Sivut

torstai 19. syyskuuta 2019

Niina Miettinen: Suopursu


Niina Miettinen: Suopursu
Teos, 2019
261 sivua

Eletään 1970-luvun puoliväliä Pohjois-Karjalassa. Kolme aikuista naimatonta sisarusta, Anja, Pietari ja Hannu ovat kaikki jääneet synnyinseudulleen. Anja, joka on sisaruksista vanhin, hoivaa halvaantunutta äitiä kuten äiti aikoinaan hoiti pientä Anjaa. Keskimmäinen, 34-vuotias pomottavaluonteinen Pietari joka piinaa aivan erityisesti Anjaa, viljelee heidän pientä maatilaansa. Kuopus Hannu asuu omassa mökissään suon laidalla ja elättää itsensä joten kuten taiteellaan, vaikka isäntien metsästyskoirien maalaaminen miestä turhauttaakin. Kun pitkään sairastellut äiti kuolee, kukkalaitetta tilatessa kolmikko tutustuu vasta paikkakunnalle muuttaneeseen hautaustoimiston sijaiseen Olgaan. 

Hannu on käynyt taidekoulua, muttei koskaan ole saanut töillään läpimurtoa isomman yleisön tietoon. Nyt hän on saamassa näyttelyn kirjastoon, juuri kun äiti kuolee.

Lämpö raukaisi. Hannu kääntyi lauteilla kyljelleen. Jos uni armahtaisi, hän antaisi sen viedä. Kylmyys kyllä herättäisi, sitten hän menisi mökkiin, ottaisi lehtiön ja avaisi hellan luukun, etsisi käteensä sopivan hiilen. Kuolema piti luonnostella tässä tilassa, kasvattaa harsopäälle talvikuun hehku. Jos hän tavoittaisi sen, taulu ehtisi vielä näyttelyyn, olisi sen sielu.

Olga, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin sisarukset, mullistaa kaikkien kolmen elämän ihastumalla Hannuun. Anja, hän jonka elämänsä oli pingotettu aamulypsyn ja iltalypsyn väliin kuin lakana, jota vedettiin molemmista päistä, saa Olgasta ystävän ja rohkaistusta elää välillä niin kuin olisi voinut haluta.


Anja ei ollut toivonut lasta omalle kohdalleen, kun jotenkin se oli mennyt niin, että elämä oli sysinyt hänet erilleen tilanteista, joissa kiehnäydyttiin poikien kanssa ja alettiin kulkea käsikkäin. Hänellä oli muuta. Töitä ja passuuta. Jos joku sillä tavalla pitempään katsoi, hän käänsi päänsä pois. Ja jos kotona oli tottunut olemaan, ei sieltä poiskaan enää osannut lähteä tai edes haikailla.
Nyt Olga saisi lapsen. Jokin tyhjä kohta, jota Anja on mukanaan kuljettanut, täyttyisi. Jos Olga vain antaisi, Anja kyllä auttaisi. 
"Suanko minä sen hoitamisessa avittoo?"
"Tietysti saat", Olga sanoi, tuli pöydän toiselta puolelta ja halasi.

Hannun puolelta kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Olgan tultua raskaaksi mies jotenkin erkaantuu tästä ja alkaa muistella taidekoulutoveriansa Kaarloa, miettii mitä tälle kuuluu nyt ja lukee Kaarlolta kauan sitten saamaansa kirjettä vaikka on jo vuosia sitten päättänyt ettei koskaan enää avaa sitä. 

Kuka on kirjan suopursu? Ehkä vähän jokainen, mutta ainakin tarinan sitkeät naiset. Anjasta tuli lempihahmoni, haluan uskoa että hän kasvoi vielä vahvemmaksi kirjan päätyttyä. Minua miellytti myös ajankohta ja maaseutukuvaus sekä kirjailijan kieli. Vähän vanhempi lukija löytää tästä varmasti nostalgiaa ja vaaramaisemat tunteva kotiseuturakkautensa murretta myöden. 


4 kommenttia:

  1. Minä luin tämän keväällä/alkukesällä. Ensin en oikein tykännyt, mutta lopulta kyllä. En hoksannut ollenkaan miettiä, miksi kirjan nimi on Suopursu. Nyt jäin pohtimaan sitä.

    VastaaPoista
  2. Onpa hauskoja nuo murteelliset osuudet lainauksissa. Itse tosin vähän vierastan murteellisen tekstin lukemista, kun siihen pitää keskittyä paljon tarkemmin, varsinkin jos on oudompi murre. Mutta paikallisväriä murre kyllä lisää kirjaan kummasti.

    VastaaPoista
  3. Kuulostaapa kiinnostavalta kirjalta. 70-luku ja maaseutukuvaus viehättää. Olen nähnyt tämän kirjan kannen jossakin, mutta muuten tämä olikin mennyt ihan ohi minulta.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikka vähän alakuloiselta kirjalta. Olen viime aikoina lukenut aika vähän tällaisia "maalaiskuvauksia",ei vaan ole osunut vastaan.

    VastaaPoista