Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

WSOY, 2022

Alkuteos: Apple Never Falls, 2021

Suomennos: Helene Bützow

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 44 min

69-vuotias Joy Delaney ja hänen miehensä Stan olivat luoneet uransa tenniksen parissa, ensin itse pelaten, sitten muita valmentaen. Vuosi sitten he olivat myyneet menestyksekkään tenniasakatemiansa Sydneyssä, koska kukaan heidän neljästä lapsestaan ei tahtonut jatkaa yritystä. Joy kaipasi uutta sisältöä elämäänsä; jos jälkikasvu ei osoittanut kiinnostusta tennisvalmennukseen, antaisivat hänelle edes lapsenlapsia. 

He tarvitsivat uuden persoonallisuuden siirtyäkseen eläkkeelle yhtä vaivattomasti ja vauhdikkaasti kuin ystävänsä. Heidän piti olla vähemmän nyreitä (koski Stania) ja heillä piti olla muitakin harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita kuin tennis. He tarvitsivat lapsenlapsia.

Lapsenlapsia.

Pelkkä sana herätti Joyssa kuumeisia, monimutkaisia tunteita, jotka oli varattu nuorille: kiihkeää halua, vimmaa ja mikä pahinta, pahansuopaa, karvasta kateutta.

Hän tiesi, että yksi pikkiriikkinen lapsenlapsi lopettaisi hiljaisuuden jylyn ja saisi päivät yskähtelemään taas eloon, mutta lapsilta ei voinut pyytää lapsenlapsia. Se oli hyvin alentavaa. Hyvin tavanomaista. Joy oli luullut olevansa kiinnostavampi ja hienostuneempi. Hän oli feministi. Urheilija. Menestynyt liikenainen. Hän ei suostunut mahtumaan tuon nimenomaisen latteuden raameihin.

Toive toteutuisi vielä. Täytyisi vain olla kärsivällinen. Joylla oli neljä lasta. Neljä arpaa, paitsi että hänen neljän lapsensa joukossa oli kaksi sinkkua, joita ei ehkä laskettu arpalipuiksi. Mutta kaksi muuta eli vakiintuneessa, pitkään kestäneessä parisuhteessa.

...

Joy toivoi salaa, että lapset keksisivät jonkin luovan tavan kertoa hänelle raskaudesta, niin kuin muiden lapset aina tekivät YouTubessa. He voisivat esimerkiksi panna ultraäänikuvan lahjapakettiin ja kuvata videon Joyn reaktiosta, kun hän avasi sen: ihmetystä seuraa oivallus, käsi lennähtää suun eteen, kyyneleitä vuodatetaan ja halataan. He voisivat julkaista videon somessa! Joy saa tietää, että hänestä on tulossa isoäiti! Postausta jaettaisiin ehkä laajasti. Joy pukeutui erityisen huolellisesti joka kerta, kun lapset olivat tulossa käymään – ihan vain varmuuden vuoksi.

(Hän ei ikinä kertoisi fantasiastaan kenellekään. Ei edes koiralle.)

Yhtenä iltana heidän ovelleen tupsahti nuori nainen, päässään syvä haava josta valui verivana. Koska tyttö näytti olevan pyörtymäisillään, Stan ja Joy ottivat hänet sisälle ja resuisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö alkoi kertoa, miten hänen poikaystävänsä oli pahoinpidellyt hänet ja hän oli vain hypännyt taksiin ja kiittänyt onneaan, että farkkujen taskussa sattui olemaan kaksikymppinen.

»Ja heti kun mittari näytti kahtakymppiä, huusin ’Seis!’. Ja nousin autosta. En tajunnut, että ulkona on niin kamalan kylmä!» Tyttöä puistatti rajusti. »Ja olen paljain jaloin.» Hän nosti likaista jalkaansa ja osoitti varpaita. »Seisoin siinä kadunreunassa. Jalat olivat kuin jääkalikat. Ajattelin: mokoma idiootti, typerä, typerä idiootti, mitä nyt? Sitten minua alkoi heikottaa ja katsoin taloja, ja teidän talonne näytti ystävällisimmältä, täällä oli valot, joten…» Tyttö nyki hihojaan. »Joten tulin tänne.»

Joyn liikkeet pysähtyivät, hän piti sideharsoa ylhäällä. »Niin… mutta… sanot siis, me emme, sinä et…» Joy yritti keksiä tyylikkäämmän ilmaisun, mutta mitään ei tullut mieleen. »Et siis tunne meitä, niinkö?»

Joy ymmärsi, että tytön luuleminen tutuksi oli ollut pelkkää itsepetosta. Hän oli tuttu vain siinä mielessä kuin kaikki näyttivät nykyään tutuilta. He olivat päästäneet kotiinsa ventovieraan ihmisen.

Nykyhetkessä, seuraavana vuonna, tapahtuu jotain outoa. Joy lähettää puhelimestaan viestin, jonka mukaan hän on jonkin aikaa tavoittamattomissa, ja lakkaa vastaamasta puhelimeensa. Itse asiassa hän ei ota sitä edes mukaansa, ei pakkaa tavaroita, ei nosta rahaa eikä käytä luottokorttejaan. Kukaan ei kuule hänestä moneen päivään ja lapset ovat tavallaan huolissaan, tavallaan eivät; äitihän laittoi viestin ettei ole tavoitettavissa. Ennen pitkää on kuitenkin tehtävä katoamisilmoitus poliisille.

Christina ja Ethan olivat olleet työparina vasta muutaman viikon, kun he saivat tutkittavakseen Joy Delaneyn katoamistapauksen. Nainen näytti kuvassa herttaiselta, ikäänsä nuoremmalta. Heistä oli outoa, että puoliso ja lapset ottivat niin myöhään yhteyttä poliisiin.

Ensialkuun Joysta ja Stanista maalattiin kuvaa lähes täydellisenä avioparina, mutta kun Christina sai käsiinsä Joyn elämäkertahahmotelman kirjoituskurssilta, asiat alkoivat näyttäytyä uudessa valossa. Perheestä alkaa pikkuhiljaa paljastua aina uusia puolia, joissa mukana on myös Savannah, joka jäi pidemmäksi aikaa asumaan Delayneyille. Nuoressa naisessa on jotain outoa, ja sisarusten sekä Stanin suhtautumisessa häneen on isojakin eroja. Onko hän niin harmiton ja avulias, kuin miltä vaikuttaa? Olisiko Stanille ja Savannahille voinut kehittyä suhde? Onko Stan syyllinen vaimonsa katoamiseen?

Kirja sai välillä hyvinkin jännittäviä piirteitä ja se oli käynyt erinomaisesti cozy crimesta, siinä missä lukuromaanistakin. Pidin loppuratkaisua vähän lässähtäneenä ja ottaen huomioon että äänikirjan kesto on lähes 18 tuntia, olisin myös tiivistänyt siitä pari tuntia pois. Viihdyin sen parissa kuitenkin kolmen tähden arvoisesti, kyllähän Moriarty kirjoittaa osaa. En näe tätä kuitenkaan ihan parhaimpiin kuuluvana hänen tuotantonnossaan. 

Jojo Moyes: Hopealahti

Jojo Moyes: Hopealahti

Gummerus, 2022

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 13 h 43 min

Kathleenin vanhemmat olivat perustaneet hotellin Hopealahteen, rannikolle hieman Sydneystä pohjoiseen, kun paikalla oli ollut vain kauppa ja pari tönöä. Nyt Kathleen itsekin oli jo päälle seitsemänkymmenen ja hotellin pidossa auttoivat seuraavat sukupolvet, jotka raapivat niukkaa elantoa kasaan paitsi hotellista, myös delfiini- ja valassafareista. Kahdesti vuodessa nuo uljaat mutta ekosysteemissään herkät valaat viivähtivät Hopealahdella ja toivat mukanaan turistien avokätisemmät tipit. 

Kauan sitten kun vanhempani kuolivat ja vastuu Hopealahden hotellista jäi minulle, monet neuvoivat minua ottamaan tilaisuudesta vaarin ja nykyaikaistamaan sen, laitattamaan huoneisiin omat kylpyhuoneet ja satelliittitelevisiot kuten Port Stephensissä ja Byron Bayssa oli tehty. Minua vaadittiin myös mainostamaan enemmän ja levittämään sanaa pienen rannikkokaistaleemme kauneudesta. 

Mietin asiaa kokonaiset kaksi minuuttia. Olin lakannut murehtimasta asiakaskatoamme kauan sitten, ja epäilin useimpien Hopealahdessa olevan samaa mieltä. Olimme nähneet naapureidemme rannikolla käärivän suuria voittoja, mutta joutuvan sitten kestämään menestyksen odottamattomat seuraukset: kovan liikenteen, humalaiset lomanviettäjät, loputtoman ajanmukaistamis- ja remontointikierteen. Rauhan menetyksen. 

Ajattelin mielelläni, että olimme saavuttaneet Hopealahdessa aika hyvän tasapainon: turisteja oli sen verran että tulimme toimeen, muttei liikaa, ettei oma elämänmenomme kärsinyt. Olin seurannut vuosikausia, kuinka Hopealahden asukasmäärä nousi kaksinkertaiseksi kesäsesongin aikana ja laski taas talvella. Kiinnostus valasretkiin lisääntyi ajoittain ja saavutti ajoittaisia piikkejä, mutta yleensä kysyntä oli tasaista. Emme rikastuneet, muttei meillä ollut suuria huoliakaan. Sekä me ihmiset, valaat että delfiinit voimme hyvin, ja se riitti useimmille meistä. 

Muutama vuosi aiemmin Kathleenin sisarentytär Liza oli yllättäen tullut Hopealahteen tyttärensä Hannahin kanssa. Turvapaikkaa vailla ollut nainen oli kotiutunut uneliaaseen pikkukaupunkiin, mutta takaraivossa oli kuitenkin koko ajan pelko, että on lähdettävä nopeastikin eteenpäin. Ennen kaikkea hänen on suojeltava Hannahia joltain, mitä menneisyydessä on tapahtunut.

Alueen luonnonmukaista rauhaa ja idylliä uhkaa monikansallisen hotelliketjun rantautuminen Hopealahteen. Suuri brittiläiskonserni lähetti Mike Dormerin hoitamaan loppuun maakaupat, jotka tuottavat uuden luksushotellin myötä miljoonia sijoittajilleen. Tutustuessaan Kathleeniin sekä Lizaan ja muihin paikallisiin valastajiin Mike alkoi kuitenkin ymmärtää, että hanke saattaa siinä ohessa tuhota tuon kauniin lahdenpohjukan. Kun Mike vielä huomaa omaavansa tunteita Lizaa kohtaan hän kohtaa isoja eturistiriitoja, mutta kun asukkaille selviää tuleva hanke ja että Mike on sen takana, hän saa yhdessä yössä kaikkien vihat niskoilleen. Ja vaikka Mike haluaisikin suunnata hankkeen uuteen paikkaan, jossa valaat eivät häiriintyisi, niin ison hankkeen pyörähdettyä käyntiin voi yhden miehen olla mahdotonta sitä enää pysäyttää.

Minulle tuli jostain hassusta syystä näistä Hopealahden asukkaista mieleen vanha kunnon Villi Pohjola tv-sarja, vaikka ympäristöstä on varmasti vaikea keksiä yhtäläisyyksiä. 

Kirjassa tuli kätevästi, kuin vaivihkaa juonellisesti mukaan luonnonsuojeluasiat, ja näkökulmia nykyaikaisen suuria voittoja tavoittelevan liike-elämän ja perinteikkään, valaiden ehdoilla toimivan niukan elannon hankkimisen välillä. Kirjassa oli aivan erilainen loppuratkaisu kuin veikkasin, mutta pidin siitä. Pelkäsin että kirja saattaisi olla inan liian romanttinen minulle, mutta ei se sitten ollutkaan, hyvä niin. 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Gummerus, 2022

Alkuteos: The Ship of Brides

Suomennos: Heli Naski

RLukija: Mervi Takatalo

Kesto: 17h 24min

Toisen maailmansodan päätyttyä naiset eri puolilta maailmaa alkoivat täyttää sodan aikana sotilaille solmimiaan lupauksia. Britannian kuninkaallinen laivasto järjesti kuljetuksia muun muassa Australiasta, ja heinäkuussa 1946 peräti 655 naista lähti erikoiselle, kuusi viikkoa kestäneelle laivamatkalle HMS Victorious lentotukialuksella. He kaikki olivat brittiläissotilaiden morsiamia ja matkasivat miestensä kotimaahan. Heistä nuorin oli vain 15-vuotias. Jojo Moyesien isoäiti oli yksi näistä naisista ja inspiraationa tälle fiktiiviselle tarinalle.

Australia, 1946

Samaan hyttiin päätyy neljä hyvin erilaista tyttöä. Hiljainen sisar Frances McKenzie oli työskennellyt kenttäsairaalassa Tyynellämerellä. 

Margaret oli maatilalta ja hän oli salakuljettanut koiransa mukanaan laivaan. Hänellä oli myös jo huomattava vatsa, laskettuun aikaan oli vielä kolmisen kuukautta. Avicen isä oli tehtailija Melbournessa, ja Avice oli sitä mieltä, että isä olisi voinut järjestää tyttärensä risteilijälle, jolla päivät olisivat kuluneet cocktaileja siemaillen. Nuorin heistä oli iloa pulppuava ja lörpöttelevä Jean, joka oli vasta kuudentoista. 

Avice oli pettynyt paitsi oloihin, myös hyttitovereihinsa. Hän oli nähnyt laivalla muitakin paremmista perheistä olevia tyttöjä ja heidän kanssa seurustellessaan hän olisi voinut unohtaa hetkeksi laivan kamaluuden ja sen, ettei isä ollut saanut hänelle paikkaa Queen Maryltä, kunnon risteiljältältä tanssisaleineen ja monen ruokalajin illallisineen. 

Nukkumapaikat olivat alle puolentoista metrin päässä toisistaan ja ne koostuivat tukevalla kankaalla päällystetyistä lavereista ja armeijan makuupusseista. Naisten pienet laukut, joissa he pitivät kaikkein välttämättömimpiä tavaroitaan, oli kasattu vasten väliaikaista peltiseinää, joka erotti heidät seuraavasta hytistä. Hytti kokonaisuudessaan oli pienempi kuin Avicen kylpyhuone kotona, eikä asukkaiden sukupuoli näkynyt sisustuksessa mitenkään. Kankaat olivat korkeintaan käytännöllisiä, lattialla ei ollut mattoa, kaikki oli taistelulaivan harmaata. 

Kuuden viikon mittaan tutuiksi tuli moni matkaa taittava, naisten lisäksi esimerkiksi sureva kapteeni ja Dear John -kirjeen saanut mariini. Edellämainittu tarkoittaa käytännössä sitä, että kotirintamalle odottamaan jäänyt morsian ei enää jaksanutkaan odottaa ja oli usein tavannut jonkun toisen josta kirjeitse ilmoitti. Myös eräs nainen sai laivalle sähkeen, ettei hän olekaan enää tervetullut Englantiin, ja hänet poistettiin laivalta välisatamassa Intiassa ja passitettiin takaisin kohti Australiaa. Suurinta osaa Englantiin saakka matkanneita oltiin toki iloisina satamassa vastaanottamassa, mutta ei kaikkia. Jotkut sulhaset olivat jo naimisissa, olivat ehkä olleet sitä silläkin hetkellä, kun olivat vannoneet valat Australiassa. Osan australialaista morsianta eivät miehen vanhemmat hyväksyneet sukuun. Sotaoloissa rakkaus on helposti roihahtavaa. 

Historian tietämykseni avartui taas, sillä en ollut tällaisesta muutto-operaatiosta tiennytkään. Olisin kuvitellut, että oli jokaisen aviomiehen tehtävä saattaa oma vaimonsa Britannian kamaralle, mutta morsianten suuren määrän takia tämä oli ehdottomasti kätevintä, ja laivathan olivat joka tapauksessa palaamassa Englantiin.  

Mielestäni oli hienoa, että kirjailija kertoi alkusanoissa (eikä tyypilliseen tapaan vasta kirjan lopussa) oman isoäitinsä olleen inspiraationa kirjan syntyyn. Lukujen alussa oli aina lisäksi pätkä todellisesta haastattelusta tai lehtiartikkelista, joka muistutti sopivasti siitä, että kirjalla on todellisuuspohja. Esimerkiksi näin:

Sotamorsiamet perehtyvät matkan aikana luentojen ja havaintoesitysten avulla ruokaostosten tekoon ja ruuanlaittoon elintarvikesäännöstelyn puitteissa. Matkan loppuvaiheissa heidän ruokavaliotaan rajoitettiin hiukan, jotta muutos niukempiin annoksiin ei tuntuisi liian rankalta. 

Daily Mirror 7.8.1946

Kirjaan mahtui kaikenlaista kauneimmat sääret -kilpailusta mariinien öiseen aikaan vahtimista hyteistä karkailuun. Toki nämä naiset olivat matkalla rakkauden takia, mutta kirja oli kuitenkin hieman romanttisempi ja viihteellisempi kuin odotin ja toivoin. Rakkausromaanina se kuitenkin oli miellyttävää kuunneltavaa, eikä tuntunut missään vaiheessa pitkästyttävältä, vaikka oli niin pitkäkin. 

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

Wsoy, 2021

Suomennos: Helene Bützow

Alkuteos: The Last Anniversary, 2006

Lukija: Anna-Riikka Rajanen

Kesto: 13 h 16 min

Nykyhetki, Sydney.

Sophie Honeywell hätkähti, kun hänen ex-poikaystävänsä Thomas yllättäen soitti. Heidän kolmen vuoden takainen eronsa oli ollut niin vaikea, etteivät he olleet sen jälkeen missään tekemisissä. 

Thomas oli hyvännäköinen, älykäs ja mukava ja silloin tällöin rentoutuessaan oikein nokkela. Mutta Sophie oli alkanut pelätä että saattaisi olla hänelle uskoton. 

Kerran kun he olivat olleet ulkona syömässä, ja tarjoilija oli kysynyt "Otatko pippurirouhetta?" Sophie oli kohdannut hänen katseensa ja tuntenut yhtäkkiä niin rajua seksuaalista vetoa, että hänen oli täytynyt kääntää katseensa pois. 

Sophie oli toki nauttinut heidän seksielämästään. Oli vain niin, että seksi Thomasin kanssa oli oikein mukavaa ja... siivoa. Thomas soi hänelle kitsastelematta kärsivällisen herrasmiesmäisen esileikin, mutta Sophie huomasi ajattelevansa kaihoten, että olisi halunnut tulla paiskatuksi sängylle pakottavan himon vallassa. Jos hän olisi kertonut sen Thomasille, tämä olisi epäilemättä paiskannut hänet velvollisuudentuntoisesti vuoteelle varoen kuitenkin kolauttamasta hänen päätään ja hänellä olisi taatusti ollut samanlainen huolestunut ilme, kuin.peruuttaessaan auton pysäköintiruutuun. 

Eikö rakkaus ollut muutakin kuin ystävällistä, hiukan ärtyisää kiintymystä? 

Niinpä Sophie oli lopettanut suhteen ja päättänyt etsiä sitä oikeaa, mutta oli tietämättään valinnut todella huonon päivän, sillä Thomas oli juuri varannut yllätysmatkan Fidzisaarille - ja aikonut kosia! Eihän Sophie voinut tietää, että kymmenet ihmiset olivat juonessa mukana, että Thomas oli laittanut 15 000 dollaria pelkkään kihlasormukseen. Thomas oli mennyt naimisiin pian heidän eronsa jälkeen ja oli nyt pienen vauvan isä, mutta Sophie oli edelleen, 39-vuotiaana, vauvakuumeessaan yksin.

Syy miksi Thomas otti nyt yhteyttä, oli että hänen Connie-tätinsä oli kuollut ja Sophiekin mainittiin tämän testamentissa. Sophie odotti korua tai esinettä, mutta ei sentään taloa. Sophie oli tutustunut Thomasiin tämän sisaren Veronican kautta, ja mies varoitti nyt, että kunhan sisko kuulee tuon mittaluokan perinnöstä, hän varmasti riitauttaa asian. 

1932, Scribbly Gum Island

Harjoittelija Jimmy Thrum oli lähetetty saareen Sydneyn edustalla tekemään juttua hylätystä Vauva Munrosta. Tapaus ei ollut kiinnostanut poliisia, monet joilla oli vuokrarästejä tekivät kuten he, häipyivät yön selkään ja jättivät kimpsunsa ja kampsunsa, sekä lapsensa. Mutta yleensä lapset jätettiin kirkon rappusille. Eikä Alice Munro kadonnut yön pimeyteen, sillä hän oli kutsunut siskokset Connien ja Rosen teelle ja vieraille leivottu tiikerikakku oli ollut vielä jäähtymässä. Connie ja Rose asuivat kolmin isänsä kanssa ja siitä lähtien he olivat kasvattaneet Vauva Munroa kuin omaa lastaan.

Nykyhetki, Scribbly Gum Island

Connien ja Rosen hoivissa kasvanut Vauva Munro oli saanut nimekseen Enigma ja oli nyt itse seitsemänkymppinen isoäiti. 

Saarella oli vain vähän vakituisia asukkaita, kaikki Vauva Munron kasvattanutta perhettä tai hänen omia jälkeläisiään. Enigmalla oli kaksi tytärtä, Laura sekä Margie, joka on Thomasin äiti. Grace on saaren uusia paluumuuttajia, hän on saanut juuri vauvan ja muuttanut saarelle äitinsä Lauran taloon, sillä tämä on lähtenyt vuodeksi matkoille. Samalla he rakennuttavat miehensä Collumin kanssa omaa taloa. Saaren turismi perustuu täysin Vauva Monroen tapaukseen johon koko Enigman (otto)suku oli valjastettu. Munrojen koti oli museoitu, Conniella oli kahvila jne, Enigma oli tuotteistettu Scribbly Gum Enterpriseksi ja vuoden suurin tapahtuma oli Vuosipäivä.

Grace on opastanut kävijöitä viimeksi vuosia sitten ja toivoo nyt että muistaa oikeat esittelysanat. Hän hätkähtää ymmärtäessään, että joutuu ottamaan Jaken mukaan. Oikean elävän vauvan. Connie-täti oli ehdottanut ennen kuolemaansa, että Grace panisi vauvan Enigman vauvansänkyyn antaakseen kierrokselle aitouden tuntua. Ja voit lyödä viimeiset pennisi vetoa, että joku valopää kysyy että onko se sama lapsi, Connie oli tuhahtanut ja läimäyttänyt reittään kuihtuneella kädellään. 

Oppaan on myös leivottava tiikerikakku, joka pannaan keittiön pöydälle jäähtymään. Kakku on määrä leipoa Alicen alkuperäisen reseptin mukaan, mutta jokaisella suvun jäsenellä on oma, hieman erilainen muunnelmansa siitä. Enigma-mummi lisää taikinaan kaksi lusikallista hunajaa, kun taas Rose-täti panee siihen puoli teelusikallista jauhettua muskottia. Thomas panee kakkuun yhden kananmunan, Veronica kaksi ja Grace kolme. Kukaan ei uskaltaisi käyttää valmista kakkuseosta, ei edes Laura. 

Saari on kaunis ja idyllinen, mutta sen asukkailla on omat ongelmansa ja salaisuutensa. Grace ei tunne äidinrakkautta pientä poikaansa kohtaan, jonka syntymästä on kulunut jo kolme viikkoa. Hän ei selvästikään ole sopiva äidiksi. Eikä lastenkirjasarjan tekeminen etene jos istuu kaksi tuntia vain tuijottamassa eteensä ja piirtää päähenkilönsä suunnittelemaan murhia. Hänen serkkunsa Margie painii paino-ongelmien kanssa "paisuttuaan" jo kammottavaan kokoon 46. Painonvartijat kutsuu.

Ron liikahtaa Margien vieressä ja huokaa. Margie haistaa vastenmielisen kalliin partaveden jota Ron ostaa aina lentokentiltä liikematkoillaan. 

Ronilla on jalassaan juuri kemiallisesta pesusta noudetut Armanin hyvin miehekkäät ja hillityt puvun housut joissa on terävät prässit. 

Margie hänen rinnallaan on pelkkää hyllyvää, hikoilevaa ja levinnyttä reittä, polvea ja takapuolta. 

Vielä minä sinulle näytän, Margie ajattelee yhtäkkiä päättäväisesti. Minä laihdutan. Pudotan kilon toisensa jälkeen ja nousen tämän läskin keskeltä laihana ja tiukkana, kevyenä ja vapaana. 

Viisitoista vuotta sitten julkaistu ja vasta tänä vuonna suomennettu Viimeinen vuosipäivä on Moriartyn toinen teos. 

Huomasin Goodreadsistä, että kirja jakaa mielipiteitä. Minä rakastuin Scribbly Gumiin välittömästi, olisin mielelläni astunut Sophien saappaisiin ja muuttanut pieneen, tiiviiseen, rakastavaan yhteisöön. Olisin voinut leipoa tiikerikakkuja päivästä toiseen ja kertoa Vauva Munron tarinaa aina uusille turistiryhmille, pitäisin sellaisesta työstä.

Pudotin kuitenkin yhden tähden kahdesta syystä. Ensinnäkin lopussa kaikki päättyi jokaiselle niin sokerisen hyvin. Toisekseen, nykyisen kehopositiivisuuden aikaan töksähti vastakarvaan, että yksi päähenkilöistä löysi onnensa päästessään eroon läskeistään, siitä huimasta koosta 46. Ehkä Margie sitten oli puolitoista metriä sulka päässä (kuten mieheni asian ilmaisisi), mutta kun itse katselen maailmaa täältä 176 cm korkeudelta koon 46 vaatteet ei ole itsetuntoa syövä katastrofi. Eikä muutenkaan.

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Wsoy, 2020

Suomennos: Helene Bützow

Alkuteos: The Hypnotist's Love Story, 2011

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 13 h 55 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Muista:

1. Hypnoosi on aina itsehypnoosia.

2. Transsiin ei voi jäädä.

3. Kontrolli säilyy aina itselläsi. Voit lopettaa milloin tahansa.

4. Hypnoosi on luonnollinen mielentila.

5. Ole hyvä ja ota suklaata.

- Laminoitu kortti Ellen O'Farrellin työhuoneen seinällä -

Ellen on 35-vuotias hypnoterapeutti, joka oli neljänsillä treffeillään, kun hänestä alkoi tuntua että mies on jättämässä hänet. Tämä käyttäytyi niin oudosti, juuri kun Ellen oli ajatellut että nyt voisi olla aika mennä sänkyyn Patrickin kanssa, oli vaihtanut lakanatkin sitä ajatellen. Mutta kyse olikin jostain aivan muusta. 

Riemastunut helpotus tulvahti Ellenin läpi. Nyt kun häntä ei jätettykään, hänelle kirkastui yhtäkkiä kuinka paljon hän todellisuudessa piti Patrickista, kuinka hartaasti hän toivoi että tästä tulisi jotakin ja kuinka hän oli ripsiväriä laittaessaan sallinut itselleen ajatuksen: Voisin rakastua häneen.

Tämänpäiväinen huumava ilo ei johtunut säästä, eikä puurosta, ei talon uudesta lämmityksestä, eikä uutisista. Se johtui Patrickista. Stalkkaava entinen tyttöystävä sopi hyvin, sehän oli kiinnostavaa. 

Mutta toisaalta, stalkkaaminen. Ellen näki mielessään kirjeitä joiden kirjaimet oli leikattu lehdistä, verellä kirjoitettuja viestejä seinissä, hulluja faneja istumassa julkkisten talojen edessä. Väkivaltaisia ex-miehiä jotka ampuivat vaimonsa. Mutta kuka stalkkasi maanmittaria, vaikka hänellä olisikin harvinaisen hyvä leukalinja?

Kävi ilmi, että Patrickin entinen tyttöystävä Saskia oli stalkannut tätä jo kolmen vuoden ajan. He olivat olleet yhdessä kolme vuotta ja suhde oli ollut ensimmäinen vakavampi Patrickin jäätyä leskeksi. 

En ymmärtänyt aikaisemmin alkoholisteja enkä peliriippuvaisia, sen kun lopettaisi ajattelin aina kun kuulin jonkun tuhoavan elämänsä jonkun typerän riippuvuuden takia. Mutta nyt minä ymmärrän. Se on sama kuin käskisi ihmisen lakata hengittämästä. Lopetat vain hengittämisen ja saat elämäsi taas raiteilleen. Niinpä sitä pidättää hengitystään niin kauan kun pystyy mutta jo vähän ajan kuluttua haukkoo ilmaa.

Tiedän olevani säälittävä ja se on minulle yksi lysti. Lopettaminen on fyysinen mahdottomuus.

Niinpä istuin autossani Ellenin talon luona. Hän kertoi perineensä talon isoäidiltään ja erilaisuutemme tavallaan tiivistyi juuri siinä. Minä perin isoäidiltani hedelmäkulhon.

Olen lukenut aiemmin yhden Moriartyn kirjan, Täydellinen aviomies, siihen aikaan kun "kaikki muutkin" sen lukivat, ja muistan että minua ärsytti siinä yksi henkilö (muistaakseni jonkin kuolleen henkilön äiti) niin paljon, etten saanut edes arviota aikaan enkä ole sen jälkeen lukenut toista Moriartya, vaikka olen huomannut että häntä tasaisesti suomennetaan ja blogeissa kehutaan. Mutta nyt kun näin kiinnostavan nimisen uutuuden ja luin juonesta sanat hypnoterapeutti ja entinen tyttöystävä on stalkkeri, päätin antaa Moriartylle uuden tilaisuuden. 

Olin todella yllättynyt siitä, että kirja oli etenkin alkupuolella niin puhdasta chick litiä, ottaen huomioon että Täydellinen aviomies ei ole muistikuvissani ensisijaisesti hauskuuttamaan pyrkinyt romaani. Meri Nenosen tyyli lukea kirja niin huvittuneella äänensävyllä vielä korosti sen keveyttä ja hauskuuttavuutta. Kirjaa kuunnellessani tulikin tunne, että itse lukemalla kirjasta olisi saattanut syntyä hieman erilainen fiilis? Mutta yllättävän kevyt tämä varmaankin olisi ollut siitä huolimatta. Mutta. Chick litiksi tämä oli oikein hyvin kirjoitettu ja stalkkaus aiheena toimi hyvin, joten älkää suinkaan tulkitko ettenkö olisi pitänyt tästä, päinvastoin minulle jäi hyvä mieli. Ehkä kuuntelen vielä jonkin aiemmin julkaistuista Moriartyista.

Lucinda Riley: Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar (osa 4)

Bazar, 2019

732 sivua

Alkuteos: The Pearl Sister, 2017

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Bazarille kiitos arvostelukappaleesta.

Celaenon eli CeCen sekä Tähden, ennen niin tiiviin kaksikon, tiet ovat eronneet sarjan kolmannessa osassa joka on Tähden oma kirja. Tähti oli CeCe:tä kolme kuukautta vanhempi, mutta heidän keskinäinen suhteensa oli aina ollut nurinkurinen, sillä CeCe oli toiminut siskonsa äänitorvena ja puolustajana ja mitä ilmeisimmin Tähti oli nyt löytänyt paikkansa maailmassa ja saanut tuulta ikiomien siipiensä alle. Siivet alleen oli ottanut myös CeCe, sillä hän oli päättänyt lähteä Lontoosta epäonnistuneen taideopiskelukokeilun jälkeen etsimään omia juuriaan Papa Saltin hänelle jättämän vihjeen myötä. CeCen matka etsimään tietoa Kitty Merceristä veisi Bangkokin kautta kauas Australiaan. 

CeCen päästyä Bangkokiin mieleen tulvivat kuitenkin lämpimät muistot hänelle ja Tähdelle ennestään tutulta Raileyn rannalta ja mikäs siinä, ehkä joulunseutua olisi mukavampi viettää tutussa paikassa ja niin lento Australiaan vaihtuukin lennoksi Krabille. Yöpaikka löytyy tutusta hotellista, mutta joulunpyhistä lähtien joka ainoa saaren hotelli tuntuu olevan täyteen varattu, joten CeCe joutuu yöpymään rannan luolassa. Aamuherätys on kurja vartijoiden tökkiessä hänet hereille, mutta hänen aiemmin rannalla kohtaamansa mies tulee väliin ja tarjoaa CeCelle huoneen hulppeasta, kasvillisuuden keskellä piilottelevasta huvilastaan. Heidän välilleen syntyy suhde, mutta Ace on kovempi kyselemään kuin vastailemaan ja jää CeCelle salaperäiseksi hahmoksi, joka selvästikin piilottelee julkisuudelta. CeCen läksiäispäivänä Ace kuitenkin suostuu yhteiskuvaan ja kun CeCe kahden pitkän lennon jälkeen pääsee perille Australian Broomeen ja avaa puhelimensa, se piippaa hulluna viestejä. Kuva Acesta ja CeCestä on levinnyt koko maailman lehtien etusivuille kera kirkuvien otsikoiden. 

Aikaisemmin olin luullut, että Acen ongelmat liittyivät jotenkin naisiin, mutta en olisi voinut erehtyä pahemmin. Olin varma, että Acen tekisi halaamisen sijasta iskeä minua veitsellä, jos tiemme vielä joskus kohtaisivat.

Broomeen on monen mutkan kautta löytänyt tiensä myös 18-vuotias Kitty jonka perhe asuu pappilassa 1900-luvun alun Edinburghissa, vanhassa viktoriaanisessa talossa, kaukana Jane Austenin maalaisidyllistä. Kun rikas rouva McCrombie tarvitsee seuraneitiä Australian matkalleen, isä passittaa Kittyn rouvan matkassa "tiehensä". Adelaidessa matkalaisia odottaa vauras valkoinen siirtomaakartano jossa rouva McCrombien sisar perheineen asuu. Mercerin perheen komeat kaksospojat, vilkas ja ilkikurinen Drummond sekä tyynempi Andrew kilpailevat Kittyn huomiosta. Sattuman oikusta Kitty päätyy naimisiin Andrewn kanssa ja muuttaa Broomeen, jossa perheellä on mittava helmenkalastusyritys. 

Hän ei ollut nähnyt Drummondia eikä kuullut tästä mitään kohta viiteen vuoteen, Drummond ei ollut edes lähettänyt onnittelusähkettä Charlien syntymän jälkeen. 

Se ei kuitenkaan estänyt Kittyä muistamasta, kuinka Drummond oli suudellut häntä uudenvuodenaattona, ja muisto oli elpynyt etenkin sen jälkeen, kun aviolliset suhteet Andrewin kanssa olivat hiipuneet. Andrew meni usein levolle ennen Kittyä ja nukkui työpäivän rasitusten jälkeen sikeästi, kun Kitty tuli makuuhuoneeseen. Charlie oli syntynyt neljä vuotta aikaisemmin, ja Kitty saattoi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, joina hänen aviomiehensä oli sen jälkeen kääntynyt hänen puoleensa ja he olivat rakastelleet. 

Helmenkalastusjohtajien puolisoiden juorupiireissä oli ihmetelty toisen lapsen puuttumista, mutta Kitty oli vastannut, että hän nautti Charlien kasvun seuraamisesta niin paljon, ettei halunnut asettua alttiiksi uudelle raskaudelle ja että hän sitä paitsi oli vielä nuori. Totuus oli kuitenkin, että hän kaipasi kipeästi toista lasta ja samanlaista suurperhettä kuin se, jossa hän itse oli kasvanut.

Kitty oli järkyttynyt siitä, miten huonosti aboriginaaleja helmenkalastusyhteisössä kohdeltiin. Sykloni saattoi viedä mukanaan kokonaisen aluksen, eikä menehtyneitä työntekijöitä jääty suremaan, vain rahallisella menetyksellä oli väliä. Kittyn on vaikea sulattaa sitä miten Andrewkin piti heitä "mustanaamaisina villieläiminä" jotka karkaisivat ellei heitä pitäisi kahleissa. Muutenkin Andrewlle tuntui eniten merkitsevän pakonomainen suurimman helmen löytyminen ja mahtavan isän hyväksynnän saaminen.

Kotona Mercereillä oli tallipoika Fred, ensimmäinen aboriginaali jonka kanssa Kitty ystävystyi Andrewn katsellessa nenänvarttaan pitkin. Odottaessaan viimeisillään Charlieta Kitty kohtasi palveluspaikastaan poispotkitun Camiran joka niin ikään odotti lasta. Nuoresta aboriginaalinaisesta Kitty sai hoitajan pian syntyvälle lapselleen ja Camiran Catista Charlie sai aikanaan parhaan ystävän. 

Broomessa CeCe tutustui Chrissieen, lentokentän matkailuneuvojaan. CeCe on aina tuntenut olevansa ruma ankanpoikanen kauniiden siskojensa seurassa, mutta Chrissie tunnistaa heti CeCen nähdessään tämän juurten löytyvän Australiasta.

"Sanoisin, että olet aboriginaalin ja valkoihoisen sekoitus, ja silmät saattavat olla japanilaisilta niin kuin minunkin." Tyttö huitaisi epämääräisesti kädellään sisämaahan päin. "Broome oli pullollaan japanilaisia pari sukupolvea sitten, ja meidänlaisiamme sekoituksia on täällä paljon."

CeCe kuulee myös, että Papa Saltin adoptiotyttärilleen nimet antaneen Plejadien tähtikuvion tarina tunnetaan hyvin aboriginaalien kulttuurissa. Chrissie kutsuu CeCen tapaamaan isoäitiään ja kuulemaan tämän uniaikatarinoita, sukupolvien periytyneitä kertomuksia. CeCellä olleesta vanhasta valokuvasta Chrissie tunnistaa toisen miehistä, taidemaalari Albert Namatjiran joka on Australian tunnetuin aboriginaali. 

"Hän syntyi ja työskenteli Hermannsburgin lähetysasemalla muutaman tunnin matkan päässä Alice Springsistä. Luuletko että olet sukua hänelle?"

Lävitseni kulki väristys. "Mistä minä sen voisin tietää? Onko hän kuollut?"

"On, hän kuoli aika kauan sitten, 1950-luvun lopulla. Hän oli ensimmäinen aboriginaalimies joka sai samat oikeudet kuin valkoihoiset. Hän sai omistaa maata, juoda alkoholia ja peräti tavata Englannin kuningattaren. Ällistyttävä taiteilija - minulla on makuuhuoneeni seinällä painokuva hänen Hermannsburgin vuoresta tekemästään vuoresta tekemästään maalauksesta."

Chrissien innoittamana CeCe lähtee Alice Springsiin, pääsee lähemmäs juuriaan ja löytää uudelleen maalaamisen ilon. 

Helmen sisar on Seitsemän sisarta -kirjasarjan neljäs osa, mutta vasta toinen jonka olen itse lukenut. Kakkososa jäi harmillisesti kirjaston varausjonoon jumiin, mutta sain kustantajalta kaksi uusinta osaa arvostelukappaleina ja kyselin kanssabloggaajilta onko sillä loppujen lopuksi väliä missä järjestyksessä ensimmäiset kuusi osaa lukee ja sain vastauksen, ettei ole. Eikä tosiaan ollutkaan. Harppasin yli ihan muutaman lauseen, kun huomasin että CeCe kertoi "kaksossisarensa" Tähden nykyisestä elämästä, eikä se haitannut lukemista millään tavalla. 

Australia on toki tapahtumapaikkana kaukaisen kiehtova, mutta Helmen sisar pitää sisällään niin paljon enemmän. Myönnän, etten ollut ennen tätä ymmärtänyt miten huonosti aboriginaaleja kohdeltiin, joten miljoonat kiitokset kirjailijalle aiheeseen tarttumisesta. Toki kaava on sinänsä tuttu, että missäpä maankolkassa valkoihoinen maailmanvaltias ei olisi alkuperäisväestöä alistanut... Albert Namatjira oli todellinen henkilö ja Broome helmenkalastuksen suurimpia keskuksia. Oli kiinnostavaa tutustua helmenkalastuksen maailmaan ja aboriginaalien omaperäiseen taiteeseen, ja kuten olen moneen kertaan todennut, nautin historiallisten romaanien lukemisesta eniten silloin, kun opin niistä jotain uutta ja ne innostavat minut googlettamaan lisätietoa. Miten vähän simpukankuorista helmiä löytyikään!

Helmenkalastaja, kapteeni Hilliardin perhe voisi hyvin esittää Kitty ja Andrew Merceriä aboriginaalipalvelijoineen, kuvakin on 1900-luvun alusta. Kuva: Western Australian Maritime Museum

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha

Bazar 2014, 669 sivua

Alkuteos: The Forgotten Garden 2008

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Siellä missä pieni tyttö kyyristeli, oli pimeää, mutta hän teki niin kuin oli käsketty. Täti oli sanonut,  että piti odottaa, ettei ollut vielä turvallista,  että oli oltava hiljaa kuin hiiri. Pieni tyttö tiesi, että se oli osa leikkiä, kuin oltaisiin piilosilla.

Hylätyn puutarhan alkuasetelma on kutkuttava. Vuonna 1913 laivalaiturilta Australiassa löytyy muutaman vuoden ikäinen tyttö joka kantaa mukanaan harvinaisen satukirjan sisältävää matkalaukkuaan. Tyttö ei kerro mitään itsestään, ei edes nimeään. Hänestä tulee Nell, satamavahdin tytär. Vuonna 2005 hänen tyttärentyttärensä alkaa selvittää isoäidin tarinaa päätyen Cornwalliin, Englantiin. Kolmantena juonena nuori nainen lapsineen pakoilee sukuaan viktoriaanisen ajan Englannissa. Sata vuotta salaisuuksia nivoutuu yhteen, avainsanoinaan mystinen Kirjailijatar ja salainen puutarha. Juonittelua, petoksia, kulissien ylläpitoa, yläluokan ahdistuneisuutta ja kovia vaatimuksia. Toisaalta myös pyyteetöntä rakkautta.

Kun Nell oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, isä oli kertonut salaisuutena hänelle, ja korvaan kuiskattu tunnustus oli riistänyt Nelliltä hänen minuutensa.
"Mutta kuka minä olen?" hän oli sanonut.
"Sinä olet sinä. Sama kuin ennenkin. Olet Nell, minun Nellieni."

Koko tarina on kuin aikuisten satua ja sokerina sen sivuilla on myös Kirjailijattaren satuja. Satuja joissa piilee totuuden siemen, sen totuuden jota hyvin koukuttavasti lukijalle pikku hiljaa avataan, kuin härnäten. Juuri kun luulit oivaltaneesi miten kaikki liittyy yhteen, huomaat ettei se niin mennytkään. Arvasin pari kertaa pieleen. Nautin siitä että olin arvannut pieleen!

Kirja on kokonaisuutena nautittava kudelma ja sivumääräänsä nähden se etenee vauhdilla. Eri aikakausien välillä hyppely oli selkeää, sillehän taas ei voi mitään että tämän tyyppisissä kirjoissa jonkin ajankohdan osuudet kiinnostavat enemmän kuin toisen. Tässä koin kaikki yllättävänkin tasaisen kiinnostaviksi; useimmiten nykypäivän tarina ei tahdo vetää vertoja historian osuuksille. Tässä saattoi edesauttaa Mortonin taito kirjoittaa niin, että lukija tuntee elävänsä tarinaa jota lukee.

Miinus tulee siitä, miten epäuskottavasti Nell, tuo laiturilta pikkutyttönä löytynyt 21-vuotias nainen, suhtautuu kuullessaan miten on perheeseensä tullut. Toki tuonkin ikäiselle tieto "adoptiosta" voi tulla shokinomaisena, mutta silti Nellin käyttäytyminen tämän jälkeen kismitti, enkä pitänyt sitä edes juonen kulun osalta tarpeellisena.

Tähtiä *****-.