Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu 

Bazar 2016

671 sivua 

Alkuteos: The Midnight Rose, 2013

Suomennos: Hilkka Pekkanen 

Anahitan sadantena syntymäpäivänä hänen ympärilleen kerääntyy juhlivaa sukua, lapsia ja lapsenlapsia, jopa näiden lapsia. Anahita kutsuu kahdenkeskiseen keskusteluun vanhimman lapsenlapsenlapsensa Arin ja luovuttaa tämän haltuun pinkan papereita, elämänsä tarinan. Tämän tarinan Anahita soisi päätyvän esikoispoikansa, nyt jo kahdeksankymmentävuotiaan Mohin luettavaksi. Vaikka hänelle on vannottu Mohin menehtyneen jo kaksivuotiaana, Anahita vaistoaa pojan olevan edelleen elossa.

Ari unohtaa isoisoäidin paperit pitkäksi aikaa, muistaa ne vasta Anahitan hautajaisten jälkeen. Hän päättää kuitenkin toteuttaa Anahitan toiveen ja alkaa etsiä johtolankoja Mohista. Niin hän päätyy Englantiin, Astbury Hallin kartanon, jossa Anahita nuorena, ensimmäisen maailmansodan aikaan, vietti muutaman vuoden. Matkalla Englantiin Ari alkaa lukea isoäidin värikästä tarinaa. Hän oppii miten Anahita tutustui 11-vuotiaana maharadhjan kauniiseen ja oikuttelevaan tyttäreen Indiraan ja miten Anahita päätyy Indiran ystävänä ensin tämän isän upeaan ja moderniin palatsiin ja sitten seuraneitinä englantilaiseen sisäoppilaitokseen. 

Neiti Reid oli jo varoittanut, että muut oppilaat ihmettelisivät meitä. Intialaiset tytöt olivat vielä hyvin harvinainen näky englantilaisissa sisäoppilaitoksissa. Ensimmäisen viikon ajan terästäydyimme kestämään läsnäolomme aikaansaamat tuijotukset ja kuiskaukset ja kikatukset, joita kuului silloin kun meille tarjoiltiin ruokasalissa kanaa silloin kun muut söivät nautaa. Toiset tytöt suhtautuivat meihin kylmäkiskoisesti, ja me haimme tukea toisistamme, varsinkin iltaisin, kun Indira kymmenen tytön kansoittamassa vetoisessa makuusalissa kapusi sänkyyni niin että saimme halata toisiamme ja tuntea lämpöä ja lohtua. 

Eri aikaudet toisiinsa sitovaan Astbury Halliin on matkannut myös nuori amerikkalainen näyttelijätär Rebecca joka osallistuu historiallisen elokuvan kuvauksiin. Rebecalla on omat henkilökohtaiset murheensa joita tuottavat kuuluisuus ja nimekäs näyttelijäpoikaystävä, joka omavaltaisesti on julkaissut heidän kihlauksensa juuri ennen Rebecan matkaa vanhalle mantereelle. Tämä ei ainakaan auta antamaan Rebecalle sen enempää työrauhaa kuin mielenrauhaa. Rebecca tutustuu kartanossa Ariin ja kiinnostuu Anahitan tarinasta. Kiireistä bisnesmiehen elämää viettävä Arikin löytää itsestään inhimillisemmän puolen.

Rebecca sulki samettirasian ja tuijotti turtana ulos ikkunasta, kun kone valmistautui laskuun. Hän ja Jack olivat tavanneet vuotta aikaisemmin romanttisen komedian kulisseissa, ja siitä lähtien oli tuntunut siltä kuin hänet olisi kaapannut joukko ihmisiä, jotka halusivat elää hänen elämäänsä tähtiroolien lisäksi myös yksityiselämän kautta. Rebecca puri huultaan, silläoli pakko tunnustaa, että se unelmasuhde, jonka maailma kuvitteli heidän välilleen, oli samanlaista näyttelemistä kuin elokuvatkin.

Keskiyön ruusu on mielettömän upea, värikäs ja koukuttava lukuromaani. Sen suurinta antia ovat kuvaukset intialaisen maharadhjan palatsin elämästä, intialaisesta ja erityisesti brittiläisestä luokkayhteiskunnasta jossa ylhäinenkin intialainen on näkymätön, rakkaudesta, lojaaliudesta, ystävyyssuhteista jotka kestävät ja toisista jotka eivät kestä, petoksista, juonittelusta, siitä miten elämä kuljettaa. Riley osaa avata juonta niin koukuttavasti, ettet edes huomaa sivujen etenemistä ja hups olet lukenut tiiliskiveä puoliväliin ja janoat lisää. Ja janoat lisää! Loppu oli niin taitavasti rakennettu, että sanoin äänen wow kun suljin takakannen.

Tuttuun nykyään niin yleiseen tapaan tarinaa kerrotaan eri aikajanoilla. Lähes poikkeuksetta nykyhetken osuudet ovat ne joiden toivoo olevan lyhyitä, useimmiten ne olisi voinut jättää vallan pois. Keskiyön ruusussakin Anahitan elämä on Rebeccaa kiinnostavampi, mutta kerrankin myös nykyhetken osuus kantaa.

Kerran Intiassa käyneenä ja sen kulttuuriin rakastuneena odotukseni Keskiyön ruususta olivat korkealla. Kuten edellä kirjoittamastani voinee päätellä, odotuksiini myös vastattiin. Riley on taitava kirjailija. Miksi häntä suomennetaan vasta nyt? 

Elina Loisa: Rajantakaiset

Elina Loisa: Rajantakaiset 

Tammi 2016

281 sivua 

Nyt on aika muutaman pika-arvion, että saan kirjoja palautettua kirjastoon!

Rajantakaiset on folkloristiikkaa opiskelevan Elina Loisan toinen romaani. Kansikuva on sekin hauskasti folkloristinen. 

Kun Salomen rakas Hilda-mummo kuolee, Salome on iloinen siitä, että mummo ehti isomummoksi hänen esikoisensa Juhannuslapsen myötä, mutta harmittelee samalla sitä, ettei toinen lapsi, Tiitiäinen, ihan ehtinyt syntyä. Hilda kun oli Salomelle itselleen omaa äitiä, kiireistä uranaista läheisempi. Päiväkodin sijaisetkin luulivat pientä Salomea Hildan iltatähdeksi, kun mummo jatkuvasti haki lapsenlastaan hoidosta. Salome ei aio sortua äitinsä virheisiin, työn ja perhe-elämän voi sovittaa onnistuneesti yhteen. 

Suvun miehet eivät kuitenkaan ole läsnä lastensa elämässä senkään vertaa kuin Salomen äiti. Karjalasta evakkona tullut Hilda oli leski jo nuoresta, Salome ei edes tiedä kuka hänen isänsä on. Juhannuslapsen ja Tiitiäisen isä on muuttanut talon kellariin ja uppoutunut täysin World of Warcraft-pelin maailmaan. 

Sähköpostien joukosta löytyy yllättäen työtarjous. Salome on ennenkin kirjoittanut juttuja Karjalan liiton lehteen ja nyt on tullut jutuntekopyyntö henkisen perinnön siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Kun Salome huomaa sähköpostin tulleen samalla hetkellä kun Hilda nukkui ikiuneen, hän alkaa miettiä rajantakaisia.

Rajantakaiset on mukavan rupattelevaa, nopealukuista, "tuttavallista" tekstiä jota lukee mielellään koska eteneminen on helppoa. Toisaalta se on myös paikoitellen isoja asioita pohdiskelevaa ja sillä tavalla keskittymistä vaativaa.

30 sivua joka päivä koko marraskuun ajan!

Tänään käynnistyy jo kolmannen kerran kirjailija Karo Hämäläisen ideoima lukuhaaste, jossa koko marraskuun läpi luetaan porukalla vähintään 30 sivua kirjallisuutta joka päivä. Monille meistä tämä määrä on pieni, "ainahan sitä vähintään 30 sivua tulee päivittäin luettua", mutta haasteesta erityisen mukavan tekee sen yhteisöllisyys. Facebookissa voi liittyä ryhmään Lukuhaaste 2016, sielläkin on jäseniä jo pitkälti yli 400. 

Vähintään 30 sivua, jemmaan et voi lukea; viikonloppuna 50, maanantaina 10 😉 Vaikka moni pitää kirjaa lukemisistaan erityisen tarkasti juuri marraskuussa, säännöt eivät ole tärkeintä, sillä Hämäläisen sanoin, tärkeintä on lukeminen! Minähän rakastan tilastointia, joten teen myös päivittyvän postauksen miten marraskuun lukemiset etenevät.

Itselläni on parhaillaan luettavana Linn Ullmannin (elokuvaohjaaja Ingman Bergmanin ja näyttelijä Linn Ullmannin tyttären) romaani Rauhattomat, jossa kirjailija haastattelee vanhenevaa isäänsä ja kertoo lapsuudestaan niin isänsä kuin äitinsä kanssa. Marraskuun haaste käynnistyy siis norjalaiskirjailijattaren seurassa. 

Kaikki kaverit, kaimat ja kylänmiehet, mukaan hauskaan haasteeseen ❤

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson: Hävityksen jumala 

S&S 2016

494 sivua 

Suomennos: Kaisa Kattelus

Alkuteos: A God in Ruins, 2015

Tulevaisuus oli häkki, joka sulkeutui hänen ympärilleen. Eikö elämä itsessään ollut suunnaton ansa, valmis napsahtamaan kiinni? Hänen ei olisi ikinä pitänyt palata Ranskasta. Hänen olisi pitänyt lopettaa joutilaisuus, lakata haikailemasta runoilijan sielua ja sen sijaan antaa periksi seikkailijanluonnolleen, jatkaa matkaa kohti itää, koluta imperiumin ääriä, ehkä Australiaa. Vaeltaa raakoihin, vakiintumattomiin paikkoihin, joissa ihminen voi muovata itse itsensä sen sijaan, että ympäristö muovaa hänet. Nyt oli liian myöhäistä. Nyt häntä ei muovaisikaan imperiumin maantiede vaan sodan arkkitehtuuri.

Hävityksen jumala on itsenäinen sisarteos Atkinsonin loistavalle romaanille Elämä Elämältä, jonka luin tammikuussa 2013 ja jonka sijoitin Blogistanian Globalia -äänestyksessä kolmannelle sijalle. Niinpä sisarteoksen lukeminen oli itsestään selvä valinta, mutta asetti samalla kirjalle suuret ennakko-odotukset. 

Siinä missä Ursula Todd eli elämästä toiseen jokseenkin samoin nimetyssä kirjassa, Hävityksen jumalassa kääntyy katse Ursulan pikkuveljeen Teddyyn. Tällä kertaa ei juurikaan käydä läpi Teddyn lapsuuden aikaa, Teddy on nyt Halifax-pommikoneen pilotti, aviomies, isä ja isoisä. Teddy elää pitkän elämän, tyttärensä kiusallakin, se käy ilmi heti alussa sillä hän asuu vanhusten palvelutalossa. Mukana ovat Ursulan kirjasta tutut henkilöt, omat vanhemmat Hugh ja Sylvie, isän naimaton kirjailijasisar Izzie ja tietysti Ursula itse, mutta Ursulalla on hyvin pieni sivurooli. Uusina merkittävimpinä sivuhenkilöinä mukaan tulevat Teddyn nuoruudenystävä ja vaimo Nancy, tytär Viola ja tämän kaksi lasta, hippikommuunissa syntyvät Sun ja Moon, jotka käyttävät aikuisina nimiä Sunny ja Bertie. Näistä henkilöistä oli vaikeampi pitää, varsinkin Violasta joka tuntui vihaavan isäänsä. Ainakin hän näytti tälle avoimesti katkeruutensa siitä, että menetti äitinsä liian aikaisin, vaikkei se todellisuudessa millään tavalla ollut asia johon Teddy olisi voinut vaikuttaa. 

Hän oli käynyt Poplar Hillissä viikoittain jo kolmen vuoden ajan, ja olisi oikein mielellään kääntänyt selkänsä koko paikalle mutta ei toisaalta halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä. Isän seurassa oleminen ei tuottanut hänelle vähäisintäkään mielihyvää. Hän oli aina ollut varuillaan isänsä kanssa syystä tai toisesta, mutta nyt kun isä oli pelkkä raunio, kun hän ei enää ollut mikään kolossi vaan kuin lapsi, hän tuntui muukalaiselta.

Vaikka Teddy elää elämänsä kerralla alusta loppuun, Atkinson ei tyydy kronologiseen kerrontaan vaan yks kaks hypähdetään sota-ajan, 60-luvun, 80-luvun ja nykypäivän välillä. Teemoina ovat muun muassa Teddyn pommituslennot ja sota-aika ylipäätään, oman tyttären lapsuus, tämän nuoruus ja lasten syntymät hippikommuunissa, Teddyn lastenlasten lapsuus ja teini-ikä ja Teddyn vanheneminen. Pikkuhiljaa selviää asioita, elämän valintojen syitä ja seurauksia ja useammankin kerran jo aiemmin kerrottu tapahtuma käydään läpi eri henkilöiden näkökulmasta niin, että siitä avautuu ikään kuin sipulin uusi kerros. Muutenkin Atkinsonin tyyli kirjoittaa on hyvin persoonallinen. Hävityksen jumalassa esiintyy moneen kertaan hauska kerrontatyyli jossa ensin kerrotaan jostain tapahtumasta ja heitetään ikään kuin sivulauseeseen, että myöhemmin tapahtuu jotain tiettyä mitä tässä vaiheessa ei vielä tiedetä, "myöhemmin kävi ilmi että...", "vielä tässä vaiheessa ei tiedetty että". Kuulostaessaan oudolta, tämä toimi yllättävän hyvin yksittäisen kirjan kuriositeettina, muttei tällaista kerrontaa kovin usein kirjoissa jaksaisi.

Mutta tämä tapahtuisi vasta viikkojen kuluttua tulevaisuudessa. Nyt, nykyhetkessä, Royal Albert Hallissa Beethoven piti omaa palvelustaan Teddylle.
Teddy päätti vain yksinkertaisesti tuntea musiikin ja lakkasi hakemasta sanoja sen kuvaamiseksi ja kun neljäs osa alkoi, ja baritoni Roy Henderson alkoi laulaa (O Freude!), hänen niskakarvansa olivat pystyssä. Hänen vieressään Ursula melkein värähteli tunteen voimasta kuin kierrejousi, lintu joka valmistautuu lähtemään maasta. Viimeisen osan loppupuolella, kun kuoron mahti kasvoi melkein sietämättömäksi, Teddyn valtasi kumma tunne, että hänen pitäisi tarttua sisareensa, jotta tämä ei nousisi ilmaan ja lehahtaisi lentoon. 

Kokonaisuutena kirja ei kuitenkaan yltänyt aivan Ursulan tarinan tasolle, tai en ainakaan saanut siitä yhtä paljon irti. Lisäksi "pelkäsin" kirjan edetessä koko ajan sitä, milloin tulee Teddyn vankileirikuvaus, heti alkuvaiheessa kun kävi ilmi että sellainenkin ajanjakso hänen elämässään on, enkä olisi halunnut siitä lukea. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli aika alakuloinen vire, eli ei tämä todellakaan mikään hyvän mielen kirja ole. Loppuvaiheessa lukeminen kävi jo vähän puurtamiseksi ja varsinaisesta loppuratkaisusta en pitänyt lainkaan. 

TTT: Vuonna 85 musikaalin konsertti

10 vuoden ajan täysille katsomoille Tampereen Työväen Teatterissa pyörineet musikaalit Vuonna 85 ja Vuonna 85 Remix päättyvät nyt kolmeen konserttiin! Tämä 3.9 konsertti sekä 9.9 oleva ovat loppuunmyytyjä, mutta marraskuussa on luvassa vielä yksi.

Mieheni on kasvanut vankasti manserockin vaikutuksen alaisena. Eppu Normaali -fanina olen jonkinlaisen perustutkinnon suorittanut itsekin jo ennen muuttoa Tampesteriin kesällä 2002. Kuten Eputkin, mieheni on ylöjärveläinen ja puolen vuoden Tampereella asumisen jälkeen mekin muutimme Ylöjärvelle ja täällä on myös pysytty. Yhtään kauempana asuville selitän kuitenkin asuvani Tampereen kyljessä, yhteenhän nämä kaikki Tampereen ympäryskunnat ovat kasvaneet. 

Kävimme katsomassa Vuonna 85 -musikaalin heti ensimmäisenä syksynä kun sitä alettiin esittää, eli 2006. Vaikea uskoa että siitä on niin kauan! Muistan suhtautuneeni siihen pienellä varauksella, en yleensä pidä siitä, että muut kuin alkuperäinen kokoonpano esittää lempibiisejäni, laulajan varsinkin pitää olla sama. Tästä syystä en kelpuuta Dire Straits Experiencekään. Manserock-musikaali oli kuitenkin tarinana ja kokonaisuutena niin hauska, että katsoin läpi sormien jopa Hintsasta. 

Ystäväpariskunta oli hankkinut meillekin liput teatteriin, näin mieheni asian minulle esitti kuukausia sitten. Vielä eilen päivällä luulin meidän menevän katsomaan remixiä. Teatteriin ajettaessa katsoin netistä moneltako esitys loppuu, ja silloin huomasin että kyseessä onkin jokin konserttiversio?! Ei muuta kuin aivot uuteen asentoon ja Vuonna 85 konserttiin siis!

Pienen alkukankeuden jälkeen totesin, että tämähän on hauskaa! Hintsasen johdolla näyttelijäkaarti kertoi vuosikymmenen aikana tapahtuneita kommelluksia joihin johtivat muun muassa nopeat roolitusten vaihdokset sairaustapausten johdosta. Epäilemättä oli tuntunut oudolta, kun normaalisti tiettyä roolia esittävä näyttelijä olikin yhtäkkiä eri roolissa! Entä mitä tapahtuikaan, kun roolin vetäjä ei ollut ehtinyt opetella jotain kohtausta ollenkaan ja lunttilappu oli laitettu lavasteen pylvääseen. Kohtauksen alkaessa näyttelijä oli hädissään etsinyt katseellaan lunttilappua huomatakseen, että kyseinen pylväs onkin aivan näyttämön laidassa. Kerran oli tällaista tilannetta vakionäyttelijä paikannut puhelemalla itselleen, "Jos minä olisin Turmiolan Tommi, niin tässä kohtaa sanoisin kyllä..." 

Ilta oli hyvin viihdyttävä, musiikkinumerot enimmäkseen tuttuja, nekin olivat vaihdelleet esityksestä toiseen. Kuulimme myös muutaman biisin, joita ei ollut millään saanut mahdutettua mukaan esitykseen, vaikka ne olisivat sinne niin tekijöiden kuin näyttelijöiden mielestä kuuluneetkin. Konsertti ei pysynyt aikataulussaan ollenkaan vaan kesti yli 3 tuntia! Näyttelijöillä oli selvästi hauskaa ja jos ihmettelette miksi julkaisen kuvia esityksestä, niin kuten alla olevasta kuvasta näkyy, näyttelijät kuvasivat ja videoivat konserttia pitkin iltaa ja heti alussa myös yleisölle sanottiin, että nyt saa kuvata vapaasti! 

Onneksi olin ehtinyt kirjoittaa valtaosan tekstistä tuoreeltaan ylös, vaikka julkaisu jäikin myöhemmäksi. Jos marraskuun konserttiin on vielä lippuja saatavilla, suosittelen lämpimästi kaikille Manserockin ystäville! 

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 

Gummerus 2016

234 sivua

Sinä valitsit minut, en tiedä, olitko kauan jo katsellut ja niin päättänyt, se jäi kysymättä. Minusta ei olisi ollut valitsemaan sinua, olin niin ujo etten olisi itse pystynyt sinua lähestymään, ikinä. En olisi uskaltanut. Ei olisi tullut mieleenkään, mutta sitten oven kello kilahti, ääni jäi taakseni oikealle, ja vasemmassa kädessäni minulla oli yhä rukkaset. Ulkona lumi suli ja pian poskellani huulten tuntu, niin pehmeä, yhtä aikaa salama ja ikuisuus, ja kun nostin pääni ja katsoin, sinä olit siinä enkä enää voinut irrota. Silmät jäivät kiinni silmiisi. Ilmassa leijui tytön tuoksu, vaikka mitä se edes on, en tiedä. Jotain makeaa ja puhdasta, ihan erilaista kuin miehissä, hiuksista ja ihosta se tulee, kevyestä hengityksestä. Teitä oli siinä kaksi tyttöä, mutta minä näin vain yhden. Siitä hetkestä kaikki alkoi. Et laskenut katsettasi, enkä minä. Kaikki meni nopeasti. Sota-aika. Kaksi kirjettä, ja sinä aloit minulle. 

Nyt tiedän sen tunteen, kun voisi oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan toiseen kertaan, ihan kokonaan. Useinhan tulee tässä kirjoitusvaiheessa paljonkin sivuja plärättyä, mutta nyt on sellainen tunne, että haluaisin lukea uudelleen kaikki nuo kauniit sanat, lauseet ja virkkeet. Toisekseen, nyt kun tietää kaiken sen mitä on edessä näiden ensimmäisten sivujen jälkeen, joilta tuo ylläoleva näytekin on, voisi lukea ja ymmärtää niin monet asiat eri tavalla. 

Lempi sijoittuu 1940-luvulle, aikaan ennen Lapin sotaa ja vielä sen jälkeenkin. Nimensä se on saanut päähenkilöltään, kauppiaantyttäreltä, Siskon kaksoissisarelta. Toisaalta, voiko päähenkilöksi nimetä naisen, joka ei itse kerro tarinaansa? Ehkä päähenkilöt ovatkin Viljami, Sisko ja Elli, sillä he ovat Lempin tarinan kertojat.

Viljami vie vihille Lempin, tuo Pursuojalle jos nyt ei kaupunkilaistyttöä, niin kuitenkin tytön joka kiharsi tukkaansa ja lakkasi kyntensä, tytön jonka päähän olisi kuulunut valkolakki eikä navettaliina. Vaikka Lempi yrittää, aputytöksi palkattu tomera Elli katsoo nuorta rouvaa pahasti ja kadehtien, liian herraskainen on Lempi Ellin silmissä maatilan töihin. Lempin ja Viljamin onni jää lyhyeksi, keväällä syttynyt rakkaus suo nuorille onnentäyteisen kesän, mutta syksy tuo myös Viljamille pelätyn kutsuntakirjeen. Rintamalle joutuessaan Viljamia lohduttaa, että nuorikon seurana on edes Elli. 

Vähänpä Viljami tiesit.

Taitavaa, todella taitavaa. Kieli, tarinan kulku, se miten eri henkilöt tuovat tarinaan uusia näkökulmia. Miten lukija ensimmäisen kertojan osuuden luettuaan luulee tietävänsä miten asiat ovat ja miten toinen kertoja laittaa kaiken uusiksi. Kirja osoittaa hienosti sen, miten emme koskaan voi tietää tarkalleen mitä toinen ihminen ajattelee ja miksi toimii kuten toimii. Totuuden tapahtumista tietävät vain ne ihmiset, jotka ovat olleet paikalla, eivätkä hekään voi tietää muiden osallisten ajatuksia. Kaikki mitä näemme, on vain omaa tulkintaamme. Kiehtova ajatus, ja niin totta.

Mielettömän upea esikoinen! 

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä 

Atena 2014, 166 sivua

Kun Leenin äiti käyttäytyy omituisesti, eikä lääkäri silti löydä hänestä minkään neurologisen sairauden tunnuspiirteitä, varaa Leeni äidille ajan maan parhaaksi kehutulta neurospesialistilta. Tähän tapaamiseen ollaan matkalla Pöyliön kokoelman ensimmäisessä novellissa. Miksi sitten päädytään Pyhän Henrikin katedraaliin? "Tietenkin äidin piti hankkia sellainen sairaus, jota edes lääkärit eivät tunne", Leeni oli sanonut isälle, kun he olivat ajaneet vastaanotolta kotiin. 

Toisessa novellissa työkkärin virkailija lähettää Sillan Vahva vanhemmuus -kurssille. Sillan vieressä istuva nainen tussasi erivärisiä ympyröitä kuin hänelle olisi maksettu nopeudesta ylimääräistä työmarkkinatukea. 

Hämmästyttävän makaaberissa Kellonkissaniityssä Tainan äiti on kuollut. Koska isä haluaa vainajan haudattavan sukuhautaan ja tytär noudattaa äidin erilaista viimeistä toivetta, Taina tekee sen mitä tyttären tällaisessa tilanteessa tulee tehdä. - Kuinka pian vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?

Odottaessaan he kiistelivät siitä, pitäisikö äiti laittaa matkatavaratilaan vai tuoda sisälle linja-autoon.
- Äiti saatetaan varastaa tavaratilasta, Taina sanoi.
- Hän ei mahdu hattuhyllylle, väitti Päivi.
Yhtäkkiä pussista kuului pieru, kuin erotuomarin pillin vihellys.
Sisarukset raottivat voimistelutelinepussin vetoketjua. Sisältä löyhähti haalea pierun haju, mutta äiti ei liikkunut. 

Pöykiön novelleissa riittää vauhtia, tilanteita, kysymyksiä, ajatuksia pohdittavaksi. Monenlaisia äitejä, monenlaisia tyttäriä ja yhtä monenlaisia äitien ja tyttärien välisiä suhteita. Muikeaa mustaa huumoria! 

En vieläkään tunnustaudu novellien ylimmäksi ystäväksi vaikka Pölynimurikauppiaan kaltaisten kokoelmien myötä kynnys tarttua novelleihin laskee kerta kerralta. Siitä huolimatta jään miettimään monen novellin kohdalla, eikö tässäkin olisi ollut aineksia kokonaiseksi kirjaksi? Luen Pöykiötä mielelläni lisää, kenties jatkossa jo parisataasivuisen romaaninkin.

Raija Oranen: Hehku

Raija Oranen: Hehku 

Teos 2006, 351 sivua

Meren ja paahteen hurmaava äpärä, auringon ja tuulten oikukas lapsi. 

Ruusujen ja neilikoiden, suolan ja kalan tuoksu, 

poltetun lannan, veren ja viemärien äitelä lemu.

Costa del Sol, Andalucia, Espanja, Eurooppa, Tellus.

Aurinkorannikko, Marbella, Puerto Banus, Villa Valo.

Elokuun helteen helliessä Marbellan rinteitä Sini Soraja Virta odottaa jännittyneenä sukuaan koolle 35-vuotissyntymäpäivilleen. Sini on halunnut koota perheen ympärilleen isänsä upeaan huvilaan Villa Valoon, tahtoen vielä yrittää hieroa sopua viimeksi hänen rippijuhlissaan saman katon alle mahtuneiden persoonien välille. Eronneet vanhemmat, Marita-äidin lapset edeltäneestä avioliitosta, Santtu ja Elisa, hekin jo viisikymppisiä, sekä äidin isä eversti Kerkkä, kaikki saapuvat Sinin toiveesta paikalle. Juhlat kruunaa isän antama upea lahja, uusi Sinin tarpeiden mukaisesti varusteltu Mersu, Sini kun on teini-ikäisenä päätynyt pyörätuoliin. Lupaavasti ensijännitteiden jälkeen alkanut ilta muuttuu kuitenkin pian tragediaksi kun Sinin isä menehtyy kesken juhlinnan.

Sini Soraja Valontytär Virta oli maailmassa ypöyksin. Hän oli luullut, että maa petti hänen allaan, kun hän aikoinaan oli oivaltanut, ettei kävelisi enää koskaan. Ei maa pettänyt silloin, ainoastaan jalat. Kamara luhistui vasta nyt. Hänestä oli tullut äärettömyydessä orpona leijuva, satunnainen olio, jonka olemassaololla ei ollut sen kummempaa merkitystä. Vaikka hän miten yritti ajatella lähistöllä asuvia sukulaisiaan ja kaikkia muita ihmisiä, jotka olivat ylistelleet isää hautajaisissa ja lähettäneet sähkösanomia, hän ei tuntenut heistä yhtäkään omakseen. He olivat pelkkiä tuttavia nyt, kun isä ei ollut välillä linkkinä. Kun hän ajatteli omia ystäviään, nämä tuntuivat kaikkoavan ja muuttuvan vieraiksi, joille hänen tuskansa sittenkin olisi pelkkä henkäyksen aihe.

Menestyneen rakennusliikkeen omistajana Valo Virta jättää ainoalle lapselleen mittavan perinnön. Sini ei kestä Suomen taloa ilman isää, eikä Aurinkorannikon huvilaakaan, vaan päättää etsiä oman kodin Espanjan auringon alta. Elisa-sisko, kiinteistövälittäjä, auttaa asiassa ja uuden kodin lisäksi Sini löytää uuden miesystävän. Valitettavasti hän joutuu huomaamaan, että sen enempää oman isän kuin uuden rakkaudenkaan kaikki toimet eivät kestä päivänvaloa. 

Luin Hehkun jo loppukeväästä, jos en aivan Costa del Solilla, niin Costa Blancalla kuitenkin. Ennen kuukauden mittaista roadtrippiämme läntiseen Eurooppaan pengoin kirjaston hyllyjä mielessäni kaksi ajatusta. Kirjat eivät saa olla niin uusia, että niistä tulisi varauspyyntöjä matkamme aikana ja niiden pitäisi liittyä jotenkin kohteisiimme tai matkailuun ylipäätään. Espanjaan sijoittuva Hehku pääsi itseoikeutetusti lukulistalle. 

Niin paljon kuin pidänkin Orasen historiallisista romaaneista, Fanny edelleen suosikkinani, ei Hehku ollut aivan minun kirjani. Olihan siinä juonenkäänteitä ja jännitystä, mutta jotain jäi tällä kertaa puuttumaan. Ehkä oikean tyyppinen lukija? Syksyn uutuus Ackté tulee varmasti olemaan enemmän minun juttuni. 

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä 

Karisto 2015, 416 sivua 

Suomennos: Auli Hurme-Keränen 

Alkuteos: De skandalösa, 2013

1600-luvun loppupuolen Tukholmassa, jossa Magdalena Svärd, pian 26-vuotias ja siksipä vanhapiika, asuu kahdestaan palvelustyttönsä kanssa, elämä on yksinäisellä naisella rankkaa. Ja vaikka Magdalena hokee mantraansa, "Asiat voisivat olla paljon huonomminkin", juuri nyt ei tunnu siltä. Tukholmassa on satanut päiväkausia ja hänen kolmen huoneen vuokrahuoneistoonsa sataa sisälle kattoparrujen välistä. Tämän ankeuden keskelle saapuu kirje, jossa Magdalenaa pyydetään, korvausta vastaan luonnollisesti, ryhtymään muutamaksi viikoksi seuraneidiksi ja esiliinaksi neiti Venus Dag och Nattille, vapaaherrattaren tyttärelle joka on saanut kutsun vierailemaan suureen Wadenstiernan linnaan. Ensi alkuun Magdalena näkee kutsun vihonviimeisenä naulana arkkuun johon on lyöty vanhanpiian leima, eikä naista muutenkaan kiinnosta työtarjous hemmotellun, tyhjäpäisen seurapiirikaunottaren esiliinana. Magdalena suostuu kuitenkin ottamaan pestin vastaan pystyäkseen maksamaan vuokransa, ostaakseen ruokaa ja maksaakseen vihdoinkin uskolliselle Beata-piialleen palkkaa.

Vapaaherrattaren kirjeen tulosta saakka Magdalena oli toistuvasti uskotellut itselleen, että kaksikymmentäkuusi ei ollut erityisen korkea ikä. Että vaikka häntä pidettiin riittävän vanhana luotettavaksi seuraneidiksi naimahaluisille naisille, sen ei suinkaan tarvinnut merkitä, että hän olisi nykyään ikäneito.
Hän nielaisi raskaasti. Tietenkin hän oli ollut väärässä. Nähdessään nyt ensimmäisen kerran tytön, josta hänen odotettiin huolehtivan, Magdalena ymmärsi -selvästi ja tuskallisesti- että häntä voisi pitää likimain ikäloppuna.

Samaan aikaan Tukholman satamaa lähestyy laivallaan kreivi Gabriel Magnus Christian Gripklo. Mies on kiertänyt Delfinen-laivallaan maailman meriä ja palannut nyt sekä myymään lastinsa että hankkimaan vaimon. Jälkimmäinen on vähemmän hänen mieleensä, mieluummin hän suuntaisi purjeet saman tien Länsi-Intiaan. Sen sijaan hänen tulee ohjata laivansa Wadenstiernan linnaan, jossa äiti ja sisaret suunnittelevat suuria kesäjuhlia Gabrielin naittamiseksi. Edeltävän talven mittaan nimittäin sekä Gabrielin isä että molemmat veljet ovat menehtyneet ja suvun mustasta lampaasta, jo kuusitoistavuotiaana merille lähteneestä Gabrielista, on tullut kreivi ja vapaaherra jolla on maata ja omaisuutta pitkin Ruotsia ja Suomea. Itse asiassa hänestä on sitten edellisen Ruotsissa käyntinsä jälkeen tullut yksi valtakunnan merkittävimmistä miehistä, ja tällaisen merkittävän miehen velvollisuus on hankkia vaimo ja perillisiä. Gabrielin itsensä ei tarvitse nähdä vaivaa vaimon valinnasta, äiti tulee hoitamaan kaiken. Äidin mielestä vaimossa tärkeintä on hyvä suku, Gabrielista se, ettei vaimo ole hänen tiellään. Ennakkosuosikin titteliä kantaa luonnollisesti Magdalena Svärdin kaitsema Venus-neiti.

"Hänen majesteettinsa kuningas saapuu myös", leskikreivitär sanoi ja antoi sitten kuoliniskun. "Poikani on luvannut minulle kosia Venus-neitiä, jotta voimme julkaista kihlauksen kaikkien ollessa koolla." 
"Totta kai", Magdalena mumisi automaattisesti. 
Hänen olisi pitänyt nousta ja lähteä, mutta hän ei pystynyt. Hänellä oli niin raskas olo, kauhean raskas. Ja hänen kaikki voimansa menivät itkun hillitsemiseen.
Leskikreivitär kumartui eteenpäin ja sanoi lempeästi: "Jättäkää hänet rauhaan, minä pyydän."
"Totta kai", Magdalena mumisi jälleen. 
"En ikinä uneksisikaan pyytäväni teitä lähtemään Wadenstiernasta. Se ei ole minun asiani. Sitä paitsi tehän olette täällä Venus-neidin takia. Ja Venus-neidin äiti on läheinen ystäväni, enkä milloinkaan saattaisi häntä noloon asemaan."
Leskikreivitär nousi osoittaakseen, että vastaanotto oli ohi. 
"Mutta te olette nainen, neiti Svärd. Ja loppujen lopuksi on aina naisen tehtävä käyttäytyä viisaasti." Hän puristi kätensä yhteen eteensä. "Vastuu on teillä."

Skandaalinkäryä on toinen Simona Ahrnstedtiltä lukemani kirja. Edellisessä suomennoksessa Sitoumuksia liikuttiin 1300-luvulla ja siitä jäi (valitettavasti) päällimmäisenä mieleen pitkät, yksityiskohtaiset seksikohtaukset. Skandaalinkäryssä ajankuvaa tuodaan jo paremmin julki ja juonikin on paremmin rakennettu. Kirjailija on mielestäni kehittynyt roimasti parempaan suuntaan. Vaikka Skandaalinkäryäkin on viihteellinen romaani, esimerkiksi Gabrielin tausta meriä seilaavana vastentahtoisena kreivinä tuo kirjaan muutakin sisältöä kuin pelkän rakkaustarinan ja henkilögalleriakin on edellistä romaania monipuolisempi. Loppuratkaisusta ei löydy varsinaisia yllätyksiä, mutta pari mielenkiintoista twistiä löytyy. Lukujumituksen purkamiseen kirja oli oivallinen valinta, helppolukuinen, sujuva, mukaansatempaava ja viihdyttävä. 

Milla Keränen: Kapteeni

Milla Keränen: Kapteeni 

Gummerus 2016

471 sivua 

Kauempaa suola-aittojen ja kauppiastalojen takaa kuului koulupoikien metelöintiä. Minun olisi pitänyt olla heidän joukossaan, kuten kunnon kauppiaanpojan kuului, eikä pureskelemassa ruisleipää suola-aitan takana, mutta kevätpäivät olivat minusta aina liian kauniita tuhlattaviksi. Kun sulavat jäät paukkuivat ensimmäistä kertaa jokirannassa, minä karkasin satamaan ja aloin odottaa kesää.

Pikku-Johanin eno purjehtii pienellä huukkarijahdilla, Marialla, kaukaisiin maihin. Niin hän ainakin kertoo tarinoissaan joissa vilisevät tummapintaiset kaunottaret, sateenkaartakin kirkkaammat eläimet, tropiikin yöt ja kaukaiset satamat, tuomisinaan kauniit simpukankuoret. Lapsena Johan ei malttanut odottaa että eno ottaisi hänet merille mukaan, mutta ennen kuin Johan, jota Anders ja porvoolaiset satamamiehet Kapteeniksi kutsuvat, ehtii riittävästi kasvaa, meri vaatii uhrinsa. Kun pappi heitti hiekkaa arkulle, katseli Johan joenvarteen ja tuumi, että mereen Anders olisi pitänyt haudata, sillä Anders ja hän itse ovat meren omia.

Viisitoistavuotiaana, 1740-luvun lopulla, Johan saa ensimmäisen pestinsä ja ylenee pian tyyrmanniksi, purjehtien joka talvi Välimerelle saakka. Friedrichshamnin pohjakosketus Tammisaaren edustalla vaatii kuitenkin yli talven kestävät korjaustyöt ja tuon talven mittaan Johan tutustuu Gretaan, kuusitoistavuotiaaseen ujoon ja hiljaiseen kauppiaantyttäreen. Kun vedet aukeavat ja Johan purjehtii pois, jäävät nuoret toistensa mieliin.

Kuluu muutama vuosi, kun Tammisaareen saapuu viesti joka kertoo Johanin saapuvan pian kaupunkiin. Greta kuulee vanhempiensa keskustelevan Gretan naittamisesta Johanille, eikä ole kuulemastaan lainkaan pahoillaan. Johanin isä on tällä välin kuollut ja nuorukaisesta on tullut sitä myötä kauppias ja talonomistaja. Johanilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista mielenkiintoa asettua aloilleen ja ryhtyä maakravuksi, päinvastoin, hänellä on suuri suunnitelma rikastumisesta. Niinpä Johan oli helpottunut kun Greta vastasi myöntävästi kosintaan. Isänsä kuoltua hänen olisi ollut pakko luopua suunnittelemastaan Itä-Intian purjehduksesta, ellei olisi ottanut vaimoa huolehtimaan kauppahuoneesta.

Ajattelin Gretaa kumartuneena tilikirjojen ääreen tai nostelemassa kangaspakkoja vanhempiensa rihkamapuodissa ja olin varma, että Franz tulisi olemaan tyytyväinen valintaani. Kun olin nähnyt naiseksi varttuneen Gretan merillä viettämieni vuosien jälkeen, minun oli ollut helppo tehdä ratkaisuni. Jonas oli ollut oikeassa; mikään ei tekisi miehen elämästä yhtä mukavaa kuin hyvä vaimo, ja Gretassa oli kaikki ne ominaisuudet, jota mies vain saattoi toivoa. Varsinkin sellainen mies, joka aikoi lähteä vuosiksi merille ja jättää nuorikkonsa yksin. 

Moni menehtyy rankan matkan aikana tropiikin tauteihin, mutta Kapteeni selviytyy perille Madrasiin. Intiaan kantautuu pitkällä viiveellä myös tieto Euroopassa puhjenneesta sodasta. Kauppalaivat otetaan sotakäyttöön, niin myös se Englannin Itä-Intian kauppakomppanian alus jonka perämiehenä Johan lähti matkaan, mutta päällikkönä rantautui Intiaan. Mukaan kotimatkalle tarttuu Mikko, suomalainen merenkävijä joka ystävystyy ensin Kapteenin, myöhemmin myös tämän vaimon kanssa.

Mikosta tuleekin tarinan kolmas päähenkilö, hyvä niin. Ilman Mikkoa olisi jäänyt puuttumaan enemmänkin kuin kolmannes. 

Kapteenissa on monia teemoja. On Johanin kaipuu merille ja ahdistava velvollisuudentunne vaimosta ja kauppahuoneesta. Tarve menestyä ja tuskastuminen kun asiat eivät ota sujuakseen ja siitä seuraavat lukuisat väärät valinnat. On Gretan ikävä, yksinäisyys, lukuisat miehelle kirjoitetut kirjeet jotka eivät koskaan häntä tavoita ja tyhjä syli johon vain koiranpentu käpertyy. On Johanin ja Mikon ystävyys, luottamus ja luottamuksen pettäminen. 

Vaikka tarina olisi tietyin paikoin kestänyt pientä tiivistystä, kantoi tunnelma hyvin läpi kirjan. Pidin myös Gretan ja Johanin toisistaan niin eroavien maailmojen vastakkainasetteluista. Kun mies on keskellä tropiikkia oloissa joita Greta ei pysty edes kuvittelemaan, kertoo vaimo kirjeisiinsä arkisista asioista kuten lumesta joka ylettää sukanvarsiin, keväällä tulvivasta joesta ja pohtii mahtaako Johan siellä kaukana saada edes riisipuuroa jouluna.

En yleensä reagoi kirjoihin niin fyysisesti kuin Kapteenin viimeisillä sivuilla. En sanoisi välttämättä pitäneeni loppuratkaisusta, mutta sen toteutus Johanin osalta toi ensin vilunväreet ja sitten sainkin pyyhkäistä silmäkulmaa kun Greta kirjoitti miehelle viimeisen kirjeensä.