KLASSIKKOHAASTE - Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

 

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, äänikirja Otava 2019

Lukukirja: Otava, 1996

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 16 h 4 min

Heitä Bexarin sisaruksia oli kolme. Vanhin poika Daniel eli Dani/Danny, keskimmäinen tytär Marina eli Marsu sekä kuopus Rikhard eli Riku, joka oli syntynyt aivan 1960-luvun alussa. Heidän isänsä oli toiminut aluksi asianajajana, sittemmin hänestä tuli yrittäjä. Benita-äiti oli kaunis, hän oli ollut Miss Tampere, ja esikoisen synnyttyä tietenkin kotiäiti.

Ensimmäisessä osassa kertojana on Riku, joka kertoo itsestään ja perheestään kansakoulun ja sittemmin oppikoulun ajoilta.

Kansakoulussa, jonne hän meni 1960-luvun lopulla, Riku sai ensimmäiset parhaat kaverinsa, Sammyn ja Robbin. 

Heistä tulee erottamaton kolmikko, Troikka. Koko Munkinseutu on heidän reviirinsä etelässä sijaitsevasta Kuusisaaresta pohjoisen Niemenmäkeen asti. He rupeavat käymään jääkiekko-otteluissa ilman isiään, tapaavat Sammyn kotona Huopalahdentien toisella puolella ja menevät viiskasilla Töölön jäähallille.

Itse he eivät urheile. He kulkevat kaduilla ja takapihoilla, tutkivat merenrantaa, metsiä ja puistoja. Ostoskeskusta ja Munkkivuoren baaria he sen sijaan välttävät, sillä siellä istuvat Dani ja Benno, siellä valtaa pitää isoveljien jengi. Kolmikon mielestä on mukavampi jakaa limonaadi jossain Munkkiniemen kahvilassa.

He vetelehtivät, niin kuin aikuiset sanoisivat.

Entä sitten? Tylsää heillä ei ole koskaan. Reviirin sisällä voi aina tehdä uusia löytöjä, se on täynnä seikkailuja. Ja täynnä vaaroja.

Joulukuussa 1971 tapahtui jotain, joka teki ison muutoksen Bexarien perheeseen. Sinä yhtenä talvisena iltana Jacke Pettersson, joka oli juuri saanut ajokortin, vei isänsä takin taskusta tämän auton avaimet ja sanoi lähtevänsä ulos, ihan vain ostarille parin kaverin kanssa. Ei tosin ensimmäistä kertaa kähvelletyt auton avaimet taskussaan.

Kaupungin yö on aavemainen, autio ja merkillinen, heidän toveruutensa on kovasuista mutta lämmintä. Sinä yönä kukaan ei pane merkille seikkaa, josta kaikki neljä ovat jo saaneet aavistuksen viime kuukausina baarissa poltellessaan ja pelatessaan pajatsoa loputtomasti: he ovat ajautumassa erilleen. Jacke ja Kimpo ovat edelleen raggareita ja työläismodseja nahkatakkeineen, buutseineen ja karskeine töksäytyksineen. Sekä Benno Ceder että Dani Bexar ovat sen sijaan alkaneet pukeutua pehmeisiin, väriltään maanläheisiin paitoihin joissa on psykedeelisiä kuvioita. He ovat antaneet hiustensa kasvaa niin pitkiksi että ne kehystävät heidän melko hienopiirteisiä kasvojaan melkein tyttömäisesti. Ei: sinä yönä he unohtavat kaikki sellaiset erot, sinä yönä he ovat Kehä- ja Moottoriteiden Ritareita, se yö on heidän ja kermanvalkoisen Saabin.

Go ask Alice when she’s ten feet tall: on tammikuu 1971, perjantain ja lauantain välinen yö, taivas on pilvessä ja Helsinkiä peittää sametinmusta pimeys, kun Jacke Pettersson vetää käsijarrusta ja kermanvalkoinen Saab lennähtää kumit ulvoen Huopalahdentieltä moottoritielle.

Sitten Jacke päästää irti käsijarrusta. Hän tekee sen juuri oikealla hetkellä (hän on niin sanotusti lainannut autoa iltana jos toisenakin sinä talvena ja hänestä on kehittynyt melko taitava): takaosa heittelehtii vielä muutaman sekunnin, mutta sitten raskas auto matkustajineen alkaa taas kulkea suoraan. Heti kun Jacke tuntee tienpinnan pitävän uudelleen, hän nojautuu hiukan taaksepäin, kiljuu ”Jiiiih-uuuu!” ja painaa samalla kaasun pohjaan.

Niin: on taas yksi niistä öistä, Kehäteiden Ritarit ovat koolla ja kokoonpano on entinen: Jacke, Kimpo, Benno ja

Dani. Sekä Benno Cederin että Dani Bexarin viimeiseksi muistikuvaksi jää että he istuvat takapenkillä, Bennolla on Philips-merkkinen ruskea nauhuri sylissään ja hän kelaa parhaillaan nauhaa takaisin, sillä he ovat juuri soittaneet Jefferson Airplanea ja haluavat kumpikin kuulla uudestaan White Rabbitin. Jälkeenpäin molemmat miettivät hyvinkin usein Sattumaa ja Kohtaloa ja sen sellaista, sillä eriskummallisinta on että syynä on juuri White Rabbit, talvipukuinen jänis. He ovat hetki sitten ohittaneet Tuomarilan hevostallin, tulleet kukkulan harjalle ja Bembölen risteyksen valot näkyvät jo; aivan pian alkaa alamäki, pitkä ja suora tie avautuu heidän edessään ja kilometrien pituinen katulamppujen rivi jatkuu kaukaisuuteen kuin kylmänpaljasta valoa hohtava helminauha; avaruuden valo, autiuden valo ympäröi yön pimeydessä pojat, jotka marin, keskarin ja musan ansiosta tuntevat itsensä kaksi ja puoli metriä pitkiksi; ”far out”, Benno Ceder mumisee, ”hitto ku mä oon pilvessä”, Dani sanoo ja sormeilee laiskasti rewind-nappia, sillä hän on sinä iltana polttanut enemmän kuin tavallisesti. Juuri silloin se tapahtuu: jänis yrittää juosta tien yli ja ilmestyy heidän eteensä vain kahdenkymmenen metrin päässä. Jacke Pettersson ei tosiaankaan ole kovassa pöllyssä, 0.6 promillea kirjoittaa patologi lausuntoonsa joitakin tunteja myöhemmin; Jacke reagoi vaistomaisesti, yrittää väistää ja painaa samalla jarrua kaikin voimin. Auto lähtee luisuun, mutta se ei valitettavasti auta jänistä; etuvasemmalta kuuluu vaimea tömähdys, mutta silloin pyörät ovat jo irronneet tienpinnasta ja Saab kulkeutuu oikealle kohti ojaa, missä se kierähtää ympäri ensin yhden ja sitten toisen kerran, mikä ehkä on syynä siihen että sekä Benno että Dani pelastuvat. Sillä Benno sinkoutuu ikkunasta ulos auton pyöriessä ympäri. Samalla vauhti hiljenee, minkä ansiosta isku ei ole niin kova kuin se voisi olla, kun sisälle jääneet kolme muuta matkustajaa paiskautuvat kallionseinämään. Sitten tulee joka tapauksessa hiljaista, aivan kuolemanhiljaista, on vain murskaksi mennyt kermanvalkoinen Saab, höyry joka yhä nousee autonromusta ja Benno Cederin vaikerrus, sillä hän makaa lumessa ja on tajuissaan koko ajan. Dani Bexar on sen sijaan tajuton, kun hänet hitsataan irti romusta. 

 

Dani oli heistä nuorin, vasta kuudentoista. Lukion ensimmäinen luokka meni häneltä pilalle, kun lopputalvi piti maata sairaalassa. Hän oli kuitenkin hengissä, kaikki eivät selvinneet. Ennalleen hän ei enää toipunut; oli hän varmaan aiemminkin ollut milloin kiivas ja pisteliäs, milloin äärimmäisen pitkästynyt, mutta sen talven jälkeen riidat Henrikin kanssa olivat suoraa huutoa ja raivoamista, silloin harvoin kun Dani kotona enää näyttäytyi. Niinä kiivaimman huutamisen hetkinä Marsu lähti usein lenkille heidän koiransa kanssa, ja äiti pakeni itkien yläkerran makuuhuoneeseen. Vain Riku todisti hirveät riidat ja sen vihoviimeisen kerran, kun isä luhistui, kun isä vaikersi että rakastaa poikaansa eikä haluaisi riidellä. Sen kerran jälkeen Dani teki virallisen muuttoilmoituksen senhetkisen tyttöystävänsä luo. 

Tyttöjä oli jo pitkään tullut ja mennyt sellaisella vauhdilla, että juuri kun he olivat oppineet muistamaan tytön etunimen, se vaihtui taas. Dani katoili pitkiksi ajoiksi, saattoi lähettää satunnaisen kortin jollekin heistä. Tukholmaan hän asettui joksikin aikaa, sai siellä tyttärenkin, jonka äidin kanssa suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Toisessa osassa kertojaksi vaihtui Marina. Kirjassa oli taipumusta hypähdellä sinne tänne, seurata jonkun sivuhenkilön elämän tapahtumia pidemmälle yhdellä kertaa, ja tässä osassa oman lisähaasteensa seuraamiseen toi se, miten Marina puhui itsestään minä-muodossa ja puhutteli Rikua koko ajan sinä-muodossa. 

Robbi ja Sammy olivat aloittaneet Hankenilla, mutta Riku oli kieltäytynyt jatkamaan opiskeluja missään, eikä mennyt sotaväkeenkään. Sen sijaan hän oli Henrikin suhteilla päässyt töihin Stockan levyosastolle. Hän oli työpaikastaan ylpeä, ja "unohti" aina mainita miten oli paikan saanut, sama koski asuntoa Karhupuiston vieressä, sillä vuokra-asuntoja oli hyvin vaikea saada.

Sinä syksynä vanhemmat olivat eronneet ja Marina oli mennyt Vaasaan opiskelemaan kasvatustiedettä. Hän kävi toisinaan viikonloppuisin Helsingissä. Dannyn olinpaikasta ei taaskaan ollut varmaa tietoa.

Vasta kun olin tullut levyosastolle tajusin ettei kaikki ollut kohdallaan.

Oli lounasaika. Jouluruuhka oli pahimmillaan ja osasto oli tupaten täynnä ihmisiä. Ilmassa leijui samanlainen märän villan ja kostean nahan haju kuin kaupungin raitiovaunuissa talvisaikaan. Musiikki pauhasi täydellä voimalla.

You may say I’m a dreamer but I’m not the only one

Kummallisinta oli ettei kukaan ostanut mitään, kukaan ei tutkinut levyhyllyjä tai ylipäätään liikkunut minnekään.

Nurkassa seisoi eräs mies ja nojasi päätään seinään. Hänen pitkät tuhkanvaaleat hiuksensa olivat takkuiset ja hänellä oli yllään aataminaikuinen vaaleanruskea afgaaniturkki. ”Danny?” mieleeni tuli. Mutta sitten mies suoristautui ja minä huomasin että hänen kasvonsa olivat jo uurteiset eikä hän muutenkaan ollut yhtään Dannyn näköinen.

Toisessa nurkassa seisoi tyylikäs nainen. Hän oli pukeutunut leveähelmaiseen mustaan turkkiin. Talvisaappaat ja kaulaa kiertävät korut näyttivät kalliilta. Nainen itki äänettömästi.

And some day you will join us and the world will be as one

Huomasin sinut tiskin takana. Sinä seisoit sen levysoittimen vieressä joka oli yhteydessä kaiuttimeen ja olit juuri vaihtamassa levyä. Kätesi vapisi kun siirsit neulaa vähän edemmäksi ja painoit sen alas.

Menin luoksesi odottaen halausta tai jotain vastaavaa. Mutta sinä vain seisoit paikallasi. ”Hei Marina”, sinä sanoit vaimealla äänellä, vaikka siihen aikaan kutsuit minua aina Marsuksi.

”Mitä ihmettä on tapahtunut?” minä kysyin.

”Minä ammuin hänet siksi että rakastin häntä niin paljon”,

sinä mutisit.

”Mitä? Kenet sä ammuit? Mitä sä oikein höpiset!” minä sanoin kärsimättömästi.

”Et sä tiedä? Yks kaveri on ampunu John Lennonin. New Yorkissa. Keskellä katua.”

Jähmetyin paikalleni niin kuin kaikki muutkin ja kun olin kuunnellut vielä muutaman laulun, minua alkoi itkettää. Ei siksi että olisin ollut erityisen ihastunut Beatleseihin, vaan siksi että… niin, enpä oikeastaan tiedä. Ehkä siksi että John Lennon oli ollut John Lennon, epätavallinen ja arvaamaton ihminen, vapaa sielu. Ja ajattelin Dannya, kenties siksi että vain hetkeä aikaisemmin olin kuvitellut näkeväni hänet. Mieleeni tuli että John Lennon oli ollut osa Dannyn nuoruutta. Mietin missä Danny oli, mietin mahtoiko hänkin itkeä juuri sillä hetkellä.

Sinusta ei ollut keskustelijaksi. Lounastakaan et halunnut. Mutisit samoja sanoja uudestaan ja uudestaan, kääntelit ja vääntelit niitä loputtomiin ikään kuin niihin olisi sisältynyt jokin syvällinen totuus, joka oli sinulta salattu mutta josta halusit epätoivoisesti päästä selville:

”…siksi että rakastin häntä niin paljon… Miten sellasta voi sanoo? Miten sellasta voi ajatella?”

Siinä vielä seistessäni Miss Tropical Fruit saapui tervehtimään poikaystäväänsä. Hän oli juuri tulossa filmauksesta.

”Se on yks TV-mainos. Patricia. Ei niitä halpoja lohenvärisii juttui vaan niitä kalliita, niitä joissa on pitsii. Pikkusen niistä kyllä näkyy läpi mut ei kokonaan kumminkaan. Se mainos pyörii myös leffoissa."

Hänellä oli yllään suuriruutuinen vihreänkirjava asu, housut olivat pussimaista pellemallia ja jakku oli rohkeasti leikattu. Hän nojautui teitä erottavan matalan pleksiaidan yli ja väläytti sinulle häikäisevän hymynsä. Mutta sinä, joka yleensä panit merkille hänen pienimmänkin eleensä, et reagoinut mitenkään. Sanoit vain vaisusti ”Hei Sanna”. Sanna katsoi sinua ja minua, sitten hän kääntyi tarkastelemaan muuta osastoa.

”Mikä teitä kaikkia vaivaa tänään”, hän sanoi ja hänen äänessään häivähti kärsimättömyys.

”Etsä oo kuullu”, sinä sanoit. ”John Lennon on kuollut.” ”Joo”, Sanna sanoi. ”Mä kuulin sen radiosta. Eikse ollu jo

vanha käpy?”

Ihan ensiksi pitää sanoa, että se tehoste mikä jäi äänikirjassa huomaamatta, mutta tuli tutuksi e-kirjan sivuilta, oli kappaleiden vaihdot lauseiden keskellä. Erikoiset kappaleiden vaihtumiset eivät siis ole minun virheitäni. 

Henkilöitä on kirjassa paljon ja kerronta kattaa yli kolmekymmentä vuotta, eikä se tosiaan ole aina kovin lineaarista. On perhe ja lapsuuden kaverit, vaihtuvat tyttö- ja poikaystävät, työkaverit, puolisot ja näiden perheenjäseniä, tulee syrjähyppyjä, eroja ja uusia seurustelukumppaneita, vanhempien uusia puolisoita, omia ja sisarusten lapsia jne. Niinpä Leijat vaati etenkin näin äänikirjaa kuunnellessa täyttä keskittymistä. Muutaman kerran sainkin kelata taaksepäin huomattuani ajatusten harhailleen. 

Toisaalta oli pakko oppia kuuntelemaan sitä tiettyä meneillään olevaa hetkeä ja olemaan miettimättä mihin kaikkeen se kytkeytyy (ja tämä on minulle haaste), koska oli ihan mahdotonta muistaa kaikkea tapahtunutta, vaikka kuuntelin kirjan kokonaan noin kolmessa päivässä. Näkisin ettei Leijat sovi kovin pätkittäiseen kuunteluun, vaan sille kannattaa valita hetki, jolloin sille on antaa hyvin aikaa, ja juurikin mahdollisuus keskittyä. Muuten voi olla hankalaa enää palata siihen ja kirjasta tulee pitkä projekti. Minun oli tarkoitus aloittaa kirjastosta hakemani lukukirja tämän rinnalla, mutta huomasin, ettei minun vain tullut aloitettua sitä. Molemmat kirjat olisivat kärsineet. 

Pidin Leijoissa siitä tietystä suomenruotsalaisuudesta, joka yhdistää esimerkiksi Leijoja ja Monika Fagerholmin kirjoja, kuten hiljattain kuuntelemaani Ihanat naiset rannalla. Juonellisesti minulle olisi riittänyt vähemmän henkilöitä joita seurataan, samoin lyhyempi ajanjakso johon keskitytään.

Osallistun kirjalla bloggareiden klassikkohaasteeseen, joka elää ja on voimissaan yhtenä pitkäikäisimmistä edelleen jatkuvista lukuhaasteista. 

Haastetta emännöi tällä kertaa Oksan hyllyltä blogin Marika. Tässä linkki haastekoontiin. 

Haastelogosta vastasi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Michelle Gable: The Bookseller's Secret

Michelle Gable: The Bookseller's Secret

Harlequin, 2021

Lukija: Eleanor Cadill

Kesto: 10 h 28 min

Nancy Mitford ja hänen viisi sisartaan olivat varhainen Kardashian -tyyppinen sosieteetti-ilmiö 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Yläluokkaiset sisarukset olivat hyvin erilaisia: yksi fanitti Hitleriä, toinen Leniniä. Heillä oli itse asiassa velikin, joka taisi jäädä aika tavalla sisartensa varjoon, kerrankin näin päin. 

Kirjassa Katie Cabot on nykyhetken Amerikassa asuva kirjailija, joka on julkaissut kolme historiallista romaania. Uusi ei ota millään syntyäkseen, ja häntä ärsyttää miten kaikki kyselevät aina samaa asiaa; koska uusi romaani ilmestyy, mikä sen juoni on? Toinen mitä tivataan on mitä tapahtui poikaystävällesi, eikä Katie halua puhua sen enempää erostaankaan. Saadakseen muuta ajateltavaa hän tarttuu ystävän tarjoukseen matkustaa hetkeksi Lontooseen. 

As Katie flips open her suitcase, Jojo plonks onto the bed. She tucks one broomstick leg under her butt and scrunches her wild mane of hair. 

“All right,” she says. “Spill it. What’s happening with the writing? When we spoke a couple of weeks ago, you seemed super into the manuscript you were working on.” 

“I was into it,” Katie says. “And my editor liked it well enough, but she insists no one wants to read a book that takes place in an Old West whorehouse.” 

“I’d read it, and I don’t even like historical fiction. What does your agent think?” Sighing, Katie extracts a handful of lingerie from her suitcase. 

“Bianca would never tell me what to write,” she says. “But she sees two options. Either we keep pushing this rock up a hill...or we play ball.” 

“And by ‘play ball,’ I assume she means Paris?” 

“Or something like it.” Katie turns toward the dresser, which is adorned with pictures of her and Jojo. There must be a vault of framed photographs that Jojo trades in and out, depending on the guest. 

“Just write the damned sequel,” Jojo says. “And be done with it.” 

Katie drops her lingerie into a drawer and spins around. “First of all, I have no desire to write a sequel. Second, I have no faith I even could. Nothing’s working for me. Either the setting isn’t right, or the story, or some other thing. Maybe I should just accept that I’m a shit writer and go back to what I do best.” 

“Give me a friggin’ break,” Jojo says. “You’re not a shit writer. You’re acting like a shithead writer, but your writing isn’t shit.”

Lontoossa Katie käy Heywood Hill -nimisessä kirjakaupassa jossa Nancy Mitford oli töissä sotavuosina. Mitford on Katien mielestä harmittavan aliarvostettu kirjailija. Kirjakaupassa hän tutustuu sen omistajaan Felixiin, joka antaa hänen käydä läpi Mitfordin muistiinpanoja noilta vuosilta. Katie huomaa omistajan myös salaavan jotain. 

Toinen mies johon Katie tutustuu, on hämmentävän komea rehtori Simon Bailey, joka etsii Mitfordin salaista muistelmakäsikirjoitusta. Katie on tehnyt aikoinaan väitöskirjansakin Nancy Mitfordin kirjoista, joten hän tarjoutuu auttamaan miestä etsinnöissä. 

Simonin isoäiti oli tuntenut Nancyn sotavuosina; isoäiti oli ollut hyvin nuori ja raskaana, ja oli siksi yksi niistä monista, joita Nancy oli auttanut Lontoon pommitusten aikaan tarjoamalla tälle majoituksen vanhempiensa talosta.

Käsikirjoitusta ei välttämättä ole olemassakaan, mutta ehkä sen etsiminen ja parhaassa tapauksessa löytäminen auttaisi Katieta saamaan innoituksen seuraavaan omaan kirjaansa. Ehkä hän jopa kirjoittaisi fiktiota Nancystä. 

Mutta se käsikirjoitus. Olisiko Nancyllä asiakkaiden, pommitusten ja kirjakaupassa pistäytyvien kirjailijaystäviensä (kuten Evelyn Waughn) kanssa seurustelun (tai kinastelun) välissä ollut aikaa kirjoittaa ylös vielä muistelmiaankin? Ja olihan hän kokenut niin paljon ikävää ja edellisestä julkaistusta romaanistakin oli jo useampi vuosi?

Toisessa tarinalinjassa palataan sodanaikaiseen Lontooseen, jossa Nancy ottaa vastaan työpaikan Heywood Hillistä silkasta rahapulasta. Hän on kokenut useamman keskenmenon ennen sotaa ja nyt hänen miehensä Peter on taistelemassa Abessiniassa. Ei Nancyllä miestään varsinaisesti ikävä ole, mutta koska ei ole kuullut tästä yli vuoteen, Nancy lupautuu illalliselle ranskalaiseversti Palewskin kanssa, koska tämä lupaa hänelle tietoja Peteristä. Kenraali pitää Nancyn tarinoita eriskummallisesta perheestään viihdyttävinä ja tapaamisesta alkaa suhde, joka vie Nancyn lopulta Pariisiin.

The Colonel found Nancy’s stories comical, outrageous, unlike anything he’d ever known, his delight beginning first and foremost with the six Mitford girls, and their secret society. Nancy also had a brother, but he hardly counted at all.

“C’est pas vrai!” the Colonel would cry, with each new tale. “That cannot be true!”

“It all happened,” Nancy told him. “Every word. What do you expect with a Nazi, a Communist, and several Fascists, in one family tree?”

“C’est incroyable!”

But the Hon Society was the past, and this gilded Parisian hotel room was now, likewise Nancy’s beloved Colonel, presently reaching into the bucket of champagne. How had she gotten to this place? It was the impossible dream.

“Promise we can stay here forever,” Nancy said.

“Here or somewhere like it,” he answered with a grin.

Sanotaan, että nämä kertomukset kenraalille, joka on siis yhtä todellinen henkilö kuin Mitforditkin, antoivat myös alkusysäyksen Nancy Mitfordin tunnetuimmalle romaanille The Pursuit of Love. Se on ensimmäinen osa trilogiaa, joka kertoo kovin tutun oloisesta yläluokkaisesta perheestä.

Varsinainen syy siihen miksi lähdin kuuntelemaan Bookseller's Secretiä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti Nancy Mitford vaan sota-ajan lontoolainen kirjakauppa. En ole lukenut Mitfordin kirjoja eikä minulla ollut kaksista käsitystä siskoksista ennen kuin kuuntelin Madeline Martinin kirjan The Last Bookshop in London. Siinä laitettiin myyntiin eräs Nancy Mitfordin kirja, ja koska uteliaisuuteni heräsi, googletin lisää kirjasta ja sen kirjoittajasta. 

Martinin kirjassa sota-aika on tiivis osa kirjan juonta, lähestulkoon kuin yksi päähenkilöistä. Gablen kirjassa sodan vaikutukset arkeen ohitetaan aika pitkälti satunnaisina sivulauseina. Opin Martinin kirjasta paljon siitä millaista elämä sota-aikaan Lontoossa oli, joten olin vähän pettynyt siihen, että Gablen kirja keskittyi niin täysin henkilöihin ja heidän suhteisiinsa, että se olisi oikeastaan voinut tapahtua missä ja milloin vain. Eli jos mietit näiden kahden välillä, kysy itseltäsi haluatko lukea Lontoosta sota-aikaan, vai Nancy Mitfordista Lontoossa.

Kirja oli hyvin dialogivetoinen mikä teki tapahtumista vähän haastavampaa seurata, eli olisin mielelläni kuunnellut enemmän myös kuvailevaa tekstiä. 

Arvoin jonkin aikaa lataanko luureihin The Bookseller's Secretin vai toisen Nancy Mitfordin kirjakauppavuosista ammentavan romaanin, joka on Eliza Knightin The Mayfair Bookshop. 

Ehkä kuuntelen sen vielä myöhemmin, sillä olen kyllä utelias sen suhteen miten samanlaiseksi tai erilaiseksi Nancy siinä on kuvattu. Äänikirja vs. lukukirja saattaa toki antaa aika erilaisenkin mielikuvan henkilöistä englanniksi kuunnellessa, sillä lukijoiden eläytyminen tekstiin ja aivan erityisesti repliikkeihin on täysin eri luokkaa kuin Suomessa. Tässä kirjassa Nancy kujersi koko ajan kuin kepeä laululintu ja se viimeistään sai unohtamaan että meneillään olisi muka kurja sota-aika. Minulla kesti myös jonkin aikaa päästä sisään Nancyn hahmoon ja yllättäen pidin aika pitkään enemmän nykyhetken osuudesta mikä on minulle todella harvinaista. Ajan mittaan tilanne "korjaantui" ja loppua kohden taivuin nostamaan kolme tähteä neljään. Löysin kirjasta uuden mottonikin:

A road can go nowhere and still be worth the trip.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. Parina sille toimii edellämainittu Madeline Martinin The Last Bookshop in London. Linkki juttuun nimeä klikkaamalla.

Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

 Monica Fagerholm: ihanat naiset rannalla

Äänikirja: Otava, 2021

Alkuteos: Underbara kvinnor vid vatten, 1994

Suomennos: Arja Tuomari, Otava 1994

Lukija: Anssi Niemi

Kesto: 12 h 18 min

Thomaksen äiti oli ollut huvipuiston vedenneito, jota hänen isänsä Kajus oli käynyt ilta toisensa jälkeen pudottamassa pallonheitolla hyllyltä alas, aina vihlovan kirkaisun kera. Thomaksesta sellainen oli siistiä, vaikka hän saattoikin kysyä eikö Isabellan tullut vilu?

Heillä oli kotina kaksi huonetta uudessa kerrostalossa. Thomaksella oli oma huone, Kajus ja Isabella nukkuivat levitettävällä sohvalla. Kesällä he kuitenkin asuivat Suomenlahdella, valkoisessa huvilassa Kesäparatiisissa. Isabella oli Kaunein Äiti niin kaupungissa, kuin meren rannalla.

Vuonna 1962, kun Thomas on seitsemän vanha, Kesäparatiisiin muuttaa Enkelin perhe. He vain kutsuvat perhettä enkeleiksi, koska heillä on valkoinen Chevrolet Chevelle, ja vaikka heillä oli ihan tavallinen ruotsalainen sukunimi ovat he asuneet Amerikassa, joten aivan tuikitavallisia he eivät ole. Perheessä on vanhemmat, isä Gabriel joka oli ollut Amerikassa jonkinlaisissa sähkötöissä, ja perheen äiti Rosa sekä kaksi tytärtä. 

"Tulevaisuus on sähköinen", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen. "Sähköisesti elää paremmin", Gabriel Enkeli hymyää. "Teidän täytyy tulla joskus katsomaan millaista meillä on, meidän pikku kesämökissä. Ja ensi kesänä vedetään sähköt tuonne ylös, ja koko Kesäparatiisiin", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen, ja levittää kätensä Jazz-Caiuksen ja Isabella Vedenneidon edessä. Nämä ovat lähdössä metsäkävelylle mukanaan poikansa Thomas, seitsemän vuotta, joka siihen mennessä on kunnostautunut erityisesti kehittämällä seitsemän eri allergiaa, uusia löydetään jatkuvasti. 

Muutaman viikon kuluttua Thomas työntää jalkansa lahokantoon, jossa on ampiaispesä. Mutta sinä kesänä he eivät vielä tule käyneeksi kukkulan talossa, vain pikkuisen kurkistaneeksi sisään, ohimennen. Sinne ylös ei oikein tohdi mennä noin vain, ilman asiaa. Tuntuu kuin olisi häiriöksi. Sillä tavoin kuin on häiriöksi jollekin, joka on uppoutunut ihanaan elämään. Silloin ei halua häiritä pelkästään hienotunteisuudesta, vaan myös siksi, että saattaisi pahastua nähdessään, kuinka paljon joillekin on suotu ihanaa elämää, kun taas itse yrittää pärjätä miten parhaiten taitaa, jollakin syrjäisellä sivukadulla minne aurinko ei paista yhtä kirkkaasti, ja missä hauskuus ei ole yhtä yksiselitteisen hauskaa. Kuten esimerkiksi silloin, kun vietetään juhannusta Johanssonien kanssa, ja grillataan yhteistä makkaraa, sillä Maj Johansson sanoo, että Johanssonit ovat köyhä perhe jolla on monta suuta ruokittavanaan, ja joka ei voi kuvitellakaan rilluttelevansa humussa ja sumussa niin kuin eräät. 

Enkelien perhettä tullaan hakemaan juhliin kauemmas, oikeaan saaristoon lähelle avomerta, missä Isabella ei ole koskaan edes käynyt. He lähtevät usein myös ajelulle autollaan, joka on vielä sinä kesänä Kesäparatiisin ainoa, elokuviin tai ihan muuten vain, koska ovat rauhattomia, ja Isabella toivoo että voisi sanoa samoin. 

Monta viikkoa myöhemmin, tuon ensimmäisen kesän lopulla, aivan viimeisinä päivinä mitkä he siellä viettävät ennen paluuta kaupunkiin, Rosa Enkeli hakeutuu Isabella Vedenneidon seuraan ja kertoo, kuinka mielissään on siitä, että Kesäparatiisissa on edes yksi sivistynyt perhe, sillä muuten hänen olisi vaikea kuvitella viihtyvänsä siellä. 

Seuraavana kesänä, 1963, Isabella, jota myös Bellaksi kutsutaan, puolestaan ystävystyy toden teolla Enkelien perheen Rosa-äidin kanssa. Rosa tulee hakemaan Bellaa rannalle, ja Thomas seuraa perässä, sillä ei saa silmiään irti näistä kauniista naisista. 

Ja Thomas ottaa kuvan rantanaisista eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1963. Hän käyttää Rosan kameraa, täysautomaattista Instamaticia joka säätää etäisyyden ja valon voimakkuuden, niin ettei kuvaajan tarvitse muuta kuin painaa punaista nappia tirkistysaukon yläpuolella.

Bella ja Rosa makaavat rantaviltillä rantakalliolla, vähän korkeammalla kuin missä Thomas seisoo. Bella ja Rosa lepäävät kyynärpäiden varassa yläruumis koholla, heidän olkapäänsä koskettavat kevyesti toisiaan. Toisella on keltainen, ja toisella valkoinen uimapuku, mutta värit eivät näy kuvassa, sillä filmi on mustavalkoinen. Molemmat ovat panneet aurinkolasit päähän.

Bellan ja Rosan takana, raossa joka jää heidän taaksepäin kallistuneiden yläruumiittensa väliin, kimaltaa ulapan sini auringon paisteessa. Ulapalla hiihtää vesisuksilla Tupsu Lindberg, Lindbergien kiiltävän mahonkipikaveneen perässä. 

Seuraavana kesänä tyttäristä nuorempi, Renee, on jo Thomaksen uusi paras ystävä, mutta vain kesäystävä. Kun Renee täyttää marraskuussa kaupunkikodissaan seitsemän, Thomasia ei kutsuta juhliin.

Ihmissuhteiden kirjo ei jää tähän, sillä Isabella Vedenneito on kovasti paitsi Rosan, myös Gabriel Enkelin mieleen. Kun Enkelien Chevrolet Chevelle eräänä päivänä on hieman hassua kyllä parkkeerattuna niitylle, ja vielä hassummin lähtee yhtäkkiä valumaan veteen, liejuisena ylös kiipeää paitsi kuskin paikalta Gabriel Enkeli, myös toiselta puolelta Isabella Vedenneito, ja Thomas todistaa tätä kaikkea.

En ole koskaan katsonut kirjasta tehtyä elokuvaa, joten en tuntenut tarinaa mainoskuvia enempää ennestään. Nyt katsoisin elokuvankin mielelläni. 

Kirjassa kuvataan kesiä ja huvilaelämää, parisuhteita ja ihmissuhteita ylipäätään, ja siinä on jännästi läsnä se tietynlainen suomenruotsalaisuus, tai ainakin se miten itse suomenruotsalaisuuden (ehkä hyvinkin kliseisenä) näen. Miksei kirja voisi olla Kjell Westönkin kirjoittama. Kuuntelin tämän vähän aikaisemmin ja juuri parhaillaan kuuntelen Kjell Westön kirjaa Leijat Helsingin yllä, ja näissä on kyllä paljon yhdenkaltaisuutta, enkä tarkoita vain sitä, että tässä on näkökulmana nuoren pojan kehityskertomus, samoin kuin Westön kirjan ensimmäisessä osassa. 

Fagerholmilta olen lukenut aiemmin hänen tuoreimman kirjansa, Kuka tappoi bambin (2019), ja tässä jo tässä kirjassa oli käytetty tyylikeinona samanlaista keskeisten lauseiden toistoa kuin oli bambissa. Pidin molempia tarinoita hyvin kiinnostavina, jollain tapaa vanhanaikaisen tyylikkäinä (se on varmaan osa tuota suomenruotsalaisuutta) ja ajankuva käy erittäin hyvin ilmi myös kuunnellessa Ihania naisia rannalla. Minä joka rakastan mielikuvaani 1960-luvusta, haluaisin elää jokaisen jäljellä olevan kesäni juuri Kesäparatiisissa, olkoonkin että sinne kertyy pilviä. Äitini, itse 1960-luvun nuori, sanoi aina että romantisoin sitä aivan liikaa, mikä on todennäköisesti totta, mutta ai että miten nautin kesästä tuossa alkuvuosien idyllissä! 

Kirjan loppuosa oli aivan erilainen, mutta tietyllä tapaa tarpeen tuomaan näkökulmaa. 

Elokuvakin on saatavilla ainakin ruutu+ -palvelusta, haluaisin sen todellakin tämän jälkeen katsoa, kuten myös tuon Leijat Helsingin yllä, kun en ole sitäkään nähnyt. Myönnän että katson vähemmän elokuvia kuin moni muu, sen huomaa taas tästäkin kun on kaksi suuren suosion saanutta elokuvaa kyseessä, eikä ole kyse siitä ettenkö katsoisi kotimaisia elokuvia, päinvastoin.

Elly Griffiths: Yöhaukat

 Elly Griffiths: Yöhaukat

#13 Ruth Galloway

Tammi, 2023

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 11 min

Forensiseen arkeologiaan erikoistunut tohtori Ruth Galloway on juuri palannut North Norfolkin yliopistoon ja aloittanut uudessa virassa arkeologian laitoksen johtajana, aiemman esimiehensä Philin jäätyä varhaiseläkkeelle. Ruthin virka Cambridgen yliopistossa oli varmaankin ollut vaikutusvaltaisempi, mutta Ruthille North Norfolk on erityinen, kuten Norfolk ylipäätään. Samalla ylennys tarkoitti uutta työntekijää Ruthin virkaan, ja vaikka oli itse Davidin haastatellut, Ruth alkoi epäillä oliko sittenkään valinnut oikein. 

Muuton myötä Ruthin kymmenvuotias tytär Kate näkee useammin isäänsä rikoskomisario Harry Nelsonia, ja sekä Kate että Flint-kissa ovatkin innoissaan paluusta omaan kotitaloon marskinaalle. Paluun myötä myös Ruthin suhde amerikkalaiseen Frankiin on lopullisesti ohi, mikä saa Ruthin taas miettimään, voisiko hänestä ja Nelsonista koskaan tulla mitään. Hän ei halua rikkoa Nelsonin perhettä, etenkään nyt kun tällä ja Michelle-vaimolla on iltatähti, kolmivuotias George.

Metallinpaljastinten avulla vanhoja esineitä etsivä, Yöhaukoiksi itseään kutsuva ryhmä, oli löytänyt rantaan ajautuneen nuoren miehen ruumiin.

Nelson kutsui myös Ruthin rikospaikalle, koska uhrin läheisyydestä löytyi pronssikautisia esineitä sekä vanha luuranko, jonka Nelson epäilee ajoituksellisesti kiinnostavan enemmän Ruthia kuin poliiseja.  

Ruth ei suuremmin Yöhaukkojen toimintaa arvosta, mutta Cathbad, Ruthin druidiystävä ja apulaiskomisario Judy Johnsonin kumppani, käy toisinaan heidän retkillään mukana, sillä Cathbadin mielestä he ovat "sielultaan aitoja etsijöitä". Nelson ei ole tästä yllättynyt; onhan Cathbad jollain tavalla mukana jokaisessa seudun "hörhökerhossa" kuten Nelson asian ilmaisee, mutta johtolangat ovat aina tervetulleita.

He eivät ole arkeologeja”, Ruth sanoo. ”He ovat harrastelijoita, jotka etsivät aarteita ja koluavat kaikki paikat. Heillä ei ole mitään käsitystä kaivamisesta tai kontekstin tulkinnasta. He vain syöksyvät paikalle ja kaivavat ylös kaiken, mikä kiiltää.”

”No huh”, David sanoo. ”Onpa elitismi voimissaan Norfolkissa.”

”Mitä oikein vihjailet?” Ruth sanoo.

”Ei arkeologia ole tutkinnon suorittaneiden yksinoikeus”, David sanoo. ”Metallinetsijät ovat yhteisön täysivaltaisia jäseniä, ja löydöt kuuluvat kansalle.”

”Luvan saaneet metallinetsijät toki”, Ruth sanoo. ”Mutta Nelson nimitti näitä ’yöhaukoiksi’.” Hän huomaa korottavansa ääntään ja vetää henkeä. Hän ei halua Nelsonin kuullen riidellä kollegan kanssa. Tai tarkemmin sanottuna alaisen kanssa.

”Siksi he itseään nimittivät”, Nelson sanoo. ”Niin ikävää kuin minusta onkin keskeyttää akateeminen keskustelunne, olin siis sanomassa, että vainajan löysivät metallinetsijät, jotka olivat etsimässä tuota.” Hän osoittaa maakumpua.

Poliisi epäilee nuorukaista ensin laittomaksi maahanmuuttajaksi, mutta mies paljastuu pesunkestäväksi britiksi. 

Samaan aikaan Nelson saa työn alle toisenkin murhatapauksen. Yöhaukat olivat kuulleet laukauksia läheiseltä Black Dog -nimiseltä maatilalta, ja sieltä löytyi kahden vanhuksen ruumiit. Vaikutti siltä, että mies oli ampunut ensin vaimonsa, sitten itsensä. 

Tapaus koskettaa Yöhaukkoja erityisellä tavalla, sillä yksi aarteenetsijöistä on pariskunnan poika. Black Dog nimenä taas liittyy vanhaan taruun pelottavasta jättiläiskoirasta.

Black Shuck on täälläpäin tunnettu”, sanoo Judy, joka on Hentyn lailla kotoisin Norfolkista. ”Se on musta jättiläiskoira, joka ilmestyy ihmisille juuri ennen heidän kuolemaansa.”

”Juuri niin”, Tom sanoo leppoisasti ja tarjoaa keksejä purkista. ”Sen silmissä palaa helvetintuli, ja jos sen näkee, kuolee vuoden sisällä.”

”Eikö sillä ole vain yksi silmä niin kuin kykloopilla?” Judy sanoo.

”Joskus”, Tom sanoo. ”Se voi ilmestyä kaikkialla Norfolkissa – ja Suffolkissa myös. Sen kynnenjäljet ovat nähtävissä Bungayn kirkon ovessa.”

”Kuulemani mukaan ne jätti koiran muodon ottanut paholainen, eikä suinkaan Shuck”, Judy sanoo.

”Kiesus sentään”, Nelson sanoo. ”Tämä paikkakunta on varsinainen hourula. Älkää nyt vain sanoko, että uskotte tähän Black Shackiin.”

”Black Shuckiin”, Judy sanoo. ”Myrskyöinä sen voi kuulla ulvovan. Tai voi kuulla kettingin kalinan, kun se seuraa perässä.”

”Olet ollut Cathbadin kanssa liian kauan”, Nelson sanoo, mutta muistaa tahtomattaankin, miten Bruno vikisi hänen lähtiessään kotoa aamuyöllä, ja miten vikinä tuntui seuraavan mukana hänen ajaessaan öisillä kaduilla. Seutu on vihdoin saamassa hänestä otteen. Ehkä olisi sittenkin syytä muuttaa takaisin Blackpooliin.

Ruth saa vihjeen perusteella syyn uuteen kaivaukseen maatilan pihalla. Konkreettisemmin tapauksiin liittyvät lääketieteelliset tutkimukset, joihin viitteitä löytyy maatalon lukitusta huoneesta.

Ruth on minulle kuin kirjallinen ystävä. Pidetäänhän nykyään muutenkin ystäviin yhteyttä sosiaalisen median kautta, joten minä piipahdan kirjaystäväni Ruthin elämässä aina alun toistakymmentä tuntia kahdesti vuodessa. On kiva kuulla mitä Ruthille, Katelle, Cathbadille, jopa kränkylle Nelsonille kuuluu. Alussa tapasimme kyllä tiiviimmin, koska tutustuin Ruthiin myöhemmin kuin moni muu. Kun Ruth joskus katoaa, eikä uusia kirjoja enää ilmesty, minun jää häntä ikävä, enkä edes häpeä myöntää tätä. Yöhaukat oli minulle täyden viiden tähden osa sarjassa.

NAISTENVIIKKO - Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters, 2019

Lukija: Heidi Kyrö

Kesto: 13 h 57 min

Rouva Shergill, äiti, vaimo ja leski, makasi sairaalassa odottaen kuolemaa, jonka tiesi olevan lähellä. Naapuripedin nainen saneli jäähyväiskirjeen aikuisille lapsilleen, mistä Siita sai idean tehdä samoin. Hänen kirjeestään vain tuli täysin erilainen. 

Siita itse oli käynyt Intiassa viimeksi liki kolmekymmentä vuotta sitten. Jäähyväiskirjeessään hän tahtoi tyttäriensä tekevän eräänlaisen pyhiinvaellusmatkan Intiaan ja sirottelevan matkan päättävän vuoristovaelluksen lopuksi hänen tuhkansa järveen, josta lähtevä joki kuljettaisi ne Gangesiin. 

Rajni oli Shergillin sisaruksista vanhin, naimisissa ja 18-vuotiaan pojan äiti. Kuullessaan että tuleva miniä oli kaksi kertaa Anilia vanhempi ja vain seitsemän vuotta häntä itseään nuorempi, Rajni toivoi että poika olisi tosiaan löytänyt tyttöystävän. Ihan kuin siinä ei olisi liikaa, hänestä on tulossa myös isoäiti.

Rajni ei ollut taintuvaista sorttia. Kun Anil oli kertonut hänelle tyttöystävästä, hänen mielessään käväisi pyörtymisen esittäminen, mutta hän tiesi, että ojentaisi kuitenkin viime hetkellä käsi­vartensa pehmentääkseen pudotusta. Kukaan ei ottanut vakavasti naista, joka lavasti omat romahduksensa. Teeskennelty tajunnanmenetys, hah-hah.

Niinpä hän tuijotti Anilia yksinkertaisten matemaattisten yhtälöiden täyttäessä hänen mielensä:

36 – 18 = 18

Tyttöystävä oli 18 vuotta Anilia vanhempi.

36 ÷ 18 = 2

Tyttöystävä oli täsmälleen kaksi kertaa Anilin ikäinen.

43 – 36 = 7

Tyttöystävä oli vain seitsemän vuotta Rajnia itseään nuorempi.

Tämä viimeinen tosiseikka sai hänen päänsä pyörälle. Musertava puoliksi syödyn kalan lemu ei auttanut asiaa. Hän oli paistanut uunissa kolme lohenpalaa, koska omegakolmosten myötävaikutuksella ihmisten oli mahdollista sinnitellä satavuotiaiksi. Ymmärsikö tämä Anilin tyttöystävä omegakolmosten ravitsemuksellisia etuja? Todennäköisesti ei.

Äiti, älä jaksa”, Anil sanoi. Rajni kykeni vain pudistamaan päätään. Ei, ei, ei. Tämän piti olla aivan erityinen ilta: heidän viimeinen yhteinen illallisensa, ennen kuin hän lähtisi Intiaan. Mikäli Anil oli valinnut juuri tämän hetken kertoakseen heille tyttöystävästään, tytön olisi pitänyt olla… no, tyttö. Joku, joka kutsuisi Rajnia rouva Chadhaksi ja jonka vanhemmat suhtautuisivat Aniliin ennalta arvattavan epäluuloisesti, kunnes poika voittaisi heidät puolelleen hyvällä käytöksellään ja puhtailla kynnenalusillaan.

Jezmeen, joka oli tyttäristä keskimmäinen, oli aina halunnut näyttelijäksi, mutta oli päätynyt juontajaksi DisasterTube -nimiseen täyteohjelmaan ja saanut siitäkin nyt potkut. Syynä oli viraaliksi levinnyt video, jossa hän tappoi pienen eläimen. Lisäksi hänet sekoitettiin jatkuvasti intialaistaustaiseen tähteen, Polly Mishraan, joka oli suositun tv-sarjan pääroolissa, toisin sanoen huomattavasti Jezmeeniä menestyksekkäämpi. 

Rajni osoitti matkasuunnitelmaa ja painoi sormensa otsakkeelle Kultainen temppeli, Amritsar. ”Tämän matkan tarkoitus on suorittaa pyhiinvaellus äidin puolesta, joten me noudatamme tätä matkasuunnitelmaa”, hän yritti uudestaan.

”Tajuan sen, mutta minusta me voisimme ihan hyvin joustaa, jos emme esimerkiksi halua viettää liikaa aikaa yhdessä paikassa tai jos päätämme, että haluamme viettää ylimääräisen päivän jossain muualla.”

”Ei tämä ole sellainen matka”, Rajni intti.

Jezmeen nappasi aurinkolasit päälaeltaan ja asetteli ne nenänvarrelleen. Hän kääntyi niin, että Rajni näki vain hänen sivukuvansa – nuo kulmikkaat poskipäät, pieni luomi aivan huulen ylänurkassa. Rajni oli viimeksi tuijottanut siskoaan näin keskittyneesti äidin hautajaisissa, kun ruhje Jezmeenin poskella oli vasta alkanut parantua. Nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään.

”Meillä kolmella on ohjelmassa paljon yhteistä laatuaikaa”, Rajni lisäsi. Kuullessaan äänensä keinotekoisen hilpeyden hän oli tyytyväinen siitä, ettei nähnyt Jezmeenin reaktiota kunnolla. Heidän kaikkien täytyisi istua puhumaan siitä, mitä äidin viimeisten tuntien aikana oli tapahtunut – käydä tyyni ja parantava keskustelu, nyt kun kaikki olivat ehtineet saada hiukan etäisyyttä asiaan. Kabir oli varoittanut Rajnia, että oli naiivia kuvitella sovinnontekoa niin helpoksi, mutta Rajni itse uskoi, että kyse oli tunnelmasta. Amritsarin kultaista temppeliä ympäröivän, lempeästi aaltoilevan altaan reunalla oli huomattavasti helpompi käydä rakentava, avosydäminen keskustelu kuin Pret a Mangerin kahvilassa Lontoossa - ja kuinka usein kolme sisarusta ylipäätään olivat samassa paikassa, nyt kun Shirina oli muuttanut Australiaan.

Nuorimmainen Shirina oli alati kohtelias kompromissien etsijä, joka oli tavannut aviopuolisonsa netissä. Kyseessä oli järjestetty avioliitto ja hän oli päässyt naimisiin rikkaaseen sukuun Australiaan. 

Ja tuo sormus! Rajni tuijotti sitä kuin olisi nähnyt sen nyt ensimmäistä kertaa. Oliko Shirinan timantti entistäkin valtavampi? Valkokultainen vihkisormus säihkyi sekin, mutta timanttinen kihlasormus näytti esineeltä, jollaisia näytettiin uutisissa onnistuneen arkeologisen kaivauksen jälkeen. Mauton, hän oli ajatellut ­välittömästi nähtyään sen ensimmäisen kerran, vaikka tiesikin tarkalleen, kuinka monen karaatin arvoinen se oli. Shirina ei ollut tietenkään sanonut sormuksesta halaistua sanaa; Rajni oli itse hakenut netistä ”valtavaa timanttisormusta” ja kahlannut kuvat läpi, kunnes löysi vastaavanlaisen, ja tarkistanut sitten hinnan. Jos piti paikkansa, että mies tuhlasi kihlasormukseen kolmen kuukauden palkan, Sehaj tienasi totisesti oikein mukavasti – mutta senhän he toisaalta jo tiesivätkin. Australian suurimman kiinteistöalan perheyrityksen perijä ei pihtailisi ostaessaan kihlatulleen koruja.

”Jokos univelat on maksettu?” Jezmeen kysyi.

”Sinnepäin ollaan menossa”, Shirina sanoi. Kun hän istuutui pöydän ääreen, Rajni pani merkille hänen tummat silmänalusensa. ”Kiva hotelli, Raj”, Shirina sanoi ja katseli ympärilleen. ”Täällä on aika hiljaista.”

”Mukavaa, että joku arvostaa vaivannäköäni”, Rajni sanoi ja mulkaisi Jezmeeniä.

”Nätti mekko”, Jezmeen sanoi, mutta Rajni huomasi, että hänkin tarkkaili Shirinaa. Kirkkaanvärinen kaftaani ei onnistunut peittämään aavistuksen lysyssä olevia hartioita.

Raha ei kuitenkaan aina tuo onnea ja Shirinakin on tehtävä suuria päätöksiä. Shirinan appivanhemmat vaativat häneltä suuria uhrauksia, ja hänen tulisikin hoitaa "eräs pikku asia pois päiväjärjestyksestä" Intiassa ollessaan. Kun sisarille selviää mistä on kyse, he asettuvat tiiviiksi kilveksi pitämään Shirinan puolia.

Matka tuo mukanaan lukuisia kommelluksia, mutta myös lähentää sisaruksia.

Näin pitkään kirjaan mahtuu paljon kaikenlaista ja kulttuuri aukenee varmasti sellaisellekin, joka ei ole koskaan käynyt Intiassa ja nähnyt esimerkiksi sitä väenpaljoutta. 

Itsekin olen käynyt vain Goassa, joka on verrattain rauhallinen ja väestöltään pieni osavaltio. Koko osavaltiossa on vajaa 1,5 miljoonaa asukasta ja sen pääkaupungissa Panajissa vain ~40 000. Jos tätä lähtee suhteuttamaan, Intiassa on kolme yli 10 miljoonan asukkaan kaupunkia, Mumbai, Delhi ja Kalkutta, joista Mumbaissa on yli 18 miljoonaa asukasta. Osavaltioista suurin on Uttar Pradesh, jossa väkeä on melkein 200 miljoonaa. 

Juonellisesti oli erinomainen valinta lähettää siskokset kiertämään Intiaa ja käymään lukuisilla kuuluisilla kohteilla. 

Vaikeita asioita on monesti helpompaa käsitellä huumorin keinoin, ja niin tekee kirjailija tälläkin kertaa. Yhtenä esimerkkinä Jezmeen päätyi India Gatelle juuri alkamassa olevan mielenosoituksen liepeille ja häntä luultiin taas Polly Mishraksi. Jezmeen ei oikaissut henkilöllisyyttään ja tuli temmatuksi mukaan mielenosoituksen keulahahmoksi. Senhän arvaa mitä sellaisesta seuraa.

Jezmeen oli jo aiemmin protestoinut sitä, että hänen täytyi teettää heti matkan alussa itselleen vähemmän paljastavia vaatteita huomatessaan miesten jatkuvan tuijotuksen ja ollakseen "syyllistymättä miesten kiihotukseen". Intiassa on edelleen voimassa monet käyttäytymissäännöt, joita me pidämme vanhanaikaisina. 

Mielenosoituksen järjesti ryhmä nuoria aktiivisia naisia, tällä kertaa siksi, että nuori tyttö oli raiskattu basaarin sovituskopissa. Kirjassa Jezmeen muistaa Delhissä bussissa tapahtuneen joukkoraiskauksen joka nousi kansainvälisiin otsikoihin, muistan tuon itsekin. Raiskattu nainen kuoli saamiinsa vammoihin ja kuudesta miehestä neljä sai hirttotuomion, mutta vaikuttiko se kulttuuriin, ei tokikaan, valitettavasti. Kun erästä näistä miehistä haastateltiin vankilassa, hän sanoi muun muassa, että naisen olisi pitänyt suostua raiskaukseen (se ikään kuin kuuluu asiaan) niin hän olisi selvinnyt siitä elossa. Ikään kuin nainen olisi ollut itse syyllinen kuolemaansa koska pani vastaan?

Kirjassa mielenosoitus levisi koskemaan kaikkia naisten oikeuksia Intiassa: maaseudulla edelleen tapahtuvia kunniamurhia, tyttösikiöiden abortointia, naisten pahoinpitelyjä. Mielestäni näitä asioita on hyvä tuoda julki.

MIKÄ OLI HÄNEN RIKOKSENSA?” Anjulin ääni räjähti ilman halki. ”HÄN MENI JANPATHIN TORILLE VAATEOSTOKSILLE.”

Jezmeen silmäili väkijoukkoa – muut naiset olivat innoissaan. He nyökkäilivät, kun Anjuli siteerasi tilastoja seksuaalista ­häirintää koskevista syytöksistä ja joukkoraiskauksista. Hän siirtyi ajassa taaksepäin kronologisessa järjestyksessä, aloittaen nykyhetkestä ja päätyen vuoden 2012 bussijoukkoraiskaukseen, josta mielenosoitukset olivat saaneet alkunsa. 

”NÄMÄ OVAT VAIN RIKOKSIA, JOTKA ON NOSTETTU JULKISUUTEEN”, Anjuli huusi. ”NÄMÄ OVAT VAIN ILMOITETTUJA TAPAUKSIA. KUKA TIETÄÄ, MITÄ MUUTA ON TAPAHTUNUT, KUKA TIETÄÄ, MILLOIN SE PÄÄTTYY?”

Naiset alkoivat messuta: ”Milloin se päättyy?” Sneha yllytti heitä iskemällä toistuvasti nyrkillään ilmaa. ”Milloin se päättyy?” Jezmeen huomasi itsekin hokevansa. Hänen huutonsa sekoittuivat muiden naisten huutoihin, kunnes hän ei enää kuullut itseään, vain tämän väkevän, kollektiivisen äänen. Hän katsoi joukon ohitse odottaen näkevänsä ihmisiä, jotka tarkkailisivat heitä, liittyisivät joukkoon, mutta hänen pettymyksekseen Intia jatkoi elämäänsä heidän ympärillään. Liikenne mateli eteenpäin, kauppiaat vokottelivat asiakkaita ja turistit kiertelivät mielenosoituksen laitamilla, jotkut kuvia ottaen, toiset pysytellen turvallisen matkan päässä.

Heidi Kyrö oli minulle uusi tuttavuus lukijana, ja hänen pirtsakka tyylinsä sopi tällaiseen chicklit tyyppiseen kirjaan hyvin. Toisaalta hän piti välillä todella outoja taukoja lauseiden välissä, sellaisia joita normaalisti pidetään kun luku vaihtuu, mutta kyse ei ollut siitä, vaan esimerkiksi toinen henkilö saattoi tauon jälkeen jatkaa meneillään ollutta keskustelua. Tämä oli todella kummallista ja pakko myöntää että ärsyttävääkin. Siitä huolimatta vetävästi kirjoitettu romaani vei mennessään.

Kirjailijalta on juuri ilmestynyt uusi romaani joka on Singaporeen sijoittuva murhamysteeri. Toivottavasti sekin suomennetaan. 

Koska kirjassa pääosassa ovat naiset; äidit, tyttäret, sisaret, vaimot ja miniät, liitän kirjan osaksi Naistenviikon juttujani. Haastetta emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

NAISTENVIIKKO - Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Otava, 2023

268 sivua

Myrskylasi jatkaa siitä, mihin Linna-Ahon 2020 ilmestynyt esikoisromaani Paperijoutsen jäi. Nyt eletään sodan jälkeistä aikaa, vuotta 1946. 

Kyöstinä sotaan lähtenyt mutta viime vuosina Elleninä elänyt, lapsuuden kotikylässään kummajaisena pidetty nainen palaa Helsingistä kesäksi takaisin Korpivuoren mahtikartanoon. Sinne Ellenin on kutsunut rivakkaa työntekijäänsä kaipaava matroona Gunhild, jonka pojista Ilmari kaatui sodassa ja Valde(mar) on isäntänä aikaansaamaton, vaikka yrittikin aluksi astua Ilmarin suuriin saappaisiin. Onnenonkija Anna, joka oli ensin Ilmarin, sitten Valden kihlattu, on kadonnut jonnekin, virallisesti hän on ilmeisesti edelleen hukkunut, mutta uskoo ken tahtoo. Gunhild ei ollut hyväksynyt Annaa kummankaan poikansa morsiameksi, ja Valde olikin alkanut tapailla äitinsä valitsemaa tyttöä. Valde viettäisi koko kesän tytön kotipaikassa, eikä Ellen muuten olisi Korpivuorelle tullutkaan, niin paljon ajatus Valden kohtaamisesta hirvitti.

Lydia ja Sasha ovat edelleen naimisissa ja heillä on nyt pieni tytär, Tuula, joka on vielä vauva. He asuivat saman katon alla, mutteivät kuitenkaan yhdessä; sillä Sashalla oli oma huoneensa alakerrassa, Lydialla ja Tuulalla vinttikamarinsa, jonka Lydia salpasi yöksi. 

Lydia ja Sasha olivat kirjoitelleet sodan alussa, ja kun mies oli tullut käymään Korpivuorella Ilmarin ja Valden mukana, tämä oli ollut salskea ja komea nuorimies, elämää täynnä, maaton prinssi, aivan kuin Kreikan Philip, jonka kuvan Lydia oli nähnyt lehdessä. Rauhan solmimisen jälkeen sulhanen oli palannut kaikki raajat tallella mutta mieli muuttuneena. Aluksi hän oli yrittänyt olla kunnon aviomies, mutta vaipunut sitten omaan, traumatisoituneeseen maailmaansa. Ennen aikojaan harmaantuneena, laihana, parta ruokkoamatta Sasha valvoi yöt, torkkui päivällä, kulki omia menojaan ja otti harvoin kontaktia Lydiaan, eikä koskaan Tuulaan. Jälkimmäinen oli Lydian mielestä vain hyvä, sillä mies oli arvaamaton. Joskus tällä oli parempia päiviä, ja silloin he saattoivat puhua, mutta Lydia varmisti silloinkin, että istui itse lähempänä ulko-ovea kuin Sasha.

Korvike kuohahti pannussa. Sasha kuului heräävän, hän kolisteli huoneessaan, ja Lydia kaatoi itselleen kupillisen korviketta. Hän nosti toisen, tyhjän kupin vastapäätä. Hän istuutui pöydän ääreen, aivan kuin olisi leikkinyt kahvikutsuja, vaikka ei se mikään leikki ollut, vaan toive. Jospa Sasha herättyään istuisikin saman pöydän ääreen, kysyisi, miten on aamu kulunut, ja sitten he kuuntelisivat uutiset radiosta ja päivittelisivät maailman menoa.

Toivo syttyi yhä vain. Oli yhä niin, että käsi sipaisi mekon helmaa ja suortuvan ohimolta, kun Lydia kuuli Sashan äänet talosta. Yhä hän muisti, millainen Sasha oli kauan sitten ollut, vaikka väliin oli tullut hiljaisuutta ja seinämiä ja lukittuja ovia. 

Sasha tuli huoneestaan, harppoi eteisaulan halki suoraan verannalle vilkaisemattakaan Lydiaa ja kahvikuppia, vaikka keittiön ovi oli niin kutsuvasti auki. 

Kunpa olisi toimivia lemmentaikoja. Kunpa olisi keino hallita Sashaa. 

Kun rauha oli solmittu, elämä kylässä oli alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Ei kuitenkaan ennalleen, sillä kaikesta oli edelleen pulaa ja pikkulapset olivat kitukasvuisempia kuin ennen sotia syntyneet. Tuula voi olosuhteisiin nähden hyvin, ja Martta toi heille Gunhildin keittiöstä salaa vahvempaa ruokaa; kartanossa oli edelleen lähes kaikkea saatavilla. Ensimmäinen rauhan kevät toi mukanaan peltotyöt ja pula näkyi pellon laidallakin. Terveitä työmiehiä ei ollut liioiksi tarjolla ja kartanolla oli huono maine. 

Vieläkin oli vaikea uskoa, että viholliskoneet eivät enää tulisi. He saivat tehdä kokon, olla näkyvillä ja pelkäämättä paljaan taivaan alla, he olisivat saaneet vaikka reunustaa koko kylän loimottavilla helavalkeilla ja puhaltaa kaikkiin torviin ja huutaa taivasta kohti, että täällä me kaikki olemme ja täällä meidän talomme ovat, ja silti he saisivat olla rauhassa.

Korpivuoren rauhan rikkoi kuitenkin Valde, joka palasi mitään selittelemättä mutta sormus edelleen sormessaan. Ensikohtaaminen Ellenin kanssa oli myrkyllinen, mutta Gunhild, joka tarvitsi Elleniä, sai poikansa ainakin näennäisesti kuriin. Yhtä näennäistä oli rauha Lydian ja Sashan välillä, vaikka Lydia vastasi jopa Ellenille "ihan hyvin", kun tämä kysyi, miten Lydia oikein pärjäsi Sashan kanssa. 

Kartanossa oli seisahtunut tunnelma Gunhildin eläessä omissa maailmoissaan. Syreenimajassa vanhus piti kahvikutsuja kuolleille. Kaikki olivat toivoneet vain sodan loppumista, uhraamatta ajatustakaan sille, mitä elämä sen jälkeen olisi. Mitä olisi sellainen elämä kun kaikesta oli pulaa, kun miehet olivat kaatuneet ja vaimot leskiä, lapset isättömiä, ja ne jotka olivat palanneet, olivat menettäneet raajoja tai järkensä. 

Kadulla soivat haitarin hitaat sävelet. Joku soitti Metsäkukkia. 

Korkean kivitalon auringon puoleisella seinustalla, vettä tiputtelevan syöksytorven vieressä, istui resuinen ja laiha mies. Harmaan takin rinnassa oli kunniamerkki. Toinen lahje oli tyhjä, mies oli taitellut sen alleen, kankaan reuna lepatti tuulessa. 

Hän oli se, joka soitti. Hänen edessään maassa oli repaleinen hattu.

Lydia napsautti miehen kohdalla kukkaronsa auki ja mietti, jättäisikö ostamatta juuston vai makkaran. 

Mies nyökkäsi hänelle. 

"Siunausta rouvalle", mies toivotti. "Siinä kävi niin, että minulta meni kaikki."

Lydia meni kulman taakse ennen kuin pysähtyi pyyhkimään silmiään.

Hän oli toivonut, että Sashan vamma olisi jokin tuollainen näkyvä ja oikea. Tyhjänä lepattava housunlahje tai hiha, näkyvä arpi, sammunut silmä, nilkutus, jotakin sellaista, että ihmiset ymmärtäisivät sen helposti. Vaikka sitten vähän säälisivätkin, niin kuitenkin ymmärtäisivät, että kohtalo oli joidenkin kohdalla päättänyt niin. 

Olin aikoinaan lukenut Paperijoutsenen tuoreeltaan ja pitänyt siitä paljonkin. En ollut osannut odottaa sille jatkoa, joten Myrskylasi oli yllätys. Olin unohtanut suurimman osan Paperijoutsenen yksityiskohdista, joten luin sen viimeiset luvut e-kirjana kertauksen vuoksi, ja pääsinkin sillä konstilla hyvin tunnelmaan kiinni. Katko näiden kahden kirjan välillä on ajallisesti hyvin lyhyt, joten päähenkilöiden elämä jatkui sujuvasti, enkä ollut lukenut Myrskylasia kuin parikymmentä sivua, kun olin jo aivan tarinan imussa, aivan kuten esikoisen muutamaa vuotta aiemmin. Linna-Aho on erittäin hyvä jännitteen luoja. Jos luit Paperijoutsenen ja pidit siitä, suosittelen lukemaan myös Myrskylasin.

Osallistun Myrskylasilla Naistenviikon haasteeseen, sillä kirjassa on vahvoja naisia. On Elleniksi muuttunut Kyösti, jonka lupa olla nainen on hiuskarvan varassa kiinni jäädessä. On Lydia, joka hoitaa lapsen ja koko talouden yksin, ja siinä sivussa käy vielä peltotöissä kartanolla. Ajattelin moneen kertaan, että Lydia pääsisi helpommalla ilman Sashaa, jos saisi surra vain kaatunutta miestä. Sitten on Gunhild, jonka vahvuus on kyseenalaista, onko se enemmänkin tunnekylmyyttä? Joka tapauksessa kirja on omiaan Naistenviikolle, jota vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Naistenviikon lisäksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla. Kyöstinä Ellen on rintamakarkuri, Elleninä paossa jotain vielä isompaa.

NAISTENVIIKKO - Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

Karisto, 2023

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 7 h 14 min

Riittaliisa oli viihtynyt sinkkuna jo pitkään, ja ainakin vakuutteli itselleen, että tilanne oli hyvä näin. Viimekesäinen yhden illan juttu käväisi joskus kutittelemassa vatsanpohjaa, mutta toisaalta Joel oli turvallisen kaukana, Rantakylässä.

Tuona päivänä puoli vuotta sitten oli vietetty Riittaliisan lapsuudenystävän Lauran, sekä tämän pitkäaikaisen poikaystävän Mikon häitä, joissa Riittaliisa oli ollut kaasona. Kaunissilmäinen mies oli kiinnittänyt hänen huomionsa; mies oli Mikon pikkuserkku Joel. Ruskeasilmä opiskeli koneinsinööriksi, ja oli Mikon mielestä vain nörtti pänttäämässä opintojensa parissa. Riittaliisa oli mieheen ihastunutkin, mutta juttu oli kuivunut siihen.

Riittaliisalle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan työpaikka Rantakylän pitopalvelusta, ja hän mietti tovin voisiko ottaa sen vastaan törmäämättä kiusaantuneesti Joeliin. Lauran yllyttäessä Riittaliisaa ottamaan selvää Joelista ja miehen mahdollisista tunteista häntä kohtaan, suuntasi Riittaliisa eräänä talvisena päivänä matkalaukkuineen Rantakylään. Katon päänsä päälle hän sai isää huomattavasti vanhemman sisaren, jo seitsemänkymppisen Tuunin luota. 

Kuten olettaa saattoi, hän kohtasi Joelin, mutta toisaalta Riittaliisa törmäsi jatkuvasti myös komeaan, mustatukkaiseen ja -partaiseen mutta ah niin ärsyttävään Atteen. 

- On tainnut tulla lintsatuksi liukkaan kelin ajotunnilta? Älä ikinä paina jarrua, kun auto lähtee luisuun, äläkä tee äkkinäisiä ohjausliikkeitä. Painat kytkimen pohjaan ja kääntelet rattia tarpeen mukaan, mutta rauhallisesti. Tällaisella kelillä pitäisi muutenkin keskittyä ajamiseen eikä muuhun oheistoimintaan. Tai eväisiin.

Tuisku oli odottaessani ehtinyt kuorruttaa minut lumi­ukoksi ja päälle päätteeksi sain vielä nuhteet. Mikä Liikenneturvan luennoitsija mies luuli olevansa? Leimahdin. 

– Kääntelen rattia tarpeen mukaan? Minkä tarpeen? Eikä tuollaista litaniaa millään muista, kun auto lähtee käsistä. Minulla menee siinä tilanteessa polkimetkin sekaisin! Keskityin kyllä ihan ajamiseen. Sinä olit aivan liian lähellä, se hermostutti.

Mies hymyili äkkiä leveästi partansa keskeltä. 

– Vai menee polkimet sekaisin? Se on vaarallista. Eikä niin pienestä saa hermostua. Hyppää rattiin, mahdatko pysyä tiellä perille asti vai pitääkö lähteä saattamaan?

– Pysyn, kiitos vain tarjouksesta. Sinun “saattamisesi” tähden tuohon päädyinkin, kivahdin. Taisin olla kohtuuton, mutta minua nolotti ajovirheeni ja ärsytti omahyväinen saarnaaminen.

Mies tuhahti ja suuntasi autolleen. Siirsin kuljettajan penkin takaisin eteen ja odotin, että hän lähtee ensin. En halunnut enää ajaa edellä, pysyin sitten tiellä tai en. Maasturi seisoi hetken tyhjäkäynnillä, sitten se lähti liikkeelle ja takavalot katosivat hetkessä lumipyryyn. Muistin pullalaatikon, se oli kierähtänyt kyljelleen etuistuimen jalkatilaan. Kansi oli raottunut ja kumimatolla lojui hieman muhjuuntunut unelmatorttuviipale.

Lumisade oli koristanut Tähtelään johtavan tien ja sitä reunustavan riukuaidanteen häikäisevän kauniiksi. Pihaa ympäröivät puut olivat valkoisine oksineen kuin satu­kirjasta. Keittiön ikkunoissa paloi valo, Tuuni oli myös sytyttänyt minua varten ulkovalon. Vanha navettarakennus uinui kinosten keskellä, ajoin auton sen päätyyn katoksen alle. Siivosin nopeasti torttuviipaleen jämät nenä­liinaan auton jalkatilasta. Kimpaannuin uudelleen, kuvitteliko mies, että olin ahminut kääretorttua samalla kun taiteilin luistinradaksi muuttuneella tiellä 

Lukitsin autonovet ja lähdin taloa kohti. Minulla oli oma sisäänkäyntini takaoven kautta, mutta valitsin pääoven, koska aavistelin tädillä olevan iltateetä tarjolla.

– Selvisit sentään kotiin. Tuuni tuli minua vastaan eteisessä. Siniset silmät uurteisissa kasvoissa näyttivät huolestuneilta. – Tuiskua on luvattu koko yöksi.

– No selvisin, eihän tuo matka pitkä ole. Jämähdin kyllä hetkeksi tienposkeen, puuskahdin riisuessani saappaita. – Onneksi en sentään päätynyt ojaan asti. Sain vähän apua irtipääsyyn perässä tulleelta. Ja saarnan liukkaan kelin oikeaoppisesta hallitsemisesta.

– Jaaha, oliko joku tuttu?

– Enhän minä näitä tunne, se oli joku mustapartainen mies, Jeepillä ajoi. Ojensin Tuunille pullalaatikon. – Tuo kävi auton lattialla, katso onko siellä vielä jotain kelvollista. Terhi käski tuomaan ne sinulle.

– Kiitos. Tule teelle.

Menin ensin huuhtelemaan käteni vessan lavuaarin ääreen.

‒ Sanoitko musta parta? Ja Jeeppi? Tuuni huusi keittiöstä. – Se oli varmaan sitten Kuisman Atte. Hakalan Annikin tyttärenpoika, asuu Niitturannan tien päässä.

– En tiedä mikä Atte, mutta itseään täynnä se oli.

Katsoin itseäni peilistä. Kaiken maailman mestareihin oli kylätiellä näköjään helppo törmätä, mutta mies jonka tähden olin äskettäin Rantakylään päätynyt tuntui piiloutuneen minun silmiltäni.

Tänään alkaa perinteinen Naistenviikko, jossa kirjabloggaajat ovat aina mukana. Tällaiset hassut hömpät ovat pääasiassa naisille suunnattua kirjallisuutta, joten mikä olisikaan passelimpi aloitus kuin kotimainen maalaisromantiikka.

Itse kirja oli toistaiseksi vähiten mieleeni Rantakylään sijoittuvassa sarjassa. En oikein pidä tällaisista rakkaustarinoista, joissa pääpari vääntää väärinkäsitysten ja kommellusten keskellä "toiseksi viimeiselle" sivulle ja sitten rakastuu ja pariutuu täysin selittämättömästi. 

P.s. Vaikka puusuksia valmistetaan nykypäivänäkin, kyllähän muut materiaalit korvasivat ne jo ihan viimeistään 1970-luvulla. Riittaliisan kuvailemat, "hyvinkin yli 40 vuotta vanhat" (eli 1980-luvulta olevat) sukset kuulostivat pikemminkin sodanjälkeisiltä sivakoilta. "Puiset, pitkät ja paksut, tummanpunaisiksi maalatut." Tahtoisin nähdä ne!

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara

Bazar, 2020

#2 Karin Adler

Alkuteos: Sjalakistan, 2010

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 13 h 24 min

Nykyhetki

Uhrilehdon uhrikivellä, kahdensadanviidenkymmenen metrin päässä portista 23, Carlstenin linnoituksen sisäänkäynnistä, kyyhötti täyspitkään pellavapaitaan, hihattomaan päällysmekkoon ja nahkavyöhön pukeutunut nainen. Hän oli ollut aivan samassa asennossa jo yli kahdeksan tuntia. Lounaistuuli heräsi ja sai pyökin lehdet kahisemaan hänen yläpuolellaan siinä, missä hänen päänsä olisi pitänyt olla. Ennen tätä yötä uhrikivellä ei ollut vuodatettu verta moneen sataan vuoteen.

Oppilaat olivat tulleet retkelle Marstrandsönin linnoituksen alueelle ja saivat opettajalta erilaisia tehtäviä. Kenenkään tehtävänannossa ei kuitenkaan ollut löytää päätön ruumis kumartuneena keskiaikaiselle uhrikivelle.

Leskirouva Wilson piti erityisen hyvää huolta puutarhastaan, jossa riitti ihasteltavaa keväästä syksyyn. Hän oli englantilaissyntyinen, ja heillä oli ruotsalaisen miehensä kanssa ollut kauppapuutarha Englannissa ennen kuin he olivat muuttaneet Ruotsiin eläkepäivikseen. Rouva Wilson olikin järkyttynyt, kun hänen vaalimastaan puutarhasta löytyi samana päivänä irrallinen pää.

Kun ruumiinavauksessa yllättäen selvisi, että päätön ruumis ja irtopää eivät kuuluneetkaan yhteen, rikosjaostolla oli yhtäkkiä ratkottavanaan kaksi murhaa.

Samaan aikaan ryhmä larppaajia oli pystyttänyt leirinsä läheiseen Sankt Erikin puistoon. Poliisi ryhtyi Karin Adlerin johdolla tutkimaan oliko heillä osuutta murhiin, esittiväthän he keskiaikaisia rooleja, ja uhrikiveltä mestattuna löytynyt nainen oli yksi heidän ryhmästään. 

Vastaan tulvahti savun ja tulen haju, ja äkkiä kallion varjoista irrottautui keskiaikaiseen asuun pukeutunut mies. Robban hätkähti.

"Olkaa tervehdityt, muukalaiset", hiippalakkiin ja viittaan sonnustautunut mies sanoi. "Olen vartiomies ammoisilta ajoilta", hän jatkoi. 

"Hitto kun säikähdin", Robban sanoi. 

"Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi. Keitä olette te, jotka halajavat kulkea Sankte Erikin metsän poikki tällaisena päivänä?" Mies viittasi Karinia ja Roberia keihäällä, joka hänellä oli oikeassa kädessään.

Vasemmalla kädellään hän puristi tiukasti vartaloaan vasten kilpeä, jonka kauniisti maalattu pinta oli täynnä lovia ja lyöntien jälkiä.

Kävi kuitenkin ilmi, etteivät larppaajat tunteneet toisiaan entuudestaan, vaan peliä johti sen kasannut henkilö, jolla roolihahmot oli etukäteen hyväksytetty. Sen jälkeen jokainen vain eli hahmossaan koko viikonlopun, tietämättä mitään kanssapelaajien siviiliminästä. Kun selvisi, että mestauksessa oli käytetty aitoa pyövelin miekkaa, oli selvää, että murhateot ovat vaatineet perinpohjaista suunnittelua. 

Karin tuli siihen tulokseen, että päästäkseen murhaajan pään sisälle, hänen on tutustuttava paremmin Marstrandin ja uhrikiven historiaan.

Syyskesä 1958 Trollhättan

Kerstin piti pikkupoikaa piilotettuna talonsa kellariin. Jos poika heittäytyi hankalaksi, hän sai selkäänsä. Pojan oli synnyttänyt Kerstinin tytär Hjördis, jonka mies Örjan oli joutunut vankilaan.  Naapureille esitettiinkin, että Hjördis oli jäänyt leskeksi, eikä mitään lasta ollut olemassakaan. 

Kun poika onnistui pääsemään karkuun ja juoksi lähimpään taloon, siellä ymmärrettiin miten asiat olivat. Kaikki kääntyi parhain päin, kun nämä naapurit Birger ja Anna halusivat kasvattaa pojan, joka sai vihdoin myös nimen, Asko. Sitä ennen poika joutui kuitenkin viettämään viikkoja sairaalassa jossa hänelle tehtiin lukuisia leikkauksia, korjaamaan väärin luutuneita, murtuneita luita. Ja vaikka hän kiintyi uusiin vanhempiinsa, varhaislapsuuden rankat kokemukset jättivät Askoon jälkensä.

Minulla kesti alussa tovin päästä tarinaan sisälle, mutta sitten juoni ja kahden kerroksen tapahtumat veivät mukanaan. Tämä on ehdottomasti laatusarja, samassa paketissa laajan tarinan omaava historiallinen romaani ja jännitystä.

En olekaan aiemmin tainnut lukea tällaista sarjaa, jossa poliisi ystävystyy ensimmäisessä osassa murhatutkinnassa todistajina olleiden ihmisten kanssa, mutta mikä ettei, kai niinkin voi käydä. Karin alkaa myös tapailla ensimmäisessä osassa tutuksi tullutta Johania, ja asuu edelleen veneessään.

Yksi detalji minua ärsyttikin, vaikka pidin kirjasta todella paljon; se että niin monet termit piti kirjoittaa kysymyksiksi toiselle henkilölle ihmetellen esimerkiksi mitä se sellainen ruuti on, entä mitkä ovat häkämyrkytyksen oireet, mikä on ihmisen aura, mikä on taikavarpu jne. Vähän huvitti näiden ihmisten heikko sanavarasto ja yleissivistyksen taso, toisin sanoen kirjailija halusi selittää jok'ikisen sanan, mutta minusta se on lukijan aliarvioimista.