Kotimaisia feelgoodeja vol 2

Pitkästä aikaa postaus, tässä kotimaisia feelgoodeja joita kuuntelin kesällä ja syksyn mittaan. 

***

Eevi Iisakkila: Majatalo omenapuiden katveessa

Into Kustannus, 2025

Lukija: Elina Keinonen 

Kesto: 6 h

Lila Kajo oli vielä jokin aika sitten ollut osa-aikainen tuntiopettaja naapurikunnassa, mutta viimeinenkin tunti oli pidetty, viimeinen palkkanauha saatu. Oli siis ollut kaksi vaihtoehtoa, joko lähteä tai jäädä, ja Lila oli päättänyt jäädä. 

Lilan koti piti nyt sisällään myös Omenalehdon, sinne perustetun majatalon. Apuna työn touhussa oli keittäjä ja taloudenhoitaja Marikki. Vieraita tulee harvakseltaan, eletään kevättalvea. Lila törmää Henriin joka saa vanhan ihastuksen roihahtamaan uusiin liekkeihin, mutta harvoinpa asiat ovat niin yksinkertaisia.

Kansi antoi mielikuvan kesäisestä romaanista, joten siinä mielessä mentiin metsään. En tähän muutenkaan niin syttynyt, ehkä aika tyhjää täynnä valitettavasti. On tapahtumarikkaampia ja kiinnostavammin kirjoitettuja vastaavanlaisia feelgoodeja.

***

Minna Suvanto: Murroksessa

Saga Egmont, 2024

Lukija: Usva Kärnä 

Kesto: 5 h 8 min

Mirkun ja Ollin suhde ei ollut puolen vuoden tapailun mittaan edennyt juuri mihinkään. Mirkku oli ollut kuvaannollisesti tarjolla kuin alasti hopeatarjottimella, mutta outoa kyllä, mies ei tuntunut tietävän mitä naisten kanssa tehdään. Erohan siitä tulee.

Mirkku oli näyttelijä teatterissa, eli oli valinnut saman ammatin kuin äitinsä, ja hänen sisarensa Ansku oli puvustaja. Tyttöjen vanhemmat olivat eronneet heidän ollessaan pieniä, suurimpana syynä isän runsas alkoholin käyttö. Tyttäret kävivät isää välillä katsomassa tämän vanhassa taloröttelössä, sillä he olivat isästä huolissaan.

Siskokset asuivat isänsä ja tätinsä perimässä huoneistossa kivalla, keskeisellä paikalla, mutta kesän alussa Ansku muutti poikaystävänsä luo ja koska täti vaati heiltä melko korkeaa vuokraa, oli keksittävä jotain kattamaan Anskun osuus. Ratkaisuksi he ryhtyivät vuokraamaan toista huonetta Airbnb-asunnoksi, tädin tietämättä tietenkin, sillä tämä ei olisi sellaista hyväksynyt. Kiinnihän siitä jäädään, ja pian Mirkkukin oli koditon. Tästä kesästä tuntui tulevan suurten muutosten kesä. 

Tähän kirjaan oli mahdutettu aika isoja teemoja, mutta niitä käsiteltiin vähän pintaa raapaisten, ja sivumennen mainiten rattijuoppouteen suhtauduttiin oudon keveästi. Miltähän tuon lukeminen mahtaa tuntua ihmisestä, joka on menettänyt läheisen niin. 

***

Ilona Tuominen: Löytöperhe

Kortteli osa 3

Bazar, 2025

Lukija: Kati Tammensola

Kesto: 11 h 37 min

Maija oli kompastunut lähes jokaiseen esteeseen, joita elämä oli hänen eteensä asettanut. Opinnot kauppakorkeassa olivat jääneet kesken ja avioliitto Idan isän kanssa oli päättynyt lyhyeen ja Maija päätynyt yksinhuoltajaksi. Maijan sisaruspuolet eivät olleet erityisemmin mukavia ihmisiä, päinvastoin he olivat aina komennelleet Maijaa. Hän kokikin Poppelin asukasyhteisön enemmän perheekseen.

Maijan isää, joka omisti puolet Maijan kodista Poppelin puutaloyhteisössä Turussa, uhkasi vähintäänkin konkurssi, mahdollisesti jopa vankilatuomio. Isän omaisuutta piti saada realisoitua, joten ensimmäisenä laitettiin hänen huvilansa myyntiin. Onneksi heti löytyi kiinnostunut ostajaehdokas, joka tosin osoittautui Maijalle vanhaksi tutuksi, nuoruuden poikaystäväksi. Teemu oli käynyt läpi suuren muutoksen niin ulkonäöllisesti kuin asemaltaan, köyhistä oloista ponnistanut nuorimies oli nyt reilu kolmekymppinen menestyjä, joka oli asunut viime vuodet ulkomailla. Niinpä ainoa joka Teemun enää tunnisti, oli Maija. 

Teemu ja Maija alkoivat tavata milloin huvilan merkeissä, milloin muuten vain, ja Maijaa miellytti se, miten hyvin Teemu ja hänen tyttärensä tulivat toimeen. Myös Poppelissa kiinnitettiin huomiota tiheisiin vierailuihin, eikä ihme, että Ida tuli yhtenä päivänä kysymään äidiltään mitä se tarkoittaa kun "vanha suola janottaa", ja pitäisikö hänen viedä Teemulle vettä?

Löytöperhe oli oikein ihana osa Kortteli-sarjassa, joka on kaiken kaikkiaan erittäin laadukasta kotimaista feelgoodia! Tapahtumia riittää, mikä on erittäin hyvä puoli, kommelluksia ei toisaalta tapahdu liikaa, eikä lukijalle tule turhan usein tarvetta huutaa päähenkilöille ohjeita. Nämä kun eivät ole mitään itsestään selvyyksiä silloin, kun kirjassa on humoristinenkin puoli. Kirsikkana Poppelin kakussa on sarjan lukija. 

***

Tuuli Kivijoki: Syksyn sävyjä Lemmenlahdella 

#2 Lemmenlahti

Karisto, 2024

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 6 h 16 min

Marjatan päädyttyä asumaan vanhainkotiin, hän harmitteli tyhjäksi jäävän rintamamiestalon kohtaloa. Ylihoitaja Annika sai tästä idean, ja oli pian aivan Lemmenlahden keskustassa sijaitsevan talon omistaja. Talossa oli peräti kolme makuuhuonetta, joten vierashuoneen lisäksi hänellä oli hyvin tilaa käsitöilleen. Annika oli täysin hurahtanut lankojen värjäämiseen, ja vaikkei hän remonttihommia osannutkaan, hän oli muuten taitava käsistään. 

Turusta kotoisin oleva Annika tutustui pian naapurikadulla asuvaan Petteriin, joka oli huolehtinut Marjatan Nappi-kissasta. Kissa oli karannut Petteriltä ja ottanut jo ensimmäisenä iltana paikkansa Annikan viereltä sohvalla, ja kissaa tuntematta hän oli nimennyt tämän Juliaksi. Sattumoisin Petterillä oli Romeo-niminen koira, mikä selvisi Annikalle vasta myöhemmin. Julian laitettua paikat hyrskynmyrskyn Annikan työpäivän aikana, Petteri ehdotti, että toisi Romeon sen kaveriksi työpäivän ajaksi, ja järjestely toimi hyvin. Myös Annika ja Petteri alkoivat tuntea vetovoimaa toisiaan kohtaan.

– Jos sinä heittäytyisit nyt ja tekisit jotakin spontaania, mitä se olisi? Annika kysyi kiusoitellen.

Petteri pysähtyi. Hän tarttui Annikaa käsivarresta ja veti tämän lähemmäs itseään. Annika katsoi Petteriä silmiin ja tunsi yhtäkkiä tämän huulet omillaan.

– Tuon, Petteri sanoi kun oli laskenut Annikan otteestaan ja he jatkoivat matkaa. – Oliko hullua?

Annika makusteli kihelmöiviä huuliaan.

– Ei oikeastaan.

– Osasitko odottaa sitä?

– En, Annika vastasi totuudenmukaisesti.

– Sittenhän onnistuin yllättämään sinut. Positiivisesti?

– Mmm. Kyllä.

Omaan makuuni kirjassa oli hieman liian kirjakielistä dialogia, mutta muuten sujuvaa kerrontaa, joka koukutti kuuntelemaan pitkiä rupeamia askartelujen lomassa. Lukija vielä kruunaa kokonaisuuden. Olen kuunnellut tästä itse asiassa jo kolmannen ja neljännenkin osan, joten lisää kiitos.. 

Kukkaloistoa talven keskelle - Laura Suomela & Frida Gråsjö

Kuuntelin nämä molemmat kirjat jo kesähelteillä, mutta kas kas bloggausjononi jumittaa taas... Mikäli kaipaat keveyttä ja kesäistä väriloistoa talven keskelle, tutustu näihin kahteen. Kannetkin on molemmissa niin kauniit ja kesäiset. Pioni on yksi ehdottomista lempikukistani ja meillä onkin niitä monta omassa pihassa.

***

Laura Suomela: Pioneja ja peitetarinoita

Into kustannus, 2024

Lukija: Anna-Riikka Rajanen

Kesto: 6 h 33 min

Helenan unelmien työpaikka Blooming You -kukkakaupassa oli kuin päivä karkkikaupassa pikkulapselle. Kun leikkokukkien huumaava tuoksu otti hänet vastaan heti ulko-ovella, hän ei voinut kuin ajatella, että juuri tällaista muutosta hän oli elämäänsä kaivannut. Tosiasiassa hän oli irtisanoutunut vanhasta, liian kuormittavasta työstään, mutta miehelleen Hartsalle hän ei ollut saanut tätä kakaistuksi. Hartsa luuli hänen olevan virkavapaalla ja Helenan vain nauttivan vain lyhyestä irtiotosta hänelle niin tärkeiden kukkien parissa. 

Kukat tosiaan olivat Helenan ilo, myös kotipihassa. Kuluneena keväänä he olivat saaneet nauttia aivan poikkeuksellisesta tulppaanien väriloistosta, ja nyt myöhemmin kesällä hän oli erityisen ylpeä upeasta pionipenkistään. 

Muutakin puuhaa Helenalla kyllä riittää, ja siihen vaikuttaa isosti naapurihuoneistoon muuttanut Helenan äiti. 

Pidin paljon Bloming You -sarjan ensimmäisestä osasta, ja siihen nähden tämä toinen oli turhan paljon ensimmäisen kertausta ja / tai sen kaltainen. Yksi keskeisimmistä teemoista oli miten Helena saisi kakaistua Harrille, että on sanonut itsensä irti hyvästä työpaikastaan, mitä pohjustettiin mielestäni riittämiin jo aloitusosassa, joten olisin hypännyt juonessa isomman loikan eteenpäin. Samoin Helenan äidin muutto seinänaapuriksi, sitäkin pohjustettiin hyvin edellisessä ja nyt tavallaan todettiin, että oikeassa oltiin, äiti pitää Helenaa kiireisenä. 

Sinänsä kirja oli hauskaa hellekesän kuunneltavaa, joten voin kuunnella kolmannen osan chick litiä kaivatessa, mikäli juoni kuulostaa kiinnostavalta. Suomela kirjoittaa ihan ok minun makuuni.

***

Frida Gråsjö: Täyden hääpalvelun majatalo

#1 Rosnäs

Bazar, 2024

Lukija: Henna Mäki-Filppula

Kesto: 7 h 58 min

Beatrice "Bea" Blom, nuori juristi, kaipasi rakastumisen tunnetta, mutta sai pettyä treffeillä toistensa jälkeen, oli ne sitten järjestänyt Tinder tai naapurin rouva. Hänen kaksossisarellaan Cillalla oli elämä täydessä järjestyksessä, oli oma pitopalveluyritys ja perhe saksalaisen Karlin kanssa, heidän lapsensa niin ikään kaksoset. Bea toivoi, ettei kaksosgeeni ollut siirtynyt hänelle, mutta omaa perhettä hän kyllä jo kaipasi. 

Kun Bea sitten "joutui jäähylle" omasta työstään, hänen piti keksiä jotain muuta. Rosnäsiin hänet toi keikkatyö siskon pitopalvelussa, ja sai jäämään Täyden hääpalvelun majatalo, joka tarvitsi puutarha-apulaista. Bea näkee majatalon potentiaalin ja tapaa uuden miehen, häävalokuvaaja Markuksen.

Positiivista kirjassa oli suloisen kesäinen tunnelma, negatiivista jatkuvat puheet kaloreista, eli siitä mitä Bea söi ja miten se ei taaskaan mahtunut päivittäiseen kalorimäärään. Eikä valokuvaakaan hänestä saanut ottaa ettei kaksoisleuka näy, ja Markushan meni nappaamaan Beasta salaa kuvan, kun nainen oli hänen mielestään siinä tilanteessa niin haaveilevan näköinen, eli ei Markus tietenkään mitään kaksoisleukaa yrittänyt ikuistaa. Juoni ei mitään isompia yllätyksiä tarjoillut, mutta olipahan sellainen kolmen tähden kokemus. En tiedä tulenko jatkamaan sarjan parissa, ensi kesänä sen kai näkee.

Rosnäs-sarjassa on viisi osaa jotka ilmestyivät tiiviissä tahdissa kesäkuusta elokuuhun, eli kaikki ovat jo kuunneltavissa. Kurkkasin niiden kuvaukset läpi, eivätkä ne ole jatkuvajuonisia vaan päähenkilö vaihtuu joka kerralla, tosin yhdessä se on tässäkin mukana oleva Cilla. Viimeisessä osassa on eläkeikää lähestyvä pankinjohtaja, joten kaikki eivät ole max kolmekymppisiä, mikä on minusta hieno juttu! 

2 x naparetkellä - Bea Uusma & Matti Lainema

Pitkästä postausjonosta poimittua, eli nämä kirjat kuuntelin alkuvuodesta, juttukin odotti lähes valmiina, mutta taisi jäädä kevään jalkoihin...

*** 

Kuunneltuani Aura Koiviston Mies ja merilehmän minulle jäi halu kuunnella lisää tutkimusmatkailijoista. Päädyin hyvin samoille seuduille pohjoisen kylmyyteen, kun vielä aivan sattumalta näin Kirjakaapin kummituksen postauksen Bea Uusman kirjasta Naparetki. Sille valikoitui pariksi Matti Laineman kirja Nordenskiöldistä, jonka Koillisväylän valloittamisesta tiesinkin jonkin verran jo ennestään. Olen itse asiassa tiennyt jo lapsesta saakka, sillä äitini asui jonkin aikaa Helsingissä Nordenskiöldinkadulla, ja hän selitti mikä vaikeasti äännettävän nimen tarina oli. 

Sitten itse kirjoihin, siinä järjestyksessä kun ne kuuntelinkin. 

***

Bea Uusma: Naparetki

Into, 2015 (äänikirja 2022)

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 4 h 48 min

Yli viisitoista vuotta aiemmin, eräissä tylsissä juhlissa, Bea Uusma oli sattumalta poiminut kirjahyllystä teoksen joka kertoi Andréen retkikunnan, eli kolmen tukholmalaisesmiehen yrityksestä päästä Pohjoisnavalle. Vuosi oli ollut 1897 ja heidän kulkuvälineensä vetykaasupallo. Uusma ei saanut retkikunnan arvoitusta mielestään. 

Retkueen viimeisen leirin jäännökset oli löydetty 33 vuotta seikkailuun lähdön jälkeen, autiolta saarelta keskellä Jäämerta. Niinkin kauan jäätyneinä olleet filmirullat pystyttiin pelastamaan ja kehittämään kuviksi, ja päiväkirjasivut preparoimaan niin, että tekstiä pystyi lukemaan. Siitäkään huolimatta kukaan ei ole varmuudella pystynyt ratkaisemaan mitä heille tapahtui sen jälkeen, kun he nousivat maihin tuolle Valkosaareksi nimetylle autiosaarelle. Tapahtui jotakin, mistä he eivät kirjoittaneet ollenkaan päiväkirjoihinsa, eivätkä taltioineet filmirullille.

Mitä sitten tiedetään varmaksi?

Retkikunnan kolme jäsentä nousivat maihin Valkosaarelle lokakuussa 1897, se on fakta. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen he pystyttivät leirin kiinteälle maalle, saarelle, jota ei oltu merkitty karttaan.

Heidän kuolinsyystään tai -syistään on vuosikymmenten aikana esitetty lukuisia teorioita. Häkämyrkytys teltassa? Valaanlihasta saatu botuliinimyrkytys? Lukuisat muut myrkytysvaihtoehdot. Teltan hautautuminen lumen alle? Paleltuminen? Heillä oli kehno vaatetus arktisiin oloihin. Tahallinen morfiinin yliannostus? Monia näistä on uudessa valossa pidetty epätodennäköisinä, mutta mikä on lopullinen totuus, se ei ehkä koskaan ratkea.

Bea Uusma on ruotsalainen kirjailija ja koulutukseltaan lääkäri. Hän sai vuonna 2013 kirjasta tietokirjallisuuden Augustin eli meidän Finlandiaamme vastaavan palkinnon, ja ilmestyttyään suomeksi kaksi vuotta myöhemmin se äänestettiin Blogistanian parhaaksi tietokirjaksi. 

***

Matti Lainema: A. E. Nordenskiöld - Koillisväylän valloittaja tšuktšien maassa

Booknet Oy, 2024

Lukija: Ari Turunen 

Kesto: 7 h 22 min

A. E. Nordenskiöld syntyi Suomessa vuonna 1832 ruotsalaistaustaiseen aatelissukuun. Hänen isänsä oli mineorologi ja tutkimusmatkailija, jonka mukana poika aloitteli omaa uraansa ja teki jo suunnitelmia eteenpäin. Hän oli mukana ensimmäisellä ja toisella Pohjoismaista Huippuvuorille suuntautuneella matkalla ja johti jo itse kolmatta.

Vaihtaessaan kohteeksi Koillisväylän Nordenskiöld oli jo kokenut tutkimusretkeilijä ja tehnyt jo useamman matkan Huippuvuorille sekä Grönlantiin. Koillisväylän matkaa varten hän varustautui huolella, hankki kansainvälisen päällystön ja ruotsalaisen miehistön ja laivaksi hänelle kunnostetun entisen valaanpyyntialuksen Vegan, jossa oli sekä höyrykone että purjeet. He pääsivätkin Koillisväylälle ja he löysivät kansan jota etsivät. Kaikki oli lähellä onnistua tavoitteiden mukaisesti, kunnes heidän haasteekseen osoittautui aikainen talvi, joka pakotti heidät talvehtimaan tšuktšien parissa. 

Retkikunta oli vakuuttunut siitä, että professorin saama informaatio piti paikkansa, ja että muutaman tunnin navakka etelätuuli hajottaisi reittiä tukkivan, tuskin kahta kilometriä leveämmän jäävyöhykkeen. Siksi laivalla ei hätäilty. Kaikki kävivät välillä maissa ja vierailivat tšuktšien luona. Vasta kun viikot vierivät eikä muutosta tapahtunut, professorin oli pakko ruveta valmistelemaan talvehtimista vain runsaan sadan kilometrin päässä Beringinsalmesta ja Tyynestä valtamereltä. 

Tätä vastoinkäymistä oli vaikea niellä tyynellä mielellä. 

...

Ankkuripaikka oli lähellä merelle päin kaltevaa tasankoa, jota jokilaaksot aaltomaisesti leikkasivat. Jäiden salvatessa Vegan oli tasanko kuurassa, mutta muuten lumeton. Kasvitieteilijät saattoivat siis saada käsityksen tämän seudun ennestään tuntemattomista kasveista. 

...

Lunta ei enää lakaistu pois kannelta, vaan sen annettiin kasautua noin 30 cm paksuiseksi, kovaksi tallatuksi lumi- ja jääkerrokseksi, joka eristi kannen paremmin ulkoilman pakkasista. Vastaavasti lunta luotiin myös laivan kyljille. Komeat jääportaat nousivat jäältä laivan oikean puoliselle partaalle. 

Jäälautat nostivat Vegan korkeuksiin ja hyvin valittu parkkialus kesti kovan pinteen. Vegan talvehtimisesta piirretyt kuvat osoittavat laivan ikään kuin kelluneen jäisen aallon harjalla. 

Retkikunta käytti pitkän talven hyödykseen tutkien muunmuassa tähtitaivasta ja revontulia, tutustuen tšuktšeihin ja myös huvittelemalla. Laivan viereen oli tehty jopa luistinrata. Nordenskiöld oli varannut miehistölle ruokaa kolmeksi vuodeksi, joten senkään suhteen heillä ei ollut hätäpäivää. 

Kun Vega irtosi jäistä, kotimatkan kerrotaan olleen juhlallisuuksien täyttämää. He eivät pitäneet kiirettä, vaan poikkesivat ensin Alaskassa, sitten mm Japanissa jossa itse keisari halusi seikkailijan tavata. Keisari kun ei suonut moista etuoikeutta kenelle tahansa länsimaalaiselle. Ruotsiin palatessaan sataman edusta täyttyi pienemmistä purtiloista ja järjestettiinpä paluun kunniaksi ilotulituskin.

***

Kirjat ovat keskenään aika erityyppisiä Laineman kirjan edustaessa perinteisempää tietokirjallisuutta. Hän on kirjoittanut useampiakin tietokirjoja samalta suunnalta, muun muassa Fridtjof Nansenista, joka valloitti Pohjoisnavan. 

Bea Uusman kirjan alaotsikko - minun rakkaustarinani - viittaakin osuvasti siihen, miten intohimoisesti, ehkä jopa pakkomielteisesti hän Andréen retkikuntaan suhtautui. Samalla hän avasikin lukijalle omaa tutkimustaan ja sen etenemistä. 

Pidin erittäin paljon molemmista kirjoista ja ne täydensivät kiinnostavasti Mies ja merilehmä -kirjasta syntynyttä uteliaisuuttani tutkimusmatkailua kohtaan. Elolliset, josta kaikki tavallaan sai alkunsa, on edelleen jonossa. 

2 x muutoksenkaipuu - Eeva Keski-Saari: Siskosimulaattori & Laura Suomela: Tulppaanitoiveunia

Satuin kuuntelemaan kaksi kirjaa joille yhdistäväksi tekijäksi löytyi kaipuu elämänmuutokseen. Päähenkilöt lähtevät tavoittelemaan sitä hyvin erilaisin keinoin: Siskosimulaattorin Lilja retriitistä ja Tulppaanitoiveunien Helena toteuttamalla vanhaa oman elämänsä toiveiden aarrekarttaa. 

***

Eeva Keski-Saari: Siskosimulaattori

Saga Egmont, 2023
Lukija: Anna Korolainen Crevier
Kesto: 4 h 50 min

Kerrankin Lilja saattoi todeta, että mainos oli tipahtanut postiluukusta juuri oikealla hetkellä ja oikeaan tarpeeseen. Sen ansiosta hän oli nyt, muutama viikko isoisän hautajaisten jälkeen, matkalla junassa Ouluun ja siitä eteenpäin Jääliin, retriittiin jota pitävät mies ja kolme naista. Luvassa olisi ruumiin ja hengen ravintoa, jopa viininmaisteluilta.

Nyt on sinun vuorosi. Haluan että maalaat sen miltä sinusta tuntuu. Jos aihe tuntuu vaikealta, niin valitse väri joka puhuttelee sinua. Sen jälkeen voit maalata vaikka silmät kiinni. Ei ole tarkoitus että sinulle tulisi suorituspaineita, vaan että pääsisit alkuun eheytymisen kanssa.

Seison valkoisen kankaan ääressä hiljaa ja seuraan sivusilmällä, kuinka ympärilläni kädet viuhuvat ja maalijäljet syntyvät. Paineen tunne hiipii käsiini, jotka alkavat täristä. Koko taidekonsepti on minulle vieras, koska isoisän mielestä se oli haaveilua, eikä todellista elämää. 

Ennen kuin muutin isoisän luokse, rakastin värityskirjoja ja tehtäviä joissa yhdistettiin numeroita yhteen niin että syntyi kuva. Minulla oli puuvärejä ja vahaliituja, jotka välillä eksyivät myös lattialle tai seiniin. Äiti ei koskaan välittänyt, koska hän oli humalassa ollessaan aina iloinen. Olin kahdeksanvuotias kun hän kuoli. Hän tukehtui omaan oksennukseensa. Kun hänet oli viety pois, näin sen limaisen lätäkön. Siinä oli vaaleanvihreää, harmaata ja valkoista. Yritän saada vihreästä oikeaa sävyä irti ja roiskin sitä kankaalle. Lopulta kangas näyttää yhtä oksettavalta kuin minusta tuntuu. 

Retriitissä tapahtui kaikenlaista minulle aivan vierasta kun en minkäänlaisia "hoitoja" tai joogia harrasta. Esimerkiksi hot joogan olisin veikannut tarkoittavan ihan muuta kuin se olikaan. Liljakin sai kokea uusia, myös aivan odottamattomia asioita ja sai samalla apua myös oman menneisyytensä tutkailemiseen. Siskosimulaattorikin kirjassa tapahtuu aivan konkreettisesti. 

Kirja oli lähtökohdiltaan kiinnostava ja koukuttava, paikoitellen aika erikoinenkin ja kaiken kaikkiaan kulki monesti ihan eri suuntaan kuin mitä olin odottanut, etenkin toisessa osassa josta en toviin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. En kutsuisi kirjaa feelgoodiksi, enemmän vain ihan romaaniksi. Retriitin pitäjillä on omat ongelmansa joita myös avataan ja ratkotaan. Kirja ei tuntunut niin lyhyeltä kuin se on, vaan siihen oli saatu paljon tapahtumia. Anna Korolainen-Crevier, joka harvemmin lukee minun tyylisiäni kirjoja, sopi hyvin tehtäväänsä ja voisin häntä kuunnella useamminkin. 

***

Laura Suomela: Tulppaanitoiveunia

Into, 2023

#1 Blooming You 

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 6 h 55 min

Tamperelainen Helena oli tilannut rivitalopihaansa yli tuhat kukkasipulia, eikä olisi enää maaliskuussa jaksanut odottaa niiden väriloistoa. Viime aikoina hänellä oli ollut haasteita niin töissä kuin vapaalla, ja nyt hänen harmikseen heidän mukavimmat naapurinsakin olivat laittaneet asuntonsa myyntiin. Mitä jos siihen muuttaisi meluava lapsiperhe?!

Sattumalta löytynyt, nuoruusvuosina tehty aarrekartta, sai Helenan mietteliääksi. Ystävät, jotka olivat samalla tehneet omansa, elivät nyt jos eivät täysin, niin ainakin monilla tavoin silloin toivomaansa elämää. Helena tiesi, ettei kykenisi heidän tavallaan heittäytymään tuntemattomaan, mutta toisaalta, työssään hän oli jatkoajan jatkoajan jatkoajalla ja ellei hän pian puhaltaisi peliä poikki, edessä voisi olla jotain vakavampaa kuin perus burnout. Hän ei enää jaksanut olla samanlainen murtuneiden mielien kannattelija. Niinpä hän päätti ryhtyä tuumasta toimeen!

"Minä Helena Leppäsalo lupaan, että huomisesta alkaen herätän aarrekarttani eloon kuva kerrallaan. Elämääni alkaa virrata aivan uutta iloa, väriä, kukkia, ihania elämyksiä ja hyvää oloa! Enää en laiminlyö tarpeitani vaan kuuntelen, mihin sydämeni kutsuu. Ja ennen kuin kevään viimeinen tulppaani on auennut, aarrekartan jokainen unelma on toteutettu! SKÅL ja KIPPIS uudelle värikkäälle elämälleni!”

Onneksi puoliso Hartsa kannusti häntä aarrekartan suhteen, vaikkei siinä olleeseen koiranpentuun suostunutkaan. Tai niin Helena ainakin aluksi luuli, mutta ikävä kyllä Helenan elämäntapamuutokset alkoivat Hartsasta tuntua itsekkyydeltä, eikä puoliso malttaisi odottaa, että mokoma aarrekartta on saatu valmiiksi, ja voitaisiin palata "normaaliin". Eli entiseen. Tätä Helena ei todellakaan halunnut kuulla. 

Aarrekarttahommelit olivat piristäneet Helenan mieltä, siitä ei päässyt mihinkään, mutta aina välillä, lähinnä tilin saldoa katsoessa, Helenan mielessä käväisi kauhunsekainen tunne, että hän oli menettänyt vastuullisen otteensa raha-asioista ja suistunut holtittomaksi törsääjäksi. Jo pelkästään kampaajalla käynti sekä kosmetologin anti-aging-hoito olivat nielaisseet melkein 300 euroa! Helena ei ollut eläessään satsannut omaan ulkonäköönsä saman kuun aikana moista summaa. Mutta aarrekartan kuva itseensä panostavasta naisesta suorastaan velvoitti pistämään tukan ja naaman kuntoon. Kyllä Helena halusi muutenkin olla freesi ja näyttää hyvinvoivalta, senkin uhalla, että voi melko huonosti. Ja sitä paitsi oli joka euron arvoinen tunne, kun kosmetologi oli asetellut kasvoille lämpimän pyyhkeen, tehnyt radiofregvenssihoidon ja sen jälkeen imeyttänyt Helenan sameaan ihoon vitamiiniampulleja. Kasvohoito uuden hiusvärin ja pirtsakan verhomaisen otsatukan kanssa sai Helenan näyttämään energisemmältä kuin aikoihin.

Kimppuworkshopin jälkeen töihinmeno oli tuntunut yhä raskaammalta, kontrasti ihanan ja voimia antavan illan ja energiat tyhjiin ammentavan työpaikan välillä oli tullut niin käsinkosketeltavaksi, että ahdistus oli vain lisääntynyt entisestään. Mutta nyt Helenan olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla, sillä hän oli lomalla ja tulppaanipenkki oli täynnä elämää. Riemunkiljahdusten sijaan Helena tuijotti etupihan lorisevaa viemärikaivoa ja ajatteli, että minä olen kuin tuo. Olen imenyt itseeni toisten ihmisten kura­vesiä jo liian kauan.

Kimppuworkshop tarkoitti ihanaa kukkiensidontakurssia, jonka Blooming You -kukkakaupan omistaja Riina oli pitänyt. Kunpa saisin tehdä töitä täällä, eikä tarvitsisi koskaan palata omaan ahdistavaan työpaikkaansa,. Helena ajatteli. Ja ehkä se olisikin mahdollista...

Tulppaanitoiveunia (jonka kansi on mielestäni vastustamaton!) on tyyliltään chicklitiä, eli sen sivuille mahtuu hauskoja kommelluksia toisensa perään. Siinä ohessa Helena yrittää saada selkoa siitä mitä haluaa, mihin hänen puolisonsa suostuu / pystyy, ja saadaanko näistä yhdessä aikaan toimiva arki. Käy ilmi, että Hartsan toiveet eivät kohtaa Helenan aarrekartan kanssa, joten Helenalla on työtä myös parisuhteessaan. Lisää murhetta saa aikaan Helenan ikääntyvä äiti. 

Kirja on viihdyttävä ja hyvin sutjakkaasti etenevä, ja kuuntelin sille myös jatkoa, mutta paljastetaan nyt tässä, etten yhtä paljon lämmennyt kakkososalle... Siitä huolimatta voin suositella Tulppaanitoiveunia humoristisen feelgoodin / chicklitin kaipuuseen. 

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi 

Into, 2023

Lukija: Emilia Howells

Kesto: 8 h 23 min

Kiinan valtionjohto käynnisti syntyvyydensäännöstelyohjelmansa 1970-luvun alussa. Siihen mennessä, kun Shen Yang syntyi vuonna 1986, politiikka oli entisestään tiukentunut sallimaan vain yhden lapsen.

Synnyin aurinkoisena tammikuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 1986. 

Äitini oli kantanut minua kohdussaan salaa kokonaiset yhdeksän kuukautta, ja sain viimein nähdä päivänvalon. Koska synnyin aurinkokalenterin uudenvuoden­päivänä, vanhempani antoivat minulle lämpimän, aurinkoa tarkoittavan etunimen: Yang.

Pikku aurinko ei kuitenkaan juuri tuonut perheelleen iloa. Minulla oli jo neljävuotias isosisko. Lisäksi minulta puuttui pippeli, ja olin rikkonut lakia jo pelkästään syntymällä. Jos perhesuunnitteluviranomaiset saisivat minusta vihiä, äitini raahattaisiin pakkosteriloitavaksi ja perheeni maksettavaksi lankeaisi tuntuva sakko.

Siinä minä nyt olin, pieni tyttövauva käärittynä paksuun täkkiin. Koska aikakausi oli sellainen kuin se oli, edes hyvää enteilevä syntymäpäivä ei voinut muuttaa kohtaloani.

Vanhemmat eivät pystyneet maksamaan sakkomaksua, jolla toisen lapsen syntymä voitaisiin kuitata. Niinpä pieni vauva lähetettiin piiloon maaseudulle isovanhempien huomaan. 

He hellivät pientä tyttöä ja tämä vietti lapsuutensa onnellisimmat vuodet heidän luonaan. 

Vanhempani eivät olleet läsnä, mutta he auttoivat mummia kuukausittain pienellä rahasummalla. Mummi piti huolen, että rahat käytettiin vain ja ainoastaan minuun. Harva lapsi sai 80–90-lukujen taitteen maaseudulla niin usein syödäkseen nyyttejä, joissa oli ohut taikinakuori ja runsaasti täytettä. Mummi oli taitava käsistään, ja monenmoisilla täytteillä ahdettujen nyyttien lisäksi hän teki minulle usein myös kakkuja, joissa oli sisällä kiinanjujuban hedelmiä.

Mutta ikääntyvät isovanhemmat ja kasvava, vilkastuva lapsi ei ole helppo yhdistelmä sitten kun taaperoikä on ohitettu. Mummilaan oli tullut myös toinen tyttö, Yangin pikkusisar. Heidän vanhempansa nimittäin yrittivät poikaa niin sinnikkäästi, että tyttäriä syntyi peräti neljä ennen kuin he jäivät kiinni ja äiti pakkosteriloitiin. Ainoastaan poika olisi ollut kelvollinen sukunsa jatkaja, joten ei auttanut kuin yrittää. Ne harvat jotka tiesivät asiasta, pilkkasivat myös perheen isää neljästä tyttärestä. Mikä se sellainen mies on, joka siittää pelkkiä ei-toivottuja tyttöjä?

Ratkaisuksi tilanteeseen mummolassa Yang lähetettiin tätinsä ja setänsä perheeseen ja tytön elämä muuttui täysin. 

Lyhyen mummolassa asumisen jälkeen kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen tytön jatkuva pilkkaaminen ja niin täydellinen myötätunnon puute, että ihmetyttää, miten aikuiset ihmiset jotka ovat itsekin vanhempia, voivat osoittaa niin jäätävää tunnekylmyyttä. Ylimääräinen lapsi oli riesa jota läimäytellä mennen tullen, tyhmä tollo joka ei oppinut mitään eikä koskaan oppisikaan mitään, sekä rahareikä, joka ei olisi saanut kuluttaa mitään. Tädin mukaan Yang söikin enemmän kuin kukaan muu talossa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, eikä hänen lautaselleen lihapaloja jaettu. 

Tädin tyttäret, Yangin serkut, olivat jo teini-ikäisiä ja osallistuivat tytön pilkkaamiseen äänitorvena äitinsä rinnalla. Toinen näistä onkin aikuisena kertonut, että oli itse ollut äidin pilkan kohteena kunnes Yang tuli taloon, ja siksi hän osallistui innokkaasti Yangin kiusaamiseen kaikin mahdollisin tavoin. Saihan hän nyt käännettyä maalitaulun toisaalle. 

Koulun alettua rahanmenoa oli luvassa lisää, ja Yang oli ainoa luokaltaan, joka ei ollut saanut edes koulupukua. Ruokarahakin piti joka aamu kinuta uudestaan. 

Kaikesta tästä rahan puuttumisesta milloin mihinkin tarkoitukseen (esimerkiksi luokkakuviin ja seuraavalle luokalle valmentaville kesäkursseille) seurasi pilkantekoa, nyt paitsi kotoa, myös luokkatovereiden ja uuden, siihen saakka ihanan ja kannustavan opettajan taholta. 

Kenellä on vielä koulupuku maksamatta?” luokanvalvoja kysyi seuraavana aamuna kädessään muovipussi, joka oli täynnä seteleitä. Oppilaat vilkuilivat hetken toisiaan, eikä yksikään käsi noussut.

”Tämäpä outoa. Kuinkas tästä puuttuu vielä kahdeksankymppiä?” opettaja ihmetteli ja poistui käytävään.

Nousin ja kiiruhdin opettajan perään. Luokkatoverini ihmettelivät, mitä minulla oli mielessä.

Yhytin opettajan käytävän päässä. ”Opettaja, en ole vielä maksanut koulupukua”, tunnustin kasvot punaisina.

”Muista ehdottomasti tuoda rahat viimeistään iltapäivällä”, hän sanoi. Hän piteli setelinippua kädessään ja vaikutti kärsimättömältä.

Keräsin kaiken rohkeuteni ja kakistin ulos, mistä asia kiikasti: ”Opettaja, sopiiko etten osta koulupukua? Sedältäni murtui jalka, ja onnettomuuden syypää pakeni paikalta. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa.”

Opettaja veti kätensä puuskaan. ”Eihän se maksa kuin kahdeksankymppiä! Ettäkö sinä et luokan ainoana oppilaana ostaisi koulupukua? Jos koulutarkastajat tulevat ja yhdeltä oppilaalta puuttuu asianmukainen vaatetus, se näkyy kuule luokkamme saamissa pisteissä."

Kukaan ei rakastanut Yangia sen jälkeen, kun hän joutui lähtemään isovanhemmiltaan tätinsä luo. Ankea lapsuus ilman lähimmäisten rakkautta teki hänestä tytön, joka osasi lukea ihmisten mielialoja ja joka pelkäsi jatkuvasti suututtavansa toiset, joko tekemillään virheillä tai koska nämä olivat vain muuten ärtyneitä ja hän oli helppo kohde. Jos taas joku satunnaisesti kohteli häntä hyvin, hän saattoi liikuttua kyyneliin asti. Toisaalta hän oppi myös sanomaan vastaan ja näpistelemään, mistä tietysti seurasi riitoja ja rangaistuksia. 

Ihmisen sietokyvyllä on aina rajansa. 

Yhdentoista vuoden piina jäi vihdoin taakse, kun Yang astui junaan, joka veisi hänet pois elämästä, jossa piti koko ajan elää varpaillaan. Hän oli kaivannut omaa perhettä ja nähnyt tästä usein unta, herätäkseen totuuteen jossa rakastava perhe oli vain utuinen haavekuva. 

Kun Yang sitten 16-vuotiaana, monen vuoden tauon jälkeen tapasi äitinsä (hän oli tavannut vanhempansa muutaman kerran lyhyesti), hän ei osannut enää kutsua tätä äidiksi, eikä sisariaan siskoiksi. Kaikki muut kolme tyttöä olivat joko eläneet koko ajan perheessä (ensimmäinen ja neljäs tytär) tai päässyt lakimuutoksen ansiosta palaamaan heidän luokseen (kolmas tytär).

Toisaalta, kun kolme vuotta lähtönsä jälkeen, jo nuorena aikuisena, Yang vihdoin meni käymään hänet kasvattaneiden tädin ja sedän luona, hän huomasi, että oli sisimmässään yhä se sama haavoittunut pikkutyttö. 

Olihan tämä niin järisyttävä kuuntelukokemus, etten oikein osaa edes kommentoida Yangin tarinaa ilman että kaikki tuntuu lattealta. Miten edes voin arvostella omaelämäkertaa joka pitää sisällään tällaista kohtelua?

Odotin koko ajan milloin tytön asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, ja sitähän sai odottaa. 

Ihmettelin miten esimerkiksi koulupuvun ostamatta jättäminen on Kiinan kaltaisessa byrokrattisessa valtiossa mahdollista vuodesta toiseen, eikä koulusta käsin oltu yhteydessä huoltajiin. Kyllä Suomessa tulisi jo Wilma-viestiä. Kirjan mukaan lapset olivat itse vastuussa rahan tuomisesta kotoa. 

Kiinnitin huomiota myös kannen kuvaan. Kiinalaisessa leikkipuistossa polkuautona on tankki...

Olen aiemmin blogivuosina lukenut kaksi kirjaa Kiinan kulttuurista ja yhden lapsen politiikasta. 

Näistä Yhden lapsen kansa on Mari Mannisen tekemiin haastatteluihin pohjaava tietokirja, jonka Atena on julkaissut vuonna 2016. Kaksi vuotta aiemmin ilmestyi omakustanteena Heli Järvenpään Kadotetut kasvot, jossa kirjailija kokee melkoisen kulttuurishokin pikkulapsiperheen muuttaessa vuodeksi Kiinaan. 

Kaikkia kolmea voin edelleen suositella luettaviksi. 

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä - luonnontutkija Stellerin kohtalokas tutkimusmatka

Into, 2020

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 12 h 33 min

Minä, joka hyvin harvakseltaan luen tietokirjoja, olin tiennyt haluavani lukea ensin taustan kehutulle kaunokirjalle, eli Iida Turpeisen Elollisille, koska sellainen oli saatavilla. Elollisten teema pyörii sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän ympärillä, ja Aura Koiviston Mies ja merilehmä kertoo sen löytäneen miehen tarinan.

Tutkimusmatkailijat ovat aina kiinnostaneet minua, sillä on kiehtovaa ajatella millaista on ollut kokea aivan uusia asioita ja paikkoja joista ei vielä ole tiedetty, nähdä eläimiä joita ei ollut yleisesti nähtävillä, ja ylipäätään kokea jotain niin uutta ja erikoista, ettei se ole nykypäivän ihmiselle edes mahdollista, koska meillä on internet. Nykynuori, joka on kasvanut internetin aikakautena, ei tiedä edes sitä, miltä tuntuu nähdä yksittäinen kuva lehdessä, haluta nähdä se ihan oikeasti ja sitten suunnitelmallisesti matkustaa paikan päälle. Näin olen itse kokenut esimerkiksi Pompeijin ja monia muita nähtävyyksiä 1980-luvulta lähtien, aikaan ennen nettiä. Minulla oli nuorena seinällä vanhanaikainen korkkimuistitaulu, johon kiinnitin pieniä kuvia haaveiden kohteista. Mutta palataanpa takaisin Stellerin haaveisiin. 

Saksalainen tiedemies Georg Steller liittyi geologina kuuluisan tutkimusmatkailijan Titus Beringin retkikuntaan. Bering oli vastuussa yhdestä historian tärkeimmästä tutkimusretkestä, ja oli ylennyt Venäjän laivastossa komentajakapteeniksi. Tämä Amerikan purjehdus oli hänelle toinen lajiaan, ensimmäinen oli toteutettu jo Pietari Suuren aikaan. 

Jos ajattelee 1700-luvulla tapahtuneen tutkimusmatkailun toteutuvan niin, että pakataan suuret määrät tarvikkeita ja palkataan apureita tekemään raskaat työt, on se melkoista vähättelyä. Pietarista oli ensin matkattava tuhansia kilometrejä halki Siperian, mikä tarkoitti pitkiä jokimatkoja ja tiettömiä taipaleita. Se tarkoitti vuoristoja, paukkupakkasia ja kevättulvia huomattavasti alkeellisimmissa olosuhteissa kuin nykypäivänä. Se tarkoitti etenemistä niin, että kartat piirrettiin sitä mukaa kun maastossa edettiin, ei niin, että olisi ollut valmiita, etenkään oikeita ja tarkkoja karttoja mitä seurata. Laivat piti rakentaa paikan päällä, joten Siperian halki rahdattiin niin ankkurit, tykit kuin tykinkuulatkin, sekä puusepät ym rakennustöissä tarvittavat henkilöt. Eikä paikanpäällä lopulta edes ollut tarpeeksi niin järeää puustoa kuin oli oletettu, joten olikin rakennettava ensin pienempiä laivoja joilla siirtää kaikki miehet ja materiaalit eteenpäin seuraavaan kohteeseen, jossa voitaisiin - toivottavasti - rakentaa ne varsinaiset tutkimuslaivat. 

Koko ajan piti ruokkia ja majoittaa paitsi retkikunta myös erilaiset työläiset, joita myös menehtyi runsaasti eri vaiheissa. Tilalle tarvitut paikalliset eivät halunneet lähteä kotoaan vapaaehtoisesti, mistä seurasi kapinointia, ja tuon ajan menettelyjen mukaan likipitäen kansanmurhaan verrattavaa verenvuodatusta. Olihan Siperian reunamien tutkimisen yhtenä tavoitteena saada sikäläiset alkuasukkaat hallitsijalle uskollisiksi alamaisiksi, ja miten se saavutetaan ei tokikaan ollut porkkana vaan keppi. 

Kun Bering vuonna 1733 lähti Pietarista toistamiseen matkaan halki Siperian, Anna-vaimo lähti lapsineen mukaan. Vasta vuonna 1740 heidän tiensä erosivat, kun retkikunta oli valmis lähtemään merille. Ajatelkaa, seitsemän pitkää vuotta pelkkään matkaan ja valmisteluihin Siperiassa! 

Beringin oma toive oli tuolloin, että tämän matkan jälkeen vanheneva mies pääsisi jo eläkkeelle, ja hänet palkittaisiin kartanolla jonne asettua, niin että ensimmäisen kerran elämässään hän saisi jäädä jonnekin paikoilleen. Niin ei valitettavasti koskaan käynyt. Anna Beringin paluumatka Siperiasta Pietariin kesti kaksi vuotta, ja päästyään perille hän sai tiedon puolisonsa kuolemasta. 

Beringin retkue oli ollut laivassa seitsemän viikkoa, kun Amerikan rannikolle vihdoin päästiin. Bering ei itse maissa edes käynyt, mutta Steller sai vääntämisen jälkeen viettää eräällä saarella huimat kuusi tuntia, minä aikana hän ehti luetteloida lähes kaksisataa kasvia ja eläintä, mitä voi pitää huimana suorituksena. Lisähuomiona se, ettei Linnén työ ollut tuolloin vielä valmis, joten sellaista selkeää latinankielistä luettelointia ei ollut vielä käytössä. 

Hän kävelee viitisen kilometriä pitkin rantaa ja kerää tarmokkaasti kasveja, kunnes eteen tulee jyrkästi mereen laskeva kallionseinämä. Rantaa pitkin ei pääse jatkamaan, joten Steller lähtee kipuamaan saaren sisäosaan nousevalle metsäiselle harjanteelle. Kierreltyään mäenrinteitä hän toteaa pääsyn saaren toiselle puolelle mahdottomaksi. Vastassa on jyrkkiä kallioita ja sankkoja metsiä; sitä paitsi matkat ovat liian pitkiä ja aikaa on liian vähän. On luovuttava ajatuksesta, että saaren ja rannikon välisestä lahdesta löytyisi suojainen ankkuripaikka – ja että tämän löydön myötä laiva voisi vielä viipyä Amerikan puolella…

Hän nousee vielä uudestaan harjanteelle näköaloja tähystelemään ja huomaa noin kilometrin päässä savuhattaran. Ihmisiä nuotion äärellä!

Steller innostuu ja rientää takaisin venepaikalle. Miehet ovat juuri saaneet taas yhdet vesitynnyrit täyteen ja ovat lähdössä viemään lastia laivalle. Steller kertoo heille näkemästään nuotiosta ja pyytää vielä kerran, että Bering lähettäisi toisen veneen ja miehiä hänen avukseen. Saarelaisia täytyy ehdottomasti mennä haastattelemaan!

Hän jää odottelemaan venettä, keittää ”suurenmoisesta” purovedestä itselleen teetä ja samalla kirjoittaa kuvauksia löytämistään kasveista. Hetkeäkään ei hukata turhaan istuskeluun!

Tunnin kuluttua vene tulee takaisin. Stellerille ilmoitetaan Beringin ilmeisesti varsin tylysti muotoiltu viesti. Ellei Steller tule viimeisen vesilastin mukana laivaan, hän saa jäädä saareen.

Jos Steller olisi saanut päättää, he olisivat viipyneet talven yli Amerikan puolella salmea, ja tässä näkyy luonnontutkijan ja kapteenin roolien eroavaisuus: kun kapteenia painaa vastuu koko retken onnistumisesta ja turvallisesta kotiinpääsystä, kokee luonnontutkija matkan itsessään pitkästyttävänä ja odottaa vain perille pääsyä ja kohteessa vietettävää aikaa. Beringillä oli kiire päästä 3000 kilometrin paluumatkalle, sillä odotettavissa olisi pian laivalle vaarallisia syysmyrskyjä. He tekivätkin kohtalokkaan virheen seuraamalla hyvän matkaa rantaviivaa ja "tuhlaamalla" siten aikaa. Myös keripukki vaivasi 80 hengen miehistöä, ja menetyksiä alkoi tulla. Kaiken lisäksi he haaksirikkoutuivat paikkaan, jota olettivat ensin Venäjän puoleiseksi mantereeksi, mutta jonka joutuivat toteamaan saareksi. Tällä saarella Steller vihdoin kohtaa nuo suuret, leppoisat merilehmät. 

”Joka päivä kymmenen kuukauden ajan tällä huono-onnisella seikkailullamme minulla oli tilaisuus majani ovelta tarkkailla näiden eläinten elintapoja”, Steller toteaa. Parhaiten merilehmät viihtyivät jokien suilla, missä kasvillisuus oli rehevintä. Ne laidunsivat rauhallisina, paljonkaan ympäristöään tarkkailematta, puoliksi uiden, puoliksi mönkien matalikolla, nostaen sieraimensa neljän viiden minuutin välein pintaan ja päästäen silloin hirnahtavan hengitysäänen. Muuten ne olivat melkein äänettömiä, paitsi vahingoittuessaan ja kuollessaan ne saattoivat hiljaa huokaista. Ne nukkuivat selällään kelluen, uituaan ensin kauemmas rantavedestä, jotta aallot eivät painaisi niitä maalle. Nousuveden aikaan ne saattoivat tulla niin lähelle rantaa, että niitä ei ainoastaan päässyt koskettamaan pitkällä kepillä vaan joskus pelkästään kädellä.

 

Elettiin 1700-lukua, jolloin yleisesti ajateltiin, että eläimet ovat luotuja ihmiselle ruuaksi tai muuksi hyödyksi, ja miehet olivat saarella tilanteessa jossa selviytymiskamppailu vaati lihansaantia, niinpä he metsästivät kaikkea pienistä hylkeistä merilehmiin. Steller oli jo tuolloin todennut, että merilehmät olivat puolisolleen uskollisia mikä näkyi myös niitä saalistaessa, ja se tuntui tehneen tiedemieheen jonkinlaisen vaikutuksen. Se ei silti muuttanut sitä, etteikö niitä olisi tapettu ruuaksi, ja kirjassa kerrotaan myös saalistuksen kulusta ja menetelmistä kuten Steller on niitä päiväkirjaansa taltioitunut. Se oli rajua kuunneltavaa ihmiselle , jonka ei ole koskaan tarvinnut ottaa hengiltä yhtään syömäänsä eläintä. (Ei, en valitse sitaatteihin näitä kohtia...)

On riipaisevaa lukea Stellerin kuvausta, kuinka eläimet yrittävät auttaa iskun kohteeksi joutunutta perheenjäsentään. Ne eivät suinkaan pakene kiireesti paikalta vaan uivat uhrin rinnalla, tönivät venettä ja yrittävät irrottaa kumppanistaan koukkua pyrstönsä iskuilla – siinä jonkin kerran myös onnistuen – ja ovat kamppailussa mukana niin kauan kuin sitä kestää. Jopa kauemmin. Stelleriin tekee vaikutuksen eräs uros, joka osoittaa ”mitä suurinta kiintymystä” puolisoonsa yrittäessään ensin irrottaa siitä koukkua – ja siitä huolimatta, että miehet pyrkivät hakkaamalla ajamaan uroksen pois, se seuraa vahingoittunutta puolisoaan vielä silloin kun tämä vedetään rantaan. On kuin uros ei tahtoisi uskoa menetystään. Sittenkin kun naaras on jo kuollut, uros syöksyy useita kertoja sen luokse, ja seuraavana päivänä miesten tullessa paikalle lihoja käsittelemään se on yhä naaraan rinnalla vartiossa – ja yhä kolmantena päivänä, kun Steller tulee rannalle yksin.

Täytyy sanoa, että olisi upeaa, jos nämä stellerinmerilehmät olisivat saaneet elää ja niitä olisi olemassa tänäkin päivänä, mutta niitä oli Stellerin aikaankin hyvin vähän, joten mistään verevästä lajista ei ollut kyse. Mieleen tulee manaatit, joita näimme suojelupuistossa Floridassa. Ne ovat sukua merilehmille, ja ne ovat Floridassa suojeltuja ja ihan aiheesta. Luonnollisia vihollisia niillä ei ole, mutta kantaa verottaa esimerkiksi meriliikenteestä johtuvat onnettomuudet, kun isot, hitaat eläimet saavat osumia potkureista. Näissä manaattien suojelupuistoissa vahingoittuneita eläimiä parannellaan ja vapautetaan takaisin mereen. 

Minusta on harmi, että tätä Koiviston kirjaa on blogeissa näkynyt niin vähän, sillä se on erinomaisen elävästi kirjoitettu teos, kaukana mistään kuivasta tietokirjasta. Yllytin miehenikin kuuntelemaan sen ja hänkin piti sitä kiinnostavana. Meillä on kotona parina viime viikkona puhuttu paljon tutkimusmatkoista, sillä olen tämän jälkeen kuunnellut jo kaksi naparetkikirjaa!

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Nina Honkanen: Pohjakosketus
Into kustannus, 2019
Äänikirjan lukija: Elina Knihtilä
Kesto: 8 h 8 min

On harvinaista löytää ihminen, jonka kanssa tulee kuulluksi, jota kuulee ja jonka kanssa saa peilata omaa todellisuuttaan. Silti sitä usein ajautuu suhteeseen, jossa ei osaa mitään noista.

Nainen tapasi kirjailijan Manalassa. Toki hän tiesi tämän ennestään, kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon voittaneen miehen kasvot tulivat tutuiksi lehtien kansikuvista ja nytkin kaksi hänen teostaan keikkui pohjoismaisten myyntilistojen kärjessä. 

Puolet naisesta halusi lähteä, puolet jäädä. Naisen omasta erosta oli puoli vuotta, mutta kunnon suudelmasta enemmän kuin hän halusi edes ajatella. Mitä lie kesäyön huumaa, ainakin ihan liikaa alkoholia, hän ajatteli. Seuraavana aamuna hän kuitenkin heräisi taas 37-vuotiaana, kahdesti eronneena kolmen pojan yh-äitinä. Vuosi oli tuolloin 2005. 

Yksitoista vuotta myöhemmin vaikeaa avioeroprosessia on käyty läpi jo vuosi. Sitä edeltäneisiin kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon. Vuoroin mies palvoi, vuoroin alisti naista henkisellä julmuudellaan. Kumpikaan ei oikein ymmärtänyt toista tai osannut eläytyä toisen elämään. He katsoivat samaan suuntaan, mutta näkivät aivan eri asioita. He kilpailivat kaikesta, kumpi on väsyneempi, kumman maksamat laskut olivat tärkeämpiä, kumman kasvatusmetodit parempia. Omasta puolisosta oli tullut suurin vihollinen, vaikka juuri tämä oli se ihminen jonka kanssa olisi pitänyt saada kokea turvaa. Heidän arkensa oli kuin juoksuhiekkaa, ei voinut koskaan tietää, milloin maa katosi jalkojen alta.

Nainen on loputtomat kerrat toivonut että löytäisi tarpeeksi rohkeutta lähteä. He eivät ole riitoineen kaksin, heillä on paitsi naisen aiemman liiton pojat ja miehen jo aikuiset lapset, myös yhteinen lapsi. Ja silti, kun hän ensimmäisen kerran päästi suustaan ne kolme sanaa, "minä jätän sinut", hän pelästyi enemmän suustaan päässeitä sanoja kuin miehen vihaista katsetta. 

Pohjakosketus on romaaneja joiden kirjoittaminen on tärkeää. On helppo uskoa, että tämän kirjoittaminen on ollut terapeuttista sekä kirjailijalle itselleen, että lukijoille, jotka ovat itse kokeneet parisuhdeväkivaltaa. Pohjakosketuksessahan ei ole mukana fyysistä väkivaltaa, sen mustelmat ovat sisäpuolella, mutta ne voivat olla yhtä pahoja.

Eri aikatasoissa hyppely on romaaneissa nykyään yleistä, joten niitä lukee rutiinilla ja usein ne toimivat. Tässä romaanissa olisin kuitenkin toivonut kronologista juonenkulkua Laura Mannisen Kaikki Anteeksi -kirjan tapaan. Riitely oli samanlaista vuodesta toiseen (ja alkoi kohta seurustelun alkuvaiheessa) joten aikatasot eivät tuoneet siihen vaihtelua enkä löytänyt niiden käytölle perustelua. Pakko myöntää, että aloin kyllästyä jo useamman tunnin ennen loppua, kunnes päästiin takaisin nykyhetkeen mökille, josta kirja myös alkoi ja uteliaisuuteni heräsi taas.

Loppuvuodesta bloggausjonoon kertyneet, osa 1

Laitetaanpas loputkin järjestykseen, että saadaan palauttaa kirjat kirjastoon ja taas kiertoon seuraaville lukijoille.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 sivua
Henrik ja Anna-Leena ovat aikuisia sisaruksia jotka eivät ole vuosiin olleet juurikaan toistensa kanssa tekemisissä. Anna-Leena on ollut äidin silmäterä ja Henrik perheen kapinallinen. Heidän isänsä kuoli jo varhain ja nyt äitikin on menehtynyt. Äidin jäämistöstä löytyy kasa sinikantisia vihkoja, jotka Henrik löytää ensin ja nappaa itselleen. Niistä hänelle alkaa selvitä asioita joista Anna-Leena on tiennyt aina.

Olin lähettänyt Henrikille sähköpostiviestin ja kysynyt oliko äidin tavaroista löytynyt sinikantisia vihkoja. Kirjoitin hätäpäissäni, että ne olivat minun kouluaikaisia vihkojani 
"Ne jäivät jostain syystä äidille vuosia sitten. Mielellään ottaisin ne nyt takaisin. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun."
Se oli surkea huijausyritys.
Henrik ei ollut vastannut. Voi kuinka yllättävää. Se oli yksi hänen monista tavoistaan välttää vastuuta ja sysätä asiat muiden hoidettavaksi. 
Minun on pakko hankkia vihot takaisin. Henrik ei saa lukea niitä, ei, ei missään tapauksessa. Enn uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea äiti oli niihin kirjoittanut. Mitä jos Henrik saisi tietää?

Kiinnostavaa sukudraamaa, varsinkin kun sisarellekin alkaa paljastua äidistä yllättäviä asioita, hänhän luuli tietävänsä äidistä kaiken...

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018, 300 sivua
Yejide ja Akin ovat nigerialainen aviopari, jolle ei ole kuulunut lasta. He ovat molemmat perinteisistä, moniavioisista perheistä. Siitä huolimatta Yejidelle on yllätys, että Akinin suku painostaa Akinin ottamaan toisen vaimon. 

Olin odottanut heidän puhuvan lapsettomuudestani. Olin aseistautunut miljoonilla hymyillä. Anteeksipyytävillä hymyillä, säälikää minua -hymyillä, luotan Herraan -hymyillä -- kaikilla mahdollisilla tekohymyillä, joiden turvin voi selviytyä iltapäivästä ihmisten kanssa, jotka väittävät tahtovansa parastani, mutta tökkivätkin avointa haavani tikulla. Minulla oli hymyt valmiina. Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jotain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan, tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja ja nenän niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian.

Kerrassaan mainio romaani joka valottaa modernien nigerialaisten kaupunkilaisten elämää vanhojen tapojen ja perinteiden ristiaallokossa. Ylitti odotukseni moninkertaisesti.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen 
Into Kustannus 2019, 227 sivua
1960-luvulla rakennetussa porilaisessa betonilähiössä kasvoivat Mira ja Eeva, 70-luvun lapset, toistensa parhaat ystävät. Lähiölapsuus, alkoholia suurkuluttavat vanhemmat, kylmä, litsareita jakava äiti... tytöt eivät saa parhaita mahdollisia lähtökohtia elämälleen, mutta pärjäävät. Mirasta tulee näyttelijä, Eevasta paitsi toimittaja, myös se rankan elämän koulima kovakuorinen johon romaanin nimi viittaa. Välillä kirjassa on pätkiä joita kirjoittaa Mies, harvinaisen itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva sellainen, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan lopussa. Silloin paljastuu myös miksi Eeva käy välillä psykiatrilla mielentilatutkimuksissa. Selvää on, että hän on tehnyt jotain rikollista, miksi, kenelle? 

Älä jää lumeen makaamaan, muru.

Kovakuorinen on niitä vangitsevia kirjoja joita et raaskisi kädestään laskea. Kysymyksiä on niin monta, kuka se omahyväinen mieskin on ja miten se liittyy Eevaan ja Miraan?

Lisätäänpäs tänne vielä yksi joka ei tullut kuvakollaasin mukaan, eli Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä, jonka luin viime syksynä. Siinä päähenkilöinä ovat kaksi nuorta aikuista, Ilmo ja Titi, jotka kohtaavat Ilmon äidin luona. Ilmon tyttöystävä Laura on jättänyt tämän ja Ilmo kantaa vähäisen omaisuutensa repussa äidin nurkkiin. Riitalla on taipumusta ottaa hoteisiinsa huolenpitoa tarvitsevia nuoria ja tällä kertaa heillä majailee Titi. 

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, jossa 13-lapsisen perheen äiti on jaksamisen äärirajoilla, siitä huolimatta että vanhemmat sisarukset auttavat nuorempien hoidossa. Äidillä on harvoin aidosti aikaa Titille, ja tyttö oireilee syömättömyydellä. Sairaalajakson jälkeen äiti päästää Titin koulun ilmaisutaidon kerhoon, vaikka sellainen onkin uskoon sopimatonta. Titi jää teatterin polulle ja päätyy Riitan ohjattavaksi. 

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Into 2019, 400 sivua

Suomennos: Taru Salminen

Etelä-Korealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä nousi jonkinasteiseen kirjablogimaineeseen muutama vuosi sitten. Ainakin minusta tuntui kirjaa lukiessani, että tästä on jo moni blogannut. Häneltä on suomennettu toinen romaani Jään luoksesi, jota en ole ainakaan vielä lukenut. Kolmas suomennos, Hovitanssija, on näihin kahteen verrattuna hyvin erilainen ja aiheeltaan niin kiehtova, että siihen oli historiallisten romaanien ystävänä tartuttava.

Rouva Seo, varakkaan perheen tytär, on ollut naimisissa mutta poistunut miehensä luota koska ei saanut tälle lapsia. Rouva Seon nuorempi sisar, vanhempi hovineiti Seo, tuo sisarelleen salaa ompelutöitä hovin kirjailuosastolta. Rouva Seon apuna ompelutöissä on Jinin leskeksi jäänyt äiti, joka kuitenkin myös menehtyy Jinin ollessa vain viisivuotias. Rouva Seo ottaa huostaansa tytön jonka sukunimeä rouva Seo ei tiedä, etunimeä tälle ei siinä vaiheessa ollut edes annettu, tyttö oli vain "lapsonen". 

Palatsissa asui kolme lapsetonta kuninkaan leskeä joiden kohtalona oli elää loppuikänsä yksinäisyydessä. Vanhempi hovineiti Seo vei Jinin mukanaan leskipuoliso Cheorinin luo, toivoen että suloinen lapsi toisi hieman lohtua vanhuksen elämään. Paikallinen katoililainen lähetyssaarnaaja, Ranskasta tullut Isä Blanc, puolestaan huomaa tytön älykkääksi ja nopeaksi oppimaan ja haluaa opettaa tälle ranskaa vaikkei rouva Seo ymmärräkään mihin korealaistyttö ranskan kielen taitoa tarvitsisi.

Kesäkuussa 1888 ranskalainen diplomaatti Victor Collin de Plancy saapuu Souliin, feodaaliseen Koreaan. Korea on ollut pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta ja vasta hiljattain avannut ovensa ulkomaailmalle, päinvastoin kuin naapurit Kiina ja Japani jotka ovat jo luoneet suhteita länsimaihin. Vieraiden kulttuurien ei kuitenkaan suoda sekoittuvan korealaisiin tapoihin ja Victorinkin tehtävä on lähinnä pehmittää maaperää kaupankäyntiin Ranskan ja Korean välillä. Kävellessään lähetystöstä ensimmäiseen tapaamiseensa kuninkaan kanssa Victor kohtaa puutarhassa suureksi ihmeekseen hovineidin joka vastaa bonjour hänen omaan ranskankieliseen tervehdykseensä. Vaikka tulkki varoittaa Victoria siitä, ettei hovineitejä saa lähestyä, sillä he ovat kuninkaan naisia joiden tavoittelusta voidaan surmata miehen koko suku, Victor ei voi unohtaa kaunista nuorta naista joka häkellyttävästi kaukana kotoa osaa hänen omaa kieltään. 

Seuraavan kerran Victor kohtaa nuoren hovineidin paviljongissa hänen diplomaattiutensa kunniaksi järjestettävässä juhlassa, kun kuningatar esittelee Korean parhaan hovitanssijan.

Se on hän!...

Hän oli hovitanssija.
Victor oli niin jännittynyt, että hänen hengityksensä salpautui. Hän kohottautui huomaamattaan puolittain ylös,
Victor ei irrottanut hetkeksikään katsettaan tanssijasta, joka liikkui kevyesti kuin tuulessa leijuen. Guérin ja muut lähettiläät vilkuilivat melkein seisomaan noussutta Victoria. Kuningatarkin huomasi hänet. Guérin nykäisi Victoria hihasta, mutta ei saanut tätä istuutumaan. Hän oli aivan tanssin lumoissa. 
Guérin veto Victoria uudestaan hihasta ja supatti:
- Kuningatar katsoo sinua.
Vasta silloin Victor tointui ja kävi istumaan. 
Onko hän tuulessa heiluva puunoksa?
Sirotteliko hän kultaista hiekkaa? 
Tanssija nosti toisen kätensä eteen ylös ja laski toisen kätensä taakse alas, nousi kevyesti varpailleen ja laskeutui taas. Hän astui kolme askelta eteenpäin ja nosti kätensä hitaasti alhaalta ylös. Liike kuvasti tornin rakentamista. Ottiko hän kiinni tuulessa leijailevia terälehtiä? Hänen käsivartensa aaltoilivat vapaasti ilmassa. Hän hymyili vienosti kuin kukkia ihaillen. Hymy kuului tanssiin, mutta se sai Victorin hengityksen salpautumaan. Tanssijan oikea käsi leijui ylös ja alas kuin virtaavaan veteen pudonnut kukan terälehti, ja vasen käsi näytti sirottelevan terälehtiä ilmaan. Tanssijan kasvoilta kuvastui suru. Tunne välittyi Victorille aivan eri tavalla kuin äskeisessä kahdeksan tanssijan tanssissa.

Juhlan alkaessa kuningatar oli tiedustellut eri maiden lähettiläiltä miten heidän kotimaissaan osoitettiin suosiota loistaville esiintyjille ja puhkesi Jinin päätettyä tanssinsa valtaisiin aplodeihin joihin muut diplomaatit yhtyivät, paitsi Victor joka oli näkemästään edelleen niin hurmaantunut ettei ymmärtänyt mitä ympärillään tapahtui. Kuningattaren tästä pääteltyä, ettei Jinin tanssi miellyttänyt juhlan kohdetta, kuningatar tivaa Jiniltä miten aikoo tämän lähettiläälle hyvittää. Jinin tarjoutuessa täyttämään yhden lähettilään esittämän toiveen, Victor kutsuu Jinin käymään Ranskan lähetystössä. Tästä alkaa monimutkainen rakkaustarina, joka vie Jinin Victorin mukana la belle epoquen aikaiseen Pariisiin. 

Rakkaustarinalla on uskomatonta kyllä todellisuuspohja. Kirjailijalla oli hallussaan vain puolitoista sivua pitkä vanha tarina siitä, miten ensimmäinen Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti rakastuu hovitanssijaan ja vie tämän mukanaan Pariisiin. Hänellä oli sen saadessaan kesken toinen romaani joka ei edennyt. Kiivaista etsinnöistä huolimatta sen enempää faktaa Yi Jinistä ei löytynyt Pariisista eikä Koreasta. Kuukausien kuluessa hän kuitenkin loi uuden näkökulman, rakentaa fiktiivinen maailma fiktiiviseen tilaan. 

Olen mielissäni että Kyung-sook Shin päätyi tähän ratkaisuun ja lähti näin pienestä tarinanpätkästä luomaan kokonaista romaania, jota Jin hänen sanojensa mukaan lähti itse viemään eteenpäin. Tarina on kiehtova, surullinenkin, enkä missään vaiheessa arvannut seuraavaa käännettä. Luulin tietäväni millainen romaani tämä on, enkä tiennyt ollenkaan! Nautin siitä kun kirjailija onnistuu yllättämään niin täysin ja kun ottaa vielä huomioon ettei juoni ole fiktiivinen, olen erityisen otettu. Ja jos miellät, että historialliset romaanit ovat kevyttä hömppää, Hovitanssija on siitä kaukana. Feodaaliajan Koreasta oppii sen sijaan paljon.

Lopussa kirjailija avaa romaanin tekoprosessia. Älä vain mene kurkkaamaan sitä ennen kirjan lukemista, ettet vahingossa spoilaannu. 

#pridelukuviikko: Kaikella rakkaudella

Helsinki Pridea vietetään tänä vuonna 26.6-2.7. Kirjabloggaajat osallistuvat tempaukseen lukemalla ja bloggaamalla HLBTQ-kirjallisuutta tämän viikon aikana. Haastetta emännöi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Johanna Korhonen & Jeanette Östman

Kaikella rakkaudella

168 sivua

Into kustannus, 2014

Ruotsinkieliset tekstit on suomentanut Riikka Toivanen

Mietin pitkään jonkin romaanin lukemista Pride-viikon lukuhaasteeseen. Koska olen asettanut tavotteekseni lukea tänä vuonna hieman useamman kuin viime vuotisen yhden tietokirjan, päädyin kuitenkin valitsemaan tietokirjan ja näin luettavakseni tuli 14 tarinaa vaaleanpunaisten kansien välissä.

Johanna Korhosen ja Jeanette Östmanin toimittama tietokirja Kaikella rakkaudella kertoo neljätoista erilaista tarinaa siitä millaista on olla homo, lesbo tai transsukupuolinen 2000-luvun Suomessa. Lähestymistapoja aiheeseen on lähes yhtä monta kuin kirjoittajaakin, kuka vakavammin asialinjalla ja yleisellä tasolla pohdiskellen, kuka oman elämänsä esimerkkejä hyödyntäen, kuka huumorin keinoin.

"Ted, puolet kasitiestä ajoi juuri ojaan! Tulitko tosiaan kaapista suorassa lähetyksessä?" Näin luki tekstiviestissä, jonka eräs kollega lähetti minulle, kun olin muutama minuutti aiemmin tunnustanut Radio Extremin kuuntelijoille homoseksuaalisuuteni.
Oikeastaan se ei ollut mikään iso juttu. Olin ollut homo avoimesti melkein kymmenen vuotta, tosin kaksi ensimmäistä vuotta biseksuaali, koska se kuului asiaan. Pitää nimittäin antaa ystäville aikaa sulatella asiaa. Tämän tapahtuessa kesäkuussa 2008 olin toiminut juontajana suunnilleen kuukauden ja miettinyt monta kertaa, miten tulisin ulos suorassa lähetyksessä. Tuntuu vähän tyylittömältä vain sanoa se kahden laulun välissä. "Siinä oli Britney Spearsin tuorein single, minä muuten olen homo, ja nyt kuuntelemme vähän Kentiä."

Näin aloitti oman puheenvuoronsa radiojuontaja Ted Urho. Mukaan on saatu muitakin julkisuudesta tuttuja henkilöitä kuten kansanedustaja Jani Toivola, sekä työpaikkansa seksuaalivähemmistöön kuulumisestaan johtuen menettäneet Marja-Sisko Aalto ja toinen kirjan toimittajista, journalisti Johanna Korhonen. Marja-Sisko syntyi Olli-Veikkona vuonna 1954 ja kohahdutti vuonna 2008 ilmoittaessaan Imatran kirkkoherran virassa toimiessaan olevansa intersukupuolinen ja aikovansa korjata sukupuolensa miehestä naiseksi. Marja-Sisko yritti palata kirkkoherran virkaansa vuoden virka- ja vuorotteluvapaan jälkeen, mutta Imatran seurakunnasta erosi moninkertainen määrä jäseniä joten Aalto pyysi lopulta eroa ja toimii nykyään notaarina. Johanna Korhosen monet muistanevat siitä, että Lapin Kansan vastavalittu päätoimittaja irtisanottiin samoin tein "luottamuspulan" takia, tai sitten siksi, että Alma Mediassa keksittiin liian myöhään Korhosen elävän rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa. Korhonen haastoi Alma Median oikeuteen laittomasta irtisanomisesta ja voitti jutun hovissa. Molemmat kertovat kirjassa näihin liittyvistä tuntemuksistaan. Aalto pohtii mm mitä pelkoja tuntevat he, jotka pelkäävät erilaisuutta ja toisaalta he, jotka itse ovat erilaisia. Korhonen kertoo läpikäymästään prosessista Alma Median kanssa ja toisaalta heteroseksuaalisesta valtarakenteesta ja erityisesti miehiltä saamastaan ikävästä palautteesta, tyyliin "hukkaan menee nuokin ryntäät".

Julkisuudessa on puitu myös Susanna Airolan tapausta. Airola ja ex-miehensä kertoivat juurikin Kaikella rakkaudella -kirjassa yhteisen tarinansa siitä miten Susanna rakastui naiseen ja miten Airolan mukaan piispa Eero Huovinen käytännössä savusti hänet ulos pastorin virastaan. Huovinen on tämän kiistänyt. Kuitenkin sekä Airola että Aalto ovat kokeneet kirkon nokkamiesten painostuksesta joutuneensa hakemaan eroa virastaan. Aalto on kertonut hakeneensa yli kolmeakymmentä kirkon virkaa ennen kuin sai notaarin toimensa Kuopion seurakunnasta.

Sekä Aalto että Airola ovat julkaisseet muutakin kirjallisuutta kuin osuutensa Kaikella rakkaudella -kokoelmassa. Aalto on kirjoittanut muun muassa kaksi dekkaria. 

Kirja tarjoili ennestään tuttuja näkökulmia mutta toisaalta opin siitä myös paljon uutta. Rita Paqvalénin kertomus oli yksi kiinnostavimmista. Hän avasi omien yksilöityjen muistikuviensa myötä erilaisia tapahtumia jotka ovat olleet virstanpylväitä niin hänelle itselleen kuin yhteiskunnalle. Vuosi 2000 oli hänelle erityisen merkityksellinen. Silloin valittiin presidentiksi Tarja Halonen, jonka Paqvalén näki feministisesti uskottavana, vähemmistöjen puolesta itsensä likoon laittavana ja kulttuurimyönteisenä. Samana vuonna Paqvalén tapasi elämänkumppaninsa ja perusti yhdessä muutaman muun naisen kanssa LBT-kulttuurifestivaalin Tribadien yöt ja päivät. 

Toinen kirjan takana olevista, Jeanette Östman, avasi seikkaperäisesti vaimonsa synnyttämän lapsen huoltajuuden ja adoption monimutkaisia koukeroita mm Kelan ja hovioikeuden kanssa asioidessa. Heille kun kävi niin, ettei käräjäoikeus antanutkaan Östmanille huoltajuutta vaikka näin äidin tekemissä hakemuksissa naisparien kanssa oli ollut tapana toimia, ja he joutuivat hakemaan huoltajuutta aina hovioikeudesta saakka.

Kaikella rakkaudella julkaistiin helmikuussa 2014, samana päivänä kun eduskunta alkoi käsitellä aloitetta sukupuolineutraalista avioliittolaista. Vuonna 2014 Suomessa oli 2435 rekisteröityä parisuhdetta. Lakiehdotus aiheutti paljon keskustelua, kyseltiinpä eduskunnassa mm. Sipilän jumalanpelosta, mutta läpihän se meni ja astui voimaan maaliskuussa 2017. Merkittäviä muutoksia on myös lakiin sisältyvissä liitännäislaeissa, joiden myötä mm samaa sukupuolta olevat avioparit saivat adoptio-oikeuden. Kirjassa vuonna 1968 syntynyt näyttelijä Kristoffer Möller ounasteli olevansa liian vanha kun se päivä koittaa. Montaakohan samaa sukupuolta olevaa paria lapsionni adoption muodossa lähivuosina tai edes -vuosikymmeninä lykästää? Vaikka viime vuosikymmenet ovat tuoneet paljon lakipykälien helpotusta sekä lisänneet suvaitsevaisuuden ilmapiiriä, on molemmissa vielä paljon kehittämisen varaa.