Kirjabloggareiden puolivuosittainen klassikkohaaste on edennyt kolmanteentoista osaansa. Tällä kertaa haastetta emännöi Jonna Kirjakaapin kummitus -blogista. Linkistä löydät mm listan aiemmista klassikkohaasteista.
Olen osallistunut klassikkohaasteeseen useimmilla kerroilla, tämänkertainen on kahdeksas. Aiemmat postaukseni löydät tästä:
Tällä kertaa lukemisen suunnittelu jäi niin viime tippaan, että valitsin klassikon äänikirjasovelluksesta, mikä rajoittaa vaihtoehtoja melkoisesti. Päädyin kuuntelemaan Tove Janssonin aikuisille suunnatun romaanin Kesäkirja.
Tove Jansson: Kesäkirja
Wsoy, 2019 (äänikirja)
Julkaistu suomeksi 1972
Lukija: Linda Liukas
Kesto: 4 h 19 min
Saaressa kesiään viettivät kolme ihmistä, lapsi, hänen isänsä ja isoäitinsä. Tytön äiti oli kuollut.
Kirja koostuu yli kahdestakymmenestä pienestä tarinasta. Esimerkiksi Venetsia kertoo leikistä, joka saa alkunsa siitä, kun Sofia saa postikortin Venetsia. Muissa kertomuksissa oli mukana muita ihmisiä, kuten Sofian ystävä joka kammosi lähes kaikkea saarella tai eläimiä, kuten Sofian saama kissanpentu.
Se oli harmaa kalastajakissa ja se kasvoi nopeaan. Eräänä päivänä se lähti leikkimökistä ja muutti taloon asumaan, siellä se vietti yönsä sängyn alla tiskikopassa. Sillä oli nimittäin aivan omia aatteita jo silloin.
Sofia vei kissan takaisin leikkimökkiin. Hän teki parhaansa ollakseen mielin kielin, mutta kuta enemmän hän rakasti, sitä sukkelammin hän palasi tiskikoppaan. Kun koppa tuli liian täyteen, alkoi kissa rääkyä ja silloin jonkun oli pestävä tiskit.
Sen nimi oli Ma Petite ja kutsumanimi Mappe.
"Rakkaus on omituista", sanoi Sofia. "Kuta enemmän toista rakastaa, sitä vähemmän se välittää."
"Tuo pitää paikkansa", huomautti isoäiti. "Ja mitä sitä silloin tekee, rakastaa aina vaan", Sofia vastasi uhkaavasti, aina vaan kovemmin ja kovemmin. Hänen isoäitinsä huokasi eikä vastannut.
Rakkaus Mappeen hiipui vasta, kun kissa alkoi joka aamu kantaa verisen linnunraadon saaliistaan ylpeänä mökkiin sisälle.
Ihan ensin on sanottava, etten pitänyt lukijan tyylistä puhua jotenkin teennäisen kepeästi ja heleästi henkäillen. Vaikea uskoa että tämä olisi hänen normaali äänensä. Ehkä kirja olisi ollut enemmän edukseen itse lukien. Joistakin yksittäisistä ääntämiseen liittyvistä asioista olin eri mieltä, esimerkiksi siitä olisiko koiran nimi kuitenkin tarkoitus ääntää 'dilaila' eikä 'delila'?
Minulla nimittäin kesti tovin syttyä tälle kirjalle. Olisin jopa jättänyt kirjan kesken heti alkuunsa, ellei se olisi ollut niin lyhyt ja ellei luovuttaminen olisi tarkoittanut sitä, että on nopeasti löydettävä jokin toinen klassikkohaasteeseen istuva teos. Kun olin kuunnellut vajaan kolmanneksen, aloin pikkuhiljaa kiinnostua tarinoista enemmän, muttei tämä lempikirjojeni joukkoon noussut.
P.s. En kyllä käsitä miten kukaan voi kirjoittaa tuomen kukkien haisevan kissanpissalle.
