Sivut

torstai 27. elokuuta 2015

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina



Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina 
Tammi 1978, 173 sivua 
Suomennos: Eila Pennanen
Ruotsinkielinen alkuteos: Århundradets kärlekssaga 1978 
Piirrokset: Henrik Tikkanen


En ole ollenkaan runoihmisiä. En ymmärrä miten niitä pitäisi tulkita. Takaraivossa on kuitenkin tunne, että runot kuuluu aina tulkita, että niissä on aina jokin verhottu taka-ajatus, kuten venäläisten runoilijoiden yhteiskuntakritiikki jota ei suoraan voinut esittää. 

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan lainasin ihan uteliaisuuttani ja koska se on klassikko ja tänä kesänä olen lukenut enemmän klassikoita kuin yleensä. Tartuin siihen kesken Blogistanian lukumaratonin kaivatessani vaihtelua kesken olleeseen romaaniin ja ajattelin, että luen muutaman runon. Luin ne kaikki yhtä soittoa ja olin haltioitunut. Kyllä, nyt on tuon luokan mahtisana paikallaan! 

Olivatko nämä mielestäni runoja, ehkä pikemminkin proosaa runomitassa, mutta oli miten oli, en voinut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin lukenut ne kaikki.

Alkoholistin vaimo
se on sellainen
joka on aina väärinpäin 
kääntyipä minne tahansa 

Jos hän ymmärtää ja ymmärtää 
ja antaa anteeksi 
ja tasoittaa tien
ja torjuu suvun
ja vaientaa lapset 
ja ihailee
ja lohduttaa 
ja uskoo ja uskoo ja uskoo 
ja toivoo

silloin se on niin pirun itsetyytyväinen
aina niin saatanan täydellinen 
ja erinomainen 
ja oikea kaikkivaltias 
luulee voivansa siirtää vuoria
ja antaa synnit anteeksi 
jumalauta ihan oksettaa 
kun näkee sen omahyväisen pärstän

Ja jos hän pyytää ja rukoilee
ja piilottaa pulloja 
ja kaataa puolet ulos ikkunasta 
ja kukkaruukkuihin
eikä suostu valehtelemaan suvulle 
eikä puhumaan työtovereille vatsaflunssasta
ja sulkee korvansa 
kun tuhannetta kertaa saa kuulla 
onnettomasta lapsuudesta 
unohtumattomasta sodasta 
ja ammattiveljien kateudesta

silloin se on vaarallinen 
se on kostonhaluinen juonittelija
ja kun tarkkaan ajattelee 
niin sehän se piru vieköön käynnistää 
kaikki salaliitot joka puolella 
ja panettelukampanjat ja ajojahdit
se se tietysti on kaiken takana 
kuka muu tuntsi yhtä hyvin 
kaikkia yksityiskohtia 
joita sitten saa kuulla vasten naamaa 
se istuu siinä kuin hämähäkki verkossaan
ja sen kuin paisuu ilkeydestä hyi helkkari
...
...
...

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä Tikkanen kertoo kirjoittaneensa Vuosisadan rakkaustarinan koska halusi miehensä ymmärtävän millaista on olla alkoholistin vaimo ja alkoholistin lapsi. Hän kirjoitti runot salassa, vei sitten käsikirjoituksen miehelleen, sai tältä halauksen ja kommentin: En anna sinulle koskaan anteeksi jos et julkaise tätä. 

Mutta se mihin Tikkanen pettyi, oli se ettei mikään muuttunut. Henrik jatkoi juomistaan eikä asioista sen koomminkaan pystytty puhumaan.

Aikaisemmin 
olit häijy ja pureva
vain silloin kun joit

Nykyään olet 
vielä häijympi ja purevampi kun olet selvä 

Tulee mieleen: eihän sinun
tarvitsisi juoda 
nyt kun voit olla 
selvänäkin häijy

Vaikka ehkä on yhtä hyvä 
että juot
välillä 
silloin joka tapauksessa sammut 
joskus 

Hyvähän tässä olisi ulkopuolisena, lähes 40 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen aivan erilaisessa tapakulttuurissa tuomita Märta. Mikset lähtenyt? Miksi laitoit lapsesi kärsimään alkoholisti-isästä? Jään miettimään, olisiko silloinkin ollut mahdollista lähteä. Sitähän Märta mietti itsekin. On selvää, että Märta rakasti miestään suuresti, rakastiko liikaakin? Voiko toista rakastaa liikaa? 

Kysymyksiä jäi siis ilmaan paljon, mutta jäi muutakin. Vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, että jo lasten tähden Märtan olisi pitänyt lähteä (näinhän me nykyään ajattelemme, eikö?), minussa herää ihailu tuota vahvan naisen vahvaa, rohkeaa ja rehellistä tekstiä kohtaan. Tikkasta tahdon lukea lisää, ehkä Henrikiäkin jonka teoksiin en ole koskaan tutustunut. Donnerin elokuvan Märtan kirjasta Miestä ei voi raiskata olen nähnyt joskus nuorena, mutten muista siitä mitään. 

Varhain
minä kätkin herkkyyteni 
sinulta

Kuinka voisinkaan
tehdä sinua kohtaan niin pahasti 
että antaisin sinun huomata 
kuinka pahasti 
olit tehnyt minua kohtaan 

Nämä runot todella laittavat ajattelemaan!

maanantai 24. elokuuta 2015

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä


Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä 
Gummerus 2015, 384 sivua 
Suomennos: Raimo Salminen 
Englanninkielinen alkuteos A God In Every Stone 2014


Vivian elää nuoruutensa hyvitellen isälleen sitä, että tämän ainokainen syntyi tytöksi. Isän mieleen on tytär, joka on naisellinen käytökseltään, mutta miehinen ymmärrykseltään. Niinpä isä opettaa Viviania kuin poikaa ja tytön varttuessa järjestää tälle myös mahdollisuuden opiskella historiaa ja egyptologiaa yliopistossa. 1900-luvun alussa tämä on vielä hyvin poikkeuksellista. 

Kesällä 1914 Vivian on mukana arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa, nykyisen Turkin alueella, yhdessä Vivianin isän turkkilaisen nuoruudenystävän Tahsin Beyn ja muutaman saksalaisen arkeologin kanssa. Kesän päättyessä he sopivat jatkavansa kaivauksilla jälleen seuraavana kesänä, paitsi Tahsinin Vivian tulisi kohtaamaan jo jouluna Lontoossa kun mies tulee pyytämään ystävältään tämän tyttären kättä. Voidakseen jatkaa arkeologina Vivian tietää, että hänen on naitava arkeologi. Konstantinopoliin päästyään ryhmä kuulee kuitenkin järkyttävän uutisen: Saksa ja Englanti ovat sodassa keskenään. Ryhmä hajaantuu ja Vivianin ja Tasminin tiet erkanevat. Mutta sota on varmasti jouluksi ohi, uskoo Tahsin. 

Joulun jälkeen perhe saa Tahsinilta tervehdyksen, jossa on erityisterveiset Vivianille. Jos se vain olisi mahdollista, Tahsin toivoisi pääsevänsä tutkimaan Peshawaria. Ehkä Sinulla on tilaisuus tehdä se ennen minua?

Viv polvistui liejussa ja alkoi luonnostella holvikäytävän koristeena olevaa Buddhan stukkofiguuria. Piirroksesta oli valmiina alle puolet, kun hän keskeytti työn, pudotti kynänsä maahan ja alkoi selata muistikirjan aiempia sivuja. Muistoja joka sivulla. Yhtäkkiä kaikki tuntui kestämättömältä. Kaikki tässä unohdetussa, murenevassa paikassa jonka arvokkaat esineet oli kuljetettu museoon, niin että jäljellä oli enää puoliksi kaluttuja luita, oli kestämätöntä. Hän halusi Tahsin Beyn tänne voidakseen takoa tätä nyrkillä. Mitä sinä tarkoitit lähettäessäsi sellaisen viestin ja pakottaessasi minut tänne, missä olen unelmiesi vankina. Ei se luultavasti edes ole täällä! Viv kauhaisi kätensä täyteen liejua ja viskasi sen päin stukkobuddhaa. Jollakin tapaa se tuotti niin suurta tyydytystä, että hän toisti saman yhä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein lopetti, hänen hiuksensa olivat sekaisin ja paita oli liimautunut kosteaan ihoon. Buddha vastasi hänen katseeseensa käsi koholla. Hän kosketti sen sormenpäitä omillaan.  

Samaan aikaan kun Vivian matkasi Tahsinin viestin innoittamana Peshawarinlaaksoon (silloiseen brittien hallitsemaan Intiaan joka on nykyisin Pakistania), brittiläis-intialaisessa 40. rykmentissä palvelleella pataanilla Qayyum Gulilla oli sama suunta takaisin kotiseudulleen. Sotiessaan Englannin puolesta, tuon maan jota nuorukainen ei koskaan ollut nähnytkään, hän oli haavoittunut ja menettänyt toisen silmänsä kuuluisassa Ypresin taistelussa. 

Odotin arkeologisille kaivauksille sijoittuvaa romaania ja kuvausta brittien elämästä siirtomaavallan aikaisessa Intiassa ja veikkasin, että luvassa on siirtomaaherruuden kyseenalaistamista ja jonkinlaista kapinointia, mutta petyin kun tajusin arkeologian olleen vain pieni sivujuonne jolla Viv saatiin matkustamaan Peshawariin.

Mutta sitten kertomus vei mukanaan, tai ainakin osittain, vai veikö sittenkään? Qayyumin osuudet olivat turhan pitkiä ja Vivianista joka aluksi viehätti minua vaikka toimikin Tahsinin tulevaisuutta ajatellen kuin naiivi pikkutyttö, varttui nainen josta en pidemmän päälle erityisemmin pitänyt. Olisi helpompaa pitää romaanista jos pitäisi edes yhdestä sen päähenkilöstä. Ja tämä lienee se syy, miksen tällä kertaa "päässyt moraalisesti sisään" tähän Peshawarin verilöylyyn jota koko kirjan loppuosa puitiin. Minusta tuntuu pahalta, etten jaksanut paneutua, en edes googlettaa taustoja kuten lähes poikkeuksetta teen vastaavanlaisissa tilanteissa. Niinpä jäin enemmän harmittelemaan sitä miten alun diadeemin etsintä, Tahsinin intohimo, ikään kuin unohtui tai ainakin muuttui merkityksettömäksi ja loppu oli vain levottomuuksia. Jos edes Vivianin ja Qayyumin elämät olisivat kietoutuneet tiiviimmin yhteen! Viimeiset 50 sivua pitivät yllä hienoa jännitettä, mutta sitä edeltävät lähes sata sivua olivat aika puurtamista. 

Olen lukenut Shamsielta aiemmin Kartanpiirtäjän joka oli mielestäni paljon eheämpi ja tasapainoisempi kokonaisuus.  


torstai 20. elokuuta 2015

Avioliittosimulaattori kesäteatterissa sekä kirjana



Kun keväällä kuulin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin olevan Pyynikin kesäteatterin lavalla tulevana kesänä, varasin heti kirjan ja ilmoitin siipalle, että tänä kesänä mennään taas Pyynikillekin. Olihan Avioliittosimulaattori ollut jo hyvän aikaa lukulistallani, nyt napsahti myös motivaatio raivata kirjalle sopiva väli ennen varattua näytöstä.




Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori 
Tammi 2013, 267 sivua 

Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Avioliittosimulaattorissa kohtaavat kaksi parikymppistä, vilkas ja puhelias itäsuomalainen Aino ja tämän länsisuomalainen vastakohta, hiljainen Jussi. Ihastuminen on nopeaa ja kun sellainen mahdollisuus tarjoutuu, lähtee ensinmainittu kuukaudeksi Jokikuntaan, länsisuomalaiselle maatilalle. Ollaan vain suomalaisia kaikki, tapamme ja "heimopiirteemme" eri puolilla maata ovat niin erilaisia, että Ainolla on paljon sopeutumista. 

Jussin perhekuntaan kuuluvat isä, harvasanainen ja jurottava Erkki-setä ja pikkuveli, 13-vuotias Jaakko. Miesten takana kummittelee nainen, Jaakon synnytyksessä menehtynyt äiti. Jokikunnas on kuin mausoleumi, kaikki tehdään edelleen kuten 13 vuotta aiemmin. Kaisa, vanha perhetuttu, siivoaa ja pesee pyykit, laittaa ruuat, viipaloi kurkutkin valmiiksi viikon tarpeiksi ja leipoo pullaa pakastimen täyteen. Ainon ei pidä kallistaman venettä. 

Alan hengästyä. Ei kai tässä talossa voi elää hamaan maailman tappiin juuri niin kuin vuosikymmen sitten. Minä en ainakaan voi, koska kukaan ei ole kertonut minulle yksityiskohtaisesti miten silloin on eletty. 
- Toivottavasti joku opettaamiulle joskus mitä täällä saa tehä ja mitä ei. 
Tuijotan Jussia haastavasti, koska ensisijaisesti koen että tämä on Jussin vika. Kukaan ei vieläkään sano mitään. 
- Se on kääretorttu, sanon vielä kerran, saadakseni väen tajuamaan, miten typerän asian takia kaikki ovat typeriä. 
Minulla on nyt välit poikki anoppiin, joka ei ole edes hengissä, koska ostin kääretorttua kaupasta. 

Avioliittosimulaattori on helppolukuista, hyväntuulista ja viihdyttävää, ihanan arkista ja repliikeiltään luontevaa. Tästä saisi aikaan hyvän elokuvan - tai kesäteatterikipaleen!



Kuva: Leena Klemelä / Pyynikin kesäteatteri.

Pyynikin kesäteatteri: Avioliittosimulaattori 
Ohjaus: Tommi Auvinen 

Teatterin lavalle siirrettynä lähtökohtiin on tehty paljon muutoksia. Aluksi ne häiritsivät, kun lukukokemuskin oli vielä niin tuoreena mielessä. Pääpari Aino (Mari Turunen ) ja Jussi (Ville Majamaa) ovatkin nelikymppisiä tai vähän vaille, Jaakko on kolmekymppinen aikamiespoika. Muutama kirjasta tuttu kohtaus esitetään myös lavalla, kuten tuo kääretorttudraama, mutta paljon on jätetty pois tai muutettu. Kaisaa ei ole otettu mukaan, sen sijaan näytelmään on ujutettu haitaria soittava kansallispukuinen tyttö jolla on myös muutama repliikki. Ainon vanhempien osuus on kasvatettu paljon mittavammaksi kuin ystävien.

Tunsin vähän väliä tarvetta supattaa miehelle miten tuo ja tuo kohtaus oli kirjassa eri tavoin ja "oikeasti ne kyllä...", joten väliajalla ja kotiin ajellessa oli paljon puhuttavaa. Väliajan jälkeen pääsin ehkä jo paremmin irtautumaan kirjasta ja siitä miten tämän oikeasti kuuluisi edetä, ja nauttimaan näytelmästä. Kirjasta irtautuminen olikin välttämätöntä, niin paljon sitä oli muokattu. 

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan hyvin. Erityisesti pidin pääparin lisäksi Samuli Mujeen Jaakosta joka paikoitellen vaikutti enemmänkin 13-vuotiaalta kuin kolmekymppiseltä, mikä oli tässä tapauksessa pelkästään hyvä asia. 

Näin sateisena kesänä näyttelijöitä kävi kyllä sääliksi. Monet näytännöt on vedetty läpi kaatosateessa, ja siinä missä Pyynikin yleisö on säältä suojassa ainutlaatuisessa pyörivässä katsomossa, ovat näyttelijät täysin sään armoilla. Sen luulisi väkisinkin vaikuttavan lopputulokseen. Meillä oli onnea, kuten kuvasta näkyy, saimme nauttia aurinkoisesta illasta! 

Kirjalle neljä tähteä, teatteriesitykselle kolme ja puoli.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta



Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Otava 2015, 427 sivua
Suomennos: Marianna Kurtto
Alkuteos: Fallout 2014


Ehkä rakkaus oli totta ei ole kirjailijan esikoinen, mutta ensimmäinen suomennettu teos. Neljästä nuoresta 1960-70 -luvuilla kertovan romaanin päähenkilö on Luke, jonka puolalainen isä on juoppo ja ranskalainen äiti mielisairaalassa. Häntä kiehtoo teatteri, mutta hänen ainoa kontaktinsa sen maailmaan on ollut näytelmien lukeminen kunnes hän kohtaa Paulin ja Leighin, kaksi periferiaan kirjaimellisesti eksynyttä lontoolaisnuorta. Luke kaipaa elämäänsä jotain isompaa kuin mitä oma kotikaupunki voi tarjota ja niinpä hän hakeutuu Lontooseen ja lyöttäytyy Paulin ja Leighin seuraan. Nina, nuori näyttelijänalku jolle oma äiti luo suuret paineet menestyä, tulee mukaan kuvaan kun Luke näkee tämän ensi kertaa teatterin lavalla, roolissa jossa tyttö on silmät sidottuina, haavoitettuna, aivan kuin odottaisi Luken nousevan paikaltaan ja pelastavan tämän. Tässäkö siis kaksi paria jotka elävät elämänsä onnellisina kiikkustuoliin saakka? Ehei, niin helpolla Jones ei lukijaa päästä.

Ehkä rakkaus oli totta on hyvin brittiläisen oloinen romaani, missään vaiheessa alussakaan en vahingossa, omissa ajatuksissani, mielikuvitellut tarinaa rapakon toiselle puolen. Joskus minun on nimittäin pitänyt kirjan alkumetreillä muistuttaa itseäni siitä (kovin eläytyvä ja visuaalinen lukija kun olen), että kirja sijoittuukin Englantiin eikä Amerikkoihin. Lontoo näkyy kirjassa hyvin, samoin aloittelevan, uudenlaisen teatterin maailma. Mikä oli teatteripuitteita ajatellen kirjailijalta hyvä valinta, nuoret perustivat omansa, eivät vain liittyneet jo olemassa olevaan ja kohdanneet siellä. Olisipa ollut mielenkiintoista elää tuona teatterin murroksen aikana Lontoon kaltaisessa metropolissa! Uusia pieniä teattereita syntyi kuin sieniä sateella, kunhan vain sopiva tila löytyi jostain muokattavissa olevasta hallista tai pubin yhteydestä.

Vuokrasopimus allekirjoitettiin, luvat saatiin, ja taidetoimikunnan apuraha riitti toiminnan aloittamiseen. Niinpä Paul ja Luke maalasivat pubin yläkerran ikkunat sisäpuolelta mustiksi ja asensivat niihin sälekaihtimet. Kaksisataa vuotta vanhan pubin lattialaudoissa oli kupruja, ja ne viettivät ja narisivat, niin että lava ei ollut aivan tasainen, sen aukkoihin oli laitettu kiiloiksi korkkeja ja ovistoppareita. Istuimina oli penkkejä: mäntylaatikoita, joissa oli kahvoina soikion muotoiset aukot. Penkit toimivat myös portaina, ja ne sai pultattua yhteen. He asensivat alkeellisen valaistustelineen, joka koostui saranoilla varustettuihin tankoihin kiinnitetyistä, pikimustista ja pölyisistä ripustimista. Lavan takaosassa heillä oli upouusi, valkoinen ja koskematon pyöröhorisontti. Kaksi palosammutinta, punainen paloämpäri täynnä hiekkaa ja tupakantumppeja, ja seinillä pelkkää mustaa maalia. He innostuivat omistamisen jännityksestä niin että muuttuivat taas lapsiksi - tai sitten he eivät vielä täysikasvuisia olleetkaan. 

Neljän hyvin erilaisen ja erilaisista oloista tulevan nuoren kasvutarinassa on mielenkiintoisia ja uskottavia käänteitä. Kerran luulin jo tietäväni mihin juoni kulkee mutta ilahduttavasti olin väärässä. Tämän olen todennut ennenkin: pidän siitä, että jos olen ollut näkevinäni mikä on seuraava juonenkäänne, saan ollakin väärässä. Nautin siitä tunteesta kun kirjailija osaa yllättää, nähdä isomman kuvion kuin minä olin nähnyt. Päätyy ehkä samaan lopputulemaan, kuten tässäkin, mutta monimutkaisempaa reittiä. Jones on taitava kertoja, toivottavasti hänen tuotantoaan käännetään lisää suomeksikin.

tiistai 18. elokuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä



Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava 2015, 447 sivua


Piikatyttö Idan tarina Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita on edennyt kolmanteen osaansa. Ida on piikonut Topeliuksilla, ollut lapsenpiikana Sibeliuksilla ja on nyt päätynyt aivan erilaiseen pestiin Albert Edelfeltin yhden hengen ateliertalouteen. Ei aikaakaan kun Ida päätyy myös isäntänsä malliksi. 

Kun vahalevy oli lopulta valmiiksi kaiverrettu, hän näytti sitä minulle. Oudolta tuntui ajatella, että se kaunis nainen olin minä, vaikkei kasvoja näkynytkään. Kaipa Albert-herra oli tyytyväinen, koska kysyi, ottaisinko hänen seurakseen viiniä. Sitä samaa manzanillaa hän kaatoi jälleen lasiini ja kumartui kilistämään kanssani.
- Ida är ju en fin modell, hän sanoi hymyillen ja kysyi, suostuisinko toistekin olemaan hänen mallinaan. Pitihän se luvata, kun Albert-herra kerta kehui minua hyväksi malliksi. Viinilasin tyhjennyttyä vein sen kyökkiin ja toivotin kamarin ovelta hyvää yötä.
Vielä yöllä sängyssäkin tunsin Albert-herran kosketuksen ihollani.

Ida pääsee työtehtävissään nyt helpommalla, kun ei tarvitse ruokaakaan laittaa. Edelfelt syö aina ulkona ja enemmän Ida saakin huolehtia juomapuolen riittävyydestä. Kerrankin talousrahaa on riittämiin ja anteliaan isännän myötä muut pihapiirin piiat jo kadehtivatkin Idan uusia työasuja. Kiinnostavia miehiäkin on kuvioissa, mutta kaikki ei ota sujuakseen. 

Elämätön päivä, niin juuri, elämättömiä olivat kaikki minun päiväni tässä loukossa, johon olin itseni sulkenut muutaman vaivaisen satamarkkasen takia. Äkkiä tuntui ihan siltä kuin voima katoaisi jaloista. Hädin tuskin pääsin meidän rappuun. Rautakaiteesta piti pidellä molemmin käsin, jotta pääsin kiipeämään turvaan omaan kamariini. Vasta siellä peiton alla saatoin parkua ääneen ja ristiä käteni.
Hyvärakasjumala, anna minulle oma elämä!

Emännöitsijä jatkaa tuttuun Mustosen tyyliin josta niin kovasti pidän. Tämä oli kolmesta romaanista mielestäni paras, ehkä siksi että tässä oli eniten tapahtumia ja Edelfeltin myötä Idan työnkuvakin oli uudenlainen. Muutosta takaisin Helsinkiin seurasi myös Idan vivahteikkaampi vapaa-ajan vietto, nyt käytiin niin Ateneumissa kuin elävissä kuvissakin ja muutamia poliittisia / historiallisia tapahtumiakin kirjasta löytyi. Edelleen soisin niitä otettavan mukaan enemmänkin, ovathan ne omiaan luomaan sitä yleistä ajankuvaa. Idan tarina on ollut hyvä jatko Mustosen historiallisille kirjasarjoille. 


sunnuntai 16. elokuuta 2015

Blogistanian lukumaraton #6! (päivittyvä postaus)


Uutistauolla ehtii päivittää blogiakin sen verran, että se on lukumaratonia nyt! Blogistanian kuudetta kesämaratonia luetaan varsinaisesti lauantaina 15.8, mutta aloittaahan voi jo perjantaina tai vaihtoehtoisesti päättää sunnuntaina. Lukumaratonin ideana on käyttää mahdollisimman paljon aikaansa lukemisen parissa 24 tunnin ajan, raportoida mahdollisuuksien mukaan etenemisestään esimerkiksi blogissaan ja tehdä lopuksi yhteenveto lukemisistaan maratonin emännälle joka tällä kertaa on Oksan hyllyltä -blogin pitäjä. Haluatko käydä lukemassa muiden maratoonaajien bloggauksia? Linkin osallistujiin löydät täältä.



16.8.15
Olin eilen illalla niin kiiruinen etten saanut koontiakaan vielä aikaan, sillä lähdimme Tampereen puolelle Sorsapuistoon, jossa Tampereen Filharmonia avasi syyskautensa mahtavalla klassikkojen täyteisellä ilmaiskonsertilla! Paikalla oli arvioiden mukaan yleisöä noin 8000 henkeä, joten ei ihme, että puisto oli ääriääm myöten täynnä eivätkä kaikki vilttipaikkaa etsineet sellaista edes saaneet.

Jonesin kirjan jälkeen ajattelin lukea romanikirjailija Veijo Baltzarin Mustan tangon, mutta ainakaan siinä maratonmelskeisessä tilassa se ei tuntunut oikealta valinnalta, joten jätin sen kesken sivulle 22. Seuraavaksi tartuin kirjablogiakin pitävän Karoliina Timosen uutuuteen Kesäinen illuusioni, joka koukutti heti ensimmäiseltä sivultaan niin, että jatkoin lukemista vielä parikymmentä sivua lisää herätyskellon jo pärähdettyä äänimerkiksi lukuajan päättymisestä. Lukuajan puitteissa ehdin lukea 34 sivua.

Kokonaissaldoksi kertyi siis 501 sivua. 


15.8.15 klo 16.40

Ehkä rakkaus oli totta. Takakansi on suljettu.

Sivuja luettuna 444.

15.8.15 klo 16
Kahvitauko ennen viimeistä rypistystä ;-) Sadie Jones soljuu mukavasti eteenpäin. Olen tänään lukenut 78 sivua ja jäljellä on enää parikymmentä sivua. Takaraivossa pyöriikin jo mihin tarttua seuraavaksi, minne siirtyä Lontoosta? Epäilenpä, etten valitse mitään maratonpinkasta ainakaan ohuuden perusteella vaan valitsen seuraavan kesäkirjan. Vielä tarkenee ulkona lukea, mutta tuuli tekee sen että vajaan tunnin paviljongissa istumisen jälkeen oiti hakea sisältä villasukat!

Sivuja luettuna 422.

15.8.15 klo 13.25
Luin vielä 40 sivua Sadie Jonesia ennen makkariin siirtymistä. Sitten tuli tunne, että kaipaan välillä jotain muuta ja kaivoin esiin mustan hevosen, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Wow!
Saldo valojen sammuessa ~3.40 oli 344.
Nyt palaan 70-luvun Lontooseen!




14.8.15 klo 00.00

Luen edelleen Sadie Jonesia. Olen päässyt ihan kivasti eteenpäin kaiken muun tohinan keskellä. Vielä hetki sitten taustalla oli jalkapallo-ottelu jota mies seurasi ja parhaillaan ruokin koiria tässä samalla... Puoli 9 uutisten aikaan oli pidempi tauko.

Luettuja sivuja tähän mennessä: 131.

14.8 perjantai, klo 21 ja risat

Oman maratonini aloitin nyt perjantaina klo 17.30, eli saan lukea lauantaina puoli kuuteen saakka. Minulla oli maratonin alkaessa kesken pinkan alimmainen eli Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta joka on loistoromaani, ja sen parissa vietän vielä hyvän tovin --ellen laita sitä hetkeksi sivuun ja lue välillä jotain muuta :-)

maanantai 3. elokuuta 2015

Enni Mustonen: Lapsenpiika



Enni Mustonen: Lapsenpiika 
Otava 2014, 368 sivua

Ida-piian pesti Topeliuksilla on päättynyt, mutta onneksi uusi on heti tiedossa. Eletään vuotta 1898, kun Ida muuttaa maalta Helsinkiin ja sitten onkin kädet täynnä työtä heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Sibeliukset ovat juuri muuttaneet uuteen huusholliin Elisabetinkadulle jossa kaikki on vielä mullin mallin. Keittiöaskareiden lisäksi Idan päivät kuluvat kahden tytön, pikkuvanhan Evan ja vilkkaan ja puheliaan Ruthin paimentamisessa. Aino-rouva odottaa kolmatta lasta ja pian saadaankin uusi perheenjäsen, pieni Kirsti-vauva.

Se pitää Iitan muistaa, että kun Janne-herra on kotona ja komponeeraa, nin kyökissäkin pitää olla hyssynhyssyn, yhtään ei saa astioita kolistella.

Runsaan työmäärän lisäksi Idan arkea vaivaa myös Sibeliusten jatkuva rahapula. Palkanmaksu viivästyy ja joutuupa Ida lainaamaan isäntäväelle omista säästöistäänkin kun kauppias ei lupaa enää lisää velaksi ellei vanhaa välillä lyhennetä. Toriostoksillekin Idan pitää kävellä Hakaniemeen saakka, siellä kun on edullisemmat hinnat. Aino-rouvan ja Janne-herran välillä on myös usein riitoja ja Sibelius häipyykin usein "viftireissuilleen" ystäviensä kanssa. Siinä siis yksi riidanaihe.


Kaupungissa Ida tapaa uudestaan Eliaksen joka Paimentytössä lähti kaupunkiin töihin. Elias on nyt vossikkakuskina ja asuu samassa pihapiirissä, joten nuoret ajautuvat taas yksiin. Elias haaveilee Amerikkaan lähtemisestä ja kovasti haluaisi Idan mukaansa. 

Miten helppoa elämä olikaan, kun oli syntynyt oikeaan perheeseen. Annalla oli kaikki valmiina: kapiot, sulhanen, häät ja tuleva koti. Minulla ei ollut mitään muuta kuin Eliaksen puheet ja unelma Ameriikasta.

Lapsenpiika oli jälleen tuttua, taattua Mustosta, mielestäni aloitusosaa parempi. Kiinnostavaa on tällä tavoin kurkistella kultakautemme herrasväen elämään. Jos jotain saisi toivoa, niin ajankohdan historiantapahtumia voisi kirjoihin ottaa enemmän mukaan. Nyt oli ohimennen mainittu huono satovuosi ja tauko Päivälehden toimittamisessa.