Sivut

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Jessica Winter: The Fourth Child



Jessica Winter: The Fourth Child
HarperAudio, 2021
Lukija: Cassandra Campbell
Kesto: 12 h 55 min


1970-luvun Buffalossa Jane oli kunnon katolilainen tyttö kiireestä kantapäähän. Kun hän edes ajatteli jotain pahaa, syntiä, hän rankaisi itseään olemalla syömättä tai vähintäänkin puremalla kieleensä. Hän säästi jokaisen lastenhoitoilloista saamansa dollarin päästäkseen high schoolin viimeisen luokan matkalle Roomaan, katolilaisuuden sydämeen. Samalla matkalla, vähemmän neitseellisesti, Jane läheni Patrickin kanssa. Kun hän kertoi raskaudestaan äidilleen, tämä läimäisi häntä poskelle.

Kun Janen ystävät lähtivät collegeen, parhaat Vassarin kaltaisiin, Jane synnytti esikoisensa, tytön joka sai nimekseen Lauren. Silloin hänelle heräsi kysymyksiä. Saiko Maria kipulääkitystä kun synnytti Jeesus-vauvan? Tarvitsiko hän tikkejä? Kuka häntä auttoi? Varaukseton lapsenusko alkoi kohdata elämän realiteetteja.

Jane ja Pat olivat käyneet vihillä ja Patin vanhemmat auttoivat heitä asettumaan perheeksi. Talo, auto, huonekalut, pojan yllätysperheelle kaikki tuli valmiina kehtoa myöden, mitään Jane ei valinnut itse, eikä häneltä kysytty. Pat oli vauvan kanssa sen puoli tuntia kerrallaan, mikä Janella meni pyykkien hoitamiseen. Jane hoiti Laurenia mielellään, tyttö kasvoi herttaiseksi taaperoksi jolla oli sormenpään kokoinen syntymämerkki, jonka Jane tunnisti Suomen muotoiseksi selattuaan kartastoa. 

Patissa oli kaksi puolta. Ensimmäisen kerran Jane halusi jättää tämän kun Lauren oli vain muutaman kuukauden ikäinen. 

Sometimes she wanted so badly for Pat to hit her, with his hands. She had stopped herself in the act of praying for this and then prayed for forgiveness for wanting this. She wanted this because, if he ever laid his hands on her, then she could ask God for forgiveness for taking Lauren from him and running away. Then she could justify it. Broken skin or a broken bone, then it would be Pat who had broken the woe. 'You would never.'
Was God looking now? Could he see that she wasn't provoking Pat's anger, that his anger only fed off itself? Was she provoking Pat's anger by praying for it, or wanting to pray for it? Would God forgive her? What would there be to forgive?

Lapsia tuli lisää, Lauren oli vain neljän kun hänellä oli jo kaksi pikkuveljeä. Kun Jane odotti neljättä, Pat tuli eräänä päivänä kotiin etumus kipeänä. Vasektomia varmisti, että perhe ei enää kasvaisi. Neljäs raskaus meni kesken ja Jane uskoi ymmärtävänsä miksi.

Jane alkoi toimia aktiivisesti mukana Respect Life -liikkeessä jota hänen poikansa kutsuivat "dead babies clubiksi". Ryhmä piti yllä mielenosoituksia aborttiklinikoiden edessä. Wichitassa oli eräs klinikka jossa huhuttiin tehtävän abortteja vielä erityisen myöhäisessä vaiheessa. 

Kun Jane näki televisiosta miten romanialaiset orpokodit tursusivat lapsia huonoissa elinolosuhteissa, hän alkoi puhua varainkeruusta näiden luojan poloisten eteen. Kun hätä romanialaislapsista ei omassa seurakunnassa edennyt toiminnaksi, matkusti Jane paikan päälle ja palasi mukanaan pieni tyttö, noin kolmevuotias Mirela. Neljäs heille tarkoitettu lapsi.

Neljäs lapsi ei kuitenkaan täydennä perheonnea. Jane sai kyllä mitä halusi, tekemistä ja tunteen olla tarpeellinen kun Lauren oli jo teini-ikäinen ja pojatkin isoja. Mutta Mirela oli kokenut kovia ja oli kaikkea muuta kuin helppo lapsi, ylivilkas ja väkivaltainen, etenkin Janea kohtaan. Jane oli yksin tai ainakin ainoana aikuisena vastuussa Mirelasta, eihän Patin mielipidettä tulokkaasta oltu edes kysytty. Silloin Lauren, joka omassa nuoreksi kasvamisessaan olisi hyötynyt paremmin saatavalla olevasta äidistä, mutta sai vain kiljuvan ja tappelevan pikkusisaren, sai kirjassa isomman roolin. Rooleja Lauren sai myös kirjassa, sillä opettaja nosti hänet ensimmäiseltä vuosikurssilta merkittävään rooliin koulun näytelmissä, joskaan ei täysin epäitsekkäistä syistä.

Jane haki apua monilta lääkäreiltä joilla oli erilaisia näkemyksiä siitä mistä Mirelan käyttäytyminen johtui ja mikä olisi avuksi. 

"The embrace of the mother in uterus may have been poisoned by drugs, alcohol or nicotine, by poor nutritional choices, by abuse or drama suffered by the mother during her pregnancy, by difficult delivery. These environmental toxins were forced to the baby during her earliest stages of development. But it goes back further than that. It is no coincidence that we say a sperm attaches to an egg. The journey of attachment begins at that moment of conception, in the nature of that mother-father relationship. So what was its nature. Was it abusive, loving, respectful, a one night stand?"
"Like I said, I don't have any answers. I know nothing about Mirella's mother, the biological mother. I mean. I'm... I'm her mother now. I'm the mother she has known."
"And there is rage born there as well, because Mirela deserved better than that. By which I mean that she deserved to find her mother, to find you, sooner than she did. Deep down she knows that and she's angry about it. And that is only right and rational. And then to be torn from whatever family she did know, whatever it's shortcomings, being ripped away from the only body she ever knew, familiarity is its own privilege."

Kiintymyssuhdeteoria tunnettiin 80-luvulla jo käsitteenä, mutta laajemmin sitä tutkittiin ja siihen nojattiin vasta 90-luvulta lähtien, eli Mirellan tullessa kirjassa jo kouluikään. Pride-koulutuksen (sijaisvanhemmuus) läpi käyneenä olikin kiinnostavaa kuunnella kirjaa jossa ajatus varhaisen vuorovaikutuksen ja äidin puuttumisen merkityksestä oli vasta yksi vaihtoehtoinen näkökulma muiden joukossa, aina sieltä lähtien että kunhan vain kovasti rukoilee, niin kyllä se siitä. 
Moni vanhempi lukija muistaa varmasti talvella '90 maailmalle levinneet järkyttävät kuvat romanialaislapsista. Ceaucescun kommunistihallinnon kaaduttua tuli julki karu tilanne, kun orpokodeista, valtiollisista laitoksista, löytyi 170000 lasta oloista jotka loivat vain ongelmia. Näitä lapsia adoptoitiin länsimaihin ja heistä on vanhempina tehty tutkimuksia, jotka todistavat varhaisen hoivan, hellyyden ja ylipäätään positiivisten ihmiskontaktien puutteen vaikuttaneen aivojen kehitykseen esim älykkyysosamäärän laskuna.

Muita kirjassa erityisesti esiin nousseita teemoja olivat tiukka katolilaisuus, abortinvastaisuus ja verisiksi äityvät mielenosoitukset, (Wichitassa klinikkaa pitänyt ja Janen perheen naapuriksi kirjoitettu George Tiller selvisi yhdestä murhayrityksestä '93 mutta murhattiin 2009), henkinen väkivalta sekä sivumpaan jäävänä opettajan ja teinitytön suhde.

Kirja oli kaikkineen kiinnostava, suurimpana miinuksena pitäisin pienoista epätasaisuutta ja välillä taipumusta luennoida epäkohdista. 3,5/5.


lauantai 27. maaliskuuta 2021

Vendela Vida: We Run the Tides




Vendela Vida: We Run the Tides
Harper Audio, 2021
Lukija: Marin Ireland
Kesto: 6 h 37 min


We are thirteen, almost fourteen, and these streets of Sea Cliff are ours. We walk these streets to our school perched high over the Pacific and we run these streets to the beaches, which are cold, windswept, full of fishermen and freaks. We know these wide streets and how they slope, how they curve toward the short, and we know their houses.

He tietävät kaikki joilla on vähänkin merkitystä ja missä upeista merinäköalataloista nämä Sea Cliffissä, rikkaiden alueella asuvat. He käyvät yksityistä tyttökoulua, mutta tietävät missä kaikki kiinnostavat pojat asuvat. He ovat kolmentoista, kohta neljäntoista ja he tietävät kaiken.

Eulabee ja hänen paras ystävänsä Maria Fabiola ovat tunteneet lastentarhasta asti ja nyt he ovat kahdeksasluokkalaisia. He asuvat lähinnä rantaa ja ovat asuneet Sea Cliffissä aina, joten he tuntevat rannat kuin omat taskunsa. Yhdessä Julian ja Faithin kanssa he muodostavat yhdessä kulkevan nelikon. Julialla on kapinoiva isosisko Gentle, joka käy eri koulua ja käyttää milloin mitäkin kamaa. Faith taas on adoptoitu perheeseen, jossa oli Faith-niminen tyttö joka kuoli pienenä ja Faith uudelleennimettiin hänen mukaansa. Maria Fabiola on heistä kaunein, mutta kertoo välillä vähintäänkin puolitotuuksia ja rakastaa olla huomion keskipisteenä.

Eletään 80-luvun puoliväliä, eikä teineillä ole vielä kännyköitä vaan Sony Walkmanit, eikä somestakaan tiedetä vielä mitään. Neljän koplan ystävyys toimii kuitenkin pienen some-maailman tavoin, kaikessa tulee vetää yhtä köyttä, vaikka sitten pajunköyttä. Kun eräänä aamuna koulumatkalla tapahtuu jotain, mistä Eulabeella on eri näkemys, ystävyys katkeaa kuin seinään, sillä kolmetoistavuotiaiden maailmassa lojaalisuus on ehdottoman tärkeää. Sitten Maria Fabiola katoaa ja Eulabee uskoo hänen piilottelevan.

2019 eri teitä aikuistuneet naiset tapaavat sattumalta. Miten paljon ja toisaalta miten vähän he ovatkaan muuttuneet.

We Run the Tides oli hieno kasvukertomus, siltä rajalta kun ollaan viattomia lapsia ja kuin yhdessä yössä teinejä. Eulabee on ikäisekseen vahva ja pidin hänestä paljon.

Kun ystävyys päättyy yhdestä mitättömän tuntuisesta näkemyserosta ja muutamasta sanasta ja yhdestä tulee hylkiö, kun toinen määrää miten me tästä lähtien epälojaaliin ja erittäin entiseen ystävään suhtaudumme. Ellei tästä tule minkäänlaisia omakohtaisia muistoja, olet ainakin seurannut sivusta vastaavaa.



maanantai 22. maaliskuuta 2021

Liese O'Halloran Schwarz: What could be saved


Liese O'Halloran Schwarz: What Could Be Saved
Simon & Schuster Audio, 2021
Lukija: Lisa Flanagan
Kesto: 15 h 37 min



Vietnamin sodan aikaan, eli 1970-luvulla, Prestoneiden perhe muutti Amerikasta Thaimaahan, koska perheen isä oli hyväksynyt vuoden mittaisen työkomennuksen padonrakennuksen parissa. Todellisuudessa hän oli lupautunut tiedustelupalvelun leipiin, mutta tätä ei voinut kertoa edes vaimolle. 

Perheeseen kuuluivat lisäksi poika ja kaksi tytärtä; pomottava isosisko Bea, kuopus Laura ja keskimmäinen, hintelä, arka Phillip. Äiti koittaa pitää elämän mahdollisimman amerikkalaisena, lapset harrastavat ratsastusta ja balettia, Prestonit järjestävät juhlia ja käyvät muiden juhlissa ja tapaavat ahkerasti amerikkalaisyhteisön jäseniä. Genevieve on vaimo jota muut miehet kadehtivat, kaunis ja täydellinen. Vuoden työkomennus on kuitenkin venynyt jo kolmeen, mikä herättää ihmetystä juuri muuttaneissa, miten olet kestänyt täällä niin pitkään? Ei Genevieve oikeastaan olekaan. Iltapäivät kuluvat vieraissa lakanoissa.

Talossa osoitteessa 9 Soi Nine heillä on pieni armeija thaimaalaisia palvelijoita, joille annetaan länsimaiset nimet ja joilla on oma tiukka sisäinen hierarkiansa. Korkeiden muurien suojassa Prestonit luulevat olevansa turvassa ympäröivältä maailmalta josta he eivät ymmärrä paljoakaan eivätkä välitäkään ymmärtää. Ja niin elämä voisi soljua eteenpäin, ellei Phillip aloittaisi judotunteja. Äiti järjestää kyllä nekin mutta poika päätyy vahingossa kouluun, jossa on ainoa valkoinen, surkea ilmestys jolle muut oppilaat nauravat, mutta poika haluaa näyttää heille. Autonkuljettaja vie ja hakee Phillipin, milloin isän, milloin äidin asioilla liikkuessaan, mutta sitten koittaa päivä jolloin kumpikaan vanhemmista ei ole tutussa kadunkulmassa vastassa. Kun Phillipin etsinnät eivät tuota tulosta, turvattomuus iskee Prestoneihin ja koko amerikkalaisyhteisöön karmivalla tavalla.

Toisessa (järjestyksessään kirjan aloittavassa) aikatasossa eletään vuotta 2019. Philip on ollut kadonneena yli 40 vuotta. Beasta on tullut omistautunut perheenäiti, Laura on lapseton taiteilija, eivätkä he ole erityisen läheisiä. Genevieve on vuosia, vuosikymmeniä, yrittänyt löytää poikaansa, mutta nyt hänen muistinsa alkaa kadota. Perheen isä on jo kuollut. Yksi perheen Bangkokin aikaisista palvelijoista, Noi, asuu edelleen äidin apuna.

Kun Lauraan otetaan yhteyttä Bangkokista, Bea varoittaa innostumasta ja varsinkaan maksamasta mitään kenellekään. Näiden 40 vuoden aikana he ovat saaneet vihjeitä laidasta laitaan, joten ihmisten vastoinkäymisillä rahastamaan pyrkivät huijarit ovat tulleet tutuiksi. Laura on kuitenkin varma, että huonon skypeyhteyden päähän tuotu mies on Phillip ja säntää saman tien lentokentälle. Verikokeet todistavat sen minkä Laura tiesi heti sydämessään.

Laura tuo Philipin kotiin, niin kuin nyt yli 40 vuotta Thaimaassa elänyt mies osaa Washingtonia kotinaan pitää. Perheellä riittää kysymyksiä. Missä hän on ollut? Häntä ei vapautettu vankeudesta, miksei hän ollut aiemmin hakeutunut heidän luokseen?

Kun Phillipistä tulee yksi kertojista, vuosikymmenet yhdistävä tarina alkaa aueta, ja olihan se melkoinen tunteiden vyöry, ehdottoman positiivisella tavalla. Tässä on niin paljon tasoja, avioliitto, sisarusten väliset suhteet, lasten ja vanhempiensa suhteet silloin ja nyt. On kaikkien salaisuudet, avioliiton ulkopuolinen suhde, isän työ, miten Bea suojelee Lauraa ja kaiken takana koko ajan Phillipin katoaminen, milloin, miten, mitä sen jälkeen. Kirjan jännite ja perhedynamiikka kuten itse tarinan kerrontakin on täyden viiden tähden tasoa ja lopussa oli vieläpä se usein niin kaipaamani twisti.


perjantai 19. maaliskuuta 2021

Minna Canthin päivä sekä haastekirjani: Hanna


Minna Canth: Hanna
Otava, 2019
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 6 h 10 min


Hanna oli kauppiasperheen tytär, kuudentoista ja onnellinen hyvästä perheestään ja rakastavista vanhemmistaan. Hanna toivoi, että hänestä tulisi yhtä hyvä ja lempeä ihminen kuin Selma-äidistä, vaikka se tuskin voisikaan olla mahdollista. Isä Oskar tosin tuli välillä humalassa kotiin ja haukkui silloin äidin, mutta nyrkkiä sentään löi vain pöytään. 

Kesän koitettua ja lupa-ajan koulusta alettua Hanna lähti ystävineen maalle, raittiista ilmasta nauttimaan ja "friskaantumaan". Yllättäin ja kutsumatta saivat he kolme nuorta miesvierasta, jotka matkallaan muutamaksi päiväksi majoittuivat. Koska esiliinaa ei heitä kaitsemassa ollut, tytöt vannottivat, etteivät pojat kenellekään saa kertoa, että olivat siellä käyneet. 

Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta... voi herra kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi kun pojat ehtivät luokse, tervehtivät ja mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut, kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. 

Kesän jälkeen he aloittivat viimeisen kouluvuoden. Enää puolet heidän luokastaan, yksitoista tyttöä, oli jäljellä. Kuka mistäkin syystä oli koulun jättänyt kesken. He jäljellä olevat olivat innokkaita oppimaan, pyysivät opettajaa heille filosofiaakin opettamaan uskonnon ohessa, vaikkei sellainen opetusohjelmaan kuulunutkaan. 

Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava tiedonhalu. Nyt viimeisenä vuotena ae oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihkeäksi, ehkä juuri siitä syystä ettei jäljellä ollut kuin lyhyt aika sen tyydyttämiseksi. 
Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. Koulun maine oli heillä omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata, hiljaa vaan puhua. 
Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului hirveä melu, pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. 

Hanna kuuli kautta rantain kesällä tavatun Voldemarin olevan häneen ihastunut ja poika tulikin häntä tapaamaan. Vierailun jälkeen Hanna oli häpeissään siitä, että pianon päällä oli ollut pölyä, millaisen kuvan vieras nyt olikaan hänestä ja hänen kodistaan saanut? Mutta poika vaihtoi Hannan toiseen ja tuo toinen oli vielä hänen ystävänsä. Itkunsa itkettyään Hanna olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä ja ryhtyä opettajattareksi, mutta isä nauroi hänen suunnitelmalleen, sellaiset kalvakat vanhatpiiat häntä suorastaan iljettivät. Hanna näki ympärillään pienet oppilaat ja hienon koulukartanon, epätoivoisena haki jopa lehdessä ollutta kotiopettajattaren paikkaa, muttei saanut edes vastausta kirjeeseensä. Vanhemmat halusivat hänen seuroissa ja juhlissa käyvän ja äiti antoi ajankuluksi ompelutöitä, mutta Hanna huomasi ettei ollut käsityöihminenkään. Olisi edes luostari jonne karata! Koskeenkin tahtoi hypätä, mutta itsemurhan tehneet eivät päässet taivaaseen.

Hanna kohtaa riennoissa uuden rakkauden, papiksi tahtovan köyhänpuoleisen Kalle Salmelan ja he menevät salakihloihin, vaikka Kalle ei nimenä ollenkaan Hannaa miellytä, ehkä hän siihen tottuisi. Heidän rakkautensa on pitkän talven läpi kirjeenvaihdon varassa ja ennen pitkää Hanna pettyy taas, kun Salmelasta ei moneen viikkoon kuulu mitään. Siinä vaiheessa isäkin jo toteaa, että mikäs Hannan on ollessa jos vanhaksipiiaksi jää, kun voi siinä kotona olla.

Valitsin äänikirjavaihtoehdoista kuunneltavaksi Hannan, koska sen luki Krista Putkonen-Örn, joka lukikin kirjan erinomaisesti.

Voi Hannaa! Canth kuvaa kirjassa hyvin tuon ajan nuoren naisen suppeat elämän vaihtoehdot. Lapsuudenkodissa määrää isä, ja jos naimisiin onnistuu pääsemään, puoliso. Kallekin suunnitteli jo pitkälle millaisen vaimon Hannasta haluaa. Hanna itse on otollista maaperää miesten tahtoon muokattavaksi, hän on ujo ja syrjään vetäytyvä, siinä missä hänen ystävistään ensimmäisessä lainauksessa mainittu Olga muistuttaa enemmän Kaari Utrion romaanien päähenkilöitä, uudistusmielisiä ja räväköitä sankarittaria. Nykypäivänä ajattelisimme Hannan potevan vähintään keskivaikeaa masennusta ja terveyskeskuslääkäri kirjoittaisi hänelle mielialalääkityksen. 

Kirjassa oli lukuisia vanhaksi jääneitä sanoja joista valtaosa oli ennestään tuttuja historiallisista romaaneista ja länsirannikolla asuneena mummun ja taatan käyttäminä, ne ruotsin kielestä väännetyt hantuukit ym. Jokusia uusiakin tuli vastaan, kuten tiskapytty ja stiilinen, mutta helppohan nuo on nykylukijankin päätellä.

Osallistun kirjalla Minna Canth -haasteisiin joita somessa on tänä vuonna kaksin kappalein. 

Yöpöydän kirjat -blogi vetää Canth -lukuhaastetta jo seitsemättä kertaa ja itse olen mukana nyt toistamiseen. Toivottavasti tästä muodostuu hieno perinne!


Tänä vuonna myös Amman kirjablogi on tarttunut aiheeseen lähinnä Minna Canthin kotitalon, Kanttilan kautta. Minna syntyi Tampereella 19.3.1844 mutta oli pikkutyttö perheen muuttaessa Kuopioon, jossa Minna eli elämänsä kuollen vain 53-vuotiaana. Lisää Kanttilasta ja sen nykykunnosta sekä pelastamispyrkimyksistä voit lukea Amman postauksesta täältä.

Minna Canthin päivä on myös tasa-arvon päivä. Se tuntuu liiankin tarpeelliselta mainita nyt, kun asioitamme kuulemma ajaa "huulipunahallitus" jota on tytötelty urakalla. Jopa eilen julkaistu Naton raportti puuttuu tähän, kertoen heihin suuntautuvasta "valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistetaan heidän arvonsa, päätöksentekokykynsä ja johtajuusominaisuutensa."

Blogissani olen julkaissut aiemmin kaksi juttua Canthin kirjoista, tässä linkit niihin:



keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua


 
Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua
Polly Waterford #1
Gummerus, 2020
Alkuteos: Little Beach Street Bakery, 2014
Suomennos: Paula Takio
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 12 h 12 min


Pollyn ja Chrisin graafisen suunnittelun toimisto Plymouthissa oli seitsemän vuotta toimittuaan tehnyt konkurssin ja samalla kariutui myös unelmaparin avioliitto. Pankin hänelle määrittämällä kuukausittain käytössä olevalla summalla Polly ei saisi mitään kimppakämppää kummempaa lähimailtakaan, joten uuden kodin etsintää oli laajennettava. Mount Polbearne Cornwallin rannikolla oli pieni saari, kalastajakylä kymmeniä kilometrejä Plymouthin viinibaareista, keskellä ei mitään. Nousuveden aikana sille johtava pengertie oli veden vallassa eikä Pollylla ollut edes autoa, mutta silti jokin paikassa kiehtoi kovasti Pollya.

Sataman toisessa päädyssä Polly näki korkean mustavalkoraidallisen majakan jonka maali oli rapissut. Se näytti hylätyltä. 
"Tämä on kehittyvää aluetta", Lance niiskaisi.
Kerensa katseli epäluuloisena ympärilleen. 
"Miksei täällä näy mitään kehitystä", hän tivasi. "Muualla se on jo tapahtunut."
"On hyvä aloittaa alimmalta portaalta", Lance totesi. 
"Täällä on satanut taukoamatta ainakin viisi vuotta", Kerensa vänkäsi. "Luulen että sade on huuhtonut sen alimman portaan mennessään." 
"Mount Polbearnen suurin etu on se", Lance aloitti myyntipuheensa ja vaihtoi vikkelästi taktiikkaa, "että tätä ei ole vielä pilattu. Täällä on hiljaista, ei liikenneruuhkia, rauhan tyyssija."
Kerensa niiskaisi. "Asutko itse täällä?"
Lancea ei hämätty. "En, mutta asuisin mieluusti."
Rauhan tyyssija, Polly mumisi ja mietti, eikö tämä ollut juuri sitä mitä hän etsi?

Niin hullua kuin se ystävänsä Kerensan mielestä olikin, Polly tinki kamalasta, pikemminkin purettavaksi kuin vuokrattavaksi sopivasta talosta sopivanhintaisen asunnon. Hänen vuokraemäntänsä piti sen alakerrassa leipomoa, josta sai lähinnä tukusta haettua höttöistä paahtoleipää. Pollyn intohimo ja paras konsti rentoutua oli juurikin leivän leipominen ja niinpä hän löi nytkin kätensä taikinaan, mikä sai vuokraemännän pian kihisemään kiukusta.

Yhtä asiaa Polly ei ollut koskaan sietänyt ja se oli huono leipä. Leipähän oli aterian kulmakivi ja elämän peruspilari. Jos se oli huonoa, Polly aina ajatteli, sitten koko päivä oli tuomittu huonoksi. 
Kun muoti muuttui, ja leipää alettiin pitää jonain joka lihotti ihmiset ja oli epäterveellistä, Polly piti entistä tiukemmin kiinni kannastaan. Jos ihmiset alkoivat syödä vähemmän leipää, oli perusteltua, että sen vähäisen syödyn leivän kuului olla parasta mahdollista. 

Asetuttuaan Polbearneen Polly tutustuu myös miehiin, kuten kylän kalastajiin, läheisimmin kippari Tarnieen, sekä amerikkalaiseen Huckleen joka pitää mehiläisiä ja tuottaa paikallista hunajaa. Ihastuttava tuttavuus on myös pieni lunninpoikanen Niilo, joka lentää Pollyn ikkunaan ja toivuttuaan jää Pollyn lemmikiksi.

Colganin kirja täytti ihan ok sille asettamani odotukset hyvänmielen kirjana. Colgan kirjoittaa omaa genreään hyvin ja kiinnostavasti ja useimmista henkilöistä oli helppo pitää. Jos Kerensa olikin cityihminen, Polly voisi olla uusi paras ystäväni ja voisin itsekin viettää ainakin kesän Polbearnessa. Näissä vastaavissa kirjoissa on sitä paitsi niin usein tapahtumapaikkana 'kuppikakkukahviloita', että tällainen leipään keskittyvä leipomo oli kivasti rouhea. Annoin kirjalle kuitenkin vain kolme tähteä enkä neljää, koska en vain nähnyt pääparin välillä sellaista aitoa, romanttista kipinää, eli en täysin ostanut heidän rakastumistaan.

Minun teki myös mieli kuunnella pätkä kirjasta englanninkielisenä ihan vertailun vuoksi. Olen viime aikoina kuunnellut melkoisen monta suomentamatonta kirjaa ja tykästynyt siihen, miten kirjat englanniksi luetaan niin eri tyylillä, eli suomeksi luettuihin verrattuna vahvasti eläytyen niin, että moni suomenkielinen tuppaa eleettömyydessään vähän tympäisemään. Samoin tuntuu oudolta, kun jokin sana yhtäkkiä äännetään "suomeksi" aivan eri tavalla kuin sen on tottunut kuulemaan. Michelin-tähtiluokitus on Suomessa vakiintunut äännettäväksi "mishelin", niin tuntui todella hassulta kun lukija äänsi sen "misheläään".

Goodreadsissä näin hollantilaispainoksen kansikuvan, joka on mielestäni lähes täydellinen, vain majakka puuttuu!





maanantai 15. maaliskuuta 2021

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa


Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa
Bazar, 2019
Alkuteos: Ladies in White, 2012
Suomennos: Susanna Paarma
Lukija: Pirjo Heikkilä
Kesto: 9 h 4 min


Tulijoiden edellä leviävä hiljaisuus on sekä hyvä- että pahaenteinen. Heitä ympäröi levollinen, keskittynyt aura. Naiset eivät koskaan puhu kenellekään ennen jumalanpalvelusta. 
"Ahneet huorat!" huutaa siviiliasuinen poliisi. "Menkää takaisin jenkkien porttoloihin mihin kuulutte!"
Ilman halki suhahtaa jokin paakku ja yksi naisista putoaa polvilleen. Hänen ohimoltaan valuu verta värjäämään valkoisen paidan. Toinen nainen saa osuman rintaan, kolmas takaraivolle. Pian kiviä lentää kuin komeettoja ja ihmiset huutavat ja tönivät toisiaan. 

Marian suku oli rakentanut kartanon, mutta asui nykyään vain yhtä sen huoneista. Toisaalta hän sai olla onnellinen, että oli saanut jäädä edes yhteen huoneista vallankumouksen jälkeen, kun kartano oli tyhjennetty kaikesta menneestä, maalauksista, brokadisohvista ja muista hienoista huonekaluista. Maria oli aina huolissaan sukulaistyttö Sophiesta, häntä nuoremmatkin tytöt myivät itseään ulkomaalaisille, valkoisiin pukeutuneet marssijat päätyivät vankiloihin ja moni yritti edelleen paeta saarelta millä tahansa joka vain kellui vedessä ja hukkuivat Floridansalmeen. Kaduilla ei ollut turvallista päiväsaikaankaan ja ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti.

Sophie puolestaan oli jo kuukausia salannut tädiltään, että isä Ernesto ei tosiasiassa ollut pitkäksi venähtäneellä liikematkalla Venezuelassa, vaan virui vankilassa. 

Muutama viikko sitten Sophie oli tavannut yliopistolla espanjalaisen jatko-opiskelija Damienin ja he olivat tavanneet siitä lähtien päivittäin. Sophie ei yleensä antanut itsensä kiintyä ulkomaalaisiin, eikä aikonut kertoa miehelle vanhemmistaan tai esitellä tälle kotiaan, jonka sijainti oli kyllä aikoinaan ollut kunniallinen, mutta nykyään vain prostituoitujen tyyssija. Mies olisi sitä paitsi palaamassa kotimaahansa muutaman päivän kuluttua, eikä Sophie todennäköisesti tapaisi tätä enää koskaan.

Valkoisiin pukeutuneiden naisten kulkueen yhteenoton jälkeen Olga yritti pestä kotonaan pois käsiinsä kuivunutta tervaa. Hän ei voinut hyväksyä naisia, jotka yrittivät marssillaan tuhota kaiken sen hyvän, mitä vallankumouksella oli saatu aikaan. Hän oli ylpeä osuudestaan komitean toiminnassa, hän oli nytkin saanut sidottua puuhun erään naisista ja levitettyä tervaa pitkin tämän vartaloa.

Olgan selkää särki. Hän oli vahtinut ikkunan vierellä kymmenen tuntia yhteen menoon ja pitänyt vain pakolliset vessatauot. Perheen valittaessa nälkää hän oli sanonut, että viralliset velvollisuudet vaativat hänen huomionsa ja että he voisivat edes huolehtia omista aterioistaan tukeakseen häntä. Moinen patriotismin puute omassa perheessä hävetti häntä erityisesti nyt, kun vaikeudet toisinajattelijoiden kanssa yltyivät. 
Komitean jäsenille oli tiedotettu, että niin banaaleja kuin sunnuntaiset mielenosoitukset olivatkin, niitä oli alettu matkia eri puolilla saarta. Maailman huomio kohdistui nyt Kuubaan enemmän kuin koskaan ennen, eikä tällaisia protesteja voitu sallia. Pieninkin epäilyttävä seikka piti nyt raportoida keskustoimistolle heti. Olga toivoi näkevänsä jonkin rikkeen, jotta juuri hän olisi se, jonka soitto tuhoaisi toisinajattelijoiden ryhmän. 

Samaan aikaan kulkueessa ollut nainen, jonka Olga oli ottanut marssilta kohteekseen, oli lääkärin vastaanotolla tervan ja saamiensa ruhjeiden takia. Hän oli Silvia, Sophien äiti.

Keväällä 2003 Kuuban valtionpoliisi pidätti 75 kuubalaista kirjailijaa, taiteilijaa, journalistia ja ihmisoikeusaktivistia syytettynä salaliitosta valtiota vastaan. Nopeissa oikeudenkäynneissä heidät tuomittiin 6-26 vuoden tuomioihin. Näiden mielipidevankien vaimot, tyttäret ja sisaret alkoivat joka sunnuntai ennen messua kävellä kulkueena Havannan kaduilla, valkoisissa vaatteissa, kukka kädessään. 
Vuonna 2005 Euroopan parlamentti antoi Naisille valkoisissa Saharov -palkinnon mielipiteen vapaudesta. Kuuban kansalaisten on saatava lupa maasta poistuakseen, eikä ketään heistä päästetty noutamaan palkintoa ennen kuin vuonna 2013.
Vuonna 2010, katolisen kirkon puututtua asioihin, suurin osa Kuuban mielipidevangeista vapautettiin ja karkotettiin Espanjaan. 
Ihmisoikeustilanne Kuubassa on silti edelleen huono.

Olen läpi talven lukenut melkoisen kevyttä kirjallisuutta, jonka jälkeen tällainen rajumpi aihe ja kirja jossa kuvattiin miten vankeja kidutettiin, oli kovaa tekstiä kuunneltavaksi. Mutta pään pensaaseen työntäminen ei auta ymmärtämään maailmaa, jossa korona ei todellakaan ole ainoa maailmanlaajuinen kriisi ja vääryys. Kun epidemia joskus saadaan kuriin, toivottavasti ainakin, eri masilmankolkissa on aina vain tuhansia ernestoja jotka eivät ole tehneet mitään väärää ja joutuvat silti kärsimään. 


tiistai 9. maaliskuuta 2021

Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut




Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut
Basam Books, 2020
285 sivua


Lainasin kirjan Piki-kirjastosta.

Sain kasteessa nimekseni Merja Sylvia.
Se otettiin minulta pois ja vaihdettiin toiseen, sopivampaan.
Äiti otettiin minulta pois ja vaihdettiin toiseen, sopivampaan.

Lapsena Paulalle välillä heräsi tunne, että Maria ei ole hänen äitinsä. Etenkin silloin, kun koulussa tutkittiin veriryhmiä, mutta kun Paula yritti vängätä etteivät heidän veriryhmänsä ole lähisukulaisille mahdollisia, hänet vaiennettiin. Älä kiusaa äitiäsi. 

Mutta Paula haluaa tietää. Kun hän haki virkatodistuksen, siinä se oli. Väärä nimi, väärä äiti, vai sittenkin oikea? Vähintäänkin äitejä on kaksi. Nyt alkaa totuuden aika, Paula luulee, mutta ei, vaikenemisen aikaa ei päätä mikään. Pauli-veli ei usko vieläkään että hänetkin on saatettu adoptoida, ei ennen kuin Paula hankkii virkatodistuksen tällekin. Äiti kimmastuu, kun Paula puolella sanallakaan viittaa Sylvi Rämöön äitinään.

- Täällä ei noista asioista puhuta. Me emme halua tietää mitään! Sitten, kun sinulla on jalat oman pöydän alla, voit tehdä, mitä ikinä haluat. Tämän katon alla ei näistä puhuta

Sylvi Orvokki Rämö. Naisesta tulee Paulalle pakkomielle ja keräten tiedon murusen sieltä täältä hän löytää tämän jäljille. 
'Vailla vakituista osoitetta. Asunnottomana Helsingissä.'
Mitä se tarkoittaa? Pultsari, huora, sairas, köyhä vai boheemi? Muuten vain loinen? Siltojen alla vai patruunoiden palatseissa?
Kun Paula naista tarkkailtuaan vihdoin uskaltautuu esiin ja kävelee Sylvin luo, tämä tietää välittömästi kuka hän on.

Sylvi on elänyt vaiherikasta elämää päätyen milloin minnekin, erilaisissa tilanteissa. Paulan hänet löydettyä, palellessaan kylmässä teltassa leirintäalueella pääsiäisen seutuun Sylvi antaa omien lapsuusmuistojensa viedä kauas, mankeloidun lakanan ja lämpimän täkin väliin. Aamuun, jolloin askareissaan hyörivä hyväntuulinen äiti oli hetken muistellut venäläistä turkiskauppiasta Sylvin kysyttyä onko viinapäissään väkivaltainen Ville-isä hänen oikea isänsä, ennen kuin toteaa höperöitä luritelleensa, tottakai isä on oikea isä.

Paula on ison kysymyksen edessä: Miten pitää kaksi todellisuutta erillään ja olla loukkaamatta ketään? Tai edes loukata mahdollisimman vähän ketään, sillä aina pyllistät johonkin suuntaan.

Jostakin olen tullut on hyvin erilainen adoptiotarina kuin mitä osasin odottaa. Se on rosoinen ja rouhea ja pitää sisällään monta koskettavaa ihmiskohtaloa. Isotalo on haastattelussa kertonut kirjan olevan omaelämäkerrallinen.

Sylvin tarina, jota seurasin läpi kirjan suurimmalla mielenkiinnolla, muistuttaa siitä, ettei kukaan synny puliakaksi. Oliko Sylvi uhri vai itsekäs ja vastuuton ihminen? Entä Paulan adoptiovanhemmat, olivatko he vaienneet adoptiosta lapsiaan suojellakseen vai itsekkyydestä? Asioissa on harvoin yhtä totuutta, kun puoliakin on vähintään kaksi.

Ajallisesti liikutaan eniten olympiakesässä 1952 jolloin Paula syntyy ja 1970-luvun puolivälissä, jolloin adoptiotausta hänelle selviää. Pidin ajankuvauksesta ja siitä, miten monessa kohtaa seurattiin Sylvin elämää ja kuljettiin yhtäkkiä tovi Marian seurassa rinnastaen heidän erilaisia elämäntilanteitaan joihin Paula tuli yhdistäväksi tekijäksi.


Helmet -lukuhaaste 2021







Tähän päivitän kuluvan vuoden Helmet-haasteeseen lukemiani kirjoja.

Helmet-lukuhaaste 2021

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä 1/21

3. Historiallinen romaani

Kate Quinn: Koodinimi Alice 3/21

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin 2/21

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

Candice Carty-Williams: Queenie 2/21

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

Vendela Vida: We Run the Tides 3/21

10. Kirjan nimessä on numero

11. Kirja kertoo köyhyydestä

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa 3/21

12. Kirjassa ollaan metsässä

Anni Kytömäki: Margarita 1/21

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

14. Kirja on osa kirjasarjaa

Lucinda Riley: Varjon sisar (Seitsemän sisarta) 2/21

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

Marie Benedict: Rouva Einstein 3/21

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

19. Kirjassa leikitään

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Jenna Kostet: Marrasyöt 3/21

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet 1/21

23. Kirja, jota luet ulkona

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

27. Kirjan päähenkilö on eläin

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua 3/21

30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

31. Jännityskirja tai dekkari

32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

33. Kirjassa opetetaan jokin taito

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Anni Kytömäki: Margarita 1/21

38. Kirja on käännetty hyvin

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

41. Kirjassa matkustetaan junalla

42. Satukirja

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Vanessa Springora: Suostumus 2/21

44. Kirjassa on reseptejä

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

46. Kirjassa syödään herkkuja

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Kate Elizabeth Russell: Vanessa ja Vanessa Springora: V

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä




maanantai 8. maaliskuuta 2021

Vanessa Springora: Suostumus




Vanessa Springora: Suostumus
Wsoy, 2020
175 sivua


Omille teilleen häipynyt isä, joka jätti elämääni pohjattoman tyhjiön. Kova palo kirjallisuuteen. Tietty seksuaalinen varhaiskypsyys. Ja varsinkin valtava tarve tulla nähdyksi. 

Kaikki edellytykset ovat nyt koossa. 

V tapasi G:n päivällisillä jonne oli kutsuttu kirjallisuusalan silmäätekeviä ja jonne äiti oli hänet raahannut. Mies oli huomion keskipiste ja V miehen huomion keskipiste. Tyttö oli otettu. Hän koki olevansa etuoikeutettu, kun kirjailija isolla koolla katsoi häneen ja nyt V, siihen asti rupisammakko, pitää itseään kauniina.

V täyttää neljätoista. Kohta viisikymmentävuotias mies kirjoittaa hänelle kirjeitä, jopa kaksi päivässä. Kun mies ehdottaa tapaamista, V on tohkeissaan. G vie hänet kotiinsa, pieneen yksiöön jossa vuode on ainoa paikka mihin istua. Aika hidastuu,  ja kun sitten menen kotiin, poskeni hehkuvat, ja huuleni ja sydämeni pakahtuvat aivan uudenlaisesta riemusta.

Ensin V:n äiti on järkyttynyt ja uhkaa tytärtään sisäoppilaitoksella, mutta antaa periksi V:n päättäväisyyden edessä. Kun äiti pyytää G:n syömään ja asettaa ainoaksi ehdoksi hyväksynnälleen, ettei G vahingoita hänen tytärtään, niin siinä he istuvat kuin pieni perhe, mitä nyt asetelmaltaan erikoinen. Mutta. Niissä boheemeissa taiteilija- ja älykköpiireissä, joissa me liikumme, suhtaudutaan moraalisiin poikkeamiin suvaitsevaisesti, jopa tietyllä tavalla ihailevasti. G on sentään kuuluisa kirjailija, se on itse asiassa aika imartelevaa.

Seksin jälkeen G:llä on tapana heijailla häntä sylissään kuin vauvaa ja kutsua 'rakkaaksi lapsekseen' ja 'suloiseksi koulutytökseen'. G on niin sivistynyt, G kertoo hänelle miten Edgar Poe nai 13-vuotiaan Virginian ja Lewis Carollin Liisa oli todellinen nuori muusa, elämänsä rakkaus. V saa olla nyt G:n muusa. He eivät tee mitään väärää. 14-vuotiaalla on oikeus rakastaa. Ensimmäistä ilmiantokirjettä seuranneen poliisikuulustelun jälkeen G sanoo poliisien naureskelleen tietynlaisten ihmisten tarvetta lähettää sadoittain ilmiantoja julkisuuden henkilöistä. Ilmiantoja tulee kuitenkin lähikuukausina useita ja G vuokraa heille hotellihuoneen, jonka G:n mesenaatti maksaa. 

Kun V on viidentoista ja G lähtee matkalle, hän antaa V:lle omat avaimet. Yksin ollessaan V lukee loputkin G:n kirjoittamat kirjat ja tämän päiväkirjat, ja niistä hänelle lopulta valkenee millainen mies todellisuudessa on. Kirjoissa on paljon yksityiskohtaista seksiä ja mies suorastaan kehuskelee matkoillaan Manilaan jossa vie sänkyynsä jopa alle kymmenvuotiaita poikia. Kun Vanessa kysyy häneltä näistä, mies puolustautuu hyökkäämällä ja syyttää V:tä feministiksi, oman hysteriansa vangiksi kuten naiset yleensäkin.

On minulla kuitenkin sen verran ikää, että haistan G:n kaksinaamaisuuden ja ymmärrän, että kaikki uskollisuuden valat ja ihanuuksien lupaukset ovat olleet vain yksi valhe muiden joukossa palvelemassa hänen teoksiaan ja halujaan. Huomaan nyt vihaavani häntä siksi että hän on sulkenut minut fiktioonsa, hän kirjoittaa sitä jatkuvasti, kirja kirjalta, ja varaa siinä itselleen sankarin roolin; se on egon rakentama fantasia, jonka hän pian saattaa julkiseksi. En siedä sitä, että hän on tehnyt salailusta ja valheesta uskonnon ja kirjailijantyöstä verukkeen, jolla perustelee riippuvuuttaan. En mene enää mukaan hänen peliinsä.

V kulkee kuitenkin vielä pitkän tien ennen kuin uskaltaa vihdoin irtautua G:stä. 

Vapaamielinen Ranska palkitsi G:n (jonka todellinen henkilöllisyys on julkista tietoa) kirjoistaan moneen otteeseen. Siitäkin huolimatta, että oli yhtä julkista tietoa, että G:n kirjat perustuivat hänen omiin kokemuksiinsa, päiväkirjoihinsa, toisin sanoen oli julkista tietoa, että hän oli pedofiili. V lopetti käytännössä koulun käynnin kokonaan, sekin asia jätettiin siihen eikä syitä selvitelty. G oli koskematon, intellektuelli, ihailtu ja arvostettu, poliisien pintapuoliset tutkimukset eivät koskaan johtaneet mihinkään, V oli sitä paitsi antanut suhteelle suostumuksensa. Mutta voiko 14-vuotiaan suostumus 50-vuotiaalle mitenkään olla tasa-arvoinen? 

Äidin osuus kaikessa järkytti minua vähintäänkin yhtä paljon kuin G:n. Jokaisen vanhemman pitäisi olla lapsensa suojelija, tuki ja turva. 

Kun kerron äidille, että olen jättänyt G:n, hän on ensin sanaton ja sanoo sitten surullisen näköisenä: "Voi sitä poloista, oletko varma? Hän jumaloi sinua!"

Gabriel Matzneff ei ole Suomessa tunnettu nimi, eikä hänen kirjojaan ole ilmeisesti käännetty englanniksikaan. Hän on edelleen elossa, nyt yli 80-vuotias. Suostumuksen julkaisun jälkeen pedofilian vastainen järjestö on nostanut häntä vastaan kanteen ja tapaus on tulossa oikeuteen syksyllä 2021.

P.s. Tällä kertaa annan kehuja suomennoksen kannelle.


torstai 4. maaliskuuta 2021

Sara MacDonald: In a Kingdom by the Sea



 Sara MacDonald: In a Kingdom by the Sea
HarperCollins, 2019
Lukija: Esther Wane
Kesto: 12 h 1 min


2009, Lontoo. Gabby on tottunut siihen, että hänen miehensä on jatkuvasti töissä jossain päin maailmaa. Heidän poikansa, joille äiti on aina ollut arjen pyörittäjä siinä missä isä hulppeiden lomamatkojen organisoija, ovat nyt yliopistossa Skotlannissa ja Gabby on esittänyt Mikelle toiveen, että tämä hakeutuisi vihdoin töihin Englantiin. Niinpä Miken ilmoitus 54-vuotissyntymäpäivillään uudesta työstä Karachissa, Pakistanissa, on Gabbylle pienoinen järkytys.  

Gabby muisteli mielellään lapsuuttaan Cornwallissa, jonne he olivat mamanin, papan ja isosisko Dominiquen kanssa 1960-luvun lopulla muuttaneet. Gabby oli ollut silloin viiden ja innoissaan, kymmenvuotias Dominique oli ensin kiukutellut lähtöä Lontoosta. Kun Gabby oli kymmenen, tapahtui jotain vakavaa mitä Gabby ei ymmärtänyt, mutta äiti lähetti sen jälkeen Dominiquen asumaan Laura-tädin luokse Pariisiin. 

Perheen yhteisen joululoman päätteeksi Mike vie Gabbyn Karachiin juhlimaan uutta vuotta. Gabbyn ystävät ovat vähintäänkin huolissaan, eikö Karachi olekin maailman vaarallisimpia kaupunkeja? Miken hotelli, Shalimar, on ainakin turvallinen. Heidänkin autonsa tutkitaan portilla pommien varalta ja matkatavarat läpivalaistaan. Yllättäen Mike pyytää Gabbya muuttamaan luokseen Karachiin ja koska Gabby kääntää työkseen kirjoja, hän pystyy järjestämään työnsä ja ihastuttuaan Karachiin lomamatkalla päättää suostua Miken ehdotukseen. Ehkä he tällä tavoin lähentyisivät jälleen parisuhteessaan.

Mike ei lupauksistaan huolimatta muutu, vaan tekee pitkiä työpäiviä ja Gabby on paljon yksin. Hän ei voi poistua ominpäin hotellialueelta, joka kyllä on viehättävä puutarhoineen, uima-allasalueineen js lukuisine ravintoloineen. Siellä on jopa pieni kirjakauppa. Gabby ymmärtää pian, että elämä viiden tähden hotellin ulkopuolella on aivan toista, unelma paremmasta versus karu totuus.

This is the dark half of Pakistan. The one I do not see. I am behind the safe walls of the hotel but on the streets of Karachi real life goes on. Raw and bitter and violent. Poverty, religion and the feudal system dictate what a life is worth. A poor woman on her own has no protection and is worth little. 
I am a woman living in a five-star-hotel. I know nothing of the world lived by millions of Pakistanis. The waiters, chefs, receptionists and pool boys all have different faces and real lives away from the hotel. 

Yksinäiset päivänsä Gabby viettää uima-altaalla ja käännöstöissään, mutta saa myös uusia ystäviä esimerkiksi hotellin henkilökunnasta. Sergei, venäläinen avustustyöntekijä, näkee Gabbyn potentiaalin ja tarjoaa naiselle töitä.

Pommi-iskuaallon jälkeinen hiljaisuus on kuitenkin arkista hälyä riipivämpi, kun kaupunkiin säädetään ulkonaliikkumiskielto. Kun Mike tulee vielä rikkoneeksi kirjoittamatonta sääntöä ryhtymällä suhteeseen musliminaisen kanssa on siitä monia seurauksia.

Kauniisti kirjoitettu kirja tarjosi kiinnostavan näkökulman yhteen maailman sotaisimmista maista ja näkökulmaa siihen, että maa vanhoine perinteineen on muutakin kuin ne levottomuudet joista me sen tunnemme. Mike ja Gabby tekevät esimerkiksi matkan pohjoisen vuoristoon, josta kirjassa oli kaunista luontokuvausta, vaikka silläkin matkalla oli vaaran hetkensä. Myös lapsuuden Cornwall esittäytyi kauniina ja tunnelmallisena mihin Dominiqueen liittyvät tapahtumat loivat ruman vastakohdan, johon tarinan edetessä saatiin lisää valaistusta. Gabby joutui katsomaan lapsuuttaan ja sen tärkeitä ihmisiä uusin silmin. Lukijan eläytyminen ja kirjan kerronta yhdessä saivat aikaan sen, että näin mielessäni kaikki paikat, niin Karachin miljoonakaupungin kuin pohjoisen vuoriston ja tunsin olevani mukana tapahtumissa.

Kirja jakautuu oikeastaan kolmeen osaan, ensin Gabbyn elämään Lontoossa, sitten yhdessä miehensä kanssa Karachissa ja lopulta uuden elämän rakentamiseen josta tulee yksi kirjan teemoista. Tähän liittyy uusia ihmisiä ja muun muassa Pakistania 2010 koetelleet tulvat joissa avustusjärjestöjä tarvittiin. Tämä kolmas osa tuntui kyllä vähän turhan irralliselta Mikesta ja Gabbysta kertovaan aikaan verrattuna. Kahden ensimmäisen osion aikana kirja olikin täyden viiden tähden elämys, loppuosa pudotti yhden tähden Goodreadsistä pois, mutta neljä jää vieläkin jäljelle, omiin merkintöihin tähtiä 4,5.





tiistai 2. maaliskuuta 2021

Kevysti kevääseen eli 2021 kirjauutuuksia

Kävin läpi kiinnostavimpia kevätluetteloiden enimmäkseen kevyehköjä uutuuksia, joita listasin tähän ja kylläpä niitä taas kertyikin. Dekkarit jätin tälläkin kertaa listaamatta, niitä valitsen äänikirjapalvelusta fiiliksen mukaan. Samaten puuttuu muutama kirja jonka olen jo ehtinyt lukemaan, mutta kertyi näitä taas reilut 30.


Aviador

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti
Kun kirjailija aikoi kirjoittaa menestyvän autofiktion, mutta joutuikin muuttamaan Punavuoresta ja kohtaamaan tupakanhajuisen ja lonkeronmakuisen lähiöelämän silmästä silmään. 

Bazar

Lucinda Riley: Vaarallinen kirje
Trillerimäinen, juonitteleva ja skandaalinkäryinen rakkaustarina. Nuori journalisti Joanna saa juttukeikan legendaarisen näyttelijän hautajaisiin. Kirkossa hänen viereensä istuu nainen, joka järkyttyy pahasti jostain. Pian Joanna saa naiselta kirjeen, joka saa hänet rientämään naisen luo, mutta tämä onkin kuollut ja Joanna epäilee, että kyseessä on murha. Erilaista Rileya!

Lucinda Riley: Oliivipuu
Auringonpaahtamalla Kyproksella Pandora-talo puutarhoineen on kaikkien tuntema pittoreski idylli. Vanhan oliivipuun varjoissa viihtyvät myös ensirakkaudet ja salaisuudet.

Catherine Isaac: Sekainen ihana elämämme
Oi, en kestä, ihanalle Gardajärvelle sijoittuva romaani! 'Aurinkoa, kyyneliä, jännitystä ja sydämen pakahduttavaa rakkautta.'

Gummerus

Niillas Holmberg: Halla Helle
Saamelaisrunoilijan esikoinen etelästä Utsjoelle muuttavasta Samusta joka ystävystyy taiteilija Ellen eli Halla Hellen kanssa.

Vera Vala: Aprikoosiyöt
Dekkaristin lukuromaani jossa suomalainen Laura lähtee Italiaan. Löytyvätkö vastaukset hänen kysymyksiinsä Villa Albasta?

Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Historialliset romaanit taitava Kanto vie tällä kertaa Hattulan kirkon seinämaalausten pariin. 

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa
Vetävää kolmiodraamaa Turun seurapiireissä aikaan jolloin työväenliike nousee ja naiset vaativat tasa-arvoa Minna Canthin hengessä.

Nina Lykke: Kohonnut riski
Satiirinen romaani keski-ikäisestä keskiluokasta tutustuttaa Eliniin joka on muuttanut asumaan vastaanotolleen, sillä on ollut uskoton miehelleen. 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
1942 Vogue lähettää Jessican kirjeenvaihtajaksi Pariisiin jossa tämä tutustuu mm Martha Gellhorniin. 2005 taideintendentti D'Arcy saapuu ranskalaiskartanoon järjestämään valokuvakokoelmaa ja selvittämään salaisuuksia.

Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita
Kuuntelen juuri Polly Waterfordista kertovan sarjan ensimmäistä osaa, tämä on toinen. Mielestäni Colgan kirjoittaa laadukkaita hyvänmielenromaaneja.

Harper Collins

Jess Walter: Kauniit rauniot
Italian rannikko 1962, sen jälkeen viisi vuosikymmentä. Italialainen hotellinpitäjä, amerikkalainen näyttelijätär ja muita kiehtovia epätäydellisiä ihmisiä jotka pitävät kiinni epätodellisista unelmistaan. 

Kate Quinn: Ruusukoodi
Meinasin jo kuunnella tämän englanniksi, mutta käännetäänkin näköjään. Bletchley Parkin kartanossa puretaan Saksan armeijan koodeja. Kolme erilaisista piireistä tulevaa naista kohtaavat sodan jälkeen uudestaan ja menneisyydestä nousee esiin petturi.

Karisto

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla
Romaani työpaikalta, pelosta ja alistumisesta naistenlehden toimituksessa esimiehen vallan alla.

Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi
Romaani perheestä, jonka elämän vaikea lapsi muuttaa sekavaksi ja laittaa vanhempien arvot ja perhetaustat koetukselle.

Otava

Enni Mustonen: Näkijä
Kirsti matkustaa Los Angelesiin tapaamaan tytärtään Vienaa, josta tulee Miss Monroen luottopukija. 

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Matkaystävästä tuttu Ratinen kirjoittaa nyt sukutarinaa pettuleivästä nyhtökauraan, kun Kati ostaa omakseen isoisoisän veistämän hirsitorpan.

Venla Hiidensalo: Suruttomat
Hiidensalon taiteilijaromaanit jatkuvat, nyt kerrotaan naisista Tyko Sallisen takana. Hän onkin minulle vieraammaksi jäänyt kultakauden maalari.

Saila Susiluoto: Kehrä
Esseistinen matkapäiväkirja taiteilijaresidenssiin Italiaan matkaavasta kirjailijasta, joka miettii ihmiskunnan tulevaisuutta eikä saa tekstiä aikaan. 

Alex Schulman: Eloonjääneet
Tällä kertaa ruoditaan veljessuhteita ja koetaan lapsuutta uudestaan aikuisena.

Siltala

Juhani Brander: Silta yli vuosien
Pankkiiriperhe elää 80-luvun nousukauden ja putoaa 90-luvun lamaan. Sukupolviromaania kertoo perheen poika, x-sukupolven vesa. 

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt
Hans ja Harriet eivät edes pidä toisistaan, mutta vetovoimaa heidän välillään on siitä huolimatta. Sillä taas on seurauksensa heidän puolisoilleen, lapsilleen, kollegoilleen ja kaikille läheisilleen. Voimakkaita tunteita, arjen komiikkaa ja noloja tilanteita.

Sitruuna kustannus

Balli Kaur Jaswalin: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille
Toinen kiva suomennosyllätys eli kirja joka on kuuntelulistallani äänikirjasovelluksessa englanniksi! Sikhiyhteisöstä irti pyristelevä Nikki on kasvanut Lontoossa. Kun isä yllättäen kuolee, ottaa Nikki vastaan työn luovan kirjoittamisen opettajana, mutta huomaakin päätyneensä opettamaan aakkosia miesten varjossa eläneille punjabilaisleskille. Motiivi lukemaan oppimisille löytyy yllättävältä taholta.

Tammi

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Kun on rakastunut toisessa maassa asuvaan mieheen, ovat järki ja tunteet ristiriidassa.

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta
Ihana nimi kirjalla!
Äiti kertoo vauvalleen oman äitinsä ja isoäitinsä tarinaa.

Stella Harasek: Kiinteä aine
Varpu ja Daniel rakastuvat taidekoulussa, mutta ongelman tekee se, että Daniel on 19-vuotiaan Varpun opettaja, naimisissa ja pienen lapsen isä.

Elizabeth Strout: Olive, taas
Aina yhtä pisteliäs Olive on uuden edessä kun hänen miehensä Henry on kuollut. Välit poikaan ovat tulehtuneet ja mitä, Olive on mennyt uudelleen naimisiin?!!

Teos

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Torinolainen suurperhe Mussolinin aikaan, juuutalaisisä, katolilainen äiti. Eloisa ja humoristinenkin tarina perheestä ja kielestä ja yhteiskunnan ajautumisesta toiseen maailmansotaan. 

Wsoy

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli
Minulla jäi alkutekijöihinsä yritys lukea Alakosken kirjaa, jonka alussa hukutettiin ämpärillinen kissanpentuja. Ehkä annan kirjailijalle uuden mahdollisuuden, sillä suvun naisista läpi 1900-luvun kertova neliosainen kronikka kiehtoo.

Domenico Starnone: Paljastus
Pietron ja Teresan suhde on leiskuva ja riidan jälkeen he kertovat toisilleen häpeällisen salaisuuden itsestään, näin he olisivat ikuisesti yhdessä. Ero kuitenkin tulee ja luottamus kääntyykin kiristykseksi. 

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä
Koska yllättäin pidinkin edellisestä suomennoksesta, lisään listalle Sophie Honeywellin joka perii exänsä tädiltä talon pienellä saarella. Saaren asukkailla tuntuu riittävän salaisuuksia, suurimpana se miksi Munron pariskunta kadotessaan jätti jälkeensä pienen vauvan. 

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella
Ruotsalainen Charlotte perii kirjakaupan ja matkustaa Lontooseen vain myydäkseen sen pois. Omalaatuisen henkilökunnan pyörittämä liike on konkurssin partaalla ja kalustoon kuuluu myös William-niminen kirjailija. Charlottea alkaa houkuttaa yritys pelastaa kirjakauppa.


maanantai 1. maaliskuuta 2021

Jenny Offill: Ilmastoja



Jenny Offill: Ilmastoja
Gummerus, 2020
Alkuteos: Weather, 2020
Suomennos: Marja Luoma
205 sivua



Lizzie Benson työskentelee yliopiston kampuksen kirjastossa ilman muodollista koulutusta työhönsä. Lizzie on myös vaimo, äiti ja sisar ja erityisesti veli, joka on toipuva addikti, tarvitsee Lizzyltä paljon emotionaalista tukea. Hänen takiaan Lizzy on myös nuorempana tehnyt merkittäviä elämänvalintoja. Sitten hänen yliopistoaikainen mentorinsa Sylvia, joka pitää suosittua podcastia ilmastonmuutoksesta, pyytää Lizzyä avustajakseen. Lizzyn tehtävänä on vastata Sylvian saamaan fanipostiin, joka on aika kirjavaa.

Kysyn, millaisia viestejä hän saa. Kaikenlaisia, mutta jokainen, joka hänelle kirjoittaa, on joko hullu tai masentunut. Tarvitsemme rahaa, se nyt on selvä, mutta sanon kuitenkin Sylvialle, että täytyy vähän miettiä. Elämääni taitaa nimittäin jo ennestään kuulua paljon juuri sen sortin ihmisiä.

Lizziellä on sen jälkeen tuplasti ongelmia ratkottavana, sillä kyllä kirjaston asiakkaatkin häntä tarvitsevat. Eräs vanhempi mieskin suorastaan suuttuu hänelle, kun kirjaston asiakaspalvelussa ei osata kertoa hänen sähköpostinsa salasanaa. Sylvian mukana Lizzie alkaa matkustaa kokouksiin ja puhujatilaisuuksiin, joissa tapaa myös muutoksista huolissaan olevia rikkaita ihmisiä.

Jotkut tämäniltaisille päivälliselle osallistuvat ihmiset ovat alkaneet sijoittaa kelluviin kaupunkeihin, sellaisiin jotka voidaan ankkuroida kansainvälisille vesille omiksi hallintoalueikseen. Illan isäntäpari ei kuitenkaan halua turvautua niin radikaaliin ratkaisuun. He kertovat kuunnelleensa Sylvian podcastia jo pitkään. He tekevät muistiinpanoja Sylvian puhuessa, mutta esityksen lopussa he esittävät vielä sen iänikuisen kysymyksen: mikä paikka on turvallisin? He ovat ottaneet yhteyttä useisiin asiantuntijoihin, mutta kukaan ei ole saanut selkeää vastausta. 
"Sinähän olet haastatellut kaikkia. Onko päästy jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen? Onko tiedemiehillä ja journalisteilla jokin klusterianalyysiin perustuva malli? Emme ole huolissamme omasta puolestamme, mutta kun meillä on lapsia."

Ilmastoja koostuu lyhyistä katkelmista sieltä täältä Lizzien elämästä ja ajatuksista. Ne ovat enimmäkseen muutaman rivin mittaisia, aukeamalle niitä mahtuu aina useita. Kun muutenkin lyhyen kirjan aukeamilla on paljon tyhjiä rivejä kirja on hyvin nopealukuinen. Asioita joihin tulee varustautua on niin paljon, ilmastot ovat tässä muutakin kuin ilmastonmuutos itsessään, oli Trumpin presidenttiys ja sen seuraukset eli poliittinen ilmasto, terveydenhuollon kattavuus, ylipäätään erilaisiin tuloillaan oleviin, väistämättömiin katastrofeihin varustautuminen.

Luin kirjan melko tasan viikko sitten ja huomaan jo nyt unohtaneeni siitä valtaosan. Kirjasta ei siis jäänyt mitään selkeää muistijälkeä. Se johtuu luultavasti siitä, että kirjan edetessä odottelin mihin se johtaa ja itselleni jäi fiilis ettei se johtanut oikein mihinkään. Se on tavallaan hauskakin, muttei sillä tavalla joka saisi nauramaan ääneen.