Sivut

tiistai 3. lokakuuta 2023

Matti Rönkä: Eino


Matti Rönkä: Eino
Gummerus 2015, 
äänikirja 2020
Lukija: Matti Rönkä
Kesto: 5 h 54 min


Yhdeksänkymppinen Eino-ukki on joutunut sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden takia ja pojanpoika Joonas käy ukkia terveyskeskuksessa tapaamassa. Hän näkee sattumalta vanhat arvet ukin vartalossa, ne ovat tulleet ampumahaavoista. 
Ukin kotoa Joonas löytää vanhoja karttoja ja valokuvan, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa kuulla enemmän. Mutta kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut, ei muut kuin ukki itse ja hän ei tahdo kertoa. Joonaksen isän ja ukin välit ovat olleet tulehtuneet jo pitkään, ja isä kehottaakin Joonasta jututtamaan ukkia, onhan ukki aina ollut läheisempi Joonaksen kanssa.

Eino on tietenkin sodan käynyt mies, mutta sotavammasta arvet eivät ole syntyisin. Sieltä palasi ihan erilaisten arpien kanssa.

Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla niin miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa.
Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu.
Sodassa hyvä mies oli se, joka parhaiten pystyi pahaa
tekemään. Parhaiten vai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta
jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut.
Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä
vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen,
reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä. Ajoon otin eväät nahkasalkkuun. Hyvä salkku, ostin Kuopiosta tammimarkkinoilta. Se oli käytetty. Mutta haljasnahkahan kestää. Suutarilla kävin ompeluttamassa, jos
sauma aukesi. Itsellekin hain pikilankaa. Suutari Säkkinen
oli vanhempi mies, istui vaivainen jalka suorana, verstas
oli nurkka pikkuruisen tuvan ovenpielessä. Jäi tien oikaisun alle sekin asumus. Olematon mökki ja saunapöksä, liiteri ja vino huussi.

Kun hän kotiutui jatkosodasta, kaikki oli valmiina. Vielä nuorena miehenä hänellä oli elämä edessä, oma tila jota viljellä, nuori Kerttu-vaimo odottamassa ja jälkikasvua toivomassa. Sitä ei kuitenkaan kuulu, ei ennen kuin viime tipassa syntyy Joonaksen isä.

Eino oli levoton, nykyään ehkä sanottaisiin, että etsii itseään ja paikkaansa elämässä. Eino pyrki pois kotitilalta, tarttui Kertulta salaa rintamalta tutun miehen tarjoukseen lähteä menetettyyn Karjalaan vähän tiedustelemaan, olihan hän kaukopartiossa ollut sotavuodetkin. Retki venyi puolen vuoden mittaiseksi. 

Omia ajatuksiani:
Pidän paljon tämän tyyppisistä romaaneista ja Röngän kielestä. Tässä oli suvun jäsenten välisiä näkemyseroja, jotain salaperäistä menneisyydessä ja tahto selvittää mitä, ja koko ajan lukijan takaraivossa tieto siitä, että Einolle tapahtuu jotain ampumavälikohtaukseen johtavaa siellä rajan takana.
Einon tarina muistutti myös siitä, miten tärkeää olisi jututtaa niitä mummoja ja pappoja menneistä, eivät he kaikesta halua puhua mutta monesti kuitenkin ihan arkisista asioista, ja saattavat olla vain mielissään kun vaikkapa lapsenlapsi on kiinnostunut kuulemaan. Harmi että sukupolvi toisensa jälkeen me ei vaan osata tätä tehdä, ehkä se on vain liian vaikeaa, ehkä ei tule oikeita tilaisuuksia. Kun oma äitini yllättäen menehtyi, jäi paljon sellaista mitä olisin halunnut tietää, ajoilta kun hän oli lapsi, nuori ja sai minut, läheltä piti aviottoman lapsen. Etenkin jälkimmäinen oli aina vaikea asia meidän välillämme, eikä äiti voinut koskaan puhua jo aiemmin kuolleesta isästäni kuin negatiiviseen sävyyn. 
Annan Einolle neljä tähteä.

Mieheni mietteitä kirjasta:
Pidän Röngän henkilöhahmoista ja tyylistä kirjoittaa rennosti ja kansanomaisesti. Kuvaus pienestä kylästä, jossa kaikki tuntevat toisensa mutta eivät kuitenkaan tiedä toistensa asioista. 
Kirja oli Einon kasvutarina, jossa tietyt tapahtumat ajoivat Einon tekemään ratkaisunsa oman elämänsä suhteen. Omalta isältään Eino ei ollut saanut paljon tukea, eikä osannut antaa sitä omalle pojalleenkaan, mutta yritti nyt tukea samassa elämäntilanteessa olevaa Joonasta. 
Einon ja Kertun välejä olisi voinut käydä enemmän läpi, kuvaus Neuvostoliitosta paluun jälkeen jäi lyhyeksi, mutta ehkä oli luontevampaa näin. Tähtiä 3,5-4. 

6 kommenttia:

  1. Minä sain kuulla valtavasti mummini tarinoita lapsena ja nuorena. Sota-ajalta vähemmän, koska mummi oli kuitenkin lapsi vielä niinä aikoina. Tarinoiden ansiosta jopa jotkut sellaiset sukulaiset, joita en ehtinyt tavata, tuntuvat mielikuvissa tosi eläviltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan ihanaa! Yleensä sitä vaan on niin väärällä asenteella liikkeellä sitten yhtään vanhempana, ettei "vanhusten jorinat" kiinnosta 😔

      Poista
  2. Täytyypä ottaa Eino kuunteluun! Ei kirjana tuoreeltaan oikein napeksinut, olisko sitten johtunut omasta mielentilasta? Meillä on menneistä puhuttu aika vähän, sodankäynyt pappani kuoli jo kun olin vasta 7-vuotias, eikä hänkään ehkä olisi sodasta avautunut.
    KBC /MInna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovin vähän niitä mummoja ja pappoja tulee jututettua, se on harmi.

      Poista
  3. Muistan lukeneeni tämän verekseltään ja muistan myös pitäneeni, mutta paljon mitään muuta en kyllä kirjasta muistakaan. Piti ihan käydä omasta blogista lukematta, ennen kaikkea olen kehunut Röngän komeaa lausetta. Se onkin varmasti totta, tykkään kovasti hänen kielestään ja tavastaan kertoa tarinaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kieli on laadukasta ja samalla arkista eikä mitään korulauseita.

      Poista