Joulukalenterikirja, osat 5-24
Lindo, 2021
Lukija: Anssi Niemi
Kesto: Aloitus ja lopetus reilu tunti, osat 2-23 ~20-35 min
Ailun noitarumpukurssi oli houkutellut hyvin väkeä Koillis-Lapin Ämmänkuruun, jonne hän yhdessä Valkeapään sisarusten ja heidän isänsä kanssa oli perustanut Saamelaisen Kurssikeskuksen. Kurssi oli ollut menestys, mutta sen päätyttyä Ämmanrannan avannosta löytynyt ruumis ei välttämättä ollut hyvää mainosta.
Alun tapahtumista voit lukea pidemmin aloituspostauksestani.
Rikoskomisario Heikki Tuunanen oli otettu siitä, että etelässä rikospoliisina työskentelevä Saana Valkeapää oli pyytänyt häntä työkeikalle Inarin poliisiin, auttamaan kurssikeskuksessa tapahtuneen kuolemantapauksen selvittämisessä. Saana itse oli jäävi osallistumaan poliisitutkintaan ainakin toistaiseksi, sillä hän oli ainakin teoriassa epäilyksen alainen, siinä missä kaikki muutkin Ämmänkurun työntekijät ja noitarumpukurssille osallistujat.
Saana halusi kuitenkin luottomiehen lähelleen, että voisi seurata jutun selvittämistä taka-alalla. Paikallinen poliisi oli ylikuormitettu ja otti kuulemma mielellään väliaikaista apua vastaan. Tuunanen mietti, miten paljon Saana oli käyttänyt suhteita hyväkseen, että sai hänet juttuun mukaan. Nainen halusi epäilemättä keissin selvitettyä pian, koska hän oli tuntenut uhrin ja koska rikos oli tapahtunut hänen kotipesässään. Ja sehän ei ollut kovin hyvää mainosta perheen uudelle kurssikeskukselle.
Tuunanen oli viisissäkymmenissä, raamikas, kalju, perinteinen äijätyyppi. Heillä oli Saanan kanssa takana jo vuosia yhteistä työhistoriaa, vaikka nainen olikin nykyään lainassa KRP:llä, onneksi vain määräaikaisessa projektissa. Saana oli reilu pomo ja vaarallisen kaunis nainen, eikä Tuunanen sitä kieltänyt, etteikö olisi Saanasta kiinnostunut. Välillä tuntui että nainen jopa flirttaili hänen kanssaan, mutta samaan aikaan hän oli varautuneen oloinen. Jospa hän nyt onnistuisi tekemään Saanaan vaikutuksen, ehkä kuuluisa Lapin taika edesauttaisi heidän lähentymistään.
Tuunasta kutkutti päästä pitkästä aikaa mukaan oikeaan murhatutkimukseen. Ei heillä Räisälässä oikeilla murhilla "herkuteltu", pari vuotta sitten hän oli ollut mukana kun vanhainkodista oli löytynyt ruumis ja oli ollut hienoa päästä kunnolla käyttämään älynystyröitään.
Kurssikeskuksessa Saana vei hänet ensimmäiseksi jääbaariin ja se olikin Tuunasen mielestä hieno paikka. Kaikki oli tehty jäästä, baaritiski, pöydät, penkit, jopa snapsilasit. Tilan keskelle oli rakennettu upea, yli metrin mittaisista jääpuikoista koottu kotamainen lyhty jossa loistivat kynttilät. Niitä ei ollut helppo irrottaa läheisestä kalliosta ja Saana harmittelikin, että yksi oli kateissa. Varmaan joku humalainen asiakas oli sen tempaissut mukaansa.
Annoin sarjan osille kolmesta viiteen tähteä. Mielenkiinto pysyi kyllä hyvin yllä ja yllätyksiä tuli vastaan riittävissä määrin. Joulukalenterimalli oli hauska ja keskimäärin vajaan puolen tunnin mittaiset osat sopivia kerralla kuunneltaviksi. Itselleni muodostui tapa kuunnella kirjaa aina sängyssä nukkumaan mennessä ja siitä tulikin oikein kiva tapa päättää kulunut päivä. Nyt kun kirjoitan tätä 25.12, voi olla että tunnen vieroitusoireita tästä iltarutiinistani.
Kirjan sijoittuminen Lappiin oli ainut oikea vaihtoehto. Lapin eksotiikka noitarumpuineen, Stallu-petoineen ym loi sille täydelliset puitteet. Minulla ei ollut mitään järkevää, perusteltua ajatusta siitä kuka murhaaja voisi olla. Ainoa kritiikkini kirjasta onkin se, että murhaajan henkilöllisyys ja motiivi aukenivat lukijalle lopussa kertarytinällä, eikä niitä olisi voinut mistään matkan varrella oikein päätelläkään.
Kirjassa on mukana tuttuja henkilöitä Griffithsin kahdesta aiemmasta dekkarista. Olen lukenut niistä Trennan sokkelon jonka päähenkilö Antti osallistui rumpukurssille. Punainen piru ja musta enkeli -kirjasta tuttuja ovat Saana ja tämän silloinen työpari Tuunanen, jonka kanssa he selvittivät vanhainkodissa tapahtunutta murhaa. Tämä oli mielestäni erittäin ovela tapa jatkaa aiemmin kirjoitettujen, toisistaan irrallisten dekkareiden päähenkilöiden elämää. Lisäksi tuntuu siltä, että jos Griffiths tämän jälkeen jatkaa Saanan ja Heikin parissa, olen tämän kirjan myötä tutustunut heihin niin hyvin, että voisin jatkaa suoraan seuraavaan osaan. Olisikin kiva tietää, oliko kirjailijalla jo Trennan sokkeloa kirjoittaessaan ajatus kirjoittaa kirja, jossa kahden aiemman kirjan henkilöt tuodaan yhteen?