Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Otava 2015, 427 sivua

Suomennos: Marianna Kurtto
Alkuteos: Fallout 2014

Ehkä rakkaus oli totta ei ole kirjailijan esikoinen, mutta ensimmäinen suomennettu teos. Neljästä nuoresta 1960-70 -luvuilla kertovan romaanin päähenkilö on Luke, jonka puolalainen isä on juoppo ja ranskalainen äiti mielisairaalassa. Häntä kiehtoo teatteri, mutta hänen ainoa kontaktinsa sen maailmaan on ollut näytelmien lukeminen kunnes hän kohtaa Paulin ja Leighin, kaksi periferiaan kirjaimellisesti eksynyttä lontoolaisnuorta. Luke kaipaa elämäänsä jotain isompaa kuin mitä oma kotikaupunki voi tarjota ja niinpä hän hakeutuu Lontooseen ja lyöttäytyy Paulin ja Leighin seuraan. Nina, nuori näyttelijänalku jolle oma äiti luo suuret paineet menestyä, tulee mukaan kuvaan kun Luke näkee tämän ensi kertaa teatterin lavalla, roolissa jossa tyttö on silmät sidottuina, haavoitettuna, aivan kuin odottaisi Luken nousevan paikaltaan ja pelastavan tämän. Tässäkö siis kaksi paria jotka elävät elämänsä onnellisina kiikkustuoliin saakka? Ehei, niin helpolla Jones ei lukijaa päästä.

Ehkä rakkaus oli totta on hyvin brittiläisen oloinen romaani, missään vaiheessa alussakaan en vahingossa, omissa ajatuksissani, mielikuvitellut tarinaa rapakon toiselle puolen. Joskus minun on nimittäin pitänyt kirjan alkumetreillä muistuttaa itseäni siitä (kovin eläytyvä ja visuaalinen lukija kun olen), että kirja sijoittuukin Englantiin eikä Amerikkoihin. Lontoo näkyy kirjassa hyvin, samoin aloittelevan, uudenlaisen teatterin maailma. Mikä oli teatteripuitteita ajatellen kirjailijalta hyvä valinta, nuoret perustivat omansa, eivät vain liittyneet jo olemassa olevaan ja kohdanneet siellä. Olisipa ollut mielenkiintoista elää tuona teatterin murroksen aikana Lontoon kaltaisessa metropolissa! Uusia pieniä teattereita syntyi kuin sieniä sateella, kunhan vain sopiva tila löytyi jostain muokattavissa olevasta hallista tai pubin yhteydestä.

Vuokrasopimus allekirjoitettiin, luvat saatiin, ja taidetoimikunnan apuraha riitti toiminnan aloittamiseen. Niinpä Paul ja Luke maalasivat pubin yläkerran ikkunat sisäpuolelta mustiksi ja asensivat niihin sälekaihtimet. Kaksisataa vuotta vanhan pubin lattialaudoissa oli kupruja, ja ne viettivät ja narisivat, niin että lava ei ollut aivan tasainen, sen aukkoihin oli laitettu kiiloiksi korkkeja ja ovistoppareita. Istuimina oli penkkejä: mäntylaatikoita, joissa oli kahvoina soikion muotoiset aukot. Penkit toimivat myös portaina, ja ne sai pultattua yhteen. He asensivat alkeellisen valaistustelineen, joka koostui saranoilla varustettuihin tankoihin kiinnitetyistä, pikimustista ja pölyisistä ripustimista. Lavan takaosassa heillä oli upouusi, valkoinen ja koskematon pyöröhorisontti. Kaksi palosammutinta, punainen paloämpäri täynnä hiekkaa ja tupakantumppeja, ja seinillä pelkkää mustaa maalia. He innostuivat omistamisen jännityksestä niin että muuttuivat taas lapsiksi - tai sitten he eivät vielä täysikasvuisia olleetkaan. 

Neljän hyvin erilaisen ja erilaisista oloista tulevan nuoren kasvutarinassa on mielenkiintoisia ja uskottavia käänteitä. Kerran luulin jo tietäväni mihin juoni kulkee mutta ilahduttavasti olin väärässä. Tämän olen todennut ennenkin: pidän siitä, että jos olen ollut näkevinäni mikä on seuraava juonenkäänne, saan ollakin väärässä. Nautin siitä tunteesta kun kirjailija osaa yllättää, nähdä isomman kuvion kuin minä olin nähnyt. Päätyy ehkä samaan lopputulemaan, kuten tässäkin, mutta monimutkaisempaa reittiä. Jones on taitava kertoja, toivottavasti hänen tuotantoaan käännetään lisää suomeksikin.