2 x teineistä - Johanna Auranheimo & Saana Airtola

Johanna Auranheimo: Ysit

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 6 h 4 min

Syksy 2013

Mikään ei tuntunut niin epätodelliselta, kuin ne kaksi viikkoa juuri ennen kuin kesäloma alkaa. Vähintään yhtä epätodelliselta mutta aivan eri tavalla tuntui elokuussa, kun Eve(liina) istui taas luokkaan ja mietti, miten tulee jaksamaan pitkän syksyn. Tervetuloa takaisin kouluun, ysi bee, toivottaa opettaja.

Onnista on tullut ihan liian puoleensavetävä, sen katse polttaa, kuten myös Justin Bieberin, joka on aina vaan niin ihana. Paras ystävä Meri on ihastunut Niklakseen, joka on venähtänyt pituutta kesän aikana. 

Kaikki tarvii mahdollisuuden rakkauteen, Eve ajattelee. Ennen nukahtamista hän viestittelee usein kesän protuleiriltä tutuksi tulleen varatun pojan, Joosuan kanssa. 

Hän haluaa edelleen olla hyvä koulussa, mutta olla silti muutakin kuin kympin tyttö, jonka puoleen käännytään siksi että Evehän tietää ja muistaa kaiken.

Rynnin ulos H&M:stä yrittäen epätoivoisesti karistaa mielestäni ajatukset siitä, mitä Onni kelaa mun perseestä. Yritän olla pelkäämättä, ettei se oo kelannu mun perseestä yhtään mitään. Pelkään että mulla on huono perse. En kuitenkaan osaa olla sitä mieltä, kun sovitan mun uusia alusvaatteita peilin edessä. Kääntyilen, vedän ylemmäs, työnnän peukut narujen alle ja vedän vatsaa sisään. Työnnän selkää notkolle. Ostin just kolmet narustringit. Se, minkälaista keskustelua nää herättää huomenna pyykkikorista löytyessään on sit toinen juttu. Mut nää päällä mä näytän joltain uudelta. Mä näytän siltä, että olen päättänyt jotain itsessäni. Että paljas pinta, mun paljas pinta, vois olla jotain myös jollekin toiselle. Että mä en ehkä halua olla ainoa ihminen, joka on mun kropan kanssa tekemisissä. Sen lähellä, tai sen sisällä. 

***

Saana Airtola: Musta aalto

Kosmos, 2024

Lukija: Johanna Valle

Kesto: 10 h 47 min

Se alkoi fanituksena. Meeri piti Joonaksesta ja tämän musiikista, ja osallistui faniryhmiin ja bändin liveihin. Kerran hän sitten rohkaistui laittamaan Joonakselle kaveripyynnön, ja ihme kyllä mies hyväksyi sen ja ryhtyi juttusille hänen kanssaan. Meerin paras ja samalla ainoa ystävä Seela oli alkanut käydä tennisharkoissa ja vaihtanut Meerin tennisystäviinsä. Meeri oli jäänyt yksin ja alkanut tuntea olevansa masentunut. Joonas tuntui ymmärtävän häntä, sanovan oikeita sanoja ja mikä parasta, kohtelevan häntä kuin aikuista, eikä 13-vuotiasta. Siinäkin Meeri oli hiukan valehdellut, hän kyllä täyttäisi ihan kohta kolmetoista, mutta jos hän olisi kertonut iäkseen kaksitoista, ei kai Joonas olisi edes puhunut hänelle. Siinä yhdessä numerossa oli iso ero, oliko lapsi vai teini. 

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Meeri meni paikallisjunalla Helsinkiin ja häntä jännitti yhtä paljon junamatka yksin, kuin Joonaksen tapaaminen. Joonas oli 26-vuotias, siis aivan aikuinen, ja hänellä oli vaimo, ei kuitenkaan lapsia. 

Joskus Joonas puhui vähän hulluja, kuten silloin kun Meeri kertoi ettei voisi koskaan päästä yli ihastuksestaan Joonakseen. Mies sanoi, että jos hän jaksaisi vielä viisi vuotta, he voisivat olla yhdessä, ei ennen sitä. Kun Meeri ihmetteli, että Joonashan on jo naimisissa, tämä totesi että vähän väliähän sitä erotaan. 

Joonaksesta tuli yhä tiukemmin Meerin oma salaisuus. Aluksi hän oli kertonut Seelalle kaikenlaista, mutta tämä saattoi möläytellä luokan edessä asioita, joita Meeri ei halunnut jakaa tai joita hän vähätteli muille. Todellisuudessa he viestittelivät lähes joka päivä, ja juuri Meerille Joonas lähetti uuden biisin vähän ennen sen julkaisua, koska Joonakselle oli tärkeää kuulla mitä Meeri siitä piti. Tällaiset asiat Meeri piti tiukasti itsellään. 

Toisessa aikatasossa eletään nykyhetkeä, jossa Eve palaa lukio-opiskelijaksi ja tapaa tutun tytön jonka kanssa alkaa puhua vanhoista asioista. Ajan mittaan kiritään ajallista eroa kiinni ja kun vuodet kuluvat, Evekin alkaa aikuistua. Sen miten Joonas on tässä mukana, saat lukea itse. 

Pelkäsin vähän että tämä paljastuu ällöksi pedofiilikirjaksi ja siirsin sen kuuntelua sen tähden pariin otteeseen, mutta onneksi ei mitään sellaista. Teksti oli sujuvaa ja pidin dialogia luontevana. Nuoren ja kasvavan tytön ajatuksiin oli yllättävän helppoa päästä vaikka hänellä ja minulla on niin iso ikäero. Eve on pienestä saakka elänyt "nykymaailmasa" tekniikoineen ja sovelluksineen. Niiltä osin oli toki paljon vierasta, mutta kai sekin on nykypäivää, että tytöt lataavat 12-13-vuotiaina Tinderin. 

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

 Kosmos, 2023

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 6 h 9 min

1970

Pan Amin kone kuljettaa sisarukset Hertan ja Olgan takaisin Suomeen, veljen hautajaisiin. Vuonna 1929 he olivat lähteneet Viipurista Amerikkaan, paremman elämän toivossa, eivätkä olleet sen koommin vanhassa kotimaassa käyneet.

Herttaa lento jännittää, tupakan sytyttäminen onneksi hieman rauhoittaa hermoja kun kone lähestyy kiitorataa ja nousua. 

Olga on aina ollut älykäs, ehkä häikäilemätönkin, eikä minua enää ihmetytä yhtään, miksi liitto lopulta päättyi eroon. He rakastivat toisiaan, mutteivät tavalla, joka olisi kantanut vuosikymmeniä. Juhonkadun puutalo alkoi rakoilla, tuuli vinkui saranoissa. Mies palkkasi sihteerikseen turhankin läheisen ystävän, Olga jätti kodinhoidon ja alkoi viihtyä yhä useammin Espilän terassilla. Jotkut rakkaudet ovat kimaltavia jääpuikkoja peltikaton harjan alla.

Tässä kirjassa on monia asioita, joista en oikeastaan halua kertoa kovin paljon. En tiennyt itsekään yhtään enempää kuin takakansitekstin, mikä oli hyvä. Sanon vain, että kirjassa on paljon muistoja, muistikuvia, muistelua, muistin heikkenemistä. Siinä on myös sisaruussuhde, "vanha maailma" ja erityisesti rajan taa jäänyt Viipuri, ja monia ystävyyssuhteita ja kaikkeen linkittyy se muistaminen eri tavoin.

Enkä muuten tiedä ymmärsinkö lopun oikein vaikka kuuntelin sen uudestaan, vai onko se tarkoituksella hämärä ja lukijan tarkoitus tulkita se niin kuin haluaa?

Yhdestä asiasta kuitenkin kannattaa puhua, ehkä vähän varoittaa, sillä yllätyin siitä miten paljon kirjassa käytiin englanninkielistä keskustelua, pitkiä ja monipuolisella sanastolla käytyjä dialogeja joita ei millään tapaa avattu suomeksi. Ei se minua henkilökohtaisesti haittaa (kuuntelenhan kokonaisia kirjoja myös englanniksi), mutta moni ei ole siinä kohtaa mukavuusalueellaan eikä vieraat kielet ole olleet kaikkien lempiaineita koulussa. En ole edes varma minkäikäiset suomalaiset ovat järjestään oppineet englantia jo kansakoulussa? Sen tiedän, että meillä on vielä paljon väkeä jotka ovat aloittaneet koulunkäynnin ennen peruskoulua, ja että '46 syntynyt äitini joka ei päässyt oppikouluun vaikka olisi halunnut jatkaa koulua, vaan lähti 15-vuotiaana maaseudulta Helsinkiin ja töihin maitokauppaan kuten silloin niitä kutsuttiin, ei opiskellut mitään vierasta kieltä, vaikka opiskeli myöhemmin SOK:n sisällä myymälänhoitajaksi saakka. Kielitaidosta riippumatta minusta on ylipäätään yllättävä valinta käyttää noin paljon vierasta kieltä suomenkielisessä romaanissa. Jos se olisi ollut saksaa tai ranskaa, niin morjens! 

Lyhykäiset arviot parista vanhemmasta kirjasta

Riitta Latvala: Tytöt

Saga Egmont, 2022

(Lukukirja Otava, 2001)

Lukija: Susa Saukko

Kesto: 9 h 35 min

Oli neljä lähiökasvattia, tytöt jotka perustivat sisiliskojen kasvatuslaitoksen ja etsivätoimiston ja seurasivat ihmisiä. Heistä kasvoi nuoria ja ystävyys kantoi. 

Aluksi minua hämäsi kirjan rakenne. Aloituksena oli pieni tuokiokuva, jossa aikuiset naiset ovat lähdössä sieniretkelle. Sen jälkeen toinen hetki kauempaa, kun tyttöporukka törmää metsässä pullomummona tunnetun puliakan ruumiiseen ja piilottaa sen viereiseen kivilouhokseen. Tästä pakitetaan aikaan, jolloin samat tytöt tutustuvat ensimmäistä luokkaa edeltävänä kesänä. Siihen jäätiin pidemmäksi aikaa, joten päättelin, että kirjassa olisi kolme aikatasoa, joissa vuorotellaan. Olin väärässä, sillä tuolta lapsuusvuosista edettiin ihan kronologisesti eteenpäin nuoruusvuosiin saakka. Lukija tietää, että jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan, jossa metsästä löytyy ruumis.

Kirja päättyi todella oudosti töksähtäen. 

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan kirjan Sodan jälkeen sarastus ja se oli mieleisempi. Ehkä tässä kirjassa vähän näkyi se, että se on reilun 20 vuoden takaa.

Ina Westman: Henkien saari

Kosmos, 2018

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 5 h 5 min

Tässä saaressa kuolema on kaukana, ja hetken on helpompaa.

Kun viisivuotias Fanni kyselee äidiltä, miksi tämän päässä on vetoketju, on helppoa vastata ettei tiedä. Koska Emma ei muista tarkalleen, miten hän sai arven päähänsä, eikä aviomies Joel voi kertoa, koska hän ei ollut mukana siellä, missä se tapahtui.

He viettävät kesät Tammisaaren lähellä Joelin perheen saaressa, jonne Emma alkoi kotiutua vasta kolmantena kesänä. 

Silloin Joel olisi halunnut asua saaressa vuodet ympäri, tänä kesänä hän haluaisi sieltä vain pois. Fannin takia hän yrittää esittää, että kaikki on normaalia, mutta mikään ei ole kuten ennen, sillä Emma näkee aaveita merellä ja keskustelee oman päänsä sisällä menneisyytensä kanssa. Joelille hänellä ei tunnu olevan enää paljonkaan sanottavaa. 

Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Pidän esitystäni yllä Fannin takia tietenkin, mutta en tiedä, meneekö se hänelle läpi. Fanni on poikkeuksellisen herkkävaistoinen lapsi, joko taustansa takia tai luonnostaan. Hän ei tarvitsisi ylimääräistä draamaa elämäänsä.

Miksi en sitten lähde? 

Jos lähden ja otan Fannin mukaani, pelkään että Emma sekoaa kuvitelmiinsa lopullisesti ja tekee jotain peruuttamatonta. Emmä saattaa kävellä mereen harhojensa perässä kuvitellen olevansa Virginia Woolf. Jonkun on valvottava häntä. Se joku olen minä.

Emman päänsäryt ovat poikkeuksellisen pahoja, ja hän pitää jointia piilossa halkopinossa. Joel huolestuu hänen tilastaan enemmän ja enemmän 

Fanni-tytär käy keskusteluja isoisänsä kanssa, ja siksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Minulla oli kirjasta hassu tunne, että olisin lukenut sen niihin aikoihin kun se ilmestyi, mutten ollut kuitenkaan täysin varma. En ole blogannut siitä, enkä löytänyt luonnostakaan, joten mitään todisteita ei ollut. Kirjan idea kuitenkin kiinnosti niin paljon, että päätin ladata sen luureihini oli miten oli, mutta jonkin aikaa kuunneltuani huomasin kyllä tietäväni jokusia tulevia tapahtumia. Silti viiden vuoden takainen kirja oli jo hyviltä osin pyyhkiytynyt mielestäkin, eikä kirjan kuuntelu missään nimessä tuntunut turhauttavalta kertaukselta, ja oli kaikkineen mieleistä kuunneltavaa.

Nina Gimishanova: Tatko

 

Nina Gimishanova: Tatko

Kosmos, 2021

Lukija: Elina Varjomäki

Kesto: 8 h 8 min

Elenan vanhemmat olivat tavanneet Moskovassa, jonne äiti oli lähtenyt ollessaan vain 19-vuotias. Isältä oli varmaankin jäänyt kotikylään Bulgariaan tyttö, joka odotti häntä palaavaksi Moskovasta, mutta vastaan tulikin suomalaistyttö ja toinen elämä, toisessa maassa. 

Isällä oli sukunsa ainoana korkeakoulututkinto, mutta kun hän muutti tuoreen vaimonsa kanssa Suomeen, hän pääsi töihin vain satamaan. Olisi pitänyt osata suomen kieltä. Vaimo sai tyttären, toisen ja kolmannen. Ei poikia joiden harteilla lepäisi isän suvun kunnia. Ja vaikka kotona Bulgariassa kaikki oli ollut niin sietämättömän pientä, isä alkoi kaivata sitä, että joku jakoi samat muistot.

Hän kaipasi vuorten siluettia, joka oli aina sama, niin että kun vuorta tarpeeksi kauan katsoi, vuori meni ihmisen sisälle ja sen muodon tunnisti aina, kuin tunnistaisi rakkaan ystävän. Miten isä yhtäkkiä kaipasikaan sitä tunnetta, kun rakastaa tai vihaa samoja asioita, puhuu samaa kieltä, tuntee samat ihmiset, samat vuorenrinteet, hajut, äänet, maut, auringonvalon sävyn eri vuodenaikoina. Sen jälkeen kun hän oli jättänyt oman maansa ja tämän tytön, ei hän voinut tuntea ketään sillä tavalla läpikotaisin. 

Isä oli syntynyt köyhän maanviljelijän pojaksi taloon, jossa oli maalattia. Viisivuotiaasta hän oli tehnyt aikuisten töitä, kantanut vettä ja hoitanut eläimiä, nuoresta saakka hakeutunut palkkatöihin ja lähettänyt rahaa kotiin.

Hän oli isänä ja puolisona vaativa ja pelottava. Joskus hän jopa retuutti äitiä, saattoi kiskoa tämän aamulla sängystä ylös ja keittiöön passaamaan. Isä oli sellaisen kulttuurin tuotos, jossa tyttö kasvoi palvellen ensin isäänsä ja sitten aviomiestään. Vanhemmiten Elena alkoi ymmärtää, vaikkei se todellakaan tarkoittanut että hän olisi hyväksynyt, mutta nuorempana oli aikoja jolloin hän ei halunnut edes tavata isäänsä.

Lapsena Elena tutustui poikaan, N, jonka kanssa kasvettiin yhdessä, mutta kun Elena oli 17-vuotias, yhdessä olon sävyt muuttuivat. Kun vanhemmat siskot vuorollaan olivat muuttaneet pois, isä oli jankuttanut milloin menet naimisiin, ei voi asua yhdessä ettei mennä naimisiin. Suomessa voi, siskot sanoivat, ja kun Elena oli kahdeksantoista hänkin muutti, yhdessä N:n kanssa. Sitten tuli monta muuta miestä, eikä hän mennyt naimisiin, kunnes tapasi G:n Israelista. G kuvaili hänelle tarkkaan miltä heidän tyttärensä näyttäisi, ja hetken Elenakin näki hänet, mutta kun Tel Aviv koki raketti-iskuja, Elena pakeni ja kiitti Jumalaa siitä, että sekä hän että hänen "tyttärensä" pääsivät elävinä pois maasta, jota uhattiin ydinaseilla. Ensimmäinen avioliitto oli kestänyt vain kymmenen kuukautta ja Elena palasi taas Suomeen.

Elena, joka on nuorin näistä kolmesta tyttärestä, asuu nykyään Espanjassa, koska Suomessa ei loppujen lopuksi ollut hänelle mihin juurtua. Suomessa, jossa hänelle puhuttiin ulkomaalaisen ulkonäkönsä takia usein englantia, kunnes hän avasi suunsa. Espanjassa häntä sentään luultiin espanjalaiseksi - kunnes hän avasi suunsa. Bulgariassa hänelle oli sanottu, että jos isäsi on bulgarialainen, sinäkin olet bulgarialainen. Sekään ei auttanut Elenaa kiinnittymään oikein mihinkään maahan, eikä se, ettei isä opettanut lapsille ollenkaan omaa äidinkieltään. 

Tatko on bulgarialainen hellittelynimi isälle. Kirja kertoo yhtä lailla isästä kuin tyttärestä ja heidän yhteydestään tai sen puutteesta. Aina välillä kerrottiin bulgarialaisia kansantaruja, ja myös sikäläisestä perinteestä oppi kaikenlaista. Niinpä laitan tästä maailmanvalloitushaasteeseen merkinnän Bulgarian kohdalle. Kiinnostavinta kirjassa oli juurikin nämä osuudet, sekä isän persoona. Äänikirjaa oli ihana kuunnella, pidin Varjomäen tavasta puhua isän repliikit.

Kuusi lyhyttä kirjaa paketissa

Emmi-Liia Sjöholm: Virtahevot

Kosmos, 2022
Lukijat: Pihla Viitala, Samuli Niittymäki
Kesto: 4h 22min

Virtahevot on ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitettu dialogiromaani, jonka erittäin taitavat lukijat saivat dialogin kuulostamaan todella aidolta jutustelulta.

Henkilöitä on kaksi, Touko ja Eevis, jotka kohtaavat Helsingin kesäisessä yössä ja jäävät kallioille juttelemaan. He tutustuvat toisiinsa ja siinä samalla kuulija oppii vähän kerrallaan lisää heistä, heidän menneisyydestään ja nykyisyydestään ja siitä, voisiko heillä olla jonkinlainen yhteinen tulevaisuus tuon öisen jutustelutuokion jälkeen. Pidin tämän toteutuksesta todella paljon ja voisin kuunnella vastaavaa toisenkin kerran. 

Ranya El-Ramly Paasonen: Auringon asema 

Äänikirja: Otava, 2021

(lukukirja Otava, 2002)

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 3 h 36 min

Ranyan vanhemmat tapasivat ja rakastuivat Egyptissä, junassa matkalla Luxorista Assuaniin. 

Minun isäni, jonka silmäkulmat olivat auringosta uurteiset ja siristämisestäkin, sanoi minun äidilleni "Nimeni on Ismael ja se tarkoittaa sitä, että Jumala kuulee kaikki minun rukoukseni. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan", ja minun isäni hymyili vinosti silmillään ja suullaan myös. Ja minun äitini sanoi: Minun nimeni on Anu, eikä se tarkoita yhtään mitään. Ja joskus kun minun äitini seisoi taivasta vasten, hänen silmänsä ja taivas olivat saman väriset. Minun isäni takana oli Jumala, ja minun äitini takana ei ollut yhtään mitään. 

Kirjaa oli paikoitellen todella haasteellista seurata sen sekavuuden takia, piti keskittyä tarkkaan eikä silti aina tiennyt minne tai mihin aikaan sijoittuvista asioista kerrottiin. Vaihtoehtoja riitti, sillä Ranya vietti lapsuutensa Egyptissä sekä Intiassa, Tšadissa, Saudi-Arabiassa ja Libyassa. Vuodesta 1987 lähtien hän on asunut Helsingissä.

Tehokeinona käytettiin runsasta toistamista, tässä ikään kuin ensimmäisen lainauksen jatkoksi mutta myöhemmin:

Silloin kun isä koputti vaunuosaston oveen äiti käänsi häneen suuret, vaaleansiniset silmänsä. Ja kun minun isäni sanoi "Minun nimeni on Ismael ja minun nimeni merkitsee ihmisen hartainta toivetta", minun äitini sanoi "Minun nimeni on Anu, eikä se tarkoita mitään. Kerro sinä minulle, mitä se voisi tarkoittaa. Määrittele minut, piirrä minut, sillä en osaa itse sitä tehdä. Rajaa minut, olen sitä mitä tahdot." Ja minun isäni, niin, minun isäni, ei hän olisi muunlaista naista halunnutkaan.

En voi sanoa että Auringon asema olisi ollut minun tyyppiseni kirja, mutta sain sillä viime tipassa kuitattua Helmet-haasteen '22 kohdan 24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija. Tästä tuli Egypti maailmanvalloitukseen, mutta unohdin sen vuosikoosteesta.

Vanessa Salt: Astronautti

Lust, 2022

Lukija: Elise Mantere

Kesto: 35 min

Viimeinen kirja Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteeseen: kohta "avaruudessa" oli erityisen haasteellinen toteuttaa. Yritin kuunnella Linnunradan käsikirjaa liftareille, mutta se jäi kesken vartin jälkeen, vaikka tiesin sen olevan lupaavin vaihtoehto. Sitten oltiinkin vähissä, varsinkin kun minulla oli jonossa niin paljon kuunneltavaa, etten halunnut sitoa tähän väkinäiseen avaruuskirjaan kymmentä tuntia. Jäljelle jäi äänikirjana lähinnä Esko Valtaojaa tai jotain muuta vastaavaa populaaritiedettä, mutta todellisuudessa halusin vain päästä takaisin kesken olevan psykologisen jännärini pariin. Haastesuoritusta kuunnellessani ajattelin, ettei kirjaston tiimi haastetta luodessaan välttämättä ajatellut eroottisia novelleja... mutta sellaiseen lopulta päädyin. Laitetaan tämä kokeilu kategoriaan kerran pitää kokeilla kaikenlaista, kuten säeromaania ja eroottista novellia? 

Tänään oli ollut heidän toinen avaruuskävelynsä ja jo se toi Kayaan lisää virtaa. Kaikki aistit olivat ylivirittyneitä. Häntä nälätti, himotti, väsytti, innostutti, kaikkea samaan aikaan. Ehkä juuri siksi Tylerin kosketus sytytti hänet.
"Tarjoan samppanjat", Tyler kuiskasi huulet erityisen lähellä Kayan poskea. Tylerin hengityskin tuoksui huomattavasti paremmalle kuin moduulin ummehtunut ilma. Kuin deodorantin tuoksu olisi kestänyt läpi työpäivän, mikä oli saavutus sinänsä.
"Samppanjaa?", Kaya naurahti, "Oletko unohtanut missä olemme?"

Mitähän tästä sanoisi? Novelli loppui nopeammin kuin odotin, oli aika tylsä, enkä tiedä mitä avaruus sijaintina sinänsä antoi tarinalle muuta kuin ahtaat olot ja rajallisen valikoiman partnereita. Kiinnostavampia aktin kuvauksia löytyy kirjallisuudesta kasapäin, ja tämä oli paljon kesympi kuin odotin. 

Tiia Rantanen: Suurin piirtein

Kosmos, 2022

Lukija: Tiiä Rantanen

Kesto: 8 h 4 min

Tämähän ei ole varsinaisesti lyhyt, mutta en keksi niin paljon sanottavaa tästä kirjasta, että saisin aikaan jutun yksinomaan siitä. Suurin piirtein sisälsi pätkiä, ei nyt ihan esseitä, mutta sellaisia hajatelmia kirjailijan omasta elämästä. Rantanen pitää Kaverin puolesta kyselen -nimistä podcastia ja ymmärsin, että nämä jutut jotka ovat kirjassa, ovat ainakin enimmäkseen esiintyneet jo tuossa podcastissa. Osuvampi kohderyhmäkin löytynee itseäni pari-kolmekymmentä vuotta nuoremmista (naisista), ja olen siinä käsityksessä, että heidän parissa kirjakin on ollut ihan pidetty. 

Tämän kuuntelin tammikuussa ja sijoitan ainakin tässä vaiheessa Helmet-haasteen kohtaan 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede

Otava, 2021

Lukija: Jenni Pääskysaari

Kesto: 4 h 19 min

Seuraava kirja sen sijaan oli kuin suoraan minulle suunnattu. Jennin varhaisnuoruudessa oli niiiiin paljon kaikkea omasta teini-iästäni nuoreksi aikuiseksi saakka tuttua, että olihan tämä aikamoinen tour down memory lane. Jenni asui Korsossa, minä kaksi juna-asemaa Helsinkiin päin Koivukylässä ja vähän myöhemmin yhden asemavälin edempänä Keravan Saviolla. 

Radio City, 96,2. Pullakuskeja piti tietenkin kuunnella. Itsehän olin Elannon Pullapuodissa töissä kohta lukion jälkeen ja se nauratti jo silloin, kun pullakuskit kärräsivät pari kertaa päivässä tuoretta känttyä vitriineihin esille laitettaviksi. 

Carrollsin hampurilaiset olivat ne ylivoimaisesti parhaat, olen vieläkin katkera että ne on menetetty: Club Burger, vaikka itse useammin ostin Big Carolinan... ja oi ne maailman parhaat kuumat omenapiirakat joista Jennikin piti!

'85 Jenni kävi ostamassa Asematunnelin Shop Tetuanista Kissin rintamerkkejä. Shop Tetuan oli minullekin tuttu paikka, sillä sitä piti tätini ystävän marokkolainen aviomies. Ei kai sitä enää ole olemassa..?

Neljännessä rintamerkissä luki punaisella pohjalla Kiss, ja alapuolella oli Gene Simmons syntisen pitkä kieli ulkona ja oikean käden etusormi osoittamassa kielen suuntaan. 

Sain samalla reissulla myös kolme muuta rintamerkkiä. Hanoi Rocksilla oli yksi hyvä biisi, Up Around The Bend ja Twisted Sisterillä kaksi, Leader of the Pack ja We're Not Gonna Take It. AC/DC:llä oli hieno logo.

Jenni fanitti eniten Kissiä, itse kuuntelin noihin aikoihin Madonnaa, Cyndi Lauperia ymv, mutta yksi kaveri oli kova Hanoi-fani. Muutama vuosi noista ajoista eteenpäin ja syttyi ensimmäinen kahdesta elämää suuremmasta bändirakkaudestani: Clifters. Olen käynyt niin paljon keikoilla, että mikään toinen bändi ei elinaikanani voi edes teoreettisesti mennä ohi. Toinen tuli vähän myöhemmin: Ultra Bra. Kolmatta odotellessa.

Petri Tamminen: Se sano - Unohtumattomat lausahdukset

Otava, 2021

E-kirja

Kävin Tammisen pienen kirjan kimppuun luurit päässä, mutta tulin pian siihen tulokseen, että lyhyet tekstit on ehkä helpompi mieltää painetusta tekstistä joka siihen hätään tarkoitti e-kirjaa, ja näin tosiaan oli. Monet lausahdukset niihin liittyvine selityksineen olivat vajaan sivun, korkeintaan kahden mittaisia. Osa sai hymähtämään, osaan reagoin lähinnä "auts" ja osaan, valitettavasti, että noin minunkin äitini olisi voinut sanoa. Voisin itse asiassa antaa pari ihan kelpo esimerkkiä äitini sanonnoista kirjaan mukaan. 

Kuittasin tällä viime vuoden Helmet-haasteen kohdan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Toinen kirja tähän oli Antti Röngän Nocturno 21:07. 

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Kosmos, 2020 (paperikirja 2017)

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 37 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan eri värisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. 

Liki kolmekymppinen Johanna on palannut Suomeen kahden Keniassa viettämänsä vuoden jälkeen ja asuu vanhempiensa luona kunnes saisi töitä ja oman asunnon. Samalla voisi työstää gradun valmiiksi. Työpaikka järjestyykin helposti, samalta Marjakankaan yläasteelta jota Johanna itse oli käynyt viisitoista vuotta sitten. Nyt hän aloittaisi kuvataiteen tuntiopettajana ja 9 A-luokan luokanvalvojana. Pesti ei tulisi olemaan sieltä helpoimmasta päästä, siitä pitivät puolen Roni ja Hene ja toisaalta Janina, joka on vastuussa liian usein myös 2-vuotiaasta pikkuveljestään Jimistä. Koulun rehtori Anu on Johannan vanhempien perhetuttuja, vararehtori Lauri taas suhtautuu Johannaan avoimen ilkeästi ja ylimielisesti.

Uudessa opintosuunnitelmassa oli osana ilmiötyöryhmä, joka syksyllä toteutettaisiin oppilaiden kanssa teemanaan Aasia, keväällä Afrikka. Uutena oli myös monialaisia oppimiskokonaisuuksia ja Johannan luokka oli valittu tekemään kuviksen, äikän, enkun ja musiikin opettajien yhteistyönä rocklyriikkaa käsittelevät digikirjat, joihin oppilaat saisivat tehdä myös omia biisejään. 

Keniassa Johanna oli tehnyt töitä pienessä kyläkoulussa, aluksi vuoden pestillä United Teachersin vapaaehtoisohjelmassa ja päättänyt sitten jäädä toiseksikin vuodeksi. Taakse on jäänyt myös rakkaus kenialaiseen safarioppaaseen, jonka sisar oli ollut Johannan oppilaita.

Mietin ensimmäistä viikkoa, kohtaamiani ihmisiä, värejä, orpokotia ja slummia. 
Valkoihoisella ei ollut mitään asiaa Obungan slummiin ilman opasta. Aaltopeltihökkelit, roskakasat, jätösjoet, perässä juoksevat lapsilaumat, humalaiset ja luutehtaan yököttävä lemu pilkkasivat meitä ulkopuolisia, koska emme ymmärtäneet miksi ihmiset olivat niin onnellisia ja tyytyväisiä.

Menetetty tyttö oli koskettava ja koukuttava lukukokemus. Nykypäivän koulunkäynti on minulle aivan vierasta, joten oli mielenkiintoista seurata Marjakankaan koulun erilaisia projekteja ja opettajainhuoneen arkea. Pidin myös siitä miten kirjassa hyödynnettiin värejä ja valokuvausta tekniikoineen. 

Johannan rankkojen Afrikka-kokemusten ja Suomeen paluun vaikeuden, sekä kenialais- ja suomalaisnuorten elämänkohtalot oli kirjan kiinnostavinta antia. Mukaan oli otettu vakavia teemoja kuten tyttöjen ympärileikkaukset, joita edelleen suoritetaan Keniassa, etenkin maaseudulla, vaikka toimenpide onkin laissa kielletty. Mietittävää antaa miten länsimaalainen opettaja voi kohdata Afrikan maiden vuosituhantiset perinteet, siinä missä suomalaislähiöiden lapsiperheiden ongelmat. Kokonaisuus oli vetävä ja Satu Paavolan äänenkäyttö ja eläytyminen sopi kirjaan hyvin, nautin kovasti kirjan kuuntelusta.

Tammikuun äänikirjoja

Kuuntelin tammikuussa peräti kahdeksan äänikirjaa (ja luin niiden lisäksi neljä kirjaa ja yhden sarjakuvan). Ensimmäiset pari viikkoa käytin Storytelin ilmaisjaksoa, sen päätyttyä kuuntelin pari kirjaa kirjaston kautta ja loppukuusta tutustuin Nextoryn palveluun. Palvelut ovat minusta yllättävän erilaiset ja pidin eniten Storytelin sovelluksesta. Siinä pystyy esimerkiksi vaihtamaan kuuntelun e-kirjan lukemiseen todella kätevästi (jolloin on helpompi esim kirjoittaa haluamansa lainaus kirjan esittelyyn) ja muutenkin sovellus oli ainakin tälle käyttäjälle käyttöystävällisempi.

Osasta kirjoja olen jo kirjoittanut omat juttunsa, tässä linkit niihin:

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut 
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta 
Jussi Nikkilä: Näyttelijä
John Irving: Kaikki isäni hotellit 

Lopuista tässä vähän tiivistetympää juttua.

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu 

Docendo, 2019
4 h 16 min
Lukija: Jari Nissinen

Kaverukset Jani ja Jykä pyörittävät ravintolaa Kuortaneella. Kulma-Baari pysyy nippa nappa pystyssä ja tiskin alta myydään ruohoa valikoiduille asiakkaille. Rahapula ajaa Janin kohti rahakkaampia diilejä ja yhdessä tyttöystävä Minnan kanssa päädytäänkin hakemaan vahvempaa kamaa Espanjasta. Heti kirjan alussa käy kuitenkin ilmi, että Minna palaa Espanjasta ruumispussissa.

Minnan kuolemaa tutkittiin, mutta ainakaan valvontakameran kuvista ei voitu päätellä mitään. Yhteinen asuinpaikkakunta aiheutti luonnollisesti kuulustelua, mutta kun Minna osoitetietojen mukaan asui yhä äitinsä luona eikä tämä tullut maininneeksi poikakaverista mitään, ei löytynyt syytä yhdistää matkalaisia toisiinsa. Janin ja Minnan yhdessä laatima suunnitelma oli toiminut. Melkein. 

Muilta osin romaani on road trip vanhaa saabinromua trailerilla hinaten kohti Ruotsin Trollhättania, tapaamaan noitaa joka herättäisi henkiin tuhkatun Minnan. Hauskoja elementtejä ja ihan kiinnostavaa kuunneltavaa, mutta odotanko lisää romaaneja Hanhiniemeltä... ehkä kuuntelen ennemmin hänen biisejään ;)

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin
Teos, 2019
Suomennos: Laura Jänisniemi
8 h 28 min
Lukija: Hanna Saari

Ystävykset Saga-Lill ja Emmy Stranden, Nathan ja Gusten Grippe. Lähes kymmenen vuotta sitten on tapahtunut joukkoraiskaus, jossa pojat olivat osallisina. Kauhun neliapila, kuten heitä kutsuttiin. Häggertin kartanossa asui Nathanin perhe, arkkitehti-isä ja maailmankuulu talousasiantuntijaäiti Annelise. Myös Gusten majaili siellä, koska kuuluisa oopperalaulajaäiti Angela Grippe kiersi maailmaa. Tuolloin teinipojat olivat vielä mitä parhaimmat ystävät, enää he eivät ole tekemisissä keskenään. 

Raiskaus ei ollut mikään hetken mielijohde vaan Nathanin entiselle tyttöystävälleen suunnittelema julma, kahdeksan tuntia kestänyt kosto. Sascha on läheisen tyttökodin kasvatti, yhteisössä täysin nobody. Gusten oli lopulta se joka toimitti Saschan sairaalaan, mutta miksei Sascha halunnut tehdä rikosilmoitusta, miksi hän kielsi mitään edes tapahtuneen? 

Kun Gusten tutustui Emmyyn, kaikki oli jo tapahtunut. Mutta Gusten ei kertonut hänelle siitä mitään. Ei yhtään mitään. Omituista. He olivat monta vuotta yhdessä, eikä hän silti koskaan kertonut.

Ja toisaalta se oli täysin johdonmukaista.

Älä katso taaksesi, aloitetaan tästä. Kuin yhteisestä sopimuksesta.

Kun he tapaavat Leijonapuiston penkillä elokuun 2009 lopulla, Emmy nostaa etusormensa pystyyn (kun Gusten avaa suunsa kertoakseen lisää itsestään ja perheestään, kuinka sen nyt sanoisi, "edellytyksistään").

"Shhh. En halua kuulla", hän sanoo. "Etkä sinäkään halua. Kukaan ei halua kuulla."

Varjosta aurinkoon, älä katso taaksesi. Tabula rasa.

Kuka tappoi bambin oli erikoisin kirja jonka olen aikoihin lukenut. Se kuvasi todella taidolla tiivistä ylemmän luokan yhteisöä, jossa tapahtuu rikos joka halutaan lakaista maton alle. Kuten Nathanin äiti totesi, käännetään uusi sivu ja uusi sivu niin kauan, että enää ei muisteta mitä joskus oli.

Selasin myös e-kirjaversiota sen verran, että näin miten painetussa tekstissä oli käytetty suuria kirjaimia ja tekstin sijoittelua sivuilla, mutta kirja toimi hienosti myös äänikirjana ja pidin sen lukijasta todella paljon. Se oli myös todella jännä olematta jännäri ja kuuntelin sitä ahnaammin kuin montaa jännäriä. Myös toistoa käytettiin tehokeinona taitavasti. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos, 2020
Äänikirjan lukija: Usva Kärnä
Kesto: 3 h 52 min

Nainen on tehnyt lukuisia raskaustestejä, mutta vain kahdesti niihin on ilmestynyt kaksi viivaa. Ensimmäisellä kerralla hän oli juuri ollut täyttämässä neljätoista vuotta. Anestesialääkärin silmistä oli ollut havaittavissa surua ja myötätuntoa ja kotiin tyttö pääsi jo aborttia seuranneena päivänä, yksin bussilla. Kaksi viikkoa myöhemmin hän jäi kiinni toimenpiteestä äidilleen, kun kotiin tuli lasku jota tyttö ei ollut osannut huomioida. He itkivät äidin kanssa yhdessä.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin kello on kuusi aamulla. Raskaustesti on hyvä tehdä vasta aamuvirtsasta, joten olen herännyt pidättelemään pitkin yötä. Istun kylpyhuoneen lattialla ja nautin tiedosta hetken ihan vain itsekseni. Positiivinen tulos tuntuu positiiviselta.

Pian kömpisin takaisin sänkyyn ja kuiskaisin uutisen myös aviomiehelleni. Nauraisimme kutkuttavia hörähdyksiä, joissa kuuluisi sekä innostus että pelko tulevasta. Mutta sitä ennen haluan tuntea lattialämmityksestä kuumat kaakelit paljaita pakaroitani vasten ja miettiä, kuka meille muuttaisi asumaan. Pitäisinkö hänestä, ja vielä tärkeämpää, pitäisikö hän minusta?

Sjöholmin esikoisromaani on elämänmakuinen omakohtainen teos. Joidenkin mielestä se on turhankin suorasukainen seksin suhteen, mutta minä alan olla jo tottunut siihen, että nykyään voidaan asioista puhua suoraan. Tässä on niin paljon enemmän sisältöä, nuoren naisen kasvutarinaa, äidiksi tuleminen, sitä ennen viikonloppuisän kanssa seurustelu; olisiko hänestä parikymppisenä äitipuoleksi. 

Inka Nousiainen: Mustarastas 
Wsoy, 2019
Äänikirjan lukija: Eeva Soivio
Kesto: 3 h 11 min

Sä olit kaikin tavoin lähtökuopissa, sulla oli autokin jo odottamassa. Mazda 626, vuosimallia -83, hopeanharmaa, punaisella plyysiverhoilulla. Marraskuussa sä täyttäisit kahdeksantoista.

Kirja perustuu tositapahtumiin. Äänikirjan lukija Eeva Soivio on esittänyt sitä monologinäytelmänä KOM-teatterissa ja Nousiainen kirjoitti kirjansa siihen pohjautuen. 

Kirjan minähenkilö, Eeva, puhuu veljelleen joka katosi risteilyllä 30 vuotta sitten, eikä koskaan palannut kotiin. Tapahtumat pulpahtavat uudestaan mieleen, kun sisaresta tulee äiti. 

Sulle ei voinut tuoda kukkia sillä ethän sä ollut kuollut. Sä olit vain jossain eikä me tiedetty, mitä se tarkoittaa.

Aihe on luonnollisesti surullinen, mutta kirjan kieli on kaunista. Siinä käsitellään sekä tapahtunutta että sisaren ja perheen äidin tuntemuksia, jonkin verran myös sisaren omaa kasvua ja hänen ihmissuhteitaan. Pidin etenkin siitä miten luontevaa puhekielinen teksti oli ja äänikirjana tämä toimi erityisen hyvin. Tarinan pituus oli myös oikein sopiva. 

Huumoria kirjoissa: Sirkka ja Maaseudun tulevaisuus

En ole Sirkka, olen Hilla.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

188 sivua 

SIRKALLA ON SIVUHAHMON nimi. Pääosilla on aina kauniit nimet, Aurora tai sellainen jokin muu kaunis ja lyyrinen. Sirkka on vain Sirkka, töksähtävä ja arkinen. Sirkka on nimien nakkikastike.

Sirkka on kaikin puolin järki-ihminen. Hänellä on kolme jakkupukua ja järkeviä kenkiä. Hän on tehokas, eikä haaskaa aikaansa haaveiluun. Sirkalla on maantienväriset hiukset ja aina samanlainen polkkatukkakampaus. Hän lukee sanomalehtiä punakynä kädessään ja hän hymähtää, kun kaupan ilmoitustaulun lappusista löytyy kirjoitusvirhe. Sirkan on joskus puristettava käsiään nyrkkiin, kuten silloin kun opiskelukaveri sanoi, että sehän on pääasia miten äidinkieltä puhutaan, eikä sillä ole niin väliä miten sitä kirjoitetaan.

Tällä kertaa ilmoitustaululla on lappu uutta kotia kaipaavasta kissasta. Siitähän hänen boheeminen taiteiljaäitinsä ja rakkain (sekä ainoa) opiskeluaikainen ystävänsä Natalia aina jaksavat vinoilla, että Sirkan vanhapiikuudesta puuttuvat enää kissa ja keinutuoli. Muttei Sirkan elämässä ole aikaa kissalle, eikä kodissa tilaa keinutuolille. Sirkka on täyttänyt kotinsa vaalimillaan viherkasveilla, niiden hoitaminen on hänen harrastuksensa. 

Sirkan elämässä ei myöskään ole tilaa ihmissuhteille. Työkavereita on pakko sietää, koska työpaikka on avokonttori. Seppo on sieltä siedettävimmästä päästä, koska osaa keittää sopivan vahvuista kahvia. Seppo käy työkavereiden kanssa kaljalla ja puhuu heille henkilökohtaisista asioistaan, mikä on Sirkan mielestä käsittämätöntä. 

Kerran asiat olivat toisin, kun Sirkan elämässä oli Sauli. Miehen jämäkkyys teki Sirkkaan vaikutuksen ja suhde kesti kaksi vuotta. Sitten Sirkka myöhästyi sovitusta tapaamisesta itsestään johtumattomasta syystä eikä kyennyt paniikintapaiseltaan laittamaan Saulille viestiä. Vieläkin Sirkka ajattelee Saulia, ehkä hän pilasi kaiken, tai ehkä niin vai kuului olla. 

Tällainen on siis Sirkka, melkoinen antisankaritar. Kustantajan kuvailemana hulvaton, mikä on minun mielestäni aika erikoinen sanavalinta, sillä Sirkassa ei ole mitään hulvatonta, ainoastaan järkevää. Sirkkoja löytynee monen ystävistä tai sukulaisista ja jos jää miettimään, voi sirkkamaisia piirteitä löytää itsestäänkin. Vaikka luulet tietäväsi jo tämän perusteella millainen Sirkka on viimeiselle sivulle asti, olet väärässä, sillä Sirkankin elämässä puhaltavat muutoksen tuulet!

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus
Wsoy, 2019
228 sivua

Maaseudun tulevaisuus on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu Nasaretin kylään ja jota kerrotaan vuoron perään eri päähenkilöiden suulla. Aikoinaan Pentukivenä tunnettu Nasaretti uudelleennimettiin itsensä Jeesus Nasaretilaisen mukaan 1800-luvun alussa, kun eräs mustapartainen kulkuri, Laapotti nimeltään, alkoi puhua Jumalan sanaa ja tuli siinä ohessa siittäneeksi lapsen eräälle piikatytölle ennen kuin jatkoi matkaansa eteenpäin. Syntymätöntä lasta pidettiin suorastaan Jeesuksen jälkeläisenä, kunnes kävi ilmi, että lapsi onkin tyttö, jolloin kyläläisten mielenkiinto lopahti. Nasaretin nimi kuitenkin jäi ja tuli virallistetuksi itsensä tsaarin toimesta. 

Päähenkilöiden joukossa on monenlaista taapertajaa. Yksi heistä on Parviaisen Kauko, Nasaretin viimeinen kommunisti, joka ajoi mersullaan kylätien päästä päähän vuoden jokaisen päivän jokaisena aamuna. Kylän suurimman tilan, Päivänkämmenen, vanha  emäntä Maire haluaa pitää kaikki ohjat käsissään. Niinpä hän on pääorganisaattorina myös Nasaretin suuressa Kirkastusjuhlassa, jota tänä iltana vietetään. Yhdeksänkymppiset Sakari ja Terttu asuvat vielä omillaan. Terttu on pahasti dementoitunut ja on usein aika kipakka, kodinhoitajakin sai jälkiruokakiisselit päälleen. Sakari on päättänyt järjestää molempien asiat kerralla kuntoon asettamalla kaksi panosta sotasaaliina tuomaansa venäläiseen pistooliin. 

Terttu lopetti lehdenrepimisen ja muisteli olleensa missi. Sakari myönsi, hänelle vaimo oli ollut missin vertainen. Terttu täsmensi olleensa Miss Universum ja menneensä Filippiineillä vihille. Sakari sanoi heidän kuunnelleen papin aamenen Jälsinkankaan pappilassa kahden todistajan läsnäollessa, mutta naurahti voivansa muistaa väärinkin. Terttu kysyi aviomiestään, Sakari sanoi olevansa mainittu henkilö. 
- Minun mies on Hilario. Killi.
- Kyllä se olen minä. Pärssinen, Sakari Antero. Syksystä neljäkymmentäneljä lähtien. 
- Minä en tunne teitä, Terttu sanoi ja huusi Killiä.

Camilla heräsi nippusiteillä kuumavesisäiliön putkeen kiinnitettynä ja huusi äänensä käheäksi. Kun huudosta ja potkimisesta saati itkuun pillahtamisesta ei ollut mitään hyötyä, hän päätti odottaa kidnappaajansa paikalle ilmaantumista, molemminpuolista anteeksipyytämistä ja sovintoa, ja virkavallan vietyä hullun mennessään tapahtuneesta saisi melkoisen päivityksen Facebookiin. 

Tässä vasta pieni osa henkilöistä, joiden päivää kirjassa seurataan. Kyläläisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tapahtumia riittää. Kirja oli tyystin erilainen mitä odotin, mutta tällä kertaa se ei haitannut ollenkaan, sillä teksti oli niin nasevaa ja mukaansatempaavaa, että eihän tätä meinannut raaskia käsistään laskea ja koko ajan odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos aiemmatkin Heikkisen kirjat ovat yhtä hyviä, haluan lukea ne kaikki!