Jojo Moyes: Morsianten laiva

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Gummerus, 2022

Alkuteos: The Ship of Brides

Suomennos: Heli Naski

RLukija: Mervi Takatalo

Kesto: 17h 24min

Toisen maailmansodan päätyttyä naiset eri puolilta maailmaa alkoivat täyttää sodan aikana sotilaille solmimiaan lupauksia. Britannian kuninkaallinen laivasto järjesti kuljetuksia muun muassa Australiasta, ja heinäkuussa 1946 peräti 655 naista lähti erikoiselle, kuusi viikkoa kestäneelle laivamatkalle HMS Victorious lentotukialuksella. He kaikki olivat brittiläissotilaiden morsiamia ja matkasivat miestensä kotimaahan. Heistä nuorin oli vain 15-vuotias. Jojo Moyesien isoäiti oli yksi näistä naisista ja inspiraationa tälle fiktiiviselle tarinalle.

Australia, 1946

Samaan hyttiin päätyy neljä hyvin erilaista tyttöä. Hiljainen sisar Frances McKenzie oli työskennellyt kenttäsairaalassa Tyynellämerellä. 

Margaret oli maatilalta ja hän oli salakuljettanut koiransa mukanaan laivaan. Hänellä oli myös jo huomattava vatsa, laskettuun aikaan oli vielä kolmisen kuukautta. Avicen isä oli tehtailija Melbournessa, ja Avice oli sitä mieltä, että isä olisi voinut järjestää tyttärensä risteilijälle, jolla päivät olisivat kuluneet cocktaileja siemaillen. Nuorin heistä oli iloa pulppuava ja lörpöttelevä Jean, joka oli vasta kuudentoista. 

Avice oli pettynyt paitsi oloihin, myös hyttitovereihinsa. Hän oli nähnyt laivalla muitakin paremmista perheistä olevia tyttöjä ja heidän kanssa seurustellessaan hän olisi voinut unohtaa hetkeksi laivan kamaluuden ja sen, ettei isä ollut saanut hänelle paikkaa Queen Maryltä, kunnon risteiljältältä tanssisaleineen ja monen ruokalajin illallisineen. 

Nukkumapaikat olivat alle puolentoista metrin päässä toisistaan ja ne koostuivat tukevalla kankaalla päällystetyistä lavereista ja armeijan makuupusseista. Naisten pienet laukut, joissa he pitivät kaikkein välttämättömimpiä tavaroitaan, oli kasattu vasten väliaikaista peltiseinää, joka erotti heidät seuraavasta hytistä. Hytti kokonaisuudessaan oli pienempi kuin Avicen kylpyhuone kotona, eikä asukkaiden sukupuoli näkynyt sisustuksessa mitenkään. Kankaat olivat korkeintaan käytännöllisiä, lattialla ei ollut mattoa, kaikki oli taistelulaivan harmaata. 

Kuuden viikon mittaan tutuiksi tuli moni matkaa taittava, naisten lisäksi esimerkiksi sureva kapteeni ja Dear John -kirjeen saanut mariini. Edellämainittu tarkoittaa käytännössä sitä, että kotirintamalle odottamaan jäänyt morsian ei enää jaksanutkaan odottaa ja oli usein tavannut jonkun toisen josta kirjeitse ilmoitti. Myös eräs nainen sai laivalle sähkeen, ettei hän olekaan enää tervetullut Englantiin, ja hänet poistettiin laivalta välisatamassa Intiassa ja passitettiin takaisin kohti Australiaa. Suurinta osaa Englantiin saakka matkanneita oltiin toki iloisina satamassa vastaanottamassa, mutta ei kaikkia. Jotkut sulhaset olivat jo naimisissa, olivat ehkä olleet sitä silläkin hetkellä, kun olivat vannoneet valat Australiassa. Osan australialaista morsianta eivät miehen vanhemmat hyväksyneet sukuun. Sotaoloissa rakkaus on helposti roihahtavaa. 

Historian tietämykseni avartui taas, sillä en ollut tällaisesta muutto-operaatiosta tiennytkään. Olisin kuvitellut, että oli jokaisen aviomiehen tehtävä saattaa oma vaimonsa Britannian kamaralle, mutta morsianten suuren määrän takia tämä oli ehdottomasti kätevintä, ja laivathan olivat joka tapauksessa palaamassa Englantiin.  

Mielestäni oli hienoa, että kirjailija kertoi alkusanoissa (eikä tyypilliseen tapaan vasta kirjan lopussa) oman isoäitinsä olleen inspiraationa kirjan syntyyn. Lukujen alussa oli aina lisäksi pätkä todellisesta haastattelusta tai lehtiartikkelista, joka muistutti sopivasti siitä, että kirjalla on todellisuuspohja. Esimerkiksi näin:

Sotamorsiamet perehtyvät matkan aikana luentojen ja havaintoesitysten avulla ruokaostosten tekoon ja ruuanlaittoon elintarvikesäännöstelyn puitteissa. Matkan loppuvaiheissa heidän ruokavaliotaan rajoitettiin hiukan, jotta muutos niukempiin annoksiin ei tuntuisi liian rankalta. 

Daily Mirror 7.8.1946

Kirjaan mahtui kaikenlaista kauneimmat sääret -kilpailusta mariinien öiseen aikaan vahtimista hyteistä karkailuun. Toki nämä naiset olivat matkalla rakkauden takia, mutta kirja oli kuitenkin hieman romanttisempi ja viihteellisempi kuin odotin ja toivoin. Rakkausromaanina se kuitenkin oli miellyttävää kuunneltavaa, eikä tuntunut missään vaiheessa pitkästyttävältä, vaikka oli niin pitkäkin. 

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

 Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

Tammi, 2022

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 8 h 40 min

Heitän norsun ja kirahvin puiseen laatikkoon ja sanon niille, että pian alkaa sataa. Asettaudun ihan sadevesiämpärin viereen ja nyrhin saksilla yhden barbien hiukset aivan lyhyiksi. Tukka irtoaa tuppoina ja pian barbien takaraivolla on kalju läikkä. 

- Jumala lähettää taivaasta suuren tulvan ja hävittää koko maailman! Jos ette ole arkissa te kuolette! kaljupää huutaa. Bikiniasuiset barbiet vain nauravat. - Nooa puhuu ihan pehmeitä, ne sanovat ja pyörittelevät lanteitaan. 

Viskaan Nooan puiseen laatikkoon ja solmin sen ympärille rusetin. 

- Jumala sulki arkin ovet, selitän barbieille. - Nyt ei enää itkut auta, valmistautukaa vedenpaisumukseen! huudan ja kaadan vettä lelujeni päälle. Ne hukkuvat yksi toisensa perään. Vaaleatukkaisen barbien työnnän pää edellä ämpäriin, niin että muoviset jalat sätkivät. 

- Mitä teet? äiti kysyy ja minä säpsähdän. - En mittää. - Ei kun kerro vaan, näyttää hauskalta.

- Leikin vedenpaisumusta, tää on Nooa, selitän ja kaivan nuken esiin arkista. - No sehän on kiva leikki, äiti sanoo ja pörröttää tukkaani. - Nooa se vasta olikin oikea hengenpelastaja.

Silja on otettu psykiatriselle osastolle syömishäiriön takia, ja häneltä on kielletty peilit. Mutta eivät hoitajat ymmärrä miten tärkeitä peilit ovat, miten äiti istutti hänet jo pienestä kokovartalopeilin eteen, antoi ohjeet mitä pukea, että hoikentaa, ja laittoi lukiolaisen tiukalle dieetille, että Silja olisi edukseen vanhojentanssipuvussaan. Myöhemmin, muutettuaan uudelle paikkakunnalle kenttätyöhön, Silja ahmii ruokaa ja herkkuja, oksentaa kaiken sitten syyllisenä ja kun ahmittu raaka makaroni repii kurkkua oksentaessa, ajattelee Silja että se on hänelle ihan oikein.

Peilejä on kaikkialla: konventeissa, valtakunnansaleissa, sairaaloissa, jumppasaleissa, luentohuoneissa, uutuuttaan kiiltävän Audin kyljissä ja vieraan ihmisen silmissä. Jokaisessa heijastavassa pinnassa. 

...

- Onko teillä jehovilla jokin sellainen sääntö..., hän yrittää, ja minun korvani menevät lukkoon. Hänelle se on pelkkä lyhenne, eikä hän ymmärrä, mikä sen sointi on. Ei ymmärrä, miten se jää ilmaan leijumaan, kulkeutuu korvakäytäviä pitkin aivoihin ja herättää epämääräisen tunteen. Maailmalliset käyttävät sitä aina niin tavattoman huolimattomasti. Eivät osaa kuunnella, eivät ymmärrä, ettei kukaan Jehovan todistajista koskaan kutsuisi itseään jehovaksi. Ei koskaan. 

Kun Silja meni kuudennelle luokalle, hänellä vaihtui koulu. Tuttu pieni kyläkoulu olikin homeessa. Uusi koulu oli paljon suurempi, eikä siellä ollut helppoa, jos nyt missään oli. 

Eikä sopeutumista helpottanut sekään, että Siljankin piti alkaa kiertää lauantaisin ovelta ovelle todistamassa, lukemassa psalmeja, jakamassa Vartiolehtiä. 

Sammutan valot ja veli Laine alkaa puhua päässäni. Hän sanoi kokouksessa, että meidän pitäisi luoda todistustilanteita kaikkialla, myös koulussa. Jokaisen kristityn pitäisi julistaa Herran sanaa, sillä usko ilman tekoja on kuollut, hävitetty ja pois kulutettu. Tekojen avulla saa nimen Jumalan kirjaan, joka avattaisiin viimeisenä päivänä. 

- Onko sinun nimesi elämän kirjassa? Käytätkö varmasti kaikki tilaisuudet todistaa? veli Laine kysyi Raamattua heilutellen. - Et kai sinä vain häpeä Jumalaa? Et kai sinä vain häpeä totuutta? Entä silloin, kun Harmagedon alkaa, kun Jumalan sota syttyy ja taivaasta sataa tulikiveä? Entä jos silloin Jehova häpeääkin sinua? Mitä sinä sitten teet?

Eniten Silja pelkäsi, että pitää soittaa luokkakaverin perheen ovikelloa, ja sen jälkeen piti pelätä mitä siitä seuraa koulussa. Mitä hän osaa sanoa, miten vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin? Muutenkin jo erottui joukosta, kun piti aamunavausten ja uskontotuntien ajan istua käytävällä, ei voinut käydä kaverisynttäreillä, ei edes ottaa luokkakaverin kouluun tuomia synttärikarkkeja. Eniten kaikesta Silja silloin toivoi, ettei olisi tarvinnut olla niin erilainen kuin muut. 

En halua myöntää, että silloin sieluuni kiipeää häpeä. Ensin häpeä siitä, että olen siinä kutsumatta, ei-toivottuna, alastomana ja pohjattoman yksin. Sitä seuraa toinen häpeä, voimakkaampi ja syvempi. Häpeä siitä, että ei todellisuudessa pidä saarnaamisesta. Että oikeasti vihaa olkahihnan varassa heiluvaa kenttälaukkua, Raamatun väliin taitettuja lunttilappuja ja muistiinpanovihkoja. Häpeä siitä, ettei ole esimerkillinen kristitty, ettei jaksaisi kantaa olalla sellaista taakkaa, edustaa jokaisella hengenvedollaan Jumalaa ja hänen nimeään. 

Eikä sitä voi koskaan sanoa ääneen, koska minä olen todiste parhaasta mahdollisesta elämäntavasta. Jumalan siunaus valuu ylleni suoraan Siionista. Minä tulen onnelliseksi siitä, että voin puhua Jumalasta. Minä olen etuoikeutettu. Minulla on lahja. Minulla on totuus.

Kun ovi vihdoin aukeaa, en tiedä, mitä tekisin.

- Terve, Katariina sanoo. 

Kun Silja kasvaa, opettajat haluaisivat nähdä hänen jatkavan opintojaan, mutta maailmallinen viisaus on tarpeetonta ja Jehova palkitsee niitä, jotka heti peruskoulutuksen jälkeen lähtevät kenttätöihin, ovelta ovelle. Tietystä pojasta tulee koulussa hänelle läheinen, mutta maallisia ystäviä ei saa olla. Mummoon ei saa pitää kunnolla yhteyttä, kun mummokin on maallisia, vaikka on uskovainen, on sitä väärällä tavalla, uskoo taivaaseen. Kun mummo kuolee ja Silja ikävöi, äiti lohduttaa, että kun Harmagedon tulee, Jehova on järjestänyt niin, ettei Silja edes muista mummoa. Mutta haluaako Silja uskoa sellaiseen, joka vie häneltä pois sekä nykyisen, että vielä muistotkin?

Tämä oli ensimmäinen kirja jonka tänä vuonna kuuntelin, ja ei voi kuin sanoa että olipa vahva aloitus uudelle vuodelle! 

Lestadiolaisuus on tullut viime vuosina tutuksi kirjallisuudesta, mutta Jehovan todistajat eivät ole ainakaan minun lukemiini kirjoihin aihepiiriksi osuneet. Ja kun en muutenkaan ko. uskontoa paremmin tunne, opin kirjassa paljon uutta ja googletin toisen mokoman. Jos lestadiolaisuudessa vanhoillisimmillaan on monta nyky-yhteiskunnan "houkutusta" joita ei sallita, niin Jehovan todistajien elämä tuntuu niin paljon rajoitetummalta että siinä yksi telkkarin katsomisen kielto tuntuu pikkuseikalta. Ylipäätään vaikeinta on muistaa mikä on sallittua ja mikä ei missäkin liikkeessä, ja mihin erilaiset kristityt uskovat ja mihin eivät. Tämän kirjan kuunneltuani ymmärrän taas vähän enemmän. 

Camilla Nissinen tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on syntynyt Jehovan todistaja perheeseen ja eronnut liikkeestä 27-vuotiaana. Hän on viettänyt 1,5 vuotta nuoruudestaan laitoshoidossa, samasta syystä kuin kirjan Silja. Kirja ei ole suoranaisesti autofiktiota, mutta Siljan elämänpolut seuraavat Nissisen omia. 

Nissinen on kertonut lehtihaastattelussa kokeneensa, että on kyllä elänyt suomalaisessa kulttuurissa, mutta silti siitä irrallaan. Hän on opetellut esimerkiksi viettämään joulua, muttei vieläkään omaa tunnesidettä siihen. Hän järjesti ensimmäisen kerran syntymäpäiväjuhlat, kun hänen oma tyttärensä täytti vuoden. Hänelle tärkeintä on, että hänen lapsensa saa elää mahdollisimman avarakatseisessa maailmassa. 

Eeva Kiviniemi: Ahne

Eeva Kiviniemi: Ahne

Kati Berg tutkii #2

Saga Egmont, 2022

Hannamaija Nikander

Kesto: 7h 52min

2018

Kun lenkkeilijät lähes kompastuivat naiseen, tämä makasi vatsallaan Kuuvuoren näköalapaikan rappusten tasanteella. Hengettömäksi puukotettuna, rappuset allaan punaiseksi värjäytyneenä. 

Kati Berg, työtön, keski-ikäinen historioitsija kaipasi lisää aikaa tutkiakseen avioliittonsa tilaa. Pertti ei ollut koskaan sisäistänyt sitä, miten Kati laittoi sivuun oman uransa ja jätti kesken väitöskirjansa teon hoitaakseen lapset kotona ja antaen Pertille mahdollisuuden luoda uraa ja menestyä. 

Pertti oli palannut tutkimusmatkaltaan Amazonilta, vieläpä etuajassa ja mitään ilmoittamatta ja asuu sen tähden hotellissa, Kati edelleen kommuunissa. Katihan oli tiukalla budjetillaan antanut vuokralle heidän omakotitalonsa, eikä ollut ikään kuin tullut maininneeksi siitä Pertille. 

"Se vuokrasopimus on mitätön! Otat nyt puhelimen käteen ja soitat niille ihmisille. Sanot, että lähtevät niin nopeasti kuin pystyvät! Sitten me muutamme sinne takaisin. Yhdessä. Ja sinä alat käyttäytyä kuin normaalit yli viisikymmentävuotiaat ihmiset käyttäytyvät. Tämä hippihörhöily loppuu nyt!" 

Kati oli kuunnellut tyrmistyneenä. Miten Pertti saattoi puhua tuolla tavalla? Pitikö mies häntä lapsena, jota voi holhota ja komentaa? Oliko hän Pertin omaisuutta? Katista oli tuntunut, että hän ei nähtävästi tunne lainkaan aviomiestään. 

Raivo oli jäädyttänyt hänen tunteensa teräväreunaiseksi lohkareeksi, josta irtosi jokaisen lauseen mukana jääkimpaleita. 

Kati oli antanut täyslaidallisen takaisin. Riitely Pertin kanssa oli lähentänyt välejä Nalleen, johon Kati oli edelliskesän työllisyyskurssilla tutustunut. Mies oli kiehtovaa seuraa, rokkarityylinen, häntä aika reilusti nuorempi ja opiskellutkin, tähtitiedettä sekä fysiikkaa. He olivat jatkaneet ystävyyttään kurssin jälkeenkin, mutta ei siinä aluksi sen enempää ollut, ei ennen kuin Pertti palasi Turkuun ja riidat alkoivat. Toisaalta Nallen kanssa eivät ideologiat oikein menneet yksiin, kun mies kuului niihin joiden mielestä omilla elämänvalinnoilla ei juuri ole merkitystä, kun kiinalaiset kuitenkin saastuttavat minkä ehtivät, joten Katin valinta miesten välillä ei ole ollenkaan selkeä.

Katin poika Mikael asuu edelleen Tanskassa, jossa opiskelee musiikkia, mutta tulee Suomeen käymään vähän pidemmäksi aikaa. Milla-tyttären työharjoittelu poliisilaitoksella lähestyy loppuaan. Päällikkö määrää Millan tutkimaan vakuutuspetosten sarjaa, vaikka Kuuvuoren surmatyön selvittely olisi nuoresta naisesta paljon kiinnostavampaa. 

Surmattu nainen oli kolmekymppinen Pauliina Haapaharju, eronnut, eksäkin asui Turussa ja oli luonnollisesti pääepäilty. Pauliina oli ollut somevaikuttaja, influensseri jolla oli paljon seuraajia. Kun Milla ja työparinsa Kia kävivät tutkimassa hänen kotiaan, omaa ja velatonta sekä hyvällä sijainnilla, ja näkivät miten paljon kallista vaatetta ja tavaraa siellä on, heräsi kysymys millä Pauliina oli kaiken sen maksanut. Ei ainakaan markkinointiassistentin palkalla.

Koska "Sipilän malli" vaati työttömiltä aktivointia, Kati hakeutui vapaaehtoistoimintaan vanhusten parissa. Hän huomasi että palveluasunnoissa ramppaa jatkuvasti erilaista väkeä kampaajasta putkimieheen, ja samalla vanhuksilta katoaa arvotavaraa. Henkilökunta suhtautuu katoamisiin olkia kohautellen; muistisairaat eivät vain saa palautettua mieleensä lahjoittaneensa omaisuuttaan jo aikaa sitten eteenpäin. Ei niiden puheista kannata välittää. Kati ei suostu suhtautumaan asiaan yhtä ylimalkaisesti.

Hän törmää yhä uudelleen samaan kuvioon: yhdeltä vanhukselta katoaa hänen lempikahvikuppinsa ja myöhemmin käy ilmi, että se oli vanhaa Arabian mallistoa ja varsin arvokas. Muuan pappa kyselee huolestuneena kadonneiden postimerkkiensä perään ja hoitaja lupaa, että hänelle tuodaan kyllä kioskilta uusia merkkejä.

"Ehkä kaikki merkit on jo käytetty lähetettyihin kortteihin", hän ehdottaa.

Kun Kati sitten juttelee vanhan herran kanssa, hän saa tietää että todellisuudessa on kadonnut pieni, mutta arvokas postimerkkikokoelma. 

Seuraavassa paikassa etsitään papan rannekelloa. Vierailulla olleet sukulaiset sanovat, että ei se mitään, se olikin sellainen vanha romu. Ei edes pattereilla käyvä vaan nupista vedettävä vanha kapistus. Kati puhuu tämänkin papan kanssa jälkeenpäin ja saa tietää, että kello oli arvokas Omega. 

Joku varastaa vanhuksilta ja minä kyllä vielä selvitän kuka varas on, Kati päättää. Hän alkaa pitää kirjaa tapaamistaan ihmisistä.

Kati ei ole epäilyksineen täysin hakoteillä, ja toinen murhayritys kohdistuukin lähemmäs. 

Ensinnäkin minusta on hyvä tuoda julki sitä, miten vanhusten avutonta asemaa esimerkiksi muistisairauteen vedoten voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi, eikä tämä valitettavasti ole täysin fiktiota. 

Huomattavasti enemmän palstatilaa valtakunnan mediassa saavat ilmastonmuutos ja luonnonsuojelu saavat kirjassakin ison roolin, kun siinä osallistutaan mielenosoitukseen jossa Greta Thunberg on puhumassa ja muutenkin aihe pilkahtelee tavalla tai toisella monessa kohdassa, milloin tofuvoileipien tai pölyttäjien tarvitsemien niittyjen, milloin Turun ensimmäisten sähköbussien muodossa. Välillä aiheen pidempi yhtäjaksoinen käsittely tuntuu tietoiskumaiselta, tässä sitä kustannustoimittajaa olisin ehkä eniten kaivannut. 

Saga Egmont on nimittäin tehnyt Kati Bergit ääni- ja e-kirjoiksi, mutta molemmat lukukirjat ovat omakustanteita. Itse en näe mitään syytä sille miksei Kiviniemi olisi voinut saada kustannussopimusta, kun vertaan tätä sarjaa muihin kuuntelemiini cozy crime dekkareihin, mutta ymmärrän toki, että tarjokkaita satelee sisään ovista ja ikkunoista. 

Aamuset kaupunkimedian haastattelussa Kiviniemi sanoo seuraavaa: – Bloggarit pelastivat meidät. He alkoivat kirjoittaa Joesta. Silloin minäkin tajusin, että valtamedian ulkopuolella on toinen arvostettu taho, jota lukijat ja kustantamotkin seuraavat. Bloggarit suhtautuvat kirjallisuuteen lähtökohtaisen positiivisesti. He ovat tarpeellinen lisä suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun, Kiviniemi kehuu.

Meidät tarkoittaa haastattelussa Kiviniemen parina Joen kirjoittanutta Taina Pietikäistä, joka ei kuitenkaan ole toisena kirjailijana enää Ahneessa. En huomaa muutosta kirjoitustyylissä, en tosin olisi huomannut mistään sitäkään, että Joessa tekstiä oli tuottanut kaksi ihmistä. Ylipäätään kerronta oli hyvin sujuvaa ja helppoa kuunnella, ja arvostan sitä miten toimivaa dialogi oli.

Kirjoissa käsitellään paljon Katin yksityiselämää mikä on toki cozy crimelle hyvin tyypillistä, ja minulle on plussaa, että päähenkilö on jo keski-ikäinen, ei ole töissä poliisilaitoksella, eikä muutenkaan ole renttumainen. Lisäksi hän on työtön eikä uraputkessa, mikä vasta onkin harvinaista muulle kuin yhteiskunnasta vieraantuneelle sivuhenkilölle jollaisia kirjallisuudessa vilahtaa; kaikki työttömäthän ovat automaattisesti juoppoja ja narkkareita... 

Jos Kati Berg tutkii vielä kolmannenkin kerran, otan ehdottomasti kirjan kuunteluun.

Tässä linkki ensimmäiseen osaan:

Joki. 

P.s. Lukukirjan kansi on aivan eri tyyppinen: maalaus. Veikkaan sen olevan fiktiivisen Sally Schnittin, jonka töitä kirjassa tulee vastaan useampia, niin palvelutalossa kuin Millan vakuutuspetostutkinnassa. Ketähän äänikirjan kuva esittää, ei ainakaan vaaleahkoa, keski-ikäistä Katia. Enemmän mieleeni tulee Sanna Marin.

Lundberg, Richman, Rose: Perjantai-illan klubi

Sofia Lundberg, Alyson Richman, M. J. Rose: Perjantai-illan klubi

Bazar, 2022

Alkuteos: The Friday Night Club

Suomennos: Jänis Louhivuori

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 8 h 52 min

Hilma, Anna, Cornelia, Sigrid ja Mathilda olivat olleet onnekkaita. Neljänkymmenen vuoden ajan heillä oli ollut toisensa, ja taiteensa. 

Kun Hilma ja Anna olivat valmistuneet Tukholman Kuninkaallisesta taideakatemiasta, heillä oli ollut halu saavuttaa enemmän kuin kanssaopiskelijansa. Sovinnaisuus oli heille vastenmielistä. Annan äiti ei ollut onneksi pakottanut tytärtään naimisiin, ja Hilma taas oli niin voimakastahtoinen, ettei edes hänen merivoimien korkea-arvoinen upseeri-isänsä pystynyt kääntämään hänen päätään. Taiteen tekeminen oli heidän elämänsä.

Heistä muodostui kolmen muun naisen kanssa tiivis viisikko joka kutsui itseään nimellä De Fem (ne viisi), ja he olivat erityisesti kiinnostuneita okkultismista ja harjoittivat spiritistisiä istuntoja joita kutsuttiin seansseiksi. Hilman sisar oli kuollut ja hän toivoi saavansa yhteyden tähän, mutta sen sijaan he saivat taiteellisen näyn ja automaattikirjoitussessiot saivat alkunsa.

Hän otti käteensä muistivihon edellisen viikon kokoontumisesta ja selasi sen sivuja. Vaikka Mathilda ei sitä myöntäisikään, kaikki olivat huomanneet selvän muutoksen huoneen energiassa, kun Sigrid oli johtanut heitä seanssissa. Cornelian kädet olivat hädin tuskin pysyneet perässä, kun hän oli luonnostellut mielessään välähteleviä kuvia. Kierre toisensa jälkeen oli täyttänyt paperin - suuret, ameebamaiset muodot ja spiraalit, jotka muistuttivat simpukoita ja etanoita. 

Myöhemmin Hilma oli ensimmäisenä pannut merkille toistuvan kuvion näissä piirustuksissa. 

"Spiraalin muoto on tärkeä", hän huomautti juoksuttaen sormeaan yhdellä renkaalla. "Se on universumin jatkuvan evoluution ja ikuisen tiedonpyrkimyksemme symboli."

Mathilda kohotti toista kulmakarvaansa. Hän oli ollut hiljaa koko seanssin ajan, kun ei ollut johtanut sitä. Mutta nyt hänen äänensä kantautui itsevarmana ja voimakkaana. "Sillä on itse asiassa toinenkin vielä syvempi merkitys", hän ilmoitti. 

Hilma näytti hämmentyneeltä. "Mikä?"

"Muistatteko miten kerroin teille, miten universumi koostuu viidestä elementistä: vedestä, maasta, ilmasta, tulesta - ja ytimestä, joka merkitsee henkeä?"

Nykyaika, New York City

Eben Elliott oli töissä Guggenheim-museossa New Yorkissa. Tapahtui kaksi sattumaa: hän kohtasi uudestaan entisen naisystävänsä Blythen, joka on nykyään Hilma af Klint -asiantuntija ja Guggenheim joutui perumaan suunnitellun näyttelyn ja keksimään hyvin lyhyellä aikataululla uuden. Silloin Ebenin mieleen tulee Hilma af Klint ja rattaat lähtevät pyörimään. 

Syksyllä 1906 De Fem oli kokoontunut säännöllisesti jo kymmenen vuoden ajan. Viimeksi henget olivat vaatineet Hilmalta ja Annalta kuukauden mittaista puhdistautumisprosessia, eristäytymistä kaikista muista ihmisistä, myös toisistaan. 

Sigridin ruumis vapisi, kun hän antoi henkien vallata kehonsa. Hänen suustaan sinkoili sanoja, jotka loihtivat esiin hahmoja, muotoja ja värejä. 

"Hän puhuu maalauksista", Hilma sanoi. "Nyt minä ymmärrän. Näen hänen visionsa. Temppeli täytyy koristaa maalauksin, jotka heijastavat elämänvaiheita: kaaoksesta luomiseen, syntymästä vanhuuteen."

Cornelia oli oman transsinsa syövereissä. Hän täytti sivun toisensa jälkeen kirjastaan. Hänen kätensä työskentelivät kuumeisesti ja sormensa tarttuivat aina uuteen öljypastelliin, kun hän pyrki vangitsemaan mielessään välähtelevät värit. Jossakin vaiheessa hän oli täyttänyt kaikki luonnoslehtiönsä sivut ja jatkoi piirtämistä valkoiselle pöytäliinalle. Ei ollut kylliksi tilaa muotojen ja värien runsaudelle, joka ryöppysi esiin.

Matilda tuijotti siskoaan silmät suurina. Hän oli pitänyt Corneliaa vuosikausia varsin mitättömänä olentona ja ollut turhautunut tämän taipumuksesta haaveilla ja olla tekemättä kylliksi työtä lahjojensa eteen. Mutta nyt kun hiukset olivat valahtaneet Cornelian kasvojen eteen ja keho liikkui kuin tanssijalla hänen pyrkiessään siirtämään paperille kaiken, mikä kulki hänen lävitseen, Mathilda oli suunnattoman ylpeä hänestä. 

"Olette valmiita aloittamaan työnne", Sigrid ilmoitti Annalle ja Hilmalle.

"Polku on nyt raivattu puhtaaksi luomistyölle."

Olin sivuuttanut kirjailijakolmikon romaanin kuvitellen sen kantensa perusteella olevan höttöistä viihdettä, vaivautumatta edes lukemaan sen kuvausta. En pidä kannesta, sen väreistä, enkä siitä että siihen on valittu pystysuorassa oleva kuva, koska se ei mielestäni toimi. 

Etsiessäni sopivaa kirjaa Helmet-haasteeseen oli katsottava vähiä vaihtoehtoja tarkemmin ja kun luin juonen, kiinnostuin välittömästi. Hilma-kuka? 

Hilma af Klint (1862-1944) oli pitkään tuntematon ruotsalainen taiteilija, joka oli abstraktin taiteen edelläkävijä. Hänen taiteensa sai vaikutteita teosofiasta ja erityisesti Rudolf Steinerin opeista.

Kirjassa viisikon yhteistyötä pidettiin niin tiiviinä, että ajatus siitä, että myös varsinaiset maalaukset olisi voitu tehdä osittain yhdessä, oli esillä. Eben käy Tukholmassa tutkimassa Hilman taustoja ja saa niiltä osin tylyn vastaanoton. Kaikki maalaukset ovat täysin Hilma af Klintin omasta kädestä.

Nykyhetken osuus ei saanut minua muuten kiinnostumaan, mutta paljon uutta tietoa siitä sai, ja toki se oli tarpeen tuomaan viisikon työn tähän hetkeen, tapahtuihan Hilman läpimurto vasta meidän aikanamme. Eben jäi etäiseksi ja ylipäätään, vaikka minua ei yleensä häiritse se, että todellisisten henkilöiden elämää täytetään fiktiolla, tällä kertaa olin jotenkin kovin epäuskoinen, minkä lisäksi katselin hyvin etäältä niin viisikon kuin Ebenin elämää. En päässyt lähemmäs ja sitten en enää hakeutunutkaan. Ehkä oma epäluuloisuuteni syntyi kaikesta siitä okkultismin vallattonuudesta joka oli perjantai-iltojen henki, mutta emmehän me tiedä menikö kaikki ihan niin villissä hengessä.

Heti kirjan alkupuolella googletin paitsi viisikon jäseniä, myös kirjan tekijöitä. Syksyllä 2019 oli uutisoitu, että taiteilijaromaania Hilma af Klintistä ryhtyy kirjoittamaan viiden naisen ryhmä. Ne kaksi muuta olivat monien tuntema Lucinda Riley sekä Tracy Rees, jonka historiallisia romaaneja ei ole suomennettu. Tiedämme miten Rileyn kävi, mutta miksei Rees jatkanut projektin parissa, ei minulle selvinnyt.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 25: Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi. 

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

 

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

Tammi, 2022

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto:  5 h 37 min

Katri pyörittää yhden naisen hevostilaa. Hän on kolmekutonen, sinkku ja lapseton, eikä pode vauvakuumetta. Hän ei halua mokkapaloja leipovaksi mutsiksi, eikä hänellä ole aikaa tai ymmärrystä kutosluokkalaisten matikanläksyille. Talli vie niin paljon aikaa, ja jossain välissä on ehdittävä myös nukkua, edes muutaman tunnin.

Katrin päivät kuluvat tallitöissä, vaelluksilla ja asiakaspalvelussa, joista viimeksi mainittu on Katrille se välttämätön paha. Hevosten kanssa kyllä tulee toimeen, päänvaivaa tuottavat niiden omistajat. Onneksi hänellä on apunaan Eepo, joka ei ole hevosalalta ollenkaan ja on jo siksi aarre.

Jos työntekijällä on oma hevonen, hän haluaa ottaa sen mukaan, eli tuoda sen talliini asumaan. Palkasta ei kuitenkaan sopisi vähentää sen suuruista hintaa, minkä saan yhdestä karsinapaikasta, kun pidän siinä asiakkaan hevosta täysihoidossa. Näennäinen logiikka on siinä, että hehän hoitavat hevosensa itse, kun taas maksava asiakas ei hoida omaa hevostaan, vaan maksaa siitä meille. Ja sitten he toden totta hoitavatkin sitä hevostaan, yleensä vähintään tunnin päivässä. Eivätkä he voi ymmärtää miksi sitä ei laskettaisi työajaksi, kun he nyppivät kultamurunsa harjaa tai leikkaavat sen korvakarvoja seuraavan viikon kisoja varten. Hevonen tulee työntekijän mukana ikään kuin loisena, joka syö minun rehujani ja vie loputtomasti työntekijäni työaikaa.

Ihan kuin asiakkaissa ei olisi jo tarpeeksi, saa Katri riesakseen serkkunsa 16-vuotiaan tyttären. Ei olisi tyttöä ottanut, ellei serkku olisi luvannut tästä merkittävää korvausta ja tallihan ei kultakaivos ole, pikemminkin loputon rahareikä. Aluksi tyttö on tyypillinen vähäsanainen teini, mutta pikkuhiljaa Katri alkaa saada kontaktia, ja osoittautuu, että tyttö on tallilla oikealla paikallaan. 

- Moi, sanon Maaretille. 

- Moi. Sä et vastannut sun omaan puhelimeen, niin mä soitin Jennicalle, nainen selittää, eikä edes millään lailla anteeksipyytävästi. 

Maaretille ei varmasti tule mieleenkään, että minulla saattaisi joskus olla sellainen hetki elämässäni, jolloin en voi puhua puhelimessa, koska minähän vain hengittelen samaan tahtiin hevosteni kanssa täällä maaseudun rauhassa. Saati että minulla saattaisi olla sellainen hetki, etten vain halua puhua puhelimessa. Näin ihmeellisen arkisista syistä ihmiset eivät aina vastaa puhelimeen, Maaret. 

- Joo, mulla on vähän kiire homma tässä menossa, valehtelen, koska haluan hänen ymmärtävän, etteivät maalaiset aina imeskele heinänkortta pellon reunassa. 

- Ai jaa, hän sanoo, yhä anteeksipyytelemättä. - Miten teillä on mennyt siellä?

Vilkaisen vaivihkaa Jennicaa joka katselee tallin ikkunasta ulos pihatolle päin. Tiedän, että hän kuuntelee tarkkaan joka ikisen sanan ja äänenpainon. Mietin mitä hän on itse sanonut äidilleen, ehkä "iha oke."

- Ihan kivasti, sanon. - Tai en mä tiedä, miten Jennicalla on mennyt, mutta mulla on ollut ihan kivaa sen kanssa.

Kukaan ei varmaan voi tässä tilanteessa syyttää minua siitä, että muuntelen vähän totuutta. Mitä muuta voisin sanoa?

- No hyvä. Se sanoi, että olette eilen olleet ratsastamassa. Oottehan te varovaisia, ettei satu mitään?

- Joo, mä teen ratsastusretkien ohjaamista ihan työkseni, me pärjätään kyllä. 

Kysy vaikka Assilta.

- Ja Jennicahan on tosi taitava hevosten kanssa, lisään. 

Jennican ryhti ikkunan edessä kohenee. Hän yrittää joka solullaan peittää sen, että kuuli tuon, mutta huomasin kyllä, että tytön pituus kasvoi heti neljä senttiä. Minua hymyilyttää. 

Kottikärrykaruselli on kolmas Veera Niemisen romaani ja olen lukenut ne kaikki, sekä nähnyt esikoisesta eli Avioliittosimulaattorista tehdyn näytelmän Pyynikin kesäteatterissa. Keskimmäinen romaaneista ei vakuuttanut aivan esikoisen tavoin, mutta Kottikärrykaruselli on taas erittäin toimiva paketti huumoria ja yrittäjäarkea, huumoria yrittäjäarjesta sekä siinä ohessa huumoria teinin kanssa toimeen tulemisesta. Minäkin, joka en koskaan ole ollut heppatyttö, nauroin kommelluksille. Kun ei edes tunne tallikuvioita (kuten minä) on taitoa saada lukija pitämään kyseiseen maailmaan sijoittuvaa huumoria osuvana. Juuri tuollaista siellä varmasti on!

Romanttinen kuvio kai on aina tällaisessa kirjassa oltava, itse en sitä olisi edes kaivannut, eikä se sitten jäänyt mieleenikään.

Kuuntelin kirjan viime syksynä, joten se ei sijoitu tämän vuoden lukuhaasteissa mihinkään, mutta se kävisi esimerkiksi Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja tai Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 11. Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia.

 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Kustantamo S&S, 2021

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 2 h 59 min

Tove syntyi vuonna 1917 Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa. Hänellä on veli Edvin, joka on perheen ylpeys, onhan hän poika, eikä tyttö jota pitää elättää kunnes tämän saa naitettua miehelään. 

Lapsuuteni pohjalla on nauravainen isä. Hän on musta ja vanha kuin kaakeliuuni. Tiedän hänestä kaiken, ja jos haluan tietää enemmän, voin aina kysyä. Omasta aloitteestaan hän ei minulle puhu, koska ei tiedä mitä sanoisi pienille tytöille. Joskus hän taputtaa minua päälaelle ja sanoo: heh, heh. Silloin äitini puristaa huulensa yhteen, ja isä ottaa kiireesti kätensä pois.

Alakerrassa asuu Tähkäpää, jonka vanhemmat juovat ja riitelevät, ja Tähkäpää on aina mustelmilla. Kun poliisi hakee jomman kumman vanhemmista pois, laskeutuu vihdoin hiljaisuus. Toven vanhemmat eivät juo eivätkä riitele, hän on sillä tapaa onnekas.

Tove osaa lukea ja kirjoittaa jo 6-vuotiaana, mistä äiti ylpeänä kehuu häntä vieraille jotka vain jaksavat kuunnella: kyllä köyhänkin lapsella voi olla lukupäätä. Siitä Tove epäilee, että äiti saattaa pitää hänestä. Hän yrittää aina saada äidin hyväksyntää, että tämä hymyilisi eikä raivoaisi. Isä pitää hänestä, sen Tove tietää, sillä isä ei koskaan lyö, ja antoi sitä paitsi hänelle viisivuotislahjaksi Grimmin satukirjan, jota ilman hänen lapsuutensa olisi ollut paljon harmaampi ja ankeampi. 

1930-luvulla lämmittäjänä työskennellyt isä jäi työttömäksi, ja se oli asia jota pyrittiin salaamaan viimeiseen saakka, vaikkei siinä ollut mitään erikoista; puolella seudun lapsista oli työtön isä kotona. 

Olipa hyvä, että aloin kuunnella tätä trilogiaa, sillä pidin tätä sekä kiinnostavana että koukuttavana. Jatkan varmasti seuraavaan osaan. 

Ditlevsenin sanotaan tulevan köyhästä perheestä. Olen ollut kiinnittävinäni aiemminkin eroa tuon ajan köyhyyteen suomalaiskaupungeissa ja Ruotsissa tai Tanskassa, samoin nyt tässä kirjassa. Meillä kaupunkilainen köyhä perhe 1920-luvulla olisi asunut hellahuoneessa, Toven nelihenkisellä perheellä oli erikseen keittiö, olohuone ja makuuhuone, ja vaikka tilat olivat talvella kylmiä ja rahasta oli tiukkaa, ei tarvinnut kuitenkaan elää niin ahtaasti. Meillähän asumisolot väljenivät vasta kun nukkumalähiöitä alettiin rakentaa. Yleistä oli sekin, että jos pystyttiin nipistämään yksi huone pois omasta käytöstä, siihen otettiin alivuokralaiseksi yksineläjä. Sukulaistädilläni Helsingissä oli "alivuokralaisneiti" vielä minun lapsuudessani, 1970-luvulla. 

Köyhyys oli Toven perheessä myös sitä, että piti ostaa leipomosta vanhaa leipää ja vanhoja viinereitä. Tanskalaiset ja heidän viinerinsä! Tove osti omin luvin talousrahoilla myös vanhoja kermamunkkeja ja ahmi ne kotimatkalla, eikä äiti huomannut mitään. Kirjassa kerrottiin, että samoissa taloissa ja muuten samanlaisissa kodeissa, mutta kadun puolella, asui parempaa väkeä. Ehkä heillä oli flyygeli. Paremmat vaatteet ja tuoreita viinereitä. 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 Atena, 2022

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 7 h 44 min

Kun Georgi ja Vera menivät heti 1980-luvun alussa Leningradissa naimisiin, Vera muutti Georgin luo komunalkaan. Georgin kanssa 7 m2 asunnossa asunut äiti muutti silloin maaseudulle, ja vaikka Georgi olikin huolissaan miten äiti pärjää ilman Leningradin kulttuurielämää, ja vaikka tietyistä elintarvikkeista kuten lihasta oli kaupungissa puutetta, huolehti äiti siitä, että Georgilla ja Veralla riitti säilykkeitä ja hilloja. 

Ei aikaakaan, kun tytär Nina ilmoitti tulostaan. Tyttö oli vasta parin viikon ikäinen, kun Georgi joutui taas lähtemään tutkimusmatkalle Siperiaan. 

Kun neuvolan hoitaja tuli kotikäynnille, Veralla oli takkuinen tukka, harmaat silmänaluset ja märät läntit kainaloissa. Hoitaja sanoi, että hänen piti ryhdistäytyä, ettei tässä ollut tarkoituskaan nukkua. Oli muodostettava rytmi ja pidettävä siitä kiinni. Jos lapsi itkee, eikä ole vielä ruoka-aika, sitten vain annetaan itkeä. Ja jos nukkuu ruoka-ajan alkaessa, silloin herätetään. Ja teidän pitää myös muistaa syödä, äiti. Lihaa ja maitotuotteita. Näyttäkää jääkaappinne. Ensi kerralla, kun tulen, teillä on oltava lihaa, muuten joudun tekemään teistä merkinnän. Ja hoitakaa itsenne kuntoon! Millainen roolimalli olette, kun näytätte tuolta? Muistakaa joka hetki, että olette nyt äiti. Tytön äiti. Ai sattuu? Mitä te sitten kuvittelitte? Kaikki käyvät saman läpi, kipeät nännit, väsymyksen, ruokahaluttomuuden. Nyt vain otatte itseänne niskasta kiinni ja lakkaatte valittamasta. Tulen viikon päästä punnitsemaan lapsen. 

Vera teki työtä käskettyä. Hän eli kolmen tunnin sykleissä, torkahteli, hyssytteli, herätteli, puri hampaat yhteen ja asetteli Ninan maiskuttavaan suuhun ruvilla olevaa nänniä, itki ääneti, pakotti itsensä syömään kirpeää rahkaa ja Maria Andrejevanan kanansydänkeittoa, kylvetti, pesi kylpyvedessä harsot ja liinat, kuivatti niitä Onenatarhassa ja silitti loput bakteerit pois kuumalla raudalla keskellä yötä pitäen kelloa silmällä, laskien minuutteja seuraavan syklin alkamiseen. Kerran päivässä hän asetteli tyttärensä puhtaalle, juuri silitetylle liinalle sohvalle viereensä, seurasi sormenpäällään pienten kasvojen ääriviivoja. Rakasti. Vannoi tulevansa hyväksi, paremmaksi. Kirjoitti näistä hyvistä hetkistä monisivuisia kirjeitä Siperiaan. 

Myöhemmin työpaikkoja suljettiin ja Georgin seuraava tutkinusmatkakin peruuntui määrärahan puutteessa. Ihmiset kävivät tehtaissa töissä, vaikkeivät olleet saaneet palkkojaan kuukausiin. Elettiin sillä, mitä onnistuttiin saamaan. 

Suomesta luvattiin inkeriläisille paluumuuttajille töitä, se houkutti. 

Veran isoisä oli ollut kaukaa viisas ja muuttanut Karjalaan ennen kuin inkeriläisten pakkomuutot Siperiaan alkoivat. Sukunimen Susi hän oli vaihtanut Volkoviksi ja ollut kolhoosissa töissä, sillä he olivat säästyneet. Veran äiti ei halunnut kuulla sanaakaan inkeriläisistä juuristaan, hän halusi edelleen kieltää kaikki yhteydet Suomeen, vihollisvaltioon. Saadakseen vaadittavat paperit kuntoon Vera matkusti maaseudulle menneisyydestä avoimesti kertovan Helmi-tädin luo, vaikkei vieläkään uskonut, että he todella muuttaisivat vieraaseen maahan. 

Toisessa osassa pieni perhe on muuttanut Suomeen ja päätynyt kaksioon Turussa. Ensin kaikki on hienoa, he ovat onnekkaita ja esittelevät mielellään uutta kotiaan ystäville, joita pääsee Suomessa käymään. 

Ystävät olivat hämmästelleet Suomessa näkemäänsä: kaikki oli tarkkaa ja säännönmukaista ja ihmiset tylsän lainkuuliaisia, säästivät vettä, lajittelivat roskia, punnitsivat hedelmät oikein, parkkeerasivat keskelle ruutua. Heidän mielestään Verasta ja Georgista oli tullut niin länsimaisia, ettei heitä olisi enää voinut päästää takaisin kotiin, koska he eivät olisi selviytyneet siellä. Miten he edes pystyivät elämään tällaisessa steriilissä ympäristössä, missä ei tapahtunut mitään ja missä tiesi varmaksi, mitä huominen tuo tullessaan? Kun Vera oli tiedustellut oliko Tomkan ja Natašjan elämän sekasorto, kaaos ja epätoivo sitten parempi vaihtoehto, ystävät olivat huudahtaneet viinihuuruissaan, että oli. Ainakin se oli jännittävää, ja sellaista elämän kuuluikin olla - kutkuttavaa. He eivät olleet suostuneet puhumaan palkkamurhista, porraskäytävän ulko-ovien tahrautumisesta vereen, varakkaiden perheiden lasten kaappauksista, ja siitä etteivät lapset enää leikkineet pihoilla. Epäkohtia ei ollut, jos niitä ei ajatellut. 

Elämä ei kuitenkaan osoittaudu niin yksinkertaiseksi kuin Vera ja Georgi kuvittelivat. Vera pääsee harjoittelijaksi museoon, eli oman alansa töihin. Pitkälle koulutettu Georgikin pääsee tavallaan alalleen, mutta vain mapittamaan muiden tekemää työtä.  

Georgi puolestaan keräsi jäljellä olevan tarmonsa mapittamisjaksonsa jälkeen ja meni kysymään laitoksen johtajalta, voisiko hän päästä näytteidenkerääjäksi tai laboratorionhoitajaksi, tietenkin vain harjoittelun muodossa. Vastaukseksi hän sai kehotuksen jatkaa Suomen kielen opiskelua ja miettiä vakavasti englannin kielen kursseja. Kielitaidoton geotieteiden tohtori ei ollut minkään arvoinen. Georgi palasi kotiin, heitti asiakirjamappinsa ja toivonsa nurkkaan, veti kumisaappaat jalkaan, otti virvelinsä ja lähti kalaan.

Ja niin he joutuivat palaamaan kerta toisensa jälkeen sosiaalitoimiston virkailijan vastaanotolle. Vera oli äänessä sen verran kuin osasi, vaikka hänkin olisi halunnut hautautua poolokauluksensa suojaan niin kuin Georgi. Häpeä oli joka kerta ääretön, eikä se keventynyt, vaikka käyntejä kertyi. Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä he olivat jääneet paitsi. 

Käyntien jälkeen Georgi istui aina keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli savuketta sormiensa välissä, tuijotti eteensä, meni sitten parvekkeelle, jolla ei edelleenkään ollut kukkia. 

Vera inhosi niitä iltoja enemmän kuin almujen pyytämistä. Hän odotti vuoteessa, että Georgi tulisi sisään, käpertyisi peiton alle ja kääntäisi hänelle selkänsä. Ja kun Georgi nytkähti muutaman kerran vaipuessaan rauhattomaan uneensa, Vera nousi ja käveli edelleen vaalean, onton asunnon läpi suonväriseen kylpyhuoneeseen. 

Hän päästi veden lorisemaan ammeeseen ja ulisi. Hän itki epätoivoista tuskaansa, kunnes ääni juuttui kurkkuun. Sitten hän istui vielä ammeen laidalla ja yritti saada rinnan täyttymään ilmalla, veren virtaamaan, mielen rauhoittumaan. 

Kolmannessa osassa kertojaääneksi vaihtuu Nina, joka kasvaa kahden kulttuurin välissä, tietämättä aina mihin kuuluu. Lukion jälkeen hän jatkaa yliopistoon ja tapaa siellä suomalaisen Ossin. 

Neljännessä osassa ollaan nykyhetkessä jossa heillä on perhe, pieni Irma-tyttö ja vanhempi poika nimeltään Pietari. Kun Ukrainaan hyökätään, Pietari haluaa entistä vähemmän erottua joukosta ja tulla yhdistetyksi venäläisiin. Vaikka Georgi vaatii poikaa puhumaan heille vain venäjää ja lukemaan vain venäläistä kirjallisuutta, Pietaria hävettää äitinsä kieli. 

Pietari ottaa ensiaskeleitaan, kun Nina oli lähtenyt aamuisin kirjastoon. Puolen vuoden kuluttua ympäristön vaikutusta maahanmuuttajaidentiteettiä käsitellyt gradu oli ollut valmis. Nina oli lukenut sitä varten satoja artikkeleita, haastatellut tuttuja, jotka hädin tuskin olivat ymmärtäneet hänen kysymyksiään itsensä määrittämisestä, hän oli taistellut paperille ontuvan analyysin löytämättä vastausta kysymykseensä: Mikä oli hänen paikkansa? Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?

Valmistumisensa jälkeen hän oli saanut lyhytkestoisia, usein naurettavan huonopalkkaisia ja melkein aina turhia työsopimuksia, ja työtä tehdessä energia oli huvennut jo uuden työn etsimiseen sekä työttömyyden pelkäämiseen. Hän oli ollut mukana suurtakin huomiota saaneissa hankkeissa, joissa kourallinen asiantuntijoita oli kokoontunut pohtimaan kotouttamisen tehostamista. Näiden projektien tehtävä oli näyttänyt hyvältä hakemuksissa ja raporteissa, joissa oli puhuttu parempien olosuhteiden luomisesta, yhteiskunnallisuuden lisäämisestä, yhdenvertaisuudesta ja haasteiden voittamisesta. Loputtomissa palavereissa Nina olisi halunnut kuitenkin nousta seisomaan ja kysyä, tiesikö kukaan, mitä hienoilla sanoilla tarkoitettiin ja miten kukin heistä ne ymmärsi. Ketä he auttoivat? Ketä olivat ne toiset, jotka kaipasivat tätä hanketta? Samaan aikaan terveyskeskuksissa, neuvoloissa, koulujen vanhempainvarteissa oli istunut hänen kanssaan samaan aikaan Suomeen muuttaneita, jotka olivat ottaneet sosiaalisen tuen vastaan ilmaisten tulkkien välityksellä. Mitä oikeasti kuului lähiöissä itsekseen kukoistaville naapurustoille, joista jokaisella oli oma kielensä sekä itse luotu selviytymiskeinojen verkostonsa? Siellä hienosti muotoillut esitteet olisivat päätyneet parhaassa tapauksessa paperinkeräykseen. Mutta hän oli pysynyt hiljaa. Hän oli ollut pelkkä vastavalmistunut tutkimusapulainen. 

Tammikuu lähti minulla käyntiin itäslaavilaisissa tunnelmissa, kun kuuntelin ensin Ukrainaan sijoittuvan Kysykää Mialta ja kohta perään tämän Soudakovan kirjan, joka kertoo kolmen sukupolven tarinaa maahanmuutosta. 

Alku komunalkassa oli erittäin kiinnostavaa kuunnella. Vaikka monesta oli puutetta, kuten lihasta, sitten jopa vodkasta, oli ihmisten välillä lämpöä ja välittämistä. Huomasi, että isä aurinkoisen aika oli jäänyt taa, kun koko ajan ei tarvinnut pelätä kyttääviä naapureita, jotka tekisivät ilmiantoja milloin mistäkin, aiheesta tai aiheetta. 

Perheen Suomeen muutto herätti paljon erilaisia ajatuksia monesta suunnasta. Harmittamaan jäi esimerkiksi se, miten paljon tietotaitoa tässä maassa on haaskattu, kun vieraskieliset ammattilaiset ovat päätyneet "mapittajiksi" ja lääkärit luuttuamaan vessoja samaan aikaan kun meillä on podettu lääkäripulaa. Ja todennäköisesti haaskataan edelleen. Kuitenkin juuri maahanmuuttajien pitäisi saada äänensä kuuluviin, heidän pitäisi kokemusasiantuntijoina olla mukana laatimassa kotiuttamisohjeita, kertomassa mitä he olisivat kaivanneet. Kauniit ajatukset sievine kuvineen kiiltäväpintaiselle paperille printattuna eivät auta siellä, missä kaivataan konkreettisia tekoja nyt, tänään ja huomenna eikä jossain epämääräisessä tulevaisuudessa. 

Lina Areklew: Juhannusruusut

 

Lina Areklew: Juhannusruusut

Ulvönin murhat #1

Tammi, 2021

Alkuteos: Ur askan, 2020

Suomennos: Laura Kulmala

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 9 h 32 min

Toimittajat jahtasivat Fredrik Frödingiä aina Estonia-onnettomuuden vuosipäivänä, olihan hän yksi laivalta selviytyneistä.

Tasavuodet olivat pahimpia, mutta nykyään toimittajat sentään luovuttivat aiempaa nopeammin. Painostus ei ollut enää samanlaista kuin alussa, kun he olivat leiriytyneet sairaalan pihalle ja hänen kotiutumisensa jälkeen saartaneet mummun kotikadun viikkokausiksi. He olivat valokuvanneet häntä ja hänen ystäviään täysin häpeilemättä. Lirkutelleet, houkutelleet, uhkailleet ja lahjoneet. Vain saadakseen mahdollisimman mehukkaan jutun surun murtamasta kolmetoistavuotiaasta, joka oli menettänyt koko perheensä Euroopan pahimmassa laivaonnettomuudessa. 

Fredrik pystyi yhä kuulemaan pikkuveljensä Niklasin äänen korvissaan, tuntemaan tämän käden kädessään.

Ensin onnettomuus oli ollut kuin jännittävä seikkailu, kun he olivat päätyneet samaan pelastusveneeseen, kunnes tuli se suurin aalto. Fredrik tunsi vieläkin huonoa omaatuntoa siitä, että veli oli päässyt hänen otteestaan juuri ennen kuin pintapelastaja oli ehtinyt heidän lautalleen. 

Hän kävi edelleen Torsten Bredhin traumaperäiseen stressihäiriöön erikoistuneella klinikalla, oli onnekseen päässyt tälle, kun julkisen terveydenhuollon lääkäri oli olkapäitään kohautellen alkanut puhua työkyvyttömyyseläkkeestä. 

"Missä näit hänet?" Torsten toisti. Fredrik sulki silmänsä ja nojasi päätä käsiinsä. 

Hän oli kävellyt hyväntuulisena Karlavägenillä. Pari työkaveria Sollentunan passiyksiköstä oli pyytänyt häntä töiden jälkeen kaljalle juhlistamaan loman alkua. He olivat päätyneet terassille Storeplanin lähelle, ja ilta oli venähtänyt. Juominen ja hänen iltapäivällä ottamansa neljä tablettia olivat olleet huono yhdistelmä. He olivat puhuneet työasioistaan ja kesäsuunnitelmistaan, ja Fredrik oli valehdellut aikovansa lähteä kavereiden kanssa purjehtimaan. Se oli tuntunut hyvältä, melkein kuin oikealta elämältä. Kotimatkalla hän oli poikennut ostamaan kioskilta limsaa. Kun hän oli naputellut PIN-koodia kortinlukijaan, hänen oli ollut vaikea kohdistaa katsettaan, ja työntyessään jonon ohi ulko-ovelle hän oli horjahdellut. 

Silloin se oli tapahtunut.

Kun hän oli astunut kioskin ovesta ulos, mustaan lippalakkiin ja vaaleaan huppariin pukeutunut mies oli pyyhältänyt hänen ohitseen. Fredrik oli joutunut hidastamaan askeliaan, jotta he eivät olisi törmänneet. Hän oli katsonut miehen perään kun tämä oli kävellyt suojatien yli pää kumarassa, kuin kenkiään tuijottaen tai kasvojaan peitellen.  Fredrikille oli kuitenkin riittänyt vilaus profiilista.

Se oli ollut Niklas. Hän oli tiennyt sen. 

Fredrik oli nähnyt miehen menevän hotelliin, mutta sen respassa ei tiedetty Niklaksesta ja lopulta hänet ohjattiin ulos. Hän oli varma että häneltä pimitettiin jotain, mutta miksi? Hän jäi odottamaan kunnes hotellinjohtaja Adam Ceder lähti hotellista ja seurasi tätä päätyen tuntien ajamisen jälkeen kauas Tukholmasta, Ulvönin saarelle.

Saarella Fredrik näki yllättäen vanhan tuttunsa poliisikoulun ajoilta, Sofia Hjorténin. Hän ei ehtinyt jäädä juttelemaan pidempään naisen kanssa, hänenhän täytyi seurata Cederiä. 

Sofia oli töissä Örnsköldsvikin poliisin tutkintayksikössä ja sai hälytyksen ensimmäisenä, kun kotisaarelta oli löytynyt ruumis. Saarella asui vain kolmisenkymmentä vakituista, joten Sofia tiesi vedessä puoliksi maanneen miehen olevan turisti. 

Kun Fredrikistä tulee yksi Adam Cederin kuolemaan johtaneiden tapahtumien epäillyistä, Sofia päättää pimittää viimeiseen saakka, että mies oli viettänyt edellisyönsä hänen lakanoissaan. Hän ei muutenkaan tiedä miten suhtautua Fredrikin ilmestymiseen hänen elämäänsä. Sofialla on ollut jo pitkään mies, mutta tälle hän on kuitenkin vain toinen nainen.

Kuuntelin tämän sarjan avausosan täsmäkirjana viime vuoden Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 25: Kirja keskiyön auringon juhlasta. Tänä vuonna kirja kävisi esimerkiksi Helmet-haasteen kohtaan 3: Kirjan nimessä on kasvi. Sarjasta on viime syksynä ilmestynyt toinen osa, Lumimyrsky, joka menisi tällä hetkellä kohtaan 28: Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä. En ole vielä päättänyt jatkanko sarjaa, se oli jotenkin niin perusdekkari, ei mitään erityisemmin pahaa sanottavaa, muttei tarjonnut suurta elämystäkään. Seuraavassa osassa näyttää ihmissuhderintamalla tapahtuvan isompi muutos, joka kyllä kiinnostaa, ja rikoskin vaikuttaisi olevan ihan potentiaalisen jännittävä, joten, vahva ehkä?

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi

 

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi

WSOY, 2022

Lukijat: Ilkka Villi, Eija Ahvo, Satu Paavola, Anna Saksman

Kesto: 5 h 54 min

Maailmassa oli pahuutta, tiesin minä siitä tai en.

Anne. Sinä syksynä ohjaaja Sami Hämäläisen kasvot näkyivät kaikkialla. Niistä oli tullut kasvot myös #metoo:lle ja yhtäkkiä Anne tiesi täsmälleen mitä halusi tehdä.

Minna oli 41-vuotias näyttelijä, Jussi-palkittu ja ohjaajat suorastaan kilpailivat siitä kuka hänet saisi seuraavan elokuvansa päärooliin. Hän oli myös ensimmäinen, joka Suomessa avasi suunsa #metoo-kampanjan levittyä maailmalta, joten juuri hänet Anne halusi mukaan performanssiinsa. 

Roni oli taiteilijan poika, ja jo lapsena hänellä oli ollut yhteisnäyttely äitinsä kanssa. Aikuisena hän oli mieluummin työskennellyt Berliinissä jossa hän sai olla oma itsensä: Suomessa hän oli aina Roni "Purppura" Lahtinen, ylistetyn äidin poika. Mutta siinä missä äiti oli maalannut kaikkea kaunista, Roni halusi shokeerata. 

Hänellä oli suunnitteilla esitys eläinten hyväksikäytöstä, kun Anne Hiltunen otti häneen yhteyttä. Tämä halusi Ronin ohjaavan performanssin, jonka aiheena oli #metoo. 

Suvi oli virallisissa papereissa masentunut, omasta mielestään pikemminkin lamaantunut. Sitä hän oli ollut jo lukion toiselta luokalta lähtien, vaikka olikin kirjoittanut kuusi ällää. 

Työkkäri oli nyt aloittanut kokeilun, jossa pitkäaikaistyöttömät velvoitettiin, karenssin uhalla tietenkin, osallistumaan kulttuuritoimintaan. Suvia ärsytti työkkärin ajattelutapa: jos cv oli tyhjää täynnä kuten Suvilla, ei yksi kurssi sitä miksikään muuttaisi. Anne Hiltusen performanssi oli ainoa, jossa ei ollut velvoitetta lavalla esiintymiseen, joten esiintymiskammoisena Suvi valitsi sen. 

Siinä tämän jännityskertomuksen henkilöt ja se, mitä he aluksi halusivat itsestään kertoa. Sehän on tietenkin vain pintaraapaisu tai osatotuus, miten vain. 

Jännäri oli todella koukuttava, olisin halunnut kuunnella sen kerralla loppuun saakka. Oli kiva kun tässäkin Kaukosen kirjassa oli eri lukijoita.  Toivoisin tämän käytännön leviävän enemmänkin, mutta on varmaan sen verran kalliimpi toteuttaa, että turha haave? 

Yllätyin siitä, että eräs edellisen kirjan henkilö mainittiin tässäkin, hyvin pienesti mutta tavallaan merkityksellisesti, ikään kuin alkuun saattavana tekijänä. Ellet ole lukenut Terapiassa -kirjaa, se ei kuitenkaan haittaa.

Sanataivutus "äitin" pisti korvaan, niin harvoin sitä kuulee ainakaan näin länsimurteiden alueella kasvaneena ja eläneenä. Pikkujuttu näin koukuttavassa kirjassa. 

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Aula kustannus, 2022

Mimosa Willamo

Kesto: 6 h 54 min

Aikuiset siskokset Mia (Solomia) ja Lilia tulivat kesän viettoon Ukrainan maaseudulle 96-vuotiaan isoäitinsä luo. Isoäitikin asuu täällä vain kesät ja hänen mukanaan tuli punainen kollikissa, joka oli niin vanha etteivät kissat voi niin vanhoiksi edes elää.

Paikalle alkoi kertyä muitakin, ensimmäisenä kaksosia odottava Marta-serkku kaukaa Australiasta. Sitten Lilian ex-mies Ivan toi pienen tyttärensä Ljusjan ja pyysi pitämään tätä pari viikkoa, sillä tytön äiti on vakavasti sairastunut.

"Meillä on siis tyttö."

"Kuulehan, Lilia", Solomia vastasi. "Kai tajuat ettet ole kenellekään velkaa mitään?"

"Hänhän on lapsi, Mia, eikä vain lapsi, hän on Ljusja, jolla on omanlaisensa silmät ja avuton tukka." Lilia nosti sormilla omia hiuksiaan. Ne jäivät siihen törröttämään. Hänen hiuksensa olivat kuin nukella. Eivät levinneet, vaan ainoastaan lojuivat. 

"Sinun ei tarvitse ruveta hänen äidikseen."

"Tiedän ettei tarvitse, mutta hänhän on loppujen lopuksi poikani sisarpuoli. Entä jos kukaan ei tule koskaan hakemaan häntä pois minulta?"

"Kuule, tämä kesä. Tiedäthän sinä mikä tämä kesä on? Tämä kesä on tauko. Asiat hoidetaan kesän jälkeen, ja siihen saakka olkoon Ljusja täällä."

Martan vatsa alkoi kasvaa ja kaksoset valvottivat häntä, mutta niin valvottivat myös ajatukset joita hän ei epäröinyt sanoa ääneenkään: hän ei tahdo enää palata Australiaan. Ehkä hän voisi jäädä tänne, taloon, jota valtasi joka suunnasta kasvava heinikko, voikukat, vadelmikko ja muratit. 

Hän meni veden ääreen, pienelle nyppylälle, jolla ei ollut villiä karhunvatukkaa, vadelmaa eikä murattia, sillä nyppylää varjostivat raidat, jotka eivät jättäneet valoa millekään muulle. Täältä katsoen talo näytti hänestä pieneltä, kutistuneelta, ikäänkuin muratti olisi kuristanut sen, tiilet murenneet, katto vajonnut, eikä paikalla olisi ollut mitään. 

Marta seisoi paikallaan ällistyneenä äkillisestä näystä, että ympärillä ei ole ristinsielua, ikäänkuin puro olisi kasvanut umpeen kaislaa ja kaislikkoon olisi pesiytynyt kettuja, jotka metsästivät lintuja ja linnut pölähtäisivat kerta toisensa jälkeen säikähtäneinä lentoon ja katoaisivat pimeyteen. Eikä heidän taloaan ole, ei ole ketään. Kaikki ovat murenneet, kadonneet, eikä ole enää paikkaa minne tulla, kun tuntee itsensä luuseriksi.

Voi että minä rakastuin tähän kaikkeen, viimeisen kesän tunnelmaan ja paikkaan, ränsistyvään taloon, viisaaseen isoäitiin ja muihin talon persoonallisiin naisiin. Tunteeseen, että elämä on käännekohdassa. Ei mikään ihme, että kirjasta on pidetty. 

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 34: kirja kertoo Ukrainasta ja Pohjoisen haasteessa kohtaan 13. Kirja, joka liittyy Ukrainaan tai ukrainalaisen kirjailijan teos. Myös maailmanvalloitukseen tulee tästä uusi valtio.

2022 pakettiin ja rusetti päälle

 

Goodreads tarjoaa viime vuodestani seuraavanlaista infoa:

* Luin / kuuntelin 131 kirjaa. Olin asettanut varovasti tavoitteeksi 100, jonka uskoinkin ylittäväni. Mutta onnistuminenhan on aina kivempaa!

* Keskimäärin olen antanut kirjoille tähtiä 3,8. Olen siis löytänyt mieleistäni luettavaa!

* Korkeimman tähtimäärän Goodreadsissä on saanut Richard Osmanin dekkari Mies joka kuoli kahdesti, 4.04. Itse annoin sille vitosen.

Kuuntelutunteja kertyi 1169 h 6 min, mikä on vuorokausiksi muutettuna 48 vrk 17 h. Huomaa kyllä että olen pitänyt kädet vapaana kirjan pitelystä esimerkiksi kutomiselle, sillä edellisvuonna tunteja kertyi hiukan alle 1000. 

Luettuja sivuja on kovin vähän, vain 1976. Ennen äänikirjoja luin usein yli 2000 sivua kuukaudessa, parhaimpina yli 3000. 

Olen antanut viisi tähteä useammallekin kirjalle, joten en lähde niitä kaikkia listaamaan tässä. Suurimmat elämykset tarjosivat kotimaisista mm: 

Katri Rauanjoen Kesämerkit

Petra Rautiaisen Meren muisti

Veera Ikosen Pimeässä syttyy majakka

Laura Lähteenmäen Sukella silmät auki sekä 

Merja Mäen Ennen lintuja. Käännösromaaneista: Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani sekä

Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli.

Englanniksi kuuntelemistani parhaita olivat:

Jessica Anya Blaun Mary Jane

Tessa Hadleyn Free Love sekä

Sarah McCoyn Mustique. 

Hadleyn kirja ilmestyykin tänä vuonna suomeksi.

Vastaavasti suurimmat pettymykset olivat Alexandra Benedictin dekkari Joulun murhapeli, Anna-Liisa Hämäläisen elämäkerta Einistä sekä Ranya El-Ramly Paasosen Auringon asema, kaikki aika lailla eri syistä.

Triviaa lukemistani kirjoista:

* 10/131 kirjasta on kirjoittanut mies, ts. vain vajaa 8%. 

* Vähän useamman, eli 13 kirjaa kuuntelin englanniksi. Viime vuonna 23, mutta muutaman kuukauden lukujumi enkkukirjoissa verotti kokonaismäärää.

* Kuuntelin kirjoista valtaosan. Paperikirjoina luin vain 8, kaikki suomeksi, e-kirjana yhden ja yhdestä alun luin, loput kuuntelin. 

* Kesken jäi viisi kirjaa.

* Valtaosa kirjoista on fiktiivisiä. Kuuntelin kaksi elämäkertaa, varsinaisia tietokirjoja en yhtään.

Ennen blogia, 1990- ja 2000-luvulla luin enimmäkseen käännösromaaneja. Blogien löytämisen myötä kotimainen kirjallisuus löysi tiensä omaan lukemistooni ja muutos oli melkoinen. Kolmena viime vuonna olen lukenut tai kuunnellut kirjoja englanniksi yhteensä 49 ja nekin ovat osuutta taas kasvattaneet. Ne ovat lähes poikkeuksetta olleet 4 tai 5 tähden kirjoja, joten olen edelleen hyvin mielissäni että löysin taas englanninkieliset kirjat. 

Ulkomaisten kirjojen osuus blogin aikana:

2014: 50,6%

2015: 31,4%

2016: 22,7%

2017: 12,5%

2018: 27,5%

2019: 22,4%

2020: 39%

2021: 58%

2022: 42,7%

Ilman enkkukirjoja laskisi ulkomaalaisten osuus ihan merkittävästi ollen 36,4%.

Storytelista löysin listattuna 30 eniten kuunneltua äänikirjaa. En ole ollenkaan yllättynyt siitä, että olen kuunnellut niistä vain viisi: 

Hildur, Suon villi laulu (jonka kuuntelin jo syksyllä '20), Virtahevot, sekä kaksi historiallista romaania jotka luin paperikirjoina, eli Tekijä ja Puuvillatehtaan perijä.

Suurimman osan kirjoista kuuntelin Nextoryssa. Päätin kuitenkin oman tilaukseni siellä joulukuussa, kun Gummeruksen kirjat poistuivat valikoimasta.

Pisin kuuntelemani kirja oli Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani, jonka kesto on 21 h 57 min (sivumäärä 575). Se olikin ainoa yli 20 tunnin mittainen kirja, kynnys tiiliskiviin on siis olemassa myös kuuntelupuolella. Seuraavaksi pisimmät olivat Anna-Liisa Haavikon kirja Kaari Utriosta (19:10) sekä Camilla Läckbergin dekkarit Kivenhakkaaja (17:54) sekä Pahanilmanlintu (17:23). 

Olen tavannut asettaa itselleni tavoitteita alkavalle vuodelle, pitkälti sillä, että on hauska seurata miten ne toteutuvat. 

Vuonna 2022 halusin osallistua molempiin klassikkohaasteisiin ja lisähaasteena oli lukea ne paperikirjoina. Tämä toteutui: tammikuussa luin Ibsenin Nukkekodin ja heinäkuussa Gallicon Kukkia rouva Harrisille. Halusin osallistua myös Minna Canthin päivään sekä Pride-viikkoon. Jälkimmäinen jäi väliin, mutta Minna Canthilta luin kaksi näytelmää: Anna Liisa sekä Spiritistinen istunto. 

Halusin lukea vähintään yhden novellikokoelman, näytelmän sekä sarjakuvakirjan ja tutustua säeromaaniin. Näytelmiä luin yllämainitut kolme, novelleja yhden kokoelman, sarjakuvakirjoja en ollenkaan. Säeromaaniksi valitsin Dess Terentjevan Ihanan. Lisäksi luin yhden runokokoelman, koska Helmet-haaste.

Maailmanvalloitukseni eteni 2021 vain kolmen maan verran, joten totesin sen alkavan vaatia panostamista, ja kyllä minä yritin. Uusia valtioita sain lisätä listalle tuplaten ja yhden päälle: Argentiina, Egypti, Israel, Puola, Saint Vincent & Grenadiinit, Sri Lanka sekä Tanska. Lisäksi kävin Tahitilla, mutta Ranskan Polynesiaa listalla ei ole.

Osallistuin peräti kolmen kirjaston lukuhaasteisiin: HelMet-haasteen sain viime tipassa valmiiksi, samoin Seinäjoen kirjaston haasteen, mutta se vaikein, eli Pohjoinen haaste, jäi vähän kesken. Pyrin petraamaan sen osalta tänä vuonna. 

Olin pitkästä aikaa mukana lukumaratonilla ja vedin Ystävänpäivän maratonin, mutta oma suoritukseni ei ollut kaksinen. En ole enää viime vuosina tuntenut samanlaista kipinää maratoneihin, ehkä niiden aika on vähän ajanut ohi, sillä osallistuvien blogien määräkin on ollut niukempi kuin niiden kulta-aikaan. Asetin myös tavoitteen lukea ihan itse vähintään yhden kirjan joka kuukausi, mutta tämä ei toteutunut lähellekään, sillä 6/12 kuukaudesta vietin ainoastaan luurit korvilla.

Haasteet vuodelle 2023?

Lukuhaasteista ne samat kolmen kirjaston haasteet, ne ovat kivan erilaisia. Ne näyttävät kohtuullisen mahdollisilta suorittaa, vaikka sekä Helmet että Seinäjoen haaste ovat nyt selkeästi vaikeampia, koska vaativat enemmän täsmälukemista. Pohjoinen haaste vaatii sitä joka vuosi. Tällä tarkoitan sitä, että niissä on useita kohtia, jotka eivät todennäköisesti tulisi täytetyiksi sattumalta. Goodreadsiin laitoin lukeman 120.

Haluan osallistua tänäkin vuonna ainakin klassikkohaasteisiin sekä Minna Canthin päivään. Yritän vihdoin päästä Lucinda Rileyn Seitsemässä sisaressa eteenpäin, jumitan nimittäin Auringon sisaressa, koska päähenkilö on ainakin lähtökohtaisesti vastenmielinen. Kirjaa on kuitenkin kehuttu, enkä periaatteessa halua luovuttaa kesken sarjan. Maailmanvalloitus täytyy myös pitää mielessä, ja englanniksi haluan kuunnella/lukea enemmän kuin nuo 13 kirjaa. 

Toivottavasti sinulla, minulla ja meillä kaikilla on oikein antoisa lukuvuosi 2023 ♥️