Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espanja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espanja. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. toukokuuta 2021

Karoliina Timonen: Suolaa iholla


 
Karoliina Timonen: Suolaa iholla
Wsoy, 2020
Lukija: Karoliina Timonen
Kesto: 4 h 36 min


Lisa oli aloittanut parin kuukauden matkansa Madridista ja tullut nyt Valenciaan seuraten Joaquin Sorollan elämän kaarta. Hän oli lähtenyt Espanjaan yksin, viimeistelemään graduaan tuosta espanjalaistaiteilijasta. 

Lisa oli käynyt Valenciassa, Sorollan synnyinkaupungissa, aiemminkin. Kolme vuotta sitten hän oli lomaillut siellä miehensä Lassen kanssa ja ihastunut Sorollan taiteeseen. Nyt tuntui siltä, että tuo parin kuukauden erossa olo tekisi hyvää heille molemmille.

Ei pidä käsittää väärin, minulla on monella tavalla upea elämä. Hyvä työpaikka, kaunis koti, komea ja menestynyt mies sekä.ihania ystäviä. Tiedän, että moni olisi sellaiseen tyytyväinen, tiedän monen olevan minulle jopa kateellinen. 
Kenenkään elämässä valo ei kuitenkaan yllä kaikkialle. 
On tapahtunut asioita, joista harva tietää ja minussa on surua, joka on yksin omani. 

Gradun tekeminen oli jäänyt, kun Lisalle oli tarjottu työpaikkaa modernin taiteen museon viestintäosastolla ja siellä hän oli nyt ollut, kymmenen vuotta samassa työpaikassa, asemassaan tosin edeten. Tarve muutokseen oli tuntunut turvallisimmalta aloittaa näin, ottamalla vuosi opintovapaata. Lasse puolestaan oli yleensäkin hyvä pitämään heidän molempien jalat maassa, eikä ollut suhtautunut kannustavasti näin suureen panostamiseen yhtä gradua varten. Lisa on sitä paitsi jo 36-vuotias.

Joskus tuntuu, että olen Lasselle vain riesa. Vaadin huomiota ja yhteistä aikaa siitä huolimatta, että hänen uransa on nousujohteessa ja hänelle kaikkein tärkeintä. 
Vaadin liikaa. Ei hän tuollaista sentään ääneen sano, mutta tiedän hänen ajatuksensa. 
Minun toiveeni, jopa minun urani, tuntuvat olevan Lassen silmissä merkityksettömiä. Työni on hänelle kuin rouvasleikkiä, jolla täytän paremman puutteessa päiväni ja josta maksettavalla rahalla osallistun jossain määrin taloutemme pyörittämiseen. 

Valenciassa, Sorollan taiteen äärellä, Lisa tapasi yllätyksekseen toisen suomalaisen, Eeron joka oli opiskellut kirjallisuutta ja tullut Espanjaan tutkimaan erästä kirjailijaa. Sorolla ja Eeron tutkima kirjailija olivat aikanaan olleet hyviä ystäviä. 

Yhteisen lounaan äärellä he puhuivat tutkimuskohteistaan, mutta myös henkilökohtaisista asioista, nauttivat viiniä, nauroivat. Miten helppoa olikaan keskustella miehen kanssa, joka sekä puhuu että kuuntelee. Lisa ei halunnut hetken koskaan loppuvan. Onko mahdollista enää vain maksaa lasku, hymyillä ja lähteä eri suuntiin?

Merta katsellessani pystyn vähitellen ajattelemaan järkevästi ja tasapainoisesti, unohtamaan häpeän. 
Ihastuminen, hullaantuminen, se on luonnollista. En ole ensimmäinen keski-ikäinen tai varattu ihminen jolle on käynyt niin. Täytyy olla vain kiitollinen ettei juttu edennyt pidemmälle. 
Ajattelen taas kuinka ihanaa on olla yksin, yksin ulkomailla. Yksin Valenciassa. Siihen minun kannattaa keskittyä. Nauttia näistä päivistä, näistä hetkistä sen sijaan että mököttäisin jonkun pelimiehen takia, joka olisi ollut joka tapauksessa mahdottomuus, jo ajatuksen tasolla. 

Pikkusisko Lila, perheemme todellinen iltatähti, vastikään kaksikymmentä täyttänyt ja lisäksi armoitettu party girl, ilmoitti yhtäkkiä tekstiviestillä tulevansa muutamaksi päiväksi Valenciaan ja majoittuvansa Lisan air bnb -asunnossa. Lisa suhtautui uutiseen ensin nyrpeästi, mutta ehkä siskon visiitistä on iloakin. 

Olin kirjan kuunneltuani lähinnä hämilläni. Timosen edellinen, Kesäinen illuusioni oli minulle täyden viiden tähden kirja. Aloitin sen erään lukumaratonin loppuvaiheilla ja se omasi niin tiheän jännitteen, että minun oli luettava se kerralla loppuun kellon jo hälytettyä maratonin päättyneeksi. Olin juuri urakoinut ison määrän sivuja, mutta kirja ei vain päästänyt otteestaan. Mitä sitten oli tapahtunut tällä välillä, miksi Suolaa iholla oli niin erilainen, miksi siitä puuttui kaikki tuo vetovoimaisuus? Sillä Suolaa iholla oli minulle vain keskinkertainen, turhan jankuttava avioliittokuvaus parista joista toinen lopulta haluaa erota ja toinen ei. 

Kirjassa esiintyvä Joaquin Sorolla (1863-1923) on todellinen henkilö, taidemaalari joka tunnetaan Wikipedian mukaan erityisesti auringossa ja veden äärellä oleskelevien ihmisten kuvaajana. Sorollaa olisi voinut vielä paremminkin hyödyntää kirjassa.


lauantai 24. lokakuuta 2020

Lucinda Riley: Kuun sisar



Lucinda Riley: Kuun sisar
Bazar, 2020
779 sivua
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Alkuteos: The Moon Sister, 2018


Tiggy, Kuun sisar, on Seitsemän sisarta -kirjasarjan viides ja Papa Saltin adoptoimien tyttärien toiseksi nuorin. Hän on suorittanut tutkinnon eläintieteessä erikoistuen eläintensuojeluun ja on juuri vaihtamassa työpaikkaa Skotlannissa. Hänet palkataan Kinnairdin isoille tiluksille, joiden omistaja on juuri vaihtunut. Sydänkirurgi Charlie Kinnaird on perinyt tilan isältään, ja siinä missä isäpappa harrasti ryyppäämistä, metsästämistä ja avohakkuita, Charlie on kiinnostunut alkuperäislajien vahvistamisesta ja onkin siksi lupautunut uudelleensijoittamaan Tiggyn edellisen työpaikan metsäkissat, jotka hallitusti palautetaan luontoon. Uusi työnantaja on kaikin puolin kiinnostava mies, niin että Tiggyn on muistutettava itseään siitä, että tämä on naimisissa ja teini-ikäisen tytön isä. 

Kinnairdin tilalla Tiggy tutustuu Charlien tyttäreen Zaraan, joka nuoruuden kiihkollaan haluaisi jättää koulun kesken ja tulla töihin Kinnairdiin. Tämän äiti Ulrika oli aivan toista maata ja näki tilassa vain mahdollisuuden tehdä rahaa. Kämppiksekseen Tiggy sai tilanhoitaja Cal McKenzien ja taloutta hoitaa Beryl, jonka mukaan Cal on nimennyt ikivanhan Land Roverinsa. Tila ei todellakaan kylve rahassa ja koska kaikki Charlien kehityssuunnitelmat sitä vaatisivat, onkin yksi Tiggyn tehtävistä kissojen hoidon ohella auttaa apurahahakemusten teossa. 

Tilalla asuu lähes erakkona myös vanha romanimies, Chilly, joka riemastuu Tiggyn nähdessään. Tiggyllä ei ole juuri mitään käsitystä juuristaan, eikä hän ole halunnut tutkia tarkemmin Papa Saltilta saamaansa selkeää vihjettä siitä, että hänet on adoptoitu Espanjasta. Mutta Chilly tietää heti kuka Tiggy on ja alkaa kertoa tälle tämän isoäidistä, Lucia Amaya Albaycinista, joka oli aikansa kuuluisin flamencotanssija.

Tarkastelin piirteitäni: kellanruskeita silmiä, tummia kulmakarvoja ja oliivinruskeaa ihoa. Jos vedin tukan taakse, minua saattoi luulla Välimeren lähistöltä kotoisin olevaksi. Tukkani oli kyllä tumma, mutta siinä oli syvänpunainen sävy. Kaikilla televisiossa ja kuvissa näkemilläni romaneilla -jos minä sellainen olin- oli sysimusta tukka, ja vaikka minussa olisikin romaniverta, en ollut kuitenkaan puhdasverinen. Niinhän Chillykin oli sanonut. Mutta kuka nyt enää nykypäivänä oli puhdasverinen? Kaksituhatta vuotta olimme sekoittuneet toisiimme ja olimme kaikki sekarotuisia.

Lucia syntyi 1912 Espanjan Granadassa, mahtavan Alhambran linnan hallitsemassa maisemassa, köyhään luolassa asuvaan gitano- eli mustalaisperheeseen. Isä Jose oli laiska renttu, joka vain soitti kitaraansa ja kun Lucian lahjakkuus flamencon jalkatyössä kävi ilmi jo pikkutyttönä, Jose vei tätä ansaitsemaan kolikoita toreille ja turuille. Lucia rakasti tanssimista, eikä halunnut ajatellakaan muuta.

Maria oli monesti kohottanut katseensa kohti suurta Alhambraa, jonka asema ja mahtavuus edustivat kaikkea sitä, mikä oli niin kovin epäoikeudenmukaista hänen jatkuvaa ponnistelua vaativassa elämässään. Silti oli onni elää oman kansansa keskellä pienessä kukkulanrinteellä sijaitsevassa yhteisössä. He olivat gitanos, Espanjan mustalaisia, joiden esi-isät oli karkotettu Granadan kaupunginmuurien ulkopuolelle kovertamaan asumuksensa vuoren peräänantamattomaan kiveen. He olivat köyhistä köyhimpiä ja alhaisista alhaisimpia, ja payot halveksivat heitä eivätkä luottaneet heihin.
...
Maria näki tyttärensä osoittavan Alhambran palatsia. 
"Jonakin päivänä minä vielä tanssin tuolla ylhäällä tuhansille ihmisille."

Pieni Lucia oli oikeassa, muutamia vuosia myöhemmin hänet tunnettiin nimellä La Candela ja hän tanssi Barcelonassa ja Madridissa, myöhemmin myös muilla mantereilla. Mikään ei silti tuntunut riittävän hänelle, sillä pikku argentiinalainen, La Argentinita, oli edelleen maailmalla häntä tunnetumpi. 

Tilanteiden eläessä Skotlannissa Tiggy haluaa karistaa sen lumet hetkeksi jaloistaan ja lentää etelän aurinkoon, etsimään luolayhteisön jossa hänen isoäitinsä on syntynyt. Siellä hän tapaa sukulaisiaan ja kuulee lisää Luciasta, tämän urasta ja elämästä, mikä kaikki johti siihen miten Tiggy syntyi ja miksi hänet annettiin Papa Saltille.

Näin lokakuussa oli jo ihan tunnelma kohdillaan lukea lumiseen Skotlantiin ja joulunaikaankin sijoittuvaa nykytarinaa. Harvinainen valkoinen kauris toi mukaan sopivasti tarunhohtoisuutta. Kaiken kaikkiaan nykyhetken osuus (nimenomaan Skotlannissa, ei niinkään enää Espanjassa) oli mielestäni paras tähän astisista ja plussaa annan myös siitä, että Tiggy sai alkaa tutustumaan juuriinsa heti työmaallaan Skotlannissa, eikä hänen tarvinnut ensin matkustaa erikseen jonnekin. Tässä vaiheessa sarjaa oli myös ihan paikallaan, ettei Papa Saltin kuolemaan liittyviä asioita käyty juuri ollenkaan läpi kirjan alussa. Tässä osassa oli myös yhteydenpitoa muihin sisariin ja kiva lisä oli, kun esim viitattiin Helmen sisaren saman aikaisiin tapahtumiin sekä yksi sisarista tapasikin Tiggyn, sillä siitä tuli aiheellinen muistutus, että samaan aikaan ne muutkin sisaret elävät omissa kirjoissaan kuvattua elämäänsä, vaikka itse luenkin niistä eri aikaan. 

Kritiikkinä sanoisin, että Lucia oli kyllä ärsyttävän itsekäs päähenkilö. En pitänyt hänestä oikein missään vaiheessa, en lapsena enkä aikuisena. 

Sarjan kuudes ja toiseksi viimeinen osa ilmestyi hiljattain ja odottaa minullakin lukupinossa. Näin syksyn ja talven mittaan aivan erityisesti nautin näistä vetävistä lukuromaaneista. Auringon sisar tosin vaikuttaa loppusivuilla olleessa ennakossa pinnalliselta liitäjältä ja ilmeisesti narkkariltakin? Aivan eri maata vanhempien siskojen jälkeen... Eniten odotan seitsemättä osaa ja kaiken ratkeamista! Mutta... kun on lukenut reippaat 4000 sivua tavallaan samaa tarinaa, on sille päätösosalle ladattu valtaisat odotukset ja veikkaanpa, että se tulee jakamaan mielipiteitä. Ennen kaikkea haluan päästä lukemaan sen heti kun se ilmestyy, enkä aio lukea yhden yhtä arviota siitä ennen kuin olen sen itse lukenut! 


perjantai 14. elokuuta 2020

Michelle Frances: Sisters


Michelle Frances: Sisters
Macmillan Publishers Intl 2020
Äänikirjan lukija: Natalie Simpson
Kesto: 9 h 59 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

One's the favorite.
And the other knows it.

Sisarukset Abby ja Ellie eivät olleet toistensa parhaita ystäviä lapsinakaan, ja aikuistuessaan he kadehtivat toisiaan. Abby tunsi olevansa näkymätön kauniin pikkusisarensa rinnalla. While men fluttered around her sister like hummingbirds around nectar, she told herself it didn't matter, that the men weren't the type she would go for anyway. But when it happened, every single time it couldn't help but bug her. Ellie oli myös äidin suosikki ja vaikka Abby oli työelämässä edennyt johtajaksi saakka siinä missä omissa opinnoissaan takunnut Ellie toimi kouluavustajana, äitinsä ja sisarensa seurassa Abby ei tuntenut itseään heidän veroisekseen. 

Ellie oli sairastellut paljon lapsena, minkä takia häntä oli myös kiusattu koulussa. Äiti oli ottanut hänet kotiopetukseen mikä oli Ellien mielestä sairastelussa parasta, etenkin kun he eivät opiskelleet paljoakaan, vaan kävivät puistoissa ja äiti osti hänelle jopa Abbylta salaa jäätelöä. Kääntöpuolena Ellie oli jäljessä kaikissa aineissa kun palasi takaisin kouluun. 

Puolitoista vuotta epilogista, jossa nämä kolme naista viettivät epäonnistuneen joulun yhdessä, Abby oli jättäytynyt pois työelämästä vain 36-vuotiaana ja muuttanut Italiaan, Elban saarelle Toscanan rannikolla. Ellie oli tarttunut kutsuun viettää kuusiviikkoinen lomansa sisarensa huvilalla. Nyt hän tapaisi ensimmäistä kertaa myös tämän aviomiehen Matteon, poliisin, johon Abby oli tutustunut lomamatkallaan tultuaan ryöstetyksi. 

Abby oli oikeastaan kutsunut saarelle vain sisarensa, mutta kun heidän äitinsä oli kuullut Ellien lomasuunnitelmista, tämä oli kutsunut itse itsensä kesänviettoon. Ja nyt Susanna tupsahti paikalle aiemmin kuin oli ollut puhetta, eikä sisaruksille jäänyt kahdenkeskistä aikaa mitä he molemmat olisivat tarvinneet. Äidin saavuttua Abby tunsi heti olevansa kolmas pyörä heidän seurassaan, eikä Susanna selvästikään halunnut antaa tyttärilleen mahdollisuutta keskustella kahden kesken. 

Matteo wrapped his arms around her and fixed his eyes on hers.
"Sooo, what's the big secret?"
Abby faulted. "What do you mean?"
"You think it's obvious. There's something in the history of your family. The way everyone was a little bit on edge tonight. Because you don't talk about them so much."

Mutta sitten tapahtui onnettomuus ja siskokset tekivät paniikinomaisen ratkaisun lähteä tien päälle. Nyt heidän täytyi luottaa toisiinsa ihan uudella tavalla ja kesäloma kääntyy road tripiksi Thelman ja Louisen hengessä.

Ellie glanced down at the map. "You do realize we are running out of road?"
"Are we?"
"Only a hundred or so miles and we're falling to the sea."
"What?" 
"Well, would you look at that", said Ellie and she exclaimed at the map."If you don't go while alive, you must go after death."
"What you're talking about?"
"That's the saying", said Ellie, "at the Vixia Herbeira cliffs, some of the tallest in Europe. If you don't visit while you're alive, then after your death you'll be reincarnated as one of the animals that inhabit the area."
"We'll best go then", said Abbie. "I do not have plans to return to this earth as a rabbit."

Tässä on vuoden koukuttavin kirja tähän mennessä! En silti halua kertoa juonesta enempää, sillä twistejä riittää ja ne tekevät parhaan vaikutuksen kun.ei yhtään tiedä mitä on tulossa. Mutta sen verran voin tuota koukuttavuutta perustella, että en edes juuri ennen loppua tiennyt ketä uskoa, kun yksi väittää yhtä ja toinen toista, vain toinen voi puhua totta ja toinen valehtelee koko ajan hyvin taitavasti. 


keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)


Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)
Otava, 2018
Lukija: Tuija Kosonen
Kesto: 7 h 14 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.


Ellen on lähtenyt puutarhamatkalle Andalusiaan, matkalle jolla on osanottajia ympäri Eurooppaa. Ryhmää on vetänyt kuusikymppinen Carlos, joka on flirttaillut Ellenille koko viikon ja ollut tarjoamassa käsivarttaan, vaikka tie olisi ollut viivasuora. Kiertomatka on nyt päättymässä upeaan valkoiseen hotelliin ja sen puutarhaan, joka on kuin värien ilotulitus ja jonka pihalla huutelevat riikinkukot.

Hotellissa vietetään illalla hääjuhlaa ja valmistelut ovat täydessä käynnissä. Hääparin näkeminen tietää onnea, Ellen ajattelee, ja on yllättynyt kun hotellissa on myös suomalaisia vieraita, mutta se johtuu siitä, että hääparin sulhanen Mikael on turkulainen ja morsian Carmen on andalusialainen. Carmen taas pitää hyvänä enteenä sitä, että Ellen on kotoisin Turusta kuten sulhokin, ja kutsuu siksi Ellenin hääjuhlaan, Ellen puolestaan Carloksen avecikseen.

Carmenin perheelle nuorten rakkaus on tärkeintä, vaikka onkin surullista päästää tytär kauas Suomeen saakka. Mikaelin äiti Sirkka taas ei ole mielissään oikein mistään, hääpaikan kuumuudesta tai poikansa valinnoista ylipäätään.

Huuto herättää Ellenin keskiyöstä, kesken sikeimmän unen. Kirkuna halkoo pimeyden, sydän pyrkii rinnasta ulos. Ellen kompuroi ylös vuoteesta, vetää lakanaa ympärilleen, näkee parvekkeen avoimen oven, kuulee meren kohinan, mutta ei siltikään hetkeen tiedä missä on. Ei hetkeen käsitä, kuka karvainen ja hyvin alaston mies hänen sängyssään makaa. 

Riikinkukot ne vain huutavat, Carlos lohduttaa. Ellenin tulee miestä vielä ikävä.
Mutta aamulla kun Ellen herää ja on lähtemässä aamu-uinnille, hotellin edessä on ambulanssi ja tiedetään kertoa jonkun kuolleen sydänkohtaukseen. Carmen itkee lohduttomasti, hänen perheensä ja iso sukunsa lohduttavat häntä kun ambulanssi vie Mikaelin äidin mukanaan. Elleniä ei Turussa odota mikään kiireellinen, joten hän päättää jäädä vielä Andaluciaan auttamaan äkillisen menetyksen kokenutta suomalaisperhettä. Miten huono alku uudelle avioliitolle. Carmenia pelottaa miten anopin kuolema tulee vaikuttamaan heihin ja miten hän tulee pärjäämään yli Suomen pimeän talven, kun tuoreen aviomiehen suku tuntuu syyttävän häntä anopin kuolemasta.

Takaumissa siirrytään välillä menneille vuosikymmenille, maatilalle Mynämäellä, kun Mikaelin äiti on siellä miniänä. Mikaelin piti aloittaa häiden jälkeen uudessa työpaikassa Turussa, mutta kaikki muuttui, kun isä tarvitsi nyt poikaansa auttamaan samaisen maatilan töissä ja nuorenparin uusi vuokra-asunto Turun keskustassa piti sekin unohtaa. Mynämäellä Carmen palelee ihan konkreettisesti, eivätkä miniän ja appiukon välit ole sen lämpimämmät.

Myös ensimmäisestä osasta tutut Samuel ja tämän tyttöystävä Sindi sekä Silja (Innan kaverin Pilken äiti) ovat mukana. Nuoret ovat nyt 19-vuotiaita ja seurustelleet kohta vuoden, muuttaneet yhteen, tehneet graffiteja, matkustelleet. Samuel suorittaa siviilipalvelustaan ravintolassa ja Sindi on töissä kahvilassa, jossa häntä stalkkaa ei-toivottu, iljettäviä kuiskutteleva ihailija. Silja puolestaan on etsinyt seuraa Tinderistä ja turhautunut tarjontaan, kunnes tapaa Pekan ja rakastuu. Pekka voittaa nopeasti puolelleen myös Pilken.

Voiko tämä olla tottakaan, Silja ajattelee kun Pekka laskee tarjottimen pöydälle heidän väliinsä.Teetä juova mies, samassa kaupungissa asuva vapaa töissä käyvä mies. Mies joka saisi kenet tahansa, joka voisi olla kiinnostunut kenestä tahansa, mutta on kiinnostunut minusta.

Ellenin käy Carmenia sääliksi, kun naisesta tuntuu, että häntä yritetään savustaa pois maatilalta. Mikaelin täti Irmakin puuttuu joka asiaan ja yrittää ajaa hänet kumoon pimeällä kylätiellä. Ehkä yhteinen tekeminen auttaisi naista kotiutumaan, Ellen ajattelee ja istuttaa Carmenin kanssa sipulikukkia.

Ellen ja Carmen tekevät vielä viimeistä ryhmää, tiivistä tulppaanirykelmää, josta riittäisi Carmenille iloa huhtikuusta kesäkuulle saakka. Carmen asettelee sipuleita Ellenin ohjeiden mukaan kaivamaansa kuoppaan ja hänen silmänsä osuu johonkin valkeaan mustan mullan seassa. 
Hän kaivaa innoissaan, nostaa pieniä valkeita helmiä esiin mullan seasta ja esittelee niitä Ellenille kuin aarteita. 
- Helmet tietävät hyvää, Carmen sanoo. - Vihdoinkin hyvä enne. 
Ellen kääntelee Carmenin löytöjä käsissään. Helmiä ne eivät ole. Hampaita, hän ajattelee, muttei sano mitään, ei tahdo pelästyttää Carmenia, ei pilata hänen iloaan.

Näppärästi kulki juoni tässä toisessakin Ellen Lähteen osassa. On piristävää kun päähenkilö on rehevästi aikuinen nainen, kuusikymppinen. Veri ei roisku, poliiseja ei vilise, sen sijaan ratkotaan sukusalaisuuksia. Todellakin cozy crimea ja ihanan kesäistä, Andalucian lämmön oikein tuntee hyväilevän ihoa.


keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Care Santos: Suklaan maku


Care Santos: Suklaan maku
S&S, 2016
412 sivua
Katalaaninkielinen alkuteos: Desig de socolata, 2014
Suomennos: Anu Partanen


Kirja on lainattu Repusta, Ylöjärven kirjastoautosta.

Kaikki liittyy kaakaokannuun. Hienoon, valkoiseen kaakaokannuun 1700-luvulta. 

1900-luvulla sen ostaa putiikista Sara. Hän on naimisissa Maxin kanssa, mutta on rakastanut myös Oriolia. He kolme tutustuivat parikymppisinä, suklaanvalmistuskurssilla. Max oli amerikkalainen ja tuli kurssille "hulluna tiedemiehenä" joka teki muun muassa väitöskirjaa kaakaovoin käyttäytymisestä. Sara oli historianopintojensa loppusuoralla, mutta tiesi tulevaisuutensa olevan vanhempiensa perustaman konditorian johdossa, kun isä jäisi eläkkeelle. Oriol oli outolintu, joka halusi tulla maailman parhaaksi suklaakondiittoriksi ja niin erilaisia kuin Max ja Oriol Pairot olivatkin, he olivat myös mitä parhaat ystävät. Yhteisen illanvieton jälkeen jonkinasteinen kolmiodraama oli valmis, kun Max ei saanut silmiään irti Saran rinnoista ja Sara halusi Oriolin. Oriol halusi vain saada Saran kehumaan valmistamaansa kaakaota.

'"Je suis à madame Adelaïde de France.' Outo kirjoitus. Mikä kannu tuo on? Kahvikannu?"
"Hölmö, se on kaakaokannu. Sen tunnistaa nokasta, näetkö? Se on ylhäällä ja leveä, jotta kaakao virtaisi hyvin ja vaahto valuisi kuppiin. Jos kansi olisi tallella sen näkisi selvemmin, koska siinä olisi keskellä reikä puista kaakaovispilää varten. Tämä on tosi hienoa posliinia. Sen näkee siitä, että se kuultaa läpi kun sitä katsoo valoa vasten. Tämä on joskus ollut ylellisyysesine."

1800-luvulla nuoret, kauniit ja rikkaat seurapiireihin kuuluvat, suklaatehtailijan poika Antoni Sampons ja Turullien suvun perijätär Candida vihittiin ja he saivat tyttären, Antonietan. Candida kuitenkin hylkää heidät ja lähtee toisen miehen matkaan. Orpo Aurora oli kasvanut ikään kuin Candidan ottosisarena, mutta tyttöjen varttuessa Candidan äiti teki Aurorasta tyttärensä henkilökohtaisen palvelijattaren joka muutti Samponien taloon Candidan mukana. 

Lukitsit Candidan huoneen oven sisäpuolelta ja istuit pöydän ääreen, missä hän ei enää koskaan nauttisi aamiaistaan. Avasit pellavaliinan ja asetit sen syliisi, kuten olit nähnyt hänen niin monta kertaa tekevän. Sitten kaadoit itsellesi kaakaota. Joit kolme kupillista, kaiken sen kaakaon mikä mahtui salaperäisen Adelaïde de Francen kaakaokannuun. Joit sen tuomitun tyyneydellä samalla kun katselit ulos kadulle. Kaakao ei ollut kauhean makeaa, mutta se oli pehmeää. Sitten pistelit leivät ja hedelmät poskeesi. Kun lopetit, lautaset näyttivät siltä kuin ne olisi nuoltu puhtaaksi. 
Hetken ajattelit, että olet ansainnut sen.

1700-luvulla kohdataan vihdoin madame Adelaïde, tosin vain välillisesti. Samainen kaakaokannu kulkee Versaillesin hovista Barcelonaan ranskalaisen valtuuskunnan mukana, madamen lahjana ihailemalleen suklaamestarille jonka kaakaota nauttii Versaillesissa. Valtuuskunta joutuu huijauksen kohteeksi ja heidät ryöstetään, mutta he tutustuvat silti suklaamestariin jota ovat tulleet tapaamaan, tai ainakin hänen vaimoonsa Mariannaan. Suklaamestari on keksinyt jotain ainutlaatuista, koneen jolla valmistaa tuota herkkua, ja sen haluavat paitsi paikalliset suklaamestarit, myös englantilaiset. Suklaan valmistaminen on killan tarkkaan säätelemää. Ensin pitää olla vuosia oppipoikana, selvittävä sitten vaikeasta kokeesta ja tultuaan hyväksytyksi maksettava killan vuotuiset jäsenmaksut. Vain killan jäsenet saavat myydä suklaata ja suklaamestarin pitää tietenkin olla mies. Se onkin Mariannan suurin ongelma, sillä vaikka Marianna väittää miehensä olevan matkoilla, kiltalaiset uskovat tämän jättäneen Mariannan ja vaativat konetta itselleen. Madamen sihteeri Guillou joka rakastuu Mariannaan, keksii juonen miten kääntää kaiken vielä parhain päin. 

Suklaan maku oli lukulistallani ilmestymisvuonnaan, mutta jäi silloin jostain syystä lukematta. Viimeisenä iltana ennen kirjastojen sulkeutumista koronan takia plerasin kirjastoauton hyllyjä ja kirja osui silmiini ja hyvä niin, sillä Suklaan maku oli oikein kelpo lukuromaani, itse asiassa kolme aivan erilaista romaania yksissä kansissa. Tarina kulki erikoisesti taaksepäin, mutta kun mukana oli tuo tietty punainen lanka, idea toimi.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade


Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
Wsoy, 2020
317 sivua

Paula on eläkeikää lähestyvä terapeutti, Elinan äiti, Simon ja Soman mummo, Lassen leski. Terapeutin koulutus ei kuitenkaan auta Paulaa hänen oman elämänsä solmukohdissa. Oma mies oli aikoinaan pettänyt ja Elina on eronnut viisitoista vuotta kestäneestä avioliitostaan, asia josta Paulan on vaikea päästä yli. Kasper on ollut hänelle kuin oma poika. Paula lämpeni Kasperille hitaasti, mutta kun poika lähti opiskelemaan psykologiaa, Paula alkoi nähdä hänet uusin silmin. Ja kun Elina lähti vaihtoon Irlantiin, Kasper kävi heillä usein syömässä, lämmitti pihasaunan, yöpyi Elinan huoneessa. Nyt vävy ei enää käy ja siihen on Paulan sopeuduttuva. Kuin myös siihen, että Soma liittää iltarukoukseen Moonan, isän uuden tyttöystävän. Ylipäätään kaikilla osapuolilla on tekemistä uusien ihmisten ja uusien roolien omaksumisessa.

Minusta tuli leski viisi vuotta sitten, Paula muistuttaa. Minullakin on ollut vaikeaa, hän yrittää, mutta leskipuhe vain villitsee Elinaa.
Aivan! tytär melkein riemastuu muistaessaan isänsä: Sinä et rakastanut isääkään! Tavallaan aiheutit isän kuoleman! 
Vaikka ihmiset huutavat suutuspäissään mitä sattuu ja vaikka Paula tietää, että Elina on yliväsynyt ja purkaa häneen paineitaan, sanat satuttavat.
Miten niin? hän kysyy, vaikka haluaisi juosta autolle ja ajaa keijukaisten ja maahisten mukaan nimetyiltä kaduilta helvettiin. Hän ajaisi ylinopeutta kotiinsa ja kipittäisi kenkiä riisumatta keittiöön, ottaisi jääkaapin ovesta viinipullon ja kaataisi ensimmäiseen käteen osuvaan lasiin niin paljon kuin se vetäisi. 

Eräänä aamuna postilaatikoilla on vastassa uusi naapuri joka kertoo olevansa Sonja, maantiedon ja biologian opettaja. Sonja asuu yksin ja kaipasi omaa puutarhaa, siksi hän osti talon. Paula ei keksi mitään kommentoitavaa, mutta kertoo sitten asuneensa omassa kodissaan neljäkymmentä vuotta. Talo oli miesvainaan lapsuudenkoti, niin oli jaettu että Lasse sai talon ja veli maat. Sonja ei puolestaan keksi mitään sanottavaa ja siihen päättyy tutustuminen. Mieleisemmänkin uuden naapurin olisi Paula mielestään voinut saada.

Mutta sitten Paulalta murtuu nilkka. Kaikesta tulee keppien kanssa vaikeaa, edes kupillista kahvia ei saa siirrettyä pöydälle. Tietokone tarjoaa onneksi tekemistä, samoin kiikarit joilla voi seurata Sonjan pihapiirin liikennettä. Ja kun Sonja pyyhältää tupaan keittokattiloineen, alkavat naapurukset tutustua paremmin.

Vuoron perään Paulan kanssa toista tarinalinjaa kertoo Ojó, nuori pakolaisnainen. Ojón tie on kulkenut salakuljettajien matkassa Afrikasta Espanjaan, rannikolle jossa talvehtii myös suomalaisia. Eräs vanhempi suomalaisnainen ottaa raskaana olevan Ojón hoiviinsa, ikään kuin apulaisen ja seuraneidin yhdistelmäksi. Heillä molemmilla on takanaan tapahtumia joista eivät oikein välitä puhua ja Ojólla on myös tunne että häntä tarkkaillaan. Tarinalinjat eivät lopulta olekaan niin erilliset, kuin alussa voisi olettaa.

Olen pitänyt todella paljon aiemmin lukemistani Lähteenmäen kirjoista, Ikkunat yöhön on edelleen suosikkini ja tässäkin kirjassa löydän jotain hyvinkin samanlaista fiilistä Paulan osuuksissa. Ojón osuuksista en löytänyt vastaavaa, hänen tarinansa oli jotenkin yllätyksetön ja hyvin stereotyyppinen. Viiniä tissutteleva suomalaisnainen ei herättänyt minkäänlaisia sympatioita, vaikka Ojóa auttoikin, Paula monine erilaisine ihmissuhteineen oli parasta antia. 


perjantai 2. syyskuuta 2016

Raija Oranen: Hehku


Raija Oranen: Hehku 
Teos 2006, 351 sivua


Meren ja paahteen hurmaava äpärä, auringon ja tuulten oikukas lapsi. 
Ruusujen ja neilikoiden, suolan ja kalan tuoksu, 
poltetun lannan, veren ja viemärien äitelä lemu.

Costa del Sol, Andalucia, Espanja, Eurooppa, Tellus.
Aurinkorannikko, Marbella, Puerto Banus, Villa Valo.


Elokuun helteen helliessä Marbellan rinteitä Sini Soraja Virta odottaa jännittyneenä sukuaan koolle 35-vuotissyntymäpäivilleen. Sini on halunnut koota perheen ympärilleen isänsä upeaan huvilaan Villa Valoon, tahtoen vielä yrittää hieroa sopua viimeksi hänen rippijuhlissaan saman katon alle mahtuneiden persoonien välille. Eronneet vanhemmat, Marita-äidin lapset edeltäneestä avioliitosta, Santtu ja Elisa, hekin jo viisikymppisiä, sekä äidin isä eversti Kerkkä, kaikki saapuvat Sinin toiveesta paikalle. Juhlat kruunaa isän antama upea lahja, uusi Sinin tarpeiden mukaisesti varusteltu Mersu, Sini kun on teini-ikäisenä päätynyt pyörätuoliin. Lupaavasti ensijännitteiden jälkeen alkanut ilta muuttuu kuitenkin pian tragediaksi kun Sinin isä menehtyy kesken juhlinnan.

Sini Soraja Valontytär Virta oli maailmassa ypöyksin. Hän oli luullut, että maa petti hänen allaan, kun hän aikoinaan oli oivaltanut, ettei kävelisi enää koskaan. Ei maa pettänyt silloin, ainoastaan jalat. Kamara luhistui vasta nyt. Hänestä oli tullut äärettömyydessä orpona leijuva, satunnainen olio, jonka olemassaololla ei ollut sen kummempaa merkitystä. Vaikka hän miten yritti ajatella lähistöllä asuvia sukulaisiaan ja kaikkia muita ihmisiä, jotka olivat ylistelleet isää hautajaisissa ja lähettäneet sähkösanomia, hän ei tuntenut heistä yhtäkään omakseen. He olivat pelkkiä tuttavia nyt, kun isä ei ollut välillä linkkinä. Kun hän ajatteli omia ystäviään, nämä tuntuivat kaikkoavan ja muuttuvan vieraiksi, joille hänen tuskansa sittenkin olisi pelkkä henkäyksen aihe.

Menestyneen rakennusliikkeen omistajana Valo Virta jättää ainoalle lapselleen mittavan perinnön. Sini ei kestä Suomen taloa ilman isää, eikä Aurinkorannikon huvilaakaan, vaan päättää etsiä oman kodin Espanjan auringon alta. Elisa-sisko, kiinteistövälittäjä, auttaa asiassa ja uuden kodin lisäksi Sini löytää uuden miesystävän. Valitettavasti hän joutuu huomaamaan, että sen enempää oman isän kuin uuden rakkaudenkaan kaikki toimet eivät kestä päivänvaloa. 

Luin Hehkun jo loppukeväästä, jos en aivan Costa del Solilla, niin Costa Blancalla kuitenkin. Ennen kuukauden mittaista roadtrippiämme läntiseen Eurooppaan pengoin kirjaston hyllyjä mielessäni kaksi ajatusta. Kirjat eivät saa olla niin uusia, että niistä tulisi varauspyyntöjä matkamme aikana ja niiden pitäisi liittyä jotenkin kohteisiimme tai matkailuun ylipäätään. Espanjaan sijoittuva Hehku pääsi itseoikeutetusti lukulistalle. 

Niin paljon kuin pidänkin Orasen historiallisista romaaneista, Fanny edelleen suosikkinani, ei Hehku ollut aivan minun kirjani. Olihan siinä juonenkäänteitä ja jännitystä, mutta jotain jäi tällä kertaa puuttumaan. Ehkä oikean tyyppinen lukija? Syksyn uutuus Ackté tulee varmasti olemaan enemmän minun juttuni. 

torstai 1. lokakuuta 2015

Jussi Wahlgren: Viisi kuukautta, viisi viikkoa


Jussi Wahlgren: Viisi kuukautta, viisi viikkoa 
ntamo 2015, 264 sivua 


Viisi kuukautta, viisi viikkoa kertoo Lauri Antilan elämästä. Vuoden 2012 Helsingissä harmaahapsinen mies alkaa muistella nuoruuden kesää Ibizalla, kesää 1974 jolloin rakastui Ana Bellaan, palavasilmäiseen kaunottareen joka tienasi opiskelurahoja tanssimalla korokkeella diskoissa. Laurin isä oli kuollut edellistalvena ja oman osuutensa perintörahoista saatuaan Lauri oli heti suunnannut Espanjaan. Pari vuotta myöhemmin nuorukainen palaa sinne matkaoppaan hommiin. Laurista tuntuu uskomattomalta, että hän saa palkkaa työstä joka ei edes tunnu työltä vaan unelmaelämältä.

Hänellä oli huono omatunto siitä, että kaikki oli hyvin. Tai niin hän sen analysoi mielessään. Johtui se siitä tai jostain muusta, niin Lauri tunsi olevansa harvinaisen alakuloinen ja päättämätön, jopa vihainen. Vaikkei tiennyt mistä syystä. 
Eikö ihmisen todellisuuden pitäisi olla tylsää arkipäiväistä rutiinia, paikallaan olemista, vääriä valintoja, ahdistuneisuutta, asuntolainaa, pettymyksiä ja uskottomuutta, työttömyyttä, yksinäisyyttä, sairautta ja letkukuolemaa? Vai oliko minkälainen elämä tahansa todellista? 
Vaikka tämä, jota hän juuri nyt niin lapsellisen kevyesti eli? 

Vuosikymmenten mittaan Lauri tulee kyllä kohtaamaan monia lainauksen kohdista. Hänen elämässään vilisee naisia, niin kertakäyttöisiä kuin rakkauden kohteita, mutta suhteet eivät ota onnistuakseen. Kaiken taustalla Laurin mieleen pulpahtelee Sanni, oma sisko jota Lauri sanoo rakastaneensa. Kuinka paljon ja millä tavalla, selviää kirjan loppupuolella.

Pahaksi päässyttä matkakuumetta parhaillaan potevana Viisi kuukautta, viisi viikkoa liikkui kiehtovan runsain määrin matkailujutuissa Laurin oppaan työn myötä. Luin jälkikäteen kirjailija Wahlgrenin haastattelusta, että hän on itsekin työskennellyt matkaoppaana Välimeren alueella ja sen jälkeenkin jatkanut Suomessakin matkailualalla. Laurin villeissä opasvuosissa saattaa siis olla vähintäänkin nähtyä tai kuultua ellei itse koettua. Mitä tuli Laurin yksityiselämään, tuntuu lähes ihmeeltä että mies päätyy jossain vaiheessa kokemaan jopa avioliiton, vaikka lyhyeksi sekin jää. Suhteiden sekavuus ja parien alati ristiriitaiset toiveet ja odotukset yhdessäololta, vanhemman miehen ja nuoren naisen suhde, insesti sekä suorasukaiset seksikuvaukset jäivät kirjasta päällimmäisinä mieleen. 

Blogeissa Viisi kuukautta, viisi viikkoa ei ole saanut huomiota, en löytänyt yhtäkään arviota. Kenties kirja löytää vielä bloggareidenkin lukemistoon.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015, 441 sivua


Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin? 

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaraton III: koontipostaus lukemistani


Blogistanian kolmas kesälukumaraton järjestettiin juhannuksen alla 19.6 ja mukana oli viitisenkymmentä kirjabloggaajaa tai blogitonta lukuhiirtä. Tässä kooste kirjoista joita itse tuona ajankohtana luin.

Carlos Luiz Zafón: Marina
Otava 2013, 282 s
Espanjankielinen alkuteos: Marina, 1999
Suomennos: Antero Tiittula
Maratonin startatessa minulla oli Zafónin kirja kesken joten ensi töikseni luin sen loppuun.

Tässä kirjassa on aivan ihana kansi! Se herättää uteliaisuuden ja kutsuu seuraamaan tyttöä sisään portista, vaikka hieman pelottaisikin. Tapahtumat sijoittuvat Barcelonaan (jossa olen saanut viettää viikon kymmenkunta vuotta sitten, jolloin Barcelona vei sydämeni!) ja kirjailijan nimi on mielettömän seksikäs. Olin antanut itseni ymmärtää, että Zafonin kirjat ovat mystisiä, sadunomaisia, niissä on rapistuvia kartanoita ja villiintyneitä puutarhoja. Oli Marinassa tätä kaikkea, mutta myös puoli jota en osannut odottaa ja jollaista en siihen ollenkaan kaivannut tai halunnut.

Näin hänen ottavan lääkeruiskun ja täyttävän sen pienestä pullosta smaragdinhohtoisella nesteellä. Katseemme kohtasivat lyhyesti, ja silloin Mihail upotti neulan ruumiin kalloon ja tyhjensi ruiskun. Hän veti neulan pois ja tuijotti hetken liikkumatta tuota elotonta ruumista. Pari sekuntia myöhemmin tunsin vereni hyytyvän. Ruumiin toinen silmäluomi värisi. Kuulin ääntä puu- ja metallinivelistä. Sormet liikahtelivat. Yhtäkkiä naisen ruumis nousi rajulla nytkäyksellä istumaan. Korvia huumaava eläimellinen tuskankarjaisu täytti salin. Valkoiset vaahtovanat valuivat mustilta turvonneilta huulilta.

...tämähän onkin kauhua! Goottikauhua? Nyt ei ole tämän blogin pitäjä ollenkaan mukavuusalueellaan, en ole koskaan lukenut mitään vampyyrijuttuja, kauhua tms. Juoni aukesi vähän kerrallaan kuin sipulia kuorisi ja piti hyvin otteessaan, enkä missään vaiheessa edes harkinnut kesken jättämistä, mutta lukisinko toisen Ruiz Zaffonin, enpä tiedä...

Perusteellisempia arvioita löydät esim. Tsirpiltä, Norkulta ja Annikalta.


Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
Like 2011, 112 sivua
Jukka Pakkanen ei sanonut minulle mitään (isäntä kysyi heti onko kyseessä se urheilukommentaattori, sama mies) äiti Kaija ja sisar Outi Pakkanen ovat tutumpia nimiä joskin en ole heidänkään kirjoihinsa tutustunut. Elena Damianin kirjeet valitsin luettavaksi aiheensa takia, kirja käsittelee vuoden 1952 olympiakesää. Siinä vilahti tutusti Coca Colan tulo Suomeen ja muutama satunnainen urheilusuorituskin, mutta pääpaino oli kertojan, Markus Lindin Johannes-isän pienimuotoisella rakkausseikkailulla italialaisen kisaturistineidon kanssa. Kun Markuksen isä tekee kuolemaa, hän tahtoo kertoa pojalle hairahduksestaan ja antaa tälle Elenalta saamansa kirjeet. Markus kiinnostuu isänsä seikkailusta ja lähtee tapaamaan Elenaa Italiaan.
Mari A:n kirjablogista löydät laajemman arvion tästä kirjasta.

Kesäkirjabingossa saan ruksin kohtaan Alle 200-sivuinen kirja.


Mindele London: Kolmastoista tuoli
Atena kustannus 2002, 157 sivua

Mindele London kuvaa kirjassaan suomenjuutalaisen Goldin suvun elämää. Kaksitoista lämmintä ja huumorilla höystettyä tarinaa pitävät sisällään mm. eksoottiset rapukestit, venäläisen viulutaiteilijan kyläilyn, juutalaissuvun yhteisen hotellijoulun ja Olga-tädin vierailun Amerikasta. Opin paljon uutta juutalaisista tavoista ja säännöistä, kuten sen että äyriäiset eivät voi olla kosheria.
Kun yksi suvun miehistä vie vihille ei-juutalaisen, kohu on suuri.
-Minä tapasin Ruotsissa kiertueella Sagan. Hän on sairaanhoitaja. Meidät vihittiin kolme päivää sitten Tukholmassa.
Kun filmin kela juuttuu kiinni, kuva valkokankaalla pysähtyy joskus hyvinkin huvittaviin tilanteisiin. Sarah-musteri oli levittämässä voita paahtoleivälleen, ja veitsi napsahti kiinni leivän pintaan. David-eno oli potkimassa tennistossuja jalastaan ja jäi jalkaterät pystyssä tuijottamaan eteensä. Rifka-Mamma kantoi täysinäistä tarjotinta verannalle ja jähmettyi hetkeksi ovensuuhun. Sitten hän hyvin hitaasti ja varovaisesti laski tarjottimen lähimmälle tuolille. Tämän hän teki huolellisesti ikään kuin tarjottimella olisi ollut annos räjähteitä. Kukaan ei hetkeen sanonut mitään, ja tällainen hiljaisuus oli tyhjentävä meidän piirissämme. Vilkuilin varovasti ympärilleni, mutta kukaan ei liikkunut eikä kukaan kai hengittänytkään.



Näiden kolmen lisäksi luin maratonilla Sjónin Poika nimeltä Kuukivi ja aloittelin Julie Kiblerin lukuromaania Matkalla kotiin, joista myöhemmin omat postauksensa.

Luettuja sivuja maratonillani kertyi tasan 700.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Taina Latvala: Välimatka

 
Taina Latvala: Välimatka
WSOY 2012, 253 sivua
 
 
Synkkylän kylässä Etelä-Pohjanmaalla asuu äiti, jolle tyttäret ostavat 60-vuotissyntymäpäivälahjaksi Teneriffan matkan. Tytärten harmiksi matka ei olekaan mieleinen lahja, vaikka äiti on aina puhunut Teneriffasta. "Ensunkaan mä sinne yksin lähäre. Mitä mä siälä teen?" Vanhempi siskoista, jo perheellinen, usuttaa nuoremman äidin matkakumppaniksi, vaikka tämä haluaisi mieluummin keväällä Pariisiin.
 
Mies lausuu nimeni niin kauniisti, että en ole tunnistaa sitä. Hän esittelee itsensä nopeasti, hänen äänensä on matala ja käheä, aivan kuin hän olisi laulanut koko yön.
How about a drink tonight?
Hän puhuu englantia samalla tavalla kuin espanjaa, nopeasti ja intohimoisesti. Hän kuulostaa nuorukaiselta, jolla on salaperäinen rooli Pedro Almodóvarin elokuvassa.
Sanon olevani lomalla äidin kanssa.
Ota äiti mukaan, hän vastaa ja nauraa, kuin tietäen että rakkaus on mahdotonta sekä alussa että lopussa.
 
Kirjassa on monenlaista välimatkaa. Sitä otetaan pakkasen paukkumasta Synkkylästä Teneriffan lämpöön, sitä löytyy myös äidin ja tyttären ja sukupolvien ajatusmaailmojen väliltä. Äiti ei oikein hyväksy tyttären treffailuja respan Antonion kanssa, tytär ei ymmärrä miksi äiti jumittaa menneessä. Välillä leveää pohjanmaan murretta puhuva äiti kertoo lukijalle menneistä ajoista omina kappaleinaan, ajoista jolloin tyttöjen isä ei ollut vielä kadonnut, ajoista jolloin äidin sisko oli vielä elossa. Äidin käsilaukussa kulkee mukana salaisuus, St. Martinin saarelta ostettu sininen muistikirja.
 
Päästäkseen äidin luokse on loikattava kokonaisen sukupolven yli, kuin joen. Miten sanoa hänelle, että minulla on tapana istua iltaisin Seinäjoen juna-asemalla ja katsella vapaita, ohi vilahtavia ihmisiä? Miten tunnustaa hänelle, että haluaisin oikeasti asua Lontoossa tai Pariisissa, siellä missä kukaan ei tiedä minun nimeäni ja hautausmaita on enemmän kuin yksi?
Olisi helpompaa puhua äidille englanniksi, olisi helpompaa olla saippuaoopperassa.
Mother, I haven't made love in three years.
 
Välimatkan ovat lukeneet mm. Kaisa, Hanna sekä Katja.


lauantai 7. kesäkuuta 2014

Maria Dueñas: Ommelten välinen aika

 
Maria Dueñas: Ommelten välinen aika
WSOY 2013, 624 sivua
Espanjankielinen alkuteos: El tiempo entre costuras 2009
Suomennos: Sari Selander
 
 
Madridissa varttuneen Sirin äiti oli ompelija yläluokkaisesta asiakaskunnasta koostuvassa salongissa. 12-vuotiaana Siri lopettaa koulunkäynnin ja pääsee harjoittelijaksi samaan salonkiin; hän tietää jo perivänsä äitinsä ammatin. Sirin aikuistuessa poliittiset kiistat ja vaihtuvat hallitukset aiheuttavat kuohuntaa joka aikaansaa lapun muotisalongin luukulle ja Sirin pitää löytää itselleen uusi ammatti. Sirin sulhanen josta on piakkoin tuleva hänen aviomiehensä, on juuri läpäissyt virkamieskokeen ja ehdottaa Sirille pyrkimistä samaan. Niinpä nuoret pitkän harkinnan jälkeen menevät ostamaan Sirin harjoittelua varten kirjoituskoneen. Tämä tapahtuma muuttaa Sirin elämän täysin, sillä hän ihastuu myymälän päällikköön ja karkaa tämän kanssa Marokkoon.
 
Kun Siriltä jalat alta vienyt Ramiro vie Siriltä myös kaiken mitä tyttö omistaa, jää Sirille paitsi tyhjä lompakko myös melkoinen hotellivelka maksettavaksi. Koska Siri ei osaa kuin ommella, mutta hyvin osaakin, hän perustaa Tetuániin pienen ompelimon velkansa hoitamiseksi. Uusien ystäviensä myötä Siri huomaa pian olevansa paljon enemmän kuin ylhäisön hoviompelija. Taustalla Espanjassa, josta Siri haluaisi saada äitinsä turvaan Marokkoon, riehuu sisällissota jonka päätyttyä Hitler alkaa vallata osia Euroopasta. Koska Siri haluaisi Espanjan pysyvän irti Hitlerin sodasta, hän tekee mitä tarpeen on, ja ryhtyy vakoojaksi.
 
Kertaus Espanjan sisällissodasta, mistä siinä olikaan kyse ja mikä puoli ajoi minkäkin laista asiaa, oli ihan paikallaan. Marokko tapahtumapaikkana oli viehättävän eksoottinen ja olisinkin toivonut että sitä olisi hyödynnetty paremmin. Samoin olisin mielelläni lukenut enemmän 1930-40 -lukujen muodista, ts. millaisia luomuksia Siri seurapiirikaunottarille loihti. Nyt ompelijan työ näyttäytyi lähinnä taustana Sirin vakoilijan toimille. Valitettavasti vakoilupuoli tuntui ylipäätään nousevan kirjan keskeiseksi teemaksi.
 
Epilogissa ja kirjailijan jälkisanoissa valotetaan kirjassa seikkailleiden poliitikkojen ja muiden toimijoiden (jotka ovat todellisia historian henkilöitä) jälkivaiheita. Sirin kaltaisia "tavallisia kansalaisia" on varmasti käytetty vakoojina ja monet kohtaukset Sirin salaisista toimista olivatkin mielenkiintoista luettavaa, mutta osa meni jo suorastaan överiksi ollakseen uskottavaa. Kenties niin oli tarkoituskin, kyseessä on kuitenkin seikkailupitoinen lukuromaani. Kerronta on erittäin sujuvaa ja vaikka meinasin väsähtää tarinaan yhdessä kohtaa (pitkän politiikkajakson aikana), jatko oli taas niin kiehtovaa etten meinannut malttaa laskea kirjaa kädestäni. Tapahtumien vauhti oli paikoitellen liki hengästyttävää; kun Sira kuljetti aika alkuvaiheissa suurta määrää aseita vartaloonsa kätekettynä mietin mihin tämä nuori nainen vielä päätyykään. 624 sivua vierähtivät nopeammassa tahdissa kuin olisin uskonut.
 
Kirjasta lisää mm. Kultturi kukoistaa sekä Nenä kirjassa -blogeissa.

Kesäbingohaasteessa ruksi yli 500-sivuisesta kirjasta.