Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat
Myllylahti 2015, 258 sivua 

Romaanin lähtöasetelma on erikoinen ja juonen kehittelyn kannalta herkullinen. Heti jatkosodan alettua Asseri on kadonnut rintamalla ja julistettu kuolleeksi, haudattukin sankarihautaan pelkkä valokuva arkussa. Todellisuudessa Asseri on ollut vankileirillä ja kolme vuotta myöhemmin vapautuu sieltä luteiden syömänä ja lähes luurangoksi laihtuneena. Asserin palatessa rintamalle Anni-vaimo oli odottanut heidän esikoistaan ja nyt, vuosien jälkeen kotiin palatessaan Asseri kokee ison yllätyksen, kun kotona odottaakin yhden sijaan kaksi lasta.

Annin tunteet heittelehtivät. Väkevimmät juoksevat yhä Viktorin perässä junan vierellä, kaipaavat rajan taakse, vaikka hän ei tiedä edes sitä, onko mies vielä elossa. 
Ensin oli yksi rakas mies, Asseri, jonka kuoleman myötä hän menetti elämänilonsa pitkäksi aikaa. Kun hän viimein toipui, tuli hänen elämäänsä toinen tärkeä ihminen, joka myös katosi saman rajan taakse, hävisi tuntemattomaan. Ja sitten Asseri tuli rajan takaa takaisin. Ei hän pysty liikuttelemaan suuria tunteita niin vikkelästi kuin häneltä odotetaan. 

Asserin on vaikea hyväksyä Annin toinen lapsi ja siitä seuraa tummien tapahtumien ketju joka muuttaa monien ihmisten elämän. Vuodet vankileirillä ja katkeruus "iivanaa" kohtaan ovat jättäneet jälkensä Asseriin, eikä hän ole ainoa kylälle rintamalta palanneista miehistä joka on kokenut liikaa voidakseen enää tarttua normaaliin elämään. 

Rikotut kuvat (nimen merkitys aukeaa kirjan loppupuolella) on aika karulla tavalla realistista kuvausta sodan monella tapaa vaurioittamasta miehestä ja perheestä. Sota sinänsä on hyvin taka-alalla, se luo vain puitteet syille ja seurauksille. Tarina on koukuttava ja intensiivinen, laadukas esikoisromaani. Kirjailijan toinen romaani, Hillankukkanyrkki, nousee Rikottujen kuvien myötä monta piirua korkeammalle lukujonossani.

Annamari Marttinen: Vapaa

Annamari Miettinen: Vapaa 

Tammi 2015, 314 sivua 

Ellei ihmeitä tapahdu loppuvuodesta, niin Vapaa tulee voittamaan vähemmän mairittelevan tittelin vuoden suurimmasta kirjapettymyksestä. Satuin näkemään sen kirjaston uutuushyllyssä joskus kesällä kun uutisoitiin vähän väliä pakolaisten hukkuneen Välimerellä,  ja ehdin lukea ennen kuin tilanne laajeni näihin nykyisiin mittasuhteisiin. Niinpä latasin sille suurehkot odotukset ajankohtaisuuden myötä ja pettin todella pahasti. 

Mahdi pakenee Bagdadista, Irakista, jossa on joutunut poliisien pidättämäksi ja kiduttamaksi. Reitti vie Turkin ja Italian kautta Suomeen, lentokoneen vessassa mies hävittää väärennetyn henkilökorttinsa saamiensa ohjeiden mukaan. Helsinki-Vantaan lentokentällä hän ilmoittautuu passintarkastuksessa; olen tullut laittomasti maahan ja haen turvapaikkaa.

Mahdi päätyy poliisiaseman pahnoilta Joutsenon vastaanottokeskukseen, keskelle ei mitään, ja kuten hän pian huomaa, keskus sijaitsee entisessä Konnunsuon vankilassa. Maatessaan kerrossängyn alapedillä hän lukee yläpuolellaan olevan sängyn pohjasta kirjoituksia kuten "Patu was here 13.4.1982". Mahdi alkaa miettiä mitä mies on tehnyt joutuakseen vankilaan, missä hän on nyt, onko hänellä perhettä? Kirjan alku on ihan kiinnostavaa, mutta kun Patu alkaa "puhua" Mahdille, kerronta käy liian oudoksi minulle. Kirjasta tulee minulle hyvin kaksijakoinen. Ne kohdat joissa kuvataan elämää vastaanottokeskuksessa tai Mahdin pakoa Irakista ovat kiinnostavia, vastaavasti Parun ja tämän sellikaverin Saken jutut eivät. Myös Mahdin omat ajatukset ovat usein aika outoja. 

Miten irrallisia ja irtonaisia olemmekaan.

Aivan lepattavia. Kovassa tuulessa. Nytkin tuulee, sisäpiha on aukea ja suojaton kahdesta korkeasta toisiaan vastapäätä olevasta jykevästä tiilirakennuksesta huolimatta. 

Sade alkaa vihmoa kovaa. Se on kylmää kasvoilla. 

Olemme repineet itsemme mielivaltaisesti ja sattumanvaraisesti irti, kuka mistäkin kohdasta maailmaa, ja ajautuneet tuulen mukana tähän paikkaan. Tuon punatiilisen talon pieniin huoneisiin ja kerrossänkyihin.

Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin moneen viikkoon. Minun on vaikea kestää sitä. Yksinäisyyden onttoa tyhjää tunnetta rinnassa sekä tietoisuutta omasta huonommuudesta. Takapakista joka käy ahnain hampain ja kynsin kiinni kurkkuuni ja rintaani ilman mitään varoitusta. 

Kun olin ensin lapsellisen tietämättömänä lähtenyt kurssille huoneestani, jonka sängyssä olin herännyt, huomannut nukkuneeni koska olen herännyt, ollut tyhmän iloinen lääkkeellä nukutusta valheellisesta unesta, luullut hetken jotakin.

Mitä, sitä en tiedä. 

Hyödynnän nykyisin usein miestäni näiden lainausten kirjoittamisessa. Hän on kiltti ja lukee minulle ääneen näitä tekstin pätkiä. Ylläolevasta hän sanoi, että olipa harvinaisen tyhmää tekstiä. Tällä kertaa en jätä eriävää mielipidettä, vaikka usein minuun tekevät vaikutuksen vastaavan kaltaiset ajatuksen juoksut jos niissä on kaunista kieltä.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 

Gummerus 2015, 223 sivua 

Pika-arviot jatkuvat, että saan kertyneen pinon purettua ja kirjat seuraaville kirjaston asiakkaille luettaviksi.

Taivaalta tippuvat asiat sisältää neljä erillistä kertomusta, mutta ainakaan meidän kirjastossamme sitä ei ole luokiteltu novellikokoelmaksi.

Ensimmäinen, Seinään haudattu tyttö, kertoo Saarasta jonka äiti on kuollut lentokoneesta pudonneen jäälohkareen osumasta. Mitaltaan se on lähes puolet kirjan sivumäärästä. Hamish MacKayn viisi salamaa on enimmäkseen kirjeenvaihtoa Saaran Annu-tädin ja skotlantilaisen Mackayn välillä. Skotti on selvinnyt hengissä neljästä salamaniskusta ja Annu-täti on voittanut toistamiseen loton pääpotin. Merenneito loiskii siirtyy ajassa muutaman vuoden eteenpäin. Saara saa nyt äitipuolen ja uusperhe muuttaa takaisin taloon josta Saara ja isä muuttivat Annu-tädin lottovoitollaan ostamaan kartanoon äidin kuoltua. Viimeisessä kertomuksessa Sen pituinen se Saara saa jälleen puheenvuoron.

Taivaalta tippuvat asiat on yhtä aikaa kevyt ja nopealukuinen, mutta heti pintakerroksen alla syvällinen ja ajatuksia herättävä. Useampi näkökulma oli osuva valinta. 

Museokeskus Vapriikki: Suomalaisten pyhiinvaellukset

Kävimme siipan kanssa Vapriikissa tutustumassa Suomalaisten pyhiinvaellukset -näyttelyyn. En tajunnut ottaa kuvia.

Minulla on syvälle takaraivoon painautunut se ilmeisesti vanhanaikaiseksi jäänyt käsitys, ettei oikein mistään saa ottaa kuvia. Jäin miettimään, onko enää muu kiellettyä kuvaamisen osalta kuin teatterinäytökset? 

Pyhiinvaellukset oli mittasuhteiltaan aika pienen oloinen mutta kiinnostava näyttely. Keskiajalla jokainen kunnon kristitty pyrki käymään pyhiinvaelluksella edes kerran elämässään. Jopa kaukaisesta Suomesta tehtiin vaivalloisia matkoja eteläisen Euroopan Santiago de Compostelaan ja Roomaan sekä Jerusalemiin saakka, usein myös lähempänä sijaitseviin Ruotsin ja Norjan kohteisiin tai ehkä vain Suomen Turkuun. Esineitä näyttelyyn on saatu niin Turun tuomiokirkosta kuin Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta sekä British Museumista.

Yksi näyttelyn kauneimpia esineitä, ranskalainen pyhiinjäännösarkku 1200-luvulta.
Kuva: British museum relikvaario.

Kauniita ja kiinnostavia olivat reliikkien ja matkatuliaisten lisäksi lukuisat kartat ja muut suurennokset. Pisimpään jäimme tutkailemaan ylösalaisin tehtyä Euroopan karttaa. Hieman haastavaa oli hahmottaa karttaa jonka yläreunassa on etelä, kirjaimet ovat niitä menneiden vuosisatojen mukaisia ja nimetkin eri muodoissa kuin nykyisin! 

Lukuvinkkinä aiheeseen voisi olla matkaoppaan muotoon puettu historianteos, Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopas keskiajan Suomeen.

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä 

Tammi 2015, 598 sivua 

Alkuteos: The Paying Guests 2014

Suomennos: Helene Bützow 

Poimin Parempaa väkeä luettavakseni Tammen kevätluettelosta. Waters oli minulle uusi tuttavuus siinä mielessä, etten ollut aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Kirjablogeissa olin kyllä hänen aiempia suomennoksiaan vilkuillut ja lisäillyt niitä myös lukulistalleni. Aion pitää ne siellä myös vastedes. Watersin edellinen romaani Vieras kartanossa sai kirjabloggareilta vuoden parhaan käännöskirjan palkinnon. Saa nähdä miten Parempaa väkeä sijoittuu, kun ensi vuoden alussa äänestämme parhaasta 2015 suomennetusta romaanista.

Eletään vuotta 1922, ensimmäinen maailmansota on siis päättynyt ja mullistanut monien brittienkin elämän. Frances asuu äitinsä kanssa Lontoon hienostoalueella, mutta rahapula vaivaa heitäkin. Perheen miehet ovat kuolleet ja jättäneet jälkeensä vain talon ja velkaa, josta kahden naisen on mahdotonta selvitä. Niinpä he joutuvat nöyrtymään ja ottamaan alivuokralaisen. Talon huonejärjestykset ovat menneet uusiksi, Frances ja hänen äitinsä ovat ahtautuneet alakertaan, vain Francesin makuuhuone on enää yläkerrassa. Muilta osin yläkertaa hallitsee nyt nuoripari Barber.

On nöyryyttävää ottaa vastaan ruskea kirjekuori jossa on 58 shillinkiä, kahden viikon vuokra. Samalla setelit olivat niin todellisia, niin käsin kosketeltavina, niin omina, että Frances olisi voinut suudella niitä.

Ensin kaikki on jotenkin kovin kiusallista ja jokaista yläkerrasta kantautuvaa ääntä pitää kuulostella. Miten osata olla itsekään enää normaalisti omassa kodissaan, kun siellä asuu vieraita. Pian Frances kuitenkin tutustuu Barbereihin paremminja alkaa viettää heidän kanssaan aikaa. 

Heidän tapaamisensa olivat alkaneet olla kuiskaten käytyjä kiistoja Vineyn salongissa, Veran huoneessa tai huonosti valaistussa käytävässä Walworth Roadille antavan ulko-oven takana. Tai he istuivat täydellisessä hiljaisuudessa, yrittivät turhaan rikkoa sen. Minne olivat kadonneet heidän tulevaisuudensuunnitelmansa, taidekoulu, leivällä eläminen ja pennin venyttäminen? Frances ajatteli vuokrahuonetta, josta he olivat haaveilleet. Hän oli nähnyt sielunsa silmin, kuinka pani oven kiinni ja lukitsi sen, telkesi maailman ulkopuolelle. Ja nythän heillä oli oma huone, heidän tappavan salaisuutensa huone. Se olisi voinut yhtä hyvin olla jo vankiselli. Frances oli joskus raivoissaan. Joskus hän olisi voinut itkeä. Joskus he takertuivat toisiinsa ennen kuin erosivat, ja kaikki oli melkein hyvin. "Rakastatko minua?"

Parempaa väkeä sai alkunsa kiinnostavista lähtökohdista ja lähti vauhdilla liikkeelle mikä oli erityisen hieno puoli melkein 600-sivuisessa tiiliskivessä joilla on monesti taipumusta jaarittelevaan aloitukseen ja tarinan verkkaiseen käynnistymiseen. Pian se jatkui mielenkiintoisella käänteellä joka kantoi kirjaa hyvän matkaa. Pieni kyllästyminen iski tähän lukijaan oikeudenkäynnin kestäessä, mutta onneksi ilmaantui vielä toinenkin käänne. Ihan täyttä viittä tähteä en Paremmalle väelle antaisi, mutta neljä ja puoli kylläkin.

Raija-Sinikka Rantala: Poliisin pojat

Raija-Sinikka Rantala: Poliisin pojat 

Like 2015, 240 sivua 

Nyt on kuulkaas sellainen tilanne, että blogijumituksen myötä arvioitavia kirjoja on kertynyt korkea pinkka ja koska kaikki ovat lainakirjoja haluaisin saada ne eteenpäin muiden kirjaston asiakkaiden luettaviksi. Niinpä luvassa on nyt useampikin lyhytarvio.

Suomalaisessa satamakaupungissa, jota ei suoraan mainita mutta on käsittääkseni Kotka (josta kirjailijakin on kotoisin), asuvat Matti ja Aikka, nuo entisen poliisin pojat vanhempiensa kanssa. Samassa työläiskorttelipihassa asuu muitakin perheitä joiden elämää samalla seurataan. Moni on töissä satamassa tai paperitehtaalla. Matin ja Aikan isä on menettänyt poliisin toimensa "hämärissä oloissa" ja toimii nyt heidän korttelinsa talonmiehenä.

Matti, joka oli syntynyt iltatähtenä kuusitoista vuotta myöhemmin, ihaili veljeään yli kaiken. Aikkaa parempaa ei ollutkaan. Se piti kaikessa Äidin puolta. Ja opetti Mattia piirtämään, laulamaan ja voimistelemaan.
Heti aloitettuaan työt satamassa Aikka oli ymmärtänyt, että miehet pitivät Äitiä arvossa. He puhuivat selän takanakin pelkkää hyvää, kun olivat kuulleet, että hän oli Mettälän Taimin poika. Tiesivät Äidin tehneen sota-aikana rannassa miehen työn.
Ajan oloon Aikka oli ymmärtänyt lauseen puolikkaista, mitä siellä sen sijaan ajateltiin hänen isästään. 

Poliisin pojat kuvaa hyvin sitä yhteiskunnallista murrosta jota Suomen pikkukaupungit 50-luvulta lähtien kävivät läpi. Ajankuva on aidon oloista ja murre istuu hyvin henkilöiden suuhun.

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuula Levo: Tuulenajama 

Otava 2009, 351 sivua

Näin Tuulenajaman ihan sattumalta kirjaston hyllyssä, oli siis täysin tuurista kiinni että koskaan kohtasimme. Kirjan selän fontti oli se johon kiinnitin huomioni. Kun luin takakannesta kirjan kertovan Teuvo Pakkalasta, päätin tutustua siihen tarkemmin, mielessä hiljattain lukemani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -trilogia jossa käsiteltiin Topeliuksen, Sibeliusten sekä Albert Edelfeltin elämää. Jouduin odottelemaan hetken kirjastossa siipan ollessa hoitamassa muita asioita, joten aloin lukeakin kirjaa saman tien. 

Tuulenajama kertoo siis 1900-luvun alun elämästä Teuvo Pakkalan perheessä. Minä-muotoisen romaanin keskeisessä roolissa on Pakkala itse mutta mukana on vahvasti myös Agnes-vaimo. Tarina lähtee liikkeelle ajasta, jolloin Tukkijoella-näytelmä on pyörinyt teatterissa ja tuonut jonkin verran mainetta kirjoittajalleen, samoin tervetullutta rahaa, mutta myös paineita seuraavan menestysteoksen tiimoilta. Pakkala on työstänyt jo pitkään romaania jonka päähenkilö on Esteri-niminen nainen joka kummittelee jatkuvasti Pakkalan pään sisällä muttei meinaa suostua paperille siirrettäväksi.

Olen uhrannut seitsemän pitkää vuotta Esterille, mikä on käynyt kalliiksi: penninhyrrää en ole siitä saanut rahaa, eihän ajattelemisesta ja luonnostelemisesta makseta. Olen värkännyt ja värkännyt romaania, jättänyt sen välillä sivuun ja tehnyt käännöksiä ja toimitustyötä. Ilman Tukkijoen menestystä olisimme puilla paljailla.

Pakkala elää jatkuvassa rahapulassa, uusii lainojaan ja rukoilee takaajia pysymään tukenaan vuodesta toiseen luvaten kerta toisensa jälkeen hoitaa lyhennykset milloin minkäkin tulevan tuoton myötä pysyen ilmeisen köyhänä pitkälle vanhuuteen. Kituuttamista on ollut maamme taiteilijoiden elämä kulta-aikaan, Mustosen Lapsenpiika-kirjasta sai sen käsityksen, että Sibeliustenkin talous oli tiukoilla. Pakkala joutuu välillä kaupparatsun hommiin ja toimii pitkän aikaa opettajana yrittäen unohtaa kirjoittamishaaveet kokonaan.

Esterin kirjoittamisesta on kulunut aikaa yli kaksi vuotta. Se on liian kauan, en enää tohdi tarttua paperiin, en uskalla kiertää sitä kirjoituskoneen telalle ja ruveta naputtelemaan esimerkiksi novellia. Aihetta kyllä olisi, mielessä käväisee usein jokin aiheen häntä, mutta en ole saanut mihinkään otetta eivätkä ne ole ruvenneet tekemään päähäni pesää. Olen antanut periksi, en kestäisi enää samaa romahdusta, jonka Esteri minulle teetti. Terveyteni ei kestä hermojarepiviä koettelemuksia. Toistaiseksi tyydyn hahmottelemaan aapisen kirjaimia ja sen pikku tekstejä, se on vaaratonta puuhaa verrattuna romaanin kanssa kamppailuun. 

Tuulenajama oli romaani joka tuli harvinaisella tavalla luihin ja ytimiin saakka. Tunsin empatiaa Pekkalan perhettä kohtaan ja toivoin että olisin voinut jotenkin auttaa. Luin kirjaa eteenpäin odottaen hyvää käännettä, tietäen ettei kirja Esteristä saati Aapinenkaan jäänyt Pekkalan viimeiseksi työksi. Olin lukenut kirjassa olevien kirjeiden olevan aitoja ja valtaosan niistä ollessa "kerjuukirjeitä", ja kun samaan aikaan tiedostin korostuneesti lukevani todellisesta eikä fiktiivisestä henkilöstä, odotin malttamattomana Pakkaloiden rahatilanteen paranemista ja elämän vakiintumista. Tästä kirjasta jäi päällimmäiseksi hyvä tunne siitä miten syvälle siihen uppouduin. Taitavasti kirjoitettu!

Olin joskus aikonut lukea Neiti Soldanin joka kertoo Juhani Ahon, tämän vaimon sekä vaimon sisaren kolmiodraamasta. Nyt hoksattuani että Neiti Soldan on myös Levon kirjoittama pitää ehdottomasti lainata sekin.