istoriallisia romaaneja vol 6: Vahvoja naisia Naistenviikolla

Minulla on edelleen menossa vahva historiallisten romaanien romaanien putki, joten nyt on tarjolla neljä uutta tai melko uutta kirjaa, jotka sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Samalla nämä sopivat erinomaisesti meneillään olevalle naisten viikolle, sillä jokaisessa on päähenkilönä vahva, omillaan seisova nainen. 

***

Christina Erikson: Kaipauksen aika

Kartanon naiset #3

Docendo, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 43 min

1792

Christina oli ollut PH von Amberin puoliso nyt puolentoista vuoden ajan, mutta avioliitossa ei ollut toivottua lämpöä. Mies oli ollut leski, kun he olivat päätyneet yhteen. Hääyön jälkeen heidän yhteiset yönsä olivat sormilla laskettavissa, ja Christina mietti, oliko hänen ensimmäinen liittonsa ollut onnellinen. Saattoiko mies torjua hänet peräti siksi, että rakasti edelleen niin kovin ensimmäistä vaimoaan? 

Hän oli luvannut isälleen ja itselleen, että Svartå pysyisi perheen hallussa, mutta hänen ponnistelunsa kartanon tulevaisuuden hyväksi vaikuttivat turhilta. Ilman perillistä tulevaisuus näytti yhtä synkältä kuin vuoden 1789 armottomana talvena, jolloin Marcus kuoli. Christina olisi halunnut pamauttaa kamarin oven kiinni niin, että seinät kaikuivat ja lasiruudut helisivät. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän joutuisi korkeintaan kohtaamaan äidin ja Beatan ivalliset katseet, joista hän sai muutenkin kyllikseen joka ikinen kuukausi. Naiset tuntuivat pitävän hänen kuukautisistaan kirjaa kuin kaksi vaanivaa korppia ja esittivät jokaisen vuodon ajankohtana merkitseviä kysymyksiä siitä, mahtoiko odotettu perillinen olla jo tulossa. Christina painoi kädet kasvoilleen ja toivoi, että Maja olisi hänen luonaan.

Maja ei kuitenkaan ole enää Christinan palveluksessa, vaan pitää huolta tämän suurimmasta salaisuudesta. 

Kirjassa on juonittelun lisäksi myös jännitystä, sillä Svartån naamiaistanssiaisissa tapahtuu yllättävä kuolemantapaus. Jännitystä luo myös asia, jonka Christina oppii aviomiehestään... 

Nautin edelleen kovasti tästä sarjasta, joka on vetävää tekstiä, sisältäen sopivasti kaikenlaisia elementtejä mitä koukuttavaan historialliseen viihdekirjallisuuteen kaipaan. 

***

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

#1 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 10 h 40 min

1859--->

– Minä en ole ainoa, joka on tehnyt väärin, mutta kun joutuu seisomaan neljä kertaa papin vieressä, niin siinä ihminen on todella yksin. Pilkattavana. Häväistävänä. ”Priita-Kaisa Seipäjärvi on harjoittanut haureutta”, pappi sanoi. ”Hän on syntinen nainen. Hänen täytyy rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Meidän kaikkien täytyy rukoilla hänen puolestaan.”

Priita-Kaisa oli suuttunut pappiin, ja suuttunut niihin miehiin, jotka kirkon penkeillä olivat rukoilleet hänen syntiensä puolesta. Hän pakkasi ahkioon tavaransa ja kolmevuotiaan Heikki-poikansa, vanhempi Aleksi hiihti jo hyvin siinä missä Priitakin. Nuo hänen komeat poikansa olivat syy siihen, miksi Priitaa piti rankaista: kaksi aviotonta lasta eri miehille. Tosin Priita arveli, että isän kotipolttoisen myynnilläkin oli osuutensa asiaan. 

Samaa matkaa lähtijöitä oli useampia, Suomen puolelta oli aina lähtijöitä pohjoisemmaksi, Norjaan, sinne missä oli työtä ja ruokaa, niin paljon kalaa kuin merestä jaksoi nostaa. Priita suuntaisi Pykeijaan, jonne hän veljensä oli jo muuttanut, ja etsisi puolisokseen kovan työmiehen joka ei joisi itseään jatkuvasti humalaan ja olisi parempi miehen malli pojille kuin hänen oma isänsä. Kohtalo oli kuitenkin varannut hänen kohdalleen muuta, eli rakkauden joka ei taaskaan sopinut muiden pirtaan. 

Siinä missä Kartanon naiset voi reteästi luokitella viihdekirjallisuudeksi, tarjoaa Jäämeren laulu syvällisemmän otteen ja näkökulmia pohjoisen alueen historiaan. Sarjan toinen osa, Villien tuulten ranta, ilmestyy syyskuussa, ja sen huomattuani tulikin kiirus kuunnella vihdoin tämä ensimmäinen kirja. Näistä todella pohjoiseen sijoittuvista kirjoista minulle on tullut viime vuosina halu päästä matkustamaan sinne, mm Pykeijaan. Toivottavasti tämä lähivuosina toteutuu! 

***

Lea Kampe: Kenian naarasleijona

Bazar, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 11 h 25 min

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Niin alkaa Karen Blixenin tunnetuin romaani, Minun Afrikkani, ja se on myös toinen lause Kampen Karen Blixenistä kertovassa romaanissa. Kuinka moni meistä vanhemmista lukijoista kuuleekaan mielessään Meryl Streepin äänen, joka lausuu nuo samat sanat vähintään yhtä tunnetun samannimisen elokuvan aluksi: I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hills. 

Heille, joille Karen Blixen ei kolahda takaraivossa, kyse on siis tositapahtumista. Tuore tanskalainen aviopari Karen ja Bror von Blixen-Finecke perustivat kahviplantaasin Keniaan suurin odotuksin. Kuka sen heille alunperin hankkikin, ei huomioinut sen sijainnin ja käyttötarkoituksen yhteensopimattomuutta: alue on liian kuivaa kahvipensaille. Kun Bror oli potkittu ulos farmilta ja avioero selvä, plantaasi oli Karenille koko elämä ja samalla suurin haaste. Mitä muuta hän osaisi - tai edes haluaisi tehdä?

Mikään ei ole yhtä kamalaa kuin pelokas odottaminen. Tarvitsemme kipeästi hyvän sadon – ja siihen tarvitsemme sadetta. Kun herään aamuisin, haistan pelkän palaneen maan. Maasait ovat kulottaneet ruohotasangon jo monta viikkoa sitten, jotta se pääsisi uuteen tuoreenvihreään kasvuun heti sadekuurojen jälkeen. Muistatko pitkät, vierivät savumatot ja leimuavat liekit? Kun sateet sitten jossain vaiheessa tulevat – sillä täytyyhän niiden tulla! – neitseellisen ruohon voi melkein nähdä kasvavan. Koit sen itsekin. Se on kuin syvä huokaus – kuin saisi lunastaa ikivanhan lupauksen. Onko tosiaan niin, että tällä kerralla tuo lupaus rikkoutuu? Toisinaan luulen melkein kuulevani sisälläni ruohonsiementen pidätellyn hiljaisuuden, kuiskatun sateenkaipuun. Enkä ole kuulosteluni kanssa yksin. Kikujut kuuntelevat kanssani.

Vuodesta toiseen sateet antoivat odottaa itseään ja sadot jäivät pienemmiksi kuin hän osasi odottaa. Viimeinen pisara olivat valtaisat heinäsirkkalaumat, jotka söivät kaiken maan tasalle saakka. 

Toinen haaste oli rakkauselämä. Eronsa jälkeen hän alkoi tapailla brittiläistä aristokraattia, Denys Finch-Huttonia.  Mies kulki jatkuvasti Kenian ja Englannin väliä, eikä tavallinen elämä, johon kuului avioliitto ja lapsia, tuntunut olevan häntä varten.

”Juuri siksi en sanoisikaan meidän olevan yhdessä. Rehellisesti sanottuna en tiedä ollenkaan, miten kuvailla suhdettamme. Mutta kuka tietää, ehkä sitten kun Denys palaa muutaman kuukauden kuluttua Englannista, tilanne selkiytyy edes hieman – vaikka rohkenenkin epäillä. Asia on juuri niin kuin sanoit: eivät Denysiä kiinnosta selkeästi määritellyt parisuhteet. Ja vaikka se kuulostaakin kummalliselta, juuri se minua hänessä viehättää. Häntä ei yksinkertaisesti voi karsinoida.”

Ingrid katseli häntä tarkkaan. ”Ja sekö sopii sinulle?”

Halusiko hän Denysin muuttuvan, kyllä ja ei. Olisiko miehessä hänelle enää mitään erityistä, jos tämä olisi kuin kaikki muutkin miehet? Blixeninsä tuntevat tietävät miten rakkaustarina päättyy, lentoturmaan, mutta toisaalta kun oman muistini virkistykseksi luin tähän liittyvistä ihmisistä netistä, oli Karenin ja Denysin suhde mitä ilmeisimmin päättynyt, ja Denys tapaili yhtä epäsäännöllisen epäselvästi toista naista. 

Kirja käy läpi Blixenin elämää Afrikassa, ennen ja jälkeen Finch-Huttonin. Vaikka tavallaan tietää "perus juonen" eli Blixenin elämän kulun, aina tulee uutta vastaan, joko tietoa tai näkökulmaa tapahtumiin. 

***

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
WSOY, 2025
Alkuteos: Mormor danset i regnet, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 20 min

Kun Juni palaa sukutaloon norjalaiselle saarelle, hän löytää valokuvan isoäidistään Trudesta rinnallaan saksalaissotilas. Juni ei tiedä mitä ajatella, joten hän alkaa selvittää sodanaikaisia tapahtumia kotiseudullaan, mutta isoäidin tarina vie pidemmälle.

Välittömästi sodan päätyttyä Truden tie vie kohti Saksan itäisiä kolkkia, jonne nuori tyttö kulkee luottavaisin mielin saksalaisen rakkaansa kanssa. Mutta mitä syvemmälle Saksaan he pääsivät, sitä harvemmassa näkyi ehjiä taloja, vain valtavia kasoja tiiliskiviä ja palamisen jäänteitä. Kadunkulmat olivat täyttyneet mustan pörssin kauppiaista, jotka kuljettivat pikku kärryillään juureksia, joita ahneesti vaihtoivat arvoesineisiin. 

Tekla huomasi kuuden-seitsemäntoista ikäisen tytön, joka hiipi hitaasti lähemmäs yhtä mustan pörssin kauppiaista. Äkkiä tyttö ryntäsi nappaamaan porkkanan ja juoksi tiehensä. Mutta ei riittävän nopeasti. Mies sai yhdellä loikalla tytön kiinni, kaatoi hänet maahan, kiskaisi porkkanan hänen kädestään ja sätti häntä. Tyttö jäi hetkeksi makaamaan ja nousi sitten. Hänen vaatteensa olivat liasta jäykät, kasvot olivat kalpeat ja hiukset rasvaiset ja takussa.
Aivan heidän vieressään seinässä olevasta aukosta kömpi ulos vanha nainen. Hän horjahti ja yritti pysyä pystyssä mutta istahti pian kivelle nojaamaan päätä käsiinsä. Ei voi pitää paikkaansa, että idässä olisi huonommat olot kuin täällä, Tekla ajatteli. Se on mahdotonta. Demminissä ei ole tällaista. Ei varmasti ole.

Isoäiti tanssi sateessa tarjosi uuden, karun näkökulman siviilien elämästä toisen maailmansodan päättyessä. Osittain kirjassa oli tuttuakin, luettuani aikoinaan (2014 suomeksi ilmestyneen) Rhidian Brookin romaanin Talo Elben rannalla. Se sijoittuu samoihin vuosiin ja Hampuriin, jossa myös Tekla asuu hetken ystäviensä luona. Kansien välissä on paljon muutakin kuin elämää sotavuosina, on esimerkiksi sukupolvien välisiä traumoja ja naisen asema. Soisin tätä kirjaa luettavan enemmän!

2 x laitetaanko lapsia alulle? - Saara Cantell & Camilla Nissinen

Nyt on lisääntymisen aika, ainakin näissä kotimaisissa romaaneissa. 

***

Saara Cantell: Tuulensuojaan

Tammi, 2024

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 10 h 36 min

Avopari Laura ja Henri ovat olleet yhdessä jo kahdeksan vuotta. Kaikki tuntuu olevan elämässä kohdillaan, omistusasunto ja vakituiset työpaikat, joten Laura päättää ottaa puheeksi lasten hankinnan ajankohtaisuuden, mutta saa Henriltä kaikkea muuta kuin odottamansa vastauksen. Kyllä, he olivat tavatessaan olleet samaa mieltä siitä, että lapset ovat tervetulleita. Mutta siinä missä he olivat luopuneet lentämisestä ja lihansyönnistä, Henri oli käsittänyt heidän luopuneen myös maailman liikakansoittamisesta. Laura on tyrmistynyt. Miten Henri saattaa määrittää niin perustavanlaatuisen fyysisen tarpeen kuin oma lapsi, joksikin listaksi plussia ja miinuksia?

”Me puhutaan nyt lapsesta, ei mistään ruokavaliosta tai matkustamisesta! Me puhutaan meidän lapsesta!”

Henri katsoo Lauraa surullisena, kasvoillaan sama kärsivällinen ilme kuin aina silloin, kun hän joutuu selittämään jotakin itseään yksinkertaisemmalle ihmiselle. Laura inhoaa sitä ilmettä.

”Kyllähän sä tajuat, ettei tällaiseen maailmaan voi synnyttää lisää ihmisiä. Tai siis ei varsinkaan Suomen kaltaiseen rikkaaseen valtioon.”

Hetken Laura pystyy vain tuijottamaan avopuolisoaan. Tämä tulkitsee sen ilmeisesti niin, että argumentti on purrut, koska jatkaa aiempaa rauhallisemmin: ”Laura, maapallon kantokyky on ylitetty aikaa sitten. En mä voi mitenkään perustella itselleni, että tekisin ilmastokriisin ja lajikatojen kourissa kärvistelevään maailmaan yhtään uutta kuluttajaa. Mä olen ihan oikeasti ollut siinä käsityksessä, että me ollaan kasvettu tähän päätökseen yhdessä.”

Laura pudistaa päätään turhautuneena.

”Miten sä voit sanoa noin! Musta tuntuu, että mua on huijattu, että kaikki nämä vuodet sä olet antanut mun uskoa, että… että on vaan ajan kysymys, milloin me –”

Huomasin pian kirjan alussa, miten erilaisia olemme Lauran kanssa, mutta toisaalta, jos kirjan hahmoihin samaistuminen on mieleistä, on omasta persoonasta hyvin vastakkaisten henkilöiden näkökulmat yhtä lailla antoisia. 

Lapsena lähes kaikki Lauran ystävät hehkuttivat koiran- ja kissanpentujen söpöyttä, pupujen pehmoista suloisuutta ja sitä miten ihanalta kädessä lepäävän hamsterin pienen sydämen syke tuntui. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta omaan lemmikkieläimeen, kävivät ulkoiluttamassa naapurin koiraa tai viettivät vapaa-aikansa talleilla hevosia hoitaen. Laurasta eläimet, varsinkin nisäkkäiden pennut, olivat ihan kivoja, mutta hänelle riitti niiden katselu luontoelokuvista. Hän ei ollut koskaan erityisen eläinhullu. Sen sijaan vauvat saivat hänen sydämensä sulamaan. Vauvojen huumaava tuoksu, niiden pehmeiden pikkuriikkisten jäsenten täydellisyys ja kasvojen lukemattomat, maitonirvanasta vatsankipristelyihin vaihtelevat ilmeet lumosivat hänet jo nuorena.

Laura ei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät pidä vauvoista. Tai pikkulapsista. Sillä melkein parasta vauvoissa on se, että kasvaessaan ne muuttuvat koko ajan vain hellyttävämmiksi. Pienten lasten tapa hahmottaa maailmaa hassuilla mutta viisailla kysymyksillään, huojuvalla taapertelullaan ja salamannopealla innostumisellaan on huikean kiehtova. Kaikki mikä ihmisessä on parasta, aidointa ja ihaninta, on lapsissa avoimesti esillä.

***

Camilla Nissinen: Rihmasto

Tammi, 2025

Lukija: Heidi Ajanto

Kesto: 8 h 58 min

Alma ja Johannes olivat yrittäneet lasta pitkään, ja saaneet vihdoin tytön jonka nimeksi antoivat Lotta. Johannekselle vanhemman rooliin solahtaminen oli käynyt vaivattomasti, mutta Alma tuskaili ristiriitaisten ohjeiden karikossa. Pitikö pinnasängyn pinnoihin laittaa suojus, vai tukahduttiko se lapsen hengitysilman?

Oliko se nyt niin, että imettäessä saa syödä mitä vain? Johannes kysyy ja tavaa sormen avulla purnukan ravintosisältöä. – Ja mitä sosetta nyt piti antaa? Muistatko miten se meni? Mitä ne siellä neuvolassa sanoivat?

Aivoni tahmovat läpi harmaan ja märän. Kuulen kysymykset, mutta niiden merkityksen ymmärtäminen on hankalaa. Otan purkin Johanneksen kädestä, tuijotan sitä, yritän hahmottaa yksittäisiä sanoja. Jotain olimme ruuasta neuvolassa puhuneet, ehkä jotain rasvoista tai pellavansiemenistä, A-vitamiinista tai maksasta. Mitä se oli ollut ja oliko siitä puhuttu viime kerralla vai kuukausi sitten?

Kaikki meni inhottavasti päässä sekaisin. Eilinen, viime vuosi, huominen ja tuleva yö – kaikki yhtä samaa isoa aaltoa, jonka läpi piti sukeltaa hengitystä pidätellen.

Tuijotan Johanneksen läpi ja pudistan päätäni.

Vauvan lisäksi Almalla on toinen huolehdittava, äidinisä Ilmari joka haluaa sitkeästi asua kotona, vaikka muistisairaus alkaa olla vaaraksi. 

Pitkissä takaumissa seurataan kahta aikatasoa. On Alman lapsuus 1960-luvulla, jolloin hän viettää pitkiä aikoja Ilmari-pappansa luona, koska äiti tuo hänet sinne hoidettavaksi, vaikka Ilmarilla on omatkin työnsä joihin pientä tyttöä on vaikea sovittaa mukaan. Alma ikävöi äitiään, odottaa soittoa lankapuhelimen vieressä kuin uskollinen koira isäntäänsä. Koska äiti on aina rakas, vaikka olisi millainen. 

Välillä piipahdetaan vielä kauempana, 1930-luvulla. 

Takaumajakso, jossa näitä kahta vuoroteltiin käymättä välillä nykyhetkessä, oli niin pitkä että unohdin jo nykyhetken olemassaolon. Kirja oli kyllä muuten hyvä, mutta jotenkin tuo aikatasoissa liikkuminen teki minulle tällä kertaa haasteita, enkä oikein päässyt aikuisen Alman pään sisälle. Muilta osin pidin kyllä kirjasta paljon, ja se herätti ajatuksia. Nissisen esikoinen, Meitä vastaan rikkoneet, oli hieno kirja Jehovan todistajien elämästä, sellaiseen Nikkinen on itsekin syntynyt. 

***

Itsehän en ole koskaan yli viidenkymmenen elinvuoteni aikana potenut edes ohimenevää vauvakuumetta, enkä ole ystävien vauvoja saadessa ollut ensimmäisenä ojentamassa käsiäni vauvan syliin saadakseni. Kun serkkuni syntyi ollessani 13-vuotias, kävin häntä "hoitamassa" kerran viikossa, mutta kyllä siinä tärkeämpää oli saada viettää aikaa tätini kanssa. En tiedä ymmärsivätkö äitini ja tätini tuota koskaan. Minähän olin aina toivonut, että äidin sisko ja hänen miehensä olisivat olleet minun vanhempani.

Silti on mukavaa lukea välillä ihan erilaisista ihmisistä, heistä joihin ei koe samaistumista. 

Kotimaisia feelgoodeja

Paketissa on neljä erilaista kirjaa, joista kaksi ensimmäistä kuuntelin jo talvella, ja viimeiset nyt kesälukemistona. Laamakirja tapahtuukin talvella, Hakalahden kirja ei liity mihinkään vuodenaikaan, ja kaksi viimeistä ovat kesäisiä. Tässä ne ovat:

***

Niina Hakalahti: Hyvien ihmisten talo 

WSOY, 2024

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto: 6 h 43 min

Kun kuusikymppinen Mervi oli nähnyt myytävänä Tohtorilan, 1950-luvulla rakennetun lääkärintalon, hän oli välittömästi nähnyt sille käyttötarkoituksen. Hän oli esittänyt kutsun kaikille nuoruutensa opiskeluvuosien kommuunin asukkaille, ja yllättäen kaikki kahdeksan olivat vastanneet myöntävästi pyyntöön muodostaa uudelleen samanlainen yhteisö. Kaikki olivat muuttaneet omaa tahtiaan Tohtorilaan muutama vuosi sitten, paitsi Kaarina, jonka tytär Tuulia oli hiljattain muuttanut sinne hänen sijastaan Kaarinan yllättäen kuoltua. 

Mervin omat lapset, Pihla ja Turkka, olivat Tuuliaa vanhempia, lähenivät jo kolmeakymmentä. Hän olisi toivonut, että heillä olisi ollut lämpimämmät välit. Mervin sisko taas oli sotkeutunut uskonlahkoon, ja Mervi pelkäsi menettävänsä tämän kokonaan. 

Tuulia poti ainaista rahapulaa. Pätkätöitä, pätkäasumista, nyt onneksi yhteisö kiitos äidin, mutta toisaalta siellä oli paljon sääntöjä ja velvoitteita. Vuokranmaksukin alkoi jäädä rästiin. Onneksi Mervillä oli varmaan niin paljon rahaa, että hän tuskin huomaisi muutamia vuokrarästejä, eikö vanhemmilla ihmisillä aina ollut ylimääräistä? Rakastuminen sattumalta kohdattuun Abeen piristi sentään Tuulian mieltä. 

Omalla tahollaan Mervi tuskaili miten selviää kaikista lainanlyhennyksistään ja yhteisössä olikin selkeästi painetta nostaa jokaisen maksamaa korvausta. Tästä aiheutui napinaa, sillä kaikilla ei ollut työpaikkaa jolla kattaa kuluja. Mervi painoi pian kahta duunia, vielä hän jaksaisi, eikä Tohtorilan myyminen tullut kysymykseenkään. 

Oli kiva kuunnella kirjaa vanhemmista ihmisistä, eikä aina max kolmekymppisistä. Toisaalta mukana oli nuori Tuulia, jonka äiti oli enemmän muiden päähenkilöiden ikäluokkaa, ja tästähän saatiin sukupolvien välistä asettelua. Kaikki ei todellakaan sujunut sutjakkaasti kuten Mervi alussa kuvitteli, eikä ongelmia aiheuttanut pelkästään Tuulia. Mervi ei tiennyt, eikä osannut aavistaa miten paljon hänen nuorena tuntemansa ihmiset olivat vuosikymmenten aikana muuttuneet. Henkilöt saavat hyvin omia ajatuksiaan julki ja monesti samaa tapahtumaa tarkkaillaankin eri näkökulmista, siitä pidin ihan erityisesti.

Minttu Mustakallio oli loistava lukija tähän kirjaan!

Näistä neljästä kirjasta Hyvien ihmisten talo oli minun suosikkini. 

***

Iiris Leimu: Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia

Lind & co, 2023

Lukija: Maruska Verona

Kesto: 7 h 48 min

Melinda on markkinoinnin ja vaikuttamisen ammattilainen, jonka hänen paras ystävänsä haluaa kiireisen arjen vastapainoksi viedä äkkilähtölomalle. Sellainen irtaantuminen on aluksi Melindalle kauhistus, suorastaan mahdottomuus, mutta matkalle toki lähdetään. Elämysloma suuntautuu talvisen maaseudun rauhaan, mutta osoittautuukin työrupeamaksi laamatilalla. Melindaa tämä ei niin haittaa, sillä hän huomaa pian lämpimien tunteiden viriävän tilan komean, nuoren isännän kanssa. Toisaalta häntä odottaisi kaupungissa yrityspomo, joten Melindan on päätettävä glamourin ja mielenrauhan välillä.

Kirja oli minulle liian romantiikanhöttöinen, ja kun olin ennen sitä kuunnellut useamman hyvin juoni- ja sisältörikkaan joulukirjan, tuntui laamakirja melko harlekiinimaiselta niihin verrattuna. Kirjailija sanoo itsekin loppusanoissa, että "tämän tarinan kirjoittaminen oli varsinainen vastaisku korona-ankeudelle". 

***

Kirsi Pehkonen: Hiekkalinnoja Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #9

Karisto, 2024

Lukija: Elina Keinonen 

Kesto: 8 h 35 min

Selma ei ollut viiteen vuoteen käynyt Jylhäsalmella, mutta oli nyt tullut kesänviettoon enonsa Esan luokse. Jylhäsalmi oli Selmalle tuttuakin tutumpi lapsuuden kesiltä.

Selma laski jalkapohjansa hiekkamaaruohikolle ja kipristeli varpaitaan. Hiekka oli lämmintä, jalkapohjat muistivat pikkukivien ja ruohonkorsien tunnun vuosikymmentenkin jälkeen. Ja tykkäsivät siitä.

Ehkä äiti oli ollut oikeassa. Ehkä oli tosiaan hyvä ajatus tulla vähäksi aikaa Jylhäsalmelle ja enolaan. Paikkaan, jossa ei ollut yhden yhtä muistoa Joonaksesta tai mistään Joonakseen liittyvästä. Aikuiselämän entisestä arjesta.

Joonaksen kanssa oli ollut tarkoitus lähteä asuntoautolla Eurooppaa kiertämään, mutta juuri ennen lähtöä tapahtunut ero muutti suunnitelmat. Muuta ajateltavaa löytyy onneksi Jylhäsalmelta, myös niitä uusia sydämen muotoisia. 

Tämä oli sellainen keskiverto Jylhäsalmen osa, ei ehkä parhaimmistoa kuitenkaan, siitäkin huolimatta että tässä oli kivasti toinen aikataso mukana. 

Sarjan osien suhteen itselleni tuli sekaannus missä olen menossa ja oikeastaan minun olisi pitänyt kuunnella vasta osa viisi! Onneksi nämä eivät ole millään tapaa jatkuvajuonisia, joten ei haittaa, jatketaan vitosesta, ehkä tässä myöhemmin kesällä. 

***

Tuija Lehtinen: Mansikkakesä

Saga Egmont, 2024

Lukija: Susanna Hyvärinen 

Kesto: 3 h 1 min

Tiinan ukin serkku, kaukainen sukulainen siis, jätti yllättäen menestyksekkään mansikkatilansa perinnönjaossa Tiinalle. Tilaa olivat kärkkyneet ihan muut sukulaiset, jotka eivät uskoneet Tiinan selviävän edes yhdestä mansikkakesästä, saati tilan pyörittämisestä ammattimielessä. Tiina on tietenkin valmis tarttumaan toimeen, hän ei haasteita kaihda. Ja niitähän riittää, milloin on turhia rokulipäiviä sateen takia, milloin satoa tursuu ovista ja ikkunoista. Yksi haaste lisää on heidän kuskinsa, joka iskee silmänsä Tiinaan, ja aloittaa väsymättömät kosiskelut.

Mansikkakesä oli lyhyt tarina, äänikirjana vain kolmetuntinen, mutta toisaalta kyllä siinä riittävästi tapahtumia oli. Kuunneltavaksi se osui koska oli vapaana e-kirjastossa. Sata tuntia kuukaudessa oli tullut äänikirjapalvelussa täyteen, sen verran on tullut tämän kesän kylmyydessä viihdyttyä luurit korvilla. 

Moni kirja kaipaa tiivistämistä, tämä oli napakka kesäkirja, pieni viihteellinen välipala. 

Tuija Lehtinen on julkaissut 1980-luvun puolivälistä lähtien paljon kirjoja niin aikuisille kuin etenkin nuorille, ja niissä lukuisia sarjoja. Mitään sarjaa en usko lukeneeni, mutta kenties jonkin yksittäisen kirjan silloin hänen uransa alkuvuosina? Nyt varsinaisesti aikuisiällä tämä oli ensimmäinen. 

2 x nainen lentokoneen puikoissa: Maggie Shipstead ja Natasha Lester

Koukuttavia historiallisia romaaneja on sitten ihana kuunnella! Olen viime aikoina tehnyt paljon helmiaskarteluja ja siinä kun on kädet kiinni näpertelyissä, on todella kätevää kuunnella kirjaa samalla. Keskittyminenkin on helppoa, kun tekemiset on niin erilaisia.

Kuuntelin jo viime vuoden puolella tuon Shipsteadin ihanan lukuromaanin, ja hiljattain osuin löytämään sille pariksi toisen ilmailuun liittyvän kirjan, jossa on nainen pääosassa. Molemmat olivat erittäin mieluisaa kuunneltavaa, ja hyvin lukuromaanimaisia, eli niissä oli kunnolla mittaa ja niihin sai uppoutua, ja ne olivat viihdyttäviä niin että niiden maailmaan sai solahtaa miettimättä sen enempiä.

***

Maggie Shipstead: Maapallon ympäri

Otava, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 25 h 51 min

Marian ja Jamie Graves varttuivat setänsä Wallacen luona Missoulassa, sillä heidän isänsä oli vankilassa. Kaksoset saivat kulkea tilan mailla vapaasti, kunhan palasivat illalla kotiin kaikki raajat tallella.
Sinä kesänä kun he olivat kolmentoista, elämä sai uuden suunnan.

Marian työnsi jalkansa eteen, nappasi ohjakset niihin ja kävi selälleen makaamaan kädet pään alla hevosen lautasilla. Hän oli torkahtamaisillaan, kun kuuli etäistä moottorin ääntä. Hän luuli sitä yhdeksi paikallisista lentokoneista, huterista ylijäämä-Jennyistä tai Standardeista, joita myytiin halvalla sodan jälkeen pääosin harrastajien käyttöön. Ääni kuului idästä. Kovempana. Yhä kovempana. Hän nousi istumaan juuri, kun punamusta kaksitaso yhtäkkiä jylisi yli ylväänä kuin Ilmestyskirjan enkeli; se meni niin matalalta, että Marianista tuntui, että hän olisi ylettynyt koskettamaan sen pyöriä.

Marianin piti heti ottaa selvää mistä oli kyse. 

”Lentävät Brayfoglet” luki koukeroisin valkoisin kirjaimin kahden Curtiss Jenny -koneen pyrstössä. Lentäjät Felix ja Trixie olivat pelastautuneet Wilton Wolfin lentävästä sirkuksesta sen mentyä konkurssiin sen jälkeen, kun hallitus kiristi sääntelyä, koska sodan päättymisen jälkeen ympäri maata putkahdelleiden lentonäytösjuhlien aikana syöksy kuolemaan oli koitunut turhan monen uskalikon kohtaloksi. Brayfoglet olivat matkalla länteen Hollywoodiin hakemaan elokuvista stunttitöitä.

Kaupungissa oli ennenkin käynyt kierteleviä lentäjiä myymässä lentoja ja tekemässä ilmatemppuja ja laskuvarjohyppyjä, mutta Marian ei ollut koskaan varsinaisesti kiinnittänyt heihin huomiota eikä miettinyt sitä, kuinka lentokone pääsee vuorten yli tai taivaanrannan taa ja kuljettaa ihmisiä jonnekin muualle. Ehkä tarvittiin lentokoneen tulo vaarallisen lähelle, sen jyly ja punaisena välähtävät siivet ravistelemaan hänet hereille. Tai sitten hetki vain oli oikea. Hän oli siinä iässä, jossa tuleva aikuinen kolistelee vielä kehittymättömän lapsen luita kuin vanki sellin kaltereita.

Setä tarjosi lentäjille majoituksen maatilalla. Maksuksi hän halusi vain, että Marian ja Jamie pääsevät yläilmoihin, ja niin Marian pääsi innosta hehkuen ensimmäisen kerran lentämään. Sen jälkeen hän tiesi, mitä kohti hän lähtisi tavoittelemaan. 

Koska kukaan lähiseudun lentäjä ei antaisi hänelle lentotunteja noin vain, hän halusi töihin sen sijaan että olisi jatkanut koulunkäyntiä. Hän teki pikkuhommia paikallisille yrittäjille, myös viinatrokarille, mutta rahaa kertyi hitaanlaisesti. Hän sai sinnikkään ihailijan ja meni tämän kanssa naimisiin, mutta mies ei ollut hänelle se oikea. Marian ei halunnut miestä, eikä varsinkaan avioliiton suurinta vaaraa, lasta joka sitoisi hänet maankamaralle. Kaikki mitä hän halusi elämältä, oli lentää. Hän halusi lentää ympäri koko maapallon.

Kirjan tapahtumat hyppäävät välillä toiseen aikatasoon, nykyhetken 2000-luvulle, jossa päähenkilönä on Hollywood-tähti Hadley Baxter. Hänet on kiinnitetty suurmenestykseen nousseeseen sarjaan, mutta hän saa huomata, että nopea nousukiito voi yhdessä yössä, yhdestä mokasta, päätyä mahalaskuun ja potkuihin. 

Pelastuksen tarjoaa mies, joka antaa hänelle pääroolin uudessa suurelokuvassa kuuluisasta lentäjästä, Marian Gravesistä, joka katosi vuonna 1950 lentosuunnistajansa kanssa pyrkiessään kiertämään maapallon pituusakselinsa suuntaisesti. Heidät nähtiin viimeisen kerran Etelämantereen Kuningatar Maudin maan alueella tankkaamassa polttoainetta. Heidän seuraavasta määränpäästään, Rossin jäähyllyltä,  löytyi Marianin päiväkirja huolellisesti pakattuna, ja siihen perustui elokuvan käsikirjoitus. Kumpaakaan heistä, tai heidän lentämäänsä konetta, ei koskaan löydetty. 

Wau, olipa mielettömän upea lukuromaani johon sai todella uppoutua! Ja nimenomaan Marianin aikaan, nykypäivän näyttelijäneitiä en olisi tarinaan tarvinnut ollenkaan. Viimeksi minulla on ollut näin suuret tunteet vallalla kirjan päätteeksi, kun J P Koskisen Tulisiivet päättyi.

26 tuntia äänikirjaa takana ja siitä huolimatta, tietyllä tapaa en olisi halunnut kirjan loppuvan ikinä koskaan ollenkaan! Jos olisin äänestänyt vuoden käännösromaania kirjasomen äänestyksessä, Maapallon ympäri olisi saanut minun kolme pistettäni. 

Opin myös paljon uutta ilmailun historiasta, kun perspektiivi laajeni Charles Lindberghin ja Amelia Earhartin ulkopuolelle.  

Toisaalta, kun sota kirjassa alkoi, kirjassa tulikin vastaan tuttu kuvio, eli Marian tuli valituksi saman organisaation palvelukseen kuin Natasha Lesterin romaanin päähenkilö. 

Tästä päästäänkin aasinsiltaa toiseen postaukseni lukuromaaniin, eli tuohon Natasha Lesterin kirjaan Diorin salaisuus, jolla on harmillisen harhaanjohtava nimi! Kirja ei kerro Christian Diorista!

***

Natasha Lester: Diorin salaisuus

Gummerus, 2021

Lukija: Usva Kärnä 

Kesto: 15 h 24 min

Skye ja Nicholas tutustuivat jo kymmenvuotiaina, yhteisinä Cornwallissa vietettyinä kesinään, joille tuli loppu viisi vuotta myöhemmin. Silloin Nicholas, joka oli perivä isänsä imperiumin, aloitti opinnot New Yorkissa, ja Skyen äiti lähetti hänet ja hänen siskonsa Libertyn tätinsä luokse Pariisiin jatkamaan koulua siellä. Pariisin vuosina tytöt saivat suru-uutisen äidin kuolemasta.

2012

Kat matkusti pari kertaa vuodessa Sydneystä Eurooppaan tapaamaan tavatakseen muotikonservaattorikollegoitaan, sekä pitääkseen esitelmiä erilaisissa konferensseissa. Nyt hän oli tullut ensimmäistä kertaa Cornwalliin, katsomaan isoäitinsä Margaux'n omistamaa taloa, jonka olemassaolostakin oli kuullut vasta kolme päivää aiemmin. He olivat aina olleet läheisiä, ja Margaux oli ottanut hänet pienenä nyyttinä hoiviinsa kun hänen oma äitinsä, Margaux'n tytär, ei ollut siihen pystynyt. 

Niinpä Kat oli hämmästynyt tällaisen salaisuuden olemassaolosta, sekä siitä millaiseen kuntoon talo oli jätetty. Sisustus oli 1920-luvulta, ja koko talo kuin museoitu, kuin se olisi vain jähmettynyt hetkeen jolloin sen ovi oli suljettu ja asukkaat poistuneet, mutta vain tullakseen pian takaisin. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, talossa ei ollut selvästikään asuttu vuosikymmeniin. Miksi Margaux oli ostanut tämän paikan, joka oli enemmän mausoleumi kuin koti?

Pariisi, syyskuu 1939

Skye Penrose oli perinyt vanhan lentokoneensa äidiltään ja elättänyt itsensä esiintymällä ilmasirkuksessa Englannissa, ja tarttumalla tilaisuuksiin milloin missäkin päin Eurooppaa, joskus jopa Kairossa saakka. Hän kuului niihin uhkarohkeisiin lentäjiin, jotka kävelivät koneen siivellä, ja taitolentonäytösten katsojat luultavasti toivoivat hänen putoavan kuolemaansa vain voidakseen sanoa olleensa tuolloin paikalla. 

Kun lehtiotsikot eräänä päivänä kirkuivat Hitlerin hyökänneen Puolaan, Kat joutui viettämään ensimmäisen kokonaisen päivän maankamaralla sitten opittuaan lentämään. Kaikki siviililentäminen oli välittömästi kielletty. Kat ei voinut hyväksyä tilannetta, joten hänen oli hakeuduttava Britannian ilmavoimien palvelukseen. 

Oli kylmä fakta, ettei RAF värvännyt joukkoihinsa naisia. Nämä saattoivat päästä lähimmäs koneita kuljettaessaan lentäjiä autolla tukikohtaan. Kun Skyelle vähän myöhemmin avautui mahdollisuus liittyä avustaviin lentokuljetusjoukkoihin, eli toimimaan siviilijärjestössä joka vastasi koneiden siirrosta tehtailta ja korjaamoista takaisin tukikohtiin, huumaava onnentunne valtasi hänet. Skye pääsisi Spitfiren puikkoihin!

Neljätoista vuotta myöhemmin Skyen ja Nicholasin tiet kohtasivat uudestaan lentotukikohdassa. Poika oli kauan sitten Cornwallissa luvannut kirjoittaa, muttei ollut pystynyt siihen. Aikuistuneen Skyen kohtaaminen herätti Nicholasissa monenlaisia tunteita, mutta hän oli nyt kihloissa ranskattaren, Margaux Jourdanin kanssa. Tilanne veti häntä kahtaalle.

Diorin salaisuus ei todellakaan kerro kuuluisasta muotitalosta. Siinä on nykyhetken pääosassa muotikonservaattori, joten kyllä, Diorin mekkoihin kirjassa törmätään, mutta ne ovat niin pienessä sivuroolissa, ettei kirjaa olisi pitänyt suomeksi nimetä sen mukaan. Alkuteos on nimeltään Paris Secret. Eikö Pariisin salaisuus olisi ollut riittävän myyvä nimi? Eikö Dior nimessä toisaalta karkota lukijoita, jotka ohittavat sen olankohautuksella; en ole kiinnostunut muodista?

Yksi "sen Diorin" perheenjäsenistä on kyllä kirjassa mukana, nimittäin Christianin sisar Catherine, joka toimi sodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä, ja tämä on fakta, eli hänen osuutensa kirjassa perustuu todelliseen henkilöön. 

***

Minulla on oma heikko kohtani kirjoihin joissa on jollain tapaa mukana harrasteilmailua, sillä minulla oli nuorena ilo päästä yläilmoihin silloisen poikaystäväni kanssa. Muistan vieläkin yhtään miettimättä sen pikkuisen Cessnan tunnuksen, jolla useimmiten lensimme. OH-CGL. Kuvia löytyi vieläkin netistä. 

Tuntuu hassulta ajatella että olen ollut tuon häkkyrän kyydissä, ja rakastanut joka hetkeä, jokaista temppua, sitä ensimmäistä kertaa kun vähän ensin keikuteltiin siipiä ja kohta mentiin ympäri ja miten pirun hienolta se näytti! Ja entä sitä kun nostettiin vähän korkeutta, että voi kääntää nokan ylös ja kieppua siitä ympäri. Valehtelisin ellen myöntäisi, että haikeita muistoja tulee mieleen, kun kesäisin meidän yli lentää noita pienkoneita, jotka käyvät Näsijärven yllä lentelemässä. 

Menisinkö vielä? Kaikkia fobioita on vuosikymmenten aikana kertynyt, enkä ole enää niin ennakkoluuloton kuin 21-vuotiaana, mutta jos mahdollisuus tarjoutuisi, katuisin loppuelämäni ellen menisi! 

Ilon ja surun säveliä: Abban koko tarina

"Kukaan ei kuuntele enää Abbaa,

hevi tulee 

ja hevi tappaa"

ABBA JA MINÄ

Minulla oli aika vaikea alkuvuosi, sekä terveyden puolesta että muutenkin. Jaksamiseen olen hakenut monet kerrat apua musiikista, ja ylivoimaisesti eniten olen luureistani kuunnellut ABBAa. Aluksi vauhdikkaampia biisejä, mutta sitten myös myöhemmin ilmestyneitä kappaleita joissa on surullinen vire. Tänä vuonna olen vahvemmin kuin koskaan ennen kokenut sydänjuuriani myöten, miten isosti musiikki voi paitsi koskettaa ja lohduttaa, myös voimaannuttaa, kun se osuu kohdalleen. 

Minulla on kerran aiemminkin ollut "Abba-kausi", vuonna 1994 jolloin kävin katsomassa Muriel's Wedding -elokuvan. Siinä Abban musiikki on punainen lanka läpi koko leffan. Ostin tuolloin ABBA Gold -levyn ja liki kulutin sen puhki. Gradvallin kirjan myötä opin mm miksi ABBA Gold -levyn kannessa ei ollut sen jäsenten valokuvaa. Heidän 1970-luvun tyyliään pidettiin liian vanhana ja vääränlaisena. Kokoelmalla ei haluttu vedota vanhoihin faneihin, vaan se oli suunnattu uusille kuluttajille, jotka eivät olleet aiemmin omistaneet ABBAn levyjä, eli juuri minulle. Musiikki oli löydetty uudestaan ja laitettu tarjolle kokoelman muodossa, muttei ikäänkuin haluttu näyttää, miten vanhaa se on. 

En muista miten pitkään ABBAn fanitus sillä erää jatkui, mutta nyt viime kuukausina olen suurkuluttanut paitsi musiikkia, myös kaikenlaisia YouTubesta löytämiäni dokumenttivideoita ja yllättäen materiaalia löytyy vähintäänkin kymmeniä tunteja. Olen ajatellut paljon 1970-lukua ja sitä miten valovuosien päässä Ruotsi ja Suomi näyttäytyvät ABBA-näkökulmasta. Kyllä me on oltu tajapajula!

Niinpä ABBA-äänikirjakin päätyi kuuntelulistalle. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä ensimmäinen äänikirja, jonka kuuntelen toiseenkin kertaan.

ABBA-KIRJA

Jan Gradvall: Ilon ja surun säveliä - Abban koko tarina

Otava, 2024

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 11 h 3 min

The Day Before You Came. Lähes kuuden minuutin mittainen syntikkaballadi, jonka Benny Andersson sai valmiiksi 1982. Lähes kaksi kertaa normaalia pidempi single, jossa ei edes ole varsinaista kertosäettä. Tällaista ei ihan joka bändi voisi julkaista, saati odottaa sen menestyvän. 

Sen jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. 

ABBAn tarina on ainakin yhtään vanhemmille musiikin kuluttajille niin tuttu, etten sitä lähde isommin kertaamaan. Björn oli nuorena sällinä mukana suositussa bändissä Hootenanny Singers ja Benny puolestaan Hep Starsissa. Fridalla ja Agnetalla oli omat soolouransa, etenkin hieman vanhempi Frida oli jo ehtinyt päästä hyvään alkuun, kun nelikon tiet kohtasivat. 1974 oli se vuosi jolloin ABBA teki syöksyn julkisuuteen voittamalla Euroviisut Waterloolla. 

ABBAhan ei koskaan hajonnut virallisesti. Kahdeksannen studioalbuminsa, 1981 ilmestyneen The Visitorsin sekä seuraavana vuonna julkaistujen kahden singlen jälkeen he jäivät tauolle, joka venyi lähes 40 vuoden mittaiseksi. Benny oli tuolloin uskonut, että hän tekisi musikaalin ja joitakin muita omia proggiksia, ja sitten he tekisivät comebackin. Mutta ei se ollut niin helppoa. Takana oli vaikeat avioerot, edessä uudet rakkaat. Ihmisiä hekin vain olivat.

Jos haluat fuilistellä menneitä tai tutustua yhteen suurimmista pohjoismaisista viihdeteollisuuden ilmiöistä, suosittelen!

2 x oppilaitoksessa - Karin Wahlberg & Jenny Colgan

Tulipa kuunneltua suht peräkkäin kaksi kirjaa, joissa molemmissa opiskelu ja oppilaitos olivat keskeisessä roolissa. Molemmat aloittavat sarjan, ja lopputulemani oli se, että ruotsalaissarjan jatkoa odotan, mutta brittiläinen ei suuremmin sytyttänyt. 

***

Karin Wahlberg: Vielä on toivoa

Bookbeat, 2024

Alkuteos: Om finns det hopp, 2013

#1 Sairaalan varjossa

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 18 h 3 min

Oli vuosi 1953 ja Ruotsissa elettiin polioepidemian kourissa. Ella-Kristin ja hänen huonetoverinsa Stina opiskelivat sairaanhoitajattariksi. Syyslukukausi oli alkamassa; heillä oli ollut kolmen viikon kesäloma, mutta osa tytöistä oli ollut senkin ajan töissä toimeentulonsa takia. Rehtori varoitti tyttöjä polioepidemian huipusta jota odotettiin alkusyksyyn, muttei halunnut pelotella heitä liikaa, menisiväthän he pian harjoitteluun sairaalan eri osastoille. Ella-Kristin päätyi korvapolille, mutta Stinan paikka oli sillä vaarallisimmalla, eli tartuntatautien osastolla, jossa toimi apulaislääkärinä myös Ella-Kristinin rakastettu, Carl Emilsson. 

Ulla ja Birgitta, Gittan, kävivät vielä tyttökoulua. He olivat parhaita ystäviä, vaikka tulivatkin aivan erilaista perheistä. Ullan äiti oli vähävarainen yksinhuoltajaäiti, Gittanin vanhemmat varakkaita ja kaikkineen parempaa väkeä. Ullan odotettiin menevän töihin ja auttavan sillä tavoin äitiään, mutta Ulla haaveili sairaanhoitajan ammatista, ja se vaati opintoja. Toki hän nytkin vahti lapsia ja oli loma-aikaan kesätöissä. Gittanin ei ollut koskaan tarvinnut tehdä kesätöitä, hän halusi nähdä maailmaa ja tahtoi siksi lentoemännäksi, mutta lentoemännän piti osata kieliä ja Gittanilla oli aivan onneton kielipää. 

Wilman aviomies Leo sortui aina uudestaan ja uudestaan juopottelemaan. Kaikkihan sen pihapiirissä tiesivät, että mies oli tuurijuoppo, mutta kukaan ei asiasta suoraan Wilmalle puhunut. Pihapiirin lapset sen sijaan pilkkasivat miestä ja matkivat tämän hoipertelua. 

Mies pystyi sentään käymään vielä työssä telakalla. Wilma oli itse töissä sairaalan epidemiaosastolla, ja oli alkanut laittaa vähän rahaa sivuun, varmuuden vuoksi. Hän joutui aivan liian usein ostamaan ruokaa luotolla kulmakaupasta. 

Nancy oli ylpeä miehestään Egonista, kuten kaikki he lääkärinrouvat olivat. Hän itse oli luonnollisesti luopunut palkkatyöstään vaateliikkeen myyjättärenä naimisiin mentyään, ja toisinaan hän kaipasikin ikiomaa, omalla työllä ansaittua rahaa, ei tosin siksi, että Egon olisi kitsastellut. 

Nancy oli hyvä äiti, sellainen joka oli kotona ja antoi lapsilleen turvallisen kasvuympäristön. Saattoiko maailmassa olla mitään tärkeämpää tai merkityksellisempää naisen tehtävää, kuin olla kotiäiti?

Lapsista vanhempi kävi kuitenkin jo lastentarhaa, koska muutamaa tarhatuntia päivässä suositeltiin oikeanlaisen kasvun tukemiseksi. Ja olihan heillä tietysti palvelijoita. Nancy tunsi olonsa välillä yksinäiseksi, ja hän kaipasi usein Egonia, joka teki pitkiä työpäiviä. Hän kaipasi kovasti myös kolmatta lasta. 

Oli todella kiinnostavaa kuunnella ajankuvaa 1950-luvun Ruotsista ja verrata sitä siihen mielikuvaan, joka on muodostunut samalta sodan jälkeiseltä vuosikymmeneltä Suomessa. Ero tuntuu silmät avaavan huimalta. Vaikka kirjassa oli vähävaraisempia henkilöitä, niin silloinkin kun henkilö säästi johonkin palkastaan, kävi ilmi että tavaraa oli mitä ostaa Tuli mieleen, että ihan kuin Ruotsissa ei olisi sotaa koettukaan - niinpä, he säästyivät siltä. Ja tuo on varmasti heijastunut myös tuleviin vuosikymmeniin, sillä esimerkiksi hiljattain kuuntelemani ABBAn tarinan myötä on tullut tunne, että Ruotsissa oltiin 1970-luvulla niin paljon meitä edellä. 

Kirjassa on hyvin kiinnostavasti kirjoitettuja henkilöitä ja kuuntelin sitä perin koukuttuneena. Toisen osan suomennosta odotellessa!

***

Jenny Colgan: Uusia ystävyyksiä

#1 Sisäoppilaitos meren rannalla

Gummerus, 2024

Alkuteos: Welcome to the School by the Sea, 2008

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 8 h 46 min

Skotlantilainen Maggie Adair odotti elämältä jotain muutakin kuin opettajan virkaa samassa koulussa josta oli itsekin valmistunut. Niinpä hän haki työpaikkaa sisäoppilaitoksesta Cornwallissa.

Kun Maggie oli opiskellut opettajaksi, hän oli haaveillut siitä, että saisi täyttää nuoret mielet ja sydämet loistavilla kirjoilla ja runoilla, inspiroida heitä näkemään suuren maailman omien pienten ympyröidensä ulkopuolella. Sen sijaan hänen tehtävänsä oli pyrkiä pitämään luokka hiljaa edes kymmenen minuuttia, ilman että kukaan löisi ketään tai vastaisi kännykkään kesken oppitunnin.

Vaikka Maggie odotti uusia haasteita innokkaana, oli vaikeaa kertoa muutosta etelään Stanille, olivathan he olleet yhdessä seitsemäntoistavuotiaista saakka. 

Fliss ei aikonut viipyä sisäoppilaitoksessa kuukauttakaan. Häntä kolme vuotta vanhempi Hattie-sisar oli olevinaan jo niin aikuinen, ja kun vanhemmat ajoivat heidät sisäoppilaitoksen pihaan, tämä moikkasi kiljuen noin tuhatta lähintä ystäväänsä. Fliss ei tarvinnut ystäviä uudessa koulussa, hänellähän oli jo omat ystävänsä. 

Samaan aikaan Simonea jännittää, sillä hän on saanut stipendin tähän hyvään ja kalliiseen kouluun, ja hän haluaa täyttää kaikki vanhempiensa odotukset menestymällä opinnoissaan. 

Jenny Colgan on kertonut, että ryhtyi kirjoittamaan aikuisille suunnattua romaania joka sijoittuu sisäoppilaitokseen, koska olisi halunnut lukea sellaisia, mutta niitä oli saatavilla vain nuorille tytöille. Colgan oli ahminut ne kaikki jo moneen kertaan, minulla itselläni taas ei ole mitään merkityksellistä suhdetta sisäoppilaitostyttökirjoihin, eikä sen puoleen tyttökirjoihin muutenkaan. Ryhdyinkin kuuntelemaan Colganin sarjaa siinä missä muutakin romaania, jossa on mukana sekä aikuisia että lapsia tai teini-ikäisiä henkilöitä. 

Kirja jäi minun mieleeni melko tasapaksuna ja kohtalaisen mitäänsanomattomana, verraten siihen että pidin todella paljon siitä Colganin sarjasta jossa seikkaili myös lunni.

 

Historiallisia romaaneja vol 5

Tänään kaikki neljä romaania ovat suomalaisten kirjailijoiden kynästä lähtöisin, vaikka niissä seikkaillaankin ulkomaita myöten. Kaksi kirjoista on itsenäisiä, yksi aloittaa sarjan ja neljäs on trilogian päätösosa. Yhtään esikoiskirjailijaa joukkoon ei mahtunut, vaan kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän konkareita. 

Aikajärjestyksessä liikkeelle lähdetään 1910-luvun Suomesta päätyen Italiaan, mutta loppuaika pysytään Suomessa.

***

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Gummerus, 2025

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 11 h 10 min

Lilyn piti tehdä suuri päätös elämässään. Hän opiskeli Turussa piirustusta ja haaveili taiteilijan ammatista. Hänellä oli toinenkin vaihtoehto elämänsä kululle, sillä rakas ystävä Nicklas oli juuri kosinut häntä. Lily voisi varmaan maalata Nicklaksen vaimonakin, mutta tiesi ettei voisi samalla tavoin omistautua taiteelle. Olisi huolehdittava kodista ja taloudesta, myöhemmin myös lapsista. Toisaalta Nicklasta kiltimpää ja ystävällisempää aviomiestä oli vaikeaa kuvitella, joten kannattiko tilaisuutta päästää menemään ohi? Vaan miksi tämän piti kosia juuri ennen hänen suurta seikkailuaan! Lilyn isoäiti oli lähdössä Firenzeen saamaan kylpylähoitoja, ja Lily tämän seuraneidiksi. 

Pidin paljon Antellin ensimmäisestä sarjasta, joten olihan tähän uuteenkin tutustuttava. Se osoittautui kelpo viihteeksi, jota laajensi mukavasti matka Italiaan. Tutun kaupungin katuja oli mielessään kiva kuljeskella. Toisen osan veikkaan kertovan Lilyn sisaresta, ja koska heitä on kaksi, veikkaan tästäkin trilogiaa.

***

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus, 2020

Lukija: Erja Manto

Kesto: 14 h 24 min

Tehdas hallitsi Myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan.

Kun hevoskuski Fransin tytär Sigrid oli täyttänyt viidentoista, käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja päässyt ripille, isä ehdotti että tämä voisi kysyä töitä tehtaalta. Työura alkaa, ja uusien ystävien mukana Sigrid päätyy punaisten toimintaan, lopulta mukaan naisten asetta kantavaan paikalliskaartiin. 

Minun on pitänyt kuunnella Veriruusut jo vuosia sitten, mutta olin päässyt  unohtamaan sen olemassaolon. Nyt äänikirjapalvelu tarjosi sitä kuunneltavakseni, ja kun lukija on ihana Erja Manto, näytepätkä sai minut vakuuttuneeksi. 

Kirja oli erittäin koukuttava, lopussa raadollinen mutta pidin realistisena. Suosittelen kaikille, ellet ole jo lukenut. Oman maan sisällissota kannattaa edes suunnilleen tuntea. 

***

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024

Lukijat: Eeva Soivio, Kristo Salminen

Kesto: 17 h 57 min

Tarvajoki oli maanviljelystä ja karjanhoidosta elävä, lähes kymmenentuhannen asukkaan kunta, mutta näistäkin tuhatkunta oli lähtenyt Amerikkaan. Räätäin tytär Vilja haaveili, että voisi opettaa muita lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli kuullut, että Jyväskylän seminaariin otetaan naisiakin opiskelemaan. 

Nykyään jo eläkkeellä oleva komisario Juho Iivonen oli ollut vasta 28-vuotias, uraansa aloitteleva poliisimies, kun hänet oli lähetetty Tarvajoelle tutkimaan ei vain yhtä rikosta, vaan kokonaista rikosten vyyhtiä. Tuolloin elettiin vuotta 1938, mutta jo vuosikymmeniä aiemmin samalla pikkupaikkakunnalla on tapahtunut järkyttäviä asioita. Opettajan sisar, jota alettiin Vilja-tädiksi kutsua, oli tuolloin järkkynyt mieleltään, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut kansakoulun pihapiiriin, omaan huoneeseen yläkerrassa sekä alakerran saliin, johon hän tulee vain kun paikalla ei ole liian montaa vierasta ihmistä. 

Yläkerran ikkunastaan Vilja näkee kylän tapahtumat tarkemmin kuin kukaan tajuaa... Iso rooli kirjassa on myös Iivosella, jota haastatellaan Tarvajoen tapahtumista. 

JUHO IIVONEN VASTAA:

Mistäkö kaikki alkoi?

Käräjäoikeuden tapahtumia Tarvajoella kesällä 1938 ei voi ymmärtää irrallaan poliisitutkinnan vaiheista. Niin kuin ei annettuja tuomioitakaan.

Saanko ehdottaa? Mentäisiinkö järjestelmällisesti? Niin juuri, niin kuin kuulusteluissa. Se auttaa niin sanotusti pysymään asiassa. Asiat asioina, ei niitä tunteilu selkiytä.

Tein tällaisen listan itselleni jäsennykseksi. Haluatteko vilkaista? Voitaisiin tietysti mennä senkin mukaan.

Aloitatte vain tuosta.

Koko nimeni? Juho Viljami Iivonen. Komisario, nyt eläkkeellä. Kotipaikkakunta Vantaa.

Kyllä, siihen aikaan 28-vuotias.

Kyllä. Se oli ensimmäinen tehtäväni lääninetsivänä.

Käräjät on hieno romaani, jota on jo monessa blogipostauksessa näkynytkin. Suosittelen tutustumaan! Tekstin jakaminen kahdelle lukijalle oli hyvä toteutus.

***

Silja-Elisa Laitonen: Taakka 

Suvirantatrilogia, osa 3

Tammi, 2025

Lukija: Katja Aakkula 

Kesto: 13 h 54 min

Sarjassa on edetty 1950-luvulle, ja harvinaisessa naispoliisin ammatissa toimiva Raakel oli saanut ylennyksen, ainakin tavallaan. Hänet oli siirretty jaostoon, jossa tutkittiin tietynlaisia rikoksia, kuten sikiönlähdetyksiä, lapsemurhia, haureutta ja väkisinmakuita. Muunlaisia rikoksia naiset eivät edelleenkään saaneet tutkia. 

Raakelin äidille Gretalle oli annettu asunnoksi "surkea rotanloukku", kuten hän itse nykyistä kotiaan kutsui. Raakel oli selvästi vedättänyt häntä puolison perinnönjaossa Armaksen kuoltua. Jos hän olisi saanut sen mitä aviovaimolle kuului, hän olisi lähtenyt Baden-Badeniin. 

Greta ei muistanut milloin oli viimeksi poistunut kotia kauemmas, milloin käynyt rannalla, tehnyt mitään muuta kuin odottanut iltaa. Lääkkeiden rytmitys oli ainut tahti mitä hän enää seurasi tässä maailmassa. Muutamat kerrat hän oli ollut hoitojaksolla mutta se oli ollut niin kamalaa, että hän mieluummin yritti pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Lapinlahden mielisairaala oli täynnä kaiken maailman kuvatuksia, jotka luulivat itsestään liikoja. Greta ei sietänyt katsella heitä.

Hän siirtyi ikkunan eteen, Nelly oli pessyt sen huonosti. Taas.

Tätäkö varten hän oli uhrannut oman elämänsä? Ainut tytär teki töitä huorien ja varkaiden keskuudessa kuin mikäkin työväenluokkainen, vaikka Greta oli luonut edellytykset aivan muunlaiselle elämälle. 

Oliko tyttö sittenkin perinyt sen kansankerroksen luonteen, johon Greta itse oli syntynyt ja jota Armaksen geenit eivät voineet peitota?

Taakka on mielestäni ehdottomasti onnistunein ja hienoin trilogian osista. Nyt kun on kuunnellut kaikki kolme, ne tuntuvat melko eri tyyppisiltä, jäin miettimään miten tarkoituksellista se on? Toki Rakel kokee kasvun aikuiseksi naiseksi mikä näkyy ja pitääkin näkyä, joskin minun oli vaikea hyväksyä kaikkia hänen valintojaan. 

Romaaneja bloggausjonon syövereistä

Kerään tähän juttuun muutaman romaanin jotka ovat juuttuneet bloggausjonoon, eli olen ne kuunnellut viime vuonna. Kaikki ovat sellaisia ettei vika todellakaan ole kirjassa, eli nämä ovat olleet minulle mieleisiä kirjoja.

***

Iida Rauma on julkaissut jo kolme romaania, joita on näkynyt tasaisesti blogeissakin. Minä aloitin niihin tutustumisen keskimmäisestä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Äänikirja: Gummerus, 2022

(Lukukirja Gummerus, 2015)

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 15 h 33 min

Erika on tutkija, joka on lapsesta saakka omannut aivan poikkeuksellista matemaattista lahjakkuutta. Hän oli uskomaton päässälaskija, sellainen jolta Sademies-elokuva mielessä kyseltiin oletko sinäkin autistinen.Viime aikoina Erika oli ollut töissä matemaatikkona Berliinissä, mutta hän palasi Suomeen ikävän tapahtuman myötä - hänet raiskattiin lähestulkoon kotiovellaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi saattaa mies vastuuseen teostaan, mutta hän ei kyennyt siihen vaan valitsi pakenemisen.

Kun Erika muutti yhdeksäntoistavuotiaana pois kotoa, hän kuvitteli jättäneensä kummitukset taakseen. Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana. Berliiniläisen kotitalonsa rappukäytävässä hän kohtasi sen taas, musta hahmo ruumiillistui Tomiksi ja kauhuksi, jota Erika koki tämän liikahtaessa esiin porrastasanteen varjoista, ja vaikka se mitä seurasi, oli Erikalle shokki, se ei ollut yllätys, hän oli kolmekymmentäkolmevuotias ja pakeni jälleen. 

Sen jälkeen tapahtui niin paljon ja eri tasoissa, etten tiedä miten sen pidemmälle kuvaisin kirjan varsinaista juonta. Ensimmäisen ja toisen osan luvut on osuvasti nimetty Huonosti integroituja muistoja 1, 2, 3 jne, ja Erika käy niissä läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kaikkea mikä tapahtui ennen raiskausta. Myös osia on monia ja esimerkiksi kuudennen osan luvut on nimetty Virhe 1, 2, 3 jne. 

Kaikesta mikä edellä kuulostaa ehkä oudolle, voin todeta, että olin ihan turhaan pelännyt tätä kirjaa luullen sitä liian vaikeaksi ja tieteelliseksi. Itsehän olen onneton matematiikassa joten ajattelin, että minulla on huonot lähtökohdat kirjan ymmärtämiseen. Onneksi otin härkää sarvista, sillä Seksistä ja matematiikasta oli minulle täyden viiden tähden elämys. Se toi mieleeni yhden suuren suosikkini viime vuosina ilmestyneistä käännösromaaneista, eli Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani. 

Sen enempiä avaamatta, minulle tuli kirjaa kuunnellessa mieleen myös omasta elämästäni tapahtumia joita en ollut vuosiin ajatellut, ja niitä tuli siinä samalla funtsittua mikä oli ihan hyvä asia. Kirjoista on moneksi. 

***

Henrik Tikkanen oli minulle ennestään tuttu lähinnä Märta Tikkasen alkoholistimiehenä. Hänen osoitesarjaansa on vuosien varrella näkynyt blogeissa jonkin verran, joten päätin että siihen tutustumisen voi laittaa jonkinlaisen yleissivistyksen piikkiin.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Äänikirja: WSOY 2020 (luettu tallenteeksi 1987)

Alkuteos: Brändövägen 8 Brändö Tel 35, ilmestyi 1975

Suomenkielinen painettu kirja 1975, suomennos Elvi Sinervo 

Lukija: Johan Simberg 

Kesto: 4 h 15 min

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.

Tuossa "karmeassa tarinassa" Henrik Tikkanen kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja siinä samalla tietysti vanhemmistaan ja vanhemmistakin sukupolvista. Esimerkiksi hänen isoisänsä isä Paavo Tikkanen oli perustamassa Suometar-sanomalehteä vuonna 1847. 

Kirjan tyyli on omaelämäkerrallinen eli sisältää fiktiota ja kuten kirjailija itsekin toteaa, hän kertoo asiat niin kuin hän ne muistaa. Teksti on ironista ja teräväkielistä, muttei mielestäni kuitenkaan ilkeää. 

Kulosaarentie 8 on trilogian aloitusosa, jonka kuvauksessa käytetään muun muassa sanoja "uljaan suomenruotsalaisen Tikkasen kulttuurisuvun vaiheiden säälimätön kirjaanvienti, armoton itseironinen tilitys menneisyyden kanssa". Kulosaarentietä seuraavat Majavatie 11 sekä Mariankatu 26, ja vielä kaksi muutakin osoitenimen saanutta kirjaa jotka jatkavat trilogiaa. 

Kuuntelemani äänikirja on remasteroitu vuonna 1987 ilmestyneestä äänikirjasta ja se on herttaisen vanhanaikainen. Simberg esimerkiksi naurahtelee välillä, pienet virheet lukemisessa on jätetty korjaamatta ja kun romaanissa vaihtuu sivu, sivun kääntämisen kuulee myös. Aivan alkuun sivujen kääntely tuntui oudolta, sitten viehätyin siitä. Jos yleensäkin ajattelen äänikirjaa kuunnellessani, että joku lukee kirjaa juuri minulle, niin tässä vasta tulikin tunne, että minua hemmotellaan ääneen lukemisella. Tavoitin ehkä jotain siitä lapsuuden tunteesta, kun olin oppinut lukemaan jo nelivuotiaana mutta nautin pitkään siitä että minulle luettiin, ja esimerkiksi tätini kanssa luimme ääneen Aku Ankkoja niin, että luin itse jonkin valitsemani roolin ja tätini luki loput. Kuuntelisin näitä mielelläni lisää, kunhan vain muistan sopivassa mielentilassa!

***

Tommi Kinnunen taas on minulle hyvin tuttu kirjailijana, sillä olen lukenut tai kuunnellut yhtä vaille kaikki hänen romaaneistaan. Kaarnankin kuuntelin heti sen ilmestyttyä keväällä '24. 

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 5 h 2 min

Kirjan alkaessa Martti oli vastassa etelästä tulevia kaksossisariaan Marjaa ja Eevaa. He eivät olleet tavanneet viiteen vuoteen; sillä hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa matkustaa etelään sen jälkeen kun sisarten lasten rippijuhlatkin oli juhlittu, eikä sisarilla ollut sitäkään vähää asiaa Selkosenkylään. Nyt heidän Laina-äitinsä tekee kuolemaa, ja sisartenkin täytyy irrottautua omasta elämästään ja tulla pohjoiseen. 

Siinä missä siskot olivat halunneet mahdollisimman kauas lapsuudenkodistaan, Martti oli jäänyt kotinurkille ja eleli poikamiehenä. 

Kun ihminen kuolee, hänen elämäänsä muistellaan. Martti huomasi muistavansa lapsuudenkodin tapahtumat ja tunnelman hyvin erilaisena kuin sisaret, ja Martin mielestä näiden pitäisi antaa äidille anteeksi. Lainan oma elämäntarina vie lukijan toisen maailmansodan vuosiin, neuvostopartisaaneihin ja siihen miten sota naisia kosketti. Laina tulisi aina olemaan nainen, jonka sisälle on jäänyt sirpale, jota ei saa leikattua pois.

Kaarna lähti liikkeelle kuin mikä tahansa feelgoodromaani, mitä ihmettelin, mutta kyllähän se kohta alkoi tuntua tutummalta Kinnuselta. Eija Ahvo on minulle mieleinen lukija, olisin tätä kirjailijan ja lukijan yhdistelmää kuunnellut pidempäänkin kuin vain viisi tuntia.

Tässä meillä on laadukas kirjailija, jolle on jo useampana vuonna povattu Finlandiaa. Kaarnallakin hän oli ehdolla, nyt jo neljättä kertaa kymmenen vuoden aikana, mutta vieläkin palkinto meni sivu suun. Fiilistelen, että sen on osuttava Kinnuselle lähivuosina.

***

Lisätään vielä yksi kirja, jonka olen kuunnellut jo vuonna 2023 ja juttukin oli viittä vaille valmis, jostain syystä se vain ei koskaan saanut julkaisuvuoroa. 

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut

WSOY, 2020

Alkuteos: The Secrets We Kept, 2019

Suomennos: Irmeli Ruuska

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 37 min

Toisen maailmansodan jälkeen, kylmän sodan alettua, CIA:n palveluksessa työskenteli sihteereinä yliopiston käyneitä naisia, joista jotkut toimivat myös vakoojina. Tämä on fakta. Todellisia henkilöitä kirjassa ovat venäläinen runoilija ja kirjailija Boris Pasternak ja hänen rakastettunsa Olga Ivinskaya. Pasternak on tunnetuin romaanistaan Tohtori Zivago, jonka julkaiseminen Neuvostoliitossa kiellettiin, sillä se kuvaa 1920-luvun Neuvosto-Venäjää negatiivisesti ja vastaavasti vallankumousta edeltänyttä yläluokkaa myönteisesti. Tositapahtumiin perustuu myös se, että CIA sai käsikirjoituksen käsiinsä 1958, painatti siitä kopioita ja jakoi niitä eri tapahtumissa, myös neuvostoliittolaisille, joiden oli tarkoitus saada kirjaa levitettyä kotimaassaan. Seuraavana vuonna kirja julkaistiin myös suomeksi. Pasternakille myönnettiin 1958 Nobelin kirjallisuuspalkinto, mistä neuvostoviranomaiset pakottivat hänet kieltäytymään. Neuvostoliitossa Tohtori Zivago julkaistiin kolme vuotta ennen valtion hajoamista, 1988. 

Sitten siihen fiktiiviseen tarinaan edellämainitun ympärillä. 

Länsi.

Oli liki, ettei Irina ollut syntynyt rautaesiripun taakse. Hänen äitinsä oli jo raskaana, kun he pääsivät lähtemään Neuvostoliitosta, mutta vain äiti ja Irina, sillä Irinan isä vedettiin viime hetkellä sivuun eikä hän päässyt laivaan. Irina oli jo kahdeksan, kun heille varmistui isän kohtalo, että tämä oli viety vankileirille jossa oli menehtynyt.

Irina sai tavoitellun työpaikan CIA:ssa, sihteerinä Neuvosto-Venäjän osastolla, mikä yllätti hänet sillä hän oli ollut konekirjoitustestin häntäpäässä. Todellinen syy hänen palkkaamiseensa paljastui, kun häntä testattiin.

"Teillä on kyllä pahuksen hienot Martinit", sanoin. Inhosin martineja. 

Minulle oli sanottu, ettei sitä erottaisi mitenkään. Että vieressä istuva mies sujauttaisi kirjekuoren käsilaukkuuni kun silmä vältti, ja jos en huomaisi mitään, hän olisi hoitanut hommansa niin kuin piti. 

Mies sulki sanomalehden, kulautti kurkkuunsa lopun viskin, heitti tiskille dollarin ja lähti. Odotin viisitoista minuuttia. Join oman lasini tyhjäksi ja sanoin Gregorylle, että olin valmis maksamaan. 

Tartuin Chanelin laukkuun puolittain odottaen että se tuntuisi nyt erilaiselta. Mutta ei se tuntunut, ja mietin olinko tehnyt jotain väärin. 

Itä.

Olga tutustui Pasternakiin Novyi mir -kirjallisuuslehden toimituksessa. Toki hän tiesi miehen ennestään, oli lukenut tämän runojakin. Rakkaus mieheen tuli viemään hänet kolmeksi vuodeksi "uudelleenkoulutettavaksi", mutta Olga ei antanut periksi. 

Kun Pasternakin kirjan julkaisu oli kielletty Neuvostoliitossa, oli mahdoton ajatus että sitä julkaistaisiin muuallakaan, kunnes eräs italialainen kustantamo onnistui ylipuhumaan Pasternakin, silläkin uhalla että projekti vaaransi sekä hänen omansa, että Olgan hengen. 

CIA:lla taas oli tuohon aikaan näkemys, että ihmisten ideologiaa saattoi muuttaa kirjojen avulla, ja siksi Tohtori Zivagon kaltaisten kirjojen julkaiseminen lännessä oli tärkeää.

En ole lukenut kirjaa tai edes katsonut Tohtori Zivagosta tehtyä elokuvasovitusta, eikä minulla ollut kirjan juonestakaan mitään konkreettista käsitystä. Niinpä googlasin Pasternakin elämästä ja hänen kirjastaan ennen kuin aloin kuunnella Prescottin romaania ja hyvä niin, eli jonkun verran perustietoa kannattaa omata ennen kuin ryhtyy lukemaan tätä romaania.  Muuten voi olla vaikea hahmottaa mikä kirjassa on oikeasti tapahtunutta ja mikä fiktiota.

Onpa muuten hyvä mieli, että sain edes neljä kirjaa pois jonosta!