Historiallisia romaaneja vol 9

Kas, neljä kirjaa paketissa, miten originellia! 

1800-luvun Oulusta tie vie 1930-luvun Turkuun, sieltä kymmenen vuotta eteenpäin Hankoon ja lopuksi taas kymmenen vuoden päähän kuvitteelliseen Kellomäen kylään Ylä-Karjalaan. 

***

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa pois

Kustantamo S&S, 2023

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 13 h 39 min

Oulun pohjoisen vaurauden pohja oli tervakauppa, ja sen tuoksu leijui ilmassa kun uljas fregatti Fröken rantautui kaupunkiin. August Montin purjehti sukunsa kauppahuoneen asioilla, ja samalla Ouluun matkasivat myös hänen sisarensa mamselli Elizabeth, heidän serkkunsa Jeanne Pomelli sekä kaksi vuotta aiemmin Tukholmaan naitu Viktoriana Löwen. 

Lisäksi seurueeseen kuului Laurence "Larry" Von Rosen, joka oli näin tehnyt ensimmäisen merimatkansa. 

Äitipuoli Dorothea oli ollut Emerentian isälle hyvä naimakauppa, sillä Simon Brant olisi tuskin muuten saanut kovasti havittelemiaan porvarinoikeuksia. Tervakauppaa käyvä mies oli sittemmin kiinnostunut laajentamaan liiketoimiaam laivanvarustajaksi. 

Dorothea ajatteli Brantin kauppahuoneen pitkälti omasta ansiostaan syntyneeksi, ja kaavaili nuorta sukulaispoikaansa Jakobia liiketoiminnan jatkajaksi - ja Emerentiaa tälle vaimoksi. Emerentialla ei ollut varsinaisesti mitään Jakobia vastaan, mutta ei hän toisaalta tuntenut minkäänlaista tunteiden paloa pari vuotta nuorempaa poikaa kohtaan. Emerentia oli jo kahdenkymmenenviiden, mistä syystä mamanin piti kiirehtiä naimisiinmenoa, mutta Emerentia ei ehkä sittenkään ollut valmis muiden sanelemaan tulevaisuuteen, ja siihen syynsä oli kaupunkiin saapuneella Von Rosenilla, 

Useampi saman äänikirjasovelluksen kuuntelijoista oli pitkästynyt etenkin kirjan alkupuolella, mutta minä en tätä allekirjoita. Olen nyt kuunnellut kaksi näitä Vähäahon kirjoja ja pitänyt molemmista. 

Oulu on itselleni hyvin vierasta seutua, joten sen historian oppiminenkin on kiinnostavaa, ja historia on kyllä Vähäahon kirjoissa vahvana ajankuvana mukana. 

***

Jenna Kostet: Valkoisen linnun kaupunki

#2 Ahlgrenin suvun nuoret naiset 

Aula & co., 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 54 min

Fanny oli aina pitänyt tärkeänä sitä, että teki kaiken niin kuin kuului, ja vaali ihanteita lähes pakkomielteisesti. Hän soitti pianoa, opiskeli taidetta ja huolehti ulkonäöstään, yritti käyttäytyä miellyttävästi, ja oli kihloissa juuri sopivanlaisen nuorukaisen kanssa. Mikään ei silti tuntunut riittävän Ahlgrenin suvulle, varsinkaan hänen äidilleen.  

Fannyn kihlattu Johannes suoritti lääketieteen opintoja Helsingissä, ja oli Fannyn isoveljen Oivan opiskelutoveri. Fanny ei voinut sanoa olevansa rakastunut mieheen, mutta tunsi ylpeyttä sekä siitä että tämä oli valmistumassa hyvään ammattiin, että siitä että Fanny oli ensimmäisenä kolmesta serkuksesta astumassa rouvan säätyyn. Varsinkin sen jälkeen, kun Aina-serkku oli käyttäytynyt kerrassaan omalaatuisesti ja lähtenyt hyönteistutkijan matkassa kaukaiseen Egyptiin, Fanny oli tuntenut tarvetta toimia niin kuin häneltä odotetaan. Johannes ja Fanny tulisivat olemaan varakkaita ja seurapiireissä arvostettuja, ja he tulisivat asumaan Helsingissä, josta Johannes oli kotoisin. Muutto pois Turusta kyllä arvelutti Fannya, mutta ystävättäret olivat Helsinkiin pääsystä avoimen kateellisia joten olihan sen oltava hienoa, ja ehkä rakkaus Johannekseen syttyisi ajallaan. 

Kun Fanny katseli piirroksiaan, ne tuntuivat jotenkin sieluttomilta. Hän ei suhtautunut opintoihinsa kovinkaan kunnianhimoisesti, muttei halunnut olla surkeakaan. Ehkä opinnot olivat vain ajanhukkaa, hänestähän tulisi vaimo ja kotirouva, kenties äiti. Viimeksi mainittuun liittyi kylläkin rasite, josta lääkäri oli hänelle hiljattain puhunut, ja joka hänen pitäisi ottaa puheeksi Johanneksen kanssa mitä pikimmiten.

Kostetin kirjat Ahlgrenin suvun nuorista naisista ovat mukavaa kuunneltavaa, ei niistä nyt paljoakaan historiaa opi, mutta ne ovat viihdyttäviä tarinoita. Tarkka aika kävi ilmi vasta aika loppupuolella tai sitten missasin sen alussa, mutta Fannyyn pääsimme tutustumaan vuonna 1931.

Serkuksia on kolme, joten sarja on oletettavasti trilogia. Oli kiva kun Aina oli mukana kirjeineen vielä tässä Fannyn omassa kirjassa. 

***

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa

Hanko-trilogia #3

Kustantamo S&S, 2025

Lukija: Katariina Lantto

Kesto: 12 h 37 min

Saksan sotaveljien avulla Hanko on nyt saatu vapautettua Neuvostoliiton hallinnasta, ja hankolaiset saavat luvan palata kotiin. Toiset ovat helpottuneita siitä, että jatkuvista pommituksista huolimatta puolet taloista on vielä pystyssä, mutta toiset ikävöivät Hangon mennyttä aikaa. Sitä, kun varakkaat vieraat käyskentelivät Hangon puistoissa ja nauttivat auringosta sen kauniilla rannoilla. 

Lissi, joka oli ennen sotaa töissä kylpylässä, on taas Hangossa, nyt lottana. Osa väestä taas ei aio enää milloinkaan palata Hankoon. 

Nisse-poika on palautettu takaisin Suomeen oltuaan vuoden Ruotsissa turvassa pommituksilta, koska hänen Ruotsin äitinsä odottaa omaa lasta. Paluu Suomeen alkaa Kemiössä Ainon, hänen isänsä Berndtin morsiamen hoivissa. Kotiutuminen on Nisselle vaikeaa, hänellä on ikävä Ruotsin äitiä ja vadelmia ja jäätelöä joita nautittiin syreenimajassa. Suomessa on vain Aino, jota hän ei kovinkaan hyvin tunne, ja se kamala harmaa puuro jota hänen on vaikea niellä. Hän ei osaa edes puhua näille ihmisille. 

Berndt pyrkii väistelemään Ainon ja poikansa tapaamista. Miten vierailta molemmat nyt tuntuvat, ja miten paljon sellaista molemmat vaativat häneltä, mihin hän ei kykene. Helpompaa kuin lähteä käymään Kemiössä, on keksiä tekosyitä, miksi ei pääse irtaantumaan työstään Helsingin raivaamisessa pommitusten jäljiltä. Lopulta Aino ottaa ohjat käsiinsä, hankkii takaisin työpaikkansa sanomalehdessä ja vie Nissen isovanhempiensa hoidettavaksi. 

Olen kuunnellut Hanko-trilogiaa hyvin mielelläni, kirjoissa on paljon sisältöä ja monia henkilöitä, niinpä myös monia näkökulmia. Katariina Lantto, joka ei ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu, on alun epäilyni jälkeen osoittautunut sarjalle täydelliseksi lukijaksi. Trilogiassa on hieno tunnelma, ja osat ovat olleet koukuttavia alusta loppuun saakka. 

***

Jaana Piira: Kääntyvä vaihde, kirskuvat kiskot

#2 Kellomäki

Lind & co., 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 8 h 9 min

Annan ja Niilon poika Kalle oli unelmoinut matkasta Helsinkiin heti kun oli ilmoitettu, että Suomi saisi järjestää olympialaiset. Syksyllä hän menisi armeijan harmaisiin, ja sen jälkeen äiti oli suunnitellut hänelle valmiin tulevaisuuden. Kalle kävisi vain tarvittavat kurssit ja voisi sitten jatkaa äitinsä jalanjäljissä Kellomäen asemanhoitajana. Kalle itse mietti muita vaihtoehtoja, etenkin muusikon ura kiinnosti hänen opittuaan armeijakuukausinaan kitaran rämpyttämistä. Nuori mies opetteli kappaleita korvakuulolta ja omasi selvästi taipumuksia soittamiseen. 

Aune ja Martti pitivät kyläkauppaa, jonka tiskin taakse nuorin tytär, iltatähti Leena oli lähestulkoon kasvanut. 

Kaksoset Hilkka ja Helvi olivat Leenaa paljon vanhempia, jo naimisissakin. Heistä itsenäisempi ja raisumpi Hilkka oli valinnut puolisokseen Mattilan Tuomon, Kellomäen rikkaimman talon vanhimman pojan, joten heillä ei ollut rahasta pulaa. Lapseton liitto ei näyttänyt häntä haittaavan. Puoli vuotta kaksossisarensa avioitumisesta Helvi oli mennyt vihille hyväluontoisen kyläpoliisin, Teuvo Naakan kanssa, ja vain viisi kuukautta häiden jälkeen syntyi esikoinen ja kohta toinenkin lapsi. Sitten sai Helvin mielestä riittää, varsinkin kun molemmat jo olivat poikia. 

Leena jatkoi opiskelujaan kaupungissa, mutta niin vanhemmat kuin kaksoset olivat sitä mieltä, ettei Leenaa kannattanut pidemmälle kouluttaa, hänhän häärisi itsestään selvästi vanhempien apulaisena ja heidän jäädessään eläkkeelle jatkaisi kaupan pitoa. Tyttö saisi olla kiitollinen, että hänelle oli pedattu tulevaisuus elantoa myöten valmiiksi. 

Kallen ja kapinoivan Leenan välille syttyi aikanaan kiinnostusta, joka pikku hiljaa eteni suhteeksi ja liitoksi, jonka myötä Leenasta tuli äiti ja Kellomäen postinhoitaja. Kalle oli vihdoin myöntynyt jäämään töihin rautateille ymmärrettyään miten vanhemmat ikääntyivät ja heidän terveytensä alkoi reistailla. Kallen ja Leenan liittokin koki parempia ja haasteellisempia vaiheita, kuten liitoissa monesti käy.

Kirja etenee monen vuoden ajanjakson olympiavuodesta alkaen, ja mielestäni oli kirjailijalta erinomainen valinta, että ensimmäisen osan sodanalusvuosien jälkeen olikin hypätty sodan yli ja otettu koppi jälleenrakennusvuosiin. Toivottavasti sarjaan saadaan vielä jatkoa.

***

Aikamatka historiallisiin romaaneihin vol 8

Jälleen aika paketoida neljä historiallista romaania. Tällä kertaa lähdetään liikkeelle Titanicilta ja päädytään 1950-luvulle peräti kahden kirjan sivuilla. Kolme kirjoista on suomalaiskirjailijoilta, neljäs Ruotsista. 

***

Mari Renko: Helmisormus kirjekuoressa

Bazar, 2025

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 12 h 15 min

Caroline Taylorin juuret olivat Suomessa, mutta päädyttyään Pielisen rannalle newyorkilaisnainen toivoi, että olisi pakannut matkalaukkuunsa edes yhdet järkevät, matalakantaiset kengät. Hänen määränpäätään ei ollut löytynyt matkailusivustoilta, eikä hän ollutkaan tullut Suomeen turistina. 

Carolinella oli mukanaan Suomesta kauan sitten lähetetty kirje sekä helmisormus, ja hän aikoi selvittää miten ne liittyvät hänen sukuunsa.

Toisessa aikatasossa vuonna 1912 Anna, hänen aviomiehensä Viljo sekä tämän sisko Maria miehensä kanssa lähtivät suurin toivein matkaan Titanicilla.

Annan täti oli muuttanut Amerikkaan jo Annan ollessa pikkutyttö, ja kirjeissään Liisa-täti oli vakuuttanut, että siellä laulamista rakastavasta tytöstä voisi tulla suuri tähti. Valitettavasti täti ehti menehtyä ennen kuin suunnitelmat kävivät toteen, mutta uusi toivo oli virinnyt Viljon muodossa, kun mies oli tarjonnut upean helmisormuksen lisäksi matkaa Atlantin yli.

Annan olisi pitänyt arvata että tarjoukseen oli koira haudattuna. Matkan maksoi Marian varakas liikemiespuoliso, eikä tietenkään siksi, että Anna pääsisi esiintymään suurille lavoille. Johan tarvitsi heidät töihin suureen puualan yritykseensä, joka ei sijainnut lähelläkään New Yorkin esiintymislavoja. 

Onneksi kirjan nykytaso oli ihan kiinnostava, sillä päinvastoin kuin vastaavissa romaaneissa yleensä, siinä vietettiin huomattavasti paljon enemmän aikaa kuin menneen kertomuksessa. Kirja tuntuikin mielestäni enemmän feelgoodilta kuin historialliselta romaanilta. Tämä ei kuitenkaan loppujen lopuksi haitannut, ja olen jo jatkanut loppukesästä ilmestyneen toisen osan parissa. Siinä historianosuus sijoittuu sotavuosiin ja teemana on lapsen saaminen yksin. 

***

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta 

Siltala, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 8 h 50 min

Ulrika elää pikkukaupungin pikkuvirhamiehen rouvan elämää, johon olennaisena osana kuuluu rouvien keskinäisessä kilpailussa pärjääminen. Myös Väinö-pojan tulevaisuus on tärkeä, onhan tästä suunnitteilla suvun ensimmäinen ylioppilas ja jopa maisterismies. 

Kun mies sitten ottaa ja kuolee ikään kuin kesken kaiken, joutuu Ulrika elättämään itsensä ja takaamaan poikansa tulevaisuuuden. Ei auta kuin ryhtyä palkkatyöhön, jolloin kilpailuasetelman huipulla oleva ystävätär keksii hänelle vaivaistalon johtajattaren pestin. Ulrika saa paikan ja suuntaa kohti kaikkea uutta ja oman elämän mullistavaa.

Ulrika ei ole mikään kaikista miellyttävin ihminen, mutta se ei vaikuttanut mitenkään kuuntelukokemukseeni, sillä pidin kirjasta todella paljon. Vaivaistalon asukkaisiin ja heidän elämäänsä oli kiinnostavaa tutustua, en muista että olisin aiemmin tällaiseen aiheeseen tai ainakaan näkökulmaan törmännyt. Toivottavasti Annolalta saadaan enemmänkin romaanikirjallisuutta jatkossa!

***

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Otava, 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 9 h 56 min

Elettiin Helsingin olympialaisia edeltävää kevättä, seitsenvuotias Eino uitti mummolassa kaarnalaivojaan. Virta on vaarallinen, eikä jokeen pudonnut poika mahda mitään sen voimaa vastaan, ei riitä edes äidin kurottava käsi. 

Esikoisen kuoleman jälkeen jotain menee Kertun ja Johanneksen välillä rikki, eikä sille ole sanoja eikä kosketusta. Anni-tytär elää leikkiensä maailmoissa, Johannes lähtee joka aamu peltotöihinsä ja taputtaa vuoden ikäistä Sakaria päälaelle todeten, että vielä siitä kunnon isäntä kasvaa. Vain Kerttu jää niin kiinni suruunsa, ettei pysty enää olemaan. 

Kuten Kertun äiti aikoinaan lähti siskonsa luo kaupunkiin, lähtee Kerttu Senni-tätinsä luo. Vaasa on iso ja ihmeellinen kyröläiselle, joka ei aiemmin ole kaupungissa käynyt. On huvituksia elokuvista kahviloihin, on vieraita ihmisiä, tanssitkin. Ettäkö joidenkin ihmisten elämä on koko ajan tällaista? Kerttu auttelee Sennin ompelimossa, mutta häntä pyydetään toiseenkin työpaikkaan, ja niin hän jää kaupunkiin. Ensin viikoksi, kahdeksi, sitten niin pitkäksi aikaa, että tuntisi pystyvänsä palaamaan. 

Kirja on jatkoa Nivukosken edelliseen romaaniin Kerran valo katoaa, jossa Kerttu ja Johannes alkavat kirjoitella kun Johannes on rintamalla, ja nuorukaisen kotilomalla rakastuvat. Suunnitelmat toteutuvat; katsotulle talon paikalle nousee oma pytinki ja kehdossa liekkuu vuorotellen uusi lapsi. 

Nivukosken tyyli on jo tuttua, ihailen hänen lauseitaan ja niiden yhtäaikaista vähäeleisyyttä ja rikkautta. 

Aihe ei kosketa itseäni niin syvältä kuin varmasti heitä joilla on omia lapsia, mutta kaipauksen, ja Kertun ja Johanneksen välisen suhteen kysymysmerkit tunnistan kyllä. Silti toivon, että kun tällaista tapahtuu oikeassa elämässä, vanhemmat pystyisivät jatkamaan niitä eläviä lapsiaan varten, eihän kirjankaan poika ainokainen ollut. Nykyään on tietysti tukeakin tarjolla ihan eri tavalla kuin Kertun surressa . 

***

Karin Wahlberg: Elämä jatkuu 

#2 Sairaalan varjossa 

Bouq Publishing, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 18 h 28 min

Evelinan aviomies kaipasi haastavan työnsä takia huomiota ja huolenpitoa, niin Evelina ainakin selitti itselleen miehensä äkkipikaisen käytöksen. Mutta miten pitkään nainen voi kestää viuhuvia nyrkkejä, entä miten pitkään sairaalassa uskotaan hänen törmäilevän jatkuvasti kaapinoviin?

Entä pahuksen Egon, miksi arvostetun lääkärin pitikin pettää Nancia juuri nyt, kun hän odotti heidän kolmatta lastaan ja he olivat rakennuttamassa taloa. Vihdoin he pääsisivät omaan rauhaan, asumaan pois sairaala-alueelta. Silti Egon tuoksuu vieraalle kielohajuvedelle ja viipyy töissä lähes nukkumaanmenooon saakka. 

Ulla sairasti ensimmäisessä osassa vakavan polion, ja entisen voimistelijan on vaikea hyväksyä kehonsa heikkoa toimivuutta. Onneksi apua saa sekä lääkäriltä että lääkintävoimistelijalta, mutta urahaaveet sairaanhoitajana täytyy unohtaa ja keksiä uusi, vähemmän fyysinen ammatti. Voisiko hänestäkin tulla lääkäri, vaikka naisen rooli sairaanhoidossa onkin olla hoitaja?

Olin jo hyvän aikaa odottanut ja suorastaan kyttäillyt koska tähän sarjaan saadaan toinen suomennos. En ole tyypiltäni sellainen joka seuraa sairaalasarjoja, minulta ovat katsomatta niin Syke kuin Teho-osasto, mutta tästä kirjasarjasta pidän kovasti. Alussa kiinnosti polioepidemia ja mikä sai jatkamaan toiseen osaan oli riittävä määrä eri näkökulmia, ei pelkästään sairaalan työntekijöitä. Toinen osa oli ehkä kuitenkin hiukan liian pitkä. Kolmas osakin jo tähän mennessä ilmestynyt. 

Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Romaaneja meiltä ja naapurista

Hei kanssabloggarit ja mahdolliset muut uteliaat! Tällä kertaa paketissa on neljä romaania, joista kolme on kotimaisia ja yksi ruotsalaiskirjailijan näppikseltä. Ajallisesti liikutaan 1920-luvulta nykypäivään, ja mikä ilahduttaa, tuo kauimmas historiaan sijoittuva Vedenmorsian pysyy siellä tiiviisti koko kirjan ajan, eikä nykytasoa ole. Nykyään tämä on harvinaista herkkua, mutta oikein nautinnollista että saa keskittyä vain yhteen aikakauteen. Sijaintien puolesta taas liikutaan aina Saksaan ja Ukrainaan saakka. 

***

Emmi Maaranen: Vedenmorsian 

Avain, 2025

Lukija: Katja Lukkarinen 

Kesto: 8 h 38 min

Helsinki, 1926

Elsa ja Aada olivat aloittaneet palvelijattarina hienossa huvilassa Helsingissä, jonne Elsa oli tullut paremman elämän toivossa. Huvilan emäntäpiika oli juuri sellainen joka halusi päteä kaikessa, ja määräsi tytöille tehtäviä aamusta iltaan. 

Talon isäntä, kolmissakymmenissä oleva maisteri Rosenberg, joka oli ammatiltaan lakimies, oli äärettömän kiinnostunut hyönteisistä. Huoneiden seinillä oli lasin alla olevissa kokoelmissa perhosia, sudenkorentoja ja kuoriaisia, joita maisteri itse oli kerännyt matkoiltaan. Oli lähes kunniaksi, kun Elsa sai tovin kuluttua luvan pyyhkiä pölyt vitriineistä. Lisäksi hän sai vastuulleen viherkasveista huolehtimisen. 

Elsa ja Aada ystävystyivät ja kävivät vähäisenä vapaa-aikanaan muun muassa elävissä kuvissa, joka oli Elsalle uutta. Aada alkoi kuitenkin pikkuhiljaa etääntyä Elsasta, ilman että Elsa ymmärsi syytä siihen. 

Elsassa alkoi itää haave uudesta, itsenäisemmästä työpaikasta, jossa työ tosiaan päättyisi tietyllä kellonlyömällä, ja samalla tarjoutui mahdollisuus omaan asuntoon. Siellä vieraili usein myös Elsan elämään astellut rakkaus, jonka myötä Elsa odotti saavansa ikioman perheen. Aada taas haaveili lähdöstä Amerikkaan, ja säästi rahaa laivalippuihin. 

Kirja oli ensinnäkin ihana ajankuvaus, ei liian kevyt eli ei viihdekirjallisuutta. Oli muuttuva maailma, kasvava Helsinki uusine kivitaloineen, toisaalta viinatrokarit ja isot luokkaerot. Henkilöt olivat kiinnostavia ja kuuntelin Vedenmorsianta erittäin koukuttuneena tarinaan. Toisekseen koko ajan mukana oli tuo mystinen veden pinnan alla oleva nainen, selvästi ruumis, mutta kenen, ja mitä hänelle on tapahtunut? Nainen puhuu omalla vuorollaan minämuodossa, koko ajan selvemmin, ja kun hänet löydetään merestä, aletaan myös rikosta tutkia, sillä on tapahtunut murha. Kirja ei ole dekkari, mutta siinä on oivallinen jännite.

***

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka 

Otava, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 12 h 39 min

Suurenmoinen matka suuntautuu Saksaan, ja ajankohta on toinen maailmansota. Itse Hitler on kutsunut ryhmän suomalaisia rouvashenkilöitä tutustumaan uljaaseen Saksanmaahan, jonka eteen valitut naiset ovat antaneet joko poikansa tai puolisonsa. Useimmat matkaan lähteneistä, kuten päähenkilö Alma, ovat haltioissaan kaikesta kokemastaan kun heitä kuljetetaan eri puolilla Saksaa, mutta myös kriittisempi soraääni kuuluu. Samalla lukijalle paljastetaan toista todellisuutta, kun joidenkin tie viekin makoisan illallisen sijaan samaan aikaan kohti keskitysleiriä. Tämä luo onnistuneesti juuri sitä mitä näkökulmaeroilla haetaankin. 

Nykyhetkessä Ilona on toiminut lentoemäntänä jo parikymmentä vuotta, joten siinä missä saksanmatka oli isoäidille ainutlaatuinen elämys, on se Ilonalle työtä ja arkea. Välillä siihen kuuluvat kiire, koneen ahtaus ja yöpymishotellien tukkeutuneet viemärit, välillä kivojen mutta alati vaihtuvien työkavereiden seura. 

Yksityiselämässä riittää huolia, etenkin jo kotoa muuttaneen pojan tähden. Tämän venäläinen isä ei ole juuri koskaan ollut kuvioissa, mutta poikaa on silti ryssitelty eri tahoilta. Kun sen tekee jälleen tyttöystävän isä, kiehahtaa pojan sisimmässä niin, että hän karkaa Ukrainaan ja pyrkii rintamalle. 

Vuoksenmaa osaa kirjoittaa niin, että koukutun. Olen kuunnellut myös hänen esikoisensa Pimeät tunnit, joka sijoittui öljykriisin aikaan. Hyvin erilaisia aiheita siis, mutta näitä yhdistää se, että kirjat olisi helppo nähdä elokuvina, jotka menisin mielelläni katsomaan. 

***

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 4 h 1 min

Agnetan pitäisi kertoa tärkeä asia tyttärelleen Tildalle. Hänellä on ehkä enää muutama viikko elinaikaa, aikaa ei ole siis paljon. Mutta he ovat etäisiä, ja tyttärelle puhuminen on vaikeaa, jos asia on yhtään muuta kuin perus kuulumisten vaihtoa. 

Puhelimessa ei ainakaan voi sanoa, että kuolee pian. Niinpä Agneta kutsuu itsensä viikonlopuksi kylään tyttären luo Tukholmaan. Junamatka Jällivaarasta on pitkä, siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Huomaako tytär heti, ettei kaikki ole kunnossa? Vai huomaako harventuneet hiukset ja harmaantuneen ihon vain, kun tietää olevansa kuolemansairas? Mitä jos tytär alkaa itkeä holtittomasti, mitä jos tämä ei itke ollenkaan?

Ruotsalaiskirjailijan esikoista on luettu blogeissa jo paljon. Minulle siihen tarttuminen on kestänyt koska samaan aikaan sekä halusin lukea vaikeasta äiti-tytär-suhteesta, että pelkäsin tarttua aiheeseen. Äitini kuoltua kevättalvella 2022 meillä oli etäiset välit ja, noh, eihän niitä enää millään korjata. Huono omatuntoko se on joka toi äidin uniini aivan jatkuvasti, edelleen näen hänestä usein unia. Ei niissä mitään ikävää tapahdu, emme riitele, emme joudu ikäviin tilanteisiin, mutta onhan se merkki jostain, että hän niissä on mukana ihan jatkuvasti. Äidin ollessa vielä elossa hän oli harvemmin mukana unissani. 

Kirja oli mieleinen, ja toinenkin suomennos on ehdottomasti kuuntelulistallani. Siinä on pääosissa myös saamelaisuus ja pohjoisen luonto, joten erittäin houkutteleva kirja. Kansi vain vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lumiseen aikaan, joten odottanee minulla vielä pidemmälle syksyyn. 

***

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 7 h 16 min

Lotta ja Leo olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta, mutta he olivat edelleen toistensa parhaat ystävät. He jakoivat kaiken, niin onnellisimmat kuin kurjimmat asiat, ja siksi he jatkoivat yhdessä vaikka ystävät ympärillä erosivat.

Kesken keväisten juhlien Lotta kuulee vahingossa vessassa keskustelun, josta poimii miehensä nimen, sanoja kuten pettää, ja vihdoin pidemmän lausahduksen: voi Lotta-parkaa, en ole voinut kunnolla katsoa häntä koko iltana. 

Lotta uskoo viimeiseen asti tulkinneensa väärin, mutta kysyessään asiasta Leolta, mies myöntää pettämisen heti. Susanna. Kohta puolitoista vuotta. Lottaa oksetti. Miten sä voit tehdä mulle, lastesi äidille näin?

Lotta kaipasi tilaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän suuntasi perheen kesäpaikkaan saareen, mukanaan vain perheen iäkäs koira. Leo ikävöi häntä lukuisin viestein ja soitoin, joihin Lotta useimmiten ei vastaa. Leon valinta on selvä, hän tahtoo pitää perheen koossa, mutta Lotta ei voi niin vain antaa anteeksi. Sitten hän tapaa aivan sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka kanssa on myös seurustellut silloin nuorena, ja kutsuu tämän saareen.

Pesosen kirja oli mielestäni todella luontevaa tekstiä repliikkejä myöden, ja antoi tapahtumista sellaisen mielikuvan, että kaikki olisi voinut tapahtua ihan oikeasti. Olen lukenut viisi vuotta sitten häneltä kirjan Maailman kaunein sana, ja pitänyt siitäkin. 

istoriallisia romaaneja vol 6: Vahvoja naisia Naistenviikolla

Minulla on edelleen menossa vahva historiallisten romaanien romaanien putki, joten nyt on tarjolla neljä uutta tai melko uutta kirjaa, jotka sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Samalla nämä sopivat erinomaisesti meneillään olevalle naisten viikolle, sillä jokaisessa on päähenkilönä vahva, omillaan seisova nainen. 

***

Christina Erikson: Kaipauksen aika

Kartanon naiset #3

Docendo, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 43 min

1792

Christina oli ollut PH von Amberin puoliso nyt puolentoista vuoden ajan, mutta avioliitossa ei ollut toivottua lämpöä. Mies oli ollut leski, kun he olivat päätyneet yhteen. Hääyön jälkeen heidän yhteiset yönsä olivat sormilla laskettavissa, ja Christina mietti, oliko hänen ensimmäinen liittonsa ollut onnellinen. Saattoiko mies torjua hänet peräti siksi, että rakasti edelleen niin kovin ensimmäistä vaimoaan? 

Hän oli luvannut isälleen ja itselleen, että Svartå pysyisi perheen hallussa, mutta hänen ponnistelunsa kartanon tulevaisuuden hyväksi vaikuttivat turhilta. Ilman perillistä tulevaisuus näytti yhtä synkältä kuin vuoden 1789 armottomana talvena, jolloin Marcus kuoli. Christina olisi halunnut pamauttaa kamarin oven kiinni niin, että seinät kaikuivat ja lasiruudut helisivät. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän joutuisi korkeintaan kohtaamaan äidin ja Beatan ivalliset katseet, joista hän sai muutenkin kyllikseen joka ikinen kuukausi. Naiset tuntuivat pitävän hänen kuukautisistaan kirjaa kuin kaksi vaanivaa korppia ja esittivät jokaisen vuodon ajankohtana merkitseviä kysymyksiä siitä, mahtoiko odotettu perillinen olla jo tulossa. Christina painoi kädet kasvoilleen ja toivoi, että Maja olisi hänen luonaan.

Maja ei kuitenkaan ole enää Christinan palveluksessa, vaan pitää huolta tämän suurimmasta salaisuudesta. 

Kirjassa on juonittelun lisäksi myös jännitystä, sillä Svartån naamiaistanssiaisissa tapahtuu yllättävä kuolemantapaus. Jännitystä luo myös asia, jonka Christina oppii aviomiehestään... 

Nautin edelleen kovasti tästä sarjasta, joka on vetävää tekstiä, sisältäen sopivasti kaikenlaisia elementtejä mitä koukuttavaan historialliseen viihdekirjallisuuteen kaipaan. 

***

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

#1 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 10 h 40 min

1859--->

– Minä en ole ainoa, joka on tehnyt väärin, mutta kun joutuu seisomaan neljä kertaa papin vieressä, niin siinä ihminen on todella yksin. Pilkattavana. Häväistävänä. ”Priita-Kaisa Seipäjärvi on harjoittanut haureutta”, pappi sanoi. ”Hän on syntinen nainen. Hänen täytyy rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Meidän kaikkien täytyy rukoilla hänen puolestaan.”

Priita-Kaisa oli suuttunut pappiin, ja suuttunut niihin miehiin, jotka kirkon penkeillä olivat rukoilleet hänen syntiensä puolesta. Hän pakkasi ahkioon tavaransa ja kolmevuotiaan Heikki-poikansa, vanhempi Aleksi hiihti jo hyvin siinä missä Priitakin. Nuo hänen komeat poikansa olivat syy siihen, miksi Priitaa piti rankaista: kaksi aviotonta lasta eri miehille. Tosin Priita arveli, että isän kotipolttoisen myynnilläkin oli osuutensa asiaan. 

Samaa matkaa lähtijöitä oli useampia, Suomen puolelta oli aina lähtijöitä pohjoisemmaksi, Norjaan, sinne missä oli työtä ja ruokaa, niin paljon kalaa kuin merestä jaksoi nostaa. Priita suuntaisi Pykeijaan, jonne hän veljensä oli jo muuttanut, ja etsisi puolisokseen kovan työmiehen joka ei joisi itseään jatkuvasti humalaan ja olisi parempi miehen malli pojille kuin hänen oma isänsä. Kohtalo oli kuitenkin varannut hänen kohdalleen muuta, eli rakkauden joka ei taaskaan sopinut muiden pirtaan. 

Siinä missä Kartanon naiset voi reteästi luokitella viihdekirjallisuudeksi, tarjoaa Jäämeren laulu syvällisemmän otteen ja näkökulmia pohjoisen alueen historiaan. Sarjan toinen osa, Villien tuulten ranta, ilmestyy syyskuussa, ja sen huomattuani tulikin kiirus kuunnella vihdoin tämä ensimmäinen kirja. Näistä todella pohjoiseen sijoittuvista kirjoista minulle on tullut viime vuosina halu päästä matkustamaan sinne, mm Pykeijaan. Toivottavasti tämä lähivuosina toteutuu! 

***

Lea Kampe: Kenian naarasleijona

Bazar, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 11 h 25 min

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Niin alkaa Karen Blixenin tunnetuin romaani, Minun Afrikkani, ja se on myös toinen lause Kampen Karen Blixenistä kertovassa romaanissa. Kuinka moni meistä vanhemmista lukijoista kuuleekaan mielessään Meryl Streepin äänen, joka lausuu nuo samat sanat vähintään yhtä tunnetun samannimisen elokuvan aluksi: I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hills. 

Heille, joille Karen Blixen ei kolahda takaraivossa, kyse on siis tositapahtumista. Tuore tanskalainen aviopari Karen ja Bror von Blixen-Finecke perustivat kahviplantaasin Keniaan suurin odotuksin. Kuka sen heille alunperin hankkikin, ei huomioinut sen sijainnin ja käyttötarkoituksen yhteensopimattomuutta: alue on liian kuivaa kahvipensaille. Kun Bror oli potkittu ulos farmilta ja avioero selvä, plantaasi oli Karenille koko elämä ja samalla suurin haaste. Mitä muuta hän osaisi - tai edes haluaisi tehdä?

Mikään ei ole yhtä kamalaa kuin pelokas odottaminen. Tarvitsemme kipeästi hyvän sadon – ja siihen tarvitsemme sadetta. Kun herään aamuisin, haistan pelkän palaneen maan. Maasait ovat kulottaneet ruohotasangon jo monta viikkoa sitten, jotta se pääsisi uuteen tuoreenvihreään kasvuun heti sadekuurojen jälkeen. Muistatko pitkät, vierivät savumatot ja leimuavat liekit? Kun sateet sitten jossain vaiheessa tulevat – sillä täytyyhän niiden tulla! – neitseellisen ruohon voi melkein nähdä kasvavan. Koit sen itsekin. Se on kuin syvä huokaus – kuin saisi lunastaa ikivanhan lupauksen. Onko tosiaan niin, että tällä kerralla tuo lupaus rikkoutuu? Toisinaan luulen melkein kuulevani sisälläni ruohonsiementen pidätellyn hiljaisuuden, kuiskatun sateenkaipuun. Enkä ole kuulosteluni kanssa yksin. Kikujut kuuntelevat kanssani.

Vuodesta toiseen sateet antoivat odottaa itseään ja sadot jäivät pienemmiksi kuin hän osasi odottaa. Viimeinen pisara olivat valtaisat heinäsirkkalaumat, jotka söivät kaiken maan tasalle saakka. 

Toinen haaste oli rakkauselämä. Eronsa jälkeen hän alkoi tapailla brittiläistä aristokraattia, Denys Finch-Huttonia.  Mies kulki jatkuvasti Kenian ja Englannin väliä, eikä tavallinen elämä, johon kuului avioliitto ja lapsia, tuntunut olevan häntä varten.

”Juuri siksi en sanoisikaan meidän olevan yhdessä. Rehellisesti sanottuna en tiedä ollenkaan, miten kuvailla suhdettamme. Mutta kuka tietää, ehkä sitten kun Denys palaa muutaman kuukauden kuluttua Englannista, tilanne selkiytyy edes hieman – vaikka rohkenenkin epäillä. Asia on juuri niin kuin sanoit: eivät Denysiä kiinnosta selkeästi määritellyt parisuhteet. Ja vaikka se kuulostaakin kummalliselta, juuri se minua hänessä viehättää. Häntä ei yksinkertaisesti voi karsinoida.”

Ingrid katseli häntä tarkkaan. ”Ja sekö sopii sinulle?”

Halusiko hän Denysin muuttuvan, kyllä ja ei. Olisiko miehessä hänelle enää mitään erityistä, jos tämä olisi kuin kaikki muutkin miehet? Blixeninsä tuntevat tietävät miten rakkaustarina päättyy, lentoturmaan, mutta toisaalta kun oman muistini virkistykseksi luin tähän liittyvistä ihmisistä netistä, oli Karenin ja Denysin suhde mitä ilmeisimmin päättynyt, ja Denys tapaili yhtä epäsäännöllisen epäselvästi toista naista. 

Kirja käy läpi Blixenin elämää Afrikassa, ennen ja jälkeen Finch-Huttonin. Vaikka tavallaan tietää "perus juonen" eli Blixenin elämän kulun, aina tulee uutta vastaan, joko tietoa tai näkökulmaa tapahtumiin. 

***

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
WSOY, 2025
Alkuteos: Mormor danset i regnet, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 20 min

Kun Juni palaa sukutaloon norjalaiselle saarelle, hän löytää valokuvan isoäidistään Trudesta rinnallaan saksalaissotilas. Juni ei tiedä mitä ajatella, joten hän alkaa selvittää sodanaikaisia tapahtumia kotiseudullaan, mutta isoäidin tarina vie pidemmälle.

Välittömästi sodan päätyttyä Truden tie vie kohti Saksan itäisiä kolkkia, jonne nuori tyttö kulkee luottavaisin mielin saksalaisen rakkaansa kanssa. Mutta mitä syvemmälle Saksaan he pääsivät, sitä harvemmassa näkyi ehjiä taloja, vain valtavia kasoja tiiliskiviä ja palamisen jäänteitä. Kadunkulmat olivat täyttyneet mustan pörssin kauppiaista, jotka kuljettivat pikku kärryillään juureksia, joita ahneesti vaihtoivat arvoesineisiin. 

Tekla huomasi kuuden-seitsemäntoista ikäisen tytön, joka hiipi hitaasti lähemmäs yhtä mustan pörssin kauppiaista. Äkkiä tyttö ryntäsi nappaamaan porkkanan ja juoksi tiehensä. Mutta ei riittävän nopeasti. Mies sai yhdellä loikalla tytön kiinni, kaatoi hänet maahan, kiskaisi porkkanan hänen kädestään ja sätti häntä. Tyttö jäi hetkeksi makaamaan ja nousi sitten. Hänen vaatteensa olivat liasta jäykät, kasvot olivat kalpeat ja hiukset rasvaiset ja takussa.
Aivan heidän vieressään seinässä olevasta aukosta kömpi ulos vanha nainen. Hän horjahti ja yritti pysyä pystyssä mutta istahti pian kivelle nojaamaan päätä käsiinsä. Ei voi pitää paikkaansa, että idässä olisi huonommat olot kuin täällä, Tekla ajatteli. Se on mahdotonta. Demminissä ei ole tällaista. Ei varmasti ole.

Isoäiti tanssi sateessa tarjosi uuden, karun näkökulman siviilien elämästä toisen maailmansodan päättyessä. Osittain kirjassa oli tuttuakin, luettuani aikoinaan (2014 suomeksi ilmestyneen) Rhidian Brookin romaanin Talo Elben rannalla. Se sijoittuu samoihin vuosiin ja Hampuriin, jossa myös Tekla asuu hetken ystäviensä luona. Kansien välissä on paljon muutakin kuin elämää sotavuosina, on esimerkiksi sukupolvien välisiä traumoja ja naisen asema. Soisin tätä kirjaa luettavan enemmän!

2 x laitetaanko lapsia alulle? - Saara Cantell & Camilla Nissinen

Nyt on lisääntymisen aika, ainakin näissä kotimaisissa romaaneissa. 

***

Saara Cantell: Tuulensuojaan

Tammi, 2024

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 10 h 36 min

Avopari Laura ja Henri ovat olleet yhdessä jo kahdeksan vuotta. Kaikki tuntuu olevan elämässä kohdillaan, omistusasunto ja vakituiset työpaikat, joten Laura päättää ottaa puheeksi lasten hankinnan ajankohtaisuuden, mutta saa Henriltä kaikkea muuta kuin odottamansa vastauksen. Kyllä, he olivat tavatessaan olleet samaa mieltä siitä, että lapset ovat tervetulleita. Mutta siinä missä he olivat luopuneet lentämisestä ja lihansyönnistä, Henri oli käsittänyt heidän luopuneen myös maailman liikakansoittamisesta. Laura on tyrmistynyt. Miten Henri saattaa määrittää niin perustavanlaatuisen fyysisen tarpeen kuin oma lapsi, joksikin listaksi plussia ja miinuksia?

”Me puhutaan nyt lapsesta, ei mistään ruokavaliosta tai matkustamisesta! Me puhutaan meidän lapsesta!”

Henri katsoo Lauraa surullisena, kasvoillaan sama kärsivällinen ilme kuin aina silloin, kun hän joutuu selittämään jotakin itseään yksinkertaisemmalle ihmiselle. Laura inhoaa sitä ilmettä.

”Kyllähän sä tajuat, ettei tällaiseen maailmaan voi synnyttää lisää ihmisiä. Tai siis ei varsinkaan Suomen kaltaiseen rikkaaseen valtioon.”

Hetken Laura pystyy vain tuijottamaan avopuolisoaan. Tämä tulkitsee sen ilmeisesti niin, että argumentti on purrut, koska jatkaa aiempaa rauhallisemmin: ”Laura, maapallon kantokyky on ylitetty aikaa sitten. En mä voi mitenkään perustella itselleni, että tekisin ilmastokriisin ja lajikatojen kourissa kärvistelevään maailmaan yhtään uutta kuluttajaa. Mä olen ihan oikeasti ollut siinä käsityksessä, että me ollaan kasvettu tähän päätökseen yhdessä.”

Laura pudistaa päätään turhautuneena.

”Miten sä voit sanoa noin! Musta tuntuu, että mua on huijattu, että kaikki nämä vuodet sä olet antanut mun uskoa, että… että on vaan ajan kysymys, milloin me –”

Huomasin pian kirjan alussa, miten erilaisia olemme Lauran kanssa, mutta toisaalta, jos kirjan hahmoihin samaistuminen on mieleistä, on omasta persoonasta hyvin vastakkaisten henkilöiden näkökulmat yhtä lailla antoisia. 

Lapsena lähes kaikki Lauran ystävät hehkuttivat koiran- ja kissanpentujen söpöyttä, pupujen pehmoista suloisuutta ja sitä miten ihanalta kädessä lepäävän hamsterin pienen sydämen syke tuntui. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta omaan lemmikkieläimeen, kävivät ulkoiluttamassa naapurin koiraa tai viettivät vapaa-aikansa talleilla hevosia hoitaen. Laurasta eläimet, varsinkin nisäkkäiden pennut, olivat ihan kivoja, mutta hänelle riitti niiden katselu luontoelokuvista. Hän ei ollut koskaan erityisen eläinhullu. Sen sijaan vauvat saivat hänen sydämensä sulamaan. Vauvojen huumaava tuoksu, niiden pehmeiden pikkuriikkisten jäsenten täydellisyys ja kasvojen lukemattomat, maitonirvanasta vatsankipristelyihin vaihtelevat ilmeet lumosivat hänet jo nuorena.

Laura ei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät pidä vauvoista. Tai pikkulapsista. Sillä melkein parasta vauvoissa on se, että kasvaessaan ne muuttuvat koko ajan vain hellyttävämmiksi. Pienten lasten tapa hahmottaa maailmaa hassuilla mutta viisailla kysymyksillään, huojuvalla taapertelullaan ja salamannopealla innostumisellaan on huikean kiehtova. Kaikki mikä ihmisessä on parasta, aidointa ja ihaninta, on lapsissa avoimesti esillä.

***

Camilla Nissinen: Rihmasto

Tammi, 2025

Lukija: Heidi Ajanto

Kesto: 8 h 58 min

Alma ja Johannes olivat yrittäneet lasta pitkään, ja saaneet vihdoin tytön jonka nimeksi antoivat Lotta. Johannekselle vanhemman rooliin solahtaminen oli käynyt vaivattomasti, mutta Alma tuskaili ristiriitaisten ohjeiden karikossa. Pitikö pinnasängyn pinnoihin laittaa suojus, vai tukahduttiko se lapsen hengitysilman?

Oliko se nyt niin, että imettäessä saa syödä mitä vain? Johannes kysyy ja tavaa sormen avulla purnukan ravintosisältöä. – Ja mitä sosetta nyt piti antaa? Muistatko miten se meni? Mitä ne siellä neuvolassa sanoivat?

Aivoni tahmovat läpi harmaan ja märän. Kuulen kysymykset, mutta niiden merkityksen ymmärtäminen on hankalaa. Otan purkin Johanneksen kädestä, tuijotan sitä, yritän hahmottaa yksittäisiä sanoja. Jotain olimme ruuasta neuvolassa puhuneet, ehkä jotain rasvoista tai pellavansiemenistä, A-vitamiinista tai maksasta. Mitä se oli ollut ja oliko siitä puhuttu viime kerralla vai kuukausi sitten?

Kaikki meni inhottavasti päässä sekaisin. Eilinen, viime vuosi, huominen ja tuleva yö – kaikki yhtä samaa isoa aaltoa, jonka läpi piti sukeltaa hengitystä pidätellen.

Tuijotan Johanneksen läpi ja pudistan päätäni.

Vauvan lisäksi Almalla on toinen huolehdittava, äidinisä Ilmari joka haluaa sitkeästi asua kotona, vaikka muistisairaus alkaa olla vaaraksi. 

Pitkissä takaumissa seurataan kahta aikatasoa. On Alman lapsuus 1960-luvulla, jolloin hän viettää pitkiä aikoja Ilmari-pappansa luona, koska äiti tuo hänet sinne hoidettavaksi, vaikka Ilmarilla on omatkin työnsä joihin pientä tyttöä on vaikea sovittaa mukaan. Alma ikävöi äitiään, odottaa soittoa lankapuhelimen vieressä kuin uskollinen koira isäntäänsä. Koska äiti on aina rakas, vaikka olisi millainen. 

Välillä piipahdetaan vielä kauempana, 1930-luvulla. 

Takaumajakso, jossa näitä kahta vuoroteltiin käymättä välillä nykyhetkessä, oli niin pitkä että unohdin jo nykyhetken olemassaolon. Kirja oli kyllä muuten hyvä, mutta jotenkin tuo aikatasoissa liikkuminen teki minulle tällä kertaa haasteita, enkä oikein päässyt aikuisen Alman pään sisälle. Muilta osin pidin kyllä kirjasta paljon, ja se herätti ajatuksia. Nissisen esikoinen, Meitä vastaan rikkoneet, oli hieno kirja Jehovan todistajien elämästä, sellaiseen Nikkinen on itsekin syntynyt. 

***

Itsehän en ole koskaan yli viidenkymmenen elinvuoteni aikana potenut edes ohimenevää vauvakuumetta, enkä ole ystävien vauvoja saadessa ollut ensimmäisenä ojentamassa käsiäni vauvan syliin saadakseni. Kun serkkuni syntyi ollessani 13-vuotias, kävin häntä "hoitamassa" kerran viikossa, mutta kyllä siinä tärkeämpää oli saada viettää aikaa tätini kanssa. En tiedä ymmärsivätkö äitini ja tätini tuota koskaan. Minähän olin aina toivonut, että äidin sisko ja hänen miehensä olisivat olleet minun vanhempani.

Silti on mukavaa lukea välillä ihan erilaisista ihmisistä, heistä joihin ei koe samaistumista. 

Kotimaisia feelgoodeja

Paketissa on neljä erilaista kirjaa, joista kaksi ensimmäistä kuuntelin jo talvella, ja viimeiset nyt kesälukemistona. Laamakirja tapahtuukin talvella, Hakalahden kirja ei liity mihinkään vuodenaikaan, ja kaksi viimeistä ovat kesäisiä. Tässä ne ovat:

***

Niina Hakalahti: Hyvien ihmisten talo 

WSOY, 2024

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto: 6 h 43 min

Kun kuusikymppinen Mervi oli nähnyt myytävänä Tohtorilan, 1950-luvulla rakennetun lääkärintalon, hän oli välittömästi nähnyt sille käyttötarkoituksen. Hän oli esittänyt kutsun kaikille nuoruutensa opiskeluvuosien kommuunin asukkaille, ja yllättäen kaikki kahdeksan olivat vastanneet myöntävästi pyyntöön muodostaa uudelleen samanlainen yhteisö. Kaikki olivat muuttaneet omaa tahtiaan Tohtorilaan muutama vuosi sitten, paitsi Kaarina, jonka tytär Tuulia oli hiljattain muuttanut sinne hänen sijastaan Kaarinan yllättäen kuoltua. 

Mervin omat lapset, Pihla ja Turkka, olivat Tuuliaa vanhempia, lähenivät jo kolmeakymmentä. Hän olisi toivonut, että heillä olisi ollut lämpimämmät välit. Mervin sisko taas oli sotkeutunut uskonlahkoon, ja Mervi pelkäsi menettävänsä tämän kokonaan. 

Tuulia poti ainaista rahapulaa. Pätkätöitä, pätkäasumista, nyt onneksi yhteisö kiitos äidin, mutta toisaalta siellä oli paljon sääntöjä ja velvoitteita. Vuokranmaksukin alkoi jäädä rästiin. Onneksi Mervillä oli varmaan niin paljon rahaa, että hän tuskin huomaisi muutamia vuokrarästejä, eikö vanhemmilla ihmisillä aina ollut ylimääräistä? Rakastuminen sattumalta kohdattuun Abeen piristi sentään Tuulian mieltä. 

Omalla tahollaan Mervi tuskaili miten selviää kaikista lainanlyhennyksistään ja yhteisössä olikin selkeästi painetta nostaa jokaisen maksamaa korvausta. Tästä aiheutui napinaa, sillä kaikilla ei ollut työpaikkaa jolla kattaa kuluja. Mervi painoi pian kahta duunia, vielä hän jaksaisi, eikä Tohtorilan myyminen tullut kysymykseenkään. 

Oli kiva kuunnella kirjaa vanhemmista ihmisistä, eikä aina max kolmekymppisistä. Toisaalta mukana oli nuori Tuulia, jonka äiti oli enemmän muiden päähenkilöiden ikäluokkaa, ja tästähän saatiin sukupolvien välistä asettelua. Kaikki ei todellakaan sujunut sutjakkaasti kuten Mervi alussa kuvitteli, eikä ongelmia aiheuttanut pelkästään Tuulia. Mervi ei tiennyt, eikä osannut aavistaa miten paljon hänen nuorena tuntemansa ihmiset olivat vuosikymmenten aikana muuttuneet. Henkilöt saavat hyvin omia ajatuksiaan julki ja monesti samaa tapahtumaa tarkkaillaankin eri näkökulmista, siitä pidin ihan erityisesti.

Minttu Mustakallio oli loistava lukija tähän kirjaan!

Näistä neljästä kirjasta Hyvien ihmisten talo oli minun suosikkini. 

***

Iiris Leimu: Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia

Lind & co, 2023

Lukija: Maruska Verona

Kesto: 7 h 48 min

Melinda on markkinoinnin ja vaikuttamisen ammattilainen, jonka hänen paras ystävänsä haluaa kiireisen arjen vastapainoksi viedä äkkilähtölomalle. Sellainen irtaantuminen on aluksi Melindalle kauhistus, suorastaan mahdottomuus, mutta matkalle toki lähdetään. Elämysloma suuntautuu talvisen maaseudun rauhaan, mutta osoittautuukin työrupeamaksi laamatilalla. Melindaa tämä ei niin haittaa, sillä hän huomaa pian lämpimien tunteiden viriävän tilan komean, nuoren isännän kanssa. Toisaalta häntä odottaisi kaupungissa yrityspomo, joten Melindan on päätettävä glamourin ja mielenrauhan välillä.

Kirja oli minulle liian romantiikanhöttöinen, ja kun olin ennen sitä kuunnellut useamman hyvin juoni- ja sisältörikkaan joulukirjan, tuntui laamakirja melko harlekiinimaiselta niihin verrattuna. Kirjailija sanoo itsekin loppusanoissa, että "tämän tarinan kirjoittaminen oli varsinainen vastaisku korona-ankeudelle". 

***

Kirsi Pehkonen: Hiekkalinnoja Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #9

Karisto, 2024

Lukija: Elina Keinonen 

Kesto: 8 h 35 min

Selma ei ollut viiteen vuoteen käynyt Jylhäsalmella, mutta oli nyt tullut kesänviettoon enonsa Esan luokse. Jylhäsalmi oli Selmalle tuttuakin tutumpi lapsuuden kesiltä.

Selma laski jalkapohjansa hiekkamaaruohikolle ja kipristeli varpaitaan. Hiekka oli lämmintä, jalkapohjat muistivat pikkukivien ja ruohonkorsien tunnun vuosikymmentenkin jälkeen. Ja tykkäsivät siitä.

Ehkä äiti oli ollut oikeassa. Ehkä oli tosiaan hyvä ajatus tulla vähäksi aikaa Jylhäsalmelle ja enolaan. Paikkaan, jossa ei ollut yhden yhtä muistoa Joonaksesta tai mistään Joonakseen liittyvästä. Aikuiselämän entisestä arjesta.

Joonaksen kanssa oli ollut tarkoitus lähteä asuntoautolla Eurooppaa kiertämään, mutta juuri ennen lähtöä tapahtunut ero muutti suunnitelmat. Muuta ajateltavaa löytyy onneksi Jylhäsalmelta, myös niitä uusia sydämen muotoisia. 

Tämä oli sellainen keskiverto Jylhäsalmen osa, ei ehkä parhaimmistoa kuitenkaan, siitäkin huolimatta että tässä oli kivasti toinen aikataso mukana. 

Sarjan osien suhteen itselleni tuli sekaannus missä olen menossa ja oikeastaan minun olisi pitänyt kuunnella vasta osa viisi! Onneksi nämä eivät ole millään tapaa jatkuvajuonisia, joten ei haittaa, jatketaan vitosesta, ehkä tässä myöhemmin kesällä. 

***

Tuija Lehtinen: Mansikkakesä

Saga Egmont, 2024

Lukija: Susanna Hyvärinen 

Kesto: 3 h 1 min

Tiinan ukin serkku, kaukainen sukulainen siis, jätti yllättäen menestyksekkään mansikkatilansa perinnönjaossa Tiinalle. Tilaa olivat kärkkyneet ihan muut sukulaiset, jotka eivät uskoneet Tiinan selviävän edes yhdestä mansikkakesästä, saati tilan pyörittämisestä ammattimielessä. Tiina on tietenkin valmis tarttumaan toimeen, hän ei haasteita kaihda. Ja niitähän riittää, milloin on turhia rokulipäiviä sateen takia, milloin satoa tursuu ovista ja ikkunoista. Yksi haaste lisää on heidän kuskinsa, joka iskee silmänsä Tiinaan, ja aloittaa väsymättömät kosiskelut.

Mansikkakesä oli lyhyt tarina, äänikirjana vain kolmetuntinen, mutta toisaalta kyllä siinä riittävästi tapahtumia oli. Kuunneltavaksi se osui koska oli vapaana e-kirjastossa. Sata tuntia kuukaudessa oli tullut äänikirjapalvelussa täyteen, sen verran on tullut tämän kesän kylmyydessä viihdyttyä luurit korvilla. 

Moni kirja kaipaa tiivistämistä, tämä oli napakka kesäkirja, pieni viihteellinen välipala. 

Tuija Lehtinen on julkaissut 1980-luvun puolivälistä lähtien paljon kirjoja niin aikuisille kuin etenkin nuorille, ja niissä lukuisia sarjoja. Mitään sarjaa en usko lukeneeni, mutta kenties jonkin yksittäisen kirjan silloin hänen uransa alkuvuosina? Nyt varsinaisesti aikuisiällä tämä oli ensimmäinen. 

2 x nainen lentokoneen puikoissa: Maggie Shipstead ja Natasha Lester

Koukuttavia historiallisia romaaneja on sitten ihana kuunnella! Olen viime aikoina tehnyt paljon helmiaskarteluja ja siinä kun on kädet kiinni näpertelyissä, on todella kätevää kuunnella kirjaa samalla. Keskittyminenkin on helppoa, kun tekemiset on niin erilaisia.

Kuuntelin jo viime vuoden puolella tuon Shipsteadin ihanan lukuromaanin, ja hiljattain osuin löytämään sille pariksi toisen ilmailuun liittyvän kirjan, jossa on nainen pääosassa. Molemmat olivat erittäin mieluisaa kuunneltavaa, ja hyvin lukuromaanimaisia, eli niissä oli kunnolla mittaa ja niihin sai uppoutua, ja ne olivat viihdyttäviä niin että niiden maailmaan sai solahtaa miettimättä sen enempiä.

***

Maggie Shipstead: Maapallon ympäri

Otava, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 25 h 51 min

Marian ja Jamie Graves varttuivat setänsä Wallacen luona Missoulassa, sillä heidän isänsä oli vankilassa. Kaksoset saivat kulkea tilan mailla vapaasti, kunhan palasivat illalla kotiin kaikki raajat tallella.
Sinä kesänä kun he olivat kolmentoista, elämä sai uuden suunnan.

Marian työnsi jalkansa eteen, nappasi ohjakset niihin ja kävi selälleen makaamaan kädet pään alla hevosen lautasilla. Hän oli torkahtamaisillaan, kun kuuli etäistä moottorin ääntä. Hän luuli sitä yhdeksi paikallisista lentokoneista, huterista ylijäämä-Jennyistä tai Standardeista, joita myytiin halvalla sodan jälkeen pääosin harrastajien käyttöön. Ääni kuului idästä. Kovempana. Yhä kovempana. Hän nousi istumaan juuri, kun punamusta kaksitaso yhtäkkiä jylisi yli ylväänä kuin Ilmestyskirjan enkeli; se meni niin matalalta, että Marianista tuntui, että hän olisi ylettynyt koskettamaan sen pyöriä.

Marianin piti heti ottaa selvää mistä oli kyse. 

”Lentävät Brayfoglet” luki koukeroisin valkoisin kirjaimin kahden Curtiss Jenny -koneen pyrstössä. Lentäjät Felix ja Trixie olivat pelastautuneet Wilton Wolfin lentävästä sirkuksesta sen mentyä konkurssiin sen jälkeen, kun hallitus kiristi sääntelyä, koska sodan päättymisen jälkeen ympäri maata putkahdelleiden lentonäytösjuhlien aikana syöksy kuolemaan oli koitunut turhan monen uskalikon kohtaloksi. Brayfoglet olivat matkalla länteen Hollywoodiin hakemaan elokuvista stunttitöitä.

Kaupungissa oli ennenkin käynyt kierteleviä lentäjiä myymässä lentoja ja tekemässä ilmatemppuja ja laskuvarjohyppyjä, mutta Marian ei ollut koskaan varsinaisesti kiinnittänyt heihin huomiota eikä miettinyt sitä, kuinka lentokone pääsee vuorten yli tai taivaanrannan taa ja kuljettaa ihmisiä jonnekin muualle. Ehkä tarvittiin lentokoneen tulo vaarallisen lähelle, sen jyly ja punaisena välähtävät siivet ravistelemaan hänet hereille. Tai sitten hetki vain oli oikea. Hän oli siinä iässä, jossa tuleva aikuinen kolistelee vielä kehittymättömän lapsen luita kuin vanki sellin kaltereita.

Setä tarjosi lentäjille majoituksen maatilalla. Maksuksi hän halusi vain, että Marian ja Jamie pääsevät yläilmoihin, ja niin Marian pääsi innosta hehkuen ensimmäisen kerran lentämään. Sen jälkeen hän tiesi, mitä kohti hän lähtisi tavoittelemaan. 

Koska kukaan lähiseudun lentäjä ei antaisi hänelle lentotunteja noin vain, hän halusi töihin sen sijaan että olisi jatkanut koulunkäyntiä. Hän teki pikkuhommia paikallisille yrittäjille, myös viinatrokarille, mutta rahaa kertyi hitaanlaisesti. Hän sai sinnikkään ihailijan ja meni tämän kanssa naimisiin, mutta mies ei ollut hänelle se oikea. Marian ei halunnut miestä, eikä varsinkaan avioliiton suurinta vaaraa, lasta joka sitoisi hänet maankamaralle. Kaikki mitä hän halusi elämältä, oli lentää. Hän halusi lentää ympäri koko maapallon.

Kirjan tapahtumat hyppäävät välillä toiseen aikatasoon, nykyhetken 2000-luvulle, jossa päähenkilönä on Hollywood-tähti Hadley Baxter. Hänet on kiinnitetty suurmenestykseen nousseeseen sarjaan, mutta hän saa huomata, että nopea nousukiito voi yhdessä yössä, yhdestä mokasta, päätyä mahalaskuun ja potkuihin. 

Pelastuksen tarjoaa mies, joka antaa hänelle pääroolin uudessa suurelokuvassa kuuluisasta lentäjästä, Marian Gravesistä, joka katosi vuonna 1950 lentosuunnistajansa kanssa pyrkiessään kiertämään maapallon pituusakselinsa suuntaisesti. Heidät nähtiin viimeisen kerran Etelämantereen Kuningatar Maudin maan alueella tankkaamassa polttoainetta. Heidän seuraavasta määränpäästään, Rossin jäähyllyltä,  löytyi Marianin päiväkirja huolellisesti pakattuna, ja siihen perustui elokuvan käsikirjoitus. Kumpaakaan heistä, tai heidän lentämäänsä konetta, ei koskaan löydetty. 

Wau, olipa mielettömän upea lukuromaani johon sai todella uppoutua! Ja nimenomaan Marianin aikaan, nykypäivän näyttelijäneitiä en olisi tarinaan tarvinnut ollenkaan. Viimeksi minulla on ollut näin suuret tunteet vallalla kirjan päätteeksi, kun J P Koskisen Tulisiivet päättyi.

26 tuntia äänikirjaa takana ja siitä huolimatta, tietyllä tapaa en olisi halunnut kirjan loppuvan ikinä koskaan ollenkaan! Jos olisin äänestänyt vuoden käännösromaania kirjasomen äänestyksessä, Maapallon ympäri olisi saanut minun kolme pistettäni. 

Opin myös paljon uutta ilmailun historiasta, kun perspektiivi laajeni Charles Lindberghin ja Amelia Earhartin ulkopuolelle.  

Toisaalta, kun sota kirjassa alkoi, kirjassa tulikin vastaan tuttu kuvio, eli Marian tuli valituksi saman organisaation palvelukseen kuin Natasha Lesterin romaanin päähenkilö. 

Tästä päästäänkin aasinsiltaa toiseen postaukseni lukuromaaniin, eli tuohon Natasha Lesterin kirjaan Diorin salaisuus, jolla on harmillisen harhaanjohtava nimi! Kirja ei kerro Christian Diorista!

***

Natasha Lester: Diorin salaisuus

Gummerus, 2021

Lukija: Usva Kärnä 

Kesto: 15 h 24 min

Skye ja Nicholas tutustuivat jo kymmenvuotiaina, yhteisinä Cornwallissa vietettyinä kesinään, joille tuli loppu viisi vuotta myöhemmin. Silloin Nicholas, joka oli perivä isänsä imperiumin, aloitti opinnot New Yorkissa, ja Skyen äiti lähetti hänet ja hänen siskonsa Libertyn tätinsä luokse Pariisiin jatkamaan koulua siellä. Pariisin vuosina tytöt saivat suru-uutisen äidin kuolemasta.

2012

Kat matkusti pari kertaa vuodessa Sydneystä Eurooppaan tapaamaan tavatakseen muotikonservaattorikollegoitaan, sekä pitääkseen esitelmiä erilaisissa konferensseissa. Nyt hän oli tullut ensimmäistä kertaa Cornwalliin, katsomaan isoäitinsä Margaux'n omistamaa taloa, jonka olemassaolostakin oli kuullut vasta kolme päivää aiemmin. He olivat aina olleet läheisiä, ja Margaux oli ottanut hänet pienenä nyyttinä hoiviinsa kun hänen oma äitinsä, Margaux'n tytär, ei ollut siihen pystynyt. 

Niinpä Kat oli hämmästynyt tällaisen salaisuuden olemassaolosta, sekä siitä millaiseen kuntoon talo oli jätetty. Sisustus oli 1920-luvulta, ja koko talo kuin museoitu, kuin se olisi vain jähmettynyt hetkeen jolloin sen ovi oli suljettu ja asukkaat poistuneet, mutta vain tullakseen pian takaisin. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, talossa ei ollut selvästikään asuttu vuosikymmeniin. Miksi Margaux oli ostanut tämän paikan, joka oli enemmän mausoleumi kuin koti?

Pariisi, syyskuu 1939

Skye Penrose oli perinyt vanhan lentokoneensa äidiltään ja elättänyt itsensä esiintymällä ilmasirkuksessa Englannissa, ja tarttumalla tilaisuuksiin milloin missäkin päin Eurooppaa, joskus jopa Kairossa saakka. Hän kuului niihin uhkarohkeisiin lentäjiin, jotka kävelivät koneen siivellä, ja taitolentonäytösten katsojat luultavasti toivoivat hänen putoavan kuolemaansa vain voidakseen sanoa olleensa tuolloin paikalla. 

Kun lehtiotsikot eräänä päivänä kirkuivat Hitlerin hyökänneen Puolaan, Kat joutui viettämään ensimmäisen kokonaisen päivän maankamaralla sitten opittuaan lentämään. Kaikki siviililentäminen oli välittömästi kielletty. Kat ei voinut hyväksyä tilannetta, joten hänen oli hakeuduttava Britannian ilmavoimien palvelukseen. 

Oli kylmä fakta, ettei RAF värvännyt joukkoihinsa naisia. Nämä saattoivat päästä lähimmäs koneita kuljettaessaan lentäjiä autolla tukikohtaan. Kun Skyelle vähän myöhemmin avautui mahdollisuus liittyä avustaviin lentokuljetusjoukkoihin, eli toimimaan siviilijärjestössä joka vastasi koneiden siirrosta tehtailta ja korjaamoista takaisin tukikohtiin, huumaava onnentunne valtasi hänet. Skye pääsisi Spitfiren puikkoihin!

Neljätoista vuotta myöhemmin Skyen ja Nicholasin tiet kohtasivat uudestaan lentotukikohdassa. Poika oli kauan sitten Cornwallissa luvannut kirjoittaa, muttei ollut pystynyt siihen. Aikuistuneen Skyen kohtaaminen herätti Nicholasissa monenlaisia tunteita, mutta hän oli nyt kihloissa ranskattaren, Margaux Jourdanin kanssa. Tilanne veti häntä kahtaalle.

Diorin salaisuus ei todellakaan kerro kuuluisasta muotitalosta. Siinä on nykyhetken pääosassa muotikonservaattori, joten kyllä, Diorin mekkoihin kirjassa törmätään, mutta ne ovat niin pienessä sivuroolissa, ettei kirjaa olisi pitänyt suomeksi nimetä sen mukaan. Alkuteos on nimeltään Paris Secret. Eikö Pariisin salaisuus olisi ollut riittävän myyvä nimi? Eikö Dior nimessä toisaalta karkota lukijoita, jotka ohittavat sen olankohautuksella; en ole kiinnostunut muodista?

Yksi "sen Diorin" perheenjäsenistä on kyllä kirjassa mukana, nimittäin Christianin sisar Catherine, joka toimi sodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä, ja tämä on fakta, eli hänen osuutensa kirjassa perustuu todelliseen henkilöön. 

***

Minulla on oma heikko kohtani kirjoihin joissa on jollain tapaa mukana harrasteilmailua, sillä minulla oli nuorena ilo päästä yläilmoihin silloisen poikaystäväni kanssa. Muistan vieläkin yhtään miettimättä sen pikkuisen Cessnan tunnuksen, jolla useimmiten lensimme. OH-CGL. Kuvia löytyi vieläkin netistä. 

Tuntuu hassulta ajatella että olen ollut tuon häkkyrän kyydissä, ja rakastanut joka hetkeä, jokaista temppua, sitä ensimmäistä kertaa kun vähän ensin keikuteltiin siipiä ja kohta mentiin ympäri ja miten pirun hienolta se näytti! Ja entä sitä kun nostettiin vähän korkeutta, että voi kääntää nokan ylös ja kieppua siitä ympäri. Valehtelisin ellen myöntäisi, että haikeita muistoja tulee mieleen, kun kesäisin meidän yli lentää noita pienkoneita, jotka käyvät Näsijärven yllä lentelemässä. 

Menisinkö vielä? Kaikkia fobioita on vuosikymmenten aikana kertynyt, enkä ole enää niin ennakkoluuloton kuin 21-vuotiaana, mutta jos mahdollisuus tarjoutuisi, katuisin loppuelämäni ellen menisi!