Sotavuosia isovihasta lähtien

Paketoidaan tällä kertaa pelkkiä sotakirjoja? Enimmäkseen ollaan kuitenkin kotirintamalla, joskin ensimmäisessä kirjassa suoraan tuhon ytimessä. Ajallisesti liikutaan 1700-luvun alusta toiseen maailmansotaan. En halua edes ajatella miten monet sodat siihen väliin maailmalla mahtuukaan, mutta oma mieli haluaa tietää lisää etenkin niistä, jotka omaa pohjoista nurkkaamme koskettivat.

***

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Gummerus, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 9 h 51 min

1714

Oulaisten pappilan nuorin tytär Christina on toivottoman rakastunut kartanon poikaan Fredrik Löwenmarkiin. Tunne on molemminpuolinen, ja häitä suunnitellaan. Suuri tapahtuma kutistuu pikaiseen vihkimiseen pappilan salissa, kun jo kuolleeksi luultu sukulaismies, Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast ryntää varoittamaan venäläiskasakoista. Ne ovat jo lähellä, ja ne haluavat vain tappaa. Nuoret vihitään pikaisesti ja Eero-renki lähtee saattamaan Tinaa ja Fredrikiä kohti rannikkoa, tavoitteena päästä Raahesta laivalla Ruotsin puolelle. Samalla Matthias jatkaa matkaa hevosellaan varoittamaan Tinan Oulussa asuvien sisarusten perheitä. Pastori ja hänen vaimonsa päättävät jäädä seurakunnan tueksi ja ottamaan vastaan kohtalonsa.

Kun tilanteen karmeus valkenee Eerolle, hän ei voi jättää nuoria yksin. Päästään Hailuotoon saakka, mutta sinne jäädään jumiin ja kohdataan karmivin yksittäinen isonvihan murhateko, joka tunnetaan nimellä Hailuodon murhaperjantai. 

Yli 800 pakolaista ja saaren asukasta saa surmansa kahdensadan venäläissotilaan toimesta.

Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon, vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä, että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja. Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.

Isovihan tapahtumat ovat itselleni niin vierasta aikaa, että heti kun äänikirjapalvelu ehdotti kuunneltavaksi Päivi Alasalmen romaania kyseiseltä aikakaudelta, laitoin sen luureihini. Hienoa että tällaisiin harvemmin käsiteltyihin ajanjaksoihin tartutaan ja annetaan lukijalle mahdollisuus romaanin keinoin saada tutkailla historian tuntemattomampaakin osaa. Veikkaan ettei tätäkään postausta lue moni, joka tuntisi isovihan yhtä hyvin tai paremmin kuin toisen maailmansodan. 

Kirja oli toki paikoitellen melko raju, mitä muuta se voisikaan olla kun aiheena on laajamittainen murhateko. Mutta se on myös jännittävä, koukuttava ja sitä oli pakko kuunnella lisää, lisää, lisää. En hätkähtäisi Hailuodon osuuttakaan näin jälkikäteen sanottuna, ellet ole kovin herkkä. Lukija on parhaimmistoa.

Olen ollut varovaisesti kiinnostunut Alasalmen saamelaistrilogiasta jonka aloittaa Joenjoen laulu. Syyskuussa häneltä ilmestyy Enkelinkihara, joka aloittaa sortovuosiin Tampereelle sijoittuvan jännitystrilogian, joka alkoi heti kiinnostaa!

***

Lorna Cook: Surun ja onnen puutarha

Bazar, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 51 min

Cordelia ei ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota heidän perheensä palvelusväkeen, kunnes kohtasi sattumalta heillä muutaman kuukauden työskentelevän maisema-arkkitehdin Isaacin. 

Tuolloin elettiin kesää 1914, ja sodan odotus tuntui väreilynä ilmassa. Osa ihmisistä arveli ettei sota koskettaisi Brittein saaria, osa taas arveli, ettei saarivaltio pystyisi millään pysyttelemään erossa. Cordelia ja Isaac lähentyvät, mutta suunnitelmat tulevaisuudesta katkeavat siihen kun Isaac joutuu rintamalle.

Kirjassa on monta eri osaa, jotka ovat keskenään erilaisia. Ensimmäinen on tuo nuorten rakastuminen, toinen keskittyy kirjeenvaihtoon. Alkuteoksen nimi The Hidden Letters kertoo sen, etteivät kaikki kirjeet löydä ajallaan perille. 

Kirjasta olisi vaikka miten paljon kerrottavaa, mutta taidanpa tällä kertaa sanoa, että lue itse loput. Cookin kirja on näistä neljästä viihteellisin, ei kuitenkaan tyhjää höttöä ja juonen kulun lisäksi siinä on oleellisena tunnelma, joka ei ole kesänkepeä vaan paikoitellen melko surullinen ja alakuloinenkin. 

***

Virpi Vainio: Petsamon enkeli

Osa #1 Petsamo

Storytel Original, 2024

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 9 h 22 min

Vaikka ystävät varoittelivat hätiköimästä, oli Valeria Vedoroff sanonut itsensä irti kalatehtaalta. Hän oli jo pitkään haaveillut pääsevänsä pois Petsamosta, ja nyt, keväällä 1937, tuo haave vihdoin toteutuisi. Hänen sulhasensa oli lähtenyt jo edeltä etelään asioita järjestelemään. Kun sulhaselta ei sitten kuulunutkaan kirjettä, hän huolestui, etenkin kun oli huomannut olevansa pieniin päin. Samaan aikaan Valerian isä, ikonimaalari,  pidätetään vakoilusta epäiltynä. 

Muutamaa vuotta myöhemmin Valeria on pienen Aleksei-pojan äiti. Pojan syntymästä hänelle oli ikään kuin valjennut, mikä oli elämän tarkoitus, vaikka elämä olikin välillä ollut kovaa näiden kahden vuoden aikana, ja leipä tiukassa.

Juuri silloin radiotoimittaja toivotti hyvää päivää ja kertoi, miten jo 3 000 vapaaehtoista oli kokoontunut Kannakselle linnoitustöihin. ”Ilma väreilee helteisenä ja kuumana, mutta se ei hidasta tärkeitä töitä. Maisemaan, joka vasta oli koskematonta korpea, nousee vieri viereen kivisiä esteitä, joita ei niin vain ajetakaan yli vieraan maan hyökkäysvaunuilla…” toimittaja runoili, mutta Valeria huokasi raskaasti. Aina vain lisää huolestuttavia uutisia. Sentään tänään uutisissa ei kertaakaan mainittu Saksan johtajaa Hitleriä. Huhtikuusta lähtien, kun Englanti oli julistanut yleisen asevelvollisuuden, Valeria oli alkanut tosissaan pelätä pahinta. Petsamolaisten mielestä sota ei leviäisi pohjoiseen, mutta Valeria ei ollut asiasta niinkään varma.

Vastavalmistunut poliisi Antti Teerikallio lähetetään vanhoille kotiseuduilleen Petsamoon tutkimaan seudun kasvanutta rikollisuutta, mutta Teerikallio lähtee pohjoiseen vastahakoisesti. 

Ties monettako kertaa Antti Teerikallio kertasi kuulemaansa. Manner oli kertonut Petsamon väkiluvun moninkertaistuneen lyhyessä ajassa. Kuulemma vuosi sitten kukaan ei ollut tiennyt mitään Kolosjoesta, nyt poliisipäällikön mukaan korpeen nousevasta nikkelikaupungista haaveili niin helsinkiläinen tarjoilijatar kuin Kuusamon lentojätkäkin.

Vaikka keskustelusta oli kulunut jo monta päivää, Teerikallion oli yhä vaikea päättää, mitä ajatella. Oliko pohjoisen komennus johtajalta luottamuksen osoitus, vai pitikö Manner häntä keskinkertaisuutena, joka joutikin lähteä puolen vuoden komennukselle Jäämerelle?

Samoihin aikoihin taidemaalari Maija Vuonnajärvi muutti Petsamon kirkonkylään ja avasi sinne valokuvaamon. Maijan ja Valerian polut kohtaavat.

Tässä toinen kirja aiheesta joka oli minulle vieras. Ei sotavuodet sinänsä, mutta pohjoinen tapahtumapaikka. Iso kiitos kirjailijalle, että on rohjennut valita Petsamon kaikkien niiden Karjalan kannakselle sijoittuvien romaanien keskelle. Vainio on rovaniemeläinen kulttuurihistorian tutkija ja äidinkielen opettaja. 

WSOY on tänä vuonna julkaissut Petsamon enkelin lukukirjana. Olen kuunnellut jo toisenkin osan, Turjanmeren tytär. Päätösosa Ristitunturi ilmestyi keväällä. 

***

Roy Jacobsen: Valkoinen meri

Barrøy #2

Sitruuna kustannus, 2023

Lukija: Tuija Kosonen

Kesto: 7 h 33 min

35-vuotias Ingrid eli nyt yksin Barrøyn perheen saarella, kun mielisairas Barbro-tätikin oli joutunut sairaalaan. Loput olivat joko kuolleet tai muuttaneet pois. Hän pyrki varustautumaan talveen niin hyvin kuin taisi, kävi soutaen kaupassa, keräsi marjoja ja polttopuita. Hän löysi vaatteenriekaleita, mistä lie ajautuneet. Perässä tuli myös ruumiinkappaleita, sitten kaksi miestä, toinen kuollut, toinen heiveröisesti elossa. Hän käy ilmoittamassa kuolleesta, mutta omii toisen itselleen, hoivaa tämän terveeksi. Heidän välilleen syntyy lämmin, sanaton suhde, kun yhteinen kieli puuttuu. Eräänä yönä Ingridin nukkuessa mies katoaa.

Aloitin Jacobsenin trilogian pitkälti samasta syystä kuin Vainion Petsamo-kirjankin. Ajankohta on sama, tapahtumat pohjoisesta, maa vain eri - ja Norjaa saksalaiset tässä kohtaa miehittivät. Sarjassa on vielä kolmas osa, Rigelin silmät. 

Historiallisia romaaneja vol 13

Tällä kertaa neljän historiallisen romaanin paketti vie neljälle eri vuosisadalle. Sain vihdoin kuunneltua Raskin romaanin, kun huomasin siihen ilmestyneen jatkoa. Maila Talvion kirjan luin e-kirjana, kun en löytänyt kirjastosta mitään juuri mielen mukaista paperikirjaa, ja nimen tultua vastaan päätin tutustua hänen tyyliinsä kirjailijana. Jälkimmäiset kaksi ovatkin sarjojen jatko-osia. 

***

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär 

#1 Kylmä meri

WSOY, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 11 h 10 min

Syksyllä 1606 rääveliläisen hansakauppiaan Matthias Bergerin esikoistytär Dorotea oli menossa naimisiin häntä huomattavasti vanhemman lyypekkiläisen leskimiehen Krausen kanssa. Kalpeaa sisarta tarkkaillessaan Blanka ajatteli, että sisko olisi yhtä hyvin voinut kuolla, eihän hän tulisi näkemään tätä enää milloinkaan. Pitäisi varoa mitä toivoo. Sisar oli sairastunut vakavasti, ja menehtyi vain muutama päivä vihkimisen jälkeen.

Blankan ystävä, joka hoiti sairaita ja kätilöi maailmaan uusia lapsia, oli opettanut hänelle kaikenlaista yrteistä ja parantamisesta. Dorotean kuoltua hän paljasti Blankalle myös sen, että isän kauppaliike oli huonolla tolalla, ja vain Krause oli hänen mahdollisuutensa väistää konkurssi. Niinpä mies puhuttiin naimaan Blanka, mutta asian tultua Blankalle niin äkkiä, sovittiin myös, että tämä viettäisi vielä talven isänsä luona. 

Kevään koittaessa Krause lähetti laivan hakemaan vaimonsa ja tämän piian Margon kotiin Lyypekkiin, mutta laiva joutui kaappareiden kynsiin. Siitä vasta seikkailu alkoikin...

Ihme jos joku ehtii pitkästyä tähän romaaniin, yllätyksiä ja monenlaisia käänteitä oli tarinaan mahtunut. Kaikki aika uskomattomia, mutta sehän on ihan ok viihteellisessä seikkailussa, eikö?

Krista lukee niin monia minulle mieleisiä kirjoja että pitää välillä valita silläkin, ettei tule hänen lukemiaan liian lähekkäin. Tiedän ettei se kaikkia häiritse vaikka kuuntelisi peräkkäin kaksi ihan erilaista saman lukijan kirjaa, mutta minulla on näitä rajoitteita 😅

***

Maila Talvio: Kaukaa tullut

#1 sarjassa Itämeren tytär 

E-kirja: Saga Egmont, 2022

160 sivua 

Romaani Itämeren tytär ilmestynyt alunperin 1940.

Hattujen ja myssyjen sota (1740-43) oli päättynyt ja Tukholmaan paenneiden helsinkiläisten odotettiin palaavan hetkellä millä hyvänsä. 

Paimen soitti torveaan Suurkadun päässä, murtama lehmä oli jo kaupunkiin saatu ostettua, raatimies Burtzin taloonkiin juuri ensimmäinen.

Kauppias Suthoff oli kaivanut kirkon hopeat puotinsa alle talteen ja vienyt kirkonkellot mukanaan laivalla Tukholmaan, niin että oli siinä hötäkässä rouvansa ja lapsensa unohtanut kokonaan. (Tai ainakin "unohtanut"...)

Jälkimmäiset olivatkin viettäneet sotavuodet Espoossa, tiettömässä erämaassa, ja nuori Kustaa Wetter oli saanut tehtäväkseen hakea heidät kaupunkiin ennen kuin kauppias Suthoff itse palaisi. Kustaa Wetterille tämä oli mieleinen tehtävä, sillä hän oli rakastunut Suthoffien keskimmäiseen tyttäreen Hedwig Ulrikaan joka pian täyttäisi 17 vuotta, mutta rikas kauppias tuskin huolisi häntä vävykseen. 

Hänen isänsä oli ollut pitkä ja kaunis mies, Helsingin pormestari Aabraham Wetter. Entä jos hänestä, Kustaasta, tulisi isänsä seuraaja. Hän oli nyt sisaruksistansa vanhin, paha vain, että heillä oli holhooja sekä Tukholmassa että täällä. Jos kauppamies Suthoff osaisi nauraa, niin hän kai nauraisi häntä, jos hän astuisi hänen eteensä ja sanoisi: pyydän tyttärenne Hedvig Ulrikan kättä. Tämän tietäen on aivan turhaa lähteä Leijonien kanssa vuorille tähystelemään laivoja ja korjata talteensa mitä saa. Tulee viinejä, kahvia, silkkikankaita. Jospa voisikin unohtaa Hedullan!

Omasta mielestään Jakob Suthoff oli Helsingin hyväntekijä, ja hänestä pitäisi tehdä seuraava pormestari, mutta kaupungin korkea-arvoisimmat herrat eivät halunneet nähdä häntä salongeissaan. Johtuiko se sitten enemmän Suthoffista itsestään vai hänen vaimostaan, jota pidettiin hieman höyrähtäneenä. Vaimon oli nähty lauleskelevan ja kirmaavan kuin lapsi leikeissään, ja kun Suthoff oli kerran kotoa lähdettyään piilottanut tämän vaatteet, oli tämä juoksennellut ulkona lähes alasti. Suthoff halusi vaimostaan kaksi asiaa. Että tämä käyttäytyisi hillitysti ja arvokkaasti, ja antaisi hänelle vielä pojan ja perijän. Heitä oli kyllä siunattu myös poikalapsilla, mutta kaikki olivat kuolleet pieninä. 

Hattujen ja myssyjen sota, jota myös pikkuvihaksi kutsutaan, käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä. Lainauksessa mainitut Leijonat olivat Helsingin ruotsalaisten poikien / nuorten joukko, venäläiset olivat Ruutanoita, ja poikien välillä oli vähintäänkin suukopua, toisinaan yhteenottojakin. 

Nähtäväksi jää tuleeko sarjasta luettua loputkin, nyt ei vielä siihen jäänyt kutinaa. Sen sijaan e-kirjoja voisin lukea toistekin, niitähän on paljon myös e-kirjastossa jos taas käy tunnit vähiin Storytelissä. 

***

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta 

#2 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 13 h 33 min

Piika Priita-Kaisa istuu vankilassa Vesisaaressa ja odottaa lasta tilalliselle Askan Mikolle, johon on rakastunut. Lupaa ja yleistä hyväksyntää tuo rakkaus ei nauti, sillä Mikolla on kotona Näätämössä vaimo, Kreeta-Liisa, joka ei ole saanut Mikolle lasta. Priita pelkääkin Vesisaaressa istuessaan ja homeista leipää nakertaessaan, että Mikko lopulta ottaa hänen lapsensa ja kasvattaa tytön yhdessä Kreeta-Liisan kanssa. Jos Mikko ei häntä enää huoli, saattaa hän lähteä Amerikkaan, jonne veli on viemässä koko perheensä. Eletään vuotta 1860.

Pelko on kuitenkin turha, sillä Priita-Kaisalle Mikko tahtoo pirtin rakentaa. Ennen sitä on kuitenkin edessä monta mutkaa. 

Ruijan rannalla on minusta onnistunut sarja, sen kieli ja tapahtumat tuntuvat hyvin realistisilta, niin kuin meidän käsitystemme mukaan tuohon aikaan on eletty ja rakastettu. Rakkaus on sarjassa suurta ja kaikkivoittavas, mutta imelyys siitä on kaukana. 

***

Ellen Vahr: Leipomo Brooklynissa

Osa 2 sarjassa Amerikka

Gyldendal Astra, 2026

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 9 h 52 min

Thea oli jättänyt taakseen Idle Hour -kartanon ja teki nyt töitä 5th Avenuen varrella Vanderbiltien kaupunkitalossa.

Äidin kotoa lähettämässä kirjeessä oli kerrottu, miten siellä pelättiin sodan (ensimmäisen maailmansodan) leviämistä, ja miten Britit olivat upottaneet yli sata norjalaista kauppalaivaa hänen lähtönsä jälkeen. Niinpä Thean olisi turvallisinta jäädä toistaiseksi Amerikkaan. Isä oli joutunut lopettamaan leipomonsa, mutta muuten he pärjäsivät hyvin. Eniten Theaa otti sydämestä äidin kirjoittaessa, miten yhtäkkiä kovin aikuistunut Hans oli kysellyt Theasta, kun he olivat nähneet kaupungilla. Vanhemmat olivat myös lähettäneet Thealle avoimen laivalipun kotimatkalle, ja jonain päivänä hän vielä palaisi kotiin Norjaan.

Thea oli ottanut vastaan työn kaupunkitalossa saadakseen leipoa, mutta taloudenhoitaja sälytti hänelle lähinnä tiskejä, eikä Thea voinut nähdä asemansa juurikaan kohentuneen Idle Hourissa vietetyistä kuukausista.

Eräänä iltana Thea törmäsi Amandaan, joka oli ollut hänen hyttitoverinsa matkalla Amerikkaan. Kaikki mitä tyttö oli silloin kertonut, oli ollutkin sepitettä, ja nyt Amanda tarvitsi apua. Yhdessä he selvisivät pahimpien kurimusten yli, ja sitten Paul, Vanderbiltien autonkuljettaja johon Thea oli rakastunut, näytti hänelle ränsistyneen, myynnissä olevan leipomon.

Thea ja Amanda alkoivat yhdessä pyörittää leipomoa, vaikka oli ennenkuulumatonta, että nainen voisi tehdä leipomossa muuta kuin hymyillä tiskin takana ja rahastaa tuotteet. Alku oli takkuista, ja he elivät niin kädestä suuhun, että heidän oli asioitava jopa panttilainaamossa. Samaan aikaan Paul oli siirtymässä elämässä eteenpäin, eikä Thea ollut mukautunut hänen unelmiinsa. 

Thea jäi seisomaan panttilainaamon ulkopuolelle raskas laatikko käsissään. Amanda oli pantannut hänen turkisstoolansa, ja nyt myös lippu oli mennyttä. Epätoivo Paulin lähdöstä oli saanut hänet suostumaan järjettömään ajatukseen lipun vaihtamisesta gramofoniin. Hän oli ajatellut, että se voisi karkottaa ikävät ajatukset. Lippu oli tuonut hänelle turvaa, ja nyt sekin turva oli poissa. Jäljellä oli vain kipeä, raastava tunne siitä, että hän oli täysin oman onnensa nojassa. Silti samaan aikaan hän tunsi jännitystä. Aivan kuin maailma olisi avautumassa hänelle uudella tavalla.

Olin ensimmäisen osan jälkeen vähän kahden vaiheilla, että jatkanko vai unohdanko, mutta tulinpa ladanneeksi ja hyvä niin. Tämä kakkososa oli minusta vaiherikkaampi kuin ensimmäinen ja sitä myötä myös koukuttavampi. 

istoriallisia romaaneja vol 6: Vahvoja naisia Naistenviikolla

Minulla on edelleen menossa vahva historiallisten romaanien romaanien putki, joten nyt on tarjolla neljä uutta tai melko uutta kirjaa, jotka sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Samalla nämä sopivat erinomaisesti meneillään olevalle naisten viikolle, sillä jokaisessa on päähenkilönä vahva, omillaan seisova nainen. 

***

Christina Erikson: Kaipauksen aika

Kartanon naiset #3

Docendo, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 43 min

1792

Christina oli ollut PH von Amberin puoliso nyt puolentoista vuoden ajan, mutta avioliitossa ei ollut toivottua lämpöä. Mies oli ollut leski, kun he olivat päätyneet yhteen. Hääyön jälkeen heidän yhteiset yönsä olivat sormilla laskettavissa, ja Christina mietti, oliko hänen ensimmäinen liittonsa ollut onnellinen. Saattoiko mies torjua hänet peräti siksi, että rakasti edelleen niin kovin ensimmäistä vaimoaan? 

Hän oli luvannut isälleen ja itselleen, että Svartå pysyisi perheen hallussa, mutta hänen ponnistelunsa kartanon tulevaisuuden hyväksi vaikuttivat turhilta. Ilman perillistä tulevaisuus näytti yhtä synkältä kuin vuoden 1789 armottomana talvena, jolloin Marcus kuoli. Christina olisi halunnut pamauttaa kamarin oven kiinni niin, että seinät kaikuivat ja lasiruudut helisivät. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän joutuisi korkeintaan kohtaamaan äidin ja Beatan ivalliset katseet, joista hän sai muutenkin kyllikseen joka ikinen kuukausi. Naiset tuntuivat pitävän hänen kuukautisistaan kirjaa kuin kaksi vaanivaa korppia ja esittivät jokaisen vuodon ajankohtana merkitseviä kysymyksiä siitä, mahtoiko odotettu perillinen olla jo tulossa. Christina painoi kädet kasvoilleen ja toivoi, että Maja olisi hänen luonaan.

Maja ei kuitenkaan ole enää Christinan palveluksessa, vaan pitää huolta tämän suurimmasta salaisuudesta. 

Kirjassa on juonittelun lisäksi myös jännitystä, sillä Svartån naamiaistanssiaisissa tapahtuu yllättävä kuolemantapaus. Jännitystä luo myös asia, jonka Christina oppii aviomiehestään... 

Nautin edelleen kovasti tästä sarjasta, joka on vetävää tekstiä, sisältäen sopivasti kaikenlaisia elementtejä mitä koukuttavaan historialliseen viihdekirjallisuuteen kaipaan. 

***

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

#1 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 10 h 40 min

1859--->

– Minä en ole ainoa, joka on tehnyt väärin, mutta kun joutuu seisomaan neljä kertaa papin vieressä, niin siinä ihminen on todella yksin. Pilkattavana. Häväistävänä. ”Priita-Kaisa Seipäjärvi on harjoittanut haureutta”, pappi sanoi. ”Hän on syntinen nainen. Hänen täytyy rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Meidän kaikkien täytyy rukoilla hänen puolestaan.”

Priita-Kaisa oli suuttunut pappiin, ja suuttunut niihin miehiin, jotka kirkon penkeillä olivat rukoilleet hänen syntiensä puolesta. Hän pakkasi ahkioon tavaransa ja kolmevuotiaan Heikki-poikansa, vanhempi Aleksi hiihti jo hyvin siinä missä Priitakin. Nuo hänen komeat poikansa olivat syy siihen, miksi Priitaa piti rankaista: kaksi aviotonta lasta eri miehille. Tosin Priita arveli, että isän kotipolttoisen myynnilläkin oli osuutensa asiaan. 

Samaa matkaa lähtijöitä oli useampia, Suomen puolelta oli aina lähtijöitä pohjoisemmaksi, Norjaan, sinne missä oli työtä ja ruokaa, niin paljon kalaa kuin merestä jaksoi nostaa. Priita suuntaisi Pykeijaan, jonne hän veljensä oli jo muuttanut, ja etsisi puolisokseen kovan työmiehen joka ei joisi itseään jatkuvasti humalaan ja olisi parempi miehen malli pojille kuin hänen oma isänsä. Kohtalo oli kuitenkin varannut hänen kohdalleen muuta, eli rakkauden joka ei taaskaan sopinut muiden pirtaan. 

Siinä missä Kartanon naiset voi reteästi luokitella viihdekirjallisuudeksi, tarjoaa Jäämeren laulu syvällisemmän otteen ja näkökulmia pohjoisen alueen historiaan. Sarjan toinen osa, Villien tuulten ranta, ilmestyy syyskuussa, ja sen huomattuani tulikin kiirus kuunnella vihdoin tämä ensimmäinen kirja. Näistä todella pohjoiseen sijoittuvista kirjoista minulle on tullut viime vuosina halu päästä matkustamaan sinne, mm Pykeijaan. Toivottavasti tämä lähivuosina toteutuu! 

***

Lea Kampe: Kenian naarasleijona

Bazar, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 11 h 25 min

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Niin alkaa Karen Blixenin tunnetuin romaani, Minun Afrikkani, ja se on myös toinen lause Kampen Karen Blixenistä kertovassa romaanissa. Kuinka moni meistä vanhemmista lukijoista kuuleekaan mielessään Meryl Streepin äänen, joka lausuu nuo samat sanat vähintään yhtä tunnetun samannimisen elokuvan aluksi: I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hills. 

Heille, joille Karen Blixen ei kolahda takaraivossa, kyse on siis tositapahtumista. Tuore tanskalainen aviopari Karen ja Bror von Blixen-Finecke perustivat kahviplantaasin Keniaan suurin odotuksin. Kuka sen heille alunperin hankkikin, ei huomioinut sen sijainnin ja käyttötarkoituksen yhteensopimattomuutta: alue on liian kuivaa kahvipensaille. Kun Bror oli potkittu ulos farmilta ja avioero selvä, plantaasi oli Karenille koko elämä ja samalla suurin haaste. Mitä muuta hän osaisi - tai edes haluaisi tehdä?

Mikään ei ole yhtä kamalaa kuin pelokas odottaminen. Tarvitsemme kipeästi hyvän sadon – ja siihen tarvitsemme sadetta. Kun herään aamuisin, haistan pelkän palaneen maan. Maasait ovat kulottaneet ruohotasangon jo monta viikkoa sitten, jotta se pääsisi uuteen tuoreenvihreään kasvuun heti sadekuurojen jälkeen. Muistatko pitkät, vierivät savumatot ja leimuavat liekit? Kun sateet sitten jossain vaiheessa tulevat – sillä täytyyhän niiden tulla! – neitseellisen ruohon voi melkein nähdä kasvavan. Koit sen itsekin. Se on kuin syvä huokaus – kuin saisi lunastaa ikivanhan lupauksen. Onko tosiaan niin, että tällä kerralla tuo lupaus rikkoutuu? Toisinaan luulen melkein kuulevani sisälläni ruohonsiementen pidätellyn hiljaisuuden, kuiskatun sateenkaipuun. Enkä ole kuulosteluni kanssa yksin. Kikujut kuuntelevat kanssani.

Vuodesta toiseen sateet antoivat odottaa itseään ja sadot jäivät pienemmiksi kuin hän osasi odottaa. Viimeinen pisara olivat valtaisat heinäsirkkalaumat, jotka söivät kaiken maan tasalle saakka. 

Toinen haaste oli rakkauselämä. Eronsa jälkeen hän alkoi tapailla brittiläistä aristokraattia, Denys Finch-Huttonia.  Mies kulki jatkuvasti Kenian ja Englannin väliä, eikä tavallinen elämä, johon kuului avioliitto ja lapsia, tuntunut olevan häntä varten.

”Juuri siksi en sanoisikaan meidän olevan yhdessä. Rehellisesti sanottuna en tiedä ollenkaan, miten kuvailla suhdettamme. Mutta kuka tietää, ehkä sitten kun Denys palaa muutaman kuukauden kuluttua Englannista, tilanne selkiytyy edes hieman – vaikka rohkenenkin epäillä. Asia on juuri niin kuin sanoit: eivät Denysiä kiinnosta selkeästi määritellyt parisuhteet. Ja vaikka se kuulostaakin kummalliselta, juuri se minua hänessä viehättää. Häntä ei yksinkertaisesti voi karsinoida.”

Ingrid katseli häntä tarkkaan. ”Ja sekö sopii sinulle?”

Halusiko hän Denysin muuttuvan, kyllä ja ei. Olisiko miehessä hänelle enää mitään erityistä, jos tämä olisi kuin kaikki muutkin miehet? Blixeninsä tuntevat tietävät miten rakkaustarina päättyy, lentoturmaan, mutta toisaalta kun oman muistini virkistykseksi luin tähän liittyvistä ihmisistä netistä, oli Karenin ja Denysin suhde mitä ilmeisimmin päättynyt, ja Denys tapaili yhtä epäsäännöllisen epäselvästi toista naista. 

Kirja käy läpi Blixenin elämää Afrikassa, ennen ja jälkeen Finch-Huttonin. Vaikka tavallaan tietää "perus juonen" eli Blixenin elämän kulun, aina tulee uutta vastaan, joko tietoa tai näkökulmaa tapahtumiin. 

***

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
WSOY, 2025
Alkuteos: Mormor danset i regnet, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 20 min

Kun Juni palaa sukutaloon norjalaiselle saarelle, hän löytää valokuvan isoäidistään Trudesta rinnallaan saksalaissotilas. Juni ei tiedä mitä ajatella, joten hän alkaa selvittää sodanaikaisia tapahtumia kotiseudullaan, mutta isoäidin tarina vie pidemmälle.

Välittömästi sodan päätyttyä Truden tie vie kohti Saksan itäisiä kolkkia, jonne nuori tyttö kulkee luottavaisin mielin saksalaisen rakkaansa kanssa. Mutta mitä syvemmälle Saksaan he pääsivät, sitä harvemmassa näkyi ehjiä taloja, vain valtavia kasoja tiiliskiviä ja palamisen jäänteitä. Kadunkulmat olivat täyttyneet mustan pörssin kauppiaista, jotka kuljettivat pikku kärryillään juureksia, joita ahneesti vaihtoivat arvoesineisiin. 

Tekla huomasi kuuden-seitsemäntoista ikäisen tytön, joka hiipi hitaasti lähemmäs yhtä mustan pörssin kauppiaista. Äkkiä tyttö ryntäsi nappaamaan porkkanan ja juoksi tiehensä. Mutta ei riittävän nopeasti. Mies sai yhdellä loikalla tytön kiinni, kaatoi hänet maahan, kiskaisi porkkanan hänen kädestään ja sätti häntä. Tyttö jäi hetkeksi makaamaan ja nousi sitten. Hänen vaatteensa olivat liasta jäykät, kasvot olivat kalpeat ja hiukset rasvaiset ja takussa.
Aivan heidän vieressään seinässä olevasta aukosta kömpi ulos vanha nainen. Hän horjahti ja yritti pysyä pystyssä mutta istahti pian kivelle nojaamaan päätä käsiinsä. Ei voi pitää paikkaansa, että idässä olisi huonommat olot kuin täällä, Tekla ajatteli. Se on mahdotonta. Demminissä ei ole tällaista. Ei varmasti ole.

Isoäiti tanssi sateessa tarjosi uuden, karun näkökulman siviilien elämästä toisen maailmansodan päättyessä. Osittain kirjassa oli tuttuakin, luettuani aikoinaan (2014 suomeksi ilmestyneen) Rhidian Brookin romaanin Talo Elben rannalla. Se sijoittuu samoihin vuosiin ja Hampuriin, jossa myös Tekla asuu hetken ystäviensä luona. Kansien välissä on paljon muutakin kuin elämää sotavuosina, on esimerkiksi sukupolvien välisiä traumoja ja naisen asema. Soisin tätä kirjaa luettavan enemmän!

Dekkareiden jatko-osia vol x

Kuuntelen edelleen niin paljon äänikirjoja, että postausjonoa kertyy. Niinpä dekkareissa taas neljän kimara, aloittaen suomalaisesta kirjailijasta joka on valinnut päähenkilökseen nuoren norjalaispoliisin. Nea Guttormin kuuntelin kohta vuosi sitten. 

Sitten kaksi ruotsalaiskirjaa joissa rikoksia ratkotaan Gotlannissa sekä Uumajan seudulla. Viimeisenä päättyy Ruth Gallowayn ura jos ei forensisena tutkijana, niin minun kirjallisena ystävänäni, sillä Elly Griffiths on päättänyt erottaa meidät viidentoista osan jälkeen. 

***

Saija Kuusela: Raja

Tammi, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9 h 3 min

Poliisikonstaapeli Nea Guttorm toivoi, että olisi voinut olla näkyvämmin pomonsa ja miesystävänsä Bobbyn tukena tämän äidin hautajaisissa, mutta he pitivät suhteensa salassa, olivat pitäneet jo kaksi pitkää vuotta. Kyläläiset katsoisivat pahasti kahden poliisin suhdetta, joten vain lähimmät kollegat, kuten Nean paras ystävä Tanya, tiesivät heistä.

Nean oma äiti oli kadonnut hänen ollessaan vain kahdeksanvuotias. Siitä oli nyt jo kolmekymmentä vuotta. Tapahtunut oli värittänyt Nean lapsuutta tummin sävyin, ja äidin katoaminen oli tehnyt Neasta jollain tapaa melankolisen tytön, jonka oli vielä aikuisenakin vaikeaa luottaa muihin. 

– Voin ihan hyvin, Nea sanoi ja vilkaisi Tanyaa alta kulmain. – Mutta olen päättänyt ottaa vähän vapaata. Minun on käytävä tarkistamassa nimetön vihje Karigasniemellä. Tanya näytti hämmästyneeltä.– Mikä ihmeen vihje?

– Se koskee äitiä. Tanya tarkasteli Neaa, joka keskittyi tuijottamaan teekuppinsa sisältöä.– Haluatko kertoa lisää? 

Nea veti keuhkot täyteen ilmaa ja pidätti hetken henkeään. Tavallaan hän oli jo kuvitellut jättäneensä äidin etsinnät taakseen. Kaikki se sekava tempoilu, yritykset haalia tietoja, joita ei vain löytynyt… Yritykset pitää yllä toivoa. Etsintä oli alkanut käydä liian raskaaksi jo siinä vaiheessa, kun Nea vasta suunnitteli poliisin uraa. Tietysti hän oli jatkanut etsintöjä valmistuttuaankin mutta joutunut luovuttamaan melko pian. Johtolankoja oli ollut yksinkertaisesti liian vähän. Nean oli ollut pakko tyytyä elämään kaipauksessa, joka nykyään muistutti kroonista kipua.

Nean isä ei ollut koskaan ilmoittanut äitiä virallisesti kadonneeksi, eikä Nea ymmärtänyt sitäkään. 

Ensimmäinen varteenotettava vinkki kymmeneen vuoteen oli tullut tekstiviestillä ja vei Nean rajan yli Suomeen, Karigasniemelle, lähelle lapsuusmaisemia. Siinä sanottiin vain, että lähettäjällä oli antaa tietoja äidin olinpaikasta, ja Nea oli välittömästi valmis matkaamaan yli tuhat kilometriä viestin perässä. Kiviä ei voinut jättää kääntämättä.

Sillä välin Bobby sai tutkiakseen henkirikoksen, kun paikallinen, erakkona elellyt mies, löytyi kuolleena suopunki kaulassaan. Uhri nimeltään Hermansson oli huhujen mukaan syyllistynyt yhteen jos toiseenkin, kuten varastetun tavaran säilyttämiseen ja kuljettamiseen, kenties toiminut myös vinkkimiehenä asuntomurtokohteista. Mies oli pikkurikollinen, jota kukaan ei pelännyt, eikä arvostanut. Vihamiesten lista oli pitkä, eikä kukaan kyläläisistä tuntunut olevan järin pahoillaan erakon kuolemasta, joten edessä olisi heidän rajallisilla resursseillaan pitkä työsarka. 

Tanya oli huolissaan hänen jaksamisestaan, mutta Bobby ei ollut halukas luovuttamaan tutkinnan johtamista alaisilleen. Nean hän olisi halunnut kutsua takaisin, mutta Nea ei tunnetusti totellut käskyjä. 

Kirjassa oli jännitteinen, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma parhaimmillaan. Harmi, että Kuuselasta tuntuu kuulleen niin harva, vaikka hänellä on taito kirjoittaa ja aineksia olisi päihittää moni valtakunnalliseksi suursuosikiksi noussut kirjailija mennen tullen. 

***

Lina Areklew: Häpeäpilkku

#3 Ulvönin murhat

Tammi, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 11 h 5 min

Sofia Hjorténilla oli ikävä takaisin töihin. Hän rakasti puolivuotiasta Astrid-tytärtään suunnattomasti, mutta poliisin työ merkitsi hänelle enemmän kuin vain ammattia. Töihin paluu tarkoittaa toisaalta Sofian tarvitsevan hoitopaikkaa, ja Sofiaa jännittääkin ensimmäinen yökyläily Astridin isän Kajn ja tämän vaimon Meten luona. Päänvaivaa aiheuttavat myös Sofian miessotkut, lähinnä Fredrik johon Sofialla oli ollut lyhyt suhde, mutta joka oli ollut Astridin toinen isäehdokas. 

Fredrik ja Ida olivat menossa tahollaan naimisiin ja muuttamassa taloon jonka Idan vanhemmat olivat heille ostaneet, mikä ei ollut Fredrikin mielestä erityisen hyvä asia, muttei hänellä itsellään ollut tarjota mitään vastaavaa tulevalle vaimolleen. Ja toisaalta, hän tahtoi vain viedä Idan vihille, se oli pääasia. Vaan mitä pidemmälle valmistelut etenivät, sitä syvemmälle tulevat appivanhemmat tunkeutuivat heidän arkeensa. 

Juuri Ida oli ehdottanut muuttamista, kun Fredrik oli hyväksytty poliisikorkeakoulun etäopintoihin Uumajassa. Kaikki lähiopetus oli kampuksella, ja tuntui järkevältä etsiä asuntoa siltä suunnalta. He olivat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin, kun Idalle oli tarjottu haluttua logopedin paikkaa Örnsköldsvikin sairaalassa. Örnsköldsvikistä oli vain tunnin junamatka Uumajaan, ja asunnot olivat siellä paljon halvempia. Fredrik oli ensin pitänyt ratkaisua pähkähulluna. Miten hän voisi aloittaa alusta paikassa, jossa oli ollut vähällä menettää henkensä? Kaupungissa jossa Sofia asui. Mutta ilo opiskelupaikasta poliisikorkeakoulussa oli niin suuri, että hän oli työntänyt ajatuksen mielestään. Ja kaikki olikin ratkennut kuin ihmeen kaupalla. Fredrik oli rakastunut ja menisi naimisiin, Ida oli saanut työpaikan, Niemen anteliaan perheen ansiosta heillä oli katto päänsä päällä, ja Fredrik voisi viimeinkin toteuttaa unelmansa poliisin urasta.

Samalla Fredrikiä askarruttaa myös Sofian tytär joka näyttää enemmän Fredrikiltä kuin Kajlta, vaikka tehty  isyystutkimus puoltaakin Kajn vanhemmuutta.

Sofian töihin paluun ensimmäinen rikostutkinta liittyi seudulla olevaan hylättyyn kaivokseen, josta kaksi geokätköä tekemässä ollutta teinipoikaa olivat löytäneet katkaistun ihmisen käden. Nyt pitäisi löytää ruumiin loputkin osat ja selvittää kuka vainaja on. 

Toisessa aikatasossa vuonna 1959 Bertilin mailta on löytynyt malmia. 

Bertil mahtailee ja mielistelee johtaja Erlandssonia. Hinkkaa paksuja sormia melkein koomisesti vastakkain. Ihan kuin olisi elokuvan roisto, ahne ja kateellinen, vaikka pärjäämme paremmin kuin useimmat saarelaiset. Meillä on maata mantereella ja saarilla. Arvokasta maata, jolle Bertil toivoo avaavansa vielä jonakin päivänä oman kaivoksen. Mutta mikään kaivoksen kymppi hän ei ole, vaikka voisi lähteä Etelä-Ruotsiin ja käydä siellä kurssin. Etupäässä hän seisoo katsomassa, kuinka muut uurastavat. Mutta metsästä hän on hyötynyt. Kaivoksessa tarvitaan puutavaraa tukirakenteisiin ja kiskoilla kulkeviin louhevaunuihin. Jos louhiminen onnistuu, Bertilistä tulee yksi saaren vauraimmista miehistä. Mutta sekään ei riitä. Hän haluaa koko ajan enemmän. Pienikin epäilys siitä, että löytöjä on tehty jossakin muualla, on malka hänen silmässään. Eikä sitä lievitä muu kuin viina.

Huomasin unohtaneeni aika paljon päähenkilöiden tapahtumista edellisessä osassa, onneksi olin kirjoittanut aika kattavasti siitä blogiin. Tämä kolmas osa ei kolahtanut ihan yhtä kovaa kuin kaksi edellistä, mutta toisaalta loppuratkaisu paljasti Areklewin vieneen tätä lukijaa kuin litran mittaa tuon toisen aikatason tapahtumissa, mistä lisäsin Goodreadsiin neljännen tähden. Jatkan ilman muuta sarjan parissa, potentiaalia on vaikka mihin ja sarja on kivasti erilainen. 

***

Marianne Cedervall: Talo kallion katveessa

#3 Mullvaldsin murhat

Otava, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 18 min

Toukokuinen kevät oli mitä parhainta aikaa Gotlannissa. Anki Karlsson halusi hyödyntää sen lähtemällä ratsastusvaellukselle, nyt kun hänen toinen hevosensa oli sopivasti käymässä oman kasvattajansa luona. Jos hyvin kävisi, sen treffeistä oriin kanssa siunaantuisi vielä varsa Ankin iloksi. 

Apua pysähdyspaikkojen suunnitteluun Anki kysyi Tryggveltä, entiseltä poliisipäälliköltä joka oli aina asunut seudulla, päinvastoin kuin Anki, joka oli vasta eläkkeelle jäätyään muuttanut Gotlantiin. Tryggvekin oli pitkästä aikaa lähdössä matkalle, ja matkalaukkua etsiessään löysi ullakolta neljänkymmenen vuoden takaista murhaa koskevia muistiinpanojaan. Tapaus oli ollut hänen ensimmäisiään 1970-luvulla, ja jäänyt selvittämättä. Rikos oli tapahtunut samassa kylässä, jonka pappilaan Anki Tryggven vinkistä majoittui. Samaan aikaan toimittaja Ninni Weström tuli tutkimaan seutua, sillä hän aikoi kirjoittaa elämästä pitäjässä 1970-luvulla. Tai niin hän halusi kertoa, sillä hänen todellinen syynsä löytyi lapsuudesta, jolloin hän oli asunut Naistentaloksi kutsutussa turvatalossa äitinsä kanssa. Joku ei kuitenkaan halunnut Ninnin tutkivan mennyttä, sillä Ninni katoaa yhtäkkiä. Ankilla ja Tryggvellä on taas rikos tutkittavanaan. 

Olen oikein ihastunut tähän Mullvalds-sarjaan kirja kirjalta aina enemmän, ja kun sen satuin keväällä uutuuksista näkemään en halunnut sitä yhtään säästellä, eli tämän kuuntelusta on vierähtänyt jo puolisen vuotta. Onneksi on riittävät muistiinpanot!

Eija Ahvo sopii erinomaisesti lukijaksi sarjaan, jossa päähenkilöt ovat jo eläkkeelle jääneitä, ja onhan hän taitava äänenkäyttäjä. 

Mullvaldsin murhista on tullut yksi lemppareistani cozy crimeissa niin päähenkilöiden kuin tapahtumapaikan ansiosta. Kuuntelin juuri neljännenkin osan, siitä seuraavassa koosteessa.

***

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

#15 Ruth Galloway

Gummerus, 2024
Alkuteos: The Last Remains
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 35 min

Lukukausi on tältä erää päättynyt ja Ruthilla enää loppukokeet korjaamatta. Ruth on ylpeä koronasulun aikana pärjänneistä opiskelijoistaan, mutta johtokunta harkitsee siitä huolimatta Ruthin johtaman arkeologian laitoksen lakkauttamista tuottamattomana. 

Kaikki eivät ole selvinneet koronapandemiasta yhtä hyvin, esimerkiksi Cathbad kärsii edelleen long covidin oireista ja moni on hänestä huolissaan.

Läheisen kahvilan muutostöissä löytyy 20 vuotta aiemmin kadonneen naisen ruumis. Kävi ilmi, että Cathbad tunsi läheisesti tuon Cambridgen yliopistossa arkelogiaa opiskelleen Emily Pickeringin. Pian Cathbadkin katoaa - liittyykö yksi Ruthin parhaista ystävistä naisen murhaan ja onko hän lähtenyt pakoon?

Siinä se nyt on. On vielä varhaista sanoa miten paljon jään ikävöimään Ruthia, tuleeko keväällä tunne, että eikös uusi osa ole vielä ilmestynyt..? Olen kuunnellut kaksi osaa Griffithsin Harbinder Kaur -sarjasta, enkä tule jatkamaan kolmanteen. Minun rakkauteni tähän sarjaan ei johdu sinänsä Elly Griffithsistä kirjailijana, kyllä se on kiinni siitä millaisen yhtälön hän loi hahmoista, Ruthin karusta asuinpaikasta ja erikoislaatuisesta ystäväpiiristä, sotkuisesta suhteesta Nelsoniin ja ihanasta Katesta. Toinen sarja samalta kirjailijalta - ja mikään ei nappaa. Nyt syksyllä on ilmestynyt ensimmäinen osa kolmannesta sarjasta joka sijoittuu 1950-luvun Brightoniin, eli palikat on niin kohdillaan minulle kuin olla voi. Hiukan jännittää ottaa se kuunteluun, jos petyn siihenkin...

Viimeisessä leposijassa Griffiths kietoi Ruthin ja hänen ystäviensä menneet vuodet nippuun kertaamalla yllättävän paljon sarjan tapahtumia ja tapauksia, joita he olivat olleet selvittämässä. Tavallaan se oli kiva, toisaalta ihan turhaa. Tämänkertainen rikostarina oli juoneltaan ihan ok. Ja entä sitten Ruthin ja Nelsonin rakkaustarina, sitähän tässä on niin ikään palloteltu viidentoista osan verran. Enpä kerro mitä olin lopputulemasta mieltä...

2 x Norjan ulkosaaristossa - Riikka Sandberg & Roy Jacobsen

Tällä kertaa esittelen kaksi hienoa romaania, jotka sijoittuvat pohjoisen Norjan ulkosaariston karuihin oloihin. 

Suomalainen esikoiskirjailija Riikka Sandberg vetäytyi karulle Norjan saarelle yksin kirjaansa kirjoittamaan, ja vaikka Ørja on kuvitteellinen saarirypäs, se on toki esikuvansa kaltainen.

Roy Jacobsen on julkaissut lukuisia palkittuja kirjoja 1980-luvulta lähtien, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista Norjassa. Hän on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Hän on syntyjään oslolainen, mutta on asunut vuosia myös Pohjois-Norjassa. 

***

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 10 h 43 min

Tine ja Runar matkasivat lautalla kauas Norjan pohjoisosaan, määränpäänään syrjäinen saarijono. Runar oli kuvanveistäjä, Tine pyöritti Bergenissä isoäidiltään perimäänsä elokuvateatteria. Nyt hän aikoi kiertää esittämässä elokuvia näillä saarilla. On vuosi 1976.

Runarille saari oli ennestään hyvinkin tuttu, sillä hän oli viettänyt siellä kesiään isovanhempiensa luona, sittemmin yksinkin koska siellä oli rauha tehdä veistoksiaan, kunnes talo ja verstas olivat palaneet maan tasalle kesällä 1957. 

Tine löytää heti saarelle saavuttuaan vajasta lankamagnetofonin ja vanhoja, hylättyjä äänitteitä, joiden maailmaan hän alkaa uppoutua. Ensimmäisessä äänitteessä puhuja, nuori tyttö, kertoo olevansa 12-vuotias, ja että on toukokuu vuonna 1950. Tyttö juttelee nauhalla, miten heidän on koulussa määrä kirjoittaa juuristaan, ja niin hän kertoo kuolleelle äidilleen asioita joita hän muistaa. Tyttö ei juurikaan puhu saksalaisten tulosta, sillä hän on ollut silloin niin pieni, mutta myöhemmin myös saksalaismiehitys nousee esille.

Naks.

Äänite loppui, sydämeni hakkasi.

Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Irrotin johdon, suljin lankurin kannen ja nostin painavan laitteen takaisin tavaroiden sekaan. Nostelin lankurin ylle samat romppeet, joiden seassa se oli ollut. Kukaan ei huomaisi, että olin koskenut siihen. 

Tytön isä on veneenveistäjä, ja kun isä aikanaan kuolee, hänen viimeinen veneensä jää kesken. Aikuistunut tytär, josta on tullut saaren postinkantaja, saattaa työn loppuun vaikka veneestä hiukan vino tuleekin, ja saa veneen myytyä. Hän on luonteeltaan erakkomainen eikä häneen ole helppoa saada kontaktia, mutta hänellä on yksi ystävä, Aili, joka on töissä kylän baarissa.

Lauttakuski kävi eilen ovella. Vino vene oli mennyt kaupaksi Ørjan viimeiselle saarelle.

Voisit soutaa sen sinne heti aamulla, hän sanoi.

Lauttakuskinkin mukaan ostaja oli erakkosielu. En halunnut kysyä, oliko lauttakuski kuullut niitä huhuja, joita saaresta, piiloluolista ja kuolleista naisista liikkui.

Lauttakuski pyysi, etten kertoisi asiasta kenellekään. Kerroin Ailille. Ihan kaiken varalta, jos en palaisikaan veneen vienniltä ja vesi liikuttelisi minua kuolleena ja kalpeana levän seassa.

Tine jää nauhotteisiin koukkuun ja sotkeutuu niitä kuunnellessaan saaren mysteereihin. 

Kirja oli aika erilainen kuin omat ennakko-odotukseni, ehdottomasti hyvässä mielessä, eli luulin sitä kevyemmäksi mitä se olikaan.

Tämä oli niitä romaaneja, joissa nykyhetki on aluksi vähemmän kiinnostava, mutta heti kun huomaat mitä alkaa pikkuhiljaa paljastua, jäät koukkuun. Sipulia kuorimalla yllätyt aina uudestaan ja kyllä ihailin Sandbergin taitoa punoa henkilöidensä elämät yhteen ja paljastaa juuri oikea määrä kerrallaan. Sellainen kasvattaa nälkää ahmia kirjaa, saada selkoa siitä mitä on tulossa. Hieno tarina!

***

Roy Jacobsen: Näkymättömät

#1 Barrøy

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: De osynlige, 2013

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 7 h 38 min

Kirjan kansi kuvaa hyvin sen tapahtumapaikan. Barrøyn perhe asuu yksin heidän mukaansa nimetyllä saarella (vai onko asia toisinpäin?) lähes kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaarelta, joka sijaitsee tunturin juurella. Pääsaaren rakennukset näkyvät heille kuin postimerkkeinä, mutta näkyvät sentään. Ollaan vuonossa Norjan luoteisrannikon ulkosaaristossa, ja perheen elämää seurataan 1900-luvun alkuvuosista lähtien. 

Saari ei kuitenkaan ole mikään myrskyluotomainen pieni karikko, vaan huomattavasti suurempi. Kivimuureilla he ovat jakaneet sen heinikkoiset osat yhdeksään hakaan, joissa he pitävät lehmiä, lampaita, kanoja ja välillä myös hevosta. He kasvattavat itse ruokansa ja keräävät visusti talteen kaiken mitä rantaan huuhtoutuu, ja tavaraa kertyy paljon. Kerran he vetävät hevosella maihin kokonaisen ruorihytin, ja Ingrid saa leikkiä sillä kapteenia. He kalastavat ja myyvät sekä tuoretta että kuivattua kalaa, munia ja keräämiään haahkan untuvia. 

Barrøylla kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja keskeltä paksu kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. 

On myös jokunen pienehkö ja harva koivupuu kumpareella länsisivustalla, ne kohoavat siinä ikään kuin halaten toisiaan ja ovat nimeltään Rakkaudenlehto, mutta harottavat tuulessa joka suuntaan.

Lisäksi saarelaisilla on iso paju, joka kasvaa lähes koko mitaltaan maanmyötäisenä ja on elellyt siinä asennossaan Ruusuhaan ja Rinnushaan rajalla niin pitkään kuin he muistavat. Esi-isät ovat latoneet kiviaidan kaartamaan pajun sivuitse sen sijaan että olisivat raivanneet puun pois aidan tieltä. Se on luultavasti saaren puista ainoa, jota ei yksinkertaisesti voi hakata pois. 

Ingrid on Hansin ja Marian ainoa lapsi, mutta saarella asuu muitakin, eli Hansin iäkäs isä Martin ja Hansin aikuinen sisar Barbro, jolla on mielisairaus joka kulkee heillä suvussa. Sen tähden Barbro ei ole lähtenyt piikomaan eikä mennyt naimisiin, mutta erään tapahtumaketjun myötä hän saa aviottoman lapsen. Silloin saarella asuu jo kuusi ihmistä. 

Elämä ei ole helppoa, mutta se on sellaista mistä Hans pi notää ja mihin Maria on suostunut tultuaan Barrøylle miniäksi. Hans käy talvisin Lofooteilla töissä, kalastamassa, ja Lofooteilla Hans ja Maria olivat tavanneetkin, kun Maria oli ollut siellä kokkina. He toisaalta haluavat olla omissa oloissaan, toisaalta saada tiiviimmän yhteyden pääsaareen, ja niin rakennetaan laituri ja saadaan maitolaiva poikkeamaan Barrøylla, vaikka sitten vain parin tonkan vuoksi. Samalla laivalla kulkevat matkustajatkin, sillä esimerkiksi Ingrid pääsee kouluun jota käydään kaksi viikkoa kerrallaan ja ollaan sitten kaksi viikkoa kotona töissä. Ja töitähän kaikki lapset tekevät, ensin aikuisen mukana, sitten vastuuta kantaen kuten Barbron Lars-poika joka jo 12-vuotiaana on kelpo kalastaja ja työmies. Eikä oikein ollut vaihtoehtoja, kun ensin menehtyi Martin ja sitten Hans. Onneksi ainoaksi aikuiseksi jäävä Barbro osaa kuitenkin tehdä rivakasti töitä, ja Ingridin koulunkäynti jää melko lyhyeen. Hän lähtee piikomaan ruukinperillisen perheeseen, jossa hoitaa kahta lasta, pientä tyttöä joka ei osaa vielä kävelläkään ja muutaman vuoden vanhempaa villiä poikaa. Ingrid luuli silloin lähteneensä Barrøylta, mutta voi pian todeta ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin palata lapsuudenkotiin, mukanaan eriskummallisia tuliaisia. 

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi ja maailmalla myllertää. Toistaiseksi sen vaikutukset saarilla ovat vähäisiä, tai niin he ainakin luulevat.

Olin kiinnittänyt huomiota kirjaan sen ilmestyessä ja ollut siitä kiinnostunutkin, mutta se oli kuitenkin painunut näkymättömiin käyttämässäni äänikirjapalvelussa. Nyt se valikoitui kuunneltavakseni valtakunnallisen e-kirjaston kapeasta valikoimasta, kun sen vain parin päivän jonottamisella sain lainaan. 

Onneksi se tuli vastaani näin, sillä pidin kirjasta aivan äärettömän paljon! Siinä oli hienoa joskin karua luontoa, upeaa tarinankerrontaa ja ihmisiä joissa ei ollut (muutamaa aivan sivuhenkilöä lukuunottamatta) kertakaikkiaan ketään ärsyttävää hahmoa, vaan toivoin heille jokaiselle onnen löytämistä. 

Barrøyn perheen tarina saa vielä jatkoa, eli toinen osa Valkoinen meri on julkaistu ja kolmas osa Rigelin silmät ilmestyi eilen. Sarjassa on neljä osaa, ja vaikka Jacobsen on julkaissut niitä hiljakseen, vaikuttaa siltä että neljäs on myös viimeinen. Ingrid nousee jatko-osissa entistä vahvemmin päähenkilöksi. 

Äänikirjan kuuntelijana harmittaa, että loistava Sanna Majuri vaihtuu eri lukijaan toisesta osasta lähtien. Majurin tapa lukea sopii niin äärettömän hyvin juuri tällaisiin kirjoihin, joissa luonto ja kuvaileva tarinankerronta ovat suuressa roolissa. Silloin 2020 kun aloin kuunnella äänikirjoja, vaikuttava Suon villi laulu oli ensimmäinen Majurin lukema kirja jonka kuuntelin, ja yhdistän hänen äänensä edelleen hyvin vahvasti siihen ja muihin samankaltaisiin kirjoihin. 

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Otava, 2022

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 7 min

Sinä päivänä, kun Anna otti lainan jonka korot olivat suuremmat kuin lainasumma itse, hän tiesi ettei tämä päättyisi hyvin. Hän oli siinä oikeassa ja oppi samalla, etteivät velkojat tyydy koputtelemaan ovelle, ne tunkevat suoraan sisälle. Sitten lähti työpaikkakin alta, eikä se edes ollut kaksinen, surkea palkka kuppilassa, toki parempi kuin ei sitäkään.

Annalla on kaksi tytärtä, 17-vuotias Chloe ja 12-vuotias Lily. Lasten isä asuu Marseillessa, ja tähän on mutkikas suhde, joka avautuu lisää kirjan mittaan.

Chloen mielialat vaihtelevat äidin mielestä tuikkivasta kyynelehtivään riippuen siitä, millaisen viestin tyttö saa puhelimeensa. Heidän suhteensa ei ole helppo, mutta voiko se ollakaan teini-ikäisen tyttäreen?

Chloe itse haaveilee löytävänsä poikaystävän ja kokevansa romanttisen rakkauden joka saa hänet tuntemaan olevansa vain puolikas joka hetki kun he ovat erossa, mutta hän törmää aina samaan ongelmaan. Jos ei anna, pojat eivät tahdo enää nähdä. Jos antaa, sama lopputulos. Mitä oikein pitäisi tehdä?

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen kotiarestissa. Se on inhottavaa, mutta pahinta on, ettei äiti enää luota minuun. Olen tuottanut hänelle pettymyksen.

Hän kysyi miljoonaa asiaa ja halusi tietää kaiken. En vastannut, joten hän penkoi kamani. Ja etsivä löytää.

Kun hän äkkäsi kortsupaketin, hän valahti valkoiseksi.

Kun hän näki e-pillerit, hän muuttui tulipunaiseksi.

Kun hän löysi ruohon, hän käveli ulos huoneesta.

Lilyllä on välillä hankalaa koulussa. On hänellä ystäviäkin, mutta jos edes työpariksi tehtävään osoitetaan väärä poika, on sen tyttöystävä heti kurkussa kiinni. Kaksitoistavuotislahjakseen Lily saa uuden ystävän, jolle antaa nimeksi Marcel.

3. maaliskuuta

Rakas Marcel,

lauantaina minä täytin kaksitoista ja sain kummitädiltäni synttärilahjaksi päiväkirjan: sinut. Kummitäti on oikein kiltti - varmaan hän yrittää paikata sitä, että hänellä on hampaat kuin majavalla-, mutta tässä hän meni pahasti metsään. Ensinnäkään minä olen en ole koskaan tajunnut, mihin päiväkirjaa tarvitaan, ja - minulla on sitä paitsi ihan tarpeeksi tekemistä läksyissäkin. Kaiken lisäksi hän valkkasi sellaisen jossa on pinkit kannet ja sydämiä. Hyvä kun ei paljetteja.

Koska en ollut aikonut koskea sinuun sormellanikaan, olin jättänyt sinut keittiöön siinä toivossa, että äiti tai Chloe heittäisivät sinut roskiin mainoslehtisten seassa. Tänään kuitenkin sattui yksi juttu joka minun täytyy aivan ehdottomasti saada kertoa jollekin, ja jota en voi kertoa kenellekään muulle. Minä siis väritin sinun kantesi paksulla punaisella tussilla, laitoin sinuun toisen munalukon (ei haukkuva koira venettä kaada) ja löysin sinulle täydellisen piilopaikan mutta en sano mistä. (Chloe, jos luet tätä niin lopeta heti paikalla tai kerron äidille että käytät sen rintsikoita.)

Sinun nimesi on muuten Marcel, toivottavasti tykkäät siitä. Se johtuu siitä, että olet punainen niin kuin toisessa kerroksessa asuvan Marcel Mussonin naama (ja kalju).

En tiedä kirjoitanko sinuun usein. Jos käy niin kuin finnivoiteen kanssa, unohdan sinut useimpina iltoina. Mutta yritetään nyt kuitenkin.

Kun Anna sitten ykskaks ilmoittaa, että pakatkaa lämpimiä vaatteita laukkuun, nyt lähdetään isoisän pakettiautolla Skandinaviaan katsomaan revontulia, Lucy pitää äitiä lopullisesti seonneena ja Chloe on saada slaagin kun tajuaa Saksan rajanylityksen jälkeen ettei hänen puhelimensa netti enää toimi. Marcelin sivut täyttyvät kovaa vauhtia.

Leirintäalueella Hampurissa he törmäsivät ensimmäiseen isompaan ongelmaan, kun Anna ei osannut tyhjentää kemiallista vessaa. Auttamaan tullut Julien esitteli heidät matkailuautoporukalle joka reissasi yhdessä. Julien matkasi Lucyn ikäisen nepsypojan, Noén kanssa. Toisen kerran he turvautuvat Julienin apuun menoveden loppuessa, mutta Anna ei vieläkään halunnut liittyä matkalaisten ryhmään. Hetken päästä matkaa taitetaan kuitenkin yhdessä. Tulevien tuhansien kilometrien aikana nähdään revontulet, vesiputoukset ja paljon muuta. Vaelletaan luonnossa, valvotaan öitä, vaihdetaan salaisuuksia, saadaan salaperäisiä runoja, suunnitellaan elämää eteenpäin. Nuo kaksi kuukautta muuttavat paljon, toisaalta eivät mitään, kotona odottavat tietyt asiat. Mutta jos jotain, niin kasvetaan ja itsenäistytään iästä riippumatta, lähennytään perheenä ja saadaan uusia ystäviä, jopa perheenjäseniä.

Olipa kiva osua kerrankin kuuntelemaan kirja, jonka jokainen päähenkilö oli vastustamattoman ihana! Tällaista olen todella kaivannut. 

En löytänyt kirjasta ainuttakaan blogijuttua. Harmi. Tässä oli sisältöä, hauskuutta ja oivalluksia. Lopussa oli twisti, lyhyt hyppäys ajassa taaksepäin, jossa paljastettiin jotain sellaista, jota en olisi ominpäin hoksannut. 

Miksei kukaan lue tätä? 

Saija Kuusela: Vyöry

 

Saija Kuusela: Vyöry

#2 Nea Guttorm

Tammi, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9h 13min

Viisikymppisestä Emilistä tuli Nean uusi työpari, mistä kumpikaan osapuoli ei ollut innoissaan. Uudella järjestelyllä vältettiin asemalla syntyneen rakkaussuhteen osapuolten työskentely yhdessä, sillä sellainen ei missään nimessä ollut sallittua. Neaa huolestutti väkisinkin, olihan hänen pomonsa Robert "Bobby" Dahl herännyt hänen vieressään tänäkin aamuna.

Pussi rapisi ja kallistui uhkaavasti kohti yöpöydän ja sängyn välistä aukkoa. Nea joutui nojautumaan vielä vähän pidemmälle ylettääkseen pussin suolaiseen sisältöön ja painoi samalla kyynärpäänsä miehen rintaan. Bobby ähkäisi.

- Varo vähän!

Nea onnistui kahmaisemaan vielä kourallisen Bacongull-sipsejä ja vetäytyi tyytyväisenä takaisin omalle puolelleen. Bobby näytteli menettäneensä tajunnan. 

- Ja hänen hautakiveensä kaiverrettiin: "Kuoli naisystävänsä sipsinhimon seurauksena", Bobby kuiskasi dramaattisesti. 

Emilillä oli nyt kuitenkin mielessään aivan muuta kuin uudeksi työpariksi nimetty Nea. Hänen poikansa Finnin oli pitänyt tulla käymään kotipuolessa, lentoliputkin oli jo hankittu, mutta poika ei ollut noussut Trondheimistä koneeseen. Emil sai muutaman päivän vapaata lähteäkseen käymään paikan päällä ja Nea ilmoittautui mukaan, mitäpä hän pikkukaupungissa Jäämeren rannalla teki ilman työpariaan. Kun Bobby huomasi Trondheimissä järjestettävän seminaarin, matkaan lähtijöitä oli Emilin harmiksi jo kolme. 

Nealle paluu Trondheimiin palautti mieleen vahvoja muistoja. Sieltä hän oli saanut ensimmäisen työpaikkansa poliisiksi valmistuttuaan, mutta lähtenyt jo vuoden päästä Osloon, koska jotain oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin yhteydessä silloiseen tiimin jäseneensä Paal Christenseniin, jonka tiesi auttavan heitä Finnin katoamisessa. 

- Miksi sä lopetit niin äkkiä? Emil töksäytti.

Nea käänsi katseensa eteenpäin ja nielaisi. Bobbyn silmät viivähtivät taustapeilissä.

- Sain pestin Oslosta.

- Ja paremman liksan?

- Senkin.

Takapenkille laskeutui jähmeä hiljaisuus. Auto suhahti ulos kallioon louhitun tunnelin suusta, ja tienpientareella näkyi taas lehdettömiä puita. Emil sulki silmänsä, koetti väkisinkin löytää mielestään jotain valoisampaa, jolla pyyhkäistä piiloon sekä taksia kansoittavat kollegat että sisuskaluja kalvavan huolen. Lehdettömät puut. Kuva tarkentui hitaasti, puut siinä olivat pienempiä kuin täällä, pikemminkin pensaita mutta yhtä paljaita. Vai oliko se sittenkin syksyä, ja lehdet olivat juuri pudonneet? Joka tapauksessa tunturissa oli ollut öisin viileää. He olivat käpertyneet makuupusseissaan iltanuotion ääreen, paistaneet päivän saaliin mustaksi hiiltyneellä paistinpannulla suoraan tulen päällä. Poika oli onnistunut pyydystämään ensimmäisen punavatsaisen nieriänsä. Muisto sytytti Emilin kasvoille lyhyen hymyn. Oli se syksyä, kutuaikaa. Hän oli ostanut molemmille kaiken varalta punaoranssit huomiovaatteet, joille poika oli nauranut.

Neljä viikkoa aiemmin.

Ensimmäinen vuosi Trondheimissä ei ollut sellainen kuin hän olisi toivonut. Finnistä tuntui kuin hänen otsassaan olisi loistanut kyltti "pohjoisen pikkukylän poika", vaikkei hän ainoa muualta muuttanut opiskelija ollutkaan. Mutta kaikki muuttui hänen nähtyään lehdessä jutun Ronna Bakkenista ja tämän harrastajateatterista, jonka nimi oli Siemenet. Ronnan opissa Finnistäkin alkoi tulla jotain, ja joka kerta harjoitusten jälkeen hän tunsi 21-vuotiaassa kropassaan olevansa muutaman sentin pidempi, vähän enemmän mies. 

Ronna ei halunnut työskennellä valmiiden näyttelijöiden kanssa. Hän halusi istuttaa uusia siemeniä ja katsoa, millaisiksi eksoottisiksi kasveiksi ne itivät. 

Teatteriryhmässä oli kymmenkunta nuorta, vain yhden Finn tunsi ennestään sillä hän oli saanut houkuteltua mukaan Askin, ainoan fysiikan laitokselta löytämänsä ystävän. Ronna oli käsikirjoittanut näytelmän itse, ja se oli rikostarina. Toistaiseksi he harjoittelivat kaikkia rooleja yhdessä, mutta roolijaot oli tarkoitus tehdä pian. 

Nuorten välillä syntyy jännitteitä kun kirjan kaksi aikatasoa alkavat kuroutua jännittävästi yhteen. 

Nean etiäiset eivät olleet tässä osassa juurikaan mukana, mikä oli minusta harmi. Kirja oli lähempänä perinteistä dekkaria kuin Katse, jäin miettimään olisiko kirjailija saanut negatiivista palautetta Nean näyistä ja muokannut kakkososaa sen mukaan? Muistan nähneeni sellaista kritiikkiä Katseesta. 

 

Pohjoisen luonto sen sijaan on vahvasti ja upean tunnelmallisesti mukana. Minua tämä Nea Guttorm -sarja nappaa paljon enemmän kuin suurta suosiota saanut Hildur (josta tosin on saatu vasta ensimmäinen osa), mutta makuja on tunnetusti monia. 

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Petra Rautiainen: Meren muisti

Lukija: Laura Malmivaara

Otava, 2022

Kesto: 5h 8min

Avaan kansion.

Tietysti minä avaan sen.

Saatan haistaa meren tuoksun.

Tunnen kuinka pakokauhu iskee.

Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohti.

Ja kun alan lukea sanoja, se tuntuu kotiinpaluulta. Se minua on pelottanut eniten.

Se tuntuu siltä, että minä hukun.

Aapa oli syntynyt Norjan Ruijassa, mutta päätynyt Floridaan kansainvälisen öljy-yhtiön palvelukseen. Hän ei ollut käynyt kotiseudullaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta matkustaa nyt Ruijaan työasioissa. Öljy-yhtiö suunnittelee dokumenttia, jossa käsitellään Norjan öljyhistoriaa ja Aapan pitäisi suostutella paikallisia haastateltavaksi siihen. Eletään 1980-lukua, ja ilmaston hälyttävästä tilasta on jo tietoa, mutta kaikkien öljy-yhtiöiden yhteinen linja on, ettei ilmaston lämpenemiseen liittyviä tietoja tule tuoda julkiseen keskusteluun. Öljy-yhtiöille ilmaston lämpeneminen on vain hyväksi.

Katselen sormiani harmaan valon läpi. Kynsien pinnalla kiiltää merestä siroava säde.

Jäämeri.

Kaikkien aikojen pyhin, tutkimattomin ja vaativin alue. Aarreaitta. Vielä toistaiseksi Jäämeren tutkiminen on liian kallista ja vaivalloista. Mutta viitteitä ja tuloksia Barentsinmeren kaasu- ja öljysuonista on jo runsain mitoin. Tällä hetkellä niiden louhiminen on vielä mahdotonta, mutta merten ja ilmaston lämpenemisen myötä tilanne on toinen jo lähitulevaisuudessa.

Kentälle häntä vastaan tulee Edda, joka ei ole varsinaisesti sukua, mutta on hänen äitinsä kasvattisisar. Aapan äiti on kuollut onnettomuudessa kauan sitten, se on asia mistä ei puhuta. Aapan äidin äiti on vielä elossa, mutta huonossa kunnossa sairaalassa. Aapa ehtii tavata ämminsä vielä kerran. 

Ämmi tunnistaa minut heti.

"Oletko saanut lapsia?" hän kysyy ensimmäiseksi.

"En."

"Miksi sitten olet niin lihava? Sinulle ei käy lihominen. Joillekin se käy, sellaisille joilla traani menee oikeisiin paikkoihin, mutta sinulla se menee vatsaan. Mutta osaat sinä sentään peittää sen", hän sanoo ja tarkastelee mekkoani. Lasken kädet syliini ja tunnustelen pehmeää ja laadukasta kangasta.

Aapan varhaislapsuus oli kulunut joko Ämmin kanssa kalassa tai äidin ja Eddan kanssa valastusaluksella, seuraten miten riuskat naiset harppuunoivat ison ruhon kannelle paloiteltavaksi. Valastus ja valastusalus olivat sanoja joita en itse osaisi käyttää, joten tein haun sanalla valastusalus. Se sai vain kuusi osumaa. 

Välillä nimetön henkilö kirjoittaa tutkimusaluksella matkapäiväkirjaa. Edes ajankohtaa ei kerrota. He keräävät kaloja ja planktoneita, mutta myös muovia ja muuta roskaa pohjoisella Jäämerellä. 

Alun perusteella luulin, että kirjoittaisin kirjasta "vain" jotain sellaista kuin "Meren muisti toi hienosti esiin sen, miten jo vuosikymmenien ajan on nähty muovijätteen määrän kasvu meressä ja esimerkiksi valaiden sisuksissa ja tiedetty, että asiaan pitäisi puuttua. Silti luonnonsuojelu on edelleen lapsenkengissä."

Sen sijaan, tai vähintään sen lisäksi, on sanottava, että Meren muisti on niitä kirjoja jonka luettavaksi valitsemisesta olen todella, todella, todella mielissäni. Kirjaa valitessa ajattelin lähinnä, että on vaihteeksi kiinnostavaa kuunnella tarinaa niin kaukaa pohjoisesta. Tiesin aika hyvin missä Ruija sijaitsee, mutten odottanut kirjalta niin paljoa uutta tietoa, olemassa olevan passiivisen tiedon mieleeni nousemista ja miten syvältä kirja pääsi koskettamaan.

Jonkin matkaa kuunneltuani mainittiin kveenit. Veikkasin, että se voisi olla jonkinlainen uskonlahko, sellainen vanhoista perinteistä kiinni pitävä kuin amishit, mutta halusin kuitenkin varmistaa googlettamalla. Sain todeta olevani täysin väärässä.

Miksi ihmeessä ns takakansitekstissä ei edes mainita kveenejä, saati kerrota, että he ovat Suomesta 1800-luvun lopulla Norjaan muuttaneiden jälkeläisiä? Moni voisi tarttua kirjaan tämän houkuttamana ja oppia lisää, sillä en usko hetkeäkään, että olin se vihoviimeinen suomalainen, joka ei tiennyt mitä kveenit ovat. Kunhan mieheni tulee töistä, testaan hänet. (Hänkin mietti ensin uskonlahkoa, sanoi sitten että sehän oli kveekarit, joten kveenit ovat ehkä lintuja?)

Matkustelevana ihmisenä iinnostus lähteä Ruijan pikkukyliin heräsi kirjan myötä. Pykeija on ollut haaveissani jo pitkään, mutta mies tahtoo aina ajaa etelään, ei pohjoiseen, koska siellä on niin kylmä. 

Olen käynyt lapsena Hammerfestissä asti, en tiedä miksemme jatkaneet Nordkappiin, kuten kaikki muut silloin Pohjois-Norjaan autolla lähteneet. En voi väittää muistavani niitä paikkoja joissa kävimme, muistot pohjaavat pitkälti siihen, mitä matkalla otetuista kuvista näen. Sen sijaan muistan oranssin kupoliteltan, ruskeat vakosamettiset Retu-tossuni, miten trangialla lämmitettiin purkkiruokaa. 

Ihania muistoja aivan erilaisesta paikasta, Golfvirran toisesta päästä ja kymmenen vuoden takaa, tuli sen sijaan mieleeni kun Aapa kertoi asuvansa Key Westissä, ja kun kirjan alussa puhuttiin Keysin saarijonosta ja sen vierellä kulkeneesta junaradasta jonka sortuneet pätkät törröttävät vedestä. Me kävimme uimassa Bahia Hondassa kahden vesistön yhtymäkohdassa, se oli mieleenpainuva kokemus

Meren runtelema junarata jäi ruostumaan paikoilleen, ja nyt sen luuranko kohoaa koralliriuttojen yllä. Rantoja nuolee haavoille vuoltu meri.

Täältä Ruijaan on kymmeniä tuhansia kilometrejä. Silti nämä merivirrat saavuttavat Jäämeren lautat ja tulevat sieltä uudestaan takaisin. On aamuja, jolloin minä saatan jopa haistaa jään. Tuntea sen kuivan, viileän ilman, ennen kuin Floridan lämpö tiivistyy taas kosteaksi höyryksi. 

Upea kirja, suosittelen!