Testasimme leivontakirjaa; Olga Temonen: Olgan pullakirja

Olga Temonen: Olgan pullakirja

Olgan pullakirja pitää sisällään sen mitä nimellään lupaa, eli paljon erilaisia pullia. Testasimme niistä kookos-valkosuklaatäytteiset pullapitkosta kierrepulliksi muokattuina. Minulle uutta Olgan ohjeissa oli tomusokerin käyttäminen täytteissä normaalin hienosokerin sijaan.

Kirjan kuvitus oli runsasta ja monissa kuvissa oli tunnelmaa luomassa lapsia ja perheen lemmikeitä. Kirjassa oli kokonaisia kuva-aukeamia, joissa ohjeita ei ollut ollenkaan, joten Olgan pullakirja on paitsi leivontakirja myös selailukirja.

Kookos-valkosuklaatäytteiset kierrepullat kuvassa
vasemmalla, oikealla perinteisiä voisilmiä.

Monella ohjesivulla leivonnaisen kuva oli reilusti sivun kokoinen ja ohje sai aukeaman toisen sivun. Määrällisesti ohjeita ei siis ole niin paljon kuin kirjan paksuus antaisi odottaa, mutta kuitenkin kattavasti niin arkeen kuin juhlaan ja eri vuodenaikoihin.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina 

Otava 2011, 607 sivua 

Laila Hirvisaari on jakanut Venäjän keisarinna Katariina II:n elämäkerran kahteen tiiliskiviromaaniin; Minä, Katariina sekä Me, Keisarinna. 

Katariina on todellisuudessa saksalaisen ruhtinassuvun prinsessa Sophie, joka 14-vuotiaana naitetaan Venäjän tulevalle suurruhtinaalle Pietarille, joka on vain vuotta vanhempi pojankoltiainen. Venäjää halllitsee tuolloin keisarinna Elisabet jolla ei ole omia lapsia. Katariinan kauhuksi Pietari vihaa peseytymistä ja täyttää aviovuoteen mieluummin tinasotilailla kuin suvunjatkamispuuhilla. Elisabet tahtoo Katariinalta vain pojan, muuten tyttörukalla ei ole merkitystä. Muutenkin Elisabet tuntuu lähes hysteerisesti pelkäävän kaikkea, erityisesti sitä että Pietari tapattaa hänet päästäkseen nopeammin valtaan.

Kirjassa Katariina on jo iäkäs, kyseessä ovat siis hänen muistelonsa nuoruusvuosiltaan. Jälkimmäinen osa käsittelee Katariinan aikaa hallitsijana, ensimmäinen kattaa vuodet Saksasta lähdöstä siihen, miksi Katariinasta tuli tsaarinna eikä vain tsaarin puoliso.

Tässä romaanissa oli puitteet valmiina aivan mihin vaan. Sen sijaan Hirvisaari on kirjoittanut rakenteeltaan puuduttavat muistelmat joissa Katariina muistelee ja puolustelee ja käy läpi vanhoja muistiinpanojaan yhdessä Leonin, ylikamariherran ja uskotun ystävän kanssa. Juuri Leonin kanssa käydyt keskustelut tuovat kirjaan pitkän miinuksen. Katariinan oma elämä ja Venäjän hovi lukuisine juonitteluineen sen sijaan oli sitä antoisaa historiallista lukuromaania jota odotinkin. 

Kahlattuani kirjan läpi vannoin että toinen osa saa jäädä lukematta. Mutta saa nyt nähdä, olen jo hieman alkanut lämmetä jatko-osallekin ;-)

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä 

Into 2015, 209 sivua

Suomennos: Taru Salminen 

Park So-Nyo oli tulossa Souliin tapaamaan aikuisia lapsiaan kun hänen otteensa kirposi miehensä kädestä ja he joutuivat tungoksessa erilleen. Mies ajautui metrovaunuun, vaimo jäi metron laiturille. Kun mies palasi seuraavalta pysäkiltä takaisinpäin, oli vaimo jo kadonnut jäljettömiin. 

Etsiessään 69-vuotiasta äitiään lapset, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, käyvät vuoronperään läpi syyllisyydensekaisia muistojaan äidistä. Nyt kun äiti on kateissa, tuntuu että moni asia olisi pitänyt tehdä toisin, olisi kuulunut pitää enemmän yhteyttä. Äidistä / vaimosta myös selviää matkan varrella yllättäviä asioita. 

Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteesta, jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan. Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut viideksikymmeneksi vuodeksi, muistui elävästi mieleesi. Vasta sen jälkeen kun vaimosi katosi, hän tuntui todelliselta, kuin olisit voinut ojentaa kätesi ja koskettaa häntä. 

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani. Olin yllättynyt siitä suoruudesta jolla lapset ruotivat välejään äitiinsä, miten paljon vihaa ja kiukkua he olivat tunteneet. Ehkä se yllätti niin paljon kun kyseessä on kulttuuri jossa suku on edelleen niin tärkeä ja ikään kuin kaiken ydin, päinvastoin kuin Suomessa enää pitkiin aikoihin. 

Pidinkö tuosta ah-niin-täydellisestä ja uhrautuvaisesta äidistä joka hoiti kaiken koiranpennuista orpolapsiin, antoi kaiken pois eikä pitänyt itsellään mitään? No en. Tarkoitus kai olisi,  mutta kynnysmattomaiset ihmiset ovat aina herättäneet minussa enemmän ärsytystä kuin sympatiaa. Toinen tytär erottui jonkin verran edukseen, jos unohdetaan syyllisyydentuntoisuus niin kummallisista asioista kuin persimonipuun istuttaminen oikeaan paikkaan. Onko kyse sitten kulttuurierosta vai jostain muusta, en kuitenkaan löytänyt romaanista yhtään erityisen mieleistä henkilöä saati sellaista johon olisi voinut samaistua. Mielenkiintoisinta tässä oli ehkä se, miten aikuiset lapset alkavat tällaisessa tilanteessa nähdä vanhempansa individuaaleina eivätkä vain äitinä ja isänä.

Pertti Lassila: Armain aika

Pertti Lassila: Armain aika 

Teos 2015, 147 sivua 

Merenrantahuvilassa viettävät kesää he kolme, isoisä, äiti ja poika. Kimmo-poika on vielä lapsi, sellainen joka käy mato-ongella ja hoitaa haavoittunutta lokkia. Eila-äidiltä sota vei kaksi miestä mutta jätti pojan. Sota oli vielä silloinkin, kun isoisä Kaarlo menetti vaimonsa rintasyövälle. Kaikki saavat vuorollaan avata elämäänsä ja menneisyyttään, paitsi Kimmo joka elää tässä hetkessä. 

Kimmo eli kesää kuin päivää, joka toistui ja oli sama ja uusi kuin hän olisi ollut maailmassa, jossa ei enää ole oleva aikaa. Poika oli ajattomuuden armossa, ajan armottomuus ei häneen koskenut, ja Eilasta tuntui, että lapsen toimissa ja maailmassa oli syvä mieli, joka oli tosi mutta häneltä itseltään vajonnut tavoittamattomiin, jos sitä oli ollutkaan. 

Lassilan tyyli kirjoittaa on hyvin selkeä, suoraviivainen. Äidin ja isoisän kertomuksia elämästään luin mielelläni, mutta Kimmon osuuksille en syttynyt yhtä suuresti. Kirjailija on selvästi luontoihmisiä ja kiinnostunut erityisesti linnuista, minä myönnän pitkästyneeni lokkiosuuden aikana. Minulle jäi sen tähden tästä pienoisromaanista hieman sekavat fiilikset, koska toisaalta esimerkiksi se miten Eila kertoi elämästään oli niin kaunista ja karunpuoleisen yksinkertaista ja realistista ja juuri siinä se kauneus olikin. 

-En pitänyt siitä, minkälainen minusta tuli, uudesta itsestäni. Minä olin nuori nainen, jolla oli ollut suuri rakkaus, ja minä olin ollut Einon suuri rakkaus. Kauneus oli ollut minussa. En tarkoita, että olin kaunis katsella, vaikka en rumakaan ollut, vaan että olin kaunis omassa mielessäni, kevyt perhonen, jota tuuli kantaa. Se oli ilo, joka sen teki, ja siksi olin kaunis sisältä ja ulkoa, en osaa sitä toisin sanoa, kauneus täytti ja nosti minut. Sen tilan otti suru, eikä kauneudelle jäänyt tilaa. Suru painaa, siinä ei ole kauneutta. Sellainen minusta tuli. En pitänyt siitä mutta en sille mitään voinut, ei ihminen voi. Se, mitä olin ollut, alkoi minusta näyttää lapsekkaalta. Sillekään en mahtanut mitään. Ilon tyttö, joka oli niin rakastunut ollut, näytti naurettavalta, ei edes säälittävältä, vaan naurettavalta. Minä katselin entistä itseäni kylmästi, sitä nuorta naista, joka oli ollut pelkkää rakkautta, iloa ja onnea.

Pienenä kuriositeettina; kirjailija on selvästi viehättynyt harvemmin nähdystä tuhto-sanasta, kun käyttää sitä sivulla 30 jo ainakin kolmannen kerran. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan Hectorin valintaa.

Liisa Rinne: Odotus

Liisa Rinne: Odotus 

Atena 2015, 181 sivua 

Ailan syli asettui, sai olla äiti. Hän lukitsi heidät rakkauden tiukkaan valtakuntaan, jossa kaikki oli vakaata. Mikään ei keikkunut vaan levittäytyi jalkojen alle eheänä laattana. He eivät hypänneet tai pompanneet vaan askelsivat yksitoikkoista marssia pisullepesulle pisullepesulle ja väliin kaalilaatikkoa, valuvaa kuutamokiisseliä ja paakkuista perunamuusia.
Oli isä ja äiti ja sitten oli perhe. 

Emilian elämässä on aika ennen ja jälkeen. Ne lapsuuden vuodet kun hän ei vielä tiennyt olevansa adoptoitu ja kaikki eteenpäin siitä hetkestä, kun hän 13-vuotiaana luistimia autotallista etsiessään löysi ne tietyt paperit. Kolme paperiarkkia joissa Emilia on Silja Mäkinen, jonkin vieraan äidin lapsi. 

Kun Emilia alkaa odottaa omaa lastaan, oman elämän alku mietityttää entistä enemmän. Koskaan Silja Mäkinen ei ole tahtonut kiltisti pysyä rasiassa jonne Emilia on paperit säilönyt, mutta nyt asia on selvitettävä ja biologinen äiti tavattava.

Kun minä synnyin, sinä olit nuori tyttö, paljon nuorempi kuin minä nyt. Pelkäsitkö? Oliko joku sinun kanssasi, vai olitko yksin? Mitä teit ne kaksi kuukautta, jotka minä olin lastenkodissa, kun sinulla oli vielä aikaa muuttaa mielesi, mahdollisuus perua päätöksesi? 

Samalla kun Emilia istuu kahvilassa odottamassa biologista äitiään sovittuun tapaamiseen, jännittää Kerttu Mäkinen aikuisen tyttärensä tapaamista ja muistelee nuoruutensa tapahtumia.

Sulla on Kerttu maailman kauneimmat silmät, tiesitkös sitä? Ei, ei hän ollut tiennyt, eikä sitäkään, miten kävi kun toinen sanoi niin jalkoväli täynnä kevättä.

Aihe oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja teksti oli sujuvaa nykyproosaa. Puheenvuoron saivat Emilian ja biologisen äidin Kertun lisäksi adoptiovanhemmat Aila sekä Lasse. Monesta näkökulmasta lähestyminen oli plussaa, näinkin isoilla asioilla kuin adoptio on kuitenkin monta puolta. Loppuun vain olin hiukan pettynyt, tai oikeastaan siihen mihin vaiheeseen tarina päättyi eikä jatkunut sitä pidemmälle. 

Unohdin kuvata kirjan sen kirjastoon palauttamishässäkässä, joten tällä kertaa kustantajan tarjoama kuva. 

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio: Paperiprinssi 

Amanita 2015, 470 sivua 

Kaukaisella Ohotanmerellä haaksirikkoutunut merikapteeni Sebastian Ross on tehnyt kaksi vuotta vaivalloista matkaa halki Siperian päästäkseen takaisin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kotona häntä odottaa paperiruukki jonka hän on perinyt, ikävä vastuu jota ei halunnut kontolleen vaan ryhtyi mieluummin tutkimusmatkailijaksija karkasi merille jo viisitoistavuotiaana. Haaksirikossa hän kuitenkin vammautui niin ettei pysty enää merille palaamaan ja nyt on päätettävä mitä ruukin kanssa tehdä. 

Ruukkia on viimeiset pari vuotta hoitanut kolmikko jonka muodostavat Sebastianin kasvattanut täti, ruukin saksalainen paperimestari sekä Wilhelmine, sukulaisneiti joka on kirjan naispäähenkilö. Aatelisneidin osallistumista työntekoon ei katsota hyvällä silmällä, naittamissuunnitelmia taas heikentävät myötäjäisten puute sekä tytön pituus, Wilhelminestä kun on kasvanut järkyttävän pitkä naisihmiseksi. Wilhelmine taas ei voi hyväksyä sitä miten Sebastian oli hylännyt isänsä ja tätinsä eikä ilmoitellut mitään itsestään vuosien varrella. 

Wilhelminen isän kuollessa nuori nainen saa huomata oikeuksiensa vähäisyyden. Vastentahtoisesti hän päätyy Helsinkiin, uuden holhoojansa kreivi von Stauden hoteisiin. Helsinkiin päätyy myös Sebastian.

Utrion historialliset romaanit tulee aina luettua suht nopeasti niiden ilmestyttyä. Utrio on kirjoittanut jo yli 30 romaania ja olen käsittääkseni lukenut ne kaikki. 2000-luvulla ilmestyneet romaanit ovat ns epookkiromaaneja ja sijoittuvat aikaan jolloin Suomi oli osa Venäjää. Paperiprinssin myötä lukija pääsee tutustumaan paperin valmistukseen aikana jolloin materiaalina käytettiin vielä lumppua ja raskas työ tehtiin käsin.

Utrion edellisessä romaanissa Seuraneiti päähenkilö Linda oli tyttö jota kuvasin arviossani vietävän kuin pässiä narussa ja toivoin, että seuraavan romaanin päähenkilö olisi jälleen tuttuun utriomaiseen tapaan vahva ja määrätietoinen nainen. Toiveeni toteutui sillä tässä
takuuvarmassa lukuromaanissa Wilhelmine tietää mitä tahtoo ja aikoo jopa kosia itse!

Kirjan kannessa on käytetty Magnus von Wrightin kaunista taulua Annankatu kylmänä talviaamuna ja kannen on suunnitellut Lauri Linnilä.

Lucy Dillon: Ikuisen onnen salaisuus

Lucy Dillon: Ikuisen onnen salaisuus 

Gummerus 2015, 490 sivua 

Suomennos: Ulla Lempinen 

Alkuteos: The Secret of Happy Ever After 2011

Michelle tarvitsee uuden suunnan elämälleen ja perustaa oman sisustustarvikeliikkeen kauas pois kotipaikkakunnaltaan jonne jäävät ymmärtäväinen isä, määräilevä äiti ja aviomies josta Michelle haluaa eron. Liikkeen seinänaapurina olevassa kahvilassa hän kirjaimellisesti törmää Pongoon, kakunpaloja pihistelevään dalmatialaiseen ja tutustuu näin Annaan, talutusnuoran toisessa päässä tuskailevaan, homssuiseen kolmen tytön äitipuoleen. Näin kaksi hyvin erilaista ja erilaisissa elämäntilanteissa olevaa naista ystävystyvät. Kun viereinen kirjakauppa lopettaa toimintansa Michelle haluaa laajentaa yritystään, mutta vuokraisäntä asettaa ehdoksi, että tilassa on edelleen pyöritettävä kirjakauppaa ainakin ensimmäisen vuoden ajan. Kuka olisikaan innokkaampi kirjakaupan pitäjä kuin kirjoja rakastava Anna ja näin naisista tulee myös työtoverit. Kun Michellen menneisyys palaa kummittelemaan ja Annan haaveet omasta lapsesta tytärpuolten ohella uhkaavat romuttua, punnitaan myös naisten ystävyys. 

Oli kivaa lukea kirjaa, jossa kirjat ovat merkittävästi mukana. Päähenkilöistä helpoin olisi monelle varmasti samaistua kilttiin ja mukautuvaiseen, vauvakuumeilevaan Annaan, itselleni hän oli liian kynnysmattomainen ja olisinkin toivonut hänelle toisenlaisen lopun. Annan mies Phil kun on ärsyttävä nahjus joka sysää omien tyttäriensä ongelmat ja kasvukipuilut Annan niskaan kuin tämä olisi taloudenhoitaja eikä Philin vaimo. Michelle puolestaan oli kovin urakeskeinen, joten ei liene vaikea arvata kumman elämä muuttuu enemmän tarinan edetessä. 

Tämä oli ensimmäinen lukemani Dillon, mutta käsittääkseni aiemmissakin kirjoissa on ollut mukana koiria. Tässä Pongon lisäksi seikkailee entisen kirjakauppiaan terrieri joka tarvitsee uuden kodin isännän jouduttua vanhainkotiin. 

Ikuisen onnen salaisuus oli leppoisaa ja lämminhenkistä luettavaa, sivumääränsä takia sitä ei kuitenkaan voi kutsua välipalakirjaksi. Michellen salaisuutta en arvannut, joten senkin paljastuminen jaksoi kiinnostaa loppuun saakka. Eikä se ikuisen onnenkaan salaisuus ainakaan minulle tästä valjennut.