita helmiä esiin mullan seasta ja esittelee niitä Ellenille kuin aarteita. 
- Helmet tietävät hyvää, Carmen sanoo. - Vihdoinkin hyvä enne. 
Ellen kääntelee Carmenin löytöjä käsissään. Helmiä ne eivät ole. Hampaita, hän ajattelee, muttei sano mitään, ei tahdo pelästyttää Carmenia, ei pilata hänen iloaan.

Näppärästi kulki juoni tässä toisessakin Ellen Lähteen osassa. On piristävää kun päähenkilö on rehevästi aikuinen nainen, kuusikymppinen. Veri ei roisku, poliiseja ei vilise, sen sijaan ratkotaan sukusalaisuuksia. Todellakin cozy crimea ja ihanan kesäistä, Andalucian lämmön oikein tuntee hyväilevän ihoa.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway 1)

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway 1)

Tammi, 2019 (paperikirja 2017)

Alkuteos: The Crossing Place, 2009

Suomennos: Anna Kangasmaa

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 9 h 34 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Mustat housut, musta muodoton yläosa. Hän ei juuri vaivaa silmiään vaatteita valitessaan. Hän pitää väreistä ja erilaisista kankaista, itse asiassa hän on varsin heikkona strasseihin ja putkihelmi- ja timanttikirjailuihin. Sitä ei tosin saisi selville tutkimalla hänen vaatekaappiaan. Siellä roikkuu tumma rivi housuja ja väljiä tummia jakkuja. Mäntypuinen lipasto on täynnä tummia puseroita, pitkiä villatakkeja ja mattapintaisia sukkahousuja. Ennen hän käytti farkkuja, mutta saavutettuaan koon 44 hän valitsee mieluummin sammarit, tietenkin mustat.

Ruth on arkeologi, joka on kohta täyttämässä neljäkymmentä. Hän painaa 80 kiloa ja pitää itseään läskinä. Hänellä on syrjäinen, pieni, yhden makuuhuoneen asunto, jossa hän asuu kahden kissansa Flintin ja Sparkyn kanssa ja jonka etupihalla kasvaa pelkkää ruohoa ja sen takana kilometreittäin aavemaisen kaunista, märkää marskimaata. Hänet toi kymmenen vuotta sitten marskimaalle tutkimustyö, mutta nykyään hän opettaa arkeologiaa yliopistossa määrätietoisille maisteriopiskelijoille, hänen erikoisosaamistaan ovat luut. 

Rikoskomisario Harry Nelson tarvitsi Ruthin apua, sillä suolamarskilta on löytynyt luita, ja niistä pitää selvittää miltä ajalta ne ovat. Nelson lähti itse ajamaan Ruthia luiden löytöpaikalle jolloin naiseen iski taas kehopaniikki. Ruth nousee kyytiin tuntien itsensä lihavaksi, niin kuin aina auton sisällä. Hän pelkää sairaalloisesti, ettei turvavyö ylety kiinni tai että jokin näkymätön painoanturi laukaisee kimeän hälytyssignaalin.

Koiranulkoiluttaja oli löytänyt luut mudan seasta, selvästi ne olivat ihmisen luita. Ruth työskentelee kuin transsissa, hän merkitsee löydön karttaan ja panee merkille mihin suuntaan se osoittaa. Sitten hän ottaa valokuvan ja jatkaa taas kaivamista. Hän löytää rautakautisen kaularenkaan, josta innostuu, kenties ruumis on uhrattu jumalille, mutta komisario Nelson on selvästi pettynyt. Hän oli toivonut, että löytö olisi ollut kymmenen vuotta aiemmin kadonnut pikkutyttö, Lucy Downey. Lucyn tapaus oli jäänyt kummittelemaan, sillä Harry sai kirjeitä. Et edelleenkään etsi oikeista paikoista, pyhistä paikoista, toisista paikoista. Etsit vain sieltä missä puut kukkivat ja lähteet uhkuvat. Etsi uudestaan Harry, Lucy on syvällä maan alla, mutta hän nousee taas. Lupaan sinulle. Rauhaa.

Nelson oli karskinkomea, vähän jäyhänoloinen poliisimies, kotoisin Blackpoolista ja liittynyt poliisivoimiin jo kuusitoistavuotiaana kadettina. Tunne, että teki jotain tarpeellista oli palkitsevaa. Elämänsä hän oli järjestänyt hyvin raiteilleen, pubi-ilta perjantaisin, launtaina matsi, sunnuntaina golfia, mutta ellei vaimo olisi tahtonut toisin, he asuisivat kaupungissa edelleen. Mutta sitten, juuri ennen vuodenvaihdetta, katosi toinen pikkutyttö, Scarlett Johansson. Joko murhaaja on sama kuin Lucyn, tai ainakin haluaa saada sen kuulostamaan samalta, sillä Harry alkaa taas saada kirjeitä.

Ruthin löytämä kaulakoru kiinnostaa hänen vanhoja tutkijakumppaneitaan, Peteriä sekä norjalaista Erikiä, jotka kymmenen vuotta aiemmin tutkivat Ruthin kanssa marskimaan paalukehää. Ruth oli silloin seurustellut Peterin kanssa, mutta päättänyt suhteen viisi vuotta sitten koska oli tajunnut, ettei enää rakastanut miestä. Molemmat ilmoittivat nyt yllättäin saamastaan virkavapaasta ja palasivat Norfolkiin tutkimaan jälleen marskia ja siihen paalutettua polkua, Peter kirjaansa varten.

- Eli tämä voi olla suomaan poikki vievä polku. 
- Niin, ylityspaikka tai risteyskohta. Tärkeä raja-alue, jolla saattoi kulkea pyhän maaperän läpi. Yksi askel väärään suuntaan, niin on kuoleman oma, ja päätyy suoraan helvettiin. Jos pysyy polulla, pääsee taivaaseen. 
Erik hymyilee, mutta Ruthia puistattaa. Hän muistaa kirjeet. "Katso taivaalta, tähdistä ja risteyskohdista. Katso mitä taivasta vasten heijastuu. Löydät hänet sieltä, missä maa ja taivas kohtaavat" 
Tiesikö kirjeiden kirjoittaja polusta? 

Jopas oli painostaan numeroa tekevä päähenkilö tässä dekkariavauksessa. Ehkä chick-litmäisellä itseinholla haettiin naisen hahmolle sympatiaa, mutta voin luvata, että mieheni ei ikimaailmassa alkaisi lukea tällaista dekkaria, eli kohderyhmä lienee tarkoituksella suunnattu naisiin. Onneksi Ruthin painoahdistus jäi taka-alalle kirjan edetessä. Noin muuten tässä oli sopivassa suhteessa rikostutkimusta ja päähenkilöiden oman elämän käänteitä ja tuleekin olemaan mielenkiintoista seurata millaisiksi Ruthin ja Harryn välit tulevissa osissa muotoutuvat. Syyllisen arvasin oikein ennen paljastusta, mutta se ei haitannut yhtään, loppu oli todella jännittävä!

Elly Griffiths on brittikirjailija Domenica de Rosan alter ego. Syksyllä ilmestyy suomeksi jo kahdeksas Ruth Galloway-kirja, Siniviittainen nainen.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce 3)

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce, osa 3)

Bazar, 2015

Alkuteos: A red herring without mustard, 2011

Suomennos: Maija Heikinheimo

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 37 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

- Sinä pelotat minua, mustalaisnainen sanoi. - Ikinä ennen kristallipallossani ei ole näkynyt tällaista pimeyttä. 

Hän peitti pallon käsillään ikään kuin estääkseen minua näkemästä sen pimeistä syvyyksistä nousevat hirveydet. Kun hänen sormensa koskettivat lasia, olin tuntevani jääveden valuvan nieluani pitkin. Pöydän laidalla lepattavan kynttilän kelmeä valo välkähteli mustalaisen messinkisissä korvarenkaissa ja katosi sitten jonnekin teltan varjoihin. Musta tukka, mustat silmät, musta mekko, punaiseksi maalatut posket, punainen suu ja ääni, jollaisen saattoi saada vain polttamalla puoli miljoonaa savuketta. 

Flavia pelästyi markkinoilla ennustaneen mustalaisnaisen, Fenellan, puheita ja tuli vahingossa kaataneeksi kynttilän joka poltti poroksi koko kojun ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään. Mustalaisnainen oli nähnyt kristallipallossan vuorella olevan naisen, jonka Flavia uskoi olevan tämän kymmenen vuotta sitten vuorikiipeillessä menehtynyt äiti, Harriet. Äiti oli aikoinaan antanut mustalaisten leiriytyä Buckshaw'n mailla, niinpä Flavia kutsui Fenellan vankkureineen yöpymään kartanon tiluksille, ohi mustalaisia inhoavan Bullin perheen tilan, vaikka tiesi ettei isäkään pitäisi ideasta. Isä oli ajanut mustalaiset pois Buckshaw'sta ja Bulleilta taas oli kadonnut vauva ja he syyttivät Fenellaa vauvan sieppaamisesta.

Palings oli minulle kuin kadotetun paratiisin unohdettu kolkka. Buckshaw'n tilusten kaakkoiskulmassa, vihreiden ja lehtevien oksien muodostamassa tunnelissa joki kaartui loivasti länteen ikään kuin se kihartuisi syrjäisemmillä seuduilla ja niin syntyi rauhallinen aukio, melkein kuin saari. Tässä kohtaa joen rantapenger oli itäpuolella korkeampi, länsipuolella taas kosteampi. Jos tiesi mistä kohtaa puiden joukosta etsiä, saattoi erottaa pienen kivisillan sievät kaaret. Silta oli yhtä vanha kuin jo tuhoutunut Buckshaw'n alkuperäinen rakennus, kuningatar Elisabethin valtakaudella rakennettu kartano, joka oli sytytetty tulee 1600-luvulla, kun raivostuneet kyläläiset olivat tehneet virheellisiä päätelmiä sukumme uskonnonharjoittamisesta.

Flavia yritti olla avuksi, teki nuotion ja keitti naiselle teetä. Mutta kun Fenella tajusi Flavian käyttäneen nuotioon seljankukkapensaan oksia, tämä alkoi kauhuissaan huutaa "Hilda Muir!" ja käski Flaviaa lähtemään heti. Asia jäi vaivaamaan Flaviaa ja kun hän ei saanut yöllä unta, hän päätti mennä katsomaan miten nainen voi. Mutta kun Flavia palasi vankkureille, häntä odotti karmaiseva näky.

Verta. Joka puolella oli verta. Sitä oli roiskunut liedelle ja ikkunaverhoille. Verta oli lampunvarjostimella - ja minun käsissäni. 

Veren lisäksi vankkureissa haisi kala, jälkiä tulenteosta ei kuitenkaan näkynyt. Flavia tunsi Fenellan ranteessa heikon pulssin ja päätteli, että ratsastamalla vankkureita vetävällä hevosella hän pääsisi nopeiten tohtori Derbyn vastaanotolle. Flavian neuvokkuus pelasti mustalaisnaisen hengen, mutta tilalta löytyi ruumis, kun Flavia ja Lontoosta tavoitettu Fenellan lapsenlapsi Porcelain löysivät Brookie Harewoodin, yhden kyläläisistä, roikkumasta hengettömänä Poseidonin suihkulähteen atraimesta.

Varsinainen murhatapaus ei tällä kertaa kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kahdessa aiemmassa osassa. Toinen osa, jossa kylään jumittunut nukkemestari murhattiin, on näistä kolmesta ensimmäisestä osasta ehdoton suosikkini. Tässä osassa oli enemmän siskosten välistä kiusantekoa ja loppufiiliksenä jäi oikeastaan se, että kirjassa oli suhteessa vähemmän rikoksen ratkomiseen liittyviä ja enemmän muuta tapahtumia