Meri Valkama: Sinun, Margot

 

Meri Valkama: Sinun, Margot

Wsoy, 2021

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 15 h 37 min

 

2011

Pimeys hätisteli jo hämärää, kun Vilja antoi silmiensä juosta kirjaimilla, ohuilla ja ilmavilla. Hetkessä ajatukset olivat Helsingissä, hautajaisissa, isän kaksiossa pakattujen laatikoiden keskellä, työpöydän laatikostossa, litteässä peltirasiassa ja sen pohjalta löytyneessä kirjenipussa, siinä iltapäivässä, jona hän oli vetäytynyt vaivihkaa keittosyvennykseen, valinnut nipusta päällimmäisen kuoren. Siihen merkitty osoite oli hänelle tuntematon osoite, postimerkki Itä-Saksasta, leima vuodelta 1989. Hän oli lukenut kirjeen kerran, toisen, kolmannen, lopulta palannut äidin luo.

"Kuka on Margot?"

Isän kuoltua Vilja oli löytänyt nipun kirjeitä. Äiti oli puistanut hitaasti päätään, pyytänyt sitten hävittämään ne. Huokaissut pitkään, kun kirjeet vieläkin olivat tallessa. Kyllä, hän tiesi että oli olemassa joku Margot, nainen joka kutsui Viljan isää Erichiksi. Muuta hän ei tiennyt, eikä halunnut tietää nytkään. Jos vain antaisit asian olla ja silppuaisit nuo kirjeet.

Margot kirjoitti kirjeissään tytöstä jota kutsui Kastanjaksi. Äiti vahvisti, että se tarkoitti Viljaa itseään. Margot kirjoitti Patruunasta, joka lähetti kirjeet heidän välillään, Erichin ja Margotin. Kun äiti sulki lopullisesti suunsa, Vilja päätti lähteä Berliiniin ottamaan selkoa isän tästä elämän osasta. Oli selvää, että Viljallakin oli ollut jonkinlainen side Margotiin, joten hänellä oli oikeus tietää koko tarina.

Berliinissä Vilja sai vuokrattua asunnon tutusta talosta. Jätekuilun imelä haju oli vieläkin sama, mutta käytävä oli kapeampi kuin Vilja muisti. Talossa oli kaksikymmentä kerrosta, kaksisataa asuntoa. Täällä hän oli asunut lapsena isän, äidin ja veljensä Matiaksen kanssa, mutta perhe oli palannut Suomeen ja hajonnut syistä joita Vilja ei tiennyt ja Vilja oli jo kauan sitten unohtanut Itä-Saksan vuotensa. Nyt kun isä oli kuollut ja äiti vaikeni, Viljalla oli palava tarve muistaa, halu löytää puuttuvat palaset joiden avulla voisi rakentaa menneisyytensä uudestaan.

Berliinissä hän sai apua Utelta, vanhempiensa ystävältä, joka oli näiden erottua käynyt tapaamassa äitiä vielä Suomessakin, kunnes äiti oli riitaantunut hänen kanssaan. Utella oli valtavirrasta poikkeava näkemys Saksojen yhdistymisestä, siitä yleisestä ajatuksesta miten länsi on vain pumpannut rahaa itään, eivätkä houkkamaiset itäsaksalaiset osanneet edes olla kiitollisia. Vielä kaksikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen Ute oli sitä mieltä, että DDR oli pakkoliitetty Länsi-Saksaan ja länsi oli se, joka oli hyötynyt itäsaksalaisten kärsiessä. 

1983, Berliini 

Kansan Voiman Berliinin kirjeenvaihtajaksi nimitetty ja DDR:ään ideologiana vahvasti uskova Markus Siltanen oli juuri perheineen muuttanut uuteen kotikaupunkiinsa. Poika Matias on neljän ja tytär Vilja vasta kaksivuotias.

Kunhan lapset aloittaisivat päiväkodissa, Rosa alkaisi taas kirjoittaa toista romaaniaan joka oli keskeytynyt lasten syntymään. Hän tarvitsi oman elämänsä Rosa Siltasena, ruuanlaitto ja lasten nenien niistäminen ei riittänyt hänelle. Tässä maassa oman työelämän rakentaminen oli naisille onneksi paitsi oikeus, myös velvollisuus. Rosasta se tuntui ihmeelliseltä. Että oli olemassa valtio, jossa ei katsottu paheksuen äitejä jotka veivät lapsensa päivähoitoon, vaan suorastaan kannustettiin siihen tarjoamalla kaikille ilmainen päivähoitopaikka, ja Rosa sai nyt olla sen maan asukas.

Päiväkodissa Vilja aloittaa pienten ryhmässä, jossa hänen opettajakseen tulee ystävällinen Luise. Matias sairastelee paljon, hyvin mahdollisesti läheisen hiilivoimalan takia, ja uupunut Rosa joutuu hoitamaan häntä kotona vuorokaudet ympäri. Onneksi Markus huolehtii Viljan päiväkodista, vaikka joutuukin tekemään alati venyviä päiviä töissä. Kun Markus kirjoittaa Schwarze Pumpesta, DDR:n suurimmasta ruskohiilivoimalasta joka työllistää 16000 ihmistä ja on maan suurimpia ylpeydenaiheita, hän tekee sen arvostuksella. Lopulta Rosa lähtee Matiaksen kanssa kaksin Suomeen, sillä vain Schwarze Pumpen läheisyydestä poistuminen voi auttaa poikaa tervehtymään. Kun he palaavat Berliiniin, Rosa huomaa, että jokin on muuttunut.

Rosa rutisti Viljaa, haroi sormillaan tämän hiuksia, pellavaisia ja pehmeitä, nuuhki ihoa, sen nukkaista ja nihkeää pintaa. Vain viikoissa lapsi oli kasvanut silmissä, eikä Rosa saanut mielipahaa irti itsestään: miksei lapsi ilahtunut hänen näkemisestään?

Kiinnostuin Valkaman kirjasta koska se tapahtuu Itä-Saksan aikaisessa ja puoleisessa Berliinissä, jossa on jotain kiehtovaa, jotain aivan eri tavalla kiinnostavaa kuin vaikkapa Neuvostoliitossa. Ehkä se on muuri ja se miten se yhdessä yössä jakoi kaupungin kahtia ja erotti sukulaiset ja ystävät toisistaan. Ehkä se on mielikuva joka tällaisella muurin sortumisen aikaan parikymppisellä nuorella tapahtumista oli, mukaan lukien yllätys siitä, että muuri todellakin hävitettiin eikä sen tähden edes sodittu. 

Kirja herätti paljon ajatuksia. Merkittävämpänä ehkä se, että tiedostan ajatelleeni hyvin yksioikoisesti, että Saksan jälleenyhdistyminen oli Itä-Saksalle pelkästään hyvä asia ja Länsi-Saksalle valtava menoerä josta itä saa olla kiitollinen, vastaavasti kuin joskus kuulee puhuttavan siitä, miten kalliiksi Suomelle tulisikaan jos Karjala nykykunnossaan liitettäisiin Suomeen. Tiedostan kyllä pettymyksen siitä, ettei lännen elintaso levinnyt itään yhdessä yössä, samoin kuin sen, että osa itäsaksalaisista aidosti uskoi sosialismiin eikä edes halunnut mitään yhdistymistä. Ehkä kokonaan uuden, kolmannen valtion luominen yhdessä olisi auttanut osaa kansalaisista uuden edessä.

Täysin absurdia oli kuitenkin ymmärtää se kirjan kohtaus, jossa Rosa lähti Länsi-Berliiniin vahingossa autoon unohtuneiden, käytettyjen itäsaksalaisten lastenvaatteiden kanssa, jotka sitten takavarikoitiin rajalla ettei Rosa myisi niitä lännessä. Kuka niitä olisi lännessä huolinut edes ilmaiseksi, kun heillä oli henkkamaukat ja KaDeWe täynnä ylellisyystavaraa?

Sitten pari irrallista asiaa. Ensinnäkin, kirjassa kuolee melko raa'asti kissa. Vaikka eläinten kokemat julmuudet ovat itselleni se herkin paikka kirjoissa ja olen jättänyt kesken esimerkiksi kirjan jonka alussa hukutettiin kissanpentuja, tämä tapahtuma painui melko pian taka-alalle. Toisekseen, kun Vilja tutustuu tulevaan tyttöystäväänsä Saagaan, hän menee tekemään haastattelua toista viikkoa flunssaa poteneen ihmisen kotiin. Alert, alert!

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441 sivua

Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin? 

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Otava 2014, 286 sivua

Myönnän pitkään luulleeni tätä käännöskirjaksi. Pajtim Statovci on kuitenkin kaksivuotiaana Kosovosta Suomeen perheensä kanssa muuttanut esikoiskirjailija. Minulla oli myös toinen harhakäsitys nimestä sekä kannesta johtuen, enkä tykkää lukea kirjoja joissa on eläinhahmoja. Kujakatit ja kirjastokissat eivät ole minulle, joten en aikonut lukea tätäkään. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuuden myötä lukaisin kuitenkin pari arviota ja opin että Statovcin kissa on symbolinen ja tätä symboliikkaa kirjassa on luvassa enemmänkin.

Kirja alkaa suorasukaisella homoseksillä ja jatkuu päähenkilön ostosretkellä eläintarvikeliikkeeseen. Kuningasboa. Mietin hetken pystynkö käärmekammoisena lukemaan kirjaa jossa oleellisena osana on sinne tänne luikerteleva valtavan kokoinen käärme. Pystyin. Kun Bekim kohtaa baarissa kissan, olin enemmän kummissani. Kissa lienee mies, mutta Bekim siivoaa sen hiekkalaatikkoa ja ostaa sille kissanruokaa. Ei sillä että se vaativalle kissalle kelpaisi, hän haluaa tuoretta lihaa eikä E-koodeja.

Kirjan toinen kertojaääni kuuluu päähenkilön äidille Eminelle, joka nuorena albaanityttönä Jugoslavian maaseudulla naitetaan ensimmäiselle joka kättään pyytää. Miehelle, joka oli kylätiellä tytön ohi ajaessaan tähän mielistynyt. Monta päivää kestäneiden ja lukuisia traditioita sisältäneiden häiden aikana maan johtaja Tito menehtyi. Eminen liitto alkoi, Jugoslavian liittovaltio lähestyi hajoamistaan. Eminen elämässä onkin edessä sotaa, väkivaltaa, pelkoa, mutta onneksi myös rakkautta.

Olen hänelle täydellinen nainen, ajattelin suoriutuessani kaikesta moitteettomasti. Kaiken, minkä hän haluaa, hän saa vaimoltaan. Tuntemattomien miesten vihellykset ja naisten ja lasten ihailevat taputukset kielivät siitä, että ihmiset pitivät näkemästään - morsian oli kaunis, hänellä oli virheetön iho, paksut hiukset, täyteläiset huulet ja kultaa niin näyttävästi, että se melkein sokaisi. Tunsin oloni kauniimmaksi kuin koskaan, kuin olisin kävellyt mikrofonin kanssa suurelle näyttämölle, kuin edessäni olevat ihmiset olisivat olleet ihailijoitani jotka odottivat lauluni alkamista, kuin heidän taputuksensa olisi ollut kameroiden salamavalojen räiskettä.

Silloin kuulin sen.

Jossain naukaisi kissa.

En ole koskaan kokenut symboliikan ymmärtämistä kirjallisuudessa vahvuutenani (mistä syystä väistelen monia venäläiskirjailijoita) ja nytkin lukiessani yritin ensin kovasti ymmärtää mitä mikäkin kissa ja käärme merkitsi (kenties esim viha-rakkaus -asetelmaa?) mutta totesin sitten että se ei ole ehkä sittenkään oleellisinta sillä kirjassa on paljon muitakin kiinnostavia teemoja. Eniten nautinkin lukea sekä Eminen avioliiton alkutaipaleesta Jugoslaviassa että perheen maahanmuuttajaelämästä Suomessa, sillä tänne he lapsineen sodan jaloista päätyivät. Kun Statovci kirjoittaa perheen kohtaamista ennakkoluuloista, uskon että hän todellakin tietää mistä kirjoittaa. Käsi joka ruotii suomalaisia jääräpäitä ei ole hellä, hyvä niin. Joukossa oli asioita joita en ollut osannut ajatella maahanmuuttajan silmin, hyvä että sain lukea niistä nyt. Paikoitellen minulle tuli suomalaisena hiukan nolo olo. Onko sittenkään lottovoitto päätyä Suomeen?

Laajempaa pohdintaa mm. Ompun blogissa.