2 x teineistä - Johanna Auranheimo & Saana Airtola

Johanna Auranheimo: Ysit

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 6 h 4 min

Syksy 2013

Mikään ei tuntunut niin epätodelliselta, kuin ne kaksi viikkoa juuri ennen kuin kesäloma alkaa. Vähintään yhtä epätodelliselta mutta aivan eri tavalla tuntui elokuussa, kun Eve(liina) istui taas luokkaan ja mietti, miten tulee jaksamaan pitkän syksyn. Tervetuloa takaisin kouluun, ysi bee, toivottaa opettaja.

Onnista on tullut ihan liian puoleensavetävä, sen katse polttaa, kuten myös Justin Bieberin, joka on aina vaan niin ihana. Paras ystävä Meri on ihastunut Niklakseen, joka on venähtänyt pituutta kesän aikana. 

Kaikki tarvii mahdollisuuden rakkauteen, Eve ajattelee. Ennen nukahtamista hän viestittelee usein kesän protuleiriltä tutuksi tulleen varatun pojan, Joosuan kanssa. 

Hän haluaa edelleen olla hyvä koulussa, mutta olla silti muutakin kuin kympin tyttö, jonka puoleen käännytään siksi että Evehän tietää ja muistaa kaiken.

Rynnin ulos H&M:stä yrittäen epätoivoisesti karistaa mielestäni ajatukset siitä, mitä Onni kelaa mun perseestä. Yritän olla pelkäämättä, ettei se oo kelannu mun perseestä yhtään mitään. Pelkään että mulla on huono perse. En kuitenkaan osaa olla sitä mieltä, kun sovitan mun uusia alusvaatteita peilin edessä. Kääntyilen, vedän ylemmäs, työnnän peukut narujen alle ja vedän vatsaa sisään. Työnnän selkää notkolle. Ostin just kolmet narustringit. Se, minkälaista keskustelua nää herättää huomenna pyykkikorista löytyessään on sit toinen juttu. Mut nää päällä mä näytän joltain uudelta. Mä näytän siltä, että olen päättänyt jotain itsessäni. Että paljas pinta, mun paljas pinta, vois olla jotain myös jollekin toiselle. Että mä en ehkä halua olla ainoa ihminen, joka on mun kropan kanssa tekemisissä. Sen lähellä, tai sen sisällä. 

***

Saana Airtola: Musta aalto

Kosmos, 2024

Lukija: Johanna Valle

Kesto: 10 h 47 min

Se alkoi fanituksena. Meeri piti Joonaksesta ja tämän musiikista, ja osallistui faniryhmiin ja bändin liveihin. Kerran hän sitten rohkaistui laittamaan Joonakselle kaveripyynnön, ja ihme kyllä mies hyväksyi sen ja ryhtyi juttusille hänen kanssaan. Meerin paras ja samalla ainoa ystävä Seela oli alkanut käydä tennisharkoissa ja vaihtanut Meerin tennisystäviinsä. Meeri oli jäänyt yksin ja alkanut tuntea olevansa masentunut. Joonas tuntui ymmärtävän häntä, sanovan oikeita sanoja ja mikä parasta, kohtelevan häntä kuin aikuista, eikä 13-vuotiasta. Siinäkin Meeri oli hiukan valehdellut, hän kyllä täyttäisi ihan kohta kolmetoista, mutta jos hän olisi kertonut iäkseen kaksitoista, ei kai Joonas olisi edes puhunut hänelle. Siinä yhdessä numerossa oli iso ero, oliko lapsi vai teini. 

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Meeri meni paikallisjunalla Helsinkiin ja häntä jännitti yhtä paljon junamatka yksin, kuin Joonaksen tapaaminen. Joonas oli 26-vuotias, siis aivan aikuinen, ja hänellä oli vaimo, ei kuitenkaan lapsia. 

Joskus Joonas puhui vähän hulluja, kuten silloin kun Meeri kertoi ettei voisi koskaan päästä yli ihastuksestaan Joonakseen. Mies sanoi, että jos hän jaksaisi vielä viisi vuotta, he voisivat olla yhdessä, ei ennen sitä. Kun Meeri ihmetteli, että Joonashan on jo naimisissa, tämä totesi että vähän väliähän sitä erotaan. 

Joonaksesta tuli yhä tiukemmin Meerin oma salaisuus. Aluksi hän oli kertonut Seelalle kaikenlaista, mutta tämä saattoi möläytellä luokan edessä asioita, joita Meeri ei halunnut jakaa tai joita hän vähätteli muille. Todellisuudessa he viestittelivät lähes joka päivä, ja juuri Meerille Joonas lähetti uuden biisin vähän ennen sen julkaisua, koska Joonakselle oli tärkeää kuulla mitä Meeri siitä piti. Tällaiset asiat Meeri piti tiukasti itsellään. 

Toisessa aikatasossa eletään nykyhetkeä, jossa Eve palaa lukio-opiskelijaksi ja tapaa tutun tytön jonka kanssa alkaa puhua vanhoista asioista. Ajan mittaan kiritään ajallista eroa kiinni ja kun vuodet kuluvat, Evekin alkaa aikuistua. Sen miten Joonas on tässä mukana, saat lukea itse. 

Pelkäsin vähän että tämä paljastuu ällöksi pedofiilikirjaksi ja siirsin sen kuuntelua sen tähden pariin otteeseen, mutta onneksi ei mitään sellaista. Teksti oli sujuvaa ja pidin dialogia luontevana. Nuoren ja kasvavan tytön ajatuksiin oli yllättävän helppoa päästä vaikka hänellä ja minulla on niin iso ikäero. Eve on pienestä saakka elänyt "nykymaailmasa" tekniikoineen ja sovelluksineen. Niiltä osin oli toki paljon vierasta, mutta kai sekin on nykypäivää, että tytöt lataavat 12-13-vuotiaina Tinderin. 

2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

2 x uusi dekkarisarja - M. C. Beaton & Marke Talvi

Dekkareista tulee enimmäkseen postattua sarjojen jatko-osia, aika monet dekkarit kun ovat osa sarjaa. Niin nämäkin, mutta aloittavat uuden sarjan, joskin Beatonin kohdalla lainausmerkit olisivat enemmän kuin kohdillaan...

Molemmissa kirjoissa on oikein kauniit ja houkuttelevat kannet, joiden kaveriksi laitoin kuvaan omatekoisen omenapiirakan, joka ei sentään käynyt kenenkään hengen menoksi...

***

M. C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus

Saga Egmont, 2024

Alkuteos: The Quiche of Death, 1992

Lukija: Erja Manto

Kesto: 7 h 18 min

Agatha Raisin oli jo lapsuuden lomamatkalla päättänyt, että asuisi jonain päivänä yhdessä niistä kauniista Cotswoldin taloista. Hän oli kuitenkin päätynyt tekemään bisnesnaisen uraa Lontoossa ja jättänyt Cotswoldin ikään kuin ihanaksi muistoksi käymättä siellä koskaan uudestaan. Vasta nyt, 53-vuotiaana, hän oli palannut seudulle ostaakseen sieltä oman talon. Agatha olikin löytänyt aivan täydellisen uuden kodin Carslylen kylästä, eikä talo sijainnut turistireitillä, mikä takaisi oman rauhan. 

Carslylessa oli yksi pääkatu, jonka toisessa päässä oli kirkko ja toisessa pubi. Lontooseen oli puolentoista tunnin junamatka, joten hän voisi piipahtaa kaupungissa päiväseltään aina niin halutessaan. Ystäviä hänellä ei siellä(kään) ollut, mutta hänen alaisensa olivat pitäneet hänestä. Kyläläiset tuntuivat sen sijaan suhtautuvan häneen hieman nuivasti.

Kului viikko, jonka aikana Agatha oli tavanomaiseen vauhdikkaaseen tyyliinsä käynyt katselemassa nähtävyyksiä. Hän oli käynyt Warwickin linnassa, Shakespearen synnyinkodissa, Blenheimin palatsissa ja kierrellyt Cotswoldin kyliä tuulen tuivertaessa ja sateen roimiessa harmaalta taivaalta ja palannut joka ilta hiljaiseen taloonsa, jossa hänellä oli seuranaan vain hiljattain löytämänsä Agatha Christie. Hän oli käynyt Red Lionissa, iloisessa, matalassa pubissa, jossa oli kattopalkit ja halpa sisustus ja leppoisa pubinpitäjä. Paikalliset olivat jutelleet hänelle kuten heidän tyyliinsä kuului, oudon avoimeen ystävälliseen tapaan, mikä ei koskaan mennyt sen pidemmälle. Agatha olisi kestänyt kyräilevän vihamielisyyden, muttei tätä iloista kohteliaisuutta, joka kuitenkin piti hänet yhä välimatkan päässä. Ei hän tosin edes osannut ystävystyä, mutta hän oli huomannut, että kyläläisissä oli jotakin tulijoita vieroksuvaa.

Kun Agatha näki ilmoituksen leivontakilpailusta, hän sai ajatuksen. Jos hän voittaisi kilpailun, kyläläiset kiinnittäisivät häneen huomiota. Harmi vain hän inhosi kotitöitä, ruuanlaittokin tarkoitti valmisaterioiden lämmittämistä mikrossa. 

Huomiota Agatha todellakin sai, joskin erilaista kuin leipomuksellaan kaipasi, sillä Agathan piirakka osoittautui tappavaksi. Yrittikö joku peräti lavastaa hänet syylliseksi murhaan? Agathan on tietenkin selvitettävä itse, kuka syyllinen on.

Agatha Raisin -sarjassa ilmestyi tänä vuonna sen 35. osa, joten suomennettavaa riittää. Neljä viimeisintä on julkaistu yhdessä R. W. Greenin kanssa, sillä tuottelias kirjailijatar, oikealta nimeltään Marion Chesney, menehtyi vuonna 2019. Hän on ollut muutenkin aikaansaava, eli kirjoittanut lukuisia eri sarjoja ja jokusia yksittäisiäkin kirjoja. 

Agatha Raisin on hahmona siinä mielessä iätön, että hän tulee olemaan aina viisikymppinen. 90-luvun alku näkyy kirjassa tietynlaisena vanhanaikaisuutena ja kirjoitustyyliä voi verrata Agatha Christieen, mutta mielestäni jotain jäi puuttumaan. 90-luvulla ei tokikaan vielä kirjoitettu sellaisia dekkareita kuin nykyään , mutta näin jälkikäteen heittäisin kysymyksen siitä, miten paljon vivahteikkaamman yksinkertaisesta dekkarista saisi, jos keskittyisi pidempään yhden kirjan kirjoittamiseen sen sijaan, että tekee rinnakkain useampaa sarjaa ja julkaisee niitäkin melkoisella tahdilla.

***

Marke Talvi: Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella

#1 Kettukoski

Lind & co, 2023

Lukija: Anu Vilhunen 

Kesto: 6 h 24 min

Auri Tuhkanen oli tullut Kettukoskelle vanhempiensa kissavahdiksi, kun nämä olivat lähteneet golfaamaan etelään. Hänen esikoisromaaninsa Pudonnut silmukka oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin ja Auri oli saanut sillä merkittävän Vuoden johtolanka -palkinnon. Nyt hän kuitenkin poti kakkoskirjan kirjoittamisen ahdinkoa ja toivoi sopivan kirjoitusrauhan ja inspiraation löytyvän Kettukoskelta. Helsingin Punavuoressa elämä oli ollut aivan liian hektistä. 

Kirjoitusjumia ei auta ollenkaan se, miten hänen kustantajansa Alexander suorastaan vaatii uutta käsikirjoitusta, eikä sekään, että Auri saa outoja viestejä. Niissä väitetään Aurin varastaneen Neulemurhat-sarjan aloitusosan juonen, muttei se voinut mitenkään pitää paikkansa. Ideahan oli syntynyt yhdessä Alexanderin kanssa... 

Minä olin ihan varma, että rakastan tätä feelgoodin ja cozy crimen yhdistelmää, jossa vielä päähenkilönä on dekkarikirjailija! Olin jopa tietoisesti siirtänyt kirjan kuuntelua syksymmälle, niin että vuodenaikakin olisi kirjan ajankohtaan sopiva. 

Silmukat ja sutinat jätti minulle kuitenkin jotenkin sekavan olon, ja tällä hetkellä on valitettavasti fiilis, etten jatka sarjan parissa. 

Toinen osa, Kinkkua ja kommandoja Kettukoskella, on ilmestynyt tänä syksynä. Kirjailijanimen takaa löytyvät kirjailijat Anne Leinonen ja Helena Waris.

Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola

Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 

Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 9 h 54 min

- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.

- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 

Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet

Teos, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.

3 x avioliitto kriisissä

Yhtäkkiä alkoi tulla vastaan useampia kirjoja, joissa kriiseillään av(i)oliitossa kuka mistäkin syystä. Eivätkä nämä olleet edes ainoat lajinsa kirjat jotka nyt loppukesästä / alkusyksystä kuuntelin ja ainakin kaksi on vielä mahdollisella listallani, mutta keräsin nämä kolme yhteen, koska kaikki olivat kotimaisia romaaneja. Päähenkilöiden suhtautumista puolisoonsa, perheeseen, sitoutumiseen, mahdollisen eron jälkeiseen elämään ym tällaisessa kirjallisuudessa tuleviin asioihin on helpompi vertailla toisiinsa, kun mukaan ei tule eri kulttuurien piirteitä. 

Daniela Knif: Purkautumispiste

Tammi, 2023

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 9 h 29 min

Moona ja Jori olivat käyneet pitkästä aikaa ulkona parin tuttavapariskunnan kanssa, eikä Jori voinut olla kiinnittämättä katsettaan Marillaan. Nainen oli pitkä ja laiha, kuin prässätty kesäkukka. Hän oli samalla kertaa sekä vangitseva ja vetovoimainen, että hieman pelottava. Siinä missä Jorin oma vaimo oli hillitty ja klassisen tyylikäs, viesti Marillan olemus pikemminkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jori ei tarvitse kovinkaan kummoista syytä ollakseen naiseen yhteydessä, ja kohta viestitellään niin tiheästi, että Moonalle on valehdeltava töissä olevan iso ja tärkeä projekti meneillään...

Marilla annosteli hänelle nautintoa yhä rohkeammin, lähetteli avoimen vihjailevia kuvia. Hän ehdotteli myös tapaamista, muistutti, että kaikesta voisi tehdä totta. Sovittaisiin vain koska ja missä.

Jori ja Moona olivat olleet jo pitkään naimisissa. Jorin äiti ei ollut koskaan oikein hyväksynyt Moonaa, ja viimeinen niitti oli ollut se, kun Moona oli perustanut oman maahantuontiyrityksen. Eilan mielestä miehen tuli olla perheen pää ja elättäjä, ja Moona osoitti omilla toimillaan ettei hänen pojastaan ollut siihen. 

Eila oli muutenkin perinteinen, holhoava kanaemo, ja Jorin veli Risto käytti tätä siekailematta hyväkseen. Alkoholisoitunut taiteilijaveli oli muuttanut äidin luo kuin täyden palvelun majataloon. Veli tiesi mistä kortista vetää, oli muka tullut uskoon ja lopettanut juomisen. Äiti uskoi Ristoa koska halusi uskoa, mutta Jori tiesi paremmin. Toisaalta, hän ei tiennyt mistään mitään. 

Kirja kertoo sekä Jorin että Moonan elämästä molempien näkökulmasta ja vähän myöhemmin myös Risto saa kertoa miten on ajautunut tilanteeseen jossa asuu äitinsä hoteissa. Rakkaustarinahan siinäkin on mukana, kaikkineen kirja on hyvin ihmissuhdepainotteinen. Pidin paljon sekä juonesta että rakenteesta kun Riston elämää avattiin vaiheissa ja takautuvasti, siinä missä Jorin ja Moonan suhde sopi paremmin lineaarisesti kulkevaksi. Pidin myös siitä, että samoihin tapahtumiin saatiin useamman ihmisen näkökulma. Lämmin suositus kun kaipaat tämän tyyppistä kirjaa, vaikkei kaikkia Moonan tekemisiä kannata niin realistisina pitääkään...

***

Annamari Marttinen: Ero

Tammi, 2024

(Julkaistu alunperin 2011)

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 9 h 16 min

Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa 19 vuotta, mutta liitto on alkanut rakoilla. Kolmatta osapuolta tarinaan ei liity, kyse on vain rakkauden päättymisestä. Fyysinen läheisyys on kadonnut aikaa sitten ja se on etenkin Kimmosta kiinni, mutta eron on puheeksi ottanut aina Ellen, niin myös tällä kertaa. Ja tällä kertaa he myös lähtevät liitosta, vaikka Ellen oli ollut varma ettei pystyisi siihen.

Mä en ikinä pysty tuohon, hän oli ajatellut. En pysty eroamaan, musta ei ole siihen. Ero oli ollut kuin valtava vuoristo, loputon, tutkimaton ja luoksepääsemätön. Se sisälsi lapset, talon, lainan, laskut, valokuvat, häälahjat, joita vielä oli jäljellä, ainakin taidelasimaljakko ja Oiva Toikan lintu, sosiaaliviraston lastenvalvojan, käräjäoikeuden kanslistin, naapurit, Kimmon vanhemmat, Saaran, ystävät, kaverit, työkaverit, opettajat, parivuoteen, sormukset.

Kun sitä kaikkea ajatteli, hengitys salpautui, rinnassa tieto siitä, ettei koskaan pystyisi murtamaan palastakaan siitä, astumaan askeltakaan. 

Mutta sitten se vain tapahtuu. Ellenin yllättää se, että abivuottaan viettävä esikoinen Viljami tuntuu ottavan asian kipeimmin, ja kolmasluokkalinen kuopus haluaa vain selkeyden siihen, miten mikäkin asia hoidetaan jatkossa. 

Marttinen valitsee useimmiten aiheikseen hyvin arkisia asioita ja käsitteleekin niitä hyvin selkeästi ja ilman kummempia krumeluureja. Tässä onkin mielestäni Marttisen kirjojen vahvuus. Niihin on helppo mennä mukaan, ja vaikken esimerkiksi Eroon voi samaistua tai saada vertaistukea, tuli omaan mieleeni ystäväperhe joka kävi eron läpi. 

Mitä mä olen oikein tehnyt? hän ajatteli. Missä Kimmo oli? Sillä hetkellä? Hän kuvitteli tämän omaan asuntoonsa, syömässä yksin pienen pöydän ääressä, jotakin valmisruokaako? Hän ajatteli Kimmon kauppaan eineshyllyn eteen valitsemaan ruoan. Kaupassa hän oli joskus kiinnittänyt huomiota yksinäisiin miehiin eineshyllyjen edessä. Jäänyt vaivihkaa katsomaan, miten nämä hetken rasioita katseltuaan valitsivat Saarioisten kanaviillokin. Nyt hänen oma miehensä oli yksi näistä.

Marttisen erokirja oli näistä kaikista kolmesta tunnelmaltaan surullisin. Moona kävi läpi kaikkea sitä mihin en ikinä haluaisi joutua, eron jälkeisestä yksinäisyydestä irtosuhteisiin vieraiden miesten ja selvästi heidän puolisoidensa lakanoissa. Lisää kohtaloita avautuu eroryhmästä, johon Moona ilmoittautui. 

Se on näistä kolmesta perinteisintä kaavaa noudattava ja paikoitellen suorastaan ahdistavan realistinen, ja vaikutti ainakin itseeni niin, että jos ikinäkoskaan olen ajatellut eroavani, tämän kuunneltuani ei tulisi mieleenkään.

***

Tiina Katriina Tikkanen: Ei mitään hätää
Atena, 2023
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 4 h 2 min

Nelikymppiset Oskari ja Taina ovat kaksospoikien, Otson ja Onnin, vanhemmat joilla oli eri näkemys siitä, onko lapsiluku täynnä. Oskarin mielestä nykyiseen maailman- ja luonnontilanteeseen ei pitänyt toivoa enää kolmatta lasta, mutta Taina oli alkanut ajatella toisin. 

Miksi edes puhuimme tästä? Minusta ei ollut enää tätä päivää, että kaksosten äiti halusi lisää lapsia. Johtuiko se siitä, että hän oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä? Hänhän oli joskus maininnut, kuinka anopin pitämällä grillikioskilla elettiin kylässä tapahtuneista syntymistä ja kuolemista.

Oli myös mahdollista, että Taina halusi äidiksi, jotta pääsisi paistattelemaan vatsa pystyssä kaupungille, imemään huomiota ohikulkijoilta. Vaimoni kärsi kauniin ihmisen surullisesta kirouksesta. Pienestä tytöstä lähtien hän oli tottunut saamaan ulkonäöstään kehuja, mutta niiden määrä vähentyi vuosi vuodelta. Helpoin keino palata keskipisteeksi olisi pamahtaa paksuksi.

Siitä molemmat olivat yhtä mieltä, että he eivät koskaan eroaisi. Kaikesta saattoi puhua, ja he olivat kyllä nähneet millaisia erolapsista kasvoi. Jokin kuitenkin kaihersi, ja Oskarikin vaistosi sen. 

Silmäni osuivat vahingossa päiväkirjaan. Näkökentässäni ehti vilahtaa hänen sinne kirjoittamansa sana.

Avioerofantasia.

Hän lopettikin kirjoittamisen ja painoi puhelimen näyttöä sydämelleen kuin stetoskooppia. Oliko hän tajunnut, että olin nähnyt? Hän ei sanonut mitään.

Se mikä ei äänikirjassa käynyt ilmi, oli kirjan erikoinen rakenne, tai no, kävi tavallaan koska teksti oli Tainan osuuksissa poukkoilevampaa. Vasta E-kirjasta kerratessani näin, että Tainan kertoma oli poimittu ilmeisesti päiväkirjasta ja oli vain muutaman rivin mittaista, mikä selittää paljon. Näin jälkikäteen ajatellen tämä kirja kannattaisi lukea ihan itse. 

Muutenkin kirja oli vähän hankalampi hahmottaa, aikamoinen vastakohta vaikkapa Marttisen kirjan selkeydelle. Siitä jäi myös vähiten mieleeni viikkojen kuluessa. 

Historiallisten romaanien aikamatka

Tervetuloa aikamatkalle romaanien maailmaan! Lähdemme liikkeelle vuoden 1901 Vaasasta, jatkamme 1920-luvun Amerikan itärannikolle, laskeudumme sieltä Nicaraguaan jossa viivymme pidempään, eli 1920-luvulta aina 2000-luvulle, sekä teemme lopuksi täsmäiskun talvisodan ja jatkosodan väliseen aikaan Uudellamaalla. 

***

Mikaela Nykvist: Epävarmalla tiellä

Saga Egmont, 2024

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 10 h 2 min

Monteliuksen perheen isä Rudolf oli liikemies sortovuosien ajan Vaasassa. Liikekumppaneita puhuttivat monenlaiset asiat uusista laitteista kuten telefoonista maailman mullistuksiin, joista eniten suomalaisia koskettivar tsaarin järjettömät päätökset. 

Uusista venäläistämistoimista pahimpana pidettiin monessa perheessä uutta asevelvollisuuslakia. Tsaari Nikolai oli kieltäytynyt vastaanottamasta suomalaisten keräämää adressia sitä vastaan, ja nyt nuorukaiset joutuisivat Suomen sijaan palvelemaan tsaarin armeijassa. Tämä tarkoitti kolmea pitkää vuotta missä tahansa laajassa venäjänmaassa, vaikka Siperiassa, jossa olosuhteet olivat niin hirvittävät, etteivät kaikki koskaan palanneet kotiin vaikkeivät rintamalle joutuisikaan. Myös Monteliusten esikoinen Albert saa kutsun astua armeijaan, ja Rudolf tekee kaikkensa estääkseen sen.

Siri Montelius oli turhautunut perheenäidin rooliinsa etenkin nyt, kun lapset olivat jo isoja. Niinpä rouvainyhdistykselle esiintyvä, Tukholmasta vieraileva runoilija Georg Ståhl vie Siriltä jalat alta...

Olipa koukuttava ja monipuolinen historiallinen romaani, melko viihteellinen toki, vertaisin tyyliltään esimerkiksi Puuvillatehdas-sarjaan, miksei Kaari Utrioonkin. Iso plussa siitä minne Nykvist Albertin vei, mutta sitä en halua paljastaa... Odotan innolla jatkoa!

Nykvist on aiemminkin kirjoittanut Vaasasta sarjan joka on mennyt minulta aivan ohi. Se alkaa Vaasan palosta 1852 ja jatkuu läpi nälkävuosien. Kiinnostaa.

***

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma

Gummerus, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 11 h 14 min

Evelyn Lockhart, tutuille Evie, tiesi odottaa Charlie Whitmanin kosintaa, muttei osannut päättää miten miehelle vastaisi. Ei hän nuorukaista rakastanut, mutta halusi kyllä päästä suutelemaan tätä. Kaikki oli ollut niin paljon helpompaa ilman tällaisia tunteita, kun he olivat olleet vielä yhdessä leikkiviä lapsia.

Jos hän suostuisi Charlien vaimoksi, hänen elämänsä tulisi noudattamaan ennalta määrättyä kaavaa: Charlien rinnalla edustamista, juhlien järjestämistä ja perillisten synnyttämistä. Välillä voisi pimputtaa sonaatteja ja kirjoa ristipistotöitä. Äidille Charlien kosinta olisi päämäärän täydellinen täyttymys, mutta Evelyn itse haaveili opintojensa jatkamisesta yliopistossa. Hänen suurin toiveensa oli valmistua lääkäriksi. 

Eräänä iltana Evie kohtasi jokivarressa yksin synnyttävän naisen, jonka hän tunnisti entiseksi opiskelutoverikseen. Miten Rose oli voinut päätyä tuollaiseen tilanteeseen? Rose menehtyi synnytykseen, mikä vahvisti Evien halua ryhtyä lääkäriksi ja nimenomaan synnytyslääkäriksi, että voisi auttaa Rosen kaltaisia naisia. Vauva jäi eloon, ja Evie onnistui jäljittämään tämän New Yorkissa sijaitsevaan orpokotiin.

Evie sai yllättävää apua hankkeisiinsa Charlien isoveljeltä Thomasilta ja heidän äidiltään, rouva Whitmanilta, ja pääsi opiskelemaan kesäkouluun, jossa hän sai pikakoulutuksen fysiikkaan, kemiaan ja anatomiaan, minkä jälkeen hän voisi pyrkiä lääketieteelliseen collegeen. Helppoa se ei kuitenkaan tulisi olemaan, sillä collegeen vaadittiin yleensä neljän vuoden valmistavat opinnot, ja Evie oli saanut opiskella vain kirjallisuutta ja englantia ja niitäkin vain kaksi vuotta. Sekä Charlie että Evien vanhemmat pitivät naisten yliopisto-opiskelua pöyristyttävänä, korkeintaan alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ja luonteeltaan kyseenalaisten naisten tarpeettomana puuhasteluna. Kun Evie jää kiinni siitä miten julkeasti hän on käyttänyt isän antamat huvittelurahat opiskeluun, isä raivostuu ja kieltäytyy maksamasta Evien tulevia opintoja, sillä yliopistoonhan Evie tietenkin pääsee. Mutta miten hän pärjää ilman perheensä tukea: rahaa ja kannustusta? Vastaus on Ziegfeld Folliesin tanssirevyy!

Fitzgeraldin suudelma oli oikein viihdyttävä lukuromaani. Ainoa mistä en pitänyt, oli loppuosan uhriutuminen toisen ihmisen puolesta, mutta se kuuluu monesti tällaisten romaanien juoneen ennen grande finalea. 

Opin paljon uutta etenkin siitä miten naiset synnyttivät tuohon aikaan Amerikassa, ja se että äidit huumattiin hiljaisiksi koska heidän "metelöinnistään" ei pidetty, oli järkyttävää. 

Usva Kärnää oli nyt huomattavasti miellyttävämpää kuunnella, kun hänen ei tarvinnut epätasaisesti yliääntää ranskankielisiä nimiä.

***

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Otava, 2024

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 10 h 4 min

1923

Sadankahdenkymmenen tanskalaisen seurue oli saapunut pohjoiseen Nicaraguaan, toisessa ryhmässä lähes sata vielä matkalla. Presidentti Sandino oli luvannut heille kaksituhatta hehtaaria maata ylhäältä vuorilta sitä vastaan, että he alkavat viljellä siellä kahvia. Vaikeudet seuraavat kuitenkin toisiaan ennen kuin yhtään kahvipensasta on istutettu. 

Osa tanskalaisista lähtee pois, palaa joko kotimaahansa tai jää matkalle kuka minnekin. Osa jää Nicaraguaan ja hankkii elantonsa muuten. 1930-luvulla Vilhelm Grønin perhe pitää Managuassa tanskalaista ravintolaa. Toinen perhe oli pitänyt entisessä Cantina Danesassa ulkomaalaisten suosimaa Club Internacionalea, mutta he olivat tuolloin jo palanneet Tanskaan. Grønien pojasta Nilsistä tulee myöhemmin konsuli ja tyttärestä Edithistä kuvanveistäjä, ja ravintola suljetaan kun Vilhelm kuolee.

Maassa on levotonta, kun edellisen sodan rauhanehtoihin tyytymätön Sandino oli vetäytynyt 1930-luvun alussa Pohjois-Nicaraguaan, jossa sissisota kiihtyi kiihtymistään. Yhä suurempi osa surmansa saaneista on Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaita, joiden ruumiita sissit ripustavat puihin ja katulamppuihin. Sandinon elämä päättyy kuitenkin äkillisesti.

1957 Knut ja Carla Lund muuttavat Tanskasta Nicaraguaan tyttäriensä, 17-vuotiaan Dorthen ja 9-vuotiaan Hannen kanssa. He ovat kuudes tanskalaisperhe kylässä josta vuokraavat talon. Carla ystävystyy muiden perheenäitien kanssa ja Hanne saa ystäviä samanikäisistä lapsista. Dorthe on paljon muita lapsia vanhempi ja jäädessään ulkopuoliseksi hänen ystäviään ovat lemmikit koirasta apinaan, kunnes miehet huomaavat hänen orastavan naiseutensa.

1980-luvulla insinööri Axel tulee kymmenen kuukauden työkomennukselle voimalaitokselle Linda-vaimon jäädessä kotiin Tanskaan. Aivan kaikesta kokemastaan Axel ei kerro puheluissa Lindalle... 

2019, lähes sata vuotta aiemmin Tanskasta tulleen Marien lapsenlapsenlapsi Nico yrittää tienata elantoaan oppaana. Hänelle Tanska on kaukainen maa, jossa ei ole koskaan käynyt, vaikka asuikin äitinsä kanssa tämän sisaren luona Espanjassa muutaman vuoden. Nicaraguaan Nico kuitenkin palasi heti kun sai itse valita. Kuudessa vuodessa lapsuudenkoti, pala Tanskaa trooppisessa metsässä, oli alkanut metsittyä, mutta Nico raivasi, maalasi ja julkaisi kuvia aikaansaannoksistaan someen. 

Ihmisiä alkoi tulla. Sisälle taloon Nico ei turisteja kutsunut, mutta he ihastelivat taloa ulkoapäin ja seurasivat Nicoa innostuneina vuorille. Retkien jälkeen he postasivat kuvia someen, ja niin Nico sai lisää yhteydenottoja. Kuvissa oli kauniita maisemia, Danesia kyltteineen ja joskus Nico machete vyöllä ja yllään hihaton pusero, joka paljasti vahvat olkapäät. Joissakin kuvissa hän piteli kädessään loukkaantunutta lepakkoa tai kolibria. Hänen Zaragozan opiskelukaverinsa kirjoittivat hänen Facebook-postauksiinsa irvailevia kommentteja (Nico on löytänyt kutsumuksensa!), mutta Nico ei välittänyt, oikeastaan hän sääli heitä, koska he eivät koskaan kokisi näitä raikkaita, kosteita metsiä joissa asuu harvinaisia sammakko- ja lintulajeja.

Kuuntelin kirjaa jatkumona kahdelle suomalaisiin "onneloihin" sijoittuville kirjoille, joita edelleen suosittelen lukulistalle:

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Tanskalainen retkikunta lähti liikkeelle hieman eri tavalla kun väki hajaantui heti, eikä vasta vuosikymmenten kuluessa, mutta toisaalta eteni siinä mielessä samoin, että myös ne suomalaisten siirtokunnat hajosivat ja tulevat sukupolvet löysivät elantonsa ihan muualta kuin maanviljelystä. Pidän todella paljon näistä romaaneista joissa käsitellään maastamuuttoa noihin aikoihin, suunnataan sitten näihin onneloihin tai Amerikkaan kultaa vuolemaan. Niissä on niin paljon erilaisia kohtaloita ja kyllä ne avaavat silmiä ajattelemaan sitä miten erilaisiksi ihmisten elämänkulku muuttuu omien valintojen myötä. 

Minun mummuni sukulaisia lähti tuolloin Amerikkaan ja he olisivat ottaneet orvoksi jääneen mummuni mukaan, mutta hänen isoäitinsä ei päästänyt lasta lähtemään. Teini-ikäisenä olisin toivonutkin että olisin syntynyt Yhdysvalloissa, mutta aikuistuttua olen ollut enemmän kuin tyytyväinen elämään Suomessa verrattuna tuohon vaihtoehtoon. Joskus 1990-luvulla äitini sisaren perhe kävi tapaamassa meidän iäkkäitä sukulaisia Duluthissa, ja olivat järkyttyneitä siitä miten köyhissä oloissa nämä elivät verrattuna mummun ja taatan eläkevuosiin täällä.

***

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on

Hanko-trilogia osa 2

S & S, 2024

Lukija: Katariina Lantto 

Kesto: 12 h 53 min

Kesällä 1940 eri puolille Uuttamaata sijoitetut hankolaiset odottavat mitä tuleman pitää. Ainolla on Tammisaaressa huone rouva Söderlundin hienossa talossa, eivätkä he tule ollenkaan toimeen. Aino ikävöi Helsingissä, merivoimien esikunnassa töissä olevaa Berndtiä, jonka on tavannut kuluneiden kahdeksan kuukauden aikana vain kahdesti.

Berndtin vanhemmat on evakuoitu Bromarviin, jonne Hangosta on vain lyhyt matka. Hjalmar-isä tiedostaa Hangon olevan edelleen olemassa, toisaalta ei ollenkaan. Ikävä on kova.

Lehdissä kerrotaan miten Hitlerin koneet pommittavat Lontoota yö toisensa jälkeen, mutta Hjalmar ei jaksa tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, on vain helpottunut siitä, että hän ja hänen läheisensä ovat ainakin tällä hetkellä turvassa, pojanpoika Nils Ruotsissa saakka. Rauha tuntuu silti hentoiselta.  

Disa on palannut Helsinkiin ja asuu Bergströmin kanssa tämän vinttikamarissa. Työkseen hän hoitaa professori Fritiof Balckin taloutta, muttei suostu muuttamaan tämän luo vaikka professori niin haluaisikin. 

Helsingin näkeminen nykytilassa tekee Disalle kipeää.

Disa on kiitollinen kaikista taloista, jotka ovat säilyneet.

Helsinki on muuttunut. Kaikkialla näkyy haavoja, monilla kaduilla syviä kuoppia, rumia arpia, kuin aukkoja todellisuudessa, Disa ajattelee kun hän eräänä aamuna kävelee koko matkan Bergströmin vinttikamarista Punavuoresta professorin asunnolle Kruununhakaan. 

Marraskuinen taivas on pilvinen ja harmaa. On vaikeaa olla muistelematta vuoden takaista aikaa. Huolen varjostamia päiviä täysihoitolassa, Margitia, joka itki pelottavia lehtiotsikoita, ja jyrkkää vastakohtaisuutta ikkunasta näkyvän tyynen meren ja horisontin takana vaanivan uhkan välillä. 

Uhka tuli todeksi, Disa ajattelee ja hytisee raa'assa ilmassa. Sota koetteli Hankoa ankarasti, ankarammin kuin mitään muuta paikkakuntaa Suomessa. Ensin kaupunkia pommitettiin armotta ja sitten se riistettiin kokonaan. 

Tammisaaressa toimittaja Assarson alkaa julkaista Hangöbon-lehteä Hangosta lähtemään joutuneiden iloksi, ja pyytää Ainoa avukseen. Vielä pitäisi saada sana leviämään ja lehdelle tilauksia kulut kattamaan. Siinä auttaa paljon idea pyytää heiltä kirjoituksia lehteen, sillä evakuoidut haluavat jakaa omia kokemuksiaan.

Kirjassa tunnelma oli kuin aika olisi seisahtunut. Tulevaan suhtauduttiin pelonsekaisin tuntein. Hyvä, että oli rauha, josta tietysti hankolaisten näkökulmasta oli maksettu karvas hinta, mutta maailmansota jatkui eikä Neuvostoliittoon ollut mitään luottamista, joten rauha voisi myös särkyä kuin munankuori. Puhuttiin siitäkin, että ryhdyttäisiin Saksan tuella valtaamaan Hankoa takaisin, ja kirjassa osa hankolaisista odottikin sitä kiivaasti, osa oli siirtynyt elämässä eteenpäin eikä olisi millään ilveellä enää Hankoon palannut. Näin on varmasti ollut todellisuudessakin.

Jos sinusta tuntuu siltä, että Suomen sotavuosista on jo kaikki mahdollinen kirjoitettu, ota luettavaksesi Hanko-trilogian ensimmäinen osa Säilyt sydämessäin. Sarja tarjoaa uutta näkökulmaa ja on lisäksi todella kauniisti ja herkällä otteella kirjoitettu

Dekkareiden jatko-osia vol 2

Tarjolla tänään monipuolinen kattaus jännitystä, eli toinen setti dekkareiden jatko-osia.

Tällä kertaa olen valinnut kaksi suomalaista ja kaksi käännöskirjaa, joista toinen sijoittuu Lontooseen ja toinen kanadalaiseen sisäoppilaitokseen. Päähenkilöt vaihtelevat 1800-luvun seurapiirineidosta 1950-luvun nuoreen salapoliisityttöön ja nykyhetkeen jossa poliisit apunaan true crime -podcastaaja ja yliopiston lehtori ratkovat kimurantteja rikoksia.

***

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

#3 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee

Aula & co, 2024

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 9 h 14 min

Kuten Bea itse muotoili sen mitä oli päässyt tapahtumaan, hän oli hullaantunut idiootti. Hän ei ollut nähnyt Kesgraven herttuaa, tuota Lontoon seurapiirien tavoitelluinta poikamiestä kolmeen viikkoon, ja oli tulla hulluksi. Tosin hän ei ollut tavannut ketään muutakaan perheen ulkopuolelta, sillä hänen tätinsä oli päättänyt, ettei hän voinut riittävän hyvin voidakseen osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Kaikki tämä vain rangaistuksena Bean aikaisempien tempauksien tähden, kuten sen, että hän oli livistänyt talosta nuoreksi mieheksi pukeutuneena. Siihen oli toki ollut murhatutkimukseen liittyvät syynsä, mutta jos sellaista yrittäisi selittää tädille, tämä järkyttyisi vain kahta kauheammin. 

Vera-tädin mielestä Bean piti olla mahdollisimman huomaamaton ja käytökseltään säyseä, joskin löytää mahdollisimman pian aviomies, jonka harteille Bean elättäminen siirtyisi. Vera-täti kun ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää varoja niin mitättömän näköisen, jo 26-vuotiaan kasvattityttärensä hyväksi. 

Mistään Kesgraven herttuan kaltaisesta puolisosta Bean olisi kuitenkin turha edes haaveilla, tulisihan mies poimimaan vaimokseen jonkin seurapiirien kirkkaimmista timanteista. Vera-tädin mukaan herttuan kihlausta Lady Victorian kanssa saattoi odottaa hetkellä millä hyvänsä. Bealle ilmaantui kuitenkin oma "haltijakumminsa", sillä hänen äitinsä nuoruuden ystävä, Lady Abercrombie, otti Bean projektikseen. Puolessa vuodessa hän löytäisi Bealle sopivan kosijan.

Saadakseen herttuan pois mielestään Bea kaipasi kipeästi uutta murhaa tutkittavakseen, muttei tiennyt miten löytäisi sopivan, kunnes murha tulee suoraan hänen luokseen. Ensimmäisestä osasta tuttu nuori mies tulee pyytämään hänen apuaan, sillä hänen morsiamensa Emilyn äidin (naimisissa olevan rouva Otleyn) rakastaja on menehtynyt tämän sänkyyn ja on mitä ilmeisimmin myrkytetty. Siinäpä harvinaisen monta skandaalia samassa lauseessa, mikäli asia tulisi julki! 

"Luulin hänen kutsuvan minua, joten menin huoneeseen muistuttamaan, että hän pitäisi pienempää ääntä, sillä emme halunneet Emilyn saavan tietää, että hän oli paikalla. Tajusin, että hän oli kamalissa tuskissa, sillä hän oli sängyssä kaksin kerroin kuin kärsisi hirvittävistä krampeista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän kontrolloimaan itseään kauaa, vaan hänen kehonsa alkoi kouristella lakkaamatta, mikä sai hänen selkänsä kaartumaan tavattoman kummallisesti."

Rouva Otleyn ääni oli tunteeton ja tyyni hänen selittäessään tilannetta, mikä yllätti Bean, sillä tapahtumat joista tämä kertoi, olivat melko rajuja.

"Ja koko tämän ajan hän piti hirvittävää meteliä. Kaikki se vaikerrus ja huuto", rouva Otley jatkoi. Ärtymys kuulsi hänen äänestään, kun hän muisteli tapahtunutta ja kiinnijäämisen pelkoa. 

Beatrice selvittäisi rikoksen mieluiten yksinään, mutta -tietenkin- Kesgraven herttua sotkeutuu tapaukseen, ja siinä ohessa vaihdetaan myös suudelmia.....

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjassa on ilmestynyt jo kaksitoista osaa, joten Nelli Hietalalta ei aivan heti pääse käännösurakka päättymään! Suomeksi seuraava osa saadaan jo lokakuussa. Omaan makuuni sarja paranee osa osalta, joten siinä mielessä lupaavaa. Tekisi mieli kurkkia miten sarja etenee, tuleeko Beasta kohta perheenäiti vai saadaanko välit herttuan kanssa uuteen solmuun? Vielä olen malttanut!

***

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

#7/10 Flavia de Luce

Bazar 2020 (äänikirja), 2015 (lukukirja)

Alkuteos: As Chimney Sweepers Come To Dust, 2015

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 6 min

Surullisempaa sanaa ei olekaan kuin karkotettu. 

Flavia oli varma, että hänen vielä keikkuessaan Atlantin aalloilla matkalla kohti Kanadaa, kaikki Buckshaw'ssa olivat jo unohtaneet hänet. Niin isä, kuin sisaret Ophelia ja Daphne, sekä uskolliset palvelijat Dogger ja rouva Mullet, joista viimeksi mainitut olivat sentään vuodattaneet muutaman kyyneleen Flavian lähdön hetkellä. Nyt hänen oli ikävä jopa ärsyttäviä sisariaan.

Isä ja Felicity-täti olivat päättäneet lähettää Flavian Miss Bodycoten tyttökouluun, jota myös tyttöjen äiti Harriet oli käynyt. Kurjasta kohtalosta teki onneksi heti siedettävämmän aivan kirjaimellisesti Flavian jalkojen juureen savupiipusta tömähtänyt hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Flavian pitää tietenkin selvittää ruumiin henkilöllisyys, tappaja, ajankohta sekä motiivi. Tämän lisäksi pitää ehtiä tunneille sekä uusien ystävien spiritismi-istunnoille. Eikä savupiipusta mätkähtänyt ruumis ollut ainoa tutkimista vaativa asia, sillä Flavia kuuli muilta tytöiltä, että useampi oppilas oli yhtäkkiä kadonnut...

Flavia sai pian huomata, että hänen äitiään lähes palvottiin Bodycotessa, joten lähes kaikki suhtautuivat Flaviaan ystävällisesti. Äitinsä takia monet olivat myös odottaneet hänen saapumistaan, ja tämän sekä Flavian kemiantaitojen ansiosta neljäsluokkalainen Flavia otettiin poikkeuksellisen nuorena mukaan eräänlaiseen eliittiryhmään.

Olipa kivaa vaihtelua, että Flavian olinpaikka vaihtui. Alkoi ollakin jo kovin epäuskottavaa, että niin pienessä paikassa kuin Flavian kotikylä, tapahtuu jatkuvasti murhia. Juonellisesti pidin kirjan alkuosasta, mutten erityisemmin sen loppupuoliskosta. Seuraavaan osaan Flavia käsittääkseni palaa taas kotiin. 

*** 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan

Otava, 2024

#4 Saana Havas

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 13 h 12 min

Rikospodcasteja toimittava Saana Havas oli lähtenyt juhannuksen viettoon Pyhtään ulkosaaristoon Inkeri-tätinsä kanssa. Lauttasatamassa ihmiset moikkailivat toisiaan, ja Saana alkoi tuntea, että kaikki muut Kaunissaareen matkalla olevat tunsivat toisensa, vain Saana ei tuntenut ketään. Saarella oli kuitenkin vain muutamia ympärivuotisia asukkaita, valtaosa oli heitä "kesäläisiä". Saana ja Inkeri viipyisivät Inkerin ystävän Merin luona, ja auttaisivat vastineeksi tätä Villa Merin kunnostamistöissä. 

Saana tutustuu pian saarelaisiin, kuten uuteen naapuriinsa joka on tunnettu kuvataiteilija, sekä Finlandialla palkittuun mieskirjailijaan, jonka vaimo on aikoinaan kuollut saarella hämärissä olosuhteissa. Saana kiinnostuu välittömästi, sillä Siirin onnettomuudesta hän saisi uuden aiheen true crime -podcastiinsa. 

Yhtäkkiä hänen on mahdotonta ajatella vain saaren kauneutta. Päinvastoin, sen jälkeen kun hän oli lukenut Siirin kohtalosta, männyt näyttävät kieroilta ja kirotuilta, aallot uhkaavammilta ja pilvet tummemmilta. Aivan kuin tuulessakin olisi pureva pohjavire. Joka paikassa maassa on teräviä neulasia. Ympärillä leijuu kuitenkin raikas ja pihkainen hiekkaharjun tuoksu.

Kun poikaystävä on töissä Keskusrikospoliisissa, saa huomata, että juhlapyhiä ei useinkaan vietetä yhdessä. Niinpä Saanan avomies Jan viettää juhannusta kovin eri tavalla kuin Saana ja valtaosa suomalaisista, eli työmatkalla Nizzassa. Siellä on tapettu suomalainen taidekeräilijä, ja tapaus paljastuu osaksi sarjamurhaa. Jan saa mukaan tutkimuksiin uuden työparin, Johanna "Rynkky" Rytkösen. 

Rynkky katsoo Jania mietteliäänä. - Meille halutaan viestiä jotain. Mutta viestit jätetään hyvin auki. 

- Tarkoitat, että hän leikkii kanssamme?

- Ja tuntee itsensä luultavasti tällä hetkellä ylivoimaiseksi. Kaikki on mennyt juuri niin kuin hän on suunnitellut emmekä ole päässeet hänen jäljilleen, Rynkky toteaa.

- Mutta aina jää jälki. Aina jää jotain. Emme vain ole löytäneet sitä vielä, Jan sanoo ja astelee valkotaululle. - Sellaista asiaa kuin täydellinen murha ei ole olemassakaan.

Että minä inhoan tuollaisia Rynkyn kaltaisia lempinimiä, ja valitettavasti uskon että Rynkky seikkailee tulevissakin osissa. Muuten tämä olikin minulle oikein mieleinen osa sarjassa. 

Olen nähnyt kommentteja, että kirja kaipaisi tiivistystä dekkarijuonen osalta, ja ehkä niin onkin, mutta itse nautin kirjan tunnelmasta, kesäpäivistä saarella, sekä Saanan kiinnostuksen heräämisestä kirjailijan vaimon onnettomuuteen. Jos haluat vain sen dekkarin jossa tutkitaan rikosta ja sillä hyvä, ehkä tämä Backmanin sarja ei ylipäätään ole aivan paras sinulle, mutta jos haluat kirjan joka yhdistää dekkarin ja kesää tunnelmoivan kirjan, tämä toimii. 

Pienenä kuriositeettina, minua jäi huvittamaan kun Saana pohdiskeli että pihassa oleva ruusupensas olisi juhannusruusu, vai olisiko sittenkin vieraslajike kurtturuusu, joka pitäisi tuhota, mutta se on "niin kaunis ja hyväntuoksuinen, minkä takia sen on varmaan annettu niin paljon levitäkin". Jos hän tietää millainen kukka kurtturuusussa on tuoksua myöden, miten hän ei erota sitä ja valkoista juhannusruusua toisistaan, johan niiden lehdet kukista puhumattakaan ovat niin erilaiset? Mietin sitäkin, kukkiiko maitohorsma Kotkan saaristossa jo juhannusviikolla? Meillä tässä Tampereen kupeessa vasta heinäkuun loppupuolella. 

***

Eeva Kiviniemi: Viha

Saga Egmont, 2024

#4 Kati Berg tutkii

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 7 h 46 min

Kati Berg oli vuokrannut kesähuvilan saaristosta viettääkseen idyllistä lomaa miehensä Pertin kanssa. Tunnelma muuttuu yllättäen, kun he kuulevat illan pimeydessä kaksi laukausta, ja pian sen jälkeen heidän pihaansa raahautuu viime voimillaan nuori mies, jota on ammuttu. Nuorukainen on käynyt Katin luennoilla yliopistolla ja on houkutellut Katia mukaan Elokapinan toimintaan, jossa on itse aktiivinen. Niinpä ensimmäiseksi epäillään ilmastoaktivistiin kohdistuvaa viharikosta. 

Katin poliisitytär Milla saa ampumatapauksen tutkittavakseen. Hän on aseman nuorin poliisi sekä iältään että virkavuosiltaan, ja kokee saavansa kylmää kohtelua työpaikan keski-ikäisiltä miespoliiseilta juuri sen tähden. Hän kokee vähättelyä myös, koska hänen mielenkiintonsa suuntautuu aivan erityisesti eläinten- ja luonnonsuojelurikoksiin. 

"Sinun äitiäsi yritettiin juuri rekrytoida Elokapinaan!"

"Selvä, no nyt päästään asiaan. Liityitkö?"

Kati pudistaa päätään.

"Siis mitä? Et liittynyt? Olen oikeestaan vähän jo odottanut, että sut löydetään jostain katublokista. Mitä sulle on tapahtunut? Kuka sinä oikein olet ja mitä olet tehnyt mun ihanan anarkistiselle äidille?"

" Ei kai... älä vain sano että jätit liittymättä tämän mun uuden viran takia?"

"En, tai no, ehkä sekin hiukan vaikuttaa, ainakin taustalla. Kannatan Elokapinaa kaikesta sydämestäni, mutta mukaan meneminen ei tuntunut omalta. Ja kai minua vähän pelottaa joutua poliisin kantamaksi ja putkaan", Kati myöntää.

"Poliisin pitäisi turvata myös Elokapinan rauhanomaisia mielenosoituksia. Mutta tiedän kyllä, että osalla poliiseista on aika jyrkkiä asenteita kapinallisia kohtaan. Niin että ei sun pelot ihan tuulesta temmattuja ole", Milla sanoo.

Omaan makuuni Viha oli liian kliseinen ja täynnä stereotyyppisiä henkilöitä, ja sen tähden se oli kovin ennalta arvattava. Olisin siis kaivannut jotain erilaista, niin tulokulmaan kuin henkilöihin. Ei niin, että rescuekoiria vihaava naapuri on maastokuvioon pukeutuva "julkipersu" ja kiusantekijät Millan työkavereissa niin ikään "julkipersuja". Lainausmerkeissä oleva termi on suoraan kirjasta. Teksti on siis räväkkää, mikä on tavallaan positiivista, mutta samalla liikaa, koska se syö kirjasta pois sen viihdyttävyyttä, ja kyseessä on kuitenkin dekkari...

Olin päättänyt tämän paasaamisen takia jättää sarjan kuuntelun jo sen kolmanteen osaan, mutta koska olin taas saanut tuntini Storytelissä täyteen paljon ennen uusimispäivää, ja joutunut sen tähden tyytymään E-kirjaston valikoimiin, päädyin kuuntelemaan Vihan paremman puutteessa. Olihan kirja heti lainattavissa, mikä on E-kirjastossa harvinaista. 

Kirjan koirista (Katilla on pieni rescuekoira) ja rescuetoiminnasta yleisesti minulla voisi olla puhdasrotuisten kasvattajana paljonkin sanottavaa, mutta en koe että kirjablogini on oikea kanava siihen. Tyydyn vain kummastelemaan esimerkiksi kohtausta jossa Stella innostuu kaivamaan maata puunrungon juurella ja Kati ihastelee koiran luontaista käyttäytymistä eli maan kaivuuta todeten, että koirat saavat tehdä sitä aivan liian vähän tai sitten rotukoirilta on jalostettu sellainen ominaisuus pois. Että mitä? Puhdasrotuiset koirat eivät halua kaivaa maata jalostuksen tuloksena? Nämä on vain jotenkin niin sanattomaksi vetäviä heittoja että totean vain, että tervetuloa tutustumaan meidän suht pienikokoisiin rotukoiriimme, cockerspanieleihin, cavaliereihin ja kleinspitziin, jotka saavat kaivaa maata ja myös sitä pennusta lähtien tekevät, kovalla innolla jo ennen luovutusikää.

***

2 x (ainakin melkein) cozy crime - Christoffer Holst & Kirsi Pehkonen

Kuuntelin loppukesästä pari hellekeleille oikein passelia kirjaa, joista ensimmäinen on cozy crime dekkari tai toinen jonkinlainen sekoitus feelgoodia, chicklitiä ja hitusen salapoliisiromaaniakin. 

*** 

Christoffer Holst: Suviunelmia ja verenpunaa

WSOY, 2024

Alkuteos: Söta, röda sommardrömmar

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 8 h 16 min

Dannen eromonologi oli tullut Cillalle täysin puskista. Mies oli istunut ravintolapöydässä häntä vastapäätä ja sanonut, ettei rakastanut häntä enää. Mitä siihen voi vastata, kun on oltu yhdessä jo kolme vuotta? Parin viikon päästä muuttoauto oli hakenut miehen tavarat ja Cilla jäi miettimään miten tästä eteenpäin.

Bullholmen, "Pullasaari", oli pikkuinen saari jota Cilla kutsuisi kesän ajan uudeksi kodikseen. Cillan ja Dannen oli pitänyt säästää niin paljon kuin mahdollista, lyödä sitten säästönsä yhteen, ja ostaa oma kesäpaikka. Ensin Cilla oli luullut että kaikki haaveet kariutuivat eron myötä, ettei hän saisi mitään hankittua yksin, omilla pienillä säästöillään, mutta se ei onneksi pitänyt täysin paikkaansa. Kaksikymmenneliöinen mökki  siirtolapuutarhassa Tukholman saaristossa oli nyt hänen.

Jos jollakulla oli niin leveät hartiat, poliisi tai palomies ovat ainoat järkevät ammatit, tuumi Cilla tavatessaan ensimmäistä kertaa uuden mökkinaapurinsa pojan Adamin. Poliisina Adamilla olikin kohta kiireitä, sillä nuori, vasta lukionsa päättänyt tyttö löytyi rannasta murhattuna ja veteen upotettuna. Mitä ilmeisimmin Cilla oli viimeinen, joka on nähnyt tytön elossa. Ykkösepäilty, poikaystävä Benjamin, pidätettiin murhatutkintaa varten, olihan tappaja usein joku lähipiiristä. Toisaalta lähisuhdeväkivalta on yleensä myös raaempaa ja äkkipikaisempaa. 

Tällä kertaa lukija vaikutti tarinaan sillä tapaa, että minusta tuntui että Sanna Majurin rauhallinen lukutapa rauhoitti kirjaa ja tasoitti sen hauskoja tapahtumia. Itse luettuna se olisi ollut cozympaa crimea, nyt se tuntui enemmän Saana Havaksen tutkimuksilta; olinhan hiljattain kuunnellut uusimman osan Elina Backmanin sarjasta. Sellaiset sutkautukset kuten "milloinkahan viimeksi pesin hiukseni, kai Berliinin muuri oli jo sortunut?" kuulostavat niin erilaisilta jos ne lukee itse tai äänikirjaa lukee joku heleä-ääninen nuori nainen jonka yhdistää chick liteihin ja feelgoodeihin, verrattuna esimerkiksi juuri Sanna Majuriin. Samoin kävi muutaman "pelottavamman" kohdan kanssa. 

Niin paljon kuin Sanna Majurin äänestä ja lukutyylistä pidänkin, olisin tähän kirjaan valinnut eri tyyppisen lukijan. Pitää laittaa harkintaan lukea ihan paperikirjana kakkososa. Eli kyllä, tykkäsin kirjasta ja aion jatkaa sarjan parissa, näitä on kirjoitettu jo neljä osaa tähän mennessä. 

P.s. Jälleen kerran yksi kirja, ei aivan feelgood mutta kuitenkin cozy crime, jonka nimi on suomennettu muotoon "x ja y", vaikka alkuperäinen nimi ei sellainen ole. Argh. 

***

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää

#1 Siru Valpas 

Karisto, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 5 h 3 min

Kun Sirun aviomies Jarkko osoittautui tyypilliseksi häntäheikiksi, Siru laittoi hetkessä kaiken uusiksi. Taakse jäivät niin mies, koti kuin työpaikkakin, mutta onneksi uusia odotti lähes kulman takana. Hän tuli puolivahingossa ostaneeksi etsintätoimisto Vitosen liiketoiminnan, ja huomasi perineensä firman mukana paitsi toimitilat ja asunnon, myös pakettiauton sekä Nurejevin, sellaisen jolla oli neljä tassua ja häntä, sekä vaativa naukuna. 

Onneksi firman perustaja Julius Vitonen oli jättänyt kaiken valmiiksi uutta yrittäjää varten, sillä ei aikaakaan kun Siru sai ensimmäisen asiakkaansa. Kun hän selvitti tapauksen käden käänteessä, hän luuli olevansa taitavakin etsijä, kunnes häntä itseään vedettiin höplästä. Miksi salaperäinen mies halusi penkoa Vitosen toimiston, mitä hän sieltä oikein kuvitteli löytävänsä?

Kirsi Pehkonen on monille kesäisten feelgoodien ystäville tuttu Jylhäsalmi-sarjastaan, jossa on tällä hetkellä jo yhdeksän osaa. Siru Valpaskin seikkailee jo toisessa, kesällä ilmestyneessä kirjassa. Tykkäsin kovasti lukijasta, jonka ääni sopii sarjaan hyvin.