Sivut

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja


 Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Gummerus, 2021
Alkuteos: The French Photographer / The French Orphan, 2019
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Lukija: Usva Kärnä
Kesto: 15 h 24 min


Kolme vuotta kestäneen mallinuransa aikana Jessica May oli esiintynyt lukuisia kertoja Voguen kannessa. Hän oli tottunut siihen, että katseet sulivat hänen vartaloonsa ja hän tiesi, että solttupojat kiinnittivät hänen kuviaan punkkiinsa. Hän ei kuitenkaan ollut mikään juhlia varten elävä bimbo, vaan oli elänyt vanhempiensa työn takia hyvin erikoisen kiertolaislapsuuden ja viimeiset kymmenen vuotta Ranskassa ennen paluuta Amerikkaan. Ranskassa hän oli osallistunut aktiivisesti mielenosoituksiin fasismia vastaan ja kirjoittanut juttuja amerikkalslehtiin. Nyt hän haluaisi taas enemmän haasteita, Martha Gellhornin kannustaessa julkaista artikkeleita ja ottaa kuvia. Elettiin vuotta 1942.

Vuotta myöhemmin ulkoministeriö myönsi hänelle sotakirjeenvaihtajan passin ja hän sai viimein määräyksen ylittää Atlantti. Hän oli hiljakkoin täyttänyt 23 vuotta. Näin hänestä tuli Yhdysvaltain armeijan kapteen. Sotilasarvo ja univormu kuuluivat tehtävään paitsi suojavärin antamiseksi, myös siitä syystä, ettei häntä ammuttaisi vakoojana mikäli hänet saataisiin kiinni. Hän oli pyytänyt päästä Italiaan ja saanut asemapaikakseen Napolin, josta käsin hänen tuli raportoida sairaanhoitajien työstä Voguen lukijoille, mutta päätyi heti alkuunsa vahingossa poteroon vihollisen kantaman sisäpuolelle. Tauotonta meteliä, huutoja, rääkäistyjä komentoja, huitomista, loputonta liejua, kokkareina ilmassa lentävää savimaata.

Lääkintäteltassa aivan lähellä rintamalinjaa Jess koki melkoisen yllätyksen, kun niin vaarallisessa paikassa oli lapsi. Nelivuotias Victorine oli orpotyttö josta huolehtivat hoitajat sekä laskuvarjojääkäri Dan Hallworth, joka suunnitteli vievänsä tytön pian sisäoppilaitokseen Englantiin. Siitä Jess päätteli, että huhuttu liittoutuneiden maihinnousu oli lähellä.

Jess oli tullut leiriin Yhdysvaltain armeijan sotilaiden kanssa ja tiesi heti kuvan ottaessaan, että siitä Amerikka näkisi, mitä sodasta oli tullut. Se ei ollut ylevä ja sankarillinen tanner, vaan raaka ja eläimellinen ihmiskunnan tuho. Kuvassa korostuivat pulleat riikinkukot joiden höyhenpeite loisti kirkkaana kuin kesäinen taivas. Punaiset kukat nousivat vahvoina maasta, nostivat päätään kohti aurinkoa, ja niiden takana olivat naiset. Heidän ihonsa oli paperinohutta, hädin tuskin kätki luut. Heidän sisäänsä saattoi miltei nähdä. Kasvoilta oli riisuttu kaikki tunteet. He olivat kuolleita, mutta tuomittu elämään. 

Toinen aikataso vei kesään 2004, jolloin 29-vuotias D'Arcy Hallworth palasi Sydneystä Pariisiin ja jatkoi saman tien autolla maaseudulle määränpäänään upea linna nostosiltoineen ja torneineen. Hänen työnsä oli toimia taidekuriirina ja nyt hän oli tullut hakemaan valokuvia sydneyläiseen galleriaan. Perillä odotti kuitenkin yllätys, kun valokuvaajan agentti Josh ilmoitti, että hänen olisi pakattava kuvat itse ja siihen menisi kaksi viikkoa. Ullakolla oli myös valokuva-arkisto, jonka kaikkia osia edes Josh ei ollut aiemmin nähnyt ja nyt tämä sai poikkeuksellisen luvan näyttää kuvat myös D'Arcylle. Kuvat saivat naisen sanattomaksi hämmästyksestä, kun niissä esiintyi hänen äitinsä pienenä tyttönä.

Ranskalainen valokuvaaja on ihailtavan taidokkaasti punottu, yli vuosikymmenten yltävä ja mielenkiintonsa säilyttävä viiden tähden lukuromaani.Sen sivut täyttyvät hirvittävästä määrästä salaisuuksia, itsesyytöksiä ja rakastettujen ihmisten suojelemista, ennemminkin kuin tällaisille romaaneille niin tyypillisistä väärinkäsityksistä. Minulle tulee harvoin kyyneleet silmiin kirjaa kuunnellessa, mutta tässä kirjassa niin kävi.

Aina löytyy silti jotain huomautettavaakin. D'Arcyn loputon itsensä ja ammattitaitonsa vähättely ärsytti. Äänikirjassa hieman häiritsi lukijan vaihteleva tapa ääntää ranskankielinen nimi D'Arcy, välillä neutraalimmin ja paremmin suomeksi puhutun tekstin sekaan sopien, välillä niin perusteellisesti sorauttaen että lienee saanut sylkeä pyyhkiä mikrofonista. Onneksi itse tarina oli kuitenkin niin koukuttava, että se vei päähuomion, eikä määrältään isommassa roolissa olleessa sodanaikaisessa osassa ollut vastaavaa minua häirinnyttä ääntämistapaa. Mitä enemmän kuuntelen englanniksi, sitä enemmän kaipaan enemmän eläytymistä lukemiseen, mutta se nyt vain on hyväksyttävä, että suomeksi naislukija puhuu miesten repliikit yhtä heleällä äänellä kuin naistenkin. Ilmeisesti Suomessa halutaan äänikirjat luettavan mahdollisimman neutraalisti. Usva Kärnän äänessä on kuitenkin tunteita.

Jessica Maylla on todellinen esikuva, valokuvaaja Lee Miller, johon kirjailija oli törmännyt toista romaania kirjoittaessaan. Lee Millerin elämässä oli kuitenkin tapahtunut asioita, joiden takia hän ei halunnut kirjoittaa elämäkertaromaania Milleristä. Monet kirjan  tapahtumista ovat todellisia, lehtiartikkeleista ja elämäkerroista kirjaan otettuja ja Jessille muokattuja, ja näitä kirjailija avaa pitkään ja perusteellisesti kirjan lopussa. Niin ikään moni kirjan muista henkilöistä on todellisia ja esimerkiksi Martha Gellhornille kirjassa tapahtuvat asiat ovat todellisia. Kirjailija on perehtynyt aiheeseen perusteellisesti ja se näkyy. Sama kirja on muualla julkaistu myös nimellä joka olisi suomennettuna Ranskalainen orpo, mutta mielestäni valokuvaaja sekä meillä käytetty kansikuva ovat osuvampia.

Toivottavasti Ranskalainen valokuvaaja saa niin hyvän vastaanoton, että muitakin Lesterin kirjoja suomennetaan.


4 kommenttia:

  1. Minäkin luin tämän, mutta katsoin myös Lee Miller -dokumentin. Mielestäni kirjassakin olisi voitu keskittyä ainoastaan Jessin elämään eli fiktiiviseen tarinaan Lee Milleristä, sillä hän vaikuttaa olleen todellakin mielenkiintoinen nainen.

    Natasha Lester kirjoittaa sujuvasti ja tämä kirja menee mielestäni samaan kategoriaan Lucinda Rileyn kirjojen kanssa eli sujuvaa aikuisten satua, jota on ihan kiva lukea/kuunnella välipalana.

    Kirja on nimetty ihmeellisesti. Ranskalainen valokuvaaja on outo, sillä päähenkilö on amerikkalainen valokuvaaja. Pariisilainen orpo vie mielestäni vieläkin kauemmaksi kirjan teemasta.

    Mielestäni luin kustantajan sivulta, että Natasha Lesteriä on tulossa lisää suomeksi.

    Äänikirjoista sen verran, että Suomessa todellakin kannustetaan asialliseen tyyliin. Mieheni, joka on äänikirjalukija, on saanut joskus palautetta, kun on näytellyt dialogia. Uskon kuitenkin, että tämä tulee muuttumaan. Minuakin miellyttää monen ruotsalaisen ja englantilaisen eläytyvämpi tyyli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ehkä sitä voi sanoa näyttelemiseksikin, mutta mulle sopii jos saa valita 😉 Vähän enemmän kuin kuunnelman kuuntelemista silloin.

      Putääkin tsekata mikä seuraavaksi käännetään, kiva että lisää luvassa!

      Poista
  2. Kuulostaa Lucinda Rileyn ja Jojo Moyes in risteymältä😏. Periaatteessa teos voisi kiinnostaakin, mutta ei kiilaa ihan ykköseksi listallani. Minulle tuo Usva Kärnä oli joskus ärsyttävä (hieman Disneymäinen) lukija, mutta en ole kuullut häntä vähään aikaan, on saattanut jopa kehittyä urallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti oikein tsekata, niin tämä on kolmas hänen lukemansa kirja jonka oken kuunnellut. Sanoisin, että hänen äänensä on heleä, tyttömäinen, mutta onneksi ei ole ihan niin tasapaksu kuin jotkut toiset. Äänessä on kuitenkin tunteita mukana.

      Minä uskon, että luen lisää Lesteriä, kun kaipaan kunnon tiiliskiveä ja lukuromaania 😊

      Poista