Historiallisia romaaneja vol 5

Tänään kaikki neljä romaania ovat suomalaisten kirjailijoiden kynästä lähtöisin, vaikka niissä seikkaillaankin ulkomaita myöten. Kaksi kirjoista on itsenäisiä, yksi aloittaa sarjan ja neljäs on trilogian päätösosa. Yhtään esikoiskirjailijaa joukkoon ei mahtunut, vaan kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän konkareita. 

Aikajärjestyksessä liikkeelle lähdetään 1910-luvun Suomesta päätyen Italiaan, mutta loppuaika pysytään Suomessa.

***

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Gummerus, 2025

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 11 h 10 min

Lilyn piti tehdä suuri päätös elämässään. Hän opiskeli Turussa piirustusta ja haaveili taiteilijan ammatista. Hänellä oli toinenkin vaihtoehto elämänsä kululle, sillä rakas ystävä Nicklas oli juuri kosinut häntä. Lily voisi varmaan maalata Nicklaksen vaimonakin, mutta tiesi ettei voisi samalla tavoin omistautua taiteelle. Olisi huolehdittava kodista ja taloudesta, myöhemmin myös lapsista. Toisaalta Nicklasta kiltimpää ja ystävällisempää aviomiestä oli vaikeaa kuvitella, joten kannattiko tilaisuutta päästää menemään ohi? Vaan miksi tämän piti kosia juuri ennen hänen suurta seikkailuaan! Lilyn isoäiti oli lähdössä Firenzeen saamaan kylpylähoitoja, ja Lily tämän seuraneidiksi. 

Pidin paljon Antellin ensimmäisestä sarjasta, joten olihan tähän uuteenkin tutustuttava. Se osoittautui kelpo viihteeksi, jota laajensi mukavasti matka Italiaan. Tutun kaupungin katuja oli mielessään kiva kuljeskella. Toisen osan veikkaan kertovan Lilyn sisaresta, ja koska heitä on kaksi, veikkaan tästäkin trilogiaa.

***

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus, 2020

Lukija: Erja Manto

Kesto: 14 h 24 min

Tehdas hallitsi Myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan.

Kun hevoskuski Fransin tytär Sigrid oli täyttänyt viidentoista, käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja päässyt ripille, isä ehdotti että tämä voisi kysyä töitä tehtaalta. Työura alkaa, ja uusien ystävien mukana Sigrid päätyy punaisten toimintaan, lopulta mukaan naisten asetta kantavaan paikalliskaartiin. 

Minun on pitänyt kuunnella Veriruusut jo vuosia sitten, mutta olin päässyt  unohtamaan sen olemassaolon. Nyt äänikirjapalvelu tarjosi sitä kuunneltavakseni, ja kun lukija on ihana Erja Manto, näytepätkä sai minut vakuuttuneeksi. 

Kirja oli erittäin koukuttava, lopussa raadollinen mutta pidin realistisena. Suosittelen kaikille, ellet ole jo lukenut. Oman maan sisällissota kannattaa edes suunnilleen tuntea. 

***

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024

Lukijat: Eeva Soivio, Kristo Salminen

Kesto: 17 h 57 min

Tarvajoki oli maanviljelystä ja karjanhoidosta elävä, lähes kymmenentuhannen asukkaan kunta, mutta näistäkin tuhatkunta oli lähtenyt Amerikkaan. Räätäin tytär Vilja haaveili, että voisi opettaa muita lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli kuullut, että Jyväskylän seminaariin otetaan naisiakin opiskelemaan. 

Nykyään jo eläkkeellä oleva komisario Juho Iivonen oli ollut vasta 28-vuotias, uraansa aloitteleva poliisimies, kun hänet oli lähetetty Tarvajoelle tutkimaan ei vain yhtä rikosta, vaan kokonaista rikosten vyyhtiä. Tuolloin elettiin vuotta 1938, mutta jo vuosikymmeniä aiemmin samalla pikkupaikkakunnalla on tapahtunut järkyttäviä asioita. Opettajan sisar, jota alettiin Vilja-tädiksi kutsua, oli tuolloin järkkynyt mieleltään, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut kansakoulun pihapiiriin, omaan huoneeseen yläkerrassa sekä alakerran saliin, johon hän tulee vain kun paikalla ei ole liian montaa vierasta ihmistä. 

Yläkerran ikkunastaan Vilja näkee kylän tapahtumat tarkemmin kuin kukaan tajuaa... Iso rooli kirjassa on myös Iivosella, jota haastatellaan Tarvajoen tapahtumista. 

JUHO IIVONEN VASTAA:

Mistäkö kaikki alkoi?

Käräjäoikeuden tapahtumia Tarvajoella kesällä 1938 ei voi ymmärtää irrallaan poliisitutkinnan vaiheista. Niin kuin ei annettuja tuomioitakaan.

Saanko ehdottaa? Mentäisiinkö järjestelmällisesti? Niin juuri, niin kuin kuulusteluissa. Se auttaa niin sanotusti pysymään asiassa. Asiat asioina, ei niitä tunteilu selkiytä.

Tein tällaisen listan itselleni jäsennykseksi. Haluatteko vilkaista? Voitaisiin tietysti mennä senkin mukaan.

Aloitatte vain tuosta.

Koko nimeni? Juho Viljami Iivonen. Komisario, nyt eläkkeellä. Kotipaikkakunta Vantaa.

Kyllä, siihen aikaan 28-vuotias.

Kyllä. Se oli ensimmäinen tehtäväni lääninetsivänä.

Käräjät on hieno romaani, jota on jo monessa blogipostauksessa näkynytkin. Suosittelen tutustumaan! Tekstin jakaminen kahdelle lukijalle oli hyvä toteutus.

***

Silja-Elisa Laitonen: Taakka 

Suvirantatrilogia, osa 3

Tammi, 2025

Lukija: Katja Aakkula 

Kesto: 13 h 54 min

Sarjassa on edetty 1950-luvulle, ja harvinaisessa naispoliisin ammatissa toimiva Raakel oli saanut ylennyksen, ainakin tavallaan. Hänet oli siirretty jaostoon, jossa tutkittiin tietynlaisia rikoksia, kuten sikiönlähdetyksiä, lapsemurhia, haureutta ja väkisinmakuita. Muunlaisia rikoksia naiset eivät edelleenkään saaneet tutkia. 

Raakelin äidille Gretalle oli annettu asunnoksi "surkea rotanloukku", kuten hän itse nykyistä kotiaan kutsui. Raakel oli selvästi vedättänyt häntä puolison perinnönjaossa Armaksen kuoltua. Jos hän olisi saanut sen mitä aviovaimolle kuului, hän olisi lähtenyt Baden-Badeniin. 

Greta ei muistanut milloin oli viimeksi poistunut kotia kauemmas, milloin käynyt rannalla, tehnyt mitään muuta kuin odottanut iltaa. Lääkkeiden rytmitys oli ainut tahti mitä hän enää seurasi tässä maailmassa. Muutamat kerrat hän oli ollut hoitojaksolla mutta se oli ollut niin kamalaa, että hän mieluummin yritti pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Lapinlahden mielisairaala oli täynnä kaiken maailman kuvatuksia, jotka luulivat itsestään liikoja. Greta ei sietänyt katsella heitä.

Hän siirtyi ikkunan eteen, Nelly oli pessyt sen huonosti. Taas.

Tätäkö varten hän oli uhrannut oman elämänsä? Ainut tytär teki töitä huorien ja varkaiden keskuudessa kuin mikäkin työväenluokkainen, vaikka Greta oli luonut edellytykset aivan muunlaiselle elämälle. 

Oliko tyttö sittenkin perinyt sen kansankerroksen luonteen, johon Greta itse oli syntynyt ja jota Armaksen geenit eivät voineet peitota?

Taakka on mielestäni ehdottomasti onnistunein ja hienoin trilogian osista. Nyt kun on kuunnellut kaikki kolme, ne tuntuvat melko eri tyyppisiltä, jäin miettimään miten tarkoituksellista se on? Toki Rakel kokee kasvun aikuiseksi naiseksi mikä näkyy ja pitääkin näkyä, joskin minun oli vaikea hyväksyä kaikkia hänen valintojaan. 

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 

Gummerus 2016

234 sivua

Sinä valitsit minut, en tiedä, olitko kauan jo katsellut ja niin päättänyt, se jäi kysymättä. Minusta ei olisi ollut valitsemaan sinua, olin niin ujo etten olisi itse pystynyt sinua lähestymään, ikinä. En olisi uskaltanut. Ei olisi tullut mieleenkään, mutta sitten oven kello kilahti, ääni jäi taakseni oikealle, ja vasemmassa kädessäni minulla oli yhä rukkaset. Ulkona lumi suli ja pian poskellani huulten tuntu, niin pehmeä, yhtä aikaa salama ja ikuisuus, ja kun nostin pääni ja katsoin, sinä olit siinä enkä enää voinut irrota. Silmät jäivät kiinni silmiisi. Ilmassa leijui tytön tuoksu, vaikka mitä se edes on, en tiedä. Jotain makeaa ja puhdasta, ihan erilaista kuin miehissä, hiuksista ja ihosta se tulee, kevyestä hengityksestä. Teitä oli siinä kaksi tyttöä, mutta minä näin vain yhden. Siitä hetkestä kaikki alkoi. Et laskenut katsettasi, enkä minä. Kaikki meni nopeasti. Sota-aika. Kaksi kirjettä, ja sinä aloit minulle. 

Nyt tiedän sen tunteen, kun voisi oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan toiseen kertaan, ihan kokonaan. Useinhan tulee tässä kirjoitusvaiheessa paljonkin sivuja plärättyä, mutta nyt on sellainen tunne, että haluaisin lukea uudelleen kaikki nuo kauniit sanat, lauseet ja virkkeet. Toisekseen, nyt kun tietää kaiken sen mitä on edessä näiden ensimmäisten sivujen jälkeen, joilta tuo ylläoleva näytekin on, voisi lukea ja ymmärtää niin monet asiat eri tavalla. 

Lempi sijoittuu 1940-luvulle, aikaan ennen Lapin sotaa ja vielä sen jälkeenkin. Nimensä se on saanut päähenkilöltään, kauppiaantyttäreltä, Siskon kaksoissisarelta. Toisaalta, voiko päähenkilöksi nimetä naisen, joka ei itse kerro tarinaansa? Ehkä päähenkilöt ovatkin Viljami, Sisko ja Elli, sillä he ovat Lempin tarinan kertojat.

Viljami vie vihille Lempin, tuo Pursuojalle jos nyt ei kaupunkilaistyttöä, niin kuitenkin tytön joka kiharsi tukkaansa ja lakkasi kyntensä, tytön jonka päähän olisi kuulunut valkolakki eikä navettaliina. Vaikka Lempi yrittää, aputytöksi palkattu tomera Elli katsoo nuorta rouvaa pahasti ja kadehtien, liian herraskainen on Lempi Ellin silmissä maatilan töihin. Lempin ja Viljamin onni jää lyhyeksi, keväällä syttynyt rakkaus suo nuorille onnentäyteisen kesän, mutta syksy tuo myös Viljamille pelätyn kutsuntakirjeen. Rintamalle joutuessaan Viljamia lohduttaa, että nuorikon seurana on edes Elli. 

Vähänpä Viljami tiesit.

Taitavaa, todella taitavaa. Kieli, tarinan kulku, se miten eri henkilöt tuovat tarinaan uusia näkökulmia. Miten lukija ensimmäisen kertojan osuuden luettuaan luulee tietävänsä miten asiat ovat ja miten toinen kertoja laittaa kaiken uusiksi. Kirja osoittaa hienosti sen, miten emme koskaan voi tietää tarkalleen mitä toinen ihminen ajattelee ja miksi toimii kuten toimii. Totuuden tapahtumista tietävät vain ne ihmiset, jotka ovat olleet paikalla, eivätkä hekään voi tietää muiden osallisten ajatuksia. Kaikki mitä näemme, on vain omaa tulkintaamme. Kiehtova ajatus, ja niin totta.

Mielettömän upea esikoinen! 

Mikaela Strömberg: Sophie

Mikaela Strömberg: Sophie 

Schildts & Söderströms 2015, 236 sivua

Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta: Helene Bützow 

Sophie elää Pietarissa huoletonta nuoren neidon elämää. Saksalaisten juurtensa myötä hän on saksalaisen koulun oppilas ja koulu sujuu kuin tanssi. Isä on pappi ja toimii hienostoneitien opettajana kuuluisassa Smolna-instituutissa, äiti on kotirouva joka synnyttää lapsen toisensa perään. Sophie on tytöistä vanhin ja vuonna 1842, täyttäessään 14 vuotta ja vaihtaessaan Smolnaan opiskelemaan, hänellä on jo seitsemän sisarusta. Koska Sophien isä on myös tsaariperheen suosiossa, esitellään Sophiekin samaisena syksynä hovissa. Sophie kutsutaan tämän jälkeen hovineidiksi vaikka hän on oikeastaan liian nuori tehtävään. 

Mutta sitten tulee skandaali. Sophie saa hovissa aivan erityistä huomiota osakseen tietyltä nuorelta mieheltä ja nuorena ja naiivina menee salaisiin kohtaamisiin joista seuraa onneton raskaaksi tuleminen. Vauva menee kesken, mutta Sophien maine on mennyttä. Niinpä isä päättää naittaa hänet ystävänsä sisarenpojalle ja Sophie vihitään 16-vuotissyntymäpäivänään kymmenen vuotta vanhemman hollantilaisnuorukaisen, Engbertus Jansenin kanssa. 

Vuonna 1850 Sophie on 19-vuotias ja jo kolmen pienen tyttölapsen äiti. Engbertus päättää karistaa Pietarin tomut jaloistaan ja muuttaa perheensä Suomeen. Siitä Sophien aikuinen elämä todella alkaa. 

Sophie von Behsen on todellinen historian henkilö. Itäisellä Uudellamaalla elänyt toimekas nainen syntyi Pietarissa 1828 ja kuoli 1886 Lapinjärvellä. Pietarin hienostopiireissä lapsuutensa viettänyt nainen luki Talousseuran julkaisuja maanviljelyksestä ja kuokki perunoita tyttäriensä kanssa Labbyn savisesta pellosta, joten ei voi varsinaisesti sanoa hänen eläneen perinteistä kartanonrouvan elämää. Toisaalta hän oli aika moderni aikakauteensa nähden. Lukuisista vastoinkäymisistään (joista aviomies on yksi) huolimatta ja varmasti myös niiden kasvattamana Sophiesta varttuu voimakastahtoinen nainen joka pitää ohjat käsissään miehen renttuillessa omilla teillään, kunnes tekee radikaalin päätöksen miehensä suhteen. 

Strömbergin tapa kirjoittaa historiallista romaania on hyvin persoonallinen, en osaa edes sanoa kenen tuotantoon häntä vertaisin. Tapahtumista kertovaa suoraa tekstiä on aika paljon suhteessa repliikkeihin ja se hidasti omaa lukemistani. Sophiessa on jossain määrin huumoriakin, mutta sävyltään se on mustanpuoleista. Utriomaista kepeyttä Sophiessa ei ole, eikä se ole samalla tapaa vetävä kuin esimerkiksi suosikkini Enni Mustoset. Aikakauden yleisiä tapahtumia Strömberg ei juurikaan ota käsittelyyn, kirja käsittelee aika puhtaasti Sophien elämää ja tunteita.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron 

Teos 2015, 440 sivua 

Seitsemän naista on päätynyt jonkinlaiseen kuolemanhetken jälkeiseen välitilaan missä kaikki on valkoista ja maailma sellaisena kuin sen tunnemme on lakannut olemasta. He eivät tunne kipua eivätkä kohta enää nautintoakaan, eivät nälkää, janoa eivätkä lämpöä tai kylmyyttä. He ovat kaikki eri maista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ja ihmettelevät sitä itsekin. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith on anorektikko, moskovalainen Polina on näyttämötaiteen keskusviraston pääkirjanpitäjä, brasilialainen Rosa Imaculada on saanut uuden sydämen, marseillelainen Nina odottaa kaksosia, hollantilainen Wlbgis sairastaa kurkkusyöpää, senegalilainen Maimuna haaveilee mallintöistä ja itävaltalainen teinityttö Ulrike on töissä Kotkanpesän ravintolassa.

Oneironin rakenne oli mielenkiintoinen. Tarttuva alku jatkui yhtäkkiä muun muassa filosofisena pohdintana (essee) ja Slomithin pitämällä luennolla päättyen jonkinlaiseen muistokirjoitukseen jokaisen naisen kohdalla. Pidin erityisesti alusta (jota moni on pitänyt vaikeana) ja lopusta sekä naisten elämäntarinoista. Essee kirjan keskivaiheilla meinasi uuvuttaa minut lähinnä pituudellaan, mutta selvisin siitäkin. Tosin se hidasti lukemistani parilla päivällä. Anoreksia yhdistettynä juutalaisuuteen oli minulle uutta ja siitä luin mielenkiinnolla. Kirjailijan kulttuurien tuntemus herätti ihastusta jo lukuprosessin aikana ja kiitoksista selviääkin miten paljon yhteistyötä Lindstedt on eri tahojen kanssa tehnyt. Se myös näkyy. 

Väistelen fantasiaa, mutta tässä oli jotain niin houkuttelevaa että aloin Oneironia rohkeasti lukemaan ja jälkifiilikset ovat isosti plussan puolella. Hyvä että tartuin tähän! Rohkene sinäkin :-) 

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Atena Kustannus 2014, 285 sivua

Totuus oli tarina, joka oli kerrottu jonkun toisen suulla, ja hänen täytyi edetä sen mukana, vaikka hänellä ei ollut enää mitään mihin työntää juurensa, ei mitään mistä ponnistaa. Hän puskisi eteenpäin kuin viima tai kylmyys, alhaalta ylös ja kohtisuoraan, eikä Otto saisi koskaan tietää.

Tanja Pohjolan Lintu pieni on jälleen yksi upea esikoisromaani. Se liikkuu kahdessa aikatasossa monen muun romaanin tapaan, mutta tällä kertaa ajanjaksoilla on eroa vain 9 vuotta.

Vuonna 1944 Dora asuu Viipurissa, kolmestaan äitinsä ja 3-vuotiaan Marseillen eli Mari-siskonsa kanssa. Isän kuoltua tyttöjen elämä on muuttunut, eikä äiti luo samanlaista turvaa. Eräänä päivänä äiti saa kylään miehen, jota kaikki kutsuvat arvovieraaksi. Apulainen lukitsee tytöt yläkerran vierashuoneeseen koska arvovieras ei pidä lapsista. Kun aikaa kuluu eikä vapautusta lukkojen takaa kuulu, alkaa Dora kertoa kipeälle ja nälkäiselle siskolleen itse keksimäänsä satua.

"Minne ne pikkulinnut menivät?"

"Ne menivät takaisin pesiinsä puiden oksille."
"Ja sen pituinen se!" Mari huudahtaa.
"Haluatko sinä, että tämä tarina loppuu jo?" Dora kysyy. Mari pudistaa päätään ja nauraa. Pikkusisko on iloinen, kun Dora kertoo hänelle tätä tarinaa.
Mutta kaikkea Dora ei kerro. Mielessään hänellä on myös toinen versio samasta kertomuksesta. Sekin tarina alkaa tornista. Grejuksen ruskeat silmät tuntevat Doran läpikotaisin. Mies kiipeää tornin ylimmän kerroksen ikkunasta ulos, mutta putoaminen ei ole vahinko. Hän haluaa hypätä alas ja kuolla, sillä hänen mielensä on musta kuin varisparvi.

9 vuotta myöhemmin Doroteaksi nimensä muuttanut Dora elää nuorena aviovaimona Helsingissä. Hän kieltää menneisyytensä ja on luonut itselleen uuden identiteetin. Menneisyyden haavat kuitenkin aukeavat kun yllätysvieras, vanha viipurilainen mummo lapsenlapsensa kanssa hakee heiltä majapaikkaa muutamaksi päiväksi.

Lintu pieni on hyvin otteessaan pitävä tarina, jossa on niin vahva jännite että olisin halunnut lukea sen kerralla alusta loppuun. Nuoren aviovaimon rikkinäisyys ja syyllisyyden tunne ovat Lintu pienen keskeisiä teemoja. Kaikki eivät ole pitäneet kirjan ulkoasusta, mutta minun mielestäni kansi on sopivan herkkä ja hento kuin päähenkilönsä mieli,  fontti on kaunis ja väritys kruunaa kaiken. 

He olivat päätyneet naimisiin liian nopeasti, melkein kuin yhdessä yössä, muutaman hätäisen suudelman jälkeen. Kosintaan ei ollut tarvittu kuin jokunen kävely merenrantaan ja takaisin. Dorotea oli hymyillyt Otolle koko ajan. Oli ollut helpompi hymyillä kuin keksiä mitä sanoa rakastuneelle miehelle. Otto tulkitsi häntä oman halunsa mukaan ja Dorotea salli sen hänelle. Sillä eikö ollut hyvyyttä toista kohtaan antaa tämän rakentaa oma illuusionsa elämästä? Vaikkei se ollutkaan todellinen, se oli silti lahja, elämänpituinen.