Hyvää joulua!

Aika rauhoittua ja hiljentyä jouluun. Miten hiljaista meillä sitten onkaan, kera 10 koiran ja 7-viikkoisen pennun joka odottaa vielä helmikuulle muuttoa Ruotsiin :-) 

Joulutervehdykset lähettävät yksi kunkin rotumme edustaja, kultsujen puolesta Iris 7 kk, cockereista Liana 11 kk ja hännänhuippuna cavalierkuopuksemme Ella 4 kk ❤

Joulun lukemisena aloitan tänään Miina Supisen Mantelimaan, jota varta vasten säästin joulunpyhiksi. 

Hyvää joulua ❤

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 21

Eilen joulukalenterin luukku aukesi Les! Lue! -blogissa ja huomenna on vuorossa blogi joka kuulostaakin niin jouluiselta, varsinkin kun Hyllytontun höpinöitä kirjoittaa Tiina Tonttu.

Monilla meistä on jokin tietty asia joka toistuu vuodesta toiseen: mistä alkavat joulupuuhastelut. Joillain se voi olla kodin piristäminen jouluvaloin, toisella korttipaja valtaa työpöydän. Toivoisin että se olisi itselläni suursiivous, mutta ei, se on monien vuosien varrella säästämieni joululehtien esiin kaivaminen. 

Olen aina ollut hulluna joululehtiin, enkä koskaan heitä niitä pois. Niitä löytyy yhteensä lähemmäs sata. On kotimaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, englantilaisia, muutama tanskalainenkin. Kun pengon ne esiin olohuoneen arkkupöydän kätköistä, jaan ne kahteen pinoon, leivonta-/ruokalehtiin ja selailulehtiin. Jälkimmäiset pitävät sisällään (usein vaaleasävyisiä) jouluisia koteja, kattauksia, joulukukkia ja osa myös eri maiden jouluherkkuja. Vuosien varrella olen testaillut monia joulumausteisia kakkuja, hyydykekakkuja sekä pikkuleipiä ja mieheni (joka meillä vastaa suolaisista leipomuksista) on testannut monta leipäohjetta. Joulupöydästämme on jo vuosien ajan löytynyt Jaakkolan joululimppua, alunperin Kotiliedestä löytyneellä ohjeella. 

Tänä vuonna olen lisännyt kokoelmiin maltillisesti vain kaksi leivontalehteä joista Kotilieden Leivonta -erikoisnumerosta olen testannut kaksi kahvikakkua.

Irlantilainen viskikakku oli mehukas kuivatuilla viikunoilla ja viskillä maustettu kakku.

Omassa kakussani viikunat soseutuivat ehkä hieman liikaakin. Kakku oli hyvin mehukas.

Toinen kokeiluni oli jälleen yksi versio englantilaisesta hedelmäkakusta.

Tekovaiheessa meinasi iskeä pieni epäilys, voiko rommia todellakin laittaa kokonaisen desin. Taikina maistui ja tuoksui erittäin alkoholipitoiselle ja jopa siippakin nauroi, että tämän kakun paistohöyryistä saa vielä krapulan! 

Valmiissa kakussa rommin makua oli kuitenkin juuri sopivasti ja sekin tuli syödyksi viimeistä murua myöden. Kivana twistinä tässä ohjeessa olivat aivopähkinät eli saksanpähkinät jotka ovat suurta herkkuani niin jäätelössä kuin leivonnaisissa.

Lopuksi vielä muutama aukeama joulun selailulehtien aatelia. Tanskalainen Jeanne D'Arc Living ilmestyy nykyään myös suomenkielisenä, nämä vuoden 2012 numerot olivat vielä englanninkielisiä.

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä 

Otava 1982 (1. painos 1934), 91 sivua

Mitään suviyötä Pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hieman himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys; aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo.

Näillä sanoilla alkaa Ihmisiä suviyössä, pienoisromaani jota myös eepilliseksi sarjaksi ihmiskohtaloita kutsutaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen kesäiseen päivään ja yöhön. Maatilan emännän synnytyksen aika on tullut, nuoret rakastuvat toisiinsa, tukkimiehet tulistuvat ja konstaapelia tarvitaan. On vihaa, rakkautta, syntymä ja kuolema ja kaiken tämän kertoo ulkopuolinen kertojaääni, taiteilija joka luontoa, kylää ja sen asukkaita tarkkailee.

Sillanpään kieli on niin kaunista että olen ihailusta lähes sanaton. Heti ensi sivuilta kirjailija on luonut teokseensa latauksen joka lumoaa lukijan ja vangitsee tämän mukaan tarkkailijaksi joka haluaa tietää mitä tapahtuu, vaikkei kirjan tenho sen tapahtumien määrässä tai ripeydessä ole vaan juuri tuossa suloisen suviyön tunnelmassa. Tämä kirja tuo kesän helteisen hehkun suoraan iholle. Jos johonkin kerronnan tyyliin sopii sana viipyilevä, niin juuri tähän. Ymmärrän senkin miksi tätä on aikanaan rohkeana, eroottisesti latautuneena pidetty, sillä se väreilee.

Näin taitava kirjailija on Nobelinsa ansainnut, politiikasta viis.

Anja Snellman: Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen 

Wsoy 2015, 325 sivua 

Neuvolan papereissa luki "ihmispelko". Se oli määre. Se oli yhtä kuin minä. Se sana kulki kanssani ensimmäiset elinvuodet. Siitä ei puhuttu kodin seinien ulkopuolella, mutta se mainittiin matalalla äänellä aina silloin kun minua oli ovikellon soiton tai postiluukun rapsahduksen jälkeen huhuiltu pitkään ja minut oli lopulta löydetty vessasta lavuaarin alta, tai olohuoneen ikkunalaudalta verhojen takaa, tai keittokomerosta kaapin perältä, tai eteisen nurkasta pitkien takkien alta seinää vasten painautuneena.

Erikoinen, erilainen, niin kiltti, helppo lapsi, ei tee numeroa itsestään, kuvailee äiti tytärtään. Kiltistä ja omissa oloissaan viihtyvästä tytöstä kasvaa koululainen joka käpertyy pulpettiinsa ja toivoo ettei tule huomatuksi. Ajan mittaan pieni oppilas saattoi jo nyökätä tai pikkuisen hymyilläkin, muttei luokan hipoissa tiennyt yrittäisikö nauraa muiden mukana ja saada ystäviä vaiko pyristellä irti ja hakeutua turvaan. Kunnes tapahtuu jotain, Jude, pitkä ja tumma poika jolle tyttö lakkiaisten jälkeen uskaltaa lähettää viestin. Tyttö saa ystävän.

Antautumisen myötä tyttö kasvaa aikuiseksi. Mitä ilmeisimmin Anja Snellmaniksi, niin omakohtaisesti koetulta teksti vaikuttaa. Luvut ovat lyhyitä, teksti tajunnanvirtaa, lyhyitä lauseita, kuin ajatuksia paperilla. Mukana on listoja; kivojen lista, surullisten lista, kaltaisien lista, turvapaikkojen lista. Lempisanojen listasta löytyvät muun muassa mesikämmen, hetioitis ja kampakeraaminen. Jokaisen luvun alussa on jonkinlaisten avainsanojen rimssu, kuten SivullinenSählääjäJähmettyjäPisamanaamaKirppu tai TekosyypuutarhuriVääntelijäLukittautujaYrmyMillipinna. Satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta määreet ovat negatiivisia.

Nautin tämän sujuvan ja erikoisen tekstin lukemisesta, mutten jaksaisi lukea montaa näin persoonallisen otteen omaavaa romaania peräkkäin. Paikoitellen Saara Turusen Rakkaudenhirviö tuli mieleeni,  mieluinen kirja sekin.

Kaiken takana on vakavasti otettava asia, erityisherkkyys. Humhum.

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja tähtien tiellä

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja tähtien tiellä 

Wsoy 2015, 471 sivua

Alkuteos: Shopaholic to the Stars, 2014

Suomennos: Irmeli Ruuska

Becky on palannut! Luken työ vie tällä kertaa koko perheen Amerikkaan ja suoraan Hollywoodin parrasvaloihin. Luken tehtävänä on hoitaa kuuluisan näyttelijän Sage Seymourin pr-hommia ja Becky löytää tästä kytköksestä suoran reitin Hollywood-tähtien stylistiksi.

"Minulla on parempi ajatus. Minusta tulee Hollywood-tähtien stylisti!"

Hämmästyn Luken reaktiota. Okei, en ehkä odottanutkaan, että hän huudahtaisi "Pane toimeksi, tyttö!", mutten liioin tätä. Hänen kulmansa ovat yhtä aikaa koholla ja rypyssä. Suupielet kääntyvät alaspäin. Olen ollut Luken kanssa naimisissa jo niin kauan, että osaan hänen ilmeensä ulkoa, ja tämä on numero 3: "Miten ilmaisisin Beckylle, että inhoan koko ajatusta?" Täsmälleen sama ilme hänellä oli, kun ehdotin, että makuuhuone maalattaisiin violetiksi. (Väitän yhä, että se olisi ollut seksikästä.)

Vaikka kaikki ei sujukaan sormia napsauttamalla, reipas ja rohkea Becky solmii tarpeelliset suhteet omine avuineen. 

"Meryl!" Suze huikkaa rohkeasti, kun hän tulee lähemmäs. "Rakastan sinun leffojasi!"

"Niin minäkin!" säestän.

Meryl Streep kääntää päänsä ja suo meille hivenen hämmentyneen hymyn.

Jess! Olemme verkostoituneet Meryl Streepin kanssa punaisella matolla! Mitähän äiti tuumii, kun kerron? 

Punaisen maton glamour, shoppailut Rodeo Drivella ja yksityistunnit kalliissa joogakeskuksessa eivät kuitenkaan riitä edes Beckyn elämän sisällöksi. Millainen hinta kuuluisuuksien kanssa kaveeraamisesta ja lehtien juorupalstalla näkymisestä kannattaa maksaa? 

Edellisen Becky-kirjan (minishoppaaja) jälkeen olin hieman pettynyt sen sisältöön, mutta tämä kirja oli parasta Beckyä sitten alkuosien! Vauhtia ja hauskuutta riitti monella saralla ja kirja olikin todellinen pageturner, onko sille yhtä suomenkielistä sanaa? Sellainen jota lukee ahmimalla eikä edes huomaa ajan kulua ennen kuin yhtäkkiä huomaa lukeneensa taas viisikymmentä sivua lisää. Erinomaista chick-litiä!

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu 

Siltala 2015, 155 sivua

Mustaa satua kerrotaan kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä elää mies, jonka vaimo on jättänyt ja vienyt heidän poikansa mukanaan. Mies kirjoittaa käsikirjoitusta, romaania menneistä ajoista. 

Ajoin Malmin hautausmaalle. Sieltähän koko juttu tavallaan alkaa. Seisoin hautausmaan portilla ja katselin hautakivien rivistöjä. Kivet olivat kuin matkalaukkuja, valmiina ylösnousua odottamassa. Tai ehkä ne olivat asiakirjasalkkuja, pitivät sisällään tilinpäätöksen nimeämiensä henkilöiden elämästä. Kaikki kuitit säilytettävä tuomiopäivään saakka. Mutta minä en etsinyt nyt hautakiveä, päinvastoin, etsin sellaista viimeistä leposijaa, jolta en uskonut kiveä löytäväni. Etsin vanhoja vähävaraisten linjahautoja.

Noihin hautoihin päätyivät vähävaraisten ruumiit ja niistä Noita-Kalliona tunnettu mies kaivoi ruumiit joista irrotti sormia ja kokonaisia käsiä, noitamenoihinsa tarvitsemiaan sinettejä.

Mies muistaa Joonan, ystävänsä kouluajoiltaan, ja muistelee mitä ovat yhdessä tehneet. Mies puhuu tälle, ääneen vaiko itsekseen, en ole varma. Tuntuu kuin hänen mielensä hieman häilyisi.

Menneessä ajassa, 1930-luvulla, seikkailee pirtutrokari Heino. 

Kun yön pimeimmät tunnit ovat takana, Kivimäki sammuttaa ajovalot. Auto matelee eteenpäin aamuyön sinessä, ja taivaalla muutama sininen pilvi vaeltaa aikaa mitaten hitaasti kohti taivaan lakipistettä. He rullaavat pimein lyhdyin Tattarisuolle, jolta Heino on etukäteen katsonut lastille piilopaikan.

Sudenhetki, Heino ajattelee katsellessaan aamuyön sinistä valoa. Tässä valossa lampaat menettävät hetkeksi kykynsä erottaa maisemassa hiipivän suden, ja silloin voi vanha kokenut susiuros raadella hetkessä koko lauman. Näin eno oli hänelle joskus sudenhetken selittänyt.

Heinokin muistelee menneitä, kansalaissodan aikoja, miten isäukko päätyi Hennalaan, oli muilutuksia ja työläismarsseja, oli eno joka yritti Ameriikassa rikastua ja palasi takaisin kun kuuli että Suomesta oltiin vallankumouksella luomassa punaista paratiisia.

Aki Ollikaisen edellinen romaani, esikoinen Nälkävuodet, sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja valittiin kirjabloggaajien äänestyksessä vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Tästä johtuen osalla Mustan sadun lukijoista odotukset ovat olleet niin korkealla, että kirja on tuottanut pienen pettymyksen, olenpa eräässä blogissa nähnyt toivottavan ettei kirjaa olisi edes julkaistu. Itse en ole Nälkävuotta lukenut, joten pystyin suhtautumaan Mustaan satuun ilman esikoisen luomia paineita kokea jotain erityisen suurta ja pidinkin lukemastani. Yksi asia minua jäi vaivaamaan. Olivatko hoksottimeni jotenkin poikkeuksellisen kohmeessa vai miksi kesti niinkauan ennen kuin tajusin miesten välisen kytkyn?

Mutuhuttuilijana koen oikeudekseni omana mielipiteenäni sanoa, että olisin ennemmin suonut Finlandia-ehdokkuuden Mustalle sadulle kuin Armain aika -pienoisromaanille.

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli 

Gummerus 2015, 387 sivua

Johann oppii jo pienenä miten maailma toimii. Papin pojista tulee pappeja, pyövelin pojista pyöveleitä. Äiti toivoo pojastaan pappia, sillä niin hän voisi sovittaa sen mitä isä ja isoisä ovat ammattinsa tähden tehneet. Johann tahtoisi tuomariksi, mutta päätyy kuitenkin pyövelimestarin oppiin Lyypekkiin. 

- Hyvä mestarismies on mieleltään tasainen ja luja, Balthazar selittää. - Hän ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Hän on oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu. Pyöveli osaa kuoleman, ja se tekee hänestä mahtavan miehen. 

Nuori tuomari Wisander on nainut aatelissuvusta, rouva on syntyjään Oxenstierna. Naista suorastaan tyrkytettiin hänelle mutta myöhemmin hän katuu että lankesi kauneuden ja naisellisen keimailun ansaan. Hääyönä hänelle selviää miksi neito oli niin helposti saatavilla, tuore rouva on jo pieniin päin.

Pieti Sipinpoika tahtoo tulla rikkaaksi ja arvostetuksi mieheksi. Vaikka osaakin laskea ja lukea, ei asema kauppapalvelijain apulaisena Hännikäisen puodissa lupaa suuria. Pietin tulevaisuudenkuva on kaikkea muuta kuin herraskainen ellei hän ota elämänsä ohjia omiin käsiinsä. Niinpä hän karkaa ja suuntaa Venäjälle. Poika päätyy Nevanlinnaan ja pääsee apteekkarin oppiin. 

Kolmen miehen tiet kohtaavat Pohjanmaalla, jonne noitavainot leviävät Ruotsista 1670-luvulla. 

Pyöveli on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Sen juoni on niin koukuttava että ahmin kirjaa kaikissa mahdollisissa väleissä. Mitään en olisi valinnut toisin ja se on harvinaista. Hyvin usein kirjassa on jokin juonen käänne jota en toivonut tai josta en suorastaan pitänyt, mutta Pyöveli yllätti monesti ja aina vain parempaan suuntaan.

Kaikki kolme kuljettavat tarinaa eteenpäin lyhyissä pätkissä ja minä-muodossa, mutta ainakaan minulla ei ollut vaikeuksia pysyä kärryillä siitä kuka milloinkin on äänessä. Miehet myös puhuvat hieman eri äänellä taustastaan riippuen. 

Pyövelin ammatti jäi mietityttämään. He olivat yhteiskunnassa tärkeitä rangaistusten toimeenpanijoina, mutta ammattikuntana halveksittu. Pyövelien pojista tuli pyöveleitä, tyttäristä toisten pyövelien vaimoja tai huoria. Pyövelillä ei ollut asiaa sisälle krouviin tuoppiaan nauttimaan, vaan hänelle tarjoiltiin omalle penkilleen krouvin ulkopuolella. Kirkkoon häntä ei tarvinnut päästää ja jos päästikin, piti istua niin ettei herraskainen väki joudu häntä näkemään. Ehtoollista pyöveli ei saanut. Pyövelin talo sijaitsi tulliaidan ulkopuolella, sillä kaupungissa muun väen joukossa ei voinut asua sellainen mies, eikä pyövelin talossa käynyt sellaista vierasta joka olisi parempaan taloon ollut tervetullut. 

Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo sekä sivun mittainen osio Fiktio kohtaa faktan, jossa lyhyesti kirjan henkilöiden esikuvista ja kiitosten kohteista.

Pyöveli oli ensimmäinen Kannolta lukemani kirja ja pidin hänen kerronnan tyylistään paljon. Kaltaiselleni historiallisten romaanien ystävälle Pyöveli oli suoranainen herkkupala!

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015!

Pian on jälleen se aika.... jolloin joulupukki tulee? No sekin, mutta tällä kertaa mielessäni ovat Blogistanian kirjallisuuspalkinnot! Nyt on korkea aika blogata luetut kirjat ja toisaalta tarttua niihin kirjoihin jotka haluaa vielä ehtiä lukea sillä ajatuksella, että löytääkö tämä kirja kolmen parhaan joukkoon omassa kategoriassaan :-)

Säännöt:

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:

Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00.

Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa torstaina 14.1.2016 klo 10.00.

Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.

Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

Blogistanian Tieto 2015

Blogistanian Tieto 2015 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2015 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.


Osallistumisohjeet bloggaajalle:

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (6.1.2016). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.

Pisteytys:
Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan teoksen listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt:
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Voittajakirjailijoille järjestetään mahdollisuuksien mukaan kukitus.

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

Marraskuun lukuhaasteen yhteenveto

Marraskuun ajan kestävä 30 päivittäisen sivun lukuhaaste on kirjailija Karo Hämäläisen loistava idea syksyn harmauteen. Aimo annos sosiaalisuutta myös, sillä vaikka lukeminen tapahtuu omassa päässä, pidetään kirjaa sivuista ja annetaan / saadaan lukuvinkkejä myös sosiaalisessa mediassa. 

30 sivun taktiikalla tulisi marraskuun lukusaldoksi 900 sivua mikä on itsellenikin aika vähän. Yleensä pääsen ainakin 1500 luettuun sivuun per kuukausi ja erinäiset haasteet kuten lukumaratonit tuovat mittavasti lisäsivuja.

Marraskuuni lähti käyntiin historiallisella romaanilla, Kaari Utrion Paperiprinssin olin aloittanut pari päivää aiemmin mutta päässyt hädin tuskin vauhtiin. Niinpä sen parissa kului ensimmäinen viikko. Pertti Lassilan pienoisromaanin, Finlandia-ehdokkuudenkin saaneen Armain aika -kirjan, luin parissa päivässä. Seuraavaksi tartuin Raili Mikkasen romaaniin Voidaan kutsua ulkopuolelle lain, koska olin nähnyt siitä muutamia kehuvia kommentteja. Harmikseni odotukseni osoittautuivat liian korkeiksi. Seuraava lyhyenpuoleinen romaani onneksi omansa lunasti, sillä Asko Sahlbergin Irinan kuolemat kehittyi sivumääräänsä suuremmaksi romaaniksi. Olin pantannut Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museota muutaman viikon, makustellut sitä ja hassulla tavalla tuntenut nautintoa kieltäessäni itseäni tarttumasta siihen välittömästi sen käsiini saatuani ja Irinan kuolemien jälkeen olin sellaisessa flowssa että tuntui nautinnolliselta uppoutua tuohon kirjaan joka veisi minut 1900-luvun alun New Yorkiin. Ja miten rakastinkaan! Seuraavan kirjan myötä tipahdin taas alas, sillä Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä ei ollut minua varten. Sarah Larkin lähes 900-sivuinen Valkoisen pilven maa sen sijaan oli lukuromaanien aatelia. Sen sainkin valmiiksi vasta joukukuun puolella. 

2516 sivua niistä kertyi. Ei hassumpi saldo. Tasaisesti 30 päivälle jaettuna sivuja olisi 83,8 päivää kohden, mutta todellisuudessa vuorokautinen vaihtelu oli suurta. Yksi repsahduskin kuukauteen nimittäin mahtui, heti sen alkuun 5.11, jolloin lukuaikani vei siipan syntymäpävien juhliminen ulkona syömisen ja teatterin muodossa. Silloin sain luettua 15 sivua sängyssä ennen silmien lurpsimista siihen malliin että luovutettava oli. Toisaalta yli sadan sivun päiviäkin kertyi kaikkiaan 11 eli himpun yli kolmasosa kaikista marraskuun päivistä ja parhaimmillaan luin vuorokaudessa 178 sivua.

11 kuukauden kuluttua jälleen innolla mukana! 

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä 

Otava, Otavan kirjasto 2011, 238 sivua 

Mian aviomies ilmoittaa haluavansa pitää paussin 30 avioliittovuoden jälkeen. Paussilla on nimikin, ja kiiltävät ruskeat hiukset, upeat rinnat, ranskalainen tausta ja 20 vuotta vähemmän ikää. Hän on myös Boriksen, Mian "rottamiehen" tutkijakollega. Mia romahtaa. Tohtori P. tekee diagnoosin, lyhytaikainen psykoottinen häiriö.

Mia ei kestä jäädä yhteiseen asuntoon, jättää Brooklynin ja muuttaa kesäksi Minnesotaan, rauhalliseen pikkukaupunkiin josta on kotoisin. Mian äiti asuu saman kaupungin palvelutalossa. Mian päivät kuluvatkin äidin ja tämän neljän parhaan ystävättären seurassa sekä runokurssilla jota hän kesän ajan vetää paikallisille koululaisille, seitsemälle murrosikäiselle tytölle. Lisäksi hän ystävystyy nuoren naapurin rouvan kanssa ja vaihtaa sähköposteja nimettömänä esiintyvän häirikön kanssa.  

Ajattelin että nauttisin tästä kirjasta, varsinkin tyttöjen runokerhon pitäminen kuulosti lupaavalta. Loppufiiliksenä tunsin kuitenkin, etten varmaankaan ole riittävän intellektuelli lukemaan Hustvedtin kirjoja, sillä en jaksa kiinnostua sivutolkkujen mittaisista pohdinnoista esimerkiksi miesten ja naisten sukuelinten erilaisuudesta. Miten kuuluisa kreikkalainen lääkäri Galenos uskoi, että naisten sukuelimet olivat sisäänpäin kääntyneet miehiset elimet ja päinvastoin, tai miten tohtori George Beard kirjoitti teoksessaan American Nervousness että toisin kuin intiaanivaimo, joka wigwamissaan keskittyi vain alaruumiiseensa ja synnytti lapsen toisensa jälkeen, moderni nainen kärsi liiasta ajattelusta, ja todistaakseen sen hän lainasi erästä arvostettua kolleegaansa, joka oli mittaillut korkeasti koulutettuja kohtuja ja havainnut niiden olevan vain puolet koskaan opille altistumattomien kohdun koosta. Sen enempää ei jaksanut sykähdyttää miten vuonna 1906 anatomian tutkija Robert Bennett Bean väitti, että miesten aivokurkiainen - hermoradat jotka yhdistävät aivopuoliskot - oli suurempi kuin naisilla, ja muodosti hypoteesin, jonka mukaan aivokurkiaisen poikkeuksellinen suuruus saattaa merkitä poikkeuksellista intellektuaalista aktiivisuutta. Tai sitten en ole riittävän feministi  (kun en isommin sitä olekaan).  Myönnän että kirjan loppupuolella enää silmäilin nämä filosofisointiosuudet ja luin taas kunnolla kun siirryttiin runotyttöihin tai palvelutalon maailmaan. 

MARRASKUUN LUKUHAASTE: 30 sivua päivässä koko marraskuun ajan!

Viime vuodelta tuttu, kirjailija Karo Hämäläisen ideoima Marraskuun lukuhaaste jatkuu myös tänä vuonna! Kaikki lukutoukat mukaan! :-) Tarkoituksena on siis lukea vähintään tuo 30 sivua jokaisena marraskuun päivänä, mutta jos "repsahduksia" jostain syystä tulee, ei sekään ole niin vakavaa. Meillä odotellaan koiranpentuja syntyviksi ensi viikolla, joten siinä on jo vaaranpaikka että aika kuluu muuhun kuin lukemiseen! 

1.11; Aloitin toissailtana uusimman Kaari Utrion eli Paperiprinssin, joten tämän tiiliskiven (470 sivua) kanssa tulee menemään vielä monta päivää. 

5.11; kootut selitykset. Isännän syntymäpäivää juhlistettiin ulkona syöden ja sitten teatteriin, joten lukemiselle ei ollut sopivaa kolosta. Sängyssä ennen nukahtamista jaksoin tuon 12 sivua, sitten vei unijukka matkaansa.

13.11; Olen mielissäni siitä miten monena päivänä olen jo saanut luettua yli 100 sivua! Olen mielissäni myös siitä miten hyviä kirjoja marraskuuhuni on osunut :-)

18.11 Ei todellakaan johdu luettavana olevasta kirjasta, mutta viime päivinä on ollut niin paljon muuta menoa, että olen saanut nipin napin sen 30 sivua luettua. Eilenkin sain sinnitellä että silmät pysyivät auki ennen valojen sammuttamista, että pääsin rajapyykille saakka! 

23.11 Olen lukenut nyt sata sivua Valkoisen pilven maasta ja sanonpa vaan että onneksi tämä on trilogia! Mielettömän lupaava lukuromaani!


1.11 - 65 sivua (Kaari Utrio: Paperiprinssi) 
2.11 - 81 sivua
3.11 - 55 sivua 
4.11 - 71 sivua 
5.11 - 15 sivua 
6.11 -  116 sivua 
7.11 - 104 sivua (Paperiprinssi loppuun, Pertti Lassila: Armain aika)
8.11 - 158 sivua (Armain aika loppuun, Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain)
9.11 - 32 sivua
10.11 - 178 sivua
11.11 - 60 sivua
12.11 - 129 sivua  (Voidaan kutsua ulkopuolelle lain loppuun, Asko Sahlberg: Irinan kuolemat)
13.11 - 79 sivua (Irinan kuolemat loppuun, Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo)
14.11 - 30 sivua 
15.11 - 136 sivua
16.11 - 34 sivua
17.11 - 30 sivua 
18.11 -  118 sivua
19.11 - 81 sivua  (Ihmeellisten asioiden museo loppuun) 
20.11 - 108 sivua  (Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä)
21.11 - 68 sivua 
22.11 - 125 sivua (Kesä ilman miehiä loppuun, Sarah Lark: Valkoisen pilven maa)
23.11 - 112 sivua 
24.11 - 35 sivua 
25.11 - 98 sivua 
26.11 - 68 sivua 
27.11 - 79 sivua 
28.11 - 72 sivua
29.11 - 140 sivua
30.11 - 39 sivua 

Yhteensä 2516 sivua, eli keskimäärin 83,8 sivua per päivä!
Olen tyytyväinen :-)

Testasimme leivontakirjaa; Olga Temonen: Olgan pullakirja

Olga Temonen: Olgan pullakirja

Olgan pullakirja pitää sisällään sen mitä nimellään lupaa, eli paljon erilaisia pullia. Testasimme niistä kookos-valkosuklaatäytteiset pullapitkosta kierrepulliksi muokattuina. Minulle uutta Olgan ohjeissa oli tomusokerin käyttäminen täytteissä normaalin hienosokerin sijaan.

Kirjan kuvitus oli runsasta ja monissa kuvissa oli tunnelmaa luomassa lapsia ja perheen lemmikeitä. Kirjassa oli kokonaisia kuva-aukeamia, joissa ohjeita ei ollut ollenkaan, joten Olgan pullakirja on paitsi leivontakirja myös selailukirja.

Kookos-valkosuklaatäytteiset kierrepullat kuvassa
vasemmalla, oikealla perinteisiä voisilmiä.

Monella ohjesivulla leivonnaisen kuva oli reilusti sivun kokoinen ja ohje sai aukeaman toisen sivun. Määrällisesti ohjeita ei siis ole niin paljon kuin kirjan paksuus antaisi odottaa, mutta kuitenkin kattavasti niin arkeen kuin juhlaan ja eri vuodenaikoihin.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina 

Otava 2011, 607 sivua 

Laila Hirvisaari on jakanut Venäjän keisarinna Katariina II:n elämäkerran kahteen tiiliskiviromaaniin; Minä, Katariina sekä Me, Keisarinna. 

Katariina on todellisuudessa saksalaisen ruhtinassuvun prinsessa Sophie, joka 14-vuotiaana naitetaan Venäjän tulevalle suurruhtinaalle Pietarille, joka on vain vuotta vanhempi pojankoltiainen. Venäjää halllitsee tuolloin keisarinna Elisabet jolla ei ole omia lapsia. Katariinan kauhuksi Pietari vihaa peseytymistä ja täyttää aviovuoteen mieluummin tinasotilailla kuin suvunjatkamispuuhilla. Elisabet tahtoo Katariinalta vain pojan, muuten tyttörukalla ei ole merkitystä. Muutenkin Elisabet tuntuu lähes hysteerisesti pelkäävän kaikkea, erityisesti sitä että Pietari tapattaa hänet päästäkseen nopeammin valtaan.

Kirjassa Katariina on jo iäkäs, kyseessä ovat siis hänen muistelonsa nuoruusvuosiltaan. Jälkimmäinen osa käsittelee Katariinan aikaa hallitsijana, ensimmäinen kattaa vuodet Saksasta lähdöstä siihen, miksi Katariinasta tuli tsaarinna eikä vain tsaarin puoliso.

Tässä romaanissa oli puitteet valmiina aivan mihin vaan. Sen sijaan Hirvisaari on kirjoittanut rakenteeltaan puuduttavat muistelmat joissa Katariina muistelee ja puolustelee ja käy läpi vanhoja muistiinpanojaan yhdessä Leonin, ylikamariherran ja uskotun ystävän kanssa. Juuri Leonin kanssa käydyt keskustelut tuovat kirjaan pitkän miinuksen. Katariinan oma elämä ja Venäjän hovi lukuisine juonitteluineen sen sijaan oli sitä antoisaa historiallista lukuromaania jota odotinkin. 

Kahlattuani kirjan läpi vannoin että toinen osa saa jäädä lukematta. Mutta saa nyt nähdä, olen jo hieman alkanut lämmetä jatko-osallekin ;-)

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä 

Into 2015, 209 sivua

Suomennos: Taru Salminen 

Park So-Nyo oli tulossa Souliin tapaamaan aikuisia lapsiaan kun hänen otteensa kirposi miehensä kädestä ja he joutuivat tungoksessa erilleen. Mies ajautui metrovaunuun, vaimo jäi metron laiturille. Kun mies palasi seuraavalta pysäkiltä takaisinpäin, oli vaimo jo kadonnut jäljettömiin. 

Etsiessään 69-vuotiasta äitiään lapset, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, käyvät vuoronperään läpi syyllisyydensekaisia muistojaan äidistä. Nyt kun äiti on kateissa, tuntuu että moni asia olisi pitänyt tehdä toisin, olisi kuulunut pitää enemmän yhteyttä. Äidistä / vaimosta myös selviää matkan varrella yllättäviä asioita. 

Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteesta, jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan. Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut viideksikymmeneksi vuodeksi, muistui elävästi mieleesi. Vasta sen jälkeen kun vaimosi katosi, hän tuntui todelliselta, kuin olisit voinut ojentaa kätesi ja koskettaa häntä. 

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani. Olin yllättynyt siitä suoruudesta jolla lapset ruotivat välejään äitiinsä, miten paljon vihaa ja kiukkua he olivat tunteneet. Ehkä se yllätti niin paljon kun kyseessä on kulttuuri jossa suku on edelleen niin tärkeä ja ikään kuin kaiken ydin, päinvastoin kuin Suomessa enää pitkiin aikoihin. 

Pidinkö tuosta ah-niin-täydellisestä ja uhrautuvaisesta äidistä joka hoiti kaiken koiranpennuista orpolapsiin, antoi kaiken pois eikä pitänyt itsellään mitään? No en. Tarkoitus kai olisi,  mutta kynnysmattomaiset ihmiset ovat aina herättäneet minussa enemmän ärsytystä kuin sympatiaa. Toinen tytär erottui jonkin verran edukseen, jos unohdetaan syyllisyydentuntoisuus niin kummallisista asioista kuin persimonipuun istuttaminen oikeaan paikkaan. Onko kyse sitten kulttuurierosta vai jostain muusta, en kuitenkaan löytänyt romaanista yhtään erityisen mieleistä henkilöä saati sellaista johon olisi voinut samaistua. Mielenkiintoisinta tässä oli ehkä se, miten aikuiset lapset alkavat tällaisessa tilanteessa nähdä vanhempansa individuaaleina eivätkä vain äitinä ja isänä.

Pertti Lassila: Armain aika

Pertti Lassila: Armain aika 

Teos 2015, 147 sivua 

Merenrantahuvilassa viettävät kesää he kolme, isoisä, äiti ja poika. Kimmo-poika on vielä lapsi, sellainen joka käy mato-ongella ja hoitaa haavoittunutta lokkia. Eila-äidiltä sota vei kaksi miestä mutta jätti pojan. Sota oli vielä silloinkin, kun isoisä Kaarlo menetti vaimonsa rintasyövälle. Kaikki saavat vuorollaan avata elämäänsä ja menneisyyttään, paitsi Kimmo joka elää tässä hetkessä. 

Kimmo eli kesää kuin päivää, joka toistui ja oli sama ja uusi kuin hän olisi ollut maailmassa, jossa ei enää ole oleva aikaa. Poika oli ajattomuuden armossa, ajan armottomuus ei häneen koskenut, ja Eilasta tuntui, että lapsen toimissa ja maailmassa oli syvä mieli, joka oli tosi mutta häneltä itseltään vajonnut tavoittamattomiin, jos sitä oli ollutkaan. 

Lassilan tyyli kirjoittaa on hyvin selkeä, suoraviivainen. Äidin ja isoisän kertomuksia elämästään luin mielelläni, mutta Kimmon osuuksille en syttynyt yhtä suuresti. Kirjailija on selvästi luontoihmisiä ja kiinnostunut erityisesti linnuista, minä myönnän pitkästyneeni lokkiosuuden aikana. Minulle jäi sen tähden tästä pienoisromaanista hieman sekavat fiilikset, koska toisaalta esimerkiksi se miten Eila kertoi elämästään oli niin kaunista ja karunpuoleisen yksinkertaista ja realistista ja juuri siinä se kauneus olikin. 

-En pitänyt siitä, minkälainen minusta tuli, uudesta itsestäni. Minä olin nuori nainen, jolla oli ollut suuri rakkaus, ja minä olin ollut Einon suuri rakkaus. Kauneus oli ollut minussa. En tarkoita, että olin kaunis katsella, vaikka en rumakaan ollut, vaan että olin kaunis omassa mielessäni, kevyt perhonen, jota tuuli kantaa. Se oli ilo, joka sen teki, ja siksi olin kaunis sisältä ja ulkoa, en osaa sitä toisin sanoa, kauneus täytti ja nosti minut. Sen tilan otti suru, eikä kauneudelle jäänyt tilaa. Suru painaa, siinä ei ole kauneutta. Sellainen minusta tuli. En pitänyt siitä mutta en sille mitään voinut, ei ihminen voi. Se, mitä olin ollut, alkoi minusta näyttää lapsekkaalta. Sillekään en mahtanut mitään. Ilon tyttö, joka oli niin rakastunut ollut, näytti naurettavalta, ei edes säälittävältä, vaan naurettavalta. Minä katselin entistä itseäni kylmästi, sitä nuorta naista, joka oli ollut pelkkää rakkautta, iloa ja onnea.

Pienenä kuriositeettina; kirjailija on selvästi viehättynyt harvemmin nähdystä tuhto-sanasta, kun käyttää sitä sivulla 30 jo ainakin kolmannen kerran. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan Hectorin valintaa.

Liisa Rinne: Odotus

Liisa Rinne: Odotus 

Atena 2015, 181 sivua 

Ailan syli asettui, sai olla äiti. Hän lukitsi heidät rakkauden tiukkaan valtakuntaan, jossa kaikki oli vakaata. Mikään ei keikkunut vaan levittäytyi jalkojen alle eheänä laattana. He eivät hypänneet tai pompanneet vaan askelsivat yksitoikkoista marssia pisullepesulle pisullepesulle ja väliin kaalilaatikkoa, valuvaa kuutamokiisseliä ja paakkuista perunamuusia.
Oli isä ja äiti ja sitten oli perhe. 

Emilian elämässä on aika ennen ja jälkeen. Ne lapsuuden vuodet kun hän ei vielä tiennyt olevansa adoptoitu ja kaikki eteenpäin siitä hetkestä, kun hän 13-vuotiaana luistimia autotallista etsiessään löysi ne tietyt paperit. Kolme paperiarkkia joissa Emilia on Silja Mäkinen, jonkin vieraan äidin lapsi. 

Kun Emilia alkaa odottaa omaa lastaan, oman elämän alku mietityttää entistä enemmän. Koskaan Silja Mäkinen ei ole tahtonut kiltisti pysyä rasiassa jonne Emilia on paperit säilönyt, mutta nyt asia on selvitettävä ja biologinen äiti tavattava.

Kun minä synnyin, sinä olit nuori tyttö, paljon nuorempi kuin minä nyt. Pelkäsitkö? Oliko joku sinun kanssasi, vai olitko yksin? Mitä teit ne kaksi kuukautta, jotka minä olin lastenkodissa, kun sinulla oli vielä aikaa muuttaa mielesi, mahdollisuus perua päätöksesi? 

Samalla kun Emilia istuu kahvilassa odottamassa biologista äitiään sovittuun tapaamiseen, jännittää Kerttu Mäkinen aikuisen tyttärensä tapaamista ja muistelee nuoruutensa tapahtumia.

Sulla on Kerttu maailman kauneimmat silmät, tiesitkös sitä? Ei, ei hän ollut tiennyt, eikä sitäkään, miten kävi kun toinen sanoi niin jalkoväli täynnä kevättä.

Aihe oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja teksti oli sujuvaa nykyproosaa. Puheenvuoron saivat Emilian ja biologisen äidin Kertun lisäksi adoptiovanhemmat Aila sekä Lasse. Monesta näkökulmasta lähestyminen oli plussaa, näinkin isoilla asioilla kuin adoptio on kuitenkin monta puolta. Loppuun vain olin hiukan pettynyt, tai oikeastaan siihen mihin vaiheeseen tarina päättyi eikä jatkunut sitä pidemmälle. 

Unohdin kuvata kirjan sen kirjastoon palauttamishässäkässä, joten tällä kertaa kustantajan tarjoama kuva. 

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio: Paperiprinssi 

Amanita 2015, 470 sivua 

Kaukaisella Ohotanmerellä haaksirikkoutunut merikapteeni Sebastian Ross on tehnyt kaksi vuotta vaivalloista matkaa halki Siperian päästäkseen takaisin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kotona häntä odottaa paperiruukki jonka hän on perinyt, ikävä vastuu jota ei halunnut kontolleen vaan ryhtyi mieluummin tutkimusmatkailijaksija karkasi merille jo viisitoistavuotiaana. Haaksirikossa hän kuitenkin vammautui niin ettei pysty enää merille palaamaan ja nyt on päätettävä mitä ruukin kanssa tehdä. 

Ruukkia on viimeiset pari vuotta hoitanut kolmikko jonka muodostavat Sebastianin kasvattanut täti, ruukin saksalainen paperimestari sekä Wilhelmine, sukulaisneiti joka on kirjan naispäähenkilö. Aatelisneidin osallistumista työntekoon ei katsota hyvällä silmällä, naittamissuunnitelmia taas heikentävät myötäjäisten puute sekä tytön pituus, Wilhelminestä kun on kasvanut järkyttävän pitkä naisihmiseksi. Wilhelmine taas ei voi hyväksyä sitä miten Sebastian oli hylännyt isänsä ja tätinsä eikä ilmoitellut mitään itsestään vuosien varrella. 

Wilhelminen isän kuollessa nuori nainen saa huomata oikeuksiensa vähäisyyden. Vastentahtoisesti hän päätyy Helsinkiin, uuden holhoojansa kreivi von Stauden hoteisiin. Helsinkiin päätyy myös Sebastian.

Utrion historialliset romaanit tulee aina luettua suht nopeasti niiden ilmestyttyä. Utrio on kirjoittanut jo yli 30 romaania ja olen käsittääkseni lukenut ne kaikki. 2000-luvulla ilmestyneet romaanit ovat ns epookkiromaaneja ja sijoittuvat aikaan jolloin Suomi oli osa Venäjää. Paperiprinssin myötä lukija pääsee tutustumaan paperin valmistukseen aikana jolloin materiaalina käytettiin vielä lumppua ja raskas työ tehtiin käsin.

Utrion edellisessä romaanissa Seuraneiti päähenkilö Linda oli tyttö jota kuvasin arviossani vietävän kuin pässiä narussa ja toivoin, että seuraavan romaanin päähenkilö olisi jälleen tuttuun utriomaiseen tapaan vahva ja määrätietoinen nainen. Toiveeni toteutui sillä tässä
takuuvarmassa lukuromaanissa Wilhelmine tietää mitä tahtoo ja aikoo jopa kosia itse!

Kirjan kannessa on käytetty Magnus von Wrightin kaunista taulua Annankatu kylmänä talviaamuna ja kannen on suunnitellut Lauri Linnilä.

Lucy Dillon: Ikuisen onnen salaisuus

Lucy Dillon: Ikuisen onnen salaisuus 

Gummerus 2015, 490 sivua 

Suomennos: Ulla Lempinen 

Alkuteos: The Secret of Happy Ever After 2011

Michelle tarvitsee uuden suunnan elämälleen ja perustaa oman sisustustarvikeliikkeen kauas pois kotipaikkakunnaltaan jonne jäävät ymmärtäväinen isä, määräilevä äiti ja aviomies josta Michelle haluaa eron. Liikkeen seinänaapurina olevassa kahvilassa hän kirjaimellisesti törmää Pongoon, kakunpaloja pihistelevään dalmatialaiseen ja tutustuu näin Annaan, talutusnuoran toisessa päässä tuskailevaan, homssuiseen kolmen tytön äitipuoleen. Näin kaksi hyvin erilaista ja erilaisissa elämäntilanteissa olevaa naista ystävystyvät. Kun viereinen kirjakauppa lopettaa toimintansa Michelle haluaa laajentaa yritystään, mutta vuokraisäntä asettaa ehdoksi, että tilassa on edelleen pyöritettävä kirjakauppaa ainakin ensimmäisen vuoden ajan. Kuka olisikaan innokkaampi kirjakaupan pitäjä kuin kirjoja rakastava Anna ja näin naisista tulee myös työtoverit. Kun Michellen menneisyys palaa kummittelemaan ja Annan haaveet omasta lapsesta tytärpuolten ohella uhkaavat romuttua, punnitaan myös naisten ystävyys. 

Oli kivaa lukea kirjaa, jossa kirjat ovat merkittävästi mukana. Päähenkilöistä helpoin olisi monelle varmasti samaistua kilttiin ja mukautuvaiseen, vauvakuumeilevaan Annaan, itselleni hän oli liian kynnysmattomainen ja olisinkin toivonut hänelle toisenlaisen lopun. Annan mies Phil kun on ärsyttävä nahjus joka sysää omien tyttäriensä ongelmat ja kasvukipuilut Annan niskaan kuin tämä olisi taloudenhoitaja eikä Philin vaimo. Michelle puolestaan oli kovin urakeskeinen, joten ei liene vaikea arvata kumman elämä muuttuu enemmän tarinan edetessä. 

Tämä oli ensimmäinen lukemani Dillon, mutta käsittääkseni aiemmissakin kirjoissa on ollut mukana koiria. Tässä Pongon lisäksi seikkailee entisen kirjakauppiaan terrieri joka tarvitsee uuden kodin isännän jouduttua vanhainkotiin. 

Ikuisen onnen salaisuus oli leppoisaa ja lämminhenkistä luettavaa, sivumääränsä takia sitä ei kuitenkaan voi kutsua välipalakirjaksi. Michellen salaisuutta en arvannut, joten senkin paljastuminen jaksoi kiinnostaa loppuun saakka. Eikä se ikuisen onnenkaan salaisuus ainakaan minulle tästä valjennut.