Aikamatkalla romaanien maailmassa, vol 3

Tällä kertaa esittelen neljä romaania 1700-luvun lopulta toisen maailmansodan vuosiin saakka. Aloitamme Ruotsista, käymme Englannissa ja Suomessa, ja päädymme lopulta englanninkielisen romaanin mukana Tanskaan. 

***

Christina Erikson: Autuuden saari

#2 Kartanon naiset

Docendo, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 19 min

Svartån kartano, 1789

Svartån kartanon ainoa poika ja perillinen oli menehtynyt vain 21-vuotiaana. Tämän vuoksi oli vaarana, että kun isästäkin jättäisi aika, kartano, ruukki ja laajat tilukset siirtyisivät isän suvulle, pois perheeltä. Christina ei halunnut ajatellakaan sitä vaihtoehtoa, joten ainoa mitä hän saattoi asian eteen tehdä, oli mennä naimisiin. Silloin Svartån omistaisi hänen puolisonsa. Christina vain ei ollut kovaa valuuttaa avioliittomarkkinoilla, sillä kihlauksensa purkauduttua hänellä oli maine hankalana puolisoehdokkaana. Niinpä hän oli vielä 23-vuotiaanakin naimaton ja sen tähden auttamattomasti vanhapiika. 

Christinan kamarineito ja ystävä Maja viehättyi uudesta, ikäisestään papista joka tuli Svartåhon. Mies oli kaunis, vaaleat hiukset kuin sädekehä, mutta pappi tai ei, Maja tiesi miten miehet käyttivät naisia hyväkseen. 

Juoni kulkee lomittain Christinan ja Majan elämän ympärillä, ja mukana on monia ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä. Autuuden saari on periaatteessa itsenäisenä osana luettavissa oleva romaani, mutta aloittaisin silti sarjan alusta, jo ihan silläkin, että se on niin viihdyttävä ja avaa Ruotsin historiaa ajanjaksolta joka ainakin itselleni on vähemmän tuttu.

Esipuheessa kirjailija kertoo, miten valtava onni häntä on kohdannut, kun hän saa asua talossa, jossa hänen kirjasarjansa sankarittarien esikuvat ovat eläneet. On varmasti aivan hurjasti mielikuvitusta ruokkivaa, kun voi asua kartanossa, jolla on niin pitkä historia ja kulkea samoissa huoneissa joissa päähenkilönsä ovat liikkuneet.

Erikson on aiemmin kirjoittanut dekkareita, ja Kartanon naiset on hänen ensimmäinen historiallinen kirjasarjansa. 

 

***

Satu Tähtinen: Seikkailijalordin paluu ja muita yllätyksiä 

#2 Moraalisten naisten kirjakerho

Otava, 2024

Lukija: Alma-Ruut Karjalainen 

Kesto: 8 h 8 min

Sussex, 1847

Paronin tytär, neiti Adalmina Lockhart, saapui vierailulle lapsuudenystävänsä Lordi Raymond Delaneyn ja tämän vastavihityn nuorikon Josephinan luo. Trenaughn kartano oli upea niin ulkoa kuin sisältä ja vieraitakin oli tulossa lisää muutaman päivän kuluttua, joten Ada uskoi viihtyvänsä mainiosti. Sitä ennen he ehtisivät puhua Josephinan kanssa Moraalisten naisten kirjakerhon tulevaisuuden suunnitelmista, sillä jäseniä oli kertynyt jo hyvä määrä.

He tiesivät odottaa Lordi Whartonin tuovan mukanaan yllätysvieraan, mutta Adalmina olisi toivonut tämän olleen kenen tahansa muun, kuin viimeiset kahdeksan vuotta ulkomailla viettäneen Henry Spencerin. Ada oli onnistunut pitämään miehen melko hyvin pois ajatuksistaan nuo vuodet, joita oli edeltänyt tämän kanssa seurustelu ja suunniteltu avioituminen. Sitten mies oli lähtenyt, ilman selityksiä, vain koruton anteeksipyyntö kirjelapulla. Adalmina tiesi miehen palanneen matkoiltaan ja oli nähnytkin tämän ohimennen Raymondin ja Josephinan häissä. Nyt kun Henry ilmestyi yllättäen kartanoon, Ada tiesi, että oli tilinteon aika.

"Olen pahoillani siitä. Todella. Sotkin asiani, ja sinä sait kärsiä sen vuoksi", mies kuului huokaisevan.  

Adalmina kurkisti varovasti kulmiensa alta. Henry vaikutti olevansa vilpittömästi pahoillaan - sen kuuli miehen äänestä ja näki tämän kireiltä kasvoilta. Keskustelu ei ollut helppo miehellekään. 

"Saanko minä anteeksi?" Henry kysyi, kun Adalmina sulatteli miehen sanoja hetken liian kauan.

"Se riippuu siitä, saanko minä sinulta riittävän hyviä vastauksia", Adalmina totesi hitaasti. Hän tajusi, ettei ollut valmis päästämään Henryä pälkähästä pelkällä anteeksipyynnöllä. Hän oli sentään pohtinut kahdeksan vuotta heidän seurustelunsa yllättävän päättymisen syitä. Henryn lähtö oli langettanut varjon hänenkin ylleen, ja yhtäkkiä hänen tähtensä ei ollutkaan niin kirkas kuin aiemmin. Sen seurapiirikauden aikana hän ei ollut saanut enää yhtään kosintaa.

Tunteista ei ole useinkaan helppoa puhua, ja se pitää paikkansa myös Adalminan ja Henryn välillä, varsinkin kun on selvää, että molemmat tuntevat edelleen vetoa toisiinsa. Anteeksipyyntö on paikallaan, mutta lukijalle on alusta saakka selvää, ettei Henry halunnut jättää Adalminaa, vaan tapahtui jotain, miksi mies toimi kuten toimi. 

Seikkailijalordin paluu oli vähintään yhtä viihdyttävä ja ahmittava kuin sarjan ensimmäinenkin osa. Lisää historiallista kartanoromantiikkaa on luvassa, sillä kolmas osa, Jaarli vailla värejä ja muita arvoituksia ilmestyy jo maaliskuussa. 

***

Jaana Piira: Polttavat raiteet, aseman varjo

Storytel Original, 2024

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 6 h 25 min

1930-luvulla Ylä-Karjalassa Anna oli saanut uuden työn syrjäisen Kellomäen kylän juna-aseman hoitajana. Samalla hänen miehensä Niilo sai töitä ratavartijana, kunhan Anna pitäisi hänen toimiaan silmällä, sillä vankileirilläkin ollutta punikkia ei vieläkään pidetty kunnollisena, luotettavana kansalaisena. Koska jostain oli tienattava, oli Niilo aiemmin ollut topparoikassa junarataa rakentamassa, mistä Anna ei ollut pitänyt ollenkaan, sillä hyvä osa tienesteistä kului porukalla viinaan. 

Samoihin aikoihin asemalla aloittaa työnsä myös Kerttu, josta tulee uusi postinhoitaja. 

Vuorotellen seurataan sodan lähestymistä niin Annan, Kertun kuin Niilonkin näkökulmasta.

Mieleen tuli hatarasti vanha iskelmä siitä kuinka "topparoikka tulee", mutta nytpä avautui mikä porukka se oikein oli. Eikä se ihan ainoa asia ollut mitä kirjasta opin, minkä lisäksi se oli viihdyttävä, astetta "vakavampi" kuin historialliset viihderomaanit. 

***

Ella Gyland: The Helsingør Sewing Club

One More Chapter, 2022

Lukija: Kristin Atherton

Kesto: 9 h 53 min

Cecilian 96-vuotias isoäiti oli kieltäytynyt muuttamasta omasta kodistaan, mutta joutunut sairaalaan kaaduttuaan pahasti. Siellä hän oli saanut kohtaloksi koituneen keuhkokuumeen. 

Cecilia löysi isoäidin tavaroita läpi käydessään rasiallisen koruja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt isoäidin käyttävän. Mukana olleen lapun avulla hän onnistui jäljittämään korujen omistajan, joka tiesi kertoa hänelle miten ne olivat päätyneet Ingerin haltuun. Siinä samalla Cecilia kuuli isoäitinsä tarinan.

Helsingør, 1943

Kun kööpenhaminalainen Inger Bredahl sai työpaikan kirjansitomosta Helsingørissä, hän muutti asumaan isänsä veljen ja tämän perheen luo. Heidän tyttärensä Gudrun oli Ingerin ikäinen ja tämän pikkuveli Jenskin jo kuudentoista. Näiden mukana Ingerkin tuli vedetyksi mukaan vastarintaliikkeen toimintaan. 

Tanskan historia toisen maailmansodan aikana on minulle aika vierasta, lähinnä olen oppinut siitä Badhotellet -sarjan myötä. Vastarintaliikkeen toimintaa ei tv-sarjassa kuitenkaan tuotu esille, tyskertøs eli saksalaisheila noin nätimmin sanottuna kylläkin, onhan sarjassa saksalaismiehen ja tanskalaisnaisen lapsikin mukana. Niinpä Helsingørin ompeluseura oli kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Aikamatka historiaan, vol 2

Tällä kertaa aloitetaan peräti 1780-luvulta, ruotsalaisesta kartanosta joka on oikeastikin olemassa, ja jossa kirjailija itse nykyään asuu. Sitten siirrytään vajaa sata vuotta eteenpäin 1860-luvulle, jolloin Suomesta lähdettiin Amerikkaan. Kolmannessa kirjassa 1800-luvun viimeisiä vuosia ja seuraavan vuosituhannen alkamista aina toiseen maailmansotaan asti seurataan mikkeliläisestä näkökulmasta. Viimeiseksi palataan Ruotsiin sotaa edeltäviin vuosiin.

***

Christina Erikson: Uskollisuuden vala

Kartanon naiset #1

Minerva, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 17 min

Christinan pikkusisko Beata oli kuin kopio heidän kauniista ja sävyisästä äidistään, mutta Christinaan äiti ei ollut koskaan aivan tyytyväinen. Christina kokikin olevan enemmän veljensä Marcuksen kaltainen ja oli tälle kateellinen siitä, miten vapaata poikien elämä oli. Kuusitoistavuotias Christina ei millään tahtonut taipua siihen muottiin, joka nuorille naisille oli varattu Svartån kartanossa Ruotsissa vuonna 1782.

Christinan isä, hovimarsalkka Karl Sporre, halusi luonnollisesti tyttärensä solmivan edullisen naimakaupan. Kuitenkin äiti oli heistä se, joka piti päämääränään löytää Christinalle sopivan sulhasen - ja pian. Kuninkaan ympärillä kuhisee, ja osan aatelistosta noustessa tätä vastaan, seisoo Karl Sporre tiiviisti kuninkaan riveissä. 

Maja oli syntynyt köyhään perheeseen ja päätynyt pikkupiiaksi jo lapsena. Svartån kartanossa hän oli ollut jo vuosia ja se oli hänestä hyvä paikka. Kun Christina oli kasvanut, Majasta oli tehty hänen oma palvelusneitinsä, ja nuoret naiset olivat tulleet ystäviksi.

Romaania kuvataan näin: "Historiallisen perhesaagan aloitusosa on täydellinen yhdistelmä historiaa, romantiikkaa, juonittelua ja jännitystä." Allekirjoitan tuon mielelläni, ja tätä julkaistessani olen kuunnellut jo toisenkin osan. 

***

JP Koskinen: Haukansilmä

2021, Like

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 13 h 8 min

Kun Kuuran perhe jätti 1860-luvulla taakseen Suomen suuriruhtinaskunnan ja saapui laivalla Amerikkaan, isä antoi heille kaikille uudet nimet. Niin Veikosta tuli William ja Yrjöstä George, isästä itsestään Edward ja äidistä Minnie. Maassa maan tavalla, sanoi isä.

Uudessa kotimaassa riehui sisällissota, mutta Amerikka oli niin suuri maa, että sinne mahtui kaikenlaista. Eivät Kuurat sotaa pelänneet. 

Aikansa New Yorkissa asuttuaan he päättivät lunastaa maata lännestä ja ryhtyä viljelemään maata ja kasvattamaan karjaa. Pojista kasvaisi kunnon cowboyta. Tapahtuu kuitenkin jotain, mikä hajottaa heidän perheensä useammaksi vuodeksi.

Tämän verran tiesin itse, kun ryhdyin Haukansilmää kuuntelemaan. Niinpä Georgen, tuon haukansilmäisen pojan, suuri seikkailu tuli täytenä yllätyksenä. Kumpi sitten on parempi tapa lähteä kirjaa kuuntelemaan, on varmasti ihan henkilökohtaista, mutten kuitenkaan koe tarvetta avata juonta sen enempää. Totean vain, että George kokee elämänsä seikkailun, etsii itseään ja löytääkin, ainakin luulisin niin. Ehkä se selviää kolmannessa osassa, joka tuo suvun taas lähemmäs Tulisiiven aikakautta. 

P.s Minulle jäi ihan arvoitukseksi miten nämä henkilöt liittyivät Tulisiiven päähenkilöihin, kun en saanut etunimiä täsmäämään...

***

Raija Oranen: Punaisten kukkien puutarha

Otava, 2024

Lukija: Tuukka Haapaniemi

Kesto: 16 h 9 min

Kun elettiin 1800-luvun viimeisiä vuosia, Edwin Alléen oli täyttämässä kolmekymmentä ja töissä konepajapäällikkönä Valtion Rautateillä. Hänen vaimonsa Lydia teki hänestä yhdellä kerralla kahden tyttölapsen isän ja pieni perhe muutti Mikkeliin. Isä ei identtisiä kaksosia toisistaan erottanut ja kutsuikin heitä yksinkertaisesti "tytöiksi", vielä sittenkin kun he olivat saaneet kolmannen tyttären, jota kutsui tämän etunimellä.

Nuorempana Edwin oli seilannut höyrylaivan lämmittäjänä Amerikkaan tuhansien muiden suomalaisten siirtolaisten joukossa. Palatessaan puolitoista vuotta myöhemmin Suomeen hän tiesi tasan tarkkaan mikä häntä eniten kiinnosti: tekniikka. Niin hän opiskeli insinööriksi ja työllistyi rautateille. Kun perhe muutti Mikkeliin, Edwin oli jo merkittävässä asemassa. Lapsia siunaantui yhteensä kuusi, neljän tyttären jälkeen vihdoin kaksi poikaakin, mutta rakas Lydia menehtyi lapsivuoteeseen. 

Uuden vaimon ja myöhemmin vielä kolmannenkin Edwin tarvitsi lapsiaan hoitamaan, miten hän muuten olisi heidän kanssaan selvinnyt. 

Maailman myllerrykset koskettivat myös pientä Mikkeliä, ja Edwin pääsee seuraamaan sotavuosiakin sisäpiiristä, sillä hänen tyttärensä tekevät naimakauppoja upseerien kanssa. 

Olin kuunnellut kirjaa vähän matkaa, kun alkoi tuntua siltä, että on tarkistettava onko kunnallisneuvos Alléen todellinen henkilö, ja kyllähän hän on. Miksi Oranen juuri hänestä kirjoitti; hän on Orasen puolison isoäidin isä. Kirja on syntynyt jatkumona näytelmälle, jonka Mikkelin teatteri Oraselta tilasi, toiveena Mikkelin historia. Alléenin suvusta on lähtöisin kuuluisia henkilöitä, Edwin oli esimerkiksi armeijakunnan komentajan Woldemar Hägglundin appiukko ja vuonna 1938 syntyvän kenraalin, Puolustusvoimien komentajan Gustav Hägglundin isoisä. Tämän äiti on toinen niistä kaksosista, joita Edwin ei erota toisistaan. 

En ollut moneen vuoteen lukenut mitään Oraselta, mutta tämä oli oikein kiinnostava pala historiaa. Lukijalle myös propsit. 

***

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö

#1 Betty 

Gummerus, 2024

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 14 h 38 min

17-vuotias Betty Lind oli saanut kotiapulaisen paikan tohtori Molanderin luona. Perheessä oli myös aikuinen poika, joka asui jo muualla. Betty malttoi tuskin odottaa, että pääsisi hyvään herrasperheeseen, ja saisi vihdoin omaa rahaa, ja voisi käydä leivoskahveilla ja vaikkapa ihan oikealla kampaajalla!

Junamatkalla Hälsinglandista Tukholmaan hän tutustui Uppsalassa asuvaan lehtori Martin Fischeriin. Mies antoi hänelle kirjansa ja pyysi Bettyä kirjoittamaan ja kertomaan mitä kirjasta piti. 

Uuden ystävän hän sai heti ensimmäisenä aamunaan samassa pihapiirissä kotiapulaisena olevasta Violasta. 

Tohtori oli mutkaton ja ystävällinen mies, tohtorinna vaativa eikä useinkaan kovin ystävällinen tai ymmärtäväinen uutta apulaista kohtaan. Joskus kyyneleet valuivat Bettyn posket raidoittaen, ja silloin tohtorinna puhui hetken hieman ystävällisemmin. Bettyllä oli usein koti-ikävä, johon lohtua toi kirjeenvaihto Martinin kanssa. 

Bettyn ensimmäinen kohtaaminen  perheen pojan, Carl-Axelin kanssa, oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Nuori mies oli ylimielinen, kutsui miehen kolisteluun herännyttä tyttöä äkäpussiksi ja vihjaili törkeästi miten Betty voisi nukkua palvelijanhuoneen sijaan hänen vieressään. Viola neuvoikin, että pojan kanssa kannattaa olla varovainen, eikä "ainakaan ilmaiseksi antaa mitään tehdä". Violan oma työnantaja kun tykkäsi aina välillä maistissa ollessaan likistellä, ja sen jälkeen palkkakuoressa oli tervetullut ylimääräinen seteli. Betty piti tuollaista käytöstä järkyttävänä, muttei halunnut arvostella uutta ystäväänsä.

Käänteitä riitti tässä viihdyttämässä romaanissa jossa ajankuva toimi hyvin, eikä sivuilta tihkunut omaan makuuni liikaa romantiikkaa. Mukana oli paljon arjen kuvausta kotiapulaisen askareista lähtien, ja Betty toiveineen oli kiva nuori tyttö päähenkilöksi, ei liian hattarainen. 

Sanna Majuri on yksi lempilukijoistani, tällä kertaa "Viuula" särähti korvaan, tokihan se niin kuuluu ääntää, mutta...

Tästä sarjasta on hiljattain ilmestynyt toinen osa suomeksi, kuuntelen sen kyllä.

***

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 15

Olen ollut jo monta viikkoa joulukirjafiiliksellä, sillä onhan meitä hemmoteltu huolella. Kun maassa oli lunta, jota tänne Tampereen korkeudellekin saatiin jo useamman päivän ajaksi marraskuun puoliväliin mennessä, tuntui siltä, että luureihinkin voi laittaa jo talvisia ja jopa jouluisia kirjoja. 

Niinpä otin heti marraskuussa kuunteluun tuoreimman suomennoksen Jenny Baylissiltä, joka on nyt jo kolmen kirjan myötä talvisten romaanien suosikkikirjailijoitani.

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin

Otava, 2024

Lukija: Mili Bunda

Kesto: 11 h 26 min

Uutinen Augustus Northin kuolemasta oli tuonut paikalle runsaasti surijoita ympäri maailmaa. Seppeleitäkin oli toimitettu kirkkoon kolminumeroinen määrä. Augustus oli elänyt maailmankiertäjänä ja kerännyt kosolti ystäviä, sillä kuka olisikaan voinut olla tulematta juttelemaan miehelle, joka soitti luuttua ja veisteli pikkuesineitä violetissa, suitsukkeelta tuoksuvassa pakettiautossaan. 

Augustuksella oli myös kolme aikuista tytärtä, kaikilla eri äidit ja kenenkään kanssa Augustus ei ollut viettänyt perhe-elämää. Naiset tunsivat toisensa, sillä heidän lapsuudessaan Augustuksella oli tapana viettää kesälomaa yhdessä kaikkien tytärtensä kanssa. Aikuistuneet sisarpuolet eivät kuitenkaan ole kovin hyvissä väleissä, ja syykin selviää pikkuhiljaa. Augustus ei nimittäin anna heille muille vaihtoehtoja kuin tulla jälleen toimeen keskenään, sillä heidän tulee yhdessä elvyttää unholaan vaipunut perinnejuhla.

Jouluksi kotiin ei ole nimestään huolimatta sellainen piparintuoksuisen jouluinen, vaan siinä käydään läpi ihmiselämän isoja teemoja kuten lapset ja lapsettomuus. Yhdellä sisaruksista on lisääntymistoiveita, mutta asiat eivät suju niin yksinkertaisesti. Kirjassa on siis joulunviettoa syvällisempiä teemoja.

Uusi lukija, Mili Bunda, selvisi urakastaan ihan ok.

***

Seuraavaksi halusin kuunnella jotain hauskaa, joten valitsin uuden brittituttavuuden. Ajattelin Minttu Mustakallion lukijana kruunaavan kirjan ja niin hän todellakin teki. Mintun ääni ja eloisa tyyli sopivat erinomaisesti tällaiseen chick litiin!

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

Bazar, 2024

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto: 6 h 54 min

Vain muutama viikko ennen joulua Elsa Olofsdotter (kyllä!) löysi itsensä ikävästä tilanteesta. Hän oli jäänyt yhtäkkiä kodittomaksi, eikä vanhempien vierashuone Uppsalassa tuntunut kovinkaan hyvältä vaihtoehdolta. Onnekseen hän löysi ilmoituksen vuokrattavasta mökistä ja sai vuokraemännäkseen ihastuttavan leskimuorin ja naapurikseen äreän teinin.

Joulu pyörillä oli ollut alunperin hänen ystävänsä Sofian idea, johon tämä oli puhunut Elsan mukaan. Sofia oli tehnyt kaikki valmistelut, mutta sitten tapahtui jotain mikä vei Sofian huomion, ja samalla naisen itsensä kauas Tukholmasta ja suurista suunnitelmista. Niinpä Elsa päätyy viettämään joulunaluspäivät vapaaehtoistyössä kiertäen pakettiautolla sellaisten ihmisten luona, joille joku on halunnut tuoda joulun kotiovelle saakka. 

Tässä kirjassa joulutunnelma oli vahvasti läsnä heti ensimetreiltä. En ole koskaan käynyt Tukholman Gamla Stanissa joulun seutuun, mutta pystyin näkemään sen mielikuvissani, niin tarkasti Bloodworth kuvailee Elsan silmin valaistuksen, glögin ja manteleiden myyjät, lumiset kujat ja mausteisilla tuoksuilla kutsuvat kahvilat. 

Myös ajatus joulutunnelmaa täyteen pakatusta pakusta jonka kautta voi tuoda joulumielen jollekin toiselle ihmiselle on niin herttainen, ja kirjailija oli valinnut kiinnostavia sekä sopivasti erilaisia henkilöitä joulupakun visiitillä yllätettäviksi. Oikein ihana tunnelmakirja, josta joulumieli tarttuu helposti mukaan, jos olet yhtään vastaanottavaisella tuulella!

***

Olisiko nyt dekkarin vuoro, ajattelin valitessani seuraavaksi luureihini Alexandra Benedictin arvoitusdekkarin. Olin kuunnellut häneltä pari vuotta aiemmin Joulun murhapeli -nimisen suljetun paikan jännärin, joka ei ollut ehkä niin mieleinen minulle kuin monelle muulle, mutta nyt kirjan juoni kuulosti sen verran tarttuvalta, että otin riskin. 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

Otava, 2024

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 11 h 16 min

Kahdeksankymppinen Edie O'Sullivan oli pitänyt kotinsa ruokasalin oven lukittuna jo kaksikymmentä vuotta. Yleensä hän onnistui unohtamaan huoneen olemassaolon, mutta näin joulun alla ikävät muistot siellä lausutuista hyvästeistä palasivat. Hänen elämänsä sisältö olivat nykyään hänen kolme kissaansa sekä palapelit, joita kasatessaan hän mielellään nautti teetä. Jouluun Edie suhtautui lähinnä kuin sitä ei olisi olemassakaan, mutta tänä vuonna hän löysi ovensa edestä kammottavan joulupaketin. Sen sisältämä palapeli sai hänen sydämensä hakkaamaan. 

Hyvä Edith,

sinut tunnetaan siitä, että osaat asetella sanasi ja ristikkosi terävästi, mutta pystytkö ratkaisemaan tämän murha-arvoituksen? Neljä ihmistä on saava surmansa jouluaattoiltaan kello kahteentoista mennessä, ellet onnistu ratkomaan vihjeitä ja pysäyttämään minua. Uhreja saattaa tulla enemmänkin. Pidä huoli siitä, että teet kaiken kunnolla etkä rupea sotkemaan asioita, sillä huonoja tapoja et petkuttajana pääse helposti pakoon.

Terveisin 

Palapeluri

Edien naapurin Rigan mielestä oli selvää, miksi tappaja oli lähettänyt arvoituksen setvittäväksi juuri Edielle, tuunettiinhan hänet valtakunnallisesti Ristikkorouvana, sukkelana sanataiturina josta jopa Times oli tehnyt lehtijutun. 

Edie otti välittömästi yhteyttä sukulaispoikaansa Seaniin, joka työskenteli rikoskomisariona, mutta alkoi myös pimittää tietojaan saadessaan uusia paloja haltuunsa. 

Sean oli hänen veljensä pojanpoika ja samalla Edielle rakas kasvattipoika, joka oli puolisonsa Liamin kanssa keskellä adoptioprosessia. Oman lisänsä kirjan juoneen tuokin Seanille ja Liamille tarjottu nelivuotias Juniper. Vaarantuvatko heidän adoptiohaaveensa, kun Seankin joutuu hengenvaaraan?

Joulun palapelimurhat oli oikein viihdyttävä ja sopivasti cozy crime joulunalusdekkari, ei mitään mässäilyä vaan pehmeää pähkäilyä. 

***

Näiden kirjojen myötä toivotan teille kaikille oikein hyvää joulunalusaikaa ja Onnellisia Joulunpyhiä. Toivottavasti teillä on aikaa rentoutua kirjojen parissa, sillä mikä sen parempaa ajanvietettä!

***

Kirjasomen joulukalenterin eilinen luukku aukesi Kirjaluotsin blogissa ja huomenna joulutunnelmaa tarjoilee Mrs Karlsson lukee. Kalenterin aloitusluukku löytyy Yöpöydän kirjat -blogista, jossa on lista kaikista luukuista linkkeineen. Kalenterin logot ovat perinteiseen tapaan Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Kukkaloistoa talven keskelle - Laura Suomela & Frida Gråsjö

Kuuntelin nämä molemmat kirjat jo kesähelteillä, mutta kas kas bloggausjononi jumittaa taas... Mikäli kaipaat keveyttä ja kesäistä väriloistoa talven keskelle, tutustu näihin kahteen. Kannetkin on molemmissa niin kauniit ja kesäiset. Pioni on yksi ehdottomista lempikukistani ja meillä onkin niitä monta omassa pihassa.

***

Laura Suomela: Pioneja ja peitetarinoita

Into kustannus, 2024

Lukija: Anna-Riikka Rajanen

Kesto: 6 h 33 min

Helenan unelmien työpaikka Blooming You -kukkakaupassa oli kuin päivä karkkikaupassa pikkulapselle. Kun leikkokukkien huumaava tuoksu otti hänet vastaan heti ulko-ovella, hän ei voinut kuin ajatella, että juuri tällaista muutosta hän oli elämäänsä kaivannut. Tosiasiassa hän oli irtisanoutunut vanhasta, liian kuormittavasta työstään, mutta miehelleen Hartsalle hän ei ollut saanut tätä kakaistuksi. Hartsa luuli hänen olevan virkavapaalla ja Helenan vain nauttivan vain lyhyestä irtiotosta hänelle niin tärkeiden kukkien parissa. 

Kukat tosiaan olivat Helenan ilo, myös kotipihassa. Kuluneena keväänä he olivat saaneet nauttia aivan poikkeuksellisesta tulppaanien väriloistosta, ja nyt myöhemmin kesällä hän oli erityisen ylpeä upeasta pionipenkistään. 

Muutakin puuhaa Helenalla kyllä riittää, ja siihen vaikuttaa isosti naapurihuoneistoon muuttanut Helenan äiti. 

Pidin paljon Bloming You -sarjan ensimmäisestä osasta, ja siihen nähden tämä toinen oli turhan paljon ensimmäisen kertausta ja / tai sen kaltainen. Yksi keskeisimmistä teemoista oli miten Helena saisi kakaistua Harrille, että on sanonut itsensä irti hyvästä työpaikastaan, mitä pohjustettiin mielestäni riittämiin jo aloitusosassa, joten olisin hypännyt juonessa isomman loikan eteenpäin. Samoin Helenan äidin muutto seinänaapuriksi, sitäkin pohjustettiin hyvin edellisessä ja nyt tavallaan todettiin, että oikeassa oltiin, äiti pitää Helenaa kiireisenä. 

Sinänsä kirja oli hauskaa hellekesän kuunneltavaa, joten voin kuunnella kolmannen osan chick litiä kaivatessa, mikäli juoni kuulostaa kiinnostavalta. Suomela kirjoittaa ihan ok minun makuuni.

***

Frida Gråsjö: Täyden hääpalvelun majatalo

#1 Rosnäs

Bazar, 2024

Lukija: Henna Mäki-Filppula

Kesto: 7 h 58 min

Beatrice "Bea" Blom, nuori juristi, kaipasi rakastumisen tunnetta, mutta sai pettyä treffeillä toistensa jälkeen, oli ne sitten järjestänyt Tinder tai naapurin rouva. Hänen kaksossisarellaan Cillalla oli elämä täydessä järjestyksessä, oli oma pitopalveluyritys ja perhe saksalaisen Karlin kanssa, heidän lapsensa niin ikään kaksoset. Bea toivoi, ettei kaksosgeeni ollut siirtynyt hänelle, mutta omaa perhettä hän kyllä jo kaipasi. 

Kun Bea sitten "joutui jäähylle" omasta työstään, hänen piti keksiä jotain muuta. Rosnäsiin hänet toi keikkatyö siskon pitopalvelussa, ja sai jäämään Täyden hääpalvelun majatalo, joka tarvitsi puutarha-apulaista. Bea näkee majatalon potentiaalin ja tapaa uuden miehen, häävalokuvaaja Markuksen.

Positiivista kirjassa oli suloisen kesäinen tunnelma, negatiivista jatkuvat puheet kaloreista, eli siitä mitä Bea söi ja miten se ei taaskaan mahtunut päivittäiseen kalorimäärään. Eikä valokuvaakaan hänestä saanut ottaa ettei kaksoisleuka näy, ja Markushan meni nappaamaan Beasta salaa kuvan, kun nainen oli hänen mielestään siinä tilanteessa niin haaveilevan näköinen, eli ei Markus tietenkään mitään kaksoisleukaa yrittänyt ikuistaa. Juoni ei mitään isompia yllätyksiä tarjoillut, mutta olipahan sellainen kolmen tähden kokemus. En tiedä tulenko jatkamaan sarjan parissa, ensi kesänä sen kai näkee.

Rosnäs-sarjassa on viisi osaa jotka ilmestyivät tiiviissä tahdissa kesäkuusta elokuuhun, eli kaikki ovat jo kuunneltavissa. Kurkkasin niiden kuvaukset läpi, eivätkä ne ole jatkuvajuonisia vaan päähenkilö vaihtuu joka kerralla, tosin yhdessä se on tässäkin mukana oleva Cilla. Viimeisessä osassa on eläkeikää lähestyvä pankinjohtaja, joten kaikki eivät ole max kolmekymppisiä, mikä on minusta hieno juttu! 

2 x naparetkellä - Bea Uusma & Matti Lainema

Pitkästä postausjonosta poimittua, eli nämä kirjat kuuntelin alkuvuodesta, juttukin odotti lähes valmiina, mutta taisi jäädä kevään jalkoihin...

*** 

Kuunneltuani Aura Koiviston Mies ja merilehmän minulle jäi halu kuunnella lisää tutkimusmatkailijoista. Päädyin hyvin samoille seuduille pohjoisen kylmyyteen, kun vielä aivan sattumalta näin Kirjakaapin kummituksen postauksen Bea Uusman kirjasta Naparetki. Sille valikoitui pariksi Matti Laineman kirja Nordenskiöldistä, jonka Koillisväylän valloittamisesta tiesinkin jonkin verran jo ennestään. Olen itse asiassa tiennyt jo lapsesta saakka, sillä äitini asui jonkin aikaa Helsingissä Nordenskiöldinkadulla, ja hän selitti mikä vaikeasti äännettävän nimen tarina oli. 

Sitten itse kirjoihin, siinä järjestyksessä kun ne kuuntelinkin. 

***

Bea Uusma: Naparetki

Into, 2015 (äänikirja 2022)

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 4 h 48 min

Yli viisitoista vuotta aiemmin, eräissä tylsissä juhlissa, Bea Uusma oli sattumalta poiminut kirjahyllystä teoksen joka kertoi Andréen retkikunnan, eli kolmen tukholmalaisesmiehen yrityksestä päästä Pohjoisnavalle. Vuosi oli ollut 1897 ja heidän kulkuvälineensä vetykaasupallo. Uusma ei saanut retkikunnan arvoitusta mielestään. 

Retkueen viimeisen leirin jäännökset oli löydetty 33 vuotta seikkailuun lähdön jälkeen, autiolta saarelta keskellä Jäämerta. Niinkin kauan jäätyneinä olleet filmirullat pystyttiin pelastamaan ja kehittämään kuviksi, ja päiväkirjasivut preparoimaan niin, että tekstiä pystyi lukemaan. Siitäkään huolimatta kukaan ei ole varmuudella pystynyt ratkaisemaan mitä heille tapahtui sen jälkeen, kun he nousivat maihin tuolle Valkosaareksi nimetylle autiosaarelle. Tapahtui jotakin, mistä he eivät kirjoittaneet ollenkaan päiväkirjoihinsa, eivätkä taltioineet filmirullille.

Mitä sitten tiedetään varmaksi?

Retkikunnan kolme jäsentä nousivat maihin Valkosaarelle lokakuussa 1897, se on fakta. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen he pystyttivät leirin kiinteälle maalle, saarelle, jota ei oltu merkitty karttaan.

Heidän kuolinsyystään tai -syistään on vuosikymmenten aikana esitetty lukuisia teorioita. Häkämyrkytys teltassa? Valaanlihasta saatu botuliinimyrkytys? Lukuisat muut myrkytysvaihtoehdot. Teltan hautautuminen lumen alle? Paleltuminen? Heillä oli kehno vaatetus arktisiin oloihin. Tahallinen morfiinin yliannostus? Monia näistä on uudessa valossa pidetty epätodennäköisinä, mutta mikä on lopullinen totuus, se ei ehkä koskaan ratkea.

Bea Uusma on ruotsalainen kirjailija ja koulutukseltaan lääkäri. Hän sai vuonna 2013 kirjasta tietokirjallisuuden Augustin eli meidän Finlandiaamme vastaavan palkinnon, ja ilmestyttyään suomeksi kaksi vuotta myöhemmin se äänestettiin Blogistanian parhaaksi tietokirjaksi. 

***

Matti Lainema: A. E. Nordenskiöld - Koillisväylän valloittaja tšuktšien maassa

Booknet Oy, 2024

Lukija: Ari Turunen 

Kesto: 7 h 22 min

A. E. Nordenskiöld syntyi Suomessa vuonna 1832 ruotsalaistaustaiseen aatelissukuun. Hänen isänsä oli mineorologi ja tutkimusmatkailija, jonka mukana poika aloitteli omaa uraansa ja teki jo suunnitelmia eteenpäin. Hän oli mukana ensimmäisellä ja toisella Pohjoismaista Huippuvuorille suuntautuneella matkalla ja johti jo itse kolmatta.

Vaihtaessaan kohteeksi Koillisväylän Nordenskiöld oli jo kokenut tutkimusretkeilijä ja tehnyt jo useamman matkan Huippuvuorille sekä Grönlantiin. Koillisväylän matkaa varten hän varustautui huolella, hankki kansainvälisen päällystön ja ruotsalaisen miehistön ja laivaksi hänelle kunnostetun entisen valaanpyyntialuksen Vegan, jossa oli sekä höyrykone että purjeet. He pääsivätkin Koillisväylälle ja he löysivät kansan jota etsivät. Kaikki oli lähellä onnistua tavoitteiden mukaisesti, kunnes heidän haasteekseen osoittautui aikainen talvi, joka pakotti heidät talvehtimaan tšuktšien parissa. 

Retkikunta oli vakuuttunut siitä, että professorin saama informaatio piti paikkansa, ja että muutaman tunnin navakka etelätuuli hajottaisi reittiä tukkivan, tuskin kahta kilometriä leveämmän jäävyöhykkeen. Siksi laivalla ei hätäilty. Kaikki kävivät välillä maissa ja vierailivat tšuktšien luona. Vasta kun viikot vierivät eikä muutosta tapahtunut, professorin oli pakko ruveta valmistelemaan talvehtimista vain runsaan sadan kilometrin päässä Beringinsalmesta ja Tyynestä valtamereltä. 

Tätä vastoinkäymistä oli vaikea niellä tyynellä mielellä. 

...

Ankkuripaikka oli lähellä merelle päin kaltevaa tasankoa, jota jokilaaksot aaltomaisesti leikkasivat. Jäiden salvatessa Vegan oli tasanko kuurassa, mutta muuten lumeton. Kasvitieteilijät saattoivat siis saada käsityksen tämän seudun ennestään tuntemattomista kasveista. 

...

Lunta ei enää lakaistu pois kannelta, vaan sen annettiin kasautua noin 30 cm paksuiseksi, kovaksi tallatuksi lumi- ja jääkerrokseksi, joka eristi kannen paremmin ulkoilman pakkasista. Vastaavasti lunta luotiin myös laivan kyljille. Komeat jääportaat nousivat jäältä laivan oikean puoliselle partaalle. 

Jäälautat nostivat Vegan korkeuksiin ja hyvin valittu parkkialus kesti kovan pinteen. Vegan talvehtimisesta piirretyt kuvat osoittavat laivan ikään kuin kelluneen jäisen aallon harjalla. 

Retkikunta käytti pitkän talven hyödykseen tutkien muunmuassa tähtitaivasta ja revontulia, tutustuen tšuktšeihin ja myös huvittelemalla. Laivan viereen oli tehty jopa luistinrata. Nordenskiöld oli varannut miehistölle ruokaa kolmeksi vuodeksi, joten senkään suhteen heillä ei ollut hätäpäivää. 

Kun Vega irtosi jäistä, kotimatkan kerrotaan olleen juhlallisuuksien täyttämää. He eivät pitäneet kiirettä, vaan poikkesivat ensin Alaskassa, sitten mm Japanissa jossa itse keisari halusi seikkailijan tavata. Keisari kun ei suonut moista etuoikeutta kenelle tahansa länsimaalaiselle. Ruotsiin palatessaan sataman edusta täyttyi pienemmistä purtiloista ja järjestettiinpä paluun kunniaksi ilotulituskin.

***

Kirjat ovat keskenään aika erityyppisiä Laineman kirjan edustaessa perinteisempää tietokirjallisuutta. Hän on kirjoittanut useampiakin tietokirjoja samalta suunnalta, muun muassa Fridtjof Nansenista, joka valloitti Pohjoisnavan. 

Bea Uusman kirjan alaotsikko - minun rakkaustarinani - viittaakin osuvasti siihen, miten intohimoisesti, ehkä jopa pakkomielteisesti hän Andréen retkikuntaan suhtautui. Samalla hän avasikin lukijalle omaa tutkimustaan ja sen etenemistä. 

Pidin erittäin paljon molemmista kirjoista ja ne täydensivät kiinnostavasti Mies ja merilehmä -kirjasta syntynyttä uteliaisuuttani tutkimusmatkailua kohtaan. Elolliset, josta kaikki tavallaan sai alkunsa, on edelleen jonossa. 

Dekkareiden jatko-osia vol x

Kuuntelen edelleen niin paljon äänikirjoja, että postausjonoa kertyy. Niinpä dekkareissa taas neljän kimara, aloittaen suomalaisesta kirjailijasta joka on valinnut päähenkilökseen nuoren norjalaispoliisin. Nea Guttormin kuuntelin kohta vuosi sitten. 

Sitten kaksi ruotsalaiskirjaa joissa rikoksia ratkotaan Gotlannissa sekä Uumajan seudulla. Viimeisenä päättyy Ruth Gallowayn ura jos ei forensisena tutkijana, niin minun kirjallisena ystävänäni, sillä Elly Griffiths on päättänyt erottaa meidät viidentoista osan jälkeen. 

***

Saija Kuusela: Raja

Tammi, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9 h 3 min

Poliisikonstaapeli Nea Guttorm toivoi, että olisi voinut olla näkyvämmin pomonsa ja miesystävänsä Bobbyn tukena tämän äidin hautajaisissa, mutta he pitivät suhteensa salassa, olivat pitäneet jo kaksi pitkää vuotta. Kyläläiset katsoisivat pahasti kahden poliisin suhdetta, joten vain lähimmät kollegat, kuten Nean paras ystävä Tanya, tiesivät heistä.

Nean oma äiti oli kadonnut hänen ollessaan vain kahdeksanvuotias. Siitä oli nyt jo kolmekymmentä vuotta. Tapahtunut oli värittänyt Nean lapsuutta tummin sävyin, ja äidin katoaminen oli tehnyt Neasta jollain tapaa melankolisen tytön, jonka oli vielä aikuisenakin vaikeaa luottaa muihin. 

– Voin ihan hyvin, Nea sanoi ja vilkaisi Tanyaa alta kulmain. – Mutta olen päättänyt ottaa vähän vapaata. Minun on käytävä tarkistamassa nimetön vihje Karigasniemellä. Tanya näytti hämmästyneeltä.– Mikä ihmeen vihje?

– Se koskee äitiä. Tanya tarkasteli Neaa, joka keskittyi tuijottamaan teekuppinsa sisältöä.– Haluatko kertoa lisää? 

Nea veti keuhkot täyteen ilmaa ja pidätti hetken henkeään. Tavallaan hän oli jo kuvitellut jättäneensä äidin etsinnät taakseen. Kaikki se sekava tempoilu, yritykset haalia tietoja, joita ei vain löytynyt… Yritykset pitää yllä toivoa. Etsintä oli alkanut käydä liian raskaaksi jo siinä vaiheessa, kun Nea vasta suunnitteli poliisin uraa. Tietysti hän oli jatkanut etsintöjä valmistuttuaankin mutta joutunut luovuttamaan melko pian. Johtolankoja oli ollut yksinkertaisesti liian vähän. Nean oli ollut pakko tyytyä elämään kaipauksessa, joka nykyään muistutti kroonista kipua.

Nean isä ei ollut koskaan ilmoittanut äitiä virallisesti kadonneeksi, eikä Nea ymmärtänyt sitäkään. 

Ensimmäinen varteenotettava vinkki kymmeneen vuoteen oli tullut tekstiviestillä ja vei Nean rajan yli Suomeen, Karigasniemelle, lähelle lapsuusmaisemia. Siinä sanottiin vain, että lähettäjällä oli antaa tietoja äidin olinpaikasta, ja Nea oli välittömästi valmis matkaamaan yli tuhat kilometriä viestin perässä. Kiviä ei voinut jättää kääntämättä.

Sillä välin Bobby sai tutkiakseen henkirikoksen, kun paikallinen, erakkona elellyt mies, löytyi kuolleena suopunki kaulassaan. Uhri nimeltään Hermansson oli huhujen mukaan syyllistynyt yhteen jos toiseenkin, kuten varastetun tavaran säilyttämiseen ja kuljettamiseen, kenties toiminut myös vinkkimiehenä asuntomurtokohteista. Mies oli pikkurikollinen, jota kukaan ei pelännyt, eikä arvostanut. Vihamiesten lista oli pitkä, eikä kukaan kyläläisistä tuntunut olevan järin pahoillaan erakon kuolemasta, joten edessä olisi heidän rajallisilla resursseillaan pitkä työsarka. 

Tanya oli huolissaan hänen jaksamisestaan, mutta Bobby ei ollut halukas luovuttamaan tutkinnan johtamista alaisilleen. Nean hän olisi halunnut kutsua takaisin, mutta Nea ei tunnetusti totellut käskyjä. 

Kirjassa oli jännitteinen, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma parhaimmillaan. Harmi, että Kuuselasta tuntuu kuulleen niin harva, vaikka hänellä on taito kirjoittaa ja aineksia olisi päihittää moni valtakunnalliseksi suursuosikiksi noussut kirjailija mennen tullen. 

***

Lina Areklew: Häpeäpilkku

#3 Ulvönin murhat

Tammi, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 11 h 5 min

Sofia Hjorténilla oli ikävä takaisin töihin. Hän rakasti puolivuotiasta Astrid-tytärtään suunnattomasti, mutta poliisin työ merkitsi hänelle enemmän kuin vain ammattia. Töihin paluu tarkoittaa toisaalta Sofian tarvitsevan hoitopaikkaa, ja Sofiaa jännittääkin ensimmäinen yökyläily Astridin isän Kajn ja tämän vaimon Meten luona. Päänvaivaa aiheuttavat myös Sofian miessotkut, lähinnä Fredrik johon Sofialla oli ollut lyhyt suhde, mutta joka oli ollut Astridin toinen isäehdokas. 

Fredrik ja Ida olivat menossa tahollaan naimisiin ja muuttamassa taloon jonka Idan vanhemmat olivat heille ostaneet, mikä ei ollut Fredrikin mielestä erityisen hyvä asia, muttei hänellä itsellään ollut tarjota mitään vastaavaa tulevalle vaimolleen. Ja toisaalta, hän tahtoi vain viedä Idan vihille, se oli pääasia. Vaan mitä pidemmälle valmistelut etenivät, sitä syvemmälle tulevat appivanhemmat tunkeutuivat heidän arkeensa. 

Juuri Ida oli ehdottanut muuttamista, kun Fredrik oli hyväksytty poliisikorkeakoulun etäopintoihin Uumajassa. Kaikki lähiopetus oli kampuksella, ja tuntui järkevältä etsiä asuntoa siltä suunnalta. He olivat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin, kun Idalle oli tarjottu haluttua logopedin paikkaa Örnsköldsvikin sairaalassa. Örnsköldsvikistä oli vain tunnin junamatka Uumajaan, ja asunnot olivat siellä paljon halvempia. Fredrik oli ensin pitänyt ratkaisua pähkähulluna. Miten hän voisi aloittaa alusta paikassa, jossa oli ollut vähällä menettää henkensä? Kaupungissa jossa Sofia asui. Mutta ilo opiskelupaikasta poliisikorkeakoulussa oli niin suuri, että hän oli työntänyt ajatuksen mielestään. Ja kaikki olikin ratkennut kuin ihmeen kaupalla. Fredrik oli rakastunut ja menisi naimisiin, Ida oli saanut työpaikan, Niemen anteliaan perheen ansiosta heillä oli katto päänsä päällä, ja Fredrik voisi viimeinkin toteuttaa unelmansa poliisin urasta.

Samalla Fredrikiä askarruttaa myös Sofian tytär joka näyttää enemmän Fredrikiltä kuin Kajlta, vaikka tehty  isyystutkimus puoltaakin Kajn vanhemmuutta.

Sofian töihin paluun ensimmäinen rikostutkinta liittyi seudulla olevaan hylättyyn kaivokseen, josta kaksi geokätköä tekemässä ollutta teinipoikaa olivat löytäneet katkaistun ihmisen käden. Nyt pitäisi löytää ruumiin loputkin osat ja selvittää kuka vainaja on. 

Toisessa aikatasossa vuonna 1959 Bertilin mailta on löytynyt malmia. 

Bertil mahtailee ja mielistelee johtaja Erlandssonia. Hinkkaa paksuja sormia melkein koomisesti vastakkain. Ihan kuin olisi elokuvan roisto, ahne ja kateellinen, vaikka pärjäämme paremmin kuin useimmat saarelaiset. Meillä on maata mantereella ja saarilla. Arvokasta maata, jolle Bertil toivoo avaavansa vielä jonakin päivänä oman kaivoksen. Mutta mikään kaivoksen kymppi hän ei ole, vaikka voisi lähteä Etelä-Ruotsiin ja käydä siellä kurssin. Etupäässä hän seisoo katsomassa, kuinka muut uurastavat. Mutta metsästä hän on hyötynyt. Kaivoksessa tarvitaan puutavaraa tukirakenteisiin ja kiskoilla kulkeviin louhevaunuihin. Jos louhiminen onnistuu, Bertilistä tulee yksi saaren vauraimmista miehistä. Mutta sekään ei riitä. Hän haluaa koko ajan enemmän. Pienikin epäilys siitä, että löytöjä on tehty jossakin muualla, on malka hänen silmässään. Eikä sitä lievitä muu kuin viina.

Huomasin unohtaneeni aika paljon päähenkilöiden tapahtumista edellisessä osassa, onneksi olin kirjoittanut aika kattavasti siitä blogiin. Tämä kolmas osa ei kolahtanut ihan yhtä kovaa kuin kaksi edellistä, mutta toisaalta loppuratkaisu paljasti Areklewin vieneen tätä lukijaa kuin litran mittaa tuon toisen aikatason tapahtumissa, mistä lisäsin Goodreadsiin neljännen tähden. Jatkan ilman muuta sarjan parissa, potentiaalia on vaikka mihin ja sarja on kivasti erilainen. 

***

Marianne Cedervall: Talo kallion katveessa

#3 Mullvaldsin murhat

Otava, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 18 min

Toukokuinen kevät oli mitä parhainta aikaa Gotlannissa. Anki Karlsson halusi hyödyntää sen lähtemällä ratsastusvaellukselle, nyt kun hänen toinen hevosensa oli sopivasti käymässä oman kasvattajansa luona. Jos hyvin kävisi, sen treffeistä oriin kanssa siunaantuisi vielä varsa Ankin iloksi. 

Apua pysähdyspaikkojen suunnitteluun Anki kysyi Tryggveltä, entiseltä poliisipäälliköltä joka oli aina asunut seudulla, päinvastoin kuin Anki, joka oli vasta eläkkeelle jäätyään muuttanut Gotlantiin. Tryggvekin oli pitkästä aikaa lähdössä matkalle, ja matkalaukkua etsiessään löysi ullakolta neljänkymmenen vuoden takaista murhaa koskevia muistiinpanojaan. Tapaus oli ollut hänen ensimmäisiään 1970-luvulla, ja jäänyt selvittämättä. Rikos oli tapahtunut samassa kylässä, jonka pappilaan Anki Tryggven vinkistä majoittui. Samaan aikaan toimittaja Ninni Weström tuli tutkimaan seutua, sillä hän aikoi kirjoittaa elämästä pitäjässä 1970-luvulla. Tai niin hän halusi kertoa, sillä hänen todellinen syynsä löytyi lapsuudesta, jolloin hän oli asunut Naistentaloksi kutsutussa turvatalossa äitinsä kanssa. Joku ei kuitenkaan halunnut Ninnin tutkivan mennyttä, sillä Ninni katoaa yhtäkkiä. Ankilla ja Tryggvellä on taas rikos tutkittavanaan. 

Olen oikein ihastunut tähän Mullvalds-sarjaan kirja kirjalta aina enemmän, ja kun sen satuin keväällä uutuuksista näkemään en halunnut sitä yhtään säästellä, eli tämän kuuntelusta on vierähtänyt jo puolisen vuotta. Onneksi on riittävät muistiinpanot!

Eija Ahvo sopii erinomaisesti lukijaksi sarjaan, jossa päähenkilöt ovat jo eläkkeelle jääneitä, ja onhan hän taitava äänenkäyttäjä. 

Mullvaldsin murhista on tullut yksi lemppareistani cozy crimeissa niin päähenkilöiden kuin tapahtumapaikan ansiosta. Kuuntelin juuri neljännenkin osan, siitä seuraavassa koosteessa.

***

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

#15 Ruth Galloway

Gummerus, 2024
Alkuteos: The Last Remains
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 35 min

Lukukausi on tältä erää päättynyt ja Ruthilla enää loppukokeet korjaamatta. Ruth on ylpeä koronasulun aikana pärjänneistä opiskelijoistaan, mutta johtokunta harkitsee siitä huolimatta Ruthin johtaman arkeologian laitoksen lakkauttamista tuottamattomana. 

Kaikki eivät ole selvinneet koronapandemiasta yhtä hyvin, esimerkiksi Cathbad kärsii edelleen long covidin oireista ja moni on hänestä huolissaan.

Läheisen kahvilan muutostöissä löytyy 20 vuotta aiemmin kadonneen naisen ruumis. Kävi ilmi, että Cathbad tunsi läheisesti tuon Cambridgen yliopistossa arkelogiaa opiskelleen Emily Pickeringin. Pian Cathbadkin katoaa - liittyykö yksi Ruthin parhaista ystävistä naisen murhaan ja onko hän lähtenyt pakoon?

Siinä se nyt on. On vielä varhaista sanoa miten paljon jään ikävöimään Ruthia, tuleeko keväällä tunne, että eikös uusi osa ole vielä ilmestynyt..? Olen kuunnellut kaksi osaa Griffithsin Harbinder Kaur -sarjasta, enkä tule jatkamaan kolmanteen. Minun rakkauteni tähän sarjaan ei johdu sinänsä Elly Griffithsistä kirjailijana, kyllä se on kiinni siitä millaisen yhtälön hän loi hahmoista, Ruthin karusta asuinpaikasta ja erikoislaatuisesta ystäväpiiristä, sotkuisesta suhteesta Nelsoniin ja ihanasta Katesta. Toinen sarja samalta kirjailijalta - ja mikään ei nappaa. Nyt syksyllä on ilmestynyt ensimmäinen osa kolmannesta sarjasta joka sijoittuu 1950-luvun Brightoniin, eli palikat on niin kohdillaan minulle kuin olla voi. Hiukan jännittää ottaa se kuunteluun, jos petyn siihenkin...

Viimeisessä leposijassa Griffiths kietoi Ruthin ja hänen ystäviensä menneet vuodet nippuun kertaamalla yllättävän paljon sarjan tapahtumia ja tapauksia, joita he olivat olleet selvittämässä. Tavallaan se oli kiva, toisaalta ihan turhaa. Tämänkertainen rikostarina oli juoneltaan ihan ok. Ja entä sitten Ruthin ja Nelsonin rakkaustarina, sitähän tässä on niin ikään palloteltu viidentoista osan verran. Enpä kerro mitä olin lopputulemasta mieltä...

Laadukkaita lukuromaaneja: Colm Tóibín & Lorna Cook

Olipa ihanaa huomata, että Colm Tóibínilta oli ilmestynyt jatkoa Brooklynille! Long Island täytti kaikki odotukseni. 

Toista suomennosta Lorna Cookilta olin sen sijaan tiennyt odottaa ja odottanut olinkin! 

***

Colm Tóibín: Long Island

Tammi, 2024

Lukija: Anna Paavilainen

Kesto: 9 h 19 min

Irlantilaismies oli etsinyt Eilis Fiorelloa, ja Eilis vaistosi heti ettei tällä olisi mitään hyvää kerrottavaa. Eikä tosiaan ollut. Hänen vaimonsa odotti lasta Eilisin aviomiehelle Tonylle, eikä mies aikonut antaa käenpoikasen jäädä taloonsa. Niinpä hän uhkasi tuoda vauvan heidän ovensa taakse heti kun se on syntynyt, ja herra Fiorello saisi kantaa vastuun aikaansaannoksestaan. 

Eilisin anoppi asui viereisessä talossa, mikä ei ollut ideaali ratkaisu, mutta he tulivat kohtuullisen hyvin toimeen. Kun anoppi sai kuulla Tonyn tulevasta lapsesta ja Eilis kieltäytyi ottamasta tätä vastaan, ilmoitti anoppi hoitavansa vauvan. Eilis pakkasi laukkunsa ja lähti Irlantiin, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen, kun hänellä oli ollut siellä suhde Jim Farrellin kanssa.

Irlannissa Jim Farrell piti pubia ja tapaili salaa Nancy Sheridania, joka oli ollut Eilisin paras ystävä ennen kuin tämä oli muuttanut Amerikkaan. 

Nancy haaveili kosinnasta, vaikka pohtikin samalla miten 46-vuotias leski voisi naida ikäisensä poikamiehen, joka oli parikymmentä vuotta sitten ollut rakastunut hänen parhaaseen ystäväänsä, joka oli kuitenkin valinnut amerikanitaliaisen miehen ja palannut rapakon taa.

Kun Eilis oli asettunut Irlantiin, hän ilmoitti Tonylle päässeensä turvallisesti perille, ja kirjoitti pidemmän kirjeen tyttärelleen Rosellalle. Hän toivoi tämän tulevan veljensä Larryn kanssa käymään Irlannissa. 

Hän mietti, saisiko sitä kaikkea enää koskaan takaisin. Hän huomasi toivovansa, että Tonylta tai anopilta tai Frankilta tulisi kirje, jossa sanottaisiin, että he olivat alkaneet kallistua hänen kannalleen tai että se mies oli käynyt sanomassa, että oli vaimonsa kanssa päättänyt kasvattaa lapsen itse.

Hän toivoi, että Larry ja Rosella tulisivat nyt eivätkä viikkojen päästä. Hän toivoi, että äiti antaisi hänen puhua heistä. Mutta sitä, mitä hän eniten toivoi, hän uskalsi tuskin ajatella – ettei olisi äidin peräkamarissa kirjoittamassa kirjettä ja kuulisi, miten äiti liikkuu vaivalloisesti yläkerrassa, vaan että olisi kotona ja heräisi alkukesän pehmeään valoon, joka siivilöityisi makuuhuoneen verhojen läpi Long Islandilla.

Tuntui oikeastaan aika jännältä, että vaikka Brooklynin lukemisesta oli niin monta vuotta aikaa, tavoitin Long Islandista hyvin nopeasti sen saman tunnelman. Tästä voisi päätellä, että Tóibínilla on tunnistettava oma tyylinsä, ja ai että nautin näiden läheiseksi tulevien ihmisten elämän seuraamisesta! Kiemuroita riitti ja oli koukuttavaa seurata koska Eilisille selviää totuus Jimistä ja Nancystä (ja miten se tapahtuu) ja mitä siitä seuraa! Siitä huolimatta romaanissa tärkeintä on kuitenkin sen omanlainen tunnelma, enkä loppujen lopuksi osaa valita sanoisinko Long Islandia juonivetoiseksi vai tunnelmavetoiseksi. Se on kutkuttava yhdistelmä kumpaakin. 

Nyt vain toivon että Nora Websteristä, joka Long Islandissa sivulauseessa mainittiin, saataisiin äänikirjaversio! Jos toimerrun, laitan Tammelle toiveen.

***

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä

Bazar, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 34 min

Pariisi, 2019

Kuuluisan Ritz-hotellin huutokaupassa oli myytävänä harvinaisuuksia vuosikymmenten varrelta, osa varsinaisia aarteita, kaikki hirvittävän kalliita. Chloe toivoi silti löytävänsä jonkin pienen muistoesineen isoäidilleen Adelelle, jonka menneisyydestä hän ei tarkalleen tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että tämä oli asunut Ritzissä sodan saksalaismiehityksen aikaan. 

Chloe oli kaivannut irtiottoa ja tullut Pariisiin, kun ystävä oli tarjonnut kesätyötä vintagevaateputiikissaan. Hän ei ollut enää mikään nuori hupakko, muutaman kuukauden kuluttua hän täyttäisi jo neljäkymmentä. Siinä iässä hän saattoi jo todeta, ettei elämä ollut kulkenut sitä rataa mitä hän oli nuorena kuvitellut. Hän oli aina halunnut asua Pariisissa, ja hänen hyvällä ranskan kielen taidollaan ja työkokemuksellaan olikin ihme, että hän oli jäänyt Englantiin. Ei olisi kuitenkaan liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Tästä tulisi hänen pölyttömän elämänsä ravistelun vuosi. 

Huutokaupan tauolla Chloe päätyi juttusille ranskalaismiehen kanssa, ja lähti tämän seuraksi kahville. Etiennestä hän saikin kumppanin jonka kanssa tutkia, millaista elämä oli ollut vallatussa Pariisissa. Lukijalle Adelen elämän kiemurat avautuivat nopeammin kuin Chloelle, sillä luonnollisesti Adele pääsee itsekin ääneen. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, sillä hän toimii Coco Chanelin avustajana ja me jälkipolvet tiedämme Chanelin olleen melkoisen lämpimissä väleissä natsien kanssa. Heitä myös asui Ritzissä, ja siellä järjestettiin hakaristilipuin somistettuja juhlia. 

Lorna Cook on näiden kahden suomennetun kirjan perusteella lukuromaanien taituri minun makuuni. Lisää Cookia on suomeksi luvassa toukokuussa, ja myös vuonna 2026 luvataan lisää tätä herkkua!

Erityiskiitokset vielä yhdelle lempilukijoistani, Krista Putkonen-Örnille, joka ääntää ranskalaiset nimet suomalaiseen korvaan sopivasti. 

2 x teineistä - Johanna Auranheimo & Saana Airtola

Johanna Auranheimo: Ysit

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 6 h 4 min

Syksy 2013

Mikään ei tuntunut niin epätodelliselta, kuin ne kaksi viikkoa juuri ennen kuin kesäloma alkaa. Vähintään yhtä epätodelliselta mutta aivan eri tavalla tuntui elokuussa, kun Eve(liina) istui taas luokkaan ja mietti, miten tulee jaksamaan pitkän syksyn. Tervetuloa takaisin kouluun, ysi bee, toivottaa opettaja.

Onnista on tullut ihan liian puoleensavetävä, sen katse polttaa, kuten myös Justin Bieberin, joka on aina vaan niin ihana. Paras ystävä Meri on ihastunut Niklakseen, joka on venähtänyt pituutta kesän aikana. 

Kaikki tarvii mahdollisuuden rakkauteen, Eve ajattelee. Ennen nukahtamista hän viestittelee usein kesän protuleiriltä tutuksi tulleen varatun pojan, Joosuan kanssa. 

Hän haluaa edelleen olla hyvä koulussa, mutta olla silti muutakin kuin kympin tyttö, jonka puoleen käännytään siksi että Evehän tietää ja muistaa kaiken.

Rynnin ulos H&M:stä yrittäen epätoivoisesti karistaa mielestäni ajatukset siitä, mitä Onni kelaa mun perseestä. Yritän olla pelkäämättä, ettei se oo kelannu mun perseestä yhtään mitään. Pelkään että mulla on huono perse. En kuitenkaan osaa olla sitä mieltä, kun sovitan mun uusia alusvaatteita peilin edessä. Kääntyilen, vedän ylemmäs, työnnän peukut narujen alle ja vedän vatsaa sisään. Työnnän selkää notkolle. Ostin just kolmet narustringit. Se, minkälaista keskustelua nää herättää huomenna pyykkikorista löytyessään on sit toinen juttu. Mut nää päällä mä näytän joltain uudelta. Mä näytän siltä, että olen päättänyt jotain itsessäni. Että paljas pinta, mun paljas pinta, vois olla jotain myös jollekin toiselle. Että mä en ehkä halua olla ainoa ihminen, joka on mun kropan kanssa tekemisissä. Sen lähellä, tai sen sisällä. 

***

Saana Airtola: Musta aalto

Kosmos, 2024

Lukija: Johanna Valle

Kesto: 10 h 47 min

Se alkoi fanituksena. Meeri piti Joonaksesta ja tämän musiikista, ja osallistui faniryhmiin ja bändin liveihin. Kerran hän sitten rohkaistui laittamaan Joonakselle kaveripyynnön, ja ihme kyllä mies hyväksyi sen ja ryhtyi juttusille hänen kanssaan. Meerin paras ja samalla ainoa ystävä Seela oli alkanut käydä tennisharkoissa ja vaihtanut Meerin tennisystäviinsä. Meeri oli jäänyt yksin ja alkanut tuntea olevansa masentunut. Joonas tuntui ymmärtävän häntä, sanovan oikeita sanoja ja mikä parasta, kohtelevan häntä kuin aikuista, eikä 13-vuotiasta. Siinäkin Meeri oli hiukan valehdellut, hän kyllä täyttäisi ihan kohta kolmetoista, mutta jos hän olisi kertonut iäkseen kaksitoista, ei kai Joonas olisi edes puhunut hänelle. Siinä yhdessä numerossa oli iso ero, oliko lapsi vai teini. 

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Meeri meni paikallisjunalla Helsinkiin ja häntä jännitti yhtä paljon junamatka yksin, kuin Joonaksen tapaaminen. Joonas oli 26-vuotias, siis aivan aikuinen, ja hänellä oli vaimo, ei kuitenkaan lapsia. 

Joskus Joonas puhui vähän hulluja, kuten silloin kun Meeri kertoi ettei voisi koskaan päästä yli ihastuksestaan Joonakseen. Mies sanoi, että jos hän jaksaisi vielä viisi vuotta, he voisivat olla yhdessä, ei ennen sitä. Kun Meeri ihmetteli, että Joonashan on jo naimisissa, tämä totesi että vähän väliähän sitä erotaan. 

Joonaksesta tuli yhä tiukemmin Meerin oma salaisuus. Aluksi hän oli kertonut Seelalle kaikenlaista, mutta tämä saattoi möläytellä luokan edessä asioita, joita Meeri ei halunnut jakaa tai joita hän vähätteli muille. Todellisuudessa he viestittelivät lähes joka päivä, ja juuri Meerille Joonas lähetti uuden biisin vähän ennen sen julkaisua, koska Joonakselle oli tärkeää kuulla mitä Meeri siitä piti. Tällaiset asiat Meeri piti tiukasti itsellään. 

Toisessa aikatasossa eletään nykyhetkeä, jossa Eve palaa lukio-opiskelijaksi ja tapaa tutun tytön jonka kanssa alkaa puhua vanhoista asioista. Ajan mittaan kiritään ajallista eroa kiinni ja kun vuodet kuluvat, Evekin alkaa aikuistua. Sen miten Joonas on tässä mukana, saat lukea itse. 

Pelkäsin vähän että tämä paljastuu ällöksi pedofiilikirjaksi ja siirsin sen kuuntelua sen tähden pariin otteeseen, mutta onneksi ei mitään sellaista. Teksti oli sujuvaa ja pidin dialogia luontevana. Nuoren ja kasvavan tytön ajatuksiin oli yllättävän helppoa päästä vaikka hänellä ja minulla on niin iso ikäero. Eve on pienestä saakka elänyt "nykymaailmasa" tekniikoineen ja sovelluksineen. Niiltä osin oli toki paljon vierasta, mutta kai sekin on nykypäivää, että tytöt lataavat 12-13-vuotiaina Tinderin. 

2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä.