Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola

Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 

Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 9 h 54 min

- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.

- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 

Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet

Teos, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.

Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä

Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä

Teos, 2022

Lukija: Vilma Melasniemi

Kesto: 9 h 19 min

Äiti oli kutsunut crossipyörää helvetinkoneeksi heti kun se oli ilmestynyt heidän autokatokseensa. Oskari ajoikin sillä pian jalkansa rikki ja sai kaksi viikkoa sairauslomaa koulusta, mitä äiti piti huonona asiana, sillä poika vieraantuisi koulunkäynnistä automaalarilinjalla nopeasti. Tämä ottikin vapaudesta ilon irti ja vietti suurimman osan ajasta tyttöystävänsä Petran luona, jonka kanssa oli ollut yhdessä vasta muutaman viikon. 

Eräänä päivänä tullessaan käymään kotona Oskari sai niin pahan raivokohtauksen, että äiti soitti lastensuojelun päivystykseen. He eivät enää pystyisi takaamaan Oskarin tokaluokkalaisen pikkuveljen turvallisuutta, mikäli Oskari asuisi kotona.

Päihdekatkaisua Oskarille oli ehdotettu aiemminkin, mutta vanhemmat eivät olleet vielä sillä kertaa suostuneet. Oskarin vanhemmat olivat eronneet pojan ollessa vielä aivan pieni, mutta pystyivät kyllä keskustelemaan häntä koskevista asioista. Pikkuveljellä oli eri isä, ja he asuivat edelleen yhdessä.

Oskarin isän puolelta periytyi mielenterveysongelmia, ja äiti tunnisti oireet ennen kuin Oskari sai mitään virallista diagnoosia. 

 Oskari oli seitsemäntoista, täyttäisi 18 vain parin kuukauden päästä. Hänestä tehtiin kiireellinen huostaanottopäätös ja päihde- ja mielenterveystyöhön erikoistunut sijoituspaikka löytyi kaukaa Pieksämäeltä. Koska sijoituksesta tulisi lyhyt, oli tärkeää saada hänet heti oikeanlaisen avun piiriin, ja äitikin lopulta hyväksyi paikan, vaikka sinne olikin pitkä matka tehdä viikonloppuvierailuja. Äidin mielestä Oskarilla oli ensisijaisesti mielenterveyssairaus, josta seurasi päihteiden käyttöä silloin, kun pojalla oli menossa huono jakso. 

Täsmäkuuntelin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta. Minulle heräsi hirvittävän paljon ajatuksia, koitan niitä vähän tiivistää. 

Rikotun omaisuuden saa korjattua ja korvattua, mutta rikki menneen mielen korjaaminen on pitkälti kahden eri asian yhdistelmä. Ensinnäkin se on kokeilua, mikä lääkkeistä auttaa ja millä annostuksella, ja mikä lopulta onkaan sairauden oikea diagnoosi. Toisekseen se on loputonta lainsäädäntöä. Se on yhteistyötä eri sosiaali- ja terveydenhuollon alojen henkilöstön kesken, sekä näiden instanssien ja vanhempien kesken. Se on hoitokokouksia ja loputtomia puheluita. Se on yksilön omien oikeuksien ja hänen tarpeidensa ristiriitaa. Se on välillä toimivaa, ja monesti näköjään myös aivan kaikkea muuta. 

Konkreettisesti se on esimerkiksi sitä, että vaikka äiti tiesi, että Oskari ottaisi hoitolaitoksesta hatkat heti kun tälle myönnettäisiin lupa ulkoiluun, lääkäri ei voinut olla kirjoittamatta lupaa, koska se olisi tietyssä vaiheessa hoitojaksoa jo yksilön perusoikeuksien rajoittamista. Kuten kaikki tiesivät, Oskari tietysti karkasi. 

Maalaisjärki on näistä käytännöistä kaukana, ja tämän seurauksena Oskarille suotiin monet kerrat muutaman vuoden aikana mahdollisuus itse päättää hoitojakso, jolloin lääkitykset päättyivät ja seuraavan hoitojakson alkaessa lähdettiin taas ellei nyt aivan alusta kerätyn tiedon suhteen, niin kylläkin Oskarin mielen hoitamisen suhteen. Oskari ilmestyi hänelle varatuille tapaamisille esimerkiksi lääkärille käytännössä vain silloin, kun äiti hänet sinne vei. Väkisinkin tuli mieleen miten paljon aikaa hukkaan menee tällaisten oskarien takia, kun jonkun toisen tarvitsema aika on siirtynyt kauemmas. 

Miksi Oskarille kävi näin kerta toisensa jälkeen? Miksei häntä saatu milloinkaan hoidettua riittävän pitkäkestoisesti?

Kirjassa pohdittiin paljon terveydenhuollon toimimattomuutta. Esimerkkinä potilaan paluu avohoitoon, joka Oskarilla tarkoitti käytännössä sitä että hänet oli kirjattu ulos osastolta koska hän oli ollut sieltä "omalla lomalla" liian monta vuorokautta eikä hoitopaikkaa voitu enää hänelle varata (eli paluu ei suinkaan ollut seurausta onnistuneesta osastohoitojaksosta, vaan "potkut"). Kun äiti kävi Oskarin asunnolla ja löysi laskuja jotka olivat tulleet peruuttamattomien lääkäriaikojen takia, hän saattoi vain todeta, että meillä avohoito perustuu siihen, että potilas on itse reipas ja riittävän terve ja kykenevä huolehtimaan asioistaan siinä määrin, että menee omatoimisesti vastaanotolle. Jos jätti menemättä sai laskun ja sakkomaksun, ja jos jätti menemättä useamman kerran, todettiin ettei potilas ole sitoutunut hoitoon ja hoitosuhde päätettiin taas sillä erää siihen. Näin oli päässyt käymään Oskarillekin. 

Kun en tunne mielenterveyshoidon käytäntöjä, minulle tuli uutena, että ns suljetullakin osaltolla pysyminen perustuu käytännössä vapaaehtoisuuteen. Perusoikeuksiin kuuluu lyhyen sisälläolojakson jälkeen valvotut ulkoilut vaikka potilas olisi vielä selvästi psykoottinen ja sairaudentunnoton (eli omasta mielestään terve / ei saamaansa hoitoa tarvitseva) ja esimerkiksi Oskari lähti vain yksinkertaisesti kävelemään päättäväisesti toiseen suuntaan kun piti palata sairaalalle ja se oli siinä. Eivät hoitajat Oskarin perään juosseet tai koittaneet tätä fyysisesti estää lähtemästä, ja taas oli nuorimies omilla teillään, ilman lääkkeitään. Uutena minulle tuli myös se, ettei hoitaja voi ns "sanoa lääkärille vastaan". Eli kun lääkäri sanoo hoitoneuvottelussa että aloitetaan ulkoilut, omahoitaja tai sosiaalityöntekijä ei voi sanoa, että aiemman kokemuksen perusteella potilaalla on erittäin suuri riski lähteä omille teilleen joten olisi vielä potilaan oman edun mukaista pysyä sisällä. Tällaista ei voi siis sanoa ääneen, vaikka hoitajat niin ajattelisivat. Eikä sanonut Oskarin äitikään sen puoleen, vaikka järkyttyi ulkoilulupailmoituksesta, ja teki siitä myöhemmin valituksen, kun Oskari oli jo menehtynyt.

Oskarin elämä jäi lyhyeksi, nuorukainen menehtyi auto-onnettomuuden seurauksena vain 21-vuotiaana. Viimeiset vuodet olivat äidille vaikeita. Vaikka niihin sisältyi monia helppoja jaksoja, olivat kyyneleetkin milloin huolta kun ei tiennyt onko poika edes elossa, milloin helpotusta esimerkiksi siitä, että maanista vaihettaan sairastanut oma, rakas lapsi oli saatu kiinni ja toimitettua hoitoon. 

Ajattelin monesti sitä ala-asteikäistä pikkuveljeä joka harvakseltaan kirjassa mainittiin. Miten hänen on täytynyt monet kerrat jäädä taka-alalle isoveljen akuuttien tarpeiden takia. Onnekseen hänellä oli arjessa ilmeisen tiiviisti läsnäoleva isä. Tuntuikin erityisen hyvältä, miten äiti huomioi hänet kirjan loppusanoissa. 

Sally Salminen: Katrina

 Sally Salminen: Katrina

 Äänikirja: Teos 2020

Lukija: Elisa Salo

Kesto: 17 h 17 min

Pohjanmaalle seilannut merimies Johan kerskui hienolla talollaan, viljapelloillaan ja omenatarhallaan; heillä Ahvenanmaalla oli omenia niin punaisia, keltaisia, vihreitä kuin sinisiä. Katrina epäili oliko sinisiä omenia olemassakaan, mutta Johan hurmasi hänet siinä missä Katrinan siskot ja vanhemmatkin. Muutamassa päivässä, ilman pitoja ja kapioita (mikä äitiä kyllä harmitti) piti tilallisen tyttären Katrinan lähteä vihittynä vaimona kohti Ahvenanmaata, kun Johanin laiva oli taas lähdössä. 

Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimät. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hitustakaan vihreää paitsi joitakuita nokkosia, jotka olivat juurtuneet matalien rappujen ympärillä oleviin roskiin ja joita tunki näkyviin jopa portaiden lahojen lautojen välistä.

Navettaa tai liiteriä ei näkynyt, mutta käymälä, yhtä harmaa ja vino kuin isompi kojukin, oli pihalla, ja sen ovi roikkui vinksallaan yhden saranan varassa.

Katrinan katse kääntyi takaisin taloon. Siinä oli kaksi pientä ikkunaa, joissa oli vanhat, vihertävät lasit. Yksi ruutu oli rikki, ja reikään oli topattu räsyjä. Rotat olivat nakertaneet oven alalaitaan ison reiän. Nuori nainen seisoi mykistyneenä, kuin salaman lyömänä, mutta lopulta hän palasi tolalleen ja kääntyi mieheen päin. Mittaillen Johania kylmin silmin ja osoittaen taloa hän sanoi ivallisesti: ”Jassoo, tämä on sinun iso valkoinen talosi parvekkeineen”– ja vilkaisten kallioita ja nokkosia lisäsi: ”Ja sinun maatilasi – ja sinun omenapuusi.”

Mutta mies ei ollut moksiskaan. Hän kohotti kulmakarvojaan hyvin hämmästyneenä. ”Iso valkoinen taloni?” Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. ”Ohoo, jahaa, ha, ha, ha, et kai sinä oikeasti uskonut, mitä minä juttusin?”

Siitä alkoi Katrinan uusi elämä. Johan lähti saman tien merille, palaisi ehkä syksyllä, toivottavasti ainakin jouluksi. Katrinan odotettiin menevän seuraavana aamuna peltotöihin eräälle kylän kapteeneista. Häntä pidettiin ulkopuolisena, hänen pohjalaiselle murteelleen naurettiin ja niin naurettiin hänen suurisuiseksi tiedetylle miehelleenkin. Mutta lähtisikö hän takaisin Pohjanmaalle isänsä taloon jossa naapurit nauraisivat taas, vain eri syystä. Onnekseen hän oli vielä nuori ja vahva, ja murtumaton. Hän rakentaisi itse itselleen uuden elämän.

Olin vain viikko pari aiemmin kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Leon, joka sijoittui niin ikään Ahvenanmaalle sen laivanrakennus- ja purjehdusaikoihin päättyen vuosikymmeniin ilmeisesti vähän ennen kuin Katrina alkaa. Suurin ero Leoon oli kuitenkin se, että siinä missä Leo kertoi nuoren pojan lähes uskomattoman ryysyistä rikkauksiin tarinan, piti Salminen päähenkilönsä ikeen alla.  

Minun oli hieman vaikeaa hahmottaa mihin kohtaan 1800-lukua Katrinan alku tarkalleen ottaen sijoittuu, koska kirjasta puuttuivat kaikki maailman tapahtumat mistä saada aikaraameja, kunnes aivan lopussa tuli suursota. Ensimmäinen maailmansota on minulla huomattavasti toisen tapahtumia huonommin hallussa, koska olen lukenut siitä paljon vähemmän. Minulla ei ollut myöskään minkäänlaista käsitystä siitä millaisia toimia se on Ahvenanmaalla tarkoittanut, joten näitäkin tietoja tuli kirjan innoittamana prepattua. 

Katrinalla oli kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen ajatusmaailma. Hän kieltäytyi esimerkiksi ottamasta vastaan kyläläisten keräämää rahaa lehmää varten, vaikka hänen lapsensa näkivät samaan aikaan nälkää, ja kyläläiset sanoivatkin, että vaikket itsesi, niin ota lastesi tähden. En alkuunkaan ymmärrä tuollaista tyhmänylpeyttä jossa muut ihmiset ja vieläpä lapset, joilla ei ole muita vaihtoehtoja eikä muita elättäjiä, joutuvat kärsimään äitinsä itseriittoisen luonteen takia. Jos hänellä ei olisi ollut näitä elätettäviä, niin ok, niskavuorelaistyyppinen kuuluisa suomalainen sisu kuuluisi luontevammin ajankuvaan. 

Mutta. Vain vähän myöhemmin Katrina oli kuitenkin katkera siitä, miten kuollut lapsi sai osakseen enemmän myötätuntoa kuin elävä lapsi. Ja näin sanoo nainen, joka kieltäytyi suomasta jokapäiväistä, ravitsevaa maitotilkkaa lapsilleen? 

Tiedän kyllä, että saatiin tulla paljon lähemmäs nykypäivää ennen kuin erilaisten avustusten vastaanottaminen tuli sosiaalisesti hyväksytyksi. Nykyään ei tunneta ylpeyttä mistä syystä olla ottamatta vastaan vaikkapa asumistukea, lapsilisää tai kotihoidontukea, jotka olisivat olleet Katrinalle kauhistus, rahaa tai siihen verrattavaa kun saattoi ottaa vastaan vain tehdystä työstä. Toisaalta palkka fyysisesti rankasta työstä kuvattiin usein riistoksi joka piti köyhät köyhinä; monen päivän rupeamasta joka täytti vallasväen aitat talveksi Katrina, joka teki töitä lähes siinä missä mieskin, sai ylläpidon ja joitain ruokatarpeita, kuten viljaa tai oman perunavaon tilallisen pellolle.

Missään vaiheessa Katrina ei tuntunut oikein ymmärtävän sitäkään, että saadakseen ystäviä tai edes hyväksyntää uutena ihmisenä seudulla, jossa piirit ovat pienet, aikaan jolloin sukupolvi toisensa jälkeen eli samalla pläntillä ja sukuun naitiin juuri ja juuri naapurikylästä, hänen pitäisi itsensäkin vähän yrittää, eikä nakella niskojaan. Vaikka Katrina sai osakseen niin paljon surua ja kärsimystä monella eri tavalla ja eri tahoilta, en silti oikein pitänyt hänestä juurikin tuon koppavan luonteen takia. Katrina halusi itse sanella tarkoin, millä tavalla ystävällisiä hänelle saatiin olla, ja koko aikanaan hän onnistuikin saamaan vain yhden ystävän. 

Johanistakaan en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni, mutta miehen puolustukseksi on sanottava, että hän oli luultavasti vain melko yksinkertainen, ja valinnut tai oppinut valitsemaan itselleen muiden naurattajan ja passiivisen naurettavana olemisen roolin, jolloin häneen suhtauduttiin kuitenkin perimmältään yhteisöön hyväksyen, vaikka saikin paikan pilkan kohteena. Mielestäni tätä tukee miehen lapsenomainen käytös, kun aikuinen mies tuohon maailman aikaan ostaa mieluummin karamelleja kuin viinaa ja tupakkaa, ja osoittaa ymmärtämättömyyttä tuomalla pienille lapsilleen meriltä kalliita leluja, eikä mitään hyödyllistä kuten kenkäparin tai kangasta vaatteisiin. Mutta hän ei tehnyt sitä ilkeyttään eikä juonitellen. Tämän takia minun oli helpompi tuntea myötätuntoa Johania kohtaan, kuin Katrinaa.

Ja vaikka Johan sai Katrinan mukaansa Ahvenanmaalle valheella, ei hän ainoa ollut joka valehteli, ja minä näin tosiaan Johanin enemmän luikurinlaskijana kuin tarkoituksenhakuisena valehtelijana. Mutta valheen jäljet näkyivät siellä täällä muidenkin taholta, niin että seuraukset olivat monesti suhteettoman isoja. Enempiä spoilaamatta, kirjan lukeneet tietävät mihin viittaan esimerkiksi koiran kohtalolla ja mitä siitä seurasi. 

Kirjaa kuunnellessa minusta tuntui aika harvoin siltä, että se olisi erityisen vanha, sen vanhempi kuin vaikka Lundbergin Leokaan. Tässä on varmasti oma merkityksensä Juha Hurmeen uudella suomennoksella. Mies teki sillä hyvän työn, sillä Katrina sai aivan uutta nostetta. Miten moni oli esimerkiksi 2000-luvulla lukenut kirjaa, tai edes muisti sen olemassaoloa, ennen tuota uutta suomennosta. Ei se ainakaan nauttinut suositun klassikon asemasta, vaikka kyseessä on kirja, jolla Salminen voitti ruotsalaisen kustantamon kirjoituskilpailun ja joka oli maailmalla tunnettu ja suosittu. Kirjasta tehtiin Ruotsissa elokuva, ja Salmiselle ehdotettiin useampana vuonna Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Meille Salminen ei kuitenkaan ollut mieluisa vaihtoehto, ja niin Sillanpää sai palkinnon.

Syy siihen, miksi Katrina luureihini päätyi on myös isolta osin Hurmeen syytä (tai ansiota), sillä halusin löytää pirkanmaalaisen suomentajan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos, ettei menisi taas sillä helpoimmalla eli kirjan on kirjoittanut joku täältä. 

Mirjam Lohi: Luumumukin arvoitus

 

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää, osa 3: Luumumukin arvoitus

Teos, 2021

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 7 h 20 min

Sointu on yrityksensä Do-Mi-So Lkv:n olemassaoloaikana, eli puolentoista vuoden mittaan, välittänyt kaikkiaan viisi asuntoa. Nyt hänelle saattaa tulla uusi myyntitoimeksianto, mikäli naapuri Kunto Kumpare päättää laittaa asuntonsa myyntiin. Mies oli vihjaillut niin Sointulle soittaessaan, mutta kun hän soittaa Kumpareen ovikelloa, hän löytää vain miehen pahasti sairastuneen avovaimon Tellervon ja tämän pienen Peku-pojan. 

Ehkä hän tosiaan potkaisee avovaimonsa Tellervon pellolle ja myy hienon rivitaloasuntonsa, vaikka ajatus ei tunnu hyvältä. Totta kai se itse pärjäisi. On suuren firman markkinointijohtaja, entinen huippusuunnistaja ja nykyinen triathlonharrastaja ja mitä vielä, mutta miten pärjäisi Tellervo?

Sointu ottaa Pekun yökylään leikkimään kuopuksensa Unelman kanssa että Tellervo saa nukkua. Hän oli ennen Do-Mi-So:n perustamista toiminut terveyskeskuksen psykologina eikä jäänyt sormi suuhun huomatessaan Tellervon tarvitsevan apua.

Tellervo oli löytänyt luumumukin töistä kotiin tultuaan. Tuntemattoman mukin, joka haisi kahvilta ja jossa oli vieraan naisen räikeän punaiset huulipunajäljet. Tellervo oli raivoissaan syyttänyt miestään sivusuhteesta ja paiskannut mukin seinään hajottaen sen palasiksi. Kurmo oli lähtenyt, jättänyt vastaamatta syytökseen ja antanut Tellervolle viikon aikaa pakata. 

Tellervoa pitää selvästi auttaa, jo Pekunkin takia, eikä Sointu raaski heittää mukinpalasia pois. Netistä hän löytää kintsugu-menetelmän. Siinä rikkoutunut astia kasataan uudelleen halkeamia kultaliimalla korostaen ja lopputulos voi olla hienompi ja arvokkaampi kuin alkuperäinen. Samalla tavoin, tavallaan, voisi varmasti kursia kokoon ihmisiä, ihmissuhteita?

Googlasin kintsugun, kylläpä nuo kultaliimalla korostaen kasatut astiat ovat kauniita! Muuten tämä Rouva Suominen välittää -sarjan kolmas osa jäi loppuvaikutelmaltaan edeltäjiään vaisummaksi. 

Pitkästä aikaa sarjakuvaa: Ellen T.

Mäkijärvi, Schreck, Turpeinen: Ellen T.

Teos, 2019

87 sivua

Ellen T:n on kuvittanut Annukka Mäkijärvi ja käsikirjoittanut Hanna-Reetta Schreck yhteistyössä Iida Turpeisen kanssa. Se ilmestyi keväällä 2019 osana HAM:in Ellen Thesleff -näyttelyä Minä maalaan kuin jumala. Sarjakuva on piirustustyyliltään mielestäni hyvin kepeää ja lennokasta ja sopii erinomaisesti aiheeseensa. Isoja, näyttäviä ja heleästi väritettyjä kuvia on mukana paljon. Teksti sitten olikin paikoitellen niin pientä, että sain ikänäköni kanssa tihrustella.

Tarinallisesti mukaan mahtuvat kronologisessa järjestyksessä Ellenin vuodet Pariisissa, Firenzessä ja Murolen kanavan valkoisessa talossa, jonne puolestaan sijoittuu Thesleffistä kertova Kati Tervon kirjoittama romaani Iltalaulaja, josta löytyy juttua blogistani täältä. 

Kirjasta käyvät hyvin ilmi tuon ajan naistaiteilijoiden syrjiminen, ja naisten ylipäätään. Kaikki opinahjot eivät vastaanottaneet naisopiskelijoita ollenkaan ja  siellä missä Ellen opiskeli, piti naisten maksaa opinnoistaan enemmän kuin miesten. Mukana on myös kohtaus, jossa Ellen menee ystävänsä kanssa kahvilaan ja heitä pyydetään poistumaan, koska naisille ilman herraseuraa ei tarjoilla.

Onneksi meidän taiteen parissa kultakautta eläneet naistaiteilijamme olivat niin sitkeitä, määrätietoisia ja rohkeita kuin Ellen Thesleff, Helene Schjerfbeck ja muut oman aikakautensa edelläkävijät, niin että saamme tänäkin päivänä heidän töitään ihailla.

Pertti Lassila: Kovassa valossa

Pertti Lassila: Kovassa valossa

Teos, 2019

217 sivua

Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta.

Siitä, mikä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen toistuu ja pysyy, tulee lopulta koko elämä.

Suoman äiti oli ompelijatar, rautateillä työskennellyt isä oli kuollut kun Suoma oli kymmenen, mutta he olivat pärjänneet kaksin. Kun Suoma täytti 17, hän meni palvelijaksi lääkäriperheeseen Kruununhakaan. Häntä kohdeltiin siellä ystävällisesti ja perheen äiti opetti hänet laittamaan paremman väen ruokaa. Asia voi olla hyvä ja kallis, mutta jos sitä ei ymmärrä eikä osaa käsitellä oikein, siitä tulee huono. Tämän hän oppi leikatessaan paistia syitä pitkin, muttei hänelle silloinkaan oltu vihaisia. 

Äiti oli neuvonut, ettei miestä kannata odottaa liian pitkään, vaan ottaa kelvollinen heti kun sellaisen löytää. Suoma oli kuitenkin jo 23 ja piti itsekin itseään nirsona, kun hänen tielleen osui Heimo. He kohtasivat oudoissa, hivenen kiusallisissakin olosuhteissa, kun kivijalan pienessä lyhyttavaraliikkeessä silkkisukkia myikin mies. Tämä sai Suoman aluksi epäilemään miehen olevan heitä jotka eivät ole naisista kiinnostuneita, mutta miehen pyydettyä hänet kävelylle kanssaan Suoma suostui. Liike oli Heimon äidin ja Heimo vain tuuraamassa vilustunutta äitiään.

Heimo oli aloittanut vakuutusyhtiössä tsupparina ja edennyt eteisvahtimestariksi. Eivätkä he kauaa ehtineet seurustella kun Heimo kosi ja Suoma suostui, sillä mies oli kunnollinen ja hänellä oli hyvä toimi. Kapinan tullen Heimo oli ainoana vartioimassa etteivät punaiset pääse sisälle mitään tuhoamaan ja Heimo hoitikin työnsä niin nerokkaasti, että eteni rauhan tultua vakuutusasiamieheksi. Kun Tarmo syntyi, he saivat vuokrata edullisesti isomman kodin vakuutusyhtiön talosta ja oli ihanaa olla sen ensimmäiset asukkaat.

Minä sisustin huoneet, etsin ja valitsin huonekalut, tahdoin käyttämätöntä tavaraa, en mitään vanhaa vaan uudenaikaista, jota sanottiin funkkikseksi. Se oli tummaa maalaamatonta puuta ja taivutettua kiiltävää metallia, vihertävää lasia, yksinkertaista ja korutonta, koska meidän elämämmekin oli yksinkertaista ja asiallista, mikä minua miellytti.

Heimo oli eteenpäin pyrkivä ja intoa puhkuva mies, joka oli tyytyväinen kun kotona odotti lämmin ateria ja siisti koti. Askel kerrallaan hän eteni yhtiössä ja kun Suomasta tuli johtajan rouva, hän huomasi miten liikkeissäkin alettiin kohdella häntä uudella tavalla. Sodan jälkeen Heimo oli menestynyt mies, mutta Suoma jäi miettimään montaa asiaa, elämää ja mikä siihen toi onnen, eikä vastaus kuitenkaan ollut raha.

On hyvä tietää, mihin kuuluu, että kuuluu parempaan väkeen eikä huonompaan, koska sille käy aina huonommin ja paremmalle käy paremmin. Joka luulee, että se asia käy toiseksi, ei asioita ymmärrä. Alhaalta voi joku noista ja menestyä, minä sen tiedän, mutta kun on ylhäällä, ei kannata piitata siitä mitä alhaalla on. On paras pysyä omassa piirissään, katsoa ympärilleen mutta ei alas. Se, että on parempaa väkeä ja huonompaa väkeä, on asia, jolle ei mitään voi ja parempi niin. 

Toinen osa kertoo Heljän tarinaa. Heljä on isättä kasvanut, äiti on elättänyt heidät silittämällä herrasväen vaatteita joita kotiapulaiset tuovat ja hakevat ruskeisiin paketteihin kauniisti viikattuna. Herrasväen, joka ei suo sen kummempaa ajatusta sille, kenen ansiosta pöydälle voidaan levittää täydellisen rypytön liina. Kun Heljä oli vähän isompi koululainen, hän alkoi tosissaan tivata tietoja isästään. Kuultuaan vanhempiensa tarinan, hän piti äitiään heikkona ihmisenä, joka ei käyttänyt mahdollisuuttaan mennä elämässä eteenpäin, ja päätti jo silloin, että itse pärjäisi paremmin. 

Nuorena uskoo, että voi tehdä elämästään mitä tahtoo, mutta se, mikä nuoressa ihmisessä on ihanteellisuutta, muuttuu vanhassa typeryydeksi, jos ei tajua, mitä itsestä tuli ja mitä itsestä ei tullut. 

Oppikouluun äidillä ei olisi ollut Heljää varaa laittaa, mutta tyttö oli tyytyväinen työpaikastaan ensin kukkakaupassa, sitten kirjakaupassa. Siellä hän tapasi Tarmon, Heimon ja Suoman pojan, joka periaatteessa oli häntä huomattavasti ylempänä luokka-asteikossa, mutta mies kuitenkin halusi alkaa häntä tapailemaan. 

Vaikka Tarmo oli erilaisesta perheestä kuin minä, tavallaan eri säädystä, tulimme hyvin toimeen. Hänen kanssaan oli helppo jutella, kun tutustuimme paremmin. Hän suhtautui kaikkeen paljon huolettomammin kuin minä, ja se oli minusta viehättävää. Hänessä oli jonkinlaista poikamaisuutta, vaikka hän oli minua vanhempi ja vaikka hän tietysti oli ollut sodassakin muiden miesten tapaan. 

Että minä taas nautin Lassilan eleettömästä, arkisesta kerronnasta. Kesän kerran mentyä tuli vahvasti mieleeni, samoin Finlandia-ehdokkaanakin olleen Armain Aika -kirjan äiti ja isoisä. Kaikissa kolmessa on ollut mukana vähintään kaksi sukupolvea omine elämäntarinoineen ja Lassila osaa tuoda nämä tasapuolisen kiinnostavasti esille. Kaksi viimeisintä ovat edenneet kronologisessa järjestyksessä ja se on mielestäni toimiva ratkaisu tällaiseen kirjaan. 

Sivut sisälsivät paljon mietteitä ihmisen elämästä, ajan kulumisesta ja kaiken merkityksestä itselle ja tuleville. Miten paljon virta vie mennessään, mikä on oma vastuu vai riittääkö, että pysyttelee pinnalla. Miten jotain asioita olisi paras unohtaa, mutta unohtumisen sijaan ne vain kasvavat, mitä enemmän yrittää unohtaa. Miten yksi valinta voi määrittää ihmisen koko elämän. Kestääkö rakkaus kaiken, keveneekö menneisyyden raskas taakka jakamalla sen toiselle ihmiselle. Kiinnostavaa pohdintaa läpi kirjan.

En minä ole kuka tahansa, olen ainutlaatuinen, minä itse, jossa ei ole mitään itsestäänselvää, ei edes itselleni. 

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää - Ruusun salaisuus

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää osa 2 - Ruusun salaisuus

Teos, 2019

288 sivua

Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta.

Chick lit "dekkaristi" on täällä taas! 

Sointu on 47-vuotias, turva-alalla työskentelevän Sampon vaimo ja kahden tytön, teini-ikäisen Amandan ja 6-vuotiaan iltatähden, Unelman äiti. Perheessä on myös perhoskoira Hani.

On kulunut vuosi siitä, kun Sointu perusti kiinteistövälitysfirmansa Do-Mi-So LKV:n, mutta bisnes on lähtenyt hitaasti liikkeelle. Nyt hänellä on onneksi kaksi toimeksiantoa ja ensimmäinen upea keskustakohde, se on ihan muuta kuin vuosaarelaisasunnot ja Sointu päättää panostaa siihen viimeisen päälle. Kohde osoittautuukin normaalia työläämmäksi, sillä palvelutaloon muuttava Alma Vaara on vaativa, usein tuiskahteleva asiakas ja työtä on paljon, tavaroiden lajittelua ja Alman muistojen muistiin kirjaamista. Alma on nimittäin antanut Soinnulle erikoistehtävän, hänen tulee henkilökohtaisesti palauttaa vanha kirja Alman nuoruudenrakastetulle. 40-luvun lopulla he olivat olleet tulevaisuudensuunnitelmia täynnä olevia nuoria, mutta sitten oli tapahtunut jotain mistä Alma ei halua kertoa ja heidän tiensä olivat eronneet ikiajoiksi, eikä Almalla ole tietoa edes siitä onko mies vielä elossa ja jos, niin miten hänet voisi tavoittaa.

Suomiset asuvat Soinnun heille löytämässä upeassa rivitalokodissa Helsingin Aurinkolahdessa. Asunto-osakeyhtiö Aurinkoisen muut asukkaat ovat ensimmäisen Rouva Suomisen, Valuneen taikinan tapauksesta tuttuja, kuten Schumacherit ja Lapveteläiset, joille odotetaan jo viidettä lasta. Petolliselta Pasi Palolta vapautuneeseen asuntoon on Sampon suureksi harmiksi muuttamassa Pasin ystävä, se lipevä ketku, suulas ja rasittava Kurmo Kumpare puolisonsa Tellervon ja pienen Peku-pojan kanssa. Kun suunnistusta ja pyöräilyä harrastava, kropallaan pullisteleva Kurmo kutsui itsensä katsomaan Sampon seurassa Vueltaa, Espanjan ympäriajoa, Sampoa alkoi ärsyttää miksi Soinnun piti taas päteä loihtimalla miehille ylitsepursuavat teeman mukaiset tapastarjoilut ja miksi Sointu tapittaa niin ihailevasti Kurmoa mitä tämä sanookin? Kurmon ja Soinnun välillä on selvästikin menossa jotain, miksi muuten Sointu torjuisi oman miehensä jatkuvasti. 

- Sointu! Nukutko sinä? Missä lapset ovat? Sampo on tullut kotiin ja ravistaa Sointua olkapäästä pomppiva Hani vierellään. 
- Mitä?... Taisin minä nukkua... Paljonko kello on? 
- Kohta kaksi... Tulin aikaisin. Ajattelin,  että voitaisiin vähän... mmm... Ihan rauhassa pitkästä aikaa, Sampo supattaa Soinnun korvaan, halaa. - Turrvamies on hurrjamies.
- Vooi... Eei... Nyt en kyllä jaksa, Sointu pyyhkii unenpöpperössä kuolaa poskeltaan. - Yyy... Anteeksi. Et sä voi yhtäkkiä tänne pölähtää, kun mä teen töitä... Ja tänään oli jo liikuntaa, kun kävin joogassa.
- Just joo. Työn tekemiseltä näyttää. 
- Joo joo. Mä ideoin... Ideointi ja visiointi ovat työtä... Ja lepääminen on työterveyshuoltoa. Mikset sä sopinut etukäteen... Kertonut. Olisin voinut valmistautua. 
- Mistä lähtien sä olet valmistautumiaikaa tarvinnut? 
- Vaikka tästä lähtien. Ei tunnu kivalta, että sä yhtäkkiä siihen ilmestyt... Säikähdin... Mut voidaanhan me halailla. 
- Halailla! Nyt ei kuule halailu kiinnosta... Lähden lenkille, Sampo rymistelee yläkertaan vaihtamaan vaatteita. 
- Lenkille? Jäätävässä sateessa?
- Ei haittaa! Sampo huutaa yläkerrasta. 
Sointu tokenee hitaasti. Venyttelee. Kylläpä nukuin. Rapsuttaa Hania. Pizza-taxi-päivä. Ja blogi saa jäädä tältäkin päivältä. 

En vieläkään ymmärrä miksi Rouva Suominen välittää -sarjan kirjat ovat kirjastossa dekkarihyllyssä. Ensimmäisessä osassa oli sentään tapahtunut kuolemantapaus, jota Sointu selvitteli ohimennen, mutta Ruusun salaisuudessa ei tapahdu minkäänlaista rikosta eikä kukaan kuole. Jos siis haluat lukea dekkarin, älä valitse tätä. Ruusun salaisuus on chick litiä, kuten itse olen tottunut luokittelemaan, tai mama litiä, kuten kustantaja takakannessa kirjaa kutsuu. Sointu etsii asiakkaansa pyynnöstä henkilöä tämän menneisyydestä, mikä ei nykyisenä internetin aikana ole erityisen haastavaa, mutta enimmäkseen kirjassa pureudutaan ihmissuhteisiin, teemoina esimerkiksi pitkän avioliiton väljähtyminen, mustasukkaisuus ja urakehitys, tai Soinnun kyseessä ollen haaveissa siintävä urakehitys.

Nyt kun tämä "väärinkäsitys" on korjattu (hih!) voin todeta, että Ruusun salaisuus on lämpimän viihdyttävää lukemista koronakotoiluun. Hauskaa ja herttaista arjen romantiikkaa ja chick lit tyylisiä väärinkäsityksiä. 

P.s. Jos jäit katselemaan kolmen pisteen käyttöä tuossa lainauksessa, kirja ei ole sitä valtoimenaan. En ollut lukiessani kiinnittänyt siihen edes huomiota, tarina vei niin mukanaan. 

Tammikuun äänikirjoja

Kuuntelin tammikuussa peräti kahdeksan äänikirjaa (ja luin niiden lisäksi neljä kirjaa ja yhden sarjakuvan). Ensimmäiset pari viikkoa käytin Storytelin ilmaisjaksoa, sen päätyttyä kuuntelin pari kirjaa kirjaston kautta ja loppukuusta tutustuin Nextoryn palveluun. Palvelut ovat minusta yllättävän erilaiset ja pidin eniten Storytelin sovelluksesta. Siinä pystyy esimerkiksi vaihtamaan kuuntelun e-kirjan lukemiseen todella kätevästi (jolloin on helpompi esim kirjoittaa haluamansa lainaus kirjan esittelyyn) ja muutenkin sovellus oli ainakin tälle käyttäjälle käyttöystävällisempi.

Osasta kirjoja olen jo kirjoittanut omat juttunsa, tässä linkit niihin:

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut 
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta 
Jussi Nikkilä: Näyttelijä
John Irving: Kaikki isäni hotellit 

Lopuista tässä vähän tiivistetympää juttua.

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu 

Docendo, 2019
4 h 16 min
Lukija: Jari Nissinen

Kaverukset Jani ja Jykä pyörittävät ravintolaa Kuortaneella. Kulma-Baari pysyy nippa nappa pystyssä ja tiskin alta myydään ruohoa valikoiduille asiakkaille. Rahapula ajaa Janin kohti rahakkaampia diilejä ja yhdessä tyttöystävä Minnan kanssa päädytäänkin hakemaan vahvempaa kamaa Espanjasta. Heti kirjan alussa käy kuitenkin ilmi, että Minna palaa Espanjasta ruumispussissa.

Minnan kuolemaa tutkittiin, mutta ainakaan valvontakameran kuvista ei voitu päätellä mitään. Yhteinen asuinpaikkakunta aiheutti luonnollisesti kuulustelua, mutta kun Minna osoitetietojen mukaan asui yhä äitinsä luona eikä tämä tullut maininneeksi poikakaverista mitään, ei löytynyt syytä yhdistää matkalaisia toisiinsa. Janin ja Minnan yhdessä laatima suunnitelma oli toiminut. Melkein. 

Muilta osin romaani on road trip vanhaa saabinromua trailerilla hinaten kohti Ruotsin Trollhättania, tapaamaan noitaa joka herättäisi henkiin tuhkatun Minnan. Hauskoja elementtejä ja ihan kiinnostavaa kuunneltavaa, mutta odotanko lisää romaaneja Hanhiniemeltä... ehkä kuuntelen ennemmin hänen biisejään ;)

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin
Teos, 2019
Suomennos: Laura Jänisniemi
8 h 28 min
Lukija: Hanna Saari

Ystävykset Saga-Lill ja Emmy Stranden, Nathan ja Gusten Grippe. Lähes kymmenen vuotta sitten on tapahtunut joukkoraiskaus, jossa pojat olivat osallisina. Kauhun neliapila, kuten heitä kutsuttiin. Häggertin kartanossa asui Nathanin perhe, arkkitehti-isä ja maailmankuulu talousasiantuntijaäiti Annelise. Myös Gusten majaili siellä, koska kuuluisa oopperalaulajaäiti Angela Grippe kiersi maailmaa. Tuolloin teinipojat olivat vielä mitä parhaimmat ystävät, enää he eivät ole tekemisissä keskenään. 

Raiskaus ei ollut mikään hetken mielijohde vaan Nathanin entiselle tyttöystävälleen suunnittelema julma, kahdeksan tuntia kestänyt kosto. Sascha on läheisen tyttökodin kasvatti, yhteisössä täysin nobody. Gusten oli lopulta se joka toimitti Saschan sairaalaan, mutta miksei Sascha halunnut tehdä rikosilmoitusta, miksi hän kielsi mitään edes tapahtuneen? 

Kun Gusten tutustui Emmyyn, kaikki oli jo tapahtunut. Mutta Gusten ei kertonut hänelle siitä mitään. Ei yhtään mitään. Omituista. He olivat monta vuotta yhdessä, eikä hän silti koskaan kertonut.

Ja toisaalta se oli täysin johdonmukaista.

Älä katso taaksesi, aloitetaan tästä. Kuin yhteisestä sopimuksesta.

Kun he tapaavat Leijonapuiston penkillä elokuun 2009 lopulla, Emmy nostaa etusormensa pystyyn (kun Gusten avaa suunsa kertoakseen lisää itsestään ja perheestään, kuinka sen nyt sanoisi, "edellytyksistään").

"Shhh. En halua kuulla", hän sanoo. "Etkä sinäkään halua. Kukaan ei halua kuulla."

Varjosta aurinkoon, älä katso taaksesi. Tabula rasa.

Kuka tappoi bambin oli erikoisin kirja jonka olen aikoihin lukenut. Se kuvasi todella taidolla tiivistä ylemmän luokan yhteisöä, jossa tapahtuu rikos joka halutaan lakaista maton alle. Kuten Nathanin äiti totesi, käännetään uusi sivu ja uusi sivu niin kauan, että enää ei muisteta mitä joskus oli.

Selasin myös e-kirjaversiota sen verran, että näin miten painetussa tekstissä oli käytetty suuria kirjaimia ja tekstin sijoittelua sivuilla, mutta kirja toimi hienosti myös äänikirjana ja pidin sen lukijasta todella paljon. Se oli myös todella jännä olematta jännäri ja kuuntelin sitä ahnaammin kuin montaa jännäriä. Myös toistoa käytettiin tehokeinona taitavasti. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos, 2020
Äänikirjan lukija: Usva Kärnä
Kesto: 3 h 52 min

Nainen on tehnyt lukuisia raskaustestejä, mutta vain kahdesti niihin on ilmestynyt kaksi viivaa. Ensimmäisellä kerralla hän oli juuri ollut täyttämässä neljätoista vuotta. Anestesialääkärin silmistä oli ollut havaittavissa surua ja myötätuntoa ja kotiin tyttö pääsi jo aborttia seuranneena päivänä, yksin bussilla. Kaksi viikkoa myöhemmin hän jäi kiinni toimenpiteestä äidilleen, kun kotiin tuli lasku jota tyttö ei ollut osannut huomioida. He itkivät äidin kanssa yhdessä.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin kello on kuusi aamulla. Raskaustesti on hyvä tehdä vasta aamuvirtsasta, joten olen herännyt pidättelemään pitkin yötä. Istun kylpyhuoneen lattialla ja nautin tiedosta hetken ihan vain itsekseni. Positiivinen tulos tuntuu positiiviselta.

Pian kömpisin takaisin sänkyyn ja kuiskaisin uutisen myös aviomiehelleni. Nauraisimme kutkuttavia hörähdyksiä, joissa kuuluisi sekä innostus että pelko tulevasta. Mutta sitä ennen haluan tuntea lattialämmityksestä kuumat kaakelit paljaita pakaroitani vasten ja miettiä, kuka meille muuttaisi asumaan. Pitäisinkö hänestä, ja vielä tärkeämpää, pitäisikö hän minusta?

Sjöholmin esikoisromaani on elämänmakuinen omakohtainen teos. Joidenkin mielestä se on turhankin suorasukainen seksin suhteen, mutta minä alan olla jo tottunut siihen, että nykyään voidaan asioista puhua suoraan. Tässä on niin paljon enemmän sisältöä, nuoren naisen kasvutarinaa, äidiksi tuleminen, sitä ennen viikonloppuisän kanssa seurustelu; olisiko hänestä parikymppisenä äitipuoleksi. 

Inka Nousiainen: Mustarastas 
Wsoy, 2019
Äänikirjan lukija: Eeva Soivio
Kesto: 3 h 11 min

Sä olit kaikin tavoin lähtökuopissa, sulla oli autokin jo odottamassa. Mazda 626, vuosimallia -83, hopeanharmaa, punaisella plyysiverhoilulla. Marraskuussa sä täyttäisit kahdeksantoista.

Kirja perustuu tositapahtumiin. Äänikirjan lukija Eeva Soivio on esittänyt sitä monologinäytelmänä KOM-teatterissa ja Nousiainen kirjoitti kirjansa siihen pohjautuen. 

Kirjan minähenkilö, Eeva, puhuu veljelleen joka katosi risteilyllä 30 vuotta sitten, eikä koskaan palannut kotiin. Tapahtumat pulpahtavat uudestaan mieleen, kun sisaresta tulee äiti. 

Sulle ei voinut tuoda kukkia sillä ethän sä ollut kuollut. Sä olit vain jossain eikä me tiedetty, mitä se tarkoittaa.

Aihe on luonnollisesti surullinen, mutta kirjan kieli on kaunista. Siinä käsitellään sekä tapahtunutta että sisaren ja perheen äidin tuntemuksia, jonkin verran myös sisaren omaa kasvua ja hänen ihmissuhteitaan. Pidin etenkin siitä miten luontevaa puhekielinen teksti oli ja äänikirjana tämä toimi erityisen hyvin. Tarinan pituus oli myös oikein sopiva. 

Niina Miettinen: Suopursu

Niina Miettinen: Suopursu

Teos, 2019

261 sivua

Eletään 1970-luvun puoliväliä Pohjois-Karjalassa. Kolme aikuista naimatonta sisarusta, Anja, Pietari ja Hannu ovat kaikki jääneet synnyinseudulleen. Anja, joka on sisaruksista vanhin, hoivaa halvaantunutta äitiä kuten äiti aikoinaan hoiti pientä Anjaa. Keskimmäinen, 34-vuotias pomottavaluonteinen Pietari joka piinaa aivan erityisesti Anjaa, viljelee heidän pientä maatilaansa. Kuopus Hannu asuu omassa mökissään suon laidalla ja elättää itsensä joten kuten taiteellaan, vaikka isäntien metsästyskoirien maalaaminen miestä turhauttaakin. Kun pitkään sairastellut äiti kuolee, kukkalaitetta tilatessa kolmikko tutustuu vasta paikkakunnalle muuttaneeseen hautaustoimiston sijaiseen Olgaan. 

Hannu on käynyt taidekoulua, muttei koskaan ole saanut töillään läpimurtoa isomman yleisön tietoon. Nyt hän on saamassa näyttelyn kirjastoon, juuri kun äiti kuolee.

Lämpö raukaisi. Hannu kääntyi lauteilla kyljelleen. Jos uni armahtaisi, hän antaisi sen viedä. Kylmyys kyllä herättäisi, sitten hän menisi mökkiin, ottaisi lehtiön ja avaisi hellan luukun, etsisi käteensä sopivan hiilen. Kuolema piti luonnostella tässä tilassa, kasvattaa harsopäälle talvikuun hehku. Jos hän tavoittaisi sen, taulu ehtisi vielä näyttelyyn, olisi sen sielu.

Olga, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin sisarukset, mullistaa kaikkien kolmen elämän ihastumalla Hannuun. Anja, hän jonka elämänsä oli pingotettu aamulypsyn ja iltalypsyn väliin kuin lakana, jota vedettiin molemmista päistä, saa Olgasta ystävän ja rohkaistusta elää välillä niin kuin olisi voinut haluta.


Anja ei ollut toivonut lasta omalle kohdalleen, kun jotenkin se oli mennyt niin, että elämä oli sysinyt hänet erilleen tilanteista, joissa kiehnäydyttiin poikien kanssa ja alettiin kulkea käsikkäin. Hänellä oli muuta. Töitä ja passuuta. Jos joku sillä tavalla pitempään katsoi, hän käänsi päänsä pois. Ja jos kotona oli tottunut olemaan, ei sieltä poiskaan enää osannut lähteä tai edes haikailla.
Nyt Olga saisi lapsen. Jokin tyhjä kohta, jota Anja on mukanaan kuljettanut, täyttyisi. Jos Olga vain antaisi, Anja kyllä auttaisi. 
"Suanko minä sen hoitamisessa avittoo?"
"Tietysti saat", Olga sanoi, tuli pöydän toiselta puolelta ja halasi.

Hannun puolelta kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Olgan tultua raskaaksi mies jotenkin erkaantuu tästä ja alkaa muistella taidekoulutoveriansa Kaarloa, miettii mitä tälle kuuluu nyt ja lukee Kaarlolta kauan sitten saamaansa kirjettä vaikka on jo vuosia sitten päättänyt ettei koskaan enää avaa sitä. 

Kuka on kirjan suopursu? Ehkä vähän jokainen, mutta ainakin tarinan sitkeät naiset. Anjasta tuli lempihahmoni, haluan uskoa että hän kasvoi vielä vahvemmaksi kirjan päätyttyä. Minua miellytti myös ajankohta ja maaseutukuvaus sekä kirjailijan kieli. Vähän vanhempi lukija löytää tästä varmasti nostalgiaa ja vaaramaisemat tunteva kotiseuturakkautensa murretta myöden. 

Lukumaratonilla 4.8 lukemani kirjat

Osallistuin tänä kesänä kaikille kolmelle kesän lukumaratonille. Tälle viimeiselle olin parhaiten etukäteen valmistautunut ja olinkin lainannut kirjastosta ihan kelpo kasan novellikokoelmia. Loppujen lopuksi luin yhden pienoisromaanin, yhden kertomuskokoelman ja lopuksi ehdin lukea suurimman osan yhdestä novelliantologiasta.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon
Otava 2018
189 sivua

Aloitin luku-urakkani Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon -kertomuskokoelmalla ihan siitä käytännön syystä että olin viikolla lainannut sen viikon vippilainaksi kirjastosta. Uuden kokoelman kirjoitukset ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017. Kuten olen ennenkin huomannut, minulla ja Härkösellä on paljon samankaltaisia ajatuksia, mutta tästä uudesta kokoelmasta löysin yhden merkittävän eron. Hän ei nimittäin ollenkaan pidä koirista ja minähän olen täyttänyt kotini niillä ja kasvatan pentuja :-D Aion tästä huolimatta jatkaa Härkösen lukemista ;-)

Aiheita kirjoituskokoelmassa on laidasta laitaan kuten arvata sopii. Se oli omiaan myös kasvattamaan matkakuumetta, vai miltä luulet kuulostavan sen että Härkönen kertoo käyneensä Pariisissa kymmenkunta kertaa ja Roomassa kuusi kertaa kun itse olen käynyt molemmissa vain kerran? Muutenkin monessa kirjoituksessa ollaan joko matkalla tai ainakin sivumennen mainitaan. 

Minulla on ikävä matkatoimistojen esitteitä. Vain harvat matkatoimistot julkaisevat enää katalogeja. Oli ihanaa selailla kiiltäviä vihkosia ja katsella kuvia eri kohteista. Palmuja, turkooseja uima-altaita, auringonlaskuja. Nyt toimistot esittelevät matkoja verkossa. Ei ole sama asia.

Ei ole minustakaan.

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta
Otava 2017
157 sivua

Olin etukäteen ajatellut että Härkösen jälkeen tartun novellikokoelmaan, olihan niitä niin monta odottamassa. Aloin kuitenkin lukea  Sanna Karlströmin esikoisromaania Multaa sataa, Margareta. Karlström on aiemmin julkaissut runoja ja tämä näkyy myös hänen pienoisromaaninsa tekstistä. Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme kertojaa; Margareta, hänen äitinsä Linnea ja hänen tyttärensä Eloisa. Margareta on 45-vuotias, hänen tyttärensä on vielä lapsi ja Linnea on seitsemissäkymmenissä. Kirjassa ei suoraan kerrota mitä aikaa nyt eletään, mutta Margareta on syntynyt sodan jälkeen, käytössä on vielä lankapuhelin ja tytöllä on letit ja pompulat. Margaretan mies on kuollut puolitoista vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa eikä Margareta meinaa päästä tästä vielä eteenpäin. Miehensä tavaroita vihdoin pois siivotessaan Margareta kohtaa kuitenkin myynti- ja ostoliikkeessä Erikin.

Siinä hän on! Margareta hätkähtää hereille, mies hänen vieressään hengittää, jokin kulkee sisuksissa ylös ja alas. Erik makaa siinä kuin kinos, hyvin lähellä, Margareta muistaa kuinka on lojunut leveässä sängyssä yksin kuin aavikolla, yksin kuin meren pohjassa, ketään tavoittamatta. Hänen suunsa on ollut vuoroin täynnä hiekkaa, vuoroin täynnä vettä. Nyt hänellä on Erik kätensä ulottuvilla, ja jos hän niin haluaa Erik avaa silmänsä, tekee, tulee, menee. 
Siinä Erik on, eikä ole yhtään kuollut, vaan koko ajan vähän rapiseva, liikuttava, eikä niin kuin tuo hiiren kokoinen paska, Alan, joka napittaa häntä valokuvasta yöpöydältä: se joka häipyi. 
Kuvan mies ei tee yhtään mitään, ei vanhene, happane, päästä irti, eikä sieltä kukaan katso vaikka silmät onkin, madonreiät, aina auki.

Mikä ihmeen uussuomalainen? -novelliantologia
Teos, ei julkaisuvuotta, 2008 tai 2009?
146 sivua

Kolmantena kirjana tartuin vihdoin novellikokoelmaan Mikä ihmeen uussuomalainen? Se on lähtöisin Kustannusosakeyhtiö Teoksen ja Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden 2008 kansallisen toimikunnan järjestämästä kilpailusta joka suunnattiin kirjoittajille jotka elävät monien kulttuurien vaikutuksessa. Aivan erityisesti etsittiin maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia. Antologian 13 novellin kirjoittajat ovat lähtöisin esimerkiksi Venäjältä, Syyriasta,  Turkista ja Hollannista. Osa on kirjoittanut omasta elämästään, osa täysin fiktiivistä, osa pitkälti kokemuksiaan, osa pohdintojaan elämästä kuten Afganistanissa syntynyt, novellia kirjoittaessaan 16-vuotias ja kolme vuotta Suomessa asunut Aziza Hossaini:

Minusta elämä on pitkä silta. Me kaikki kuljemme sillan yli. Sillan alla on iso meri. Kun kuljemme sillan yli, kuvamme näkyy veden pinnalla. Ne ihmiset, joista jää hyvä kuva, ovat onnellisia, ja ne ihmiset joista jää huono kuva, ovat onnettomia. Meidän on pakko kulkea elämän sillan yli, jotkut ihmiset kulkevat tämän matkan autolla, jotkut pyörällä ja jotkut kävelevät. Ne jotka ovat autolla, eivät ymmärrä, miltä tuntuu heistä jotka kävelevät. Tässä maailmassa rikkaat ihmiset kulkevat autolla ja köyhät kävelemällä. Joskus rikkaat ihmiset kulkevat köyhien ihmisten päältä eikä kukaan huomaa, mitä köyhälle tapahtuu.

Yhden nimen kirjailijaluettelosta tunnistan, Alexandra Salmela on kirjoittanut myöhemmin myös romaaneja.

Kokoelma on aika sekava, enkä omaksi harmikseni päässyt siihen yhtä hyvin kiinni kuin aikaisemmin lukemaani tietokirjaan, jossa maahanmuuttajanaiset kertoivat kokemuksistaan. 

Klassikkohaaste 7; Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Teos 2012, 259 sivua

1. painos vuodelta 1960

Eletään 1950-luvun Helsingissä. Rouva Pyy on kotirouva ja kolmen lapsen äiti. Perheeseen kuuluu myös rouva Pyyn anoppi. Perhe on juuri muuttanut reilun 80 neliön rivitaloasuntoon mutta Rouva Pyy ei ole uuteen kotiin ollenkaan tyytyväinen, vaan kutsuu sitä kanakopiksi. Eihän siellä ole huonetta edes apulaiselle. Hän haaveileekin omakotitalon rakentamisesta, vaikkei heillä oikeastaan ole siihen varaa.

Rouva Pyystä tuntuu että elämä valuu hukkaan. Hänestä tuntuu siltä kuin olisi kotona vain yleiskone, eikä hänen miehensä edes huomaa onko huoneessa pölynimuri vai hänen vaimonsa. 

Entä silloin kun olisin halunnut perustaa mattokutomon? Minulla on hyvä värisilmä, sen voi todistaa kuka tahansa, katso ympärillesi, ja jos minun vain olisi annettu yrittää... Ja entä silloin kun olisin halunnut mennä sanomalehtialalle? Mitä sinä teit? Sinä teit minut tahallasi raskaaksi, että minä vain pysyisin aina kotona. Ja tässä minä istun. Tätäkö minun elämäni on oltava, että on annettava kaiken mennä ohitse? Ja hyvä siinä on sitten vihjata toisten miesten vaimoista, jotka yrittävät ja ovat tarmokkaita, kun sinä ensin olet järjestelmällisesti leikannut minulta siivet.

Rouva Pyyllä on suunnaton tarve näyttää, hän on nousukas. Hän käy kadulla ihailemassa miltä uudet verhot näyttävät heidän ikkunoissaan. Hän kaipaa että ystävät ihailisivat hänen kauniisti pystyssä olevia kulissejaan. Rouva Pyy hankkii esimerkiksi kotiin uuden taulun josta kukaan ei osaa sanoa mitä se esittää. Rouva Pyy itse sanoo siinä olevan erilaiIisia väripintoja. Ei sitä voi paremmin selittää ja pääasiahan on, että ystävät ja naapurit kadehtivat häntä taulun ostamisesta. 

Kaiken keskellä rouva Pyy on kuitenkin onneton. Hän kokee ettei hänen olisi pitänyt mennä naimisiin niin nuorena kuin meni, eikä varsinkaan hankkia peräkanaa kolmea pientä lasta, eikä jäädä niiden kanssa kotiin vaan yrittää jotain muuta, niin ettei nyt olisi keski-ikäinen nainen jonka elämässä ei ole muuta sisältöä kuin lapset ja koti. Oma peilikuvakin näyttää vieraalta ja vanhalta, ei hänen omasta syystään vaan siksi että mies ja anoppi ovat pakottaneet hänet elämään sellaista elämää kuin he elävät ja se kaikki näkyy kasvoista.  Elämäänsä piristääkseen hän hankkii rakastajan mutta tämäkään ei ihaile häntä tarpeeksi, ei anna hänelle sitä huomiota jota hän kaipaa. 

Mutta niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päälle. Sinä olet niin kuin se nainen, joka näki unessa valkean lehmän tulevan ovesta, lehmä ammui haikeasti. Ja nainen syytti unessa ettei lehmää lypsetä vaikka sen utareita pakottaa maito. Olet kuin naiset ovat, näkevät unia, heräävät aamulla, katsovat tyhjin silmin ja ovat joko pettyneitä kun ei uni ollutkaan totta, tai kiittävät onneaan siitä että se oli unta mitä he unessa tekivät. 
Rouva Pyy väänsi pesukoneen katkaisijaa. Kasvot olivat tyhjät. Ja hän yritti muistaa mitä mies oli sanonut juuri vähän ennen kuin lapset lähtivät ulos, kun hän oli vastannut että puhutaan sitten kun lapset ovat ulkona. Mies oli halunnut puhua jostakin. Mutta sitten oli alettu puhua aivan muusta, lapsista. 
Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot. 
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.

Tässä Vartion romaanissa on nähty samankaltaisuutta Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn jonka olen aiemmin lukenut bloggareiden klassikkohaasteeseen ja tuon samankaltaisuuden tavoitan itsekin. Molemmat ovat tyytymättömiä puolisoonsa ja elämäänsä, elävät haaveillen paremmasta tai edes jostain muusta ja sortuvat aviorikokseen. 

Juonivetoinen romaani ei ole, eikä nopeatempoinen muutenkaan. Ajankuvana se toimii mielestäni hyvin, joskin kirjan lukeminen tuntui minusta siltä kuin katsoisi jotain kuusikymmenluvun elokuvaa. Vielä kymmenen vuotta aiemmin, sodan jälkeen, rouva Pyykin olisi varmasti asettunut kohtaloonsa kotirouvana (ja tavallaan aviomiehensä jatkeena) sitä enemmän kritisoimatta, mutta nyt uuden, modernimman elämäntavan tullessa ihmisten tietoisuuteen hän kyseenalaistaa kaiken. Hän haluaa olla itsenäinen nainen, jonka ei tarvitse pyytää kaikkeen rahaa tai lupaa mieheltään, nainen jolla voisi olla oma ura, vaikkapa yritys vaikka pienikin, kunhan se antaisi hänelle omaa rahaa, itsenäisyyttä ja enemmän mahdollisuuksia kuin pelkkä kotirouvana eläminen. Nykypäivän Rouva Pyylle lääkäri varmaankin määräisi masennuslääkkeitä, viisikymmenluvun rouvalle lääkäri ehdotti ulkomaanmatkaa.

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows: Sisämaa

Teos 2018

190 sivua

Nuori nainen muuttaa Etelä-Ruotsista kauas pohjoiseen, Napapiirin tuntumaan, poikaystävänsä luokse. Kaikki ihmettelevät tätä ratkaisua, niin tytön perhe ja ystävät siellä etelässä, kuin pienen pohjoisen paikkakunnan asukkaat. Miksi niin päin? Vielä enemmän sitä ihmetellään, kun leviää tieto, että ero poikaystävästä tuli jo muuttokuormaa pakatessa. Hän kuitenkin teki ratkaisunsa ja pakettiauto suuntasi pohjoiseen tyttö mukanaan. 

Tuhannen kilometrin matkasta ei tule sietämätön, tunnemme toisemme liian hyvin, mutta siitä tulee turha. 
En jaksa olla se joka ottaa ratkaisevan askeleen joten odotan, että hän tekee sen. Ehtii kulua viikko ja ja kahdesta huoneestani on ehtinyt tulla asuttavia ennen kuin hän haluaa puhua. Meidän ei tarvitse sanoa toisillemme paljon. Sanomaton on sanottu ja tiedämme kumpikin, ettei tämä muuta paljonkaan. Ja minä jään tänne asumaan olen tehnyt valintani.

Työpaikka löytyi helposti, taajaman ruokakaupasta. Taajamassa on liikkeitä vaatekaupasta elektroniikkamyymälään. On kioski josta hakea irtokarkkeja, on hotelli jossa nainen viettää useammankin lauantai-illan. On työkavereita ja pian hän tuntee kaikki asiakkaatkin, mutta oikeita ystäviä nainen ei löydä. Vielä vuodenkin kuluttua hän tuntee itsensä ulkopaikkakuntalaiseksi. Vielä vuodenkin kuluttua paikalliset ihmettelevät; miksi hän on edelleen täällä?


Fredrik syö lounaaksi grillatun broilerinpuolikkaan ja minä syön pussikeiton. Hän kääntyy puhumaan minulle paikaltaan tiskipöydän äärestä: Meinaakko sie jäädä tänne, olekko sie nyt oikein muuttanut tänne? 
Olen asunut täällä yli vuoden kun hän sanoo niin ja tajuan että se on vähin mitä vaaditaan. Että niin pitkän ajan kuluttua olen voinut oikeasti päättää jäädä. Etten ole vain kokeilemassa, haastamassa itseäni, vaan haluan ehkä tosiaan asua täällä. Hän tietää toki alkuperäiseen syyni muuttoon ja tietää sen hävinneen, mutta hän ei tiedä, kukaan ei tiedä, miksi jäin. En vastaa kysymykseen suoraan vaan sanon oikeastaan vain sen minkä me kumpikin tiedämme, että olen nyt asunut täällä yli vuoden. Katselen ulos ikkunasta parkkipaikalle, Fredrikin kalliin auton ympärillä pyryttää lunta. En ole tottunut siihen että kysytään, en ole tottunut miettimään vastausta.

Sisämaa on hyvin arkinen ja eleetön romaani. Se julkaistiin yhtä aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Tapahtumia siinä on vähänlaisesti. Romaani perustuu lähinnä naisen omiin ajatuksiin, ei niinkään tekoihin tai tapahtumiin. Lukemista hankaloittaa kronologinen epäjärjestys. Luvut ovat monesti 1-3 sivun mittaisia ja yhdessä voidaan puhua jäiden lähtemisestä, seuraavassa on keskikesä ja sitä seuraavassa vaikkapa talvi. Samoin tapahtumat poukkoilevat. Eräs sivuhenkilö kuolee, mutta muutamaa lukua myöhemmin nainen kertoo tämän olevan hänen luonaan yötä. Tätä epäloogisuutta ei ole kuitenkaan ilmaistu mitenkään, esimerkiksi otsikolla "Aiemmin keväällä" tai "Myöhemmin samana syksynä." Tämä teki lukemisesta melko haastavaa. Kehityskertomustakaan en tässä varsinaisesti näe.

Useimmat täällä asuvat ovat syntyneet täällä, muut ovat saaneet selittää tulonsa. Ei tänne niin vain tulla eikä tänne niin vain sulauduta.
Täältä pois muuttamista ei tarvitse selittää.

Sisämaan arvio on osa Naistenviikko kirjablogeissa 2018 tapahtumaa, jota emännöi Tuijata. Kirjapohdintoja. -blogi. Koosteen kaikista naistenviikolla arvioiduista kirjoista löydät täältä: 
Klik!