2 x rojua - Nelli Hietala & Inkku Kärkkäinen

Tänään paketoidaan yhteen kaksi kirjaa, joiden sivuilla on paljon roinaa. Nelli Hietalan kirjassa perheen isä on tehnyt romusta taidetta, jota hänen perheensä ei ymmärrä. Inkku Kärkkäisen kirjassa päähenkilö konmarittaa työkseen. Molemmat aloittavat uuden sarjan, ja Kärkkäinen on myös esikoiskirjailija.

Nelli Hietala: Romurakkautta
#1 Sulkavaaran siskokset
Karisto, 2023
Lukija: Anni Tani
Kesto: 5 h 40 min


Jessi(ca) oli 38-vuotias, eronnut ja paossa pitkäksi venynyttä putkiremonttia. Pakopaikaksi hän oli valinnut nuoremman sisarensa Johannan kodin kaukana sivistyksestä.

Yksi syy siihen oli heidän puoli vuotta aiemmin kuolleen isänsä jäljiltä jäänyt talo. Ei se ollut minkään arvoinen, kuten eivät vastaavat tönöt siellä päin muutenkaan, mutta nyt isä oli ilmeisesti unohtanut tehdä lupaamansa testamentin, jossa olisi mustana valkoisella Jessin jo aiemmin saama auto ja Johannalle jäävä talo. Johannaakaan ei kiinnostanut niinkään talo, vaan sen ympärillä oleva pihamaa.

Kaikki oli alkanut yhdestä peräkärrynromusta. Äiti oli käskenyt viedä sen pois, isä oli maalannut siitä kovakuoriaisen. Ei aikaakaan, kun kyläläiset toivat lisää kaikenlaista romua, ja isä maalasi ja loi niistä uutta. Sana levisi, ja ihmiset tulivat katsomaan isän tekemää "taidetta".

Ei se heidän mielestään mitään taidetta ollut. Äiti kyllästyi ja muutti kirkonkylälle, tytöt tahtoivat mukaan. Mutta nyt Johanna halusi tehdä paikasta turistinähtävyyden.

Kirjaan oli keksitty kivasti erilainen miljöö ja varsinkin alkupuoli oli kiinnostava. Rakkaustarinaa en tällä kertaa oikein ostanut. 

***

Inkku Kärkkäinen: Kierrätystä ja kirsikankukkia

#1 Kirsikankukkia 

Myllylahti, 2024

Lukija: Heidi Kyrö

Kesto: 7 h 10 min

36-vuotias Minna Mattila on ammattijärjestäjä, joka ei kaipaa omaan elämäänsä sotkua aiheuttavia tekijöitä. Ei mitään liikkuvia osia, jotka sotkisivat feng shuin ja tarkkaan järjestetyn elämän palaset. 

Istun kahvikuppini kanssa kaari-ikkunani leveälle ikkunalaudalle, avaan Instagramin. 

Vauva, lapsi, koira. Jokaisella kaverillani on joku elävä olento joka toistuu kaikissa kuvissa. Otus joka vie määrättömän ajan vuorokaudesta, sotkee, tuo elämään ulottuvuuden jota en voi ymmärtää. Miksi kukaan lähtee tuohon vapaaehtoisesti?

Ei hänkään silti ollut täydellinen. Kirjat ovat ja pysyvät, vaikka hän yrittääkin katsoa itseään peiliin kirjakaupoissa. Lukuaikapalvelun myötä hän oli hieman pystynyt vähentämään kirjojen hilloamista, muttei kaikkea vain voinut muuttaa biteiksi. 

Kun hän oli viisi vuotta aiemmin perustanut yrityksensä Aarre & Roina, hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei häneltä odotettu pelkän tavarakaaoksen selättämistä, vaan parisuhdeneuvoja, ystävää yksinäiselle sekä lasten- ja koirankasvatusvinkkejä. 

Alalle hän oli päätynyt vahingossa, rakastuttuaan ensimmäisellä Japanin matkallaan näiden erilaisiin säilytysjärjestelmiin. Marie Kondosta ei kukaan ollut silloin vielä kuullutkaan. 

Monet Minnan asiakkaista ovat lapsiperheitä, joten heidän joukossaan sinkkumies Juha oli erikoinen poikkeus. Mies otti häneen yhteyttä, koska omistaa yli 300 tavaraa, mikä on aivan liikaa, kun haluaa osallistua sadan tavaran haasteeseen. Kaikki 362 tavaraansa mies oli listannut järjestelmällisesti Exceliin. Yleensä Minnan asiakkailla on tuhansia, jopa kymmeniätuhansia tavaroita, joista karsitaan muutama sata, joskus onnistuneesti enemmänkin. 

Tämän minimalistin kanssa Minna sitten päätyi suhteeseen.

Kierrätystä ja kirsikankukkia - mistä tämä muoti nimetä feelgoodit muotoon jotain ja jotain, silloinkin kun ne ovat käännöksiä, eikä alkuperäinen nimi ole siinä muodossa? Esimerkkinä tästä vaikkapa Milly Johnsonilta suomennetut kirjat sekä toisena kotimaisena parhaillaan luureissani kesken oleva Anu Joenpolven Helleöitä ja entisiä heiloja, sekä sarjan edelliset osat. 

K ja k oli oikein viihdyttävä ja Heidi Kyrö sille kiva lukija, jota kuuntelen mielelläni.

Kuten Romurakkautta, myös Kierrätystä ja kirsikankukkia on piristävän erilaiseen miljööseen sijoitettu. Feelgoodin ei aina tarvitse olla maallemuutto ja kahvilan tai majoituspaikan perustaminen tai sellaiseen töihin meno, ne on jo niin nähty. Vaaditaanko kirjailijalta enemmän uskallusta ja riskinottoa, jos miljöö ei olekaan mummonmökki ja soratie?

Rakkaustarinan osalta Kärkkäisen kirjassa heitettiin heti peliin erikoisempaa haastetta, kun yhteen laitettiin säästäväinen minimalisti ja ammattijärjestäjä, jonka oma koti saati ajatusmaailma ei silti ole viimeisen päälle konmaritettu. 

Rakkauden myötä Minnassa heräsi myös niitä tyypillisempiä ajatuksia, kuten voisiko hän hankkia miehen kanssa lemmikkieläimen - tai jopa lapsen? Siitä huolimatta näkökulma on tuore. 

Kun Minna alkoi miettiä voisiko hänen maailmaansa kuulua näitä "liikkuvia osia", hätkähdin. Ei kai kirja vain ala viestimään, ettei  yksikään nainen voi olla aidosti onnellinen, jos ei ole rakentanut pesää ja hankkinut lapsia, kuka mitenkin. En kuitenkaan, ainakaan liiaksi, kuullut tällaista propagandaa rivien välistä.

Jos vertaa vielä näitä kahta kirjaa keskenään, niin ne sijoittuvat hyvin erilaiseen maailmaan. Toisessa päähenkilö lähti perinteisesti kaupungista maalle, toisessa matkustettiin Helsingistä yhteen vähintäänkin Euroopan merkittävimmistä metropoleista, eli Lontooseen. Kiva kun löytyy vaihtoehtoja.

Mari Frisk: Neliöjuuri

Mari Frisk: Neliöjuuri

Myllylahti, 2020

264 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kati ja Sonja olivat identtiset kaksoset, molemmat omilla tahoillaan parisuhteissa. Sonja oli naimisissa Fransin kanssa, Kati avoliitossa Juhan kanssa. Kaikki olivat lähestymässä nelikymppisiään, eli iässä jolloin kannattaa jo vähintäänkin puhua selväksi, halutaanko suhteeseen jälkikasvua. Kati haluaa, Juhalle asia on ok, kunhan lapsi ei ole biologisesti hänen, sillä hänen suvussaan on sairaus, jonka geenejä hän ei lapselle haluaisi siirtää. Frans haluaa isäksi, mutta Sonjaa ajatus raskaudesta ja synnytyksestä ei nappaa. Lukiessaan lehtijuttua apilaperheestä Kati sai loistavan idean. Tehdään lapsi yhdessä, kaikki neljä.

Katin työpaikalla toimistotarvikefirmassa oli huhujen mukaan alkamassa yyteet. 

- Hankkiudu raskaaksi, Maija möläytti. Säpsähdin, tuntui kuin ystäväni olisi pujottanut jääpaloja kauluksestani sisään. Kylmät väreet kulkivat päästä varpaisiin,  vaikka etupenkin perseenlämmitin paahtoi täysillä. Erittyikö minusta epätoivoisen naisen tuoksu? Munasarjojen viimeinen hätähuuto, fuck me -feromoni. Viime aikoina olin leikitellyt mitä jos ehkäisy pettää -ajatuksilla, mutta helpottunut joka kerta, kun kuukautiset olivat alkaneet ajallaan. Oliko ehkä-vauvakuumeiluni vain hiipuvan hormonitoimintani lavastama kangastus, esivaihdevuosien aiheuttamaa neurobiologista mekkalointia?

Tosiasiassa raskaus varmistaisi siis Katin työpaikan, eikä aikaa ollut hukattavaksi. Mitä sanoisin Juhalle, kierukan langat tarttuivat tamponiin ja se irtosi vahingossa? Yllättävä perintö tuntemattomalta sukulaiselta, hulppea huvila Espoosta, sinetöi suunnitelman. He kaikki muuttaisivat sinne ainakin vauvan ensimmäiseksi vuodeksi.

Muutaman kokoustamisen jälkeen kaikesta saatiin sovittua, Kati halusi äidiksi ja koti-inseminaatioon käytettäisiin Fransin siittiöitä.

Sonja oli välttämättä halunnut ostaa tarkoitusta varten Muumimukin, emmehän me muuten voisi kertoa lapselle hänen saaneen alkunsa kyseisellä menetelmällä. Entä jos tulisikin kaksoset, samanlaiset kuin mukin kyljessä vipeltävät takkutukkaiset Tiuhti ja Viuhti, kasvattaisimmeko molemmat alkuperäisen suunnitelman mukaan vai valitsisimme omamme kuin koiranpennut?

Kuten arvata saattaa, suunnitelma sai hyvin kirjavia kommentteja eri tahoilta. Vauvafoorumin apilaperheryhmästä tuli kenkää ja neuvolassa oltiin kummissaan, tai pikemminkin kauhuissaan. 

- Onhan tässä riski, että vanhemmuus leviää kuin jokisen eväät. Jos te molemmat pariskunnat eroatte, niin onko lapsella neljä kotia ja jopa kahdeksan lähiaikuista? 
- Kylä kasvattaa, Sonja virnisti.
- Ja miten lapsi erottaa teidät kaksi? Pirkko osoitti minua ja Sonjaa etusormillaan.
- No, jos me solmimme eriväriset lettinauhat, ehdotin.

Neliöjuuri oli kevyt viihderomaani kipeästä aiheesta. En ole millään tapaa kohderyhmää, mutta juoni kiinnosti kaikessa erikoisuudessaan ja ajattelin sen valottavan nykypäivän yhteiskunnan uutta puolta, apilaperhettä, joka oli minulle vain hatarasti käsitteenä tuttu. Neliöjuuri oli oikein näpsäkästi kirjoitettua, toimivaa chick litiä, mutta olisin todennäköisesti pitänyt kirjasta vielä enemmän mikäli se olisi ollut vähän vähemmän viihteellinen. 

Kirja päättyi niin makoisaan kohtaan, että sille on mahdollisesti suunnitteilla jatkoa. 

Maria Rusko: Äidit

Maria Rusko: Äidit

Myllylahti 2016

247 sivua

32-vuotiaalla Ellalla on ura, mies, koti, talous kunnossa. Mikon siskoilla on lapsia jo kaksi tai kolme, ainokainen Ella haluaisi myös jo oman perheen. Yhdessä Mikon kanssa on oltu jo seitsemän vuotta, ei siis enää mitään syytä lykätä lasten hankkimista kun jo alussa on kuitenkin puhuttu selväksi, että perheenlisäys on jossain vaiheessa tervetullutta. Kun Ella ottaa asian puheeksi Mikon suvun kanssa vietetyn lapsipitoisen joulun jälkeen, käy ilmi, ettei Mikon biologinen kello vielä tikitä. Töissä on luvassa organisaatiouudistuksia ja Mikko haluaa edetä urallaan, siihen eivät vähiin jäävät yöunet ja vauvaperheen stressi sovi.

Mikon äänettömyys sai minut tajuamaan, että myös oma ääneni oli kadonnut. Ehkä jo kauan sitten. Halusin järkeillä ja huutaa, pakottaa Mikon ymmärtämään, mutta suustani ei tullut enää sanoja. 
Emme me kumpikaan halunneet, että suhteemme loppuisi. En minä halunnut jättää tätä miestä. En minä halunnut jäädä yksin ja alkaa taas alusta. 
Mutta minä halusin tulla äidiksi. Minä olin aina halunnut sitä ja odottanut miestä jakamaan sen kaiken. Eikä se ollut Mikko. 
Nousin hiljaa pöydästä ja menin makuuhuoneeseen keräämään itselleni vaatteita. Jättämään turhat odotukset taakseni. 

Erohan siitä seuraa, heti kirjan aluksi. Ella tuskailee; vaikka löytäisikin uuden rakkauden, miten kauan meneekään että tutustuu tämän sukuun ja ystäviin, montako vuotta siihen, että ollaan perheen perustamisessa. Eräällä tuttavalla on onneksi asunto vapautumassa ja niin Ella muuttaa yhteisestä kodista Kallioon. Pian käy tuuri ja samassa rapussa tulee myyntiin isompi asunto jonka Ella ostaa ja ystävystyy samalla asuntoa myyvän pariskunnan kanssa. Muuttopuuhissa Ella tutustuu yläkerrassa asuvaan Timoon. Ellan elämään palaa myös pitkään ulkomailla asunut nuoruudenystävä Anna. Eikä mene kauan, kun sinkku-Anna kertoo olevansa raskaana. 

Jonain päivinä, kun Anna oli ulkona, minä laitoin tyynyn puseroni alle. Millaista se mahtoi olla? Kävellä kuin ankka selkä takakenossa. Tuntea kuinka vauvamaha venytti ihoon punaisia merkkejä. 
Miltähän se tuntuisi, kun saisin nostaa sen syliini? Katsoisin sitä silmiin ja silittäisin sen nukkaista poskea.
Olin odottanut tätä niin kauan. 

Minä pidin ja en pitänyt tästä esikoisromaanista. Pidin sen helposta ja nopeasta luettavuudesta ja mukavan rupattelevasta tyylistä. Samalla se oli kevyempi kirja kuin odotin. Mistä sitten en pitänyt, oli sen paikoittainen saarnaava ote. Takakannessa kerrotaan, kuinka kirja syntyi kirjailijan omista ja muiden äitiyteen kohdistuvista ylettömistä vaatimuksista. 
Näitä vaatimuksia korostetaan monissa kohdin, esimerkiksi siinä, miten Anna kokee muiden äitien ja neuvolahenkilökunnan painostavan alatiesynnytykseen tai Ellalle asunnon myynyt Irmeli tuskailee ympäristön paineita. On hyvä, että naisen elämän epäkohtia tuodaan esille, mutta olisin ymmärtänyt hienovaraisemmatkin vihjaukset.

-Tämä äitiys on vaan välillä aika paskamainen rasti. Minusta tuntuu, että minulta odotetaan äitinä ihan järjettömiä asioita ja valittaa ei saa. Totuuden voi kertoa vain toisille äideille saunan hämärässä ja silloinkin pitää olla tarkkana, mitä sanoo.
- Mitä sinä tarkoitat? 
- Välillä minä vihaan tuota maailman ihaninta lasta. Minä vihaan kotona aivottomana olemista,  pepun pesemistä, Muumilauluja, ruuan laittamista, pyykin pesemistä. Mutta kaikista eniten vihaan sitä, että minun odotetaan naisena haluavan sitä ja saavan palkintoni katsomalla suloista lastani pohjattomiin tarvitseviin silmiin. Se tarvitsee minua ja minun odotetaan jättävän kaikki muu iloiten.

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat
Myllylahti 2015, 258 sivua 

Romaanin lähtöasetelma on erikoinen ja juonen kehittelyn kannalta herkullinen. Heti jatkosodan alettua Asseri on kadonnut rintamalla ja julistettu kuolleeksi, haudattukin sankarihautaan pelkkä valokuva arkussa. Todellisuudessa Asseri on ollut vankileirillä ja kolme vuotta myöhemmin vapautuu sieltä luteiden syömänä ja lähes luurangoksi laihtuneena. Asserin palatessa rintamalle Anni-vaimo oli odottanut heidän esikoistaan ja nyt, vuosien jälkeen kotiin palatessaan Asseri kokee ison yllätyksen, kun kotona odottaakin yhden sijaan kaksi lasta.

Annin tunteet heittelehtivät. Väkevimmät juoksevat yhä Viktorin perässä junan vierellä, kaipaavat rajan taakse, vaikka hän ei tiedä edes sitä, onko mies vielä elossa. 
Ensin oli yksi rakas mies, Asseri, jonka kuoleman myötä hän menetti elämänilonsa pitkäksi aikaa. Kun hän viimein toipui, tuli hänen elämäänsä toinen tärkeä ihminen, joka myös katosi saman rajan taakse, hävisi tuntemattomaan. Ja sitten Asseri tuli rajan takaa takaisin. Ei hän pysty liikuttelemaan suuria tunteita niin vikkelästi kuin häneltä odotetaan. 

Asserin on vaikea hyväksyä Annin toinen lapsi ja siitä seuraa tummien tapahtumien ketju joka muuttaa monien ihmisten elämän. Vuodet vankileirillä ja katkeruus "iivanaa" kohtaan ovat jättäneet jälkensä Asseriin, eikä hän ole ainoa kylälle rintamalta palanneista miehistä joka on kokenut liikaa voidakseen enää tarttua normaaliin elämään. 

Rikotut kuvat (nimen merkitys aukeaa kirjan loppupuolella) on aika karulla tavalla realistista kuvausta sodan monella tapaa vaurioittamasta miehestä ja perheestä. Sota sinänsä on hyvin taka-alalla, se luo vain puitteet syille ja seurauksille. Tarina on koukuttava ja intensiivinen, laadukas esikoisromaani. Kirjailijan toinen romaani, Hillankukkanyrkki, nousee Rikottujen kuvien myötä monta piirua korkeammalle lukujonossani.

Sari Kaarniranta: Turvattomin on rakkaus

Sari Kaarniranta: Turvattomin on rakkaus

Myllylahti 2014, 245 sivua

Kun tulee lapsena hylätyksi, annetuksi 8-vuotiaana sukulaistädin huomaan, ei ole helppoa kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Julialla oli kyllä vanhemmat sekä biologinen sisko Jatta ja veli Jani, mutta he ovat kasvaneet eri kodeissa.

Julia oppi lapsena manipuloimaan tapahtumia. Koska kaikki mikä on tänään hyvin, voi olla huomenna menetettyä, Julia pelaa varman päälle. Jos yksi pettää ja toinen jättää on hyvä olla kolmas varalla. 

Julia kaivaa käsilaukustaan kaikki kolme puhelintaan, kaivaa päivänvaloon 11 puhelua ja 3 viestiä, kasvoja, ääniä, kosketuksia, lupauksia ja lähtöjä, eikä jaksa nostaa niitä kaikkia nyt tähän, kuroa umpeen välimatkoja ja avata jotain minkä on unohtanut muistaa tai muistanut unohtaa. 

Lääke-esittelijän työ vie Julian jatkuvasti ulkomaille, parhaimmillaan jopa vuodeksi Amerikkaan, useimmiten vain kuukaudeksi tai muutamaksi vaikkapa Madridiin. Vai oliko se Madrid jonne Julia oli kertonut matkustavansa? Onneksi on listat joista voi tarkistaa kuka tietää mitäkin, kuka uskoo hänen olevan työkeikalla, kuka jossain muualla. Mihin puhelimeen voi vastata, ketä tavata. Julia elää valheessa ja valheilla on pahana tapana ennen pitkää paljastua. 

Vuosittain aina kesäkuussa Julia, Jatta ja Jani perheineen tapaavat vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Vaikka he tapaavat kesällä, vanhemmat kuolivat talvella, Tapaninpäivänä 2004. Seitsemännessä vuosijuhlassa Julia on liian humalassa muistaakseen kaikkien elämiensä langat ja puhuu sivu suunsa. Muut menevät hiljaiseksi, onko Julia napsinut liikaa näytteitään vai miksi puhuu niin kummallisia.

Kaarniranta on kirjoittanut hienon psykologisen romaanin josta on vaikea kertoa enempää kertomatta liikaa. Alku oli sekavaa. Ketä nämä lukuisat henkilöt ovat, kuka on kenenkin lapsi, puoliso, eksä vaiko nyksä? Kun vihdoin oivallan mikä tarinan keskeinen idea on, mietin että wow, tämähän on mieletön! Haluan lukea lisää, en malta laskea käsistäni. Onneksi on menossa Blogistanian ystävänpäivän lukumaraton!

Päivä päivältä Julia huomaa merkitsevänsä asioita kalentereihinsa harvemmin, mutta unohtavansa useammin, kaikki nämä toisiinsa liimautuneet valheet, joiden jäljet eivät ole lyhyet, vaan piinallisen pitkät ja tahmeat. Samat jäljet, vaikka itse valhe olisi vitivalkoinen ja ohijuoksevan hetken luonnollinen osa tätä kaikkea, kuin kulkuväylän halkova kevätpuro tai puiston viimeinen sangollinen lunta. 

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Myllylahti 2014, 290 sivua

 

 

Airi Kivikko haaveili isosta suvusta ja kihlauduttuaan Jarmon kanssa tämän suuri perhe otti hänet avosylin vastaan. Kaksi poikaa kruunaavat avoliiton. Vain yhden sukulaisen kanssa Airi ei tule toimeen; Jarmon Liila-täti on Airin mielestä kammottava ihminen. Liian rempseä, kovaääninen, kaiken maailman motoristihampuuseja sukujuhliin tuova räkättäjä joka ei mieti ollenkaan mitä suustaan päästää. Ja aivan kuin Liilassa ei olisi riittämiin kestämistä sukujuhlissa, joutuu äitiyslomalta töihin palaava Airi hänen kanssaan tekemisiin myös työn puolesta. Ärsyttävän hersyvän luonteensa lisäksi Airissa on hämärä puoli, jotenkin hän saa kaikki muut sukulaiset ja työtoverit lumottua näkemään Liilan hyvänä tyyppinä ja mukavana työtoverina ja siinä täytyy Liila-tädillä olla jo magiikkaa tunikan taskussa.

Aiemmin nuorille suunnatuista fantasiakirjoista tunnettu Holopainen on kirjoittanut näpsäkkää, laadukasta kotimaista chick-litiä. Hyvin kirjoitettua minkä vaan maalaista chick-litiä, sillä kirja kestää hyvin vertailun kansainvälisiin lajitovereihinsa. Kiva idea on ollut viedä tarina työmaailmaan, poikaystäväjahdinhan Airi on jo hoitanut. Kahden firman yhdistäminen henkilökunnan vähennyksineen ja eropakettitarjouksineen luo sopivan ahdistavan ilmapiirin jossa chick-litille tyypilliset kommellukset ovat kirsikka kakun päällä. Airista itsestään sen sijaan ei ole helppo pitää. Odotin pitkään kirjan alkupuolella koska Airi paljastaa mitä Liila-täti on hänelle tehnyt. Mikä on SE juttu, jonka takia Airi niin Liilaa kammoaa. Kun tajusin ettei mitään tiettyä isoa juttua olekaan luvassa, aloin melkeinpä tuntea enemmän sympatiaa pirtsakkaan Liilaan kuin partypooper Airiin. Mutta vain melkein. Unettomuudesta kärsivään osaan Airia minun oli helppo samaistua.

Olin yrittänyt nauttia kesästä kiinnittämällä Liilaan mahdollisimman vähän huomiota, mutta se oli mahdotonta - kun Liila oli läsnä, hän oli läsnä. Heti aamusta korvat soivat hänen pajatustaan, päivät hän lotkotti aurinkotuolissa ja siemaili olutta viereensä varaamastaan jääpalaämpäristä, yllään pelkät bikinipöksyt joista olin kuitenkin kiitollinen, sillä saunasta hän loikki uimaan ilkialasti ja ilman pyyhettä. Pelottaa ajatellakin millaisia traumoja Joni ja Jani joutuvat vielä terapeutin kanssa purkamaan, kun ovat nähneet viisikymppisen isotätinsä harppomassa veltot tissit ja muutkin lerpakkeet lepattaen pitkin pihapolkua, eivätkä vihertäviksi haalistuneet isot tatuoinnit erityisemmin kohentaneet näkymiä. Aika posketonta että sillä kropalla viitsii yhä harrastaa brasilialaista vahausta.