Jenna Kostet: Marrasyöt

 Jenna Kostet: Marrasyöt

Alkuperäinen julkaisu: Robustos, 2015

Äänikirjana: Word Audio Publishing, 2021

Lukija: Hanna Gibson

Kesto: 6 h 47 min

Nuoren tytön alastoman ruumiin oli löytänyt Pyhäinpäivän aamuna sienestäjä, eläkeläisrouva Raitio, kalliolta Jatulintarhan kivilatomusten kehästä.

Jatulintarhan opastaulussa kerrottiin, että naiset olivat rakentaneet kivilatomuksia odotellessaan merellä olevia sulhasiaan. Ehkä tyttö oli saanut pakit poikaystävältään ja päättänyt odottaa häntä tuonpuoleisessa. Ajatus inhotti.

Nils Larsson piti itsemurhaa todennäköisenä. Tyttö oli varmaankin ottanut yliannostuksen lääkkeitä, riisuuntunut ja käpertynyt kivikyhäelmään kuolemaan. Ruumista tultiin hakemaan Turusta saakka, ei heillä Nauvossa ollut edes väkeä sellaiseen. Pieni poliisiasema, vain hän itse, toimistohommissa Hanna ja työparina Mäkelä, "virkaintoinen poika" joka ei osannut ruotsiakaan kuin välttävästi. Lähinnä kyseessä oli kokeilu siirtää muutama heistä Paraisilta Nauvoon tutkimaan mökkimurtoja, vuoden vaihduttua olisi edessä paluu vakipaikkaan.

Larssonin mielestä Jatulintarha oli silkkaa mökkiläisten romantisointia, muka tärkeä osa paikallisidentiteettiä, merkittävää historiaa. Paikalliset tuskin muistivat koko kyhäelmää. Mutta ruumis, se ei ollutkaan niin yksinkertainen tapaus. Naisen vaatteita ei.löytynyt mistään. Huumattu kyllä, mutta väkivallan merkkejä ei ollut havaittavissa, vaikka uhri olikin ollut hiljattain sukupuoliyhteydessä.

Hannele Raittoa, joka oli löytänyt ruumiin, kylmäsi. Hän näki muutenkin jatkuvia painajaisia, että merestä nousi liejun ja levän peittämiä, meren viemiä kertaalleen jo kuolleita, jotka veisivät hänetkin mennessään. Hän oli asunut jo pidempään saarella miehensä Kaarlon kanssa, mutta hänellä oli poika nuoruudenrakkautensa, norjalaisen Svenin kanssa. Sven oli ollut kalastaja ja kuului niihin meren viemiin, toisinsanoen mies oli kalastusmatkallaan hukkunut. Poikaan olivat välit katkenneet, tämä ei antanut äidilleen anteeksi äidin valintoja silloin joskus. 

Palataan ajassa lokakuun alkuun, jolloin Selja kirjoitti arkeologian väitöskirjaa megaliiteista. Hän oli tiedekunnassa ystävystynyt Annin kanssa, joka oli sitä tyyppiä, joka kietoi kaikki miehet sormensa ympärille, mukaanlukien heidän apulaisprofessorinsa Juha Svakin. Anni pyörittelikin toista opiskelijaa, Joonasta, ja oli jotenkin oudosti mustasukkainen Svakista, jonka kurssille megaliiteista kaikki kolme osallistuivat. He kuuluivat myös niihin muutamaan valittuun, jotka professori valitsi opintoretkelle jatulintarhaan.

Svakilla oli teoria siitä, että jatulintarhan läpi saattoi marrasyönä kulkea, kuolla ja palata, avata portit mereen kerran hukkuneiden palata maailmaan. Oliko Anni yrittänyt suorittaa jatulintarhan riittiä, mutta epäonnistunut siinä? 

Kirja liikkuu vuorotellen kahdessa lähekkäisessä aikatasossa, Pyhäinpäivästä eteenpäin Larssonin ja välillä Hannele Raition näkökulmasta ja lokakuun alusta kohti Pyhäinpäivää Seljan elämästä keroen. Jatulintarhan riitistä yritettiin luoda kirjaan jännitettä joka sinänsä kivasti onnistuikin, mutta omaan makuuni tapahtumat etenivät turhan hitaasti, kuten edellisessäkin Kostetilta lukemassani kirjassa (Linnunluisia) Muilta osin kyllä pidin tästä, henkilöistä, saaristosta, mystiikasta, ideasta. 

Jarkko Tontti: Haava

Jarkko Tontti: Haava

Otava, 2021

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 5 h 52 min

Yliopistolla tutkijana työskentelevä Greta luennoi opiskelijoille ja kirjoittaa tutkielmaa noitaoikeudenkäynneistä. Kaksi 1600-luvulla elänyttä Mariaa, saksalainen ja suomalainen. Laitoksen esimies oli varoitellut aiheen kuluneisuudesta, mutta vertailu oli Gretan mielestä uusi näkökulma. Eräänä päivänä kun Greta oli kotiutunut työpäivän päätyttyä, hän yllättyi kun ovikello soi. 

Mitä nyt, eihän kukaan nykyään ilman etukäteisilmoitusta tule kylään. Ensimmäinen arvaukseni oli Jemina. Vai oliko se toive? Ei, se oli pelko. Jemina yrittäisi taas kerran vedota äidinrakkauteen ja sääliin. Heittäytyisi syliini, itkisi, lupaisi, vannoisi, itkisi lisää. Nyt hän on tosissaan, tällä kertaa hän tekisi sen. Hän on taas menossa kuntoutukseen, mutta tarvitsisi alkuun rahaa. Niinpä niin.

Mutta tällä kertaa ovella ei ole huumeita käyttävä, rahaa kärkkyvä tytär, vaan kaksi poliisia, ilman Jeminaa. Greta oli aina tiennyt tämän päivän joskus koittavan. Teidän pitäisi tulla tunnistamaan tyttärenne ruumis. Poliiseilta hän sai Jeminan osoitteen; hän ei ollut tiennyt edes tyttärensä osoitetta, ei tämän ystävistä, elämästä. Eikä siitä, oliko tämä tavannut hiljattain isäänsä ja jos, mitä he olivat tehneet. Käyttäneet päihteitä yhdessä?

Joskus olin syyttänyt erostammekin mielessäni Jeminaa. Johannes joi, koska Jemina oli niin vaikea. Välillä syytin toisinpäin, tyttäreni käytti aineita koska hänen isänsä oli alkoholisti. Se oli epäreilua, myönnetään. Ei se ollut Johanneksen vika, hän yritti tosissaan. 

Kaksi addiktia, isä ja tytär. Johannes oli taas hakeutunut katkolle kun oli saanut tiedon tyttären kuolemasta. Edellisillasta ei ollut selkeitä mielikuvia, vain hetkittäisiä välähdyksiä jotka vaikuttivat siltä, että hän oli ollut Jeminan ja tämän kavereiden seurassa.

Tämä se oli. Olisiko se tämä?

Jokaiselle alkoholistille se tulee, se hetki. Joillekin ensimmäinen kerta riittää. Kun tajuaa, että joko nyt lopetat dokaamisen tai kuolet. Joillekin se tulee seitsemännentoista retkahtamisen jälkeen, tai kuudennen myllyhoidon aikana. Että nyt vittu riittää. Nyt vittu riittää.

Ja kyllä, olin sanonut nämä sanat itselleni aikaisemminkin. Tämän päätöksen olin tehnyt niin monta kerta viimeisen kolmentoista vuoden aikana. Ihan tosissani olin päättänyt joka ikinen kerta. Ja joka kerta olin salaa luvannut itselleni takaportin, muutaman sentin raollaan olevan takaoven. Se oli ajatuksen itu jokaisen päätökseni reunamailla, halun muistutus hirmuisesta voimastaan. Että kunhan olet kunnossa, kunhan olet kaksi vuotta juomatta, sitten voit ottaa pari lasillista viikossa, ei yhtään enempää.

Nyt vittu riittää.

Kirja oli jaettu kolmeen osaan, joissa kertojina olivat Greta, Johannes ja lopulta Jemina itse. Gretan osuus oli niistä kiinnostavin, Johanneksen vähän pitkästyttävä ja loppu oli mielestäni tylsin mahdollinen. Pienenä sivujuonteena Gretan osuudessa oli kiinnostavaa tietoa noitavainoista. Pidin kovasti Tontin edellisestä kirjasta Perintö, tämä oli sen jälkeen harmillinen pettymys. Asiaa ei juuri suttanut se, että lukija oli jopa suomalaiseksi tasainen läpilukija, joka olisi voinut eläytyä enemmän. 

Griffiths: Aavekentät

 

Elly Griffiths: Aavekentät

Ruth Galloway -mysteeri #7

Tammi, 2020

Suomennos: Anna Kangasmaa

Alkuteos: The Ghost Fields, 2015

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 41 min

Kaivinkone osuu rakennustyömaalla johonkin isoon ja metalliseen joka paljastuu lentokoneeksi. Koneessa on amerikkalaisten tunnukset joten ylikomisario Harry Nelson päättelee koneen.kuuluneen sodan aikaiseen tukikohtaan joka sijaitsi aivan lähellä. Yllättävä havainto saa Nelsonin kutsumaan poliisia toisinaan avustavan, North Norfolkin yliopiston forensisen arkeologian laitoksen professorin Ruth Gallowayn paikalle, koska ohjaamossa istuu edelleen koneen pilotti, luuranko hatunriekaleet päässään.

Ruth näkee heti, ettei kaikki täsmää. Jos kone olisi syöksynyt maahan, eikö se olisi iskeytynyt maahan jyrkemmässä kulmassa? Ainakaan lentäjällä ei olisi luodinreikää ohimossaan.

Kun ruumis tunnistetaan Frederick Blackstockiksi, lähtee Nelson Blackstock Hallin sukukartanoon jututtamaan sen nykyisiä omistajia Georgea ja Sallya. Frederick, nykyisen George Blackstockin isän veli, oli lähtenyt 1930-luvulla Amerikkaan ja oli kyllä kuollut sodassa Euroopassa, mutta hänen koneensa oli syöksynyt Kanaaliin. Vanhaan kalkkikaivokseen pudonnut konekin tunnistettiin, mutta sen lentäjä oli käyttänyt heittoistuinta ja hänet oli jo sodan aikaan löydetty läheiseltä niityltä. 

"Juippi on ollut vainaa 70 vuotta, siitä Ruth oli aika varma. Mutta joku työnsi hänet koneeseen aika äskettäin, minkä vuoksi?"

"Kenties keskeyttääkseen rakennustyöt? Kyllähän siitä vähän hälyä nousi."

Nelson ihmettelee onko Cloughin tarkoitus olla hauska. 

'Vähän hälyä' on kehno kuvaus paikallislehdissä koko kesän käynnissä olleesta kitkerästä kinastelusta. Sikäli kuin Nelson ymmärsi oikein niitty, Dewils Hollow, varjelkoon, on arvokas niin historiallisesti kuin luontonsakin puolesta. Se on lähellä paikkaa josta Ruth löysi pronssikautisen luurangon ja yleisen, myös Ruthin arvion mukaan, lähistöllä voi olla kumpuhautoja.

Aavekentät ovat hylättyjä, sodan aikaan paljon käytettyjä lentokenttiä, joista osassa on nykyään muuta toimintaa. Yksin Norfolkissa niitä oli ollut lähes 40 ja niiden lisäksi hämäykseksi rakennettuja varjokenttiä. Yhdessä aavekentistä hangaarit ovat täynnä possuja ja emakoita, sillä nuoremman George Blackstockin poika Chaz pitää siellä sikalaa. Tytär Cassandra on näyttelijä ja innostuu heti, kun kuulee tv-produktiosta. Sen myötä myös Frank, amerikkalainen historioitsija johon Ruth oli tutustunut edellisosassa, tulee taas Norfolkiin.

"Juippi on ollut vainaa 70 vuotta, siitä Ruth oli aika varma. Mutta joku työnsi hänet koneeseen aika äskettäin, minkä vuoksi?"

"Kenties keskeyttääkseen rakennustyöt? Kyllähän siitä vähän hälyä nousi."

Nelson ihmettelee onko Cloughin tarkoitus olla hauska. 

'Vähän hälyä' on kehno kuvaus paikallislehdissä koko kesän käynnissä olleesta kirkerästä kinastelusta. Sikäli kuin Nelson ymmärsi oikein niitty, Dewils Hollow, varjelkoon, on arvokas niin historiallisesti kuin luontonsakin puolesta. Se on lähellä paikkaa josta Ruth löysi pronssikautisen luurangon ja yleisen, myös Ruthin arvion mukaan lähistöllä voi olla kumpuhautoja.

Edellisosasta on.kulunut jo kaksi vuotta ja kovasti kasvanut ja juttelemaan ryhtynyt viisivuotias Kate aloittaa esikoulun. Nelson olisi halunnut laittaa tytön yksityiskouluun, mutta Ruth oli pitänyt päänsä ja Kate aloitti kunnan eskarissa. Suhderintamalla on pyöritystä, kun Nelsonin vaimo Michelle lämpenee toiselle miehelle ja edelleen Ruthista kiinnostunut Frank palaa Englantiin. 

Sarja paranee koko ajan edetessään, mikä koukuttaa entistä enemmän! Aavekentät on se osa, johon ilmestyessään kiinnitin huomiota, mutta olen tässä vaiheessa todella mielissäni siitä, että maltoin aloittaa sarjan aivan alusta. Olen.koittanut vähän toppuutella, etten heti saisi sarjaa kiinni kirityksi, mutta koukuttumisesta kertonee se, että olen kuunnellut nämä seitsemän osaa kahdeksassa kuukaudessa. Tämän osan jälkeen on ilmestynyt jo kahdeksas ja ihan kohtapuoliin saadaan suomeksi yhdeksäs. Ruth-faneille on odotettavissa vielä paljon luettavaa, sillä Griffithsiltä on pian tulossa sarjan kolmastoista osa.

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

 

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Tammi, 2021

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 8 h 45 min

Karoliina oli jo vuosia sitten eronnut miehestään Ollista. Tytär Lumi oli ysiluokkalainen ja asui Karoliinalla joka toinen viikko. Tytär oli tyypillinen 15-vuotias, jos Karoliina sai hänestä irti kokonaisen lauseen sai olla kiitollinen. 

Karoliina oli erottuaan asunut hetken vuokralla ja ostanut sitten ikioman kerrostalokaksion. Siitä oli viisi vuotta ja nyt hän oli laittanut vanhan kodin myyntiin ja tehnyt tarjouspyynnön uudesta, jossa oli mieleinen pohjaratkaisu, vihdoin hän saisi myös oman makuuhuoneen. Hänellä oli vakityö sihteerinä autokaupassa joten uusi laina järjestyi helposti vaikka vanha oli vasta menossa myyntiin. Niin kiinteistövälittäjä kuin pankinjohtaja vakuuttelivat, että vanha menisi nopeasti kaupaksi ja kalliimmasta myyntihinnasta luvassa olevalla erotuksella Karoliina alkoi teettää remonttia uuteen kotiin, ainakin keittiö ja kylpyhuone menisivät heti uusiksi ja pinnat koko asuntoon. Työkaverin kautta järjestyivät kaksi luotettavaa työmiestä, vain kolmekymppiä tunti, pimeästi tietenkin. Rautakauppaan hän kävi avaamassa tilin, jossa miehille oli piikki auki, niinhän se oli remontin etenemisen kannalta kätevintä. Uusi keittiö koneineen saapuisi neljän viikon kuluttua, samassa paketissa eteisen ja makuuhuoneiden uudet liukuovikaapistot. Oli helpottavaa ajatella, että kaikki tulisi maksuun vasta paljon myöhemmin, todennäköisesti hänellä olisi rahat asunnon myynnistä tilillään jo silloin.

- Valitettavasti siellä ei käynyt katsojia. 

- Okei.

Häpeä ja nolous jostakin synnyttivät mustan lätäkön sisääni. Se tunkeutui alas kurkustani ja asettui vatsaani. 

- Tämä oli tietysti vasta ensimmäinen näyttö ja...

- Niin.

Selittely ja pehmentäminen, naurettavien lauseiden toistaminen, suun avaaminen niiden tulla. Se oli lyödyn lyömistä, maassa makaavan potkimista. Kaikki osapuolet tiesivät sellaisten sanojen heppoisuuden, mutta silti kaikki toistelivat niitä aina. Ja aina niihin takertui, olemattomaan, säälittävään johonkin. 

- Mutta kyllä minulle tulivat tässä nyt vaaran merkit.

Vaaran merkit jysähtivät vatsaan.

Välittäjä ehdotti välittömästi ryhtiliikettä, hinnanalennusta. Viisi tuhatta. Karoliina suostui kolmeen. Sanat vilisivät huminana hänen korvissaan ja ensimmäistä kertaa Karoliina laski mitä kahdeksantuntinen työpäivä kerrottuna 30 eurolla teki jokaikinen päivä.

En pysty sanomaan tarkasti, mikä oli se hetki kun pintani murtui, kun en enää toivonut Jyrki Jämsenin yhteydenottoja näytöistä, tai hänen soittojaan niiden jälkeen. Kun erään puhelun aikana sanoin "Tämä on tosi pelottavaa".

Sitten kaikki vain alkoi mennä pieleen, yhtä aikaa, ja Karoliina oli velkaa joka suuntaan. Epätoivoinen ihminen sortuu epätoivoisiin ratkaisuihin, laastaroi valtoimenaan vuotavia haavoja.

'Saat rahat heti tilillesi. Emme kysy miten käytät rahasi. Maksat takaisin kun sinulle sopii. Valitse sliderilla sinulle sopiva lainasumma.' 

Laitoin sormeni sliderille, liikutin sitä oikealle. Numerot kasvoivat ja nollat lisääntyivät. Numerot olivat kauniita, nollat kuin rauhoittavia tabletteja. Ne virtasivat näytöltä rintaani ja päähäni ja tukehduttivat ahdistustani ja huoltani kuin opiaatti. 

'Voit saada lainaa jopa 70000 euroa ilman vakuuksia.'

Tuijotin numeroa 70000 sliderin loppupäässä, jonne olin liukunut, kun ei sitä mikään estänyt. Olin liukunut kevyesti kuin höyhen, kuin kilpauimari altaan syvään päähän, puoli allasta yhdellä liu'ulla. Kyllä sitä katsoa sai.

Liu'uin takaisin altaan matalaan päähän, 2000 euroa. Rintaani levisi omahyväisyys. Olin niin maltillinen ja minulla oli järki päässä. 

Tarina on hyvin samaistuttava, etenkin alkupäässä luisua kohti perintätoimistojen asiakkuutta. Holtiton rahankäyttö kuulostaa niinikään tutulta, moni lienee, etenkin nuorempana, surutta ja enempiä ajattelematta tyhjentänyt tilinsä ihan muualle kuin ruokakauppaan suoden itselleni jotain ylellistä ja ihanaa välittämättä siitä milloin saa rahaa seuraavan kerran. Mutta toisaalta Karoliina oli aikuinen, teini-ikäisen tyttären äiti. Osittain hänen tuhlailevuutensa oli kyllä kulissien ylläpitoa, ystävien silmissä piti näyttää ettei mikään ole muuttunut, vaikkei olisikaan ollut vara tarjota seuraavaa viinilasikierrosta.

Karoliinan pakokauhunomainen suhtautuminen mahdollisesti uhkaavaan ensimmäiseen maksuhäiriömerkintään tai ylipäätään maksuvaikeuksiinsa ja kertyviin velkoihinsa tuntui kylläkin ylimitoitetulta. Hän rinnasti sitä muun muassa syöpädiagnoosin saamiseen tai elävältä kivittämiseen, vertasi avaamattomia maksumuistutuskirjeitä kihiseviksi myrkkykäärmeiksi. 

- Tämä on lähdössä huomenna perintään. 

- Ahaa.

- Maksamalla tänään olisit välttänyt perintään siirtämisen ja mahdollisen maksuhäiriömerkinnän. 

Kuinka hän saattoi sanoa minulle sen sanan. Se sana oli minulle pistin. Hän pisti minua suoraan mahaan vaikka oli niin ystävällinen. Eikö hän tiennyt sitä?

He olivat niin ystävällisiä siksi että heille oli koulutustilaisuuksissa kerrottu, että elleivät he olisi ystävällisiä ahdingossa oleville, asiakaspalveluun soittaville, ylpeytensä kadottaneille, armoa aneleville ihmisille, nämä todennäköisesti tappaisivat itsensä, tai perheensä ja itsensä. 

Maksuhäiriömerkintä löytyy jo lähes 400.000:lta suomalaiselta. 

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

Wsoy, 2020

Suomennos: Sari Karhulahti

Lukija: Anniina Piiparinen

Kesto: 15 h 24 min

Kun Strane ja minä tapasimme, minä olin viidentoista ja hän oli neljänkymmenenkahden, eli lähes kolmekymmentä vuotta minua vanhempi mikä oli ihanteellista.

Niin kuvailin ikäeroamme silloin, se oli mielestäni ihanteellinen. Oli mukavaa ajatella, että hän oli elänyt melkein kolme kertaa kauemmin kuin minä, ja hyvin helppoa kuvitella että hänen sisäänsä mahtuisi kolme minua. Yksi ympäröisi hänen aivonsa ja toinen sydämensä ja kolmas muuttuisi hänen suonissaan virtaavaksi vereksi. 

Vanessa oli halunnut lähteä opiskelemaan pois kotoa, Browickin sisäoppilaitokseen Mainessa, saanut sinne stipendin ja puhunut vanhempansa ympäri päästämään hänet käymään lukion siellä. Toisen vuosikurssin alkaessa, kun Jacob Stranesta tuli Vanessan englannin ja kirjallisuuden opettaja, oli vuosi 2000.

Vanessa ei ollut kiinnostunut ikäisistään näppylänaamaisista pojista jotka kyyläsivat heitä ja pisteyttivät heidän vartaloitaan. Strane antoi hänelle runokirjoja, vertasi Vanessan hiuksia syksyisiin lehtiin. Ja laittoi kätensä Vanessan polvelle opettajanpöydän suojissa.

Vanessa oli yksinäinen, erilainen, vähän ulkopuolinenkin. Kun Strane kiinnitti häneen huomiota ja kehui hänen runojaan, Vanessa lainasi toisen opettajan koiraa voidakseen lenkittää tätä Stranen talolle, odotti niin kauan että näki miehen. Vanessa oli se, jonka huulet ensimmäisenä koskettivat miehen ihoa ja kun he etenivät pidemmälle, tyttö oli aluksi imarreltu siitä, että hän oli ensimmäinen oppilas joka oli saanut Stranen ryhtymään suhteeseen, ensimmäinen niin kiehtova ja viehätysvoimainen tyttö, että riski kannatti ottaa. 

"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua. Se on tärkeää, muuten en kestä itseäni."

"Ei minusta tunnu että sinä painostat minua."

Kun Vanessa lähti kolmeksi viikoksi kotiin joululomalle, aika tuntui ikuisuudelta ja hän yritti turhaan olla ajattelematta miestä. Etsin vanhoista Seventeenin numeroista artikkeleita neitsyyden menettämisestä, siltä varalta että minun pitäisi valmistautua jotenkin. 

Nuoruudellani ei ollut merkitystä. Ei Strainille. Hän rakasti ajatusmaailmaani enemmän kuin mitään muuta minussa. Hän sanoi, että olin tunneälyltäni neron tasolla. Että kirjoitin kuin huippulahjakkuus ja että hän pystyi puhumaan ja uskoutumaan minulle. Hänen mukaansa syvällä sisimmässäni piili samanlaista synkkää romanttisuutta kuin hänessäkin. Kukaan ei ollut ymmärtänyt hänen pimeää puoltaan ennen minua. Kun sitten vihdoin löydän sielunkumppanin, minun tuurillani hän on viisitoistavuotias tyttö, hän sanoi. 

Alussa Strane sanoi, että Vanessa on se joka päättää kaikesta, miten pitkälle mennään, mutta Vanessa ei tunne pystyvänsä kontrolloimaan miestä tai itseään. Kun tyttö menee ensimmäistä kertaa opettajan asunnolle, tapahtumat vyöryvät hetkessä sinne, jonka pitäisi olla vain kahden aikuisen välistä, eikä mies lopeta vaikka Vanessa itkee. Sen jälkeen mies vahtii Vanessan menemisiä, uhkailee. Jos Vanessa kertoisi heidän välillään tapahtuneista asioista edes ystävilleen ja mies sen takia pidätetään, Vanessakin kärsii. 

"Viranomaiset eivät pidä vanhemmista, jotka sallivat lastensa juoksennella ympäriinsä poikkeavan henkilön kanssa. Sellaiseksi minut nimittäin leimattaisiin, niin kutsutuksi seksuaalirikolliseksi. Minun pidätykseni jälkeen sinulle määrättäisiin edunvalvoja, sinut vietäisiin johonkin rotankoloon, ryhmäkotiin jossa juuri nuorisovankilasta päässeet teinit tekisivät sinulle luoja ties mitä. Tulevaisuutesi ei olisi enää omissa käsissäsi. Et pääsisi collegeen, todennäköisesti et kävisi edes lukiota loppuun."

Syksyllä 2017 seksuaalisen häirinnän vastainen #metoo -kampanja levisi sosiaaliseen mediaan maailmanlaajuisesti. Kun Taylor Birch julkaisi Facebookissa postauksen, jossa kertoi Stranen käyttäneen häntä hyväkseen vuosia sen jälkeen kun Vanessa oli jo jättänyt lukion, Vanessa nimitti häntä pitkään valehtelijaksi. Vanessa on edelleen ollut yhteydessä Straneen, soittelee tälle, he tapailevatkin, vaikka seksiä ei olekaan ollut enää vuosiin. Vanessa uskoo vielä yli 30-vuotiaanakin, vaikka tietää Stranella olleen muitakin tyttöjä vuosien kuluessa, olleensa ainutlaatuinen.

Mielestäni kirja olisi toiminut parhaiten kronologisemmassa järjestyksessä. Sen jälkeen kun Strane oli tehnyt oman ratkaisunsa, en olisi enää välittänyt kuunnella tapahtumista Vanessan ollessa jo aikuinen. Olen nähnyt kirjaa kommentoitavan liian pitkäksi ja itseään toistavaksi, minua tällaiset eivät häirinneet. Näkökulmia käytiin läpi useasta suunnasta, eikä kirjasta jäänyt mitenkään mustavalkoinen fiilis. 

Candice Carty-Williams: Queenie

Candice Carty-Williams: Queenie

Wsoy, 2021

Alkuteos: Queenie, 2019

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Lukija: Anna-Riikka Rajanen

Kesto: 11 h 22 min

Queenie Jenkins on kaksivitonen jamaikalaista syntyperää oleva toimittaja, joka on asunut poikaystävänsä, valkoihoisen Tomin kanssa. Parisuhde on  nyt kuitenkin kriisissä, eikä Tomista ole kuulunut mitään moneen päivään. Queenie ei ollut aivan varma siitä, oliko Tom viimeisen riidan päätteeksi vain suutuspäissään käskenyt Queenien pakata kamansa ja häipyä, vai oliko hän tosiaan tarkoittanut sitä? 

Olin yhtä yllättynyt kuin kaikki muutkin siitä että olin muuttanut netistä löytyneeseen taloon täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Koko ajatus oli kauhistuttava, pelottava ja melkoisen ällöttäväkin, mutta 21000 punnan vuosipalkka ei riittäisi mihinkään autotallipaikkaa isompaan. 

Kämppäkaverit sinänsä eivät vaikuttaneet kamalilta, mutta minua hermostutti ajatus valkoisten ihmisten kanssa asumisesta, koska tiedän, että karibialaiselta suvulta perityt.puhtausajatukseni ovat pakko-oireisen häiriön rajoilla. 

Varttuessani näin, kuinka isoäiti pesi pullot, pahvitölkit, kaiken mahdollisen ennen kuin ne päästettiin jääkaappiin ja jos talon läpi yritti kulkea kengät jalassa tuli taklatuksi. 

Tomin kanssa asumista ei laskettu, koska olin kouluttanut hänet ja olimme harjoitelleet talon puhtaana pitämistä niinä kertoina kun olimme olleet hänen perheensä loma-asunnolla Turkissa. Niistä melkein seurasi ero, mutta ei ihan. 

Queenien uudet kämppikset olivat Rupert, nyrpeänoloinen, katsekontaktia väistelevä kolmekymppinen mies, joka oli parempien piirien poika, jolla on parta ja purjehduskengät aina ilman sukkia, myös syyskuun lopulla ja Nell, joka oli kolmenkymmenenviiden, töissä herkkukaupassa ja on jo myöntänyt kärsivänsä alkoholi-ongelmasta, mikä kävi selväksi kun hän avasi minulle oven puoli kahdeltatoista aamupäivällä, ylisuuri valkoviinilasi kädessään. Homeelta haiseva talo outoine kämppiksineen oli silti ylivoimaisesti parasta mitä Queenie oli löytänyt. 

Tom halusi siis pitää taukoa, ottaa etäisyyttä ja katsella mihin päädyttäisiin. Queenie ikävöi miestä ja uskoo, että he palaavat vielä yhteen, mutta käy kuitenkin treffeillä deittisovelluksen kautta ja bilettää kavereineen. Tämän ympärille juoni pitkälti kiertyykin.

Kirjan kuvauksessa mukana ollut #metoo ja #blacklivesmatter jamaikalaisnaisen näkökulmasta olivat suurin syy sille, miksi otin juuri tämän kirjan kuunteluun. Kirja on kuitenkin suurimmalta osin suhdesähellystä ja menee pitkään ennen kuin Queenien työ toimittajana edes astuu kuvaan mukaan. Queenien vastuualueena on hoitaa viikkolehden viikonlopun menovinkit, kuusi sivua viihdettä, mutta Queenillä olisi halukkuutta kirjoittaa esimerkiksi #metoo -asiasta. 

"Mitä jos keräisit blogiin vaikkapa kymmenen mustaa mekkoa, joita metoo -aktivistit ovat käyttäneet palkintogaaloissa?"

-"Oikeastiko?"

"Kyllä", Gina sanoi, "nyt on joulusesonki. Ihmiset tarvitsevat tyylikkäitä mekkoja. Hyvä liittää siihen jonkinlainen moraalinen kannanotto."

Sitten poliisi ampuu kaksi mustaa miestä Amerikassa ja Queenie ystävineen osallistuu #blacklivesmatter -marssille.

"Kuule Queenie", Gina sanoi sulkiessaan läppärinsä. "Tiedän mistä sinä puhut ja ymmärrän että se on kamalaa, aivan kamalaa. Ja jos voisin antaa teidän kaikkien kirjoittaa jokaisesta kamalasta asiasta mitä tapahtuu, niin antaisin kyllä. Mutta kun minä olen vastuussa valtaapitäville."

"Mutta kai ne valtaapitävät näkevät että tämä on sellainen asia joka tarvitsee julkisuutta."

"Minusta nämä jutut ovat hiukan liian, kuinka sen nyt sanoisi, radikaaleja tälle lehdelle. Arvostan kuitenkin sitä että suhtaudut aktiivisesti kirjoittamiseen. Saisiko osan tuosta palosta kanavoitua viikkolehdelle sopivaan ehdotukseen joka on vähän helpommin pureskeltava?"

Harmi kyllä Queenie antaa työhaasteissaan helpolla periksi ja kirja keskittyy hänen suhdesotkuihinsa. Niiden kuunteleminen sai välillä niskavillat pystyyn. Queenie ei tunnu juurikaan arvostavan itseään. Sänkyyn pääsevät oikeastaan kaikki ja se mitä hän antaa itselleen tehdä, saa hoitajat kauhistelemaan hänen ruhjeitaan ja repeämiään, kun Queenie käy gynekologilla. Ei mikään ihme, että herää epäily siitä, onko Queenillä väkivaltainen poikaystävä vai onko hän joutunut peräti ihmiskaupan uhriksi. Vaikka takakansiteksti lupaa kirjan olevan kuin mustan Bridget Jonesin, on Queenie paljon holtittomampi - ja Bridget sentään etsi rakkautta, ei panoja.

Karibia sinänsä näkyi kirjassa harmillisen vähän, mutta opin, että mustien naisten hiuksiin ei saa koskea, ei kukaan muu kuin kampaaja ja nainen itse.

Ääneni Blogistanian kirjapalkintoihin 2020

Äänestän tällä kertaa Blogistanian Finlandiassa sekä Globaliassa jotka täyttävät nyt 10 vuotta.

Finlandiassa annan pisteitä seuraavasti.

3 pistettä

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

2 pistettä

Johanna Sinisalo: Vieraat

1 piste

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet

Globaliassa annan pisteitä seuraavasti:

3 pistettä

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

2 pistettä

Jessie Burton: Tunnustus

1 piste

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 

 

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet

Satu Vesantola: Kaikki kadonneet

Tammi, 2020

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 7 h 42 min

Annu menetti molemmat vanhempansa jo lapsena äidin kuoltua ja isän jouduttua vankilaan moraalisesti kaksipiippuisten, mutta lain edessä yksiselitteisesti rangaistavien tekojensa takia. Aikaan ennen laillista aborttia isä oli enkelintekijä, ja Annu kulki mukana, hätään joutuneiden naisten kotona isää auttaen. Pieni tyttö keitti isossa kattilassa letkuja ja nipistimiä, desinfioi laittomissa aborteissa käytettyjä verisiä välineitä. Kun isä joutuu vankilaan, Annu muuttaa parhaan ystävänsä Lauran perheeseen.

Ja kohta kun Annu on jo keittiössä niskansa takana liian ison essun solmu, käsissään tähtimuotti ja sormet vehnäjauhojen peitossa, hän kuulee miten Lauran äiti kuiskaa Lauran isälle, erottaa sanoista vain yhden sieltä, toisen täältä. Isäänsä odottaa, raukka, tietääkö edes ja miten sen sille kertoisi.
Annu puristaa muottia niin että sen terävä reuna painuu syvälle sormien sisään. Hän jännittää vatsan ja hartiat, pepunkin ja yrittää kuulla mitä Lauran äiti sanoo, mutta tämä kuiskii liian hiljaa. Siksi Annu kuulee vain viimeiset sanat. "Olisi pitänyt hakea tyttö turvaan jo silloin kun sen äiti kuoli. Ties mitä on nähnyt tuollaisen isän matkassa."

Vaikean teini-iän jälkeen ja välien katkettua Lauraan ja tämän perheeseen Annu oli kouluttautunut naistentautien ja synnytysten lääkäriksi, päätynyt tavallaan samalle alalle kuin isänsä. Työssään hän kohtaa raiskattuja ja pahoinpideltyjä naisia, toisaalta myös heitä, jotka uskonnollisen yhteisön normien vuoksi eivät pysty päättämään vartalostaan ja siitä, että se kantaa toistakymmentä lasta jos vain jaksaa, mielen jaksaminen on toissijaista. Syöpäsairaasta Ellasta tulee hänelle tärkeä ihminen. 

Annu oli vuoden verran tapaillut Saulia, mutta vaikka mies luki hänelle seksin jälkeen Nerudaa, jotain kuitenkin puuttui. Toisaalta hänen oli vaikea uskaltaa rakastaa, sitoutua pitkään suhteeseen. Annulla oli aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär Marikuu, jolle hän ei ollut koskaan kertonut totuutta tämän isästä. Nyt ensirakkaut taan elävä tytär on taas alkanut painostaa tietoa irti hänestä.

En ollut käynyt täällä aikoihin, avaimen etsimiseen oli kulunut toista tuntia, mutta olin luvannut kaivaa esiin vanhan kellon, jonka Marikuu oli tehnyt käsityötunnilla kymmenvuotiaana. Ja ensikenkänsä, nekin hän tahtoi ja tietoa isästään, jostain syystä juuri nyt kun omani oli sukeltanut sumusta vuosien jälkeen. Sen täytyi johtua uudesta tyttöystävästä, siitä jolla oli nuoren pojan vartalo, olkapäältä roikkuva neule ja silmissä utelias välke. 
Valtaisa halu urkkia ensin ja lohduttaa sitten. Kumma vimma nostaa valoon toisen kauan sitten karkotetut aaveet, isä jota ei ollut. 

Kirjassa vallitsi intensiivinen, tihentynyt tunnelma, joka ei hellittänyt otteesta hetkeksikään. Ihmiskohtalo toisensa jälkeen koskettaa syvältä. Kerrankin en olisi tiivistänyt mistään, kirjassa ei ollut yhtään turhaa kohtausta. Olisin vain toivonut, että olisin pystynyt kuuntelemaan sen kerralla alusta loppuun, ilman että oma arki tunkeutuu väliin ja rikkoo tunnelman. 

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Otava, 2021

Lukija: Hanna Mönkäre

Kesto: 10 h 45 min

Pinja ja Keiju tapasivat vantaalaislähiön lukiossa ja olivat erottamattomia toisesta koulupäivästä lähtien. Elettiin vuotta 1996.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä Helsingin keskustaan nousi baareja kuin sieniä sateella ja lukion päättäneet bestikset bilettivät kutsuvierasjuhlissa ilmaisia cocktaileja siemaillen Helsingin kerman kanssa. Oli tulevaiduuspohdintojen aika. Pinja olisi halunnut opiskella kirjallisuutta, mutta koska vanhemmat maksoivat Mariankadulta vuokratun yksiön, oli heidän mielipiteellään melkoinen painoarvo.  Keiju meni mukaan kauppakorkean pääsykokeisiin ihan vain  huvikseen, molemmat pääsivät sisään. He alkoivat käydä luennoilla, mutta vain suomen kieli ja viestintä kiinnosti edes Pinjaa. Kauluspaitaisten poikien ja klassisiin muotimerkkeihin pukeutuneiden tyttöjen joukosta he erottuivat räikeästi niin ulkoasultaan kuin käyttäytymiseltään. Vihreiden haalareiden saapuminen oli kuitenkin viimeinen pisara. Miten heistä voisi tulla tylsiä ekonomeja?

Iltaisin he olivat töissä matkatoimistossa ja myivät lentolippuja välivuottaan viettäville reppureissaajille. Pinja kiinnitti yksiönsä seinään maailmankartan ja ajatus kaikesta siitä mitä hän halusi nähdä ja kokea alkoi itää. Osa-aikaisillekin lentoliput Intiaan olivat naurettavan halvat ja niin bestisten matka alkoi Goalta, jatkui Varanasiin, Bangkokiin, etelän pikkusaarille, Kambodzhaan. Mikä alkoi biletyksellä Anjunan rannoilla, vaihtui matkan edetessä vakavampiin tunnelmiin.

Pimeässä maisemassa hän erotti savuavia nuotioita ja siellä täällä tien vieressä juoksevia lapsia vilkuttamassa heille. Ilmapiiri oli painostava ja haisi hirveältä historialta. Raja Thaimaasta Kambodzhaan oli avattu vasta muutamia vuosia aiemmin punakhmerien aikaisten massamurhien ja raakojen sisällissotien jälkimainingeissa. 

Pinjasta tuntui kuin he olisivat olleet ensimmäiset turistit koko maassa, ja miksi he olivat siellä. Koska Keiju oli tahtonut paikkoihin joissa vielä olisi asioita, joita ylimieliset turistit eivät olleet turmelleet. 

2020 Helsingissä asuva Pinja selaa 20 vuotta vanhoja valokuvia, jotka ovat olleet koskemattomina pitkään. Samalla käy ilmi, että heidän polkunsa olivat Aasiassa eronneet, että yllättäin Keiju oli palannut Suomeen ja Pinja jäänyt maailmalle.

Pinja katsoi kuvaa hänestä istumassa Gangesin varrella. Tyttöä valkoisessa pitkässä mekossa kädet rinnan korkeudella yhteen liitettyinä. Sen syksyn jälkeen hän ei ollut koskaan tahtonut palata Intiaan. Hän pelkäsi paluullaan särkevänsä muistot. Hän ei tahtonut nähdä mitä aika oli tehnyt näyttämöille, joilla hän oli kerran seisonut yhdessä Keijun kanssa. 

Tässä kirjassa oli todella paljon tapahtumia. Pidin alkupuolesta enemmän, nuorista seikkailunhaluisista tytöistä maailmalla ja siitä miten maailma avaa etenkin Pinjan silmiä ja tarinasta kehkeytyy nuoren naisen kasvutarina. Mutta kun samassa kirjassa löytyy teemoina ihan vain muutamia valikoidakseni thaimaalaiset orpolapset, savannien salametsästys, New Yorkin terrori-isku, tsunami, huumeet, stalkkaaminen jne, niin meinaahan tässä tulla ähky. Kirjan loppupuoliskolla aloin välillä kyseenalaistaa, että onko tämä tosiaan aina vain samaa kirjaa, voiko yksi ihminen kohdata näin paljon maailmanlaajuisesti merkittäviä tapahtumia? Olen nähnytkin kritiikkiä siitä, että kirja on runsaudessaan ja sattumissaan epäuskottava. Minä ostin tarinan hyvin pitkälle, mutta olihan Pinjaa todella monessa liemessä keitetty jo reilu parikymppisenä. Kirjan lopussa oli todella hyvä twisti, mikä nosti kokonaisuuden neljään tähteen hoiputtuaan välillä jo lähempänä kolmea. 

Nina Wähä: Perintö

Niina Wähä: Perintö

Wsoy, 2020

Suomennos: Sanna Manninen

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 16 h 17 min

Mitä vaaditaan, jotta uskaltaa tehdä vastarintaa? 

Mitä vaaditaan, jotta uskaltaa pitää puoliaan?

Voiko kohtalonsa suuntaa muuttaa, voiko sitä kirjoittaa?

Voiko ihminen aloittaa alusta?

Näytelmässä, joksi vanhin tytär Anni kertomusta kuvaa, on Toimin perheen isä Pentti ja äiti Siiri ja enemmän lapsia kuin oikeastaan jaksaa pitää lukua. Nuorimmat ovat vielä alle kouluikäisiä. Perhe on maanviljelijöitä ja he elävät Tornionjokilaaksossa, Aapajärven tilalla, Suomen puolella, Osa vanhemmista lapsista on muuttanut Ruotsiin. 

Anni, joka kuuluu niihin Ruotsiin muuttaneisiin, palaa Tukholmasta jouluksi lapsuudenkotiinsa. Mekko kiristää, vauvamaha pömpöttää. Hän on 27-vuotias, kerran jo abortin tehnyt. Eletään 1980-luvun alkua. Vauvan isän Alexin mielestä lapsi sopi heidän boheemiin elämäänsä, Anni ei ollut kaikesta yhtä vakuuttunut, mutta tunsi nyt jotenkin ettei tekisi enää toista aborttia. Ehkä tämä on hänen viimeinen mahdollisuutensa saada lapsi.

Jos Alex halusi osallistua, niin kaikin mokomin, mutta hän voisi tehdä tämän myös ilman Alexia. Anni ei ollut koskaan haaveillut parisuhteesta, eikä hän ollut koskaan ollut niin rakastunut, että olisi pannut toisen tarpeet omiensa edelle, tuskin tehnyt edes kompromissia. Siksi hän oli jatkanut tupakoimista eikä tuntenut siitä syyllisyyttä. Siksi hänellä oli vaikeuksia pakottaa itsensä muuttamaan yhteen Alexin kanssa, vaikka hän tiesi, että Alex halusi, että Alex ei ehkä mitään muuta halunnutkaan juuri nyt.

Kuullessaan Annin raskaudesta Alex kosi saman tien. Meni polvilleen keskellä kahvilaa, Anni häpesi silmät päästään. 

"Ei, ei", Anni sanoi, "älä hulluja puhu, minä en aio mennä koskaan naimisiin. Ei, nouse ylös."

Ensin Alex näytti loukkaantuneelta, mutta kun hän ymmärsi että Anni halusi silti pitää lapsen, hän kaappasi Annin syliinsä ja pyöritti ympäri. 

Heitä sisaruksia oli 12, tai 14 jos laski pieninä menehtyneet mukaan. He olivat keskenään läheisiä, mutta isä ei heistä välittänyt, piti pelolla otteessaan, löi ja pahoinpiteli myös henkisesti. Äiti oli heidän puolellaan, mutta isossa katraassa tälläkin oli suosikkinsa. Myös lapset suhtautuivat vanhempiinsa hyvinkin eri tavoin ja osalla oli, ihme kyllä, isäänkin lämpimemmät välit.

Yksi näistä äidin suosikeista oli Lauri, joka oli aina tiennyt olevansa homo ja lähtenyt Tukholmaan heti kun täytti 18.  Anni oli järjestänyt Laurillekin töitä laivoilta. Esko taas oli sahalla töissä ja oli odottanut jo kymmenen vuotta, säästäen rahaa, että saisi lunastaa kotitilan itselleen ja perheellen johon kuului nyt kolme lasta. Pentti oli aiemmin luvannut niin, mutta nykyään näytti siltä, että isä pitäisi tilasta kiinni kuolemaansa saakka. Eskolla olikin suunnitelma, Siiri piti saada hakemaan eroa ja siitä olisi hyötyä heille kaikille, ei vähiten Siirille itselleen.

"Moni sanoisi että lapsille on tärkeintä elää rakastavassa kodissa onnellisten vanhempien kanssa." 

Siiri nosti katseensa Eskon sanoista hämmästyneenä. Hän vastasi hymyillen. 

"Joka tuollaisia puhuu, ei ole koskaan nähnyt nälkää. Muistan vieläkin millaista oli lapsena kun oli koko ajan nälkä. Olisin ilomielin vaihtanut koko maailman onnen kunnon ateriaan kerran päivässä."

Siiri silitti hänen poskeaan. "Minä olen 54-vuotias, Esko-kulta. En minä voi erota."

Vaikka Anni on valittu päähenkilöksi, kaikki Toimin perheen lapset saavat vuorollaan sivut haltuunsa. Myös Siiri pääsee ääneen, kertoo omasta lapsuudestaan, siitä jossa näettiin nälkää ja saatiin remmistä ja siitä miten karjalaistyttö oli tavannut pohjoissuomalaisen Pentin ja miksi oli päättänyt mennä tämän kanssa naimisiin. Eivätkä tapahtumat vielä tähän lopu, tässä on kuvattuna vasta kirjan alkua. Kansien välissä onkin melkoinen sukutarina jossa ei mielestäni ollut kuitenkaan mitään turhaa. 

Vaikka henkilögalleria on laaja, pysyin tarinassa hyvin mukana vaikka kuuntelinkin kirjan äänikirjana. Tämä johtuu varmaan osittain siitä, että kun tarinassa siirrytään sisaruksesta toiseen, seurataan tämän elämää pidempään kerrallaan, eikä siirtyillä sinne tänne. Wähä sirottelee sivuille myös heittoja; tätä ei vielä ole tapahtunut -tyyliin. Tornionjokilaakson meänkieli ei näy kirjassa mitenkään, edes yksittäisiä murresanoja ei ole otettu mukaan. 

Wähä tietää mistä kirjoittaa, hän asuu Annin tavoin Tukholmassa ja hänen äidinpuoleinen sukunsa on kotoisin Tornionjokilaaksosta jossa myös Wähä on lapsena viettänyt kesiään. Hän on haastattelussa kertonut saaneensa inspiraationsa tarinoista joita suvun parissa siellä kerrottiin. Tämä on Wähän kolmas romaani, ensimmäinen suomennettu. Ruotsissa kirja oli August-palkintoehdokkaana, mikä vastaa meidän Finlandia-palkintoamme.