Aikamatka historiaan, vol 2

Tällä kertaa aloitetaan peräti 1780-luvulta, ruotsalaisesta kartanosta joka on oikeastikin olemassa, ja jossa kirjailija itse nykyään asuu. Sitten siirrytään vajaa sata vuotta eteenpäin 1860-luvulle, jolloin Suomesta lähdettiin Amerikkaan. Kolmannessa kirjassa 1800-luvun viimeisiä vuosia ja seuraavan vuosituhannen alkamista aina toiseen maailmansotaan asti seurataan mikkeliläisestä näkökulmasta. Viimeiseksi palataan Ruotsiin sotaa edeltäviin vuosiin.

***

Christina Erikson: Uskollisuuden vala

Kartanon naiset #1

Minerva, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 17 min

Christinan pikkusisko Beata oli kuin kopio heidän kauniista ja sävyisästä äidistään, mutta Christinaan äiti ei ollut koskaan aivan tyytyväinen. Christina kokikin olevan enemmän veljensä Marcuksen kaltainen ja oli tälle kateellinen siitä, miten vapaata poikien elämä oli. Kuusitoistavuotias Christina ei millään tahtonut taipua siihen muottiin, joka nuorille naisille oli varattu Svartån kartanossa Ruotsissa vuonna 1782.

Christinan isä, hovimarsalkka Karl Sporre, halusi luonnollisesti tyttärensä solmivan edullisen naimakaupan. Kuitenkin äiti oli heistä se, joka piti päämääränään löytää Christinalle sopivan sulhasen - ja pian. Kuninkaan ympärillä kuhisee, ja osan aatelistosta noustessa tätä vastaan, seisoo Karl Sporre tiiviisti kuninkaan riveissä. 

Maja oli syntynyt köyhään perheeseen ja päätynyt pikkupiiaksi jo lapsena. Svartån kartanossa hän oli ollut jo vuosia ja se oli hänestä hyvä paikka. Kun Christina oli kasvanut, Majasta oli tehty hänen oma palvelusneitinsä, ja nuoret naiset olivat tulleet ystäviksi.

Romaania kuvataan näin: "Historiallisen perhesaagan aloitusosa on täydellinen yhdistelmä historiaa, romantiikkaa, juonittelua ja jännitystä." Allekirjoitan tuon mielelläni, ja tätä julkaistessani olen kuunnellut jo toisenkin osan. 

***

JP Koskinen: Haukansilmä

2021, Like

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 13 h 8 min

Kun Kuuran perhe jätti 1860-luvulla taakseen Suomen suuriruhtinaskunnan ja saapui laivalla Amerikkaan, isä antoi heille kaikille uudet nimet. Niin Veikosta tuli William ja Yrjöstä George, isästä itsestään Edward ja äidistä Minnie. Maassa maan tavalla, sanoi isä.

Uudessa kotimaassa riehui sisällissota, mutta Amerikka oli niin suuri maa, että sinne mahtui kaikenlaista. Eivät Kuurat sotaa pelänneet. 

Aikansa New Yorkissa asuttuaan he päättivät lunastaa maata lännestä ja ryhtyä viljelemään maata ja kasvattamaan karjaa. Pojista kasvaisi kunnon cowboyta. Tapahtuu kuitenkin jotain, mikä hajottaa heidän perheensä useammaksi vuodeksi.

Tämän verran tiesin itse, kun ryhdyin Haukansilmää kuuntelemaan. Niinpä Georgen, tuon haukansilmäisen pojan, suuri seikkailu tuli täytenä yllätyksenä. Kumpi sitten on parempi tapa lähteä kirjaa kuuntelemaan, on varmasti ihan henkilökohtaista, mutten kuitenkaan koe tarvetta avata juonta sen enempää. Totean vain, että George kokee elämänsä seikkailun, etsii itseään ja löytääkin, ainakin luulisin niin. Ehkä se selviää kolmannessa osassa, joka tuo suvun taas lähemmäs Tulisiiven aikakautta. 

P.s Minulle jäi ihan arvoitukseksi miten nämä henkilöt liittyivät Tulisiiven päähenkilöihin, kun en saanut etunimiä täsmäämään...

***

Raija Oranen: Punaisten kukkien puutarha

Otava, 2024

Lukija: Tuukka Haapaniemi

Kesto: 16 h 9 min

Kun elettiin 1800-luvun viimeisiä vuosia, Edwin Alléen oli täyttämässä kolmekymmentä ja töissä konepajapäällikkönä Valtion Rautateillä. Hänen vaimonsa Lydia teki hänestä yhdellä kerralla kahden tyttölapsen isän ja pieni perhe muutti Mikkeliin. Isä ei identtisiä kaksosia toisistaan erottanut ja kutsuikin heitä yksinkertaisesti "tytöiksi", vielä sittenkin kun he olivat saaneet kolmannen tyttären, jota kutsui tämän etunimellä.

Nuorempana Edwin oli seilannut höyrylaivan lämmittäjänä Amerikkaan tuhansien muiden suomalaisten siirtolaisten joukossa. Palatessaan puolitoista vuotta myöhemmin Suomeen hän tiesi tasan tarkkaan mikä häntä eniten kiinnosti: tekniikka. Niin hän opiskeli insinööriksi ja työllistyi rautateille. Kun perhe muutti Mikkeliin, Edwin oli jo merkittävässä asemassa. Lapsia siunaantui yhteensä kuusi, neljän tyttären jälkeen vihdoin kaksi poikaakin, mutta rakas Lydia menehtyi lapsivuoteeseen. 

Uuden vaimon ja myöhemmin vielä kolmannenkin Edwin tarvitsi lapsiaan hoitamaan, miten hän muuten olisi heidän kanssaan selvinnyt. 

Maailman myllerrykset koskettivat myös pientä Mikkeliä, ja Edwin pääsee seuraamaan sotavuosiakin sisäpiiristä, sillä hänen tyttärensä tekevät naimakauppoja upseerien kanssa. 

Olin kuunnellut kirjaa vähän matkaa, kun alkoi tuntua siltä, että on tarkistettava onko kunnallisneuvos Alléen todellinen henkilö, ja kyllähän hän on. Miksi Oranen juuri hänestä kirjoitti; hän on Orasen puolison isoäidin isä. Kirja on syntynyt jatkumona näytelmälle, jonka Mikkelin teatteri Oraselta tilasi, toiveena Mikkelin historia. Alléenin suvusta on lähtöisin kuuluisia henkilöitä, Edwin oli esimerkiksi armeijakunnan komentajan Woldemar Hägglundin appiukko ja vuonna 1938 syntyvän kenraalin, Puolustusvoimien komentajan Gustav Hägglundin isoisä. Tämän äiti on toinen niistä kaksosista, joita Edwin ei erota toisistaan. 

En ollut moneen vuoteen lukenut mitään Oraselta, mutta tämä oli oikein kiinnostava pala historiaa. Lukijalle myös propsit. 

***

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö

#1 Betty 

Gummerus, 2024

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 14 h 38 min

17-vuotias Betty Lind oli saanut kotiapulaisen paikan tohtori Molanderin luona. Perheessä oli myös aikuinen poika, joka asui jo muualla. Betty malttoi tuskin odottaa, että pääsisi hyvään herrasperheeseen, ja saisi vihdoin omaa rahaa, ja voisi käydä leivoskahveilla ja vaikkapa ihan oikealla kampaajalla!

Junamatkalla Hälsinglandista Tukholmaan hän tutustui Uppsalassa asuvaan lehtori Martin Fischeriin. Mies antoi hänelle kirjansa ja pyysi Bettyä kirjoittamaan ja kertomaan mitä kirjasta piti. 

Uuden ystävän hän sai heti ensimmäisenä aamunaan samassa pihapiirissä kotiapulaisena olevasta Violasta. 

Tohtori oli mutkaton ja ystävällinen mies, tohtorinna vaativa eikä useinkaan kovin ystävällinen tai ymmärtäväinen uutta apulaista kohtaan. Joskus kyyneleet valuivat Bettyn posket raidoittaen, ja silloin tohtorinna puhui hetken hieman ystävällisemmin. Bettyllä oli usein koti-ikävä, johon lohtua toi kirjeenvaihto Martinin kanssa. 

Bettyn ensimmäinen kohtaaminen  perheen pojan, Carl-Axelin kanssa, oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Nuori mies oli ylimielinen, kutsui miehen kolisteluun herännyttä tyttöä äkäpussiksi ja vihjaili törkeästi miten Betty voisi nukkua palvelijanhuoneen sijaan hänen vieressään. Viola neuvoikin, että pojan kanssa kannattaa olla varovainen, eikä "ainakaan ilmaiseksi antaa mitään tehdä". Violan oma työnantaja kun tykkäsi aina välillä maistissa ollessaan likistellä, ja sen jälkeen palkkakuoressa oli tervetullut ylimääräinen seteli. Betty piti tuollaista käytöstä järkyttävänä, muttei halunnut arvostella uutta ystäväänsä.

Käänteitä riitti tässä viihdyttämässä romaanissa jossa ajankuva toimi hyvin, eikä sivuilta tihkunut omaan makuuni liikaa romantiikkaa. Mukana oli paljon arjen kuvausta kotiapulaisen askareista lähtien, ja Betty toiveineen oli kiva nuori tyttö päähenkilöksi, ei liian hattarainen. 

Sanna Majuri on yksi lempilukijoistani, tällä kertaa "Viuula" särähti korvaan, tokihan se niin kuuluu ääntää, mutta...

Tästä sarjasta on hiljattain ilmestynyt toinen osa suomeksi, kuuntelen sen kyllä.

***

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden 

Like, äänikirja 2023, lukukirja 2015

Lukija: Meriam Trabelsi

Kesto: 9 h 18 min

Voi, etsi minut sinestä,

välistä veden ja taivaan,

missä kaikki tapahtuu nyt

missä olemme ikuisuus

lailla virtaavan joen.

Voi, etsi minut sieltä,

ikuisen päivän mailta

ja mailta ikuisen yön

ei täällä ole aikaa

täällä sinessä

välissä veden ja taivaan

ei eri maita

ei sotilaita

ei kärsimystä, riemua

sini välissä veden ja taivaan

Sininen välissä taivaan ja veden kertoo yhdestä laajasta palestiinalaissuvusta, joka levittäytyy siirtotyöläisten myötä laajalle. Pääosissa ovat Israelin itsenäistymisen myötä alkaneen sodan aikana Gazaan pakolaisleirille päätynyt suku, sekä Amerikkaan lähtenyt sukuhaara. 

Palestiinassa asuu suvun matriarkaksi nouseva Nazmiye, jonka veli Mamduh lähti töihin Amerikkaan ja jonka poika meni siellä naimisiin espanjalaisen naisen kanssa, mitä ei katsottu kovin hyvällä. Eikä siitä paljon hyvää seurannutkaan.

Yhtenä päähenkilöistä on kirjan nykyhetkessä Yhdysvalloissa kasvanut Nuri, Mamduhin lapsenlapsi, joka on pienenä kokenut kovia ja huostaanotettu, ja sen jälkeen asunut lukuisissa perheissä, tullen kohdelluksi niissä miten milloinkin. Teininä Nuri ei tiedä Palestiinasta tai Gazasta oikein mitään, eikä muista ennen lopullista huostaanottoa kuollutta isoisäänsä, joka suunnitteli tytön viemistä juurilleen, tai ainakin pakolaisleirille Gazaan. Heittopussina kasvaneesta Nurista oli tullut rääväsuinen teini, joka ei koe kuuluvansa mihinkään, ei asuinpaikkaan, eikä kulttuuriin, mutta mitä enemmän hänestä yritetään tehdä kunnon kristittyä, sitä enemmän hän panee vastaan.

Olennainen osa kirjaa on yhdenlainen maaginen realismi, sillä suvun naisilla esiintyy taipumusta nähdä asioita ja ihmisiä. Nazmiyen äiti umm Mamduh oli hulluna pidetty selvännäkijä, jota kuitenkin jopa kylän miehet kävivät kuuntelemassa, kun kaikki vielä asuivat Beil Darasissa, eli ennen Gazaan vaeltamista. Beil Darasista lähdön yhteydessä israelilaissotilaat joukkoraiskasivat Nazmiyen ja ampuivat tämän pikkusisaren Mariamin, joka sen jälkeen kulkee aina äänenä Nazmiyen päässä ja antaa tälle neuvoja. Nazmiye sai ensin monta poikaa ja vihdoin, viime hetkillä tyttären, jolle Mariam oli hänen päänsä sisällä käskenyt antaa nimeksi Alwan, ja jota Nazmiye sen tähden odotti syntyväksi. Alwanin esikoispojasta tulee samojen näkyjen mukaan Khaled, joka (vaikka onkin poika) perii näkemisen lahjan:

"Kukaan ei huomannut ensimmäistä ”kohtaustani”, kun vain käväisin hiljaisessa sinessä. Se oli samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Olin ehkä kuusi ja kävelin kouluun serkkujen ja kaverien kanssa, kun uudisasukkaat päättivät laskeutua maan kamaralle. Juutalaisnaiset työnsivät vauvoja rattaissa ja isommat lapset marssivat perässä. Huomasin heti huvikseen rettelöön lähteneiden kiusaajien myrkylliset ilmeet. Me keräännyimme yhteen, kun uudisasukkaiden pennut viskoivat meitä kivillä ja rikkinäisillä pulloilla äitiensä silmien edessä. Hetkeä ennen kuin uppouduin hiljaiseen sineen, tunsin jalkaani pitkin housuun valuvan kuuman, märän pissan. Seuraavaksi muistan, kuinka serkkuni torui minua, kun kyyhötimme ison kiven takana: ”Ensi kerralla et jää siihen kököttämään kuin mikäkin aasi. Jos en olisi raahannut sinua pois, juutalaiset olisivat saaneet sinut.”"

Khaled syntyy ja kasvaa Gazassa, jossa sotilaat ja iskut ovat koko ajan läsnä, eikä poika edes tiedä muunlaisesta elämästä. Hänen syntymäpäivänään, hänen täyttäessään kymmenen, alkaa vielä isompi sota.

Aamupäivävuoron koululaiset pääsivät juuri kotiin ja kaduilla vilisi lapsia, jotka olivat joko tulossa koulusta tai menossa kouluun, kun Israel pudotti ensimmäiset pommit. Räjähdykset järisyttivät maata, paiskoivat rakennuksia ja ruumiita ja kaikenlaisia arkitarvikkeita sirpaleina kaikkiin ilmansuuntiin. Ei ollut mitään pakopaikkaa.

Gaza paloi.

Khaled seisoi paikallaan ja siinä seistessään hän poistui. Äiti kutsui niitä ”kohtauksiksi”. Äiti oli hakenut niihin apua lääkäreiltä, jotka eivät voineet auttaa. Syvällä Khaledin sisällä oli hiljainen pakopaikka. Sininen paikka.

"Mahtava ilotulitus järisytti maata. Autot ajoivat katuja torvea soittaen, ja ihmiset juoksivat ympäriinsä kiljuen, kädet ilmassa. Ambulanssit kisasivat pillit päällä pitkin katuja. Israel lähetti minun kunniakseni lentokoneita, jotka lensivät niin matalalla, että rakennukset huojuivat ja kaikki ikkunat levähtivät auki. Olin ollut väärässä juutalaisten suhteen. He ovat ihania. Baba on väärässä, ja pyydän Allahia unohtamaan kaikki rukoukseni ja jättämään heidät rankaisematta."

Veri valui ja pöly nousi. Savu mustasi keuhkot, ja sydämet hakkasivat. Ainoaa jäljellä olevaa myllyä, viimeistä leivän lähdettä, pommitettiin. Samoin kouluja, koteja, moskeijoita ja yliopistoja. Sitten Israel ruiskutti Gazaan valkoista fosforia.

Khaled ei koskaan herännyt kooman kaltaisesta tilasta, johon hän tuolloin vaipui. Vasta paljon myöhemmin, ollessaan sairaalassa, hän ymmärsi ettei Israel juhlistanut lentävillä confeteilla hänen syntymäpäiväänsä. 

Nazmiyen kotitalo oli suurimmaksi osaksi romahtanut räjähdysten voimasta. Hän ja Khaledin äiti Alwan jäivät henkiin, mutta kesti monta päivää, ennen kuin Khaledin isän, Abd Al-Qadirin ruumis löytyi raunioiden keskeltä. 

Aikuisena Nuri alkoi ymmärtää paremmin mistä oli tullut, ja halusi auttaa samanlaiseen tilanteeseen joutuneita lapsia. Hän oli opiskellut Amerikassa kaksi korkeakoulututkintoa ja oli töissä sosiaalivirastossa, vaikeista olosuhteista sijaisperheisiin siirtyvien teinien parissa. Niin hän tapasi Gazasta tulleen lääkärin ja ajautui töihin Gazaan. Siellä Nuri kohtasi sukunsa ja heidän elämänsä alkoivat kietoutua yhteen.

Abulhawa on haastatteluissa sanonut omana mielipiteenään, ettei hänen kirjoissaan ole politiikkaa, vaan hän kirjoittaa suvuista ja erityisesti naisista. Tässä on varmasti iso näkemysero, kun hän tarkastelee maailmaa omasta taustastaan ja esimerkiksi suomalainen lukija omastaaan, sillä onhan näillä sivuilla suuret määrät politiikkaa, joka ei ollut tarpeellista (välttämätöntä) itse suvun tarinan kertomisen kannalta. 

Tuli sekin päivä, kun Israel vei uudisasukkaansa pois. Maailmalla kehuttiin, että Israel oli suorastaan katkaissut yhden raajansa rauhan puolesta. Gazan palestiinalaiset imaisivat ilmaa paheksuvasti ja pyörittelivät silmiään. Aikamoista, he sanoivat. Ne sen kun varastaa, tappaa ja silpoo, ja on sitten polleana, kun antavat takaisin maan, jossa ei ole ravinteita eikä puhdasta vettä jäljellä. Painuisivat helvettiin, he sanoivat kuljeskellen ihanassa tyhjyydessä siellä missä uudisasukkaat olivat olleet.

Kirjan rakenteesta; oli hurjan haastavaa pysyä henkilöiden perässä, etenkin äänikirjaa kuunnellessa. Haastavuutta lisäsi arabien tapa muuttaa ihmisen kutsumanimi kun hän saa esikoisensa. Esimerkiksi Khaledin vanhemmat: kun oli oppinut nimet, äidistä Alwanista tuli umm Khaled, ja isästä Abd Al-Qadirista tuli abu Khaled. Ja kun suku on laaja, nimiä vilisee. En yritäkään väittää, että kirjan päätyttyä osasin sanoa jokaisesta, mitä sukua hän oli esimerkiksi Nurille ja Khaledille, ja ajattelinkin heitä lähinnä täteinä ja setinä.

Kirjan tarinasta; onhan tämä hirvittävän rajua. Tällaisen kuunneltuaan, kun Gazan pommituksista on jo pitkään ollut uutisissa harva se päivä, saisi aika paatunut kivisydän olla, etteikö tunteet olisi pinnassa. En kuitenkaan halua omassa blogissani ottaa kantaa siihen, mikä osapuoli on minun mielestäni oikeassa ja mikä väärässä. Tottakai tällainen kirja saa tuntemaan sympatiaa palestiinalaisia kohtaan, mutta yritän muistaa sen, että kirjassa annettu kuva on yhdestä suunnasta. Jos lukisin vastaavan kirjan juutalaisten näkökulmasta, eli kirjan missä muslimiterroristien hyökkäyksissä kuolee juutalaisia, toki se herättäisi sympatioita heitä kohtaan. Leon Uris tuli nuorena tutuksi. 

Puolueettomasti voi kuitenkin vain kaikesta sydämestään toivoa, että alueelle saataisiin rauha, kuten Ukrainaan ja kaikkialle missä soditaan. Niin mielettömässä väkivallassa siviilit kärsivät aina eniten. Kirja on tänäänkin valitettavan ajankohtainen, ja juuri eilen uutisoitiin Israelin iskujen kenties leviävän.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 Sara Al Husaini: Huono tyttö

Like, 2023

Lukija: Fanni Noroila

Kesto: 6 h 38 min

Kun siskokset Sara ja Alwa olivat varhaisteinejä, perheen tyttäret jakoivat yhteisen huoneen, ja kodin parvekkeelta näkyi Kallavesi. 

Isoveljellä, Faisalilla, oli oma huoneensa, jonne tytöt riensivät katsomaan telkkaria ja käyttämään tietokonetta heti kun Faisal lähti tapaamaan tyttöystäväänsä. Hupi keskeytyi, kun Faisal soitti ja käski tyttöjä siivoamaan hänen huoneensa, ennen kuin hän tulee kotiin tyttöystävän kanssa. Sellaista oli Irakista kiintiöpakolaisina saapuneen perheen tytärten elämä Suomessa vuonna 2004.

Isosiskot vahtivat meitä nuorempia sillä aikaa kun äiti kokkaili ja siivoili. Kun äiti ei kokkailut, hän pyrki toteuttamaan Faisalin ja isän jokaisen toiveen. Me muut olimme oikeastaan perheen sivuosanäyttelijöitä, joita huomioitiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä.

Vaikka usein meidän perheemme tuntuikin hajanaiselta, me rakastimme toisiamme ja olimme toistemme tukena vaikeina aikoina. Olin läheinen etenkin siskojeni kanssa. Avauduin kaikille siskoilleni, mutta Alwalle kerroin suurimmat salaisuuteni ihastuksistani ja unelmastani ryhtyä huivittomaksi taiteilijaksi. Hänelle kerroin kaiken, koska tiesin ettei hän kertoisi niin vakavia asioita äidille, isälle tai kenellekään muulle.

Siellä me tytöt istuimme tyttöjen huoneessa sängyllä tai matolla ja pidimme toisistamme huolta. Alwa, Sajide, Meriem, Marwa ja minä. Se oli meidän huoneemme, sinne sai aina tulla eikä kukaan ollut häätämässä pois. Meidän oma paikkamme, jossa salaa soi Destiny’s Child, Alicia Keys, Boys II Men ja ja erityisesti TLC:n No Scrubs. Joimme halpislimsaa ja söimme Fazerin keltaista.

Riitelimme niistä suklaariveistä, joissa oli eniten pähkinöitä. Fazerin keltaisessa oli aivan liian vähän hasselpähkinää meidän makuumme.

Kun Sara matkusti ensimmäisen kerran Irakiin, hän oli neljäntoista ja ainoa länsimaalaisittain farkkuihin pukeutunut tyttö. Hänelle huudeltiin ja häntä nipisteltiin reisistä, joten hän luopui pian farkuista oman turvallisuutensa vuoksi. 

Sara oli aina kaivannut vanhempiensa rakkautta ja hyväksyntää, ja halunnut siksi miellyttää heitä. Yhtenä monesta tyttärestä hän sulautui massaan.

Hän oli halunnut olla hyvä tytär, ja sen jälkeen kun Saran vanhempi sisar hylkäsi huivinsa, hän tiesi että hänen odotettiin pitävän omansa ja käyttäytyvän esimerkillisesti ja alistuvasti. 

Hän oli halunnut olla myös hyvä muslimi, mutta miten voisi esittää uskovansa johonkin, missä hänen omat arvonsa tulivat jatkuvasti torjutuiksi. Hänellä oli monia uskoa kyseenalaistavia kysymyksiä, joihin hän sai perinteisiä vastauksia, sekä kehotuksen rukoilla enemmän. 

Seuraavalla Irakin matkalla hän oli yhdeksän vuotta vanhempi ja hänestä tuli pakkoavioliiton uhri.

Hääjuhlansa päätteeksi hän puristi kädessään valkoista kangaspalaa, ja tärisi pelosta. "Muista pyyhkiä veri tähän", äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa. Kukaan ei odota, että hänen sulhasensa Rasheed olisi koskematon. 

Miten tähän oli päädytty?

Kun huomasin hyvin alussa, että kirja hyppelehtii ajassa edestakaisin, luin lehtijutun joka oli tehty Al Husainin kirjajulkkareiden jälkeen. Ajattelin, että pikainen elämäkerta hänen kokemuksistaan ja siitä, mitä kirja tulee pitämään sisällään, auttaisi kokonaisuuden hahmottamisessa, ja se oli kyllä hyödyksi.

Ajan mittaan totesin, että vaikka ajassa hyppelehtimiseen on kirjallisuudessa tottunut, tähän tiettyyn kirjaan se ei jotenkin sopinut. Oli hankalaa muistaa, missä tapahtumissa ajankohdan vaihtuessa ja juuri tuona tiettynä vuonna oltiin menossa. Toisin sanoen olisin toivonut selkeästi tapahtumajärjestyksessä kerrottua tarinaa. 

Sara kutsuu kirjassa aviomiestään raiskaajaksi, ja kirja antoi ymmärtää että kyseessä oli pakkoavioliitto, mutta miten hänet käytännössä siihen avioliittoon pakotettiin, jäi epäselväksi.

Jäin miettimään, eikö musliminaisenkin tarvitse sanoa jonkinlainen "tahdon" ja allekirjoittaa paperi, avioliittotodistus? 

Mietin, miksi hän oli suostunut avioitumaan, kuitenkin jossain määrin vapaaehtoisesti? Missään ei nimittäin vihjattu siihen, että häntä tai hänen perheenjäseniä olisi uhattu kuolemalla, väkivallalla tmv, jotka tai joiden uhka usein liitetään pakkoavioliittoihin. Ymmärrän, että pakkoavioliitot rinnastetaan ihmiskauppaan, mutta kirjassa ei myöskään käynyt ilmi, että Sarasta olisi saatu jonkinlainen korvaus, päinvastoin hänen avioerostaan myöhemmin maksettiin aviomiehen perheelle. Aviomiehen suvulla sen sijaan oli ilmeisen avoimesti julkituotu tarkoitusperä vaurastua Suomesta saatavalla rahalla. 

Ainoa syy minkä keksin Saran kohdalla, on yhdistelmä painostusta ja miellyttämisen halua, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että Sara ei ainakaan Suomessa ollut erityisen miellyttämisenhaluinen tytär, vaan kapinoi avoimesti vanhempiaan ja uskontonsa sääntöjä vastaan. 

Hän oli esimerkiksi luopunut huivin käytöstä Suomessa ja minulle jäikin mielikuva, että hänet haluttiin saada tietyllä tapaa palautettua ruotuun naittamalla hänet Irakissa. Hän oli kyllä palannut huivin käyttöön jo ennen Irakin matkaa, mutta ehkä häntä pidettiin siitä huolimatta liian länsimaalaistuneena, ehkä häneen ei luotettu? Suomessa on varmasti helpompi ympäristö kapinoida tietynlaisten länsimaalaisten käytäntöjen puolesta kuin Irakissa, kun täällä pistät silmään huivi päässä ja Irakissa farkuissa. 

Mutta miksi juuri Sara, kun useampi hänen vanhemmista sisaruksistaan oli jo luopunut sekä uskosta, että tyttäret huivin käytöstä. Sara ei myöskään ollut tytöistä nuorin, eli ei mikään "viimeinen mahdollisuus" pitää kiinni edes yhdestä kunniallisesta tyttärestä.  

Olisin toivonut, että kaikki tämä olisi tuotu julki selkeämmin, ja Sara olisi kirjassa avannut myös sitä, mitä Irakissa tapahtui sinne saapumisen ja hääjuhlan välillä, sillä lähtiessään Irakiin tuolloin 23-vuotiaana hän luuli menevänsä kuukauden mittaiselle lomalle ja palaavansa Suomeen opiskelemaan.

Sara yritti jo kertaalleen karata ostamalla lentoliput, mutta epäonnistui. Siitä huolimatta hän pääsi siskonsa kanssa matkustamaan Suomeen kohta häiden jälkeen, sillä suku näki Saran väylänä päästä Suomeen ja tarve päästä länteen oli niin suuri, että siinä kohtaa otettiin riski. Saran olikin määrä alkaa järjestellä aviomiehensä matkaa Suomeen täältä käsin, mutta heti kun hän pääsi turvallisen matkan päähän Irakista, hän ilmoitti haluavansa avioeron. 

Sara myös oletti tuolloin, että Suomessa voitaisiin mitätöidä Irakissa solmittu avioliitto, ja kun häntä kehotettiin sen sijaan hakemaan normaalisti avioeroa, hän koki, ettei saanut Suomessa kaipaamaansa apua siksi että oli maahanmuuttaja ja musliminainen. Suomen laissa vain ei tunneta varsinaista avioliiton mitätöintiä, ja liiton voi purkaa välittömästi sen solmimisen jälkeen ilman kuuden kuukauden harkinta-aikaa vain jos oli ollutkin jo ennestään naimisissa ja siksi estynyt, tai sattui naimaan sisaruksena tai sisaruspuolensa. 

Mietin millaisessa tilanteessa kantasuomalainen nainen voisi joutua naimisiin vasten tahtoaan 2000-luvulla, onko sellaista vielä olemassa?

Mietin omaa äitiäni, joka 1960-luvun lopulla meni naimisiin isäni kanssa koska vanhemmat painostivat.  Pienessä maaseutukylässä asuville vanhemmille oli tuohon aikaan niin häpeällistä, että Helsinkiin muuttanut tytär oli saamassa lapsen avioliiton ulkopuolella. Tietääkö nuoremmat vielä termin au-lapsi, eli avioliiton ulkopuolella syntynyt. Nykyään ihan normi settiä, siihen aikaan suuri häpeä. Äidilläni oli aina hyvin vahva tahto ja vankat mielipiteet kaikesta, mutta ilmeisesti hän otti tosissaan vanhempiensa "tänne et ennen tule kuin on vihitty" puheet ja halusi pysyä väleissä omien vanhempiensa kanssa. 

Mietin Saraa. Onko sama asia olla muslimiperheen tytär ja neitsyt 2000-luvulla, kuin kantasuomalaisen perheen tytär ja vahinkoraskaana 1960-luvulla? Onko näiden välillä jonkinlainen yhdistävä kunnian kulttuuri?

Oma äitini teki saman kuin Sara, eikä koskaan asunut isäni kanssa. Synnytyslaitokselta hän meni kanssani sukulaisten luo Helsingissä ja kun olin kolmen kuukauden ikäinen, äidin sisko pyrki paikkailemaan minun äitini ja heidän äitinsä välejä, ja silloin me muutimme asumaan isovanhempien luo. 

Joskus varhaisteini-ikäisenä löysin vahingossa nipun kirjeitä, joita isäni oli lähettänyt äidille kun olin ollut vauva. Ne pyörivät saman asian ympärillä, "Tulisit takaisin Helsinkiin ja olisit minulle sellainen pikku vaimo kuin toivoisin ja toisit pienen tyttäremme luokseni." Pidin niitä kirjeitä silloin suloisina ja äitiäni tyhmänä, koska hän ei ollut edes yrittänyt pitää meitä yhdessä perheenä. Halusin lapsena, että minullakin olisi ollut isä, koska en halunnut olla erilainen, enkä pitänyt niistä loputtomista kysymyksistä. 1970-luvulla perheiden hajoaminen ei ollut vielä niin yleistä kuin nykypäivänä. Omaa lapsuutta peilaten tuntuu monesti vähintäänkin oudolta, että nykylapsilla ehtii olla useampiakin isäpuolia (oli kyse sitten avo-tai avioliitoista) ennen kuin täysi-ikäistyvät. Äitini ei koskaan esitellyt minulle yhtään uutta isäehdokasta. Sisaruksia olisin kyllä toivonut. 

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

 Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Like, 2023

Lukija: Laura Gustafsson

Kesto: 8 h 39 min

Kertoja on keski-ikäistyvä (vähän päälle nelikymppinen) nainen, joka on yli puolet iästään ollut aktiivinen eläinsuojelija. Hän on töissä yhdistyksessä, joka muun muassa julkaisee yksityishenkilöiden kuvaamaa materiaalia erilaisilta tuotantotiloilta; turkistarhoilta, kanaloista, sikaloista jne. Osa näistä yksityishenkilöistä sattuu olemaan myös mukana yhdistyksen toiminnassa.

Hän on ollut eläinten puolestapuhuja jo varhaisteinistä. Kun hänet kutsuttiin pitämään esitelmää naapurikunnan kirjastoon, hän päätti käyttää rajallisen aikansa keskittymällä suurimpaan yksittäiseen eläinsuojeluongelmaan, eli teolliseen broilerintuotantoon. 

Sen jälkeen hänessä leimahti tahto selvittää asioita, kuvata, dokumentoida, jakaa tietoa kansalaisille. Silloin hänestä tuli se, mitä mediassa kutsuttiin halventavalla nimityksellä "kettutyttö". 

Viime aikoina hän on huomannut olevansa keskellä keski-ikäistä kriisiä. Kauramaidon käyttäminen ei tunnu auttavan mitään maailman mittakaavassa, ja edelleen hän saa vastata samoihin kuluneisiin kysymyksiin; eikö hän ollenkaan välitä porkkanoiden tunteista? Silti pitäisi jaksaa jatkaa, sillä luovuttaminen ei vain ole vaihtoehto.

Tuotantoeläinten turvakodin perustanut Charlotte elää laajoilla tiluksilla. Eläimiä on laidasta laitaan. Täältä kertoja löytää uusia polkuja, uutta lohtua ja lämpöä. 

Kolme mustavalkeaa friisiläistä märehtii lokakuun lahmaamalla kedolla. He nostavat päänsä heinikosta ja tarkkailevat meitä.

”Katsokaa”, kuiskaan. ”Kuin Valion mainoksessa.”

Paitsi että näky on todellinen. Nautojen lisäksi haassa kuljeksii hevosia. Ruskea tamma nelistää aidan viertä ylväästi, häntä kaarella. Vuohikutun ympärillä kimpoilee pitkäsarvinen kili. Rullaan ikkunan auki. Sisään lehahtaa tuleentuneen heinän, havupuiden, kasteen, syysohran, olkisänkisten peltojen, lannan tuoksu.

...

Vedän pipon päähän. Rinnassani viriää kooltaan mitätön mutta muodoltaan ihastuttava tunne, kuin päästäinen kääntäisi kylkeä. Käymme kantamuksinemme portista sisään. Meidät ottaa vastaan lammas, joka suurilla silmillään arvioi meistä jokaisen. Lasken ruokakassin maahan voidakseni koskettaa hänen pehmoisuuttaan. Otus pökkää kassin nurin, hamuilee leipäpussia – ei ahneesti, vaan mielenkiinnolla, löytääkseen jutunjuurta jostain, minkä ymmärrämme molemmat.

”Kyösti, tuo ei käy”, komentaa Charlotte, turvakodin perustaja ja omistaja, tuotantoeläimiksi kutsuttujen pelastaja. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi. Kertoo, että lampaat ovat laumaeläimiä, mutta nuori oinas Kyösti kokee ihmiset lajitovereitaan läheisemmiksi. ”Se voi johtua kognitiivisesta kehityshäiriöstä.”

Vaikuttaa uskottavalta selitykseltä.

Mäen päällä seisoo suuri vanha talo, ihmisten koti. Etupihalla vanhojen omenapuiden katveessa on ryhmä puutarhakalusteita. Yksi puista on jätetty kanalaa ympäröivän suuren verkkoaitauksen sisään. Kukko kiekaisee merkiksi siitä, että meidät on havaittu. Valkea leghorn lehahtaa alas omenapuun oksalta. Kaniinit höristelevät korvia tarhassaan. Joku paukuttaa takatassullaan maata, kaikki ponkaisevat pesän suojiin. Kalkkunakukko klukluttaa määräävästi, hän ja hänen mustapukuiset, valkokasvoiset rouvansa muistuttavat keskiaikaista hoviväkeä. Punamullatun navetan edustalla luppakorvainen emakko kohottaa kärsänsä maasta ja röhkäisee Charlottelle. Nainen röhkäisee takaisin.

”Tuletko auttamaan”, Charlotte pyytää. ”Viedään Kyösti kaltaistensa joukkoon.”

Annan pihaton suunnalta kuuluvan määkinän johdattaa minua. Kyösti kulkee kintereilläni luottavaisena. Kävelee aivan taakseni kuin olisi aikeissa puskea, mutta pysähtyy juuri ennen osumaa. Charlotte unohtuu selittämään Janniinalle, mistä vessa löytyy, pahoittelee, että juuri nyt hanasta ei saa lämmintä vettä. Enköhän minä ominkin voimin saa yhden oinaan aitaukseen.

Avaan puisen portin. Kyösti astelee kauniisti sisään. Ennen kuin ehdin sulkea veräjän, pihatossa märehtivä lauma kampeaa ketterästi jaloilleen ja jyrää minut, ravaa kunniakierroksen pihan ympäri ja jalkautuu sitten kaluamaan viimeisiä vihreitä, kurkottelemaan nuorten luumupuiden vetreitä oksia ja ahmaisemaan viljelylaatikosta lehtikaalit. Kyösti seisoo takanani yhtä typertyneenä kuin minä.

Charlotte nauraa. Hänen naurunsa on vilpitön ja puhdas. Leipäpalan avulla hän houkuttelee uuhet takaisin tarhaansa. Luontokappaleilla on käytössään suunnaton laidun. Jostain syystä he silti mielivät päästä ihmisten ilmoille.

Kahvittelemme hirsiseinäisessä tupakeittiössä. Leivinuuni hohkaa lämpöä, mutta lattia on vilpoisa. Käpristelen varpaita kaksien villasukkien hyväilyssä. Ne on kudottu turvakodin vapaudenjanoisista lampaista, jotka on välttämätöntä keriä kahdesti vuodessa. Lampaat hoivaavat ihmisiä, ihmiset hoivaavat lampaita. Kaiketi samanlainen ajatus on heillä, jotka romantisoivat eläintaloutta. Erona on toki se, että täällä hoivasta ei tarvitse maksaa hengellään.

Gustafssonin kirja kuvaa yhtä lailla julmaa tehotuotantobisnestä kuin vuosikymmeniä jatkunutta yksilön ja yhteisöjen tekemää työtä eläinten oikeuksien puolesta. Lukijalle esitetään suuria kysymyksiä joihin ei ole helppoa löytää vastauksia, ei aina edes yhteisymmärrystä oman pään sisällä vellovista ajatuksista.  

Eläinten turvakotiin sijoittuvat osuudet olivat ihania ja kaiken sen raadollisuuden keskellä lempeitä kohtaamisia. 

Tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina ajateltua omaa nuoruutta eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoistyössä, ja sitä miten tahtoo käydä niin, että ajan kuluessa ja elämäntilanteiden muuttuessa sitä muuttuu itse, ei nyt sentään välinpitämättömäksi, mutta vähemmän aktiiviseksi. Tällaiset kirjat muistuttavat siitä, että vaikka tietyt toimintamallit ovat iskostuneet takaraivoon varmasti pysyvästi, olisin viime aikoina omasta puolestanikin voinut tehdä monta fiksumpaa valintaa. 

Jos mietin sitten kirjaa romaanina, sen teksti rullasi hyvää tahtia välillä kovemmin kiihtyvällä nopeudella ja piti tiukasti otteessaan niin, etten juuri pitänyt ylimääräisiä katkoja kuuntelusta. Plussaa myös siitä, että kirjailija itse luki teoksen.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

 Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Like, 2022

Alkuteos: Allt vi inte sa

Suomennos: Sirje Niitepõld

Lukija: Mimosa Villamo

Kesto: 10h 12min

Tukholmalaisessa lakifirmassa työskentelevä somalitaustainen Sofia Elmi on huomannut, että on iso etu näyttää valkoiselta sähköpostitse käytävissä asiakasneuvotteluissa. Kiitos siitä kuuluu vanhemmille, jotka ovat valinneet hänelle ruotsalaiselta kuulostavan nimen. Ennen pitkää on tavattava asiakas kasvotusten ja todennäköisin jähmettyjä on silloin valkoinen keski-ikäinen mies, niin tyypillistä, mutta totta. Ei sillä, että työkaveritkaan häntä aina ymmärtäisivät, vaikka ulkonäköön ovatkin jo tottuneet.

Pöydällä kiertää kaksi Tössebagerietin kakkua. Suu kostuu, seuraan sieviä sokeripommeja katseellani kun ne vaeltavat hitaasti minun suuntaani. Vasta kun ne ovat kahden tuolin päässä, näen sen. Pidättelen huokausta. 

Ne ovat moussekakkuja. Kaikesta päätellen keskustassa ei syödä tavallisia kermakakkuja. Kerma on rahvaalle, ytimessä vannotaan moussen nimiin.

Otan molemmat kakut vastaan ja lähetän ne eteenpäin oikealle.

"Etkö syö?" Fredrik ottaa kakut ja leikkaa toisesta palasen. Se näyttää sitruunaiselta. Rakastan sitruunaa.

"En. Niissä on gelatiinia."

"Ai niin, sinähän olet kasvissyöjä?"

Ei, Fredrik. Minä olen muslimi. Tiedäthän, sellainen tyyppi joka räjäyttelee juttuja. "Joo, niin olen."

Caroline on syntynyt kultalusikka suussa, mutta erittäin vaativille vanhemmille. Kun hän jäi teininä kiinni tupakoinnista, äiti ei saarnannut syövästä, vaan rypyistä ja muista ulkonäkövaikutuksista. 

Kuka muka ei janoaisi itsetunnon pönkitystä jos on sellainen äiti kuin minulla?

...

Lapsuus photoshopatun nuken [Barbie] kanssa ei ole mitään verrattuna sellaisen äidin kanssa, joka haluaa photoshopata jälkikasvunsa kokonaan. Ulkonäön, käytöksen, elämänvalinnat. Näen miten hän yrittää minua katsoessaan retusoida kaikki virheeni olemattomiin. Oikeustieteen opintojen keskeyttämisen (mielipuolisuutta), kiroilun (epäsiistiä kieltä), tekoturkin (näyttää halvalta, ihmiset ovat käyttäneet turkiksia aikojen alusta, pitääkö sinun yrittää olla niin erityinen), farkut (epäsiistiä), tennarit (raivostuttavaa). Kaikki asioita, jotka ovat äidille täydellisen käsittämättömiä.

Amandan pikkuveli Isak on teini-ikäisenä päätynyt itsemurhaan ja tapahtunut on jättänyt jälkensä niin Amandaan kuin hänen äitiinsä. Amandasta on tullut kovan luokan bilettäjä, joka juo aina liikaa, eivätkä kaikki siksi viihdy hänen seurassaan. 

Äiti tarvitsee apua. En ymmärrä, miten hän ei itse näe sitä. Hänellä on hoitoalan koulutus, miten hän voi olla niin sokea? Hän yritti saada minut lasten ja nuorten psykiatriselle vastaanotolle, mutta en suostunut. Olisin ehkä suostunut, jos hekin olisivat käyneet juttelemassa jonkun kanssa, osoittaneet, että kyse oli koko perheestä. 

Tämä taitaa olla ainoa asia, joka yhdistää minua ja Caroline Hedmania: kahelit, todellisuuspakoiset äidit.

Kaikki kolme tuntevat toisensa. Sofia ja Amanda ovat olleet ystäviä jo kuusivuotiaista, Carolineen Sofia tutustui yliopistossa. Amanda ja Caroline tuntevat toisensa Sofian kautta, mutteivät ole varsinaisesti ystävystyneet.

Caroline aikoo järjestää vuoden ikimuistoisimmat juhlat juhannuksena vanhempiensa huvilalla, joka on - tietenkin - melkoinen lukaali. Myös Amanda on kutsuttu, mutta Amandalle juhannukset ovat aina erityisen vaikeita, sillä silloin olisi Isakin syntymäpäivä.  

Carolinen juhannusjuhla tulee olemaan spektaakkeli. Kaikki mitä hän tekee, on suuren luokan tapahtuma. Jos hänen julkaisemallaan instapäivityksellä ei ole puolessa tunnissa tuhatta tykkäystä, hän tuntee epäonnistuneensa. Eivätkö ihmiset ymmärrä, että niiden kehittely on aina tuntien työ? Onneksi äiti ehdottaa alkukesälle lomamatkaa ja aurinkoisilla päivityksillä tyylikkäästä kohteesta on helppo saada tilille nostetta. Ystävät eivät ymmärrä miksi hän ottaa suihkurusketuksen ennen etelään lähtöään, eikö siellä rusketu? Idiootit. Ei kai Caroline voi näyttää kalpealta bikinikuvissaan. 

Ja ne juhannusjuhlat, niistä ei tulekaan täydelliset, mikäli kaikki mikä kytee pinnan alla pääsee irti... 

En ehkä ole kirjan varsinaista kohderyhmää sillä voisin olla päähenkilöiden äiti, mutta tämä vaikutti ja kosketti. Minussa heräsi ajatuksia siitä, miten vaikeaa on olla nuori aikuinen nykypäivänä ja miten vaikeaa on olla vanhempiensa lapsi yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ei kultalusikka tee elämästä täydellistä. Ystävyys se vasta vaikeaa onkin, etenkin silloin kun ei osaa nähdä asioita ja niiden taustoja, eikä koko maailmaa kuin omasta suppeasta näkökulmastaan, ja näillä nuorilla naisilla on taipumusta siihen. Sofia, Caroline ja Amanda tulivat hyvin erilaisista lähtökohdista ja myös heidän tavoitteensa ja haasteensa siihen pääsemiseksi olivat niin erilaisia, että he eivät osanneet olla toistensa tukena. 

Rakenteeltaan kirja on pitkälti omaa päänsisäistä monologia kaikkien kolmen omasta näkökulmasta. He puhuvat perheestään, työstään, elämästä yleensäkin, paljon myös toisistaan. Ollakseen ystäviä he ajattelevat yllättävän rumasti toisistaan ja toistensa perheistä. 

Käyttämäni äänikirjasovelluksen arvosteluissa lukijaa oli pidetty huonona, joku oli jättänyt kirjan keskenkin heti alussa sen tähden. Ei Willamo minunkaan suosikkejani ole, mutta riittävästi nopeutettuna (1,3) aivan ok. Kolmannen päähenkilön nimen ääntämiseen piti hetki totutella. "Karuliine". (Kuten tässäkin, aina kun Emilia äännetään Emiiilia siitä tulee mieleen Tankki täyteen -sarjan ihana Emmi.) Se näin tasapaksulla äänellä puhuvassa lukijassa tosin on, että kun hän kertoo nuorten naisten ajatusmaailmasta, henkilöistä saa ehkä vielä hieman ylimielisemmän mielikuvan kuin on ollut kirjailijan tarkoitus. Sanon ehkä, koska kirjailija selvästi halusikin tykittää joka suunnasta, ei pelkästään Sofian kohtaamasta rasismista tai Carolinen snobbaavasta äidistä vaan koko nyky-yhteiskunnasta. Tämä on esikoiskirja, mutta mikäli Osmania suomennetaan lisää, luen mielelläni.

Rosa Liksom: Väylä

 

Rosa Liksom: Väylä

Like, 2021

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 7 h 22 min

Jokaisesta tienhaarasta tuli mukaan lisää karjaa, useimpia ajoivat nuoret tytöt kuten nimetön kertoja yhdessä toisella kymmenellään olevan Katrin kanssa, joistain olivat vastuussa vielä pienemmät lapsetkin. Yhdeksänvuotias poikakin saattoi olla jo kelpo työmies.

Nautoja oli letkassa toistasataa, lisäksi vasikoita, hiehoja ja pienempää sonnikarjaa. Pärekoreista kuului kaakatusta, puulaatikoista possujen vinguntaa. Veriklimppejä yskivät vanhukset lotat ottivat eri jonoon, sanoivat että sairaat pääsevät väylän länsipuolelle, kulkutautisairaalaan. 

Postipolkua lähesty muutama vanhempi saksalainen sotilas. Net liityit ensin meän kolonnan perhään, mutta jo kohta ohitit meät. Mie seurasin ko net pyöritit vintilällä joka toisseen sähkötolppaan reiän, tungit reikhään panoksen ja sanoit räjhäyttävänsä sitte ko olemma menheet menojamma. Joka toisen tolpan net sahasit puolivälistä poikki.

Kun he pääsivät väylän rantaan, kävi ilmi, että äiti ja setä olivat jo menneet länteen, vaikka alunperin oli sovittu että nämä odottavat heitä tyttöjä ja karjaa. 

Kotona tytön äiti oli tuijottanut ikkunasta ulos ja sanonut, että jos olisi tiennyt millaista oli elämä maalaistalossa, ei olisi koskaan tullut. Äiti olikin melko kiinnostava hahmo tässä tarinassa, kykenemätön tarjoamaan tyttärelleen turvaa jota tämä olisi nuorella iällään ja vieläpä sotatilanteessa kipeästi tarvinnut, mutta ilmeisesti hän oli niin rikki, ettei kyennyt parempaan. 

Evakot ja pakolaiset ovat viime vuosina termeinä hämärtyneet, jopa lähentyneetkin, vuonna 2015 käynnistyneiden tapahtumien jälkeen. Itselläni ei ole sukua rajantakaisessa Karjalassa, oman isäni vanhemmat olivat ruotsia äidinkielenään puhuvia suomenruotsalaisia jotka kuitenkin antoivat lapsilleen suomalaiset nimet. Mieheni taas on molemmin puolin karjalaista evakkosukua. Hän on koko ikänsä, yli 50 vuotta, asunut tällä samalla kylällä jonne hänen isovanhemmilleen, kuten muillekin samalta kylältä lähtöisin oleville evakoille, osoitettiin talonpaikat. Vuorotellen nämä rakensivat toisilleen talkoilla rintamamiestalot. Mieheni mummon talossa asui kolme perhettä: mummo ja pappa sekä heidän kaksi tytärtään perheineen. Kun lähestyttiin 80-luvun puoltaväliä ja mieheni oli lukiossa, molemmat siskokset raivasivat mummon ja papan maille omat tontit ja rakensivat talonsa viekukkain. Siihen asti mieheni asui ja eli mummon ja papan kanssa, eikä koskaan kuullut heidän puhuvan itsestään tai menneisyydestään pakolaisina, vaan aina evakkoina. 

Mieheni mummo oli paikallisen Karjala-seuran pääorganisaattori, kirjoittaen mm näytelmiä joita he kiersivät esittämässä valtakunnallisilla kesäjuhlilla. Mieheni ei aina ollut yhtä innoissaan pakollisista osallistumisista kaikkeen toimintaan, etenkin vastahakoiset hiihtokilpailut ovat porautuneet mieleen, mutta on toisaalta hyvin tietoinen juuristaan ja on tehnyt valtavan työn vuosien mittaan virtuaalista sukupuuta rakentaessaan. Joka kerta kun hän kuulee jonkun rinnastavan Karjalan evakot ja pakolaiset, reaktio on sama. Hän vinkkaa heille, jotka eivät erota termejä toisistaan: Pakolaiset lähtevät pois sodan jaloista. Osa lähtee, valtaosa jää, jokainen perhe tekee oman päätöksensä. Evakot, oman maan kansalaiset, määrättiin valtion toimesta lähtemään kodeistaan.

Kirjassa puhutaan moneen otteeseen pakolaisista ja vaikka Lappiinkin annettiin evakuointimääräys, oli siinä eroa Karjalan vastaavaan. Lapin ja lähiseutujen siviiliväestöstä evakuoitiin noin 75% ja valtaosan evakkotaival jäi melko lyhyeksi. Jälkeenpäin onkin kauhisteltu sitä, miten tiheästi miinoitettuun maahan annettiin lupa palata niin pian. 

Äänikirjan lukijaa on paljon kehuttu suorituksestaan. Saksman kuuluu yleensä suosikkeihini, nyt minulla kesti tovin tottua murteen ääntämiseen, mutta kyllä se ennen pitkää lakkasi häiritsemästä. 

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

Like, 2021

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 10 h 18 min

Lokakuu 2019.

Ilma-akrobaatti Nella ja taiteilija Linda olivat liittyneet harrastajateatteriporukkaan pari vuotta aiemmin, mutta nyt Linda oli kateissa, ollut jo kesäkuusta lähtien. Todennäköisesti hän on kuollut, mutta Nella ei halua sitä uskoa. Uudessa produktiossa Nellalla piti ensin olla vain pieni rooli, muutama yleisöä kohahduttava ilma-akrobatianumero, mutta Lindan kadottua esitystä oli muokattu ja nyt Nella esittäisikin uutta hahmoa, merenneitoa, jonka pienen syrjäisen kylän kalastaja löytää verkoistaan ja vie kotiinsa.

Nella ja Linda olivat muuttaneet Helsinkiin yhdessä, sitä ennen he olivat opiskelleet Vaasassa. Helsingissä Linda oli alkanut seurustella Oliverin kanssa ja viime ajat pitänyt asuntoa lähinnä varastonaan. 

Nella hätkähti kun sai postissa kirjeen, jossa oli vain yksi virke kaunokirjoituksella. Minä tiedän mitä tapahtui merenneidoille. Kirje oli samanlaisessa kuoressa, missä kutsukortti Lindan taideprojektiin Varjakansaarelle oli tullut.

Kesäkuu 2019.

Et koskaan uskonut, että meitä on olemassa. Uskoisitko, jos nyt kertoisin? 

Meillä on ilo ja kunnia kutsua Teidät ympäristötaideprojektimme 

Mitä tapahtui merenneidoille 

avajaisiin Varjakansaarelle, Ouluun, 8.6.2019. 

Korttiin on painettu kuva pyrstöstä, josta tihkuu mustaa nestettä. Kun katseeni osuu siihen, minua alkaa puistattaa, enkä pysty lukemaan pidemmälle.

Jo lossimatka on osa kokonaisuutta, taideteosta, joka on kätketty saaren sopukoihin. Näyttelyvieraiden on tarkoitus kiertää saarta sen palaset löytääkseen. Nelli tai Oliverkaan eivät tienneet sen enempää produktiosta, jotenkin se liittyi Varjakansaaren historiaan, etenkin sen edustalla 1907 tapahtuneeseen veneturmaan jossa oli kuollut kaksikymmentä naista ja tyttöä. 

"Mitä sä tekisit, jos tietäisit jotain mitä kukaan muu ei tiedä, kertoisitko?"

"Mennään", toistan.

"Vastaa ensin."

Äkkiä Lindan silmissä vilahtaa jotain mitä en ole niissä aiemmin nähnyt. Pelkoa, paniikkia, jotain kammottavan synkkää. Haluaisin ravistella häntä.

"Sellaista mitä kukaan ei halua kuulla."

"Mä pysyisin hiljaa ja jatkaisin elämääni", sanon liioitellun hitaasti. 

"Mä yritin kertoa, mutta kukaan ei kuunnellut", Linda sanoo hiljaa. Hän luo vielä viimeisen katseen muistomerkkiin.

"Mä olisin mieluummin ollut siinä veneessä."

Linda oli tehnyt pohjatyötä taideteokseensa jo kymmenen vuoden ajan ja nyt kuukauden päivät työstänyt sitä saaressa työryhmänsä kanssa. Avajaisiltana Linda oli heitä sovitusti rannassa vastassa, mutta ketään muuta ei näkynyt. Ei taiteilijoita, ei muita kutsuvieraita. Kaikki on yhtäkkiä ihan liian outoa.

Kuulen kuinka vesi lainehtii umpeen naulatun kaivon seinämiin muutaman metrin päässä minusta. Tuijotan luukkua. Kauhu tykyttää sisälläni. Hakanen on paikoillaan. Se ei voi olla mahdollista. Avaan hakasen, se on paksu ja jäykkä. Tiedän että sitä on mahdotonta avata sisältä käsin. Tiedän, koska olen kokeillut. Pudonnut takaisin pohjalle ja yrittänyt uudestaan. Huutanut, kunnes tajunnut, ettei kukaan kuule. Tuntenut maan sortuvan allani, vajonnut. Tuntenut kädet, jotka kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minua alaspäin. Pyrstön, joka pyyhkäisi pohjettani. Niljakkaat suomut. Tuijotan alhaalla odottavaa pimeyttä.

"Linda", kutsun hiljaa. Kohotan taskulamppua ja sytytän sen. 

Siitä huolimatta, että psykologinen jännitys onkin dekkareiden joukossa minulle mieluisinta cozy crimen ohella, tämä oli omaan makuuni jo liiankin pelottava, paikoitellen ennemminkin kauhua. Lisäksi tuon ylläolevan lainauksen kaltaista tapahtumaa jatkui ja jatkui loputtomiin. Kuuntelin kerran kirjaa sängyssä, pimeässä nukahtamista odotellen ja sen ensimmäistä aavemaista käännettä aavistamatta, jolloin tempaisin luurit korvilta kesken lauseen, kun en enää halunnutkaan kuulla mitä saarelta löytyi samanlaisessa yön pimeydessä missä itse puoliunisena olin. Loput kirjasta kuuntelinkin visummin hereillä ollessani. 

En pitänyt kirjan lukijasta ollenkaan, minua vaivaa tällainen jopa suomalaiseksi lukijaksi tunteeton tasainen pajatus. Ajan mittaan siihenkin tottui, mutta odotin kyllä pitkään kirjan loppumista. Oletan, että suomalaiset keskimäärin haluavat mahdollisimman neutraalin lukijan (miksi muuten meillä näitä suosittaisiin), mutta olisin toivonut lukijalta edes hiukan osuutta sen psykologisen jännitteen luomiseen. Kuuntelen tällä hetkellä melkein puolet ajasta englanniksi ja enkkulukijoiden eläytyminen tekstiinsä on täysin erilaista, minulle mieleisempää

Janne Saarakkala: Sen pituinen se

Janne Saarakkala: Sen pituinen se (la belle epoque finnoise)
Like, 2020
Lukija: Karlo Haapiainen
Kesto: 14 h 17 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Saarakkalan esikoisromaani on ison tuntuinen kirja. Aiheita heteroseksuaalisuuden ulkopuolelta käydään läpi laajalti ja aikatasollisesti liikutaan pitkin poikin 1970-luvun ja 2010-luvun välillä.

Liikkeelle lähdetään Unioninkadun kommuunista vuonna 2001, syyskuussa, kun lentokoneet ovat juuri edellispäivänä törmänneet WTC:n torneihin. Viisivuotias Nero juoksee innoissaan vastaan, kun ovesta tulee Tom. Kaikista kandidaateista Tom on kyllä paras. Parempi kuin Ndee, Neron oikea isä ja oikeastaan parempi kuin kukaan, kenen kanssa Erika on jotain viritellyt. Nyt vastassa on kuitenkin rujo näky, mies on ottanut kunnolla osumaa, silmätkin ovat lähes muurautuneet kiinni. Siinä nyt ei mitään uutta ollut, että mies oli ollut teillä tietymättömillä kaksi viikkoa, mutta yleensä mies edes soittaa välillä ja nyt Erika oli ollut huolissaan. Kai Tom on kuitenkin kuullut, mitä eilen oli tapahtunut?

Helpotusta se kai pohjimmiltaan oli, että vihdoinkin se alkaa, vihdoinkin jotain todellista tapahtuu. Keittiössä talouspaperiteline kolahtaa lattialle. 
Mutta se ei alkanut, kolmannen maailmansodan mahdollisuus vain välähti ja tuhansia ihmisiä kuoli. Kädet vapisevat vieläkin. 
Nero tuo talouspaperia. Pitkä valkoinen kaistale, joka ulottuu keittiöön saakka. Erika repäisee palan ja ojentaa sen Tomille. 
"Niistä nenäsi, räkänokka." Hän silittää Tomin tukkaa ja huomaa että päässäkin on haava. 

Vuosi sitten avatusta Herkuleksesta, homojen yökerhosta, oli tullut Tomin kantapaikka. Siellä hän oli tavannut Iljan, viisikymppisen pietarilaisliikemiehen, joka oli tullut huvittelemaan homoystävälliseen Helsinkiin. Yhteisen yön jälkeen Ilja oli kutsunut hänet kakkosasuntoonsa Viipuriin, Pietarin kotiinsa miehiä ei voinut viedä. Mutta Iljaa ei hakattu, hänet pakotettiin katsomaan vierestä kun Tom mukiloitiin.

Kun Erika oli tavannut Ndeen Tansaniassa, yhteisöteatteriprojektissa 1995, miehestä huokuva african pride, ylpeys ja omanarvontunto olivat vetäneet häntä puoleensa, samoin miehen missio, miten afrikkalaisten kansojen tuli löytää uudelleen juurensa. Ndee itse oli aloittanut työuransa kaivoksessa nelivuotiaana, mutta onnistunut pääsemään stipendin turvin kouluun ja musiikin ja tanssin laitokseen yliopistoon asti. Liitto Ndeen kanssa jäi kuitenkin lyhyeksi. Heillä oli niin erilaiset käsitykset esimerkiksi seksistä, aina samaa lähetyssaarnaajaa, miehen mielestä Erika oli pervo. Tansanialaiset naiset eivät käyttäydy sängyssä himokkaasti kuin miehet.

Erika ja Tom(i) olivat tunteneet peruskouluajoista, heidän takaumissaan käydään siellä täällä kasiluokasta lähtien, kun tuolloinen opettaja julistaa faktana, ettei 13-vuotias voi tietää olevansa homoseksuaali. 90-luvun alussa Erika taas oli parikymppinen teatteritaiteen opiskelija, kommunistinuori joka seurasi politiikkaa ja yhteiskunnan muutoksia. Erikalla oli tuolloin poikaystävä Valtteri, Tomi (silloin vielä i:llä) nauroi heidän teinirakkaudelleen, etkö tajua, että Valtteri on sitä paitsi homokin. Erika ja Valtteri hakivat yhdessä teatterikorkeakouluun ohjaajantyönlaitokselle, mutta kun Erika laittoi välit poikki juuri ennen kuin opiskelemaan päässeiden nimilista julkaistiin, Valtteri vaikutti helpottuneelta vaikka muuta esittikin. Poikaparka, Erika ajatteli, tulee pian pettymään, ei mitään ansioita, liian nuorikin, innokas kyllä, mutta tuuliviiri ilman mitään punaista lankaa. Maailma luhistui hetkeksi, kun Kulttuuritalon ovessa oli Valtterin nimi, muttei Erikaa.

Ilman sitä torjutuksi tulemisen kokemusta Erika ei olisi ikinä löytänyt yhteisöteatteria, tai oivaltanut miten kertakaikkisen mätä instituutio perinteinen taideteatteri on. Suurimmalta osin pelkkää piehtarointia porvarillisen parisuhteen ongelmissa. 

Kirjan toinen osa keskittyy enemmän Valtteriin ja kolmas osa Tomiin. Toinen osa alkaa vuodesta 2005 mistä edetään lähemmäs nykyhetkeä. Valtterilla on monta rautaa tulessa, Hesari on kutsunut häntä eturivin avantgardistiksi, hän on poikkitaiteellisen Lemuria-ryhmän perustajajäseniä. Seksuaalisuutensa suhteen hän onkin enemmän hukassa kuin taiteensa. Tom on ollut tien päällä viimeiset kolme vuotta ja on nyt päätynyt lomalle Istanbuliin uuden tuttavuuden, amerikkalaisen Davidin kanssa. Samaan paikkaan on päätynyt myös Valtteri.

Naisten niin sanottu peniskateus, josta Freud kirjoittaa, mitä jos miehiä vaivaa päinvastainen. Valtteri on valmis tunnustamaan sen heti, ja purkaakseen ajattelun painetta hän ryhtyy kuivaamaan tukkaansa kiihkein liikkein. Vaginakateus ei ole Valtterille vain jotain henkistä vapauden kaipuuta, jollaisena heteromiehet sen ehkä kokisivat. Se ei ole myöskään vain emansipaatiota, sukupuoliroolien kriittistä tarkastelua ja uudelleen tulkintaa, jota Valtteri ehdottomasti kannattaa, vaan fyysistä kateutta. Valtteri uneksii, että hänen peräreikänsä olisi pieni, kaiken nielevä vagina.
 
Kirjan edetessä Nerosta kasvaa täysi-ikäinen, Tom kaipaa monet kerrat tukea eikä koskaan asetu aloilleen.

Shooting stars never stop
Even when they reach the top

Tämä oli todella kiinnostavaa ja koukuttavaa, ja ihailtavan rohkeaa. Jos tämä on teatteriohjaaja Saarakkalan esikoinen, mitähän voikaan odottaa jatkossa! Näkee, että kirjaa on työstetty ajan kanssa. 

Pidin Erikasta vahvoine mielipiteineen ja tunsin osin samaistuvani tiedostavaan, kouluikäiseen Erikaan. Kirjassa on mukana loppua kohden enenevissä määrin hyvin suorasukaista seksiä, sekä aktien kuvailua että seksistä keskustelua ja omia päänsisäisiä ajatuksia. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, mutta ainakin itse koin tekstin kokonaisuudessaan melko luontevaksi ja mukaansa vetäväksi. Varoitan kuitenkin, ettei seksin määrä ja homoseksin yksityiskohtainen kuvailu sovi jokaiselle lukijalle. Tiivistää olisin kirjaa hieman voinut.

Osallistun kirjalla koko kesäkuun kestävään Pride-lukuhaasteeseen johon tämä kirja on juuri omiaan. Vinkkinä kaikille, jotka etsivät vielä luettavaa. 

Tuuli Salminen: Rannalla poika

Tuuli Salminen: Rannalla poika
Like, 2019
300 sivua

Olga on ammatiltaan psykiatri ja teini-ikäisten Merin ja Johanneksen äiti. Ex-mies Markuksella on uusi vaimo ja pienet kaksoset, mutta välit ovat pysyneet hyvinä.

Olga on haaveillut muuttavansa Helsingistä pienemmälle paikkakunnalle ja niin hän on ostanut vanhan, vaaleankeltaisen talon ja vuokrannut työhuoneen uuden kotikaupungin yksityiseltä klinikalta. Pikkukaupungin asiakkaat ovat vähän erilaisia mihin hän on tottunut, eikä Helsingissä törmännyt asiakkaisiinsa marketin hyllyjen välissä. Hövelisti Olga antaa asiakkaille alennusta kun nämä valittavat rahojensa vähyyttä ja uusii reseptejä silloinkin kun tietää, ettei oikeastaan pitäisi. Ja sitten hän alkaa saada viestejä. 

Yöllä Olga herää puhelimensa mitättömän hiljaiseen inahdukseen. Kestää hetken ennen kuin unesta jähmeät aivot ymmärtävät lukemansa. 
Näin sinut. Olit parin metrin päässä ja haistoin hajuvetesi. Ja nyt olet lehdessä joka juuri kopsahti luukusta. 
Hänen ammatissaan näitä välillä tulee. Heti aamulla hän tarkistaisi, onko hänen yksityinen numeronsa livahtanut lääkärikeskuksen nettisivuille.

Lasten fiilikset muutosta ovat ristiriitaisia. Tytär Meri on aikaansaava nuori nainen, joka remppaa itse huoneensa ja hoitaa perheen ruokaostoksetkin niin, että kun Meri lähtee kesäksi au pairin hommiin Italiaan, Olga ei kunnolla tiedä mitä Johannes haluaa edes syödä. Johannes on aika lailla Merin vastakohta, arka poika joka viihtyy läppärin ääressä ja ikävöi siskoaan, pelkää ettei tämä palaa kotiin. Ja ulkona pimeässä sitä paitsi tuntuu liikkuvan joku. 

Metsässä tosiaan liikkuu monenlaista, pienestä hämähäkistä kettuihin. Metsässä on myös poika, läheisestä vastaanottokeskuksesta hatkat ottanut teini-ikäinen. Hän on pakomatkalla; netissä hänestä leviää arkaluontoinen video ja poika pelkää että hänet vielä tapetaan sen tähden. Poika on kuitenkin loukannut jalkansa sen verran pahasti, että pakomatka on tyssännyt Olgan talon viereiselle kalliolle. Jalka tulehtuu ja ulkona yöt nukkuva kuumeinen poika pahoinpidellään. Johannes näkee tapahtuman ja kutsuu äitinsä apuun. Poika ei halua sairaalaan ja Olga lupaakin hoitaa häntä kotonaan. 

Ovatko tässä talossa asuvat äiti ja poika? He ovat kaukana toisistaan silloinkin, kun he puhuvat toisilleen. Sitten kun hän jaksaisi, hän kysyisi missä isä, sisarukset ja isovanhemmat ovat. Täällä isät eivät katoa sotiin, mutta ehkä heitä kuolee kylmyyteen ja pimeyteen tai ehkä painostava hiljaisuus ajaa heidät kodeistaan.

Rannalla poika on aika eri tyyppinen romaani kuin Salmisen esikoisromaani Surulintu josta pidin arvosteluni mukaan asteikolla 1-5 seitsemän tähden verran eli melkoisesti. Niin pidin tästäkin.

Tämä ei tosin ole ihan ensimmäinen viime aikoina lukemani kirja jossa a) päähenkilö on psykiatri / terapeutti ja b) mukana on maahanmuuttajia. Sen ymmärtää että pakolaisaihe on tällä hetkellä teema johon kirjailijat haluavat tarttua ja veikkaan että ilmastonmuutos on seuraava buumi, mutta mikä selittää terapeuttien suosion? 

Edellinen kappale ei ole moite, ei ollenkaan. Tässä kirjassa on varmasti kiinnostavin ja monipuolisin maahanmuuttajanäkökulma jonka olen aikoihin lukenut ja vähintään yhtä kiinnostava on Olgan ja hänen lastensa elämä. Joutaisitte lukea tämän tekin.

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi

Like, 2019

351 sivua

Charlesin (tai Kaarlen kuten häntä kotona kutsutaan) isovanhemmat ovat muuttaneet tsaarin ajan Suomesta Amerikkaan paremman elämän toivossa, kun Kaarlen isä Timo sekä Janne-veli olivat ihan pieniä natiaisia. Nyt eletään 1930-lukua ja suuri lama on iskenyt Amerikkaan. Kun amerikansuomalaisten kokoontumisissa käy puhemiehiä värväämässä työväkeä Karjalan tasavaltaan, siemenet putoilevat otolliseen maaperään. 

Kuka teistä muka pitää huolta depression aikana? Luuletteko, että ruotsalaiset veljet pitävät puolianne? Minnesotassa he julistivat kovaan ääneen, että suomalaiset ovat skammia, mongoleja, pohjoisen intiaaneja. Siksi töitä on niin vaikea löytää, kun meitä hyljeksitään. Amerikka on mahdollisuuksien maa, jes, näin se on. Mutta mitä te olette täällä saaneet? Työläiset saavat täällä maistaa pamppua, juu nou.

Karjalan tasavallassa ei tunneta lamaa, se on työläisten oma valtakunta jossa työläiset päättävät solidaarisesti omista asioistaan. Tämän uskoo koko ajan useampi ja Minnesotastakin perhe toisensa jälkeen myy omaisuutensa ja lähtee matkaan rapakon taa. Kaarlen isänkin tekee koko ajan enemmän ja enemmän mieli lähteä matkaan ja vaikka äiti ei ole varma onko tämä nyt enemmän siinä myötä- vai vastamäessä rakastamista, myöntyy hänkin lopulta lähtemään, mukana lapset Kaarlo ja Kati. Samalla matkaan lähtevät saman kylän Albert ja tyttärensä Linda. Miehet uskovat työllistyvänsä Karjalassa helposti, Timo on taitava mekaanikko ja Albert purkaa osiin ja laivaa mukanaan oman sahansa. 

Kaarleltakin kysytään ennen muuttopäätöstä mitä mieltä hän on asiasta. Poikahan nyt lähtee mukaan minne vain, kunhan siellä luvataan olevan lentokoneita. Kaarle on pienempänä hypännyt vajan katolta yrittäen päästä lentoon ja kun Janne-setä vei pojan katsomaan kuuluisan Charles Lindbergin lentonäytöstä, kävi hänelle lopullisen selväksi se, että elämässä tärkeintä on päästä yläilmoihin.

Albertin tytär Linda on suunnilleen Kaarlen ikäinen, eivät he varsinaisesti ystäviä ole, pikemminkin Linda aina kiusoittelee Kaarlea ja jaksaa muistuttaa pojan epäonnistuneesta lentoonpääsy-yrityksestä.

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

...

- No, etkö älyä edes suuttua? Kolme Arpea sanoi sinua Tulisiiveksi, kun ne rätit, joista teit siivet, olivat punaiset ja keltaiset. 
- Minusta tuo oli hyvä runo. Helppo muistaa, kun ne sanat muistuttavat toisiaan. 
- Äh, ne ovat riimejä. Selkään, pelkään, taivaan, vaivaan. Niiden tarkoitus on jäädä mieleen. Mutta sinä et ymmärtänyt koko juttua, tämä oli pilkkaruno. Ei kukaan tollo voi tykätä runosta, jossa häntä pilkataan.
Kohautin olkapäitäni. Linda nakkasi runon maahan. Kun hän käänsi selkänsä, poimin paperin, taittelin sen kasaan ja tungin taskuuni. 

Tulisiipi on erittäin vetävästi kirjoitettu, koko ajan tiukasti otteessaan pitävä tarina siitä, mihin vahva usko parempaan huomiseen voi viedä ja miten siitä voi selvitä, kun kyse on Neuvostoliitosta. Miten on valittava keneen voi luottaa vai voiko keneenkään, miten halpa on ihmishenki Stalinin vallan alla, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään vain selvitäkseen ja miten tärkeäksi jo se pelkkä selviytyminen noissa olosuhteissa tulee. Ja miten kaiken sen keskellä voi unelmoida lentämisestä korkeammalle kuin tietää olevan mahdollista. 

Annan kirjalle täydet viisi tähteä. Tai oikeastaan ihan kaikki, mitä avaruudesta löytyy.