Tällä kertaa olen valinnut kaksi suomalaista ja kaksi käännöskirjaa, joista toinen sijoittuu Lontooseen ja toinen kanadalaiseen sisäoppilaitokseen. Päähenkilöt vaihtelevat 1800-luvun seurapiirineidosta 1950-luvun nuoreen salapoliisityttöön ja nykyhetkeen jossa poliisit apunaan true crime -podcastaaja ja yliopiston lehtori ratkovat kimurantteja rikoksia.
***
Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus
#3 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee
Aula & co, 2024
Lukija: Rosanna Kemppi
Kesto: 9 h 14 min
Kuten Bea itse muotoili sen mitä oli päässyt tapahtumaan, hän oli hullaantunut idiootti. Hän ei ollut nähnyt Kesgraven herttuaa, tuota Lontoon seurapiirien tavoitelluinta poikamiestä kolmeen viikkoon, ja oli tulla hulluksi. Tosin hän ei ollut tavannut ketään muutakaan perheen ulkopuolelta, sillä hänen tätinsä oli päättänyt, ettei hän voinut riittävän hyvin voidakseen osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Kaikki tämä vain rangaistuksena Bean aikaisempien tempauksien tähden, kuten sen, että hän oli livistänyt talosta nuoreksi mieheksi pukeutuneena. Siihen oli toki ollut murhatutkimukseen liittyvät syynsä, mutta jos sellaista yrittäisi selittää tädille, tämä järkyttyisi vain kahta kauheammin.
Vera-tädin mielestä Bean piti olla mahdollisimman huomaamaton ja käytökseltään säyseä, joskin löytää mahdollisimman pian aviomies, jonka harteille Bean elättäminen siirtyisi. Vera-täti kun ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää varoja niin mitättömän näköisen, jo 26-vuotiaan kasvattityttärensä hyväksi.
Mistään Kesgraven herttuan kaltaisesta puolisosta Bean olisi kuitenkin turha edes haaveilla, tulisihan mies poimimaan vaimokseen jonkin seurapiirien kirkkaimmista timanteista. Vera-tädin mukaan herttuan kihlausta Lady Victorian kanssa saattoi odottaa hetkellä millä hyvänsä. Bealle ilmaantui kuitenkin oma "haltijakumminsa", sillä hänen äitinsä nuoruuden ystävä, Lady Abercrombie, otti Bean projektikseen. Puolessa vuodessa hän löytäisi Bealle sopivan kosijan.
Saadakseen herttuan pois mielestään Bea kaipasi kipeästi uutta murhaa tutkittavakseen, muttei tiennyt miten löytäisi sopivan, kunnes murha tulee suoraan hänen luokseen. Ensimmäisestä osasta tuttu nuori mies tulee pyytämään hänen apuaan, sillä hänen morsiamensa Emilyn äidin (naimisissa olevan rouva Otleyn) rakastaja on menehtynyt tämän sänkyyn ja on mitä ilmeisimmin myrkytetty. Siinäpä harvinaisen monta skandaalia samassa lauseessa, mikäli asia tulisi julki!
"Luulin hänen kutsuvan minua, joten menin huoneeseen muistuttamaan, että hän pitäisi pienempää ääntä, sillä emme halunneet Emilyn saavan tietää, että hän oli paikalla. Tajusin, että hän oli kamalissa tuskissa, sillä hän oli sängyssä kaksin kerroin kuin kärsisi hirvittävistä krampeista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän kontrolloimaan itseään kauaa, vaan hänen kehonsa alkoi kouristella lakkaamatta, mikä sai hänen selkänsä kaartumaan tavattoman kummallisesti."
Rouva Otleyn ääni oli tunteeton ja tyyni hänen selittäessään tilannetta, mikä yllätti Bean, sillä tapahtumat joista tämä kertoi, olivat melko rajuja.
"Ja koko tämän ajan hän piti hirvittävää meteliä. Kaikki se vaikerrus ja huuto", rouva Otley jatkoi. Ärtymys kuulsi hänen äänestään, kun hän muisteli tapahtunutta ja kiinnijäämisen pelkoa.
Beatrice selvittäisi rikoksen mieluiten yksinään, mutta -tietenkin- Kesgraven herttua sotkeutuu tapaukseen, ja siinä ohessa vaihdetaan myös suudelmia.....
Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjassa on ilmestynyt jo kaksitoista osaa, joten Nelli Hietalalta ei aivan heti pääse käännösurakka päättymään! Suomeksi seuraava osa saadaan jo lokakuussa. Omaan makuuni sarja paranee osa osalta, joten siinä mielessä lupaavaa. Tekisi mieli kurkkia miten sarja etenee, tuleeko Beasta kohta perheenäiti vai saadaanko välit herttuan kanssa uuteen solmuun? Vielä olen malttanut!
***
Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
#7/10 Flavia de Luce
Bazar 2020 (äänikirja), 2015 (lukukirja)
Alkuteos: As Chimney Sweepers Come To Dust, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 6 min
Surullisempaa sanaa ei olekaan kuin karkotettu.
Flavia oli varma, että hänen vielä keikkuessaan Atlantin aalloilla matkalla kohti Kanadaa, kaikki Buckshaw'ssa olivat jo unohtaneet hänet. Niin isä, kuin sisaret Ophelia ja Daphne, sekä uskolliset palvelijat Dogger ja rouva Mullet, joista viimeksi mainitut olivat sentään vuodattaneet muutaman kyyneleen Flavian lähdön hetkellä. Nyt hänen oli ikävä jopa ärsyttäviä sisariaan.
Isä ja Felicity-täti olivat päättäneet lähettää Flavian Miss Bodycoten tyttökouluun, jota myös tyttöjen äiti Harriet oli käynyt. Kurjasta kohtalosta teki onneksi heti siedettävämmän aivan kirjaimellisesti Flavian jalkojen juureen savupiipusta tömähtänyt hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Flavian pitää tietenkin selvittää ruumiin henkilöllisyys, tappaja, ajankohta sekä motiivi. Tämän lisäksi pitää ehtiä tunneille sekä uusien ystävien spiritismi-istunnoille. Eikä savupiipusta mätkähtänyt ruumis ollut ainoa tutkimista vaativa asia, sillä Flavia kuuli muilta tytöiltä, että useampi oppilas oli yhtäkkiä kadonnut...
Flavia sai pian huomata, että hänen äitiään lähes palvottiin Bodycotessa, joten lähes kaikki suhtautuivat Flaviaan ystävällisesti. Äitinsä takia monet olivat myös odottaneet hänen saapumistaan, ja tämän sekä Flavian kemiantaitojen ansiosta neljäsluokkalainen Flavia otettiin poikkeuksellisen nuorena mukaan eräänlaiseen eliittiryhmään.
Olipa kivaa vaihtelua, että Flavian olinpaikka vaihtui. Alkoi ollakin jo kovin epäuskottavaa, että niin pienessä paikassa kuin Flavian kotikylä, tapahtuu jatkuvasti murhia. Juonellisesti pidin kirjan alkuosasta, mutten erityisemmin sen loppupuoliskosta. Seuraavaan osaan Flavia käsittääkseni palaa taas kotiin.
***
Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan
Otava, 2024
#4 Saana Havas
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 13 h 12 min
Rikospodcasteja toimittava Saana Havas oli lähtenyt juhannuksen viettoon Pyhtään ulkosaaristoon Inkeri-tätinsä kanssa. Lauttasatamassa ihmiset moikkailivat toisiaan, ja Saana alkoi tuntea, että kaikki muut Kaunissaareen matkalla olevat tunsivat toisensa, vain Saana ei tuntenut ketään. Saarella oli kuitenkin vain muutamia ympärivuotisia asukkaita, valtaosa oli heitä "kesäläisiä". Saana ja Inkeri viipyisivät Inkerin ystävän Merin luona, ja auttaisivat vastineeksi tätä Villa Merin kunnostamistöissä.
Saana tutustuu pian saarelaisiin, kuten uuteen naapuriinsa joka on tunnettu kuvataiteilija, sekä Finlandialla palkittuun mieskirjailijaan, jonka vaimo on aikoinaan kuollut saarella hämärissä olosuhteissa. Saana kiinnostuu välittömästi, sillä Siirin onnettomuudesta hän saisi uuden aiheen true crime -podcastiinsa.
Yhtäkkiä hänen on mahdotonta ajatella vain saaren kauneutta. Päinvastoin, sen jälkeen kun hän oli lukenut Siirin kohtalosta, männyt näyttävät kieroilta ja kirotuilta, aallot uhkaavammilta ja pilvet tummemmilta. Aivan kuin tuulessakin olisi pureva pohjavire. Joka paikassa maassa on teräviä neulasia. Ympärillä leijuu kuitenkin raikas ja pihkainen hiekkaharjun tuoksu.
Kun poikaystävä on töissä Keskusrikospoliisissa, saa huomata, että juhlapyhiä ei useinkaan vietetä yhdessä. Niinpä Saanan avomies Jan viettää juhannusta kovin eri tavalla kuin Saana ja valtaosa suomalaisista, eli työmatkalla Nizzassa. Siellä on tapettu suomalainen taidekeräilijä, ja tapaus paljastuu osaksi sarjamurhaa. Jan saa mukaan tutkimuksiin uuden työparin, Johanna "Rynkky" Rytkösen.
Rynkky katsoo Jania mietteliäänä. - Meille halutaan viestiä jotain. Mutta viestit jätetään hyvin auki.
- Tarkoitat, että hän leikkii kanssamme?
- Ja tuntee itsensä luultavasti tällä hetkellä ylivoimaiseksi. Kaikki on mennyt juuri niin kuin hän on suunnitellut emmekä ole päässeet hänen jäljilleen, Rynkky toteaa.
- Mutta aina jää jälki. Aina jää jotain. Emme vain ole löytäneet sitä vielä, Jan sanoo ja astelee valkotaululle. - Sellaista asiaa kuin täydellinen murha ei ole olemassakaan.
Että minä inhoan tuollaisia Rynkyn kaltaisia lempinimiä, ja valitettavasti uskon että Rynkky seikkailee tulevissakin osissa. Muuten tämä olikin minulle oikein mieleinen osa sarjassa.
Olen nähnyt kommentteja, että kirja kaipaisi tiivistystä dekkarijuonen osalta, ja ehkä niin onkin, mutta itse nautin kirjan tunnelmasta, kesäpäivistä saarella, sekä Saanan kiinnostuksen heräämisestä kirjailijan vaimon onnettomuuteen. Jos haluat vain sen dekkarin jossa tutkitaan rikosta ja sillä hyvä, ehkä tämä Backmanin sarja ei ylipäätään ole aivan paras sinulle, mutta jos haluat kirjan joka yhdistää dekkarin ja kesää tunnelmoivan kirjan, tämä toimii.
Pienenä kuriositeettina, minua jäi huvittamaan kun Saana pohdiskeli että pihassa oleva ruusupensas olisi juhannusruusu, vai olisiko sittenkin vieraslajike kurtturuusu, joka pitäisi tuhota, mutta se on "niin kaunis ja hyväntuoksuinen, minkä takia sen on varmaan annettu niin paljon levitäkin". Jos hän tietää millainen kukka kurtturuusussa on tuoksua myöden, miten hän ei erota sitä ja valkoista juhannusruusua toisistaan, johan niiden lehdet kukista puhumattakaan ovat niin erilaiset? Mietin sitäkin, kukkiiko maitohorsma Kotkan saaristossa jo juhannusviikolla? Meillä tässä Tampereen kupeessa vasta heinäkuun loppupuolella.
***
Eeva Kiviniemi: Viha
Saga Egmont, 2024
#4 Kati Berg tutkii
Lukija: Hannamaija Nikander
Kesto: 7 h 46 min
Kati Berg oli vuokrannut kesähuvilan saaristosta viettääkseen idyllistä lomaa miehensä Pertin kanssa. Tunnelma muuttuu yllättäen, kun he kuulevat illan pimeydessä kaksi laukausta, ja pian sen jälkeen heidän pihaansa raahautuu viime voimillaan nuori mies, jota on ammuttu. Nuorukainen on käynyt Katin luennoilla yliopistolla ja on houkutellut Katia mukaan Elokapinan toimintaan, jossa on itse aktiivinen. Niinpä ensimmäiseksi epäillään ilmastoaktivistiin kohdistuvaa viharikosta.
Katin poliisitytär Milla saa ampumatapauksen tutkittavakseen. Hän on aseman nuorin poliisi sekä iältään että virkavuosiltaan, ja kokee saavansa kylmää kohtelua työpaikan keski-ikäisiltä miespoliiseilta juuri sen tähden. Hän kokee vähättelyä myös, koska hänen mielenkiintonsa suuntautuu aivan erityisesti eläinten- ja luonnonsuojelurikoksiin.
"Sinun äitiäsi yritettiin juuri rekrytoida Elokapinaan!"
"Selvä, no nyt päästään asiaan. Liityitkö?"
Kati pudistaa päätään.
"Siis mitä? Et liittynyt? Olen oikeestaan vähän jo odottanut, että sut löydetään jostain katublokista. Mitä sulle on tapahtunut? Kuka sinä oikein olet ja mitä olet tehnyt mun ihanan anarkistiselle äidille?"
" Ei kai... älä vain sano että jätit liittymättä tämän mun uuden viran takia?"
"En, tai no, ehkä sekin hiukan vaikuttaa, ainakin taustalla. Kannatan Elokapinaa kaikesta sydämestäni, mutta mukaan meneminen ei tuntunut omalta. Ja kai minua vähän pelottaa joutua poliisin kantamaksi ja putkaan", Kati myöntää.
"Poliisin pitäisi turvata myös Elokapinan rauhanomaisia mielenosoituksia. Mutta tiedän kyllä, että osalla poliiseista on aika jyrkkiä asenteita kapinallisia kohtaan. Niin että ei sun pelot ihan tuulesta temmattuja ole", Milla sanoo.
Omaan makuuni Viha oli liian kliseinen ja täynnä stereotyyppisiä henkilöitä, ja sen tähden se oli kovin ennalta arvattava. Olisin siis kaivannut jotain erilaista, niin tulokulmaan kuin henkilöihin. Ei niin, että rescuekoiria vihaava naapuri on maastokuvioon pukeutuva "julkipersu" ja kiusantekijät Millan työkavereissa niin ikään "julkipersuja". Lainausmerkeissä oleva termi on suoraan kirjasta. Teksti on siis räväkkää, mikä on tavallaan positiivista, mutta samalla liikaa, koska se syö kirjasta pois sen viihdyttävyyttä, ja kyseessä on kuitenkin dekkari...
Olin päättänyt tämän paasaamisen takia jättää sarjan kuuntelun jo sen kolmanteen osaan, mutta koska olin taas saanut tuntini Storytelissä täyteen paljon ennen uusimispäivää, ja joutunut sen tähden tyytymään E-kirjaston valikoimiin, päädyin kuuntelemaan Vihan paremman puutteessa. Olihan kirja heti lainattavissa, mikä on E-kirjastossa harvinaista.
Kirjan koirista (Katilla on pieni rescuekoira) ja rescuetoiminnasta yleisesti minulla voisi olla puhdasrotuisten kasvattajana paljonkin sanottavaa, mutta en koe että kirjablogini on oikea kanava siihen. Tyydyn vain kummastelemaan esimerkiksi kohtausta jossa Stella innostuu kaivamaan maata puunrungon juurella ja Kati ihastelee koiran luontaista käyttäytymistä eli maan kaivuuta todeten, että koirat saavat tehdä sitä aivan liian vähän tai sitten rotukoirilta on jalostettu sellainen ominaisuus pois. Että mitä? Puhdasrotuiset koirat eivät halua kaivaa maata jalostuksen tuloksena? Nämä on vain jotenkin niin sanattomaksi vetäviä heittoja että totean vain, että tervetuloa tutustumaan meidän suht pienikokoisiin rotukoiriimme, cockerspanieleihin, cavaliereihin ja kleinspitziin, jotka saavat kaivaa maata ja myös sitä pennusta lähtien tekevät, kovalla innolla jo ennen luovutusikää.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti